—- Me emme tule valkoisen miehen luo tyhjin käsin, Induna huomautti kääriessään leijonan päätä nyljettyyn nahkaan.
— Se oli mainio pisto, hän sanoi heidän kuljettuaan viitisentoista kilometriä.
—- Sinusta kehittyy mainio soturi, Leijonantappaja, hän tuumi vielä kerran tuntia myöhemmin.
— Pidä vain varasi, ettet ylpisty, hän sanoi lopuksi päivällisen jälkeen seuraavana päivänä. Jumalat rakastavat vain sellaisia, jotka ovat nöyräsydämisiä.
Sinä iltana suuren valkoisen kansan suuren päällikön nuotiotulen valokehään astui komea olento, jolla oli tukassa masailaisen päällikön kotkansulat ja kädessä kaksi keihästä, ja jolla oli seurassaan pieni poika, joka aivan horjui suuren leijonan pään ja vuodan painosta.
Kun tulkki oli kertonut Indunan tarinan, meren takaa saapunut päällikkö iski nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen leirijakkaransa edessä, ja hymyili niin iloisesti, että välkkyvät hammasrivit näkyivät.
— Sanokaa Lochanille, Leijonalle, hän virkkoi, että hän on luonani turvassa kaikilta Afrikan noidilta ja pirullisilta päälliköiltä. — Mitä, onko tässä toinenkin leijonantappaja! hän jatkoi, kun poika laski hänen eteensä ruskean vuodan ja irvistelevän pään.
— Ei, piipitti Khambu, joka muisti, että hänen piti olla nöyräsydäminen. Minä olen vain Hiiri, joka auttoi Leijonaa!
LODI
Hitaasti muuttui mustanharmaiden okaisten puiden väri hopeiseksi, Afrikan tuikkivat tähdet himmenivät, ja taivaan sini vaaleni sinipunervaksi. Sitten täysikuu kieri apinanleipäpuiden yläpuolelle, joita häämötti siellä täällä tasangolla kuin suunnattomia, vaanivia hirviöitä. Alussa kuun kehrä näytti vaalealta valokuplalta, sitten välkkyvältä kultakilveltä, ja pysähtyi vihdoin keskitaivaalle kuin hohtava, hehkuvanvalkoiseksi kuumennettu pallo, joka loi hopeasiltojaan pensaikkoihin ja metsikköihinkin. Erehtyen luulemaan kirkasta kuutamoa päivän sarastukseksi alkoivat murmelit valittaa tiheiköissä, ja mangopuista rupesi kuulumaan pienten metsäkyyhkysten sointuvaa kuherrusta.
Äkkiä tässä merkillisessä, hiljaisessa kuutamossa, joka muutti kaikki värit mustiksi tahi hopeisiksi, alkoi kuulua valittavaa naukumista. Samassa ilmestyi tasangolle pitkäkoipinen kissa, jolla oli hehkuvat silmät ja mustatäpläinen, harmaankeltainen turkki, nuuskien nälkäisestä yöilmaa.
Pensaskissa eli servaali tulee hyvin harvoin aukealle. Tällä kuitenkin oli pätevät syyt rohkeuteensa — neljä pyöreää, palleroista poikasta, jotka se oli piilottanut suuren keltapuun onttoon oksaan. Senvuoksi se uskalsi lähteä tutkimusretkelle, kun sen erehtymättömän tarkka vainu oli ilmaissut sille, että leijona oli jossakin lähellä kaatanut sassabyn, kaikista antiloopeista nopeimman, ja kätkenyt raadon suureen mimosapensaaseen.
Tavallisissa oloissa servaali olisi ennemmin uskaltanut lähestyä kiemuraan kiertynyttä kalliopythonia tahi hypätä jokeen, jossa krokotiilit väijyvät, kuin yrittää leijonan kanssa saaliinjaolle. Täplikkään kissan saalistus oli kuitenkin onnistunut huonosti edellisenä yönä, ja poikasten hoitamisesta ja suojelemisesta johtunut kaksinkertainen työ pakotti sen heti hankkimaan ruokaa. Niinpä se ryömi, jokainen lihas jännittyneenä, valmiina pakenemaan kuin lepattavan lehden varjo, jos vaara hiemankaan näyttäisi uhkaavan, tuuma tuumalta sitä paikkaa kohti, johon eläinten kuningas oli kätkenyt puoleksi syödyn saaliinsa.
Pienen kissapedon lähestyessä pensasta sen sieraimiin tunkeutui omituista kuumaa, inhoittavaa löyhkää, ja pieni hälyytyskello, joka aina kilisee kaikkien villiinväkeen kuuluvien korvassa, tuntui helisevän: »Leijona! Leijona! Leijona!» Mutta servaalilla oli kova nälkä, joka jäyti sen sisälmyksiä kuin rotta; se sai sen halveksimaan tuota varoitusta ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään. Tuijottaen kiinteästi se tutki jokaisen varjon, ennenkuin ryömi eteenpäin raadeltua antiloopin ruhoa kohti, mutta eivät edes senkään kiiluvat silmät huomanneet ruskeaa kuolemaa, joka oli painautuneena ruskeaksi palaneeseen ruohikkoon. Sukuunsa kuuluvien eläinten hirvittävään viekkaaseen tapaan leijona kyyristyi kaatamansa eläimen viereen antaakseen peloittavan ja varoittavan esimerkin kaikille pienemmille eläimille, jotka uskalsivat tulla häiritsemään sitä.
Pienen kissan jännittynyt, notkea vartalo ryömi eteenpäin, kunnes se murahtaen hiljaa tyytyväisenä upotti hampaansa syvälle kuolleen antiloopin reiteen. Ikäänkuin sen kosketus olisi laukaissut jousen, suuri käpälä suhahti ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pensaskissan täplikäs ruumis lepäsi jäykkänä sassabyn luumunvärisen ruumiin vieressä varoituksena kaikille viidakon varkaille, ettei niiden ole hyvä koskea niiden kuninkaan tappamaan eläimeen.
Kuolema väijyi kuitenkin yhä vielä tiheikössä tyytymättä tähänkään veroon. Kun leijona painautui jälleen pitkäkseen kuoppaan, jonka sen ruumis oli painanut pitkään ruohikkoon, ilmestyi kuutamossa hetkiseksi näkyviin vain metrin ja neljänneksen pituinen, notkea mies. Hänen vaaleankeltainen ihonsa, laiha ruumiinsa ja pieninä tupsuina kasvava harva tukkansa ilmaisivat hänet bushmanniksi, tuohon pienten soturien rotuun kuuluvaksi mieheksi, jotka aikoinaan karkoittivat tieltään kivikauden ihmiset, etelä-Afrikan ensimmäiset asukkaat. Huolimatta pienuudestaan bushmannit ovat maailman parhaimpia ja urhoollisimpia metsämiehiä, sillä ainoastaan he uskaltavat ahdistaa luolaansa piiloutunutta tahi kaatamansa eläimen viereen painautunutta leijonaa ja surmata sen pelkän nahan ja teosta koituvan kunnian vuoksi.
Yksinäinen kääpiö miehekseen, joka oli voidellut ruumiinsa kaneelinkuorikeitoksella, jottei leijona voisi vainuta häntä, oli auringonlaskusta saakka ollut piilossa haaskan läheisyydessä ja odottanut rotuunsa kuuluvien miesten kärsivälliseen tapaan, että suuri kissa antaisi merkkejä läsnäolostaan. Hänellä oli aseistuksena ainoastaan pieni, heikko jousi ja sulattomia ruoko nuolia, joissa oli luukärki, joten tuntui mahdottomalta ajatella, että hän rohkenisi ahdistaa eläinten kuningasta, mutta kun leijona vihdoinkin tuli näkyviin, ei bushmanni epäröinyt hetkistäkään. Tiheiköstä, jossa hän seisoi piilossa, kuului heikko näpsähdys, ja nuoli surisi ilman halki kuin mehiläinen tunkeutuen leijonan ruskeaan lapaan. Murahtaen suuri kissa sipaisi vartta käpälällään katkaisten sen heti, mutta luukärki jäi syvälle lihaan. Metsästäjä ei ampunut toista kertaa, vaan kyyristyi vain odottamaan tietäen, ettei ainoakaan elävä olento voi pitkää aikaa kestää sellaisen nuolenkärjen pistoa, joka on kastettu myrkyllisen lehtimadon ruumiiseen ja sitten vielä sivelty myrkkypuun nesteellä.
Leijona ei osoittanut moneen minuuttiin pienintäkään elonmerkkiä. Sitten se äkkiä ponnahti seisoalleen ja suoristautuen täyteen korkeuteensa päästi hirvittävän, kumean karjunnan, joka vapisuttaa ilmaa kuin ukkosen jyrähdys. Sen suuri ruumis huojui hieman, vihaiset silmät liekehtivät keltaisina, ja kiljaisten peloittavasti vielä kerran tasangon murhamiesten kuningas kaatui kuolleena maahan.
Koko sen yön neljä pientä pehmoista palleroista servaalin penikkaa odotti turhaan emäänsä tulevaksi. Seuraavana päivänä kolme niistä jo naukui äänekkäästi nälissään. Neljäs penikka ei vikissyt ollenkaan. Kun iltapäivä kului puoliväliin eikä emää vieläkään kuulunut, se pisti pyöreän päänsä ulos oksan ontelosta ja koetti laskeutua maahan, jolloin se äkkiä menetti tasapainonsa ja putosi puun juurelle. Sieltä baas Vogel [baas, buureilla tilanomistajien y.m. tavallinen puhuttelusana vastaa lähinnä isäntiä. Suom.] löysi sen ollessaan kotimatkalla tasangon poikki plantaashilleen, joka oli suurin etelä-Afrikan koko siinä osassa. Vaikka servaalin poikanen olikin heikko raukka ja oli pudotessaan pelästynyt ja kolhiintunut, se yritti urhoollisesti vastustaa vanhaa buuria köyristäen selkäänsä ja sähisten hiljaa ja varoittavasti ikäänkuin ilmaistakseen tekevänsä jotakin hirvittävää, jos sitä vain häirittäisiin. Baas Vogelia se huvitti suuresti.
—- Lähde minun mukanani kotiin, pikku veitikka, hän sanoi sillä merkillisellä murteella, jota hän aina itsepäisesti tahtoi käyttää. Saattaa olla hyvinkin mahdollista, että sinä pystyt tappamaan muutamia noita kirottuja ruokomyyriä, jotka syövät viljani heti, kun olen kylvänyt sen.
Kun vanha buuri saapui plantaashilleen, pieni pensaskissa oli niin heikko, ettei se jaksanut edes seisoa, sillä se ei ollut saanut lainkaan ravintoa kokonaiseen vuorokauteen. Oli ilmeistä, että jollei se oitis saisi ruokaa, sen viimeinenkin elämänkipinä sammuisi. Talossa ei ollut maitotilkkaakaan eikä muutakaan vieroittamattomalle poikaselle sopivaa ravintoa, eikä kukaan näyttänyt tietävän, mitä oli tehtävä. Tänä kohtalokkaana hetkenä »Pilkku», kotikissa, sattui kulkemaan kuistin poikki ollessaan matkalla paikkaan, jossa sen oma poikue odotti sen vierailua. Kehräten äänekkäästi ja koukistaen häntänsä korkeaksi kaareksi selkänsä yläpuolelle se tunkeutui halveksien neuvottoman ihmisryhmän läpi, joka katseli avutonna nälkäistä servaalin poikasta. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä tasangon orpo imi kiihkeästi elämää ja voimaa ehtymättömästä lämpimän maidon lähteestä, joka niin vieraanvaraisesti tarjoutui sen käytettäväksi.
Siitä päivästä servaalikissasta tuli plantaashin talouden tärkein jäsen. Alkuasukastyönjohtaja Tali risti sen »Lodiksi», joka betshuaanankielessä merkitsee »onnea».
»Pilkun» hoidossa se kasvoi nopeasti, ja se vieroitettiin ennenkuin kotikissan omat poikaset. Plantaashin väki sai ensimmäisen tiedon Lodin ruokajärjestyksen muutoksesta eräänä aamuna, kun se seurasi baas Vogelia kanatarhaan. Kun kyyhkysparvi laskeutui nokkimaan maahan heitettyjä jyviä, hyppäsi Lodi, joka oli piiloutunut buurin kookkaan ruumiin taakse, yhdellä ponnahduksella isäntänsä pään yli ja putosi kuin pieni tiikeri keskelle aterioivaa lintuparvea. Ennenkuin parvi ehti lähteä lentoon, pikku peto oli aseistettujen käpäliensä nopeilla, keveillä iskuilla toimittanut toiseen maailmaan kerrassaan neljä niistä. Siihen Lodin vapaus loppui moniksi pitkiksi päiviksi, sillä se pantiin sen jälkeen kahleisiin.
Muutamien kuukausien kuluttua Lodista oli kasvanut komea kissa, joka oli lautasilta yli puolen metrin korkuinen, ja sen notkea, harmaankeltainen ruumis, jossa oli pyöreitä, mustia täpliä, oli ainakin metrin pituinen, mihin rengasmaisten täplien koristama häntä lisäsi vielä kolmanneksen. Sen silmät olivat kuin kiiltävät topaasit, ja sen jalat ja käpälät olivat punaiset.
Joskus isäntä vei sen huvikseen mukanaan tasangolle ja päästi sen siellä irti vitjoista, jotta se sai metsästää omin päin. Kun se oli pitkäkoipinen, notkea ja laiha, vanha buuri katseli huvikseen, miten uskomattoman nopeasti ja varmasti sen lemmikki otti kiinni metsähiiriä ja ruokomyyriä. Mutta ennen pitkää se alkoi väijyä jalompaa riistaa. Kerran nuo ystävykset sattuivat yllättämään riekkoparven, ja kun ne pyrähtivät maasta lentoon, Lodi ponnahti parin metrin korkeudelle ilmaan ja sieppasi yhden linnun kiinni lennosta, vaikka afrikkalainen riekko suhahtaa ilmaan nopeasti kuin luoti samoinkuin amerikkalainen sukulaisensa. Toisena päivänä Lodi huomasi metsäkyyhkysen puhdistavan sulkiaan läheisessä puussa. Kyyristyen matalaksi servaali ryömi pitkin maata kuin käärme käyttäen hyödykseen pienintäkin suojaa, sen kellanharmaan ruumiin sulautuessa täydelleen keltaiseksi palaneeseen ruohoon ja kuihtuneisiin sanajalkoihin. Ryömien melkein litteänä maata pitkin suuri kissa äkkiä ponnahti kohtisuoraan ilmaan ainakin kolmen metrin korkeuteen, sieppasi linnun oksalta ja toi sen buurille lounaaksi paistettavaksi.
Sitten koitti onneton päivä, jolloin baasin poissaollessa vanha Tali vei Lodin saalistusretkelle. Myöhään iltapäivällä, kun taivaanrannassa kohoavat puut piirtyivät tummanpunaisina leimuavaa oranssinväristä taivasta vasten, nämä molemmat laahustivat kotiin päin tyhjin käsin viileässä, vihertävässä valaistuksessa.
Äkkiä syöksähti laajasta kaislikosta, jossa kuhisi keltaisia peipposia ja malakiitinvärisiä mesilintuja, sinertävä duiker, eteläafrikkalaisista antiloopeista pienin, joka on ainoastaan jäniksen kokoinen. Se liikkui niin nopeasti, että se näytti sinertävän ruskealta läiskältä keltaista ruohoa vasten. Silmänräpäyksessä ruskea viiru syöksyi sitä kohti, ja ennenkuin säikähtynyt Tali ehti estää, servaali oli kadonnut. Turhaan hän matki pensaskissan pitkää, vaikeroivaa nau'untaa, jolla hän oli tottunut kutsumaan Lodia takaisin. Kaislat vain ritisivät, kaukaiset sanajalat heiluivat, ja pieni duiker, joka laukkasi henkensä hädässä pensaskissa aivan kintereillään, katosi näkyvistä. Tali etsi ja kutsui pimeään saakka, ennenkuin hän palasi kotiin ja ilmoitti vanhan buurin lemmikin katoamisesta.
Baas Vogel suuttui kovasti kuullessaan uutisen.
— Kirottu aasi! hän jyrähdytti. Lähde huomenna matkaan, äläkä palaa ilman Lodiani, tahi muuten minä muserran jokaisen luun vaivaisesta mustasta ruumiistasi!
Kuten aina, niin myöskin vanhaan buuriin nähden piti paikkansa sananlasku: haukkuva koira ei pure, mutta betshuaanalainen suhtautui uhkaukseen vakavasti. Varhain seuraavana päivänä hän nojautuen ohueen sauvaansa ja ottaen pussillisen jauhoja evääkseen lähti tasangolle.
Koko pitkän päivän hän kuljeskeli edestakaisin tasangolla kilometrin, penikulman toisensa jälkeen hakien ja kutsuen kadonnutta Lodia. Servaalista ei näkynyt jälkeäkään ennenkuin myöhään iltapäivällä, jolloin vanhus kuuli läheisyydestä kaislikosta äkkiä ritinää, ja sieltä loikkasi aukealle Lodi, joka oli heittänyt kuolleen duikerin poikittain selkäänsä, Betshuaanalainen ja pensaskissa palasivat riemuiten plantaashille, ja vanha buuri ihastui niin lemmikkinsä urotyöstä, se kun oli ottanut juoksemalla kiinni sinisen duikerin, ettei hän ainoastaan antanut anteeksi vanhalle alkuasukkaalle, vaan lahjoitti hänelle vielä ylimääräisen annoksen nuuskaa edellisenä päivänä lausumiensa kovien sanojensa hyvitykseksi.
Tuhlaajapojan paluun tuottamaa iloa vähensi jonkinverran tapaus, joka sattui muutamia päiviä sen jälkeen. Lodi oli kahleissa aitauksen ulkopuolella, joka oli erotettu muusta alueesta suurisilmäisellä rautalankaverkolla. Verkon oli määrä suojella siipikarjaa servaalin yhä uudistuvilta äkillisiltä hyökkäyksiltä. Vanha ulkomailta tuotu Wyandotte-rotuinen valkoinen kukko ärsytti aina Lodia työntämällä päänsä verkon läpi ja varastamalla sen ruoan tähteitä.
Eräänä aamuna Lodin ruokakuppi sattui jäämään vain parinkymmenen senttimetrin päähän verkosta. Käyttäen hyväkseen suotuisaa tilaisuutta valkoinen kukko työnsi päänsä verkon läpi ja sieppaili palasia kupista. Sähisten raivosta servaali hyökkäsi joka kerran kukkoa kohti, mutta vanha kiekuja oli laskenut ketjun pituuden tuumalleen, ja jokainen kissapedon hyökkäys katkesi kesken, kun vitjat tempaisivat sen aina rajusti takaisin varkaan kylmäverisesti ahmiessa kupuunsa sen päivällistä.
Tehtyään kolmannen onnistumattoman yrityksen Lodi näytti tykkänään heittävän toivonsa. Laskeutuen maahan niin lähelle kuppia kuin vitjoiltaan pääsi se ummisti silmänsä, ja taivuttaen käpälänsä kaksinkerroin alleen se vaipui nähtävästi uneen sypressin varjoon, joka kohosi korkealle sen yläpuolelle piirtyen tummanvihreänä kesäistä taivasta vasten.
Vanha kukko katsoi Lodiin epäluuloisesti hyvän aikaa. Vihdoin se oli työntävinhän päänsä verkon silmästä ja nokkaisevinaan jotakin kupista. Kissa ei liikahtanut eikä raottanut silmiäänkään. Viekas kukko toisti saman tempun puolikymmentä kertaa servaalin osoittamatta millään tavoin suuttumustaan. Vihdoin kukko oli nähtävästi aivan varma siitä, että suuri kissa todellakin nukkui; silloin se työnsi päänsä kauaksi verkon läpi, sieppasi kupista suupalan ja nieli sen kumeasti kotkottaen. Se teki saman tempun toistamiseen. Kun sen punainen heltta ja harja sukelsivat kuppiin kolmannen kerran, ojentautui pitkä, täplikäs käpälä yht'äkkiä kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kukon päätön ruumis räpytteli aitauksen ulkopuolella kissan terävien kynsien mestaamana.
Isäntä suuttui hirveästi, kun hänelle ilmoitettiin kukon kuolemasta,
-— Senkin täplikäs pikku paholainen! hän noitui ja manaili. Ensin laukkaat tiehesi, niin että parhaimman mieheni täytyy olla kokonainen päivä poissa työstä. Sitten katkaiset kaulan hienolta, suurelta, valkoiselta kukoltani, joka oli tuhannen sinunlaisesi arvoinen. Nyt minä sinulle näytän!
Lodi vain räpytteli karviaismarjanvihreitä silmiään ja kiehnäsi hyvitellen päätään isännän sääreen. Mutta sen hellyydenosoitukset eivät tuottaneet sille mitään hyötyä, sillä seuraavana päivänä se teljettiin pienisilmäisestä rautalankaverkosta valmistettuun häkkiin, eikä se enää päässyt juoksemaan aitauksessa kahlehdittunakaan. Ahtaalla vankilalla oli huono vaikutus sen luonteesen; ennen pitkää se saattoi sähähtää jokaiselle, joka yritti lähestyä sitä. Kerran aamulla Kosi, kafferipoika, jonka tehtäviin kuului Lodin häkin puhdistaminen, härnäsi ärtyisää eläintä harjallaan. Servaali sähisi uhkaavasti, mutta Kosi siitä vain yltyi, kunnes peto murahtaen niin, että se kuulosti kylmän raudan rouhimiselta, hyökkäsi raolleen jääneestä ovesta, väisti harjan, jota poika heilutti edessään, ja ponnahti pojan kurkkuun. Jollei baas Vogel olisi silloin sattunut kulkemaan ohi, raivostunut eläin olisi tappanut kiusaajansa. — Vanhan Talin onnistui kuitenkin pelastaa lemmikkinsä pälkähästä.
— Näin omin silmin, hän todisti, kuinka tämä kelvoton kafferi, mutakokkare, härnäsi Täplää harjallaan. Tuo maasian ilkeä penikka olisi ansainnut vielä paljoa kovemman rangaistuksen!
Alussa oli Pilkku pelastanut Lodin hengen, ja viimeinen ja pienin sen poikasista hankki jälleen vapauden emonsa ottolapselle.
Tämä poikanen oli pienen pieni, musta kuin mustetäplä, ainoastaan tylppä kuono oli valkoinen. Kun se ensi kerran sattui lähestymään Lodin häkkiä, se oitis rakastui silmittömästi tähän ensi näkemältä. Juosten häntä pystyssä verkon luo se naukui ja koetti turhaan hieroa valkoista kuonoaan servaalin mustaan kuonoon. Lodi murisi raivoisasti ja olisi tappanut toisen silmänräpäyksessä, jos vain olisi ulottunut siihen Säikähtämättä tätä vastaanottoa Musti jatkoi ystävällistä lähentelyään, kunnes Lodi vihdoin alkoi vastata sen väsymättömiin ponnistuksiin. Suuri villikissa ja kotikissan pieni poikanen saattoivat sitten levätä tuntikausia kerrallaan niin lähellä toisiaan kuin rautalankaverkko vain salli kurahdellen ja kehräten ja ikäänkuin keskustellen pitkään kissojen tavalla.
Joskus ne saattoivat leikkiä toistensa kanssa juosten edestakaisin verkon kummallakin puolella ja ollen silloin tällöin leikillään hyökkäävinään toistensa kimppuun verkon läpi.
Vihdoin eräänä päivänä Tali avasi varovasti oven ja työnsi poikasen häkkiin. Lodi tuli lähemmäksi, köyristi selkäänsä, kehräsi äänekkäästi ja loikki iloissaan sinne tänne, vieraansa yli ja ympäri, äärettömästi ihastuksissaan. Sitten se paneutui pitkäkseen ja nuoli Mustin ylt'yleensä ystävällisesti pitkällä, karhealla kielellään hieroen hellien kuonoaan sen pehmeään turkkiin.
Kun Tali lopulta koetti ottaa poikasen pois, servaali tarttui heti hampaillaan Mustin höllään niskanahkaan kuin emäkissä ja suojellen sitä käpälällään murisi niin vihaisesti, että vanha alkuasukas oitis päätti jättää kissanpoikasen sinne, missä se nyt oli.
Siitä hetkestä alkaen Lodin luonne muuttui kokonaan. Se ei murissut enää vieraille eikä ulvonut öisin, ja kanat ja ankat saivat rauhassa kävellä sen häkin läheisyydessä. Sen käyttäytyminen kävi ennen pitkää niin moitteettomaksi, että isäntä päätti sallia sen jälleen oleskella vapaana plantaashin alueella. Niinpä Lodi pääsi eräänä aamuna sekä häkistään että kahleistaan kissanpoikasen seurassa.
Pilkku oli huolellisesti opettanut Mustille sen pienuudesta huolimatta kaikki hyvin harjoitetun kotikissan perinnäistavat, ja jollakin ainoastaan sen itsensä tietämällä tavalla se sai pian toverinsa vakuutetuksi siitä, että kyyhkysiä ja kanoja oli pidettävä liittolaisina, eikä vihollisina.
Lodi korvasi päivittäisen pakollisen hyveellisyytensä mellastelemalla öisin Denessä, metsäisessä viidakkokaistaleessa, joka ympäröi joka puolelta plantaashia. Siellä ja sen läheisyydessä sijaitsevalla tasangolla se saattoi saalistaa yön toisensa perästä tuoden aina tappamansa eläimen avoimesta ikkunasta herransa makuuhuoneeseen hänen tarkastettavakseen ja hyväksyttäväkseen. Joskus saaliina oli kaniinin kokoinen ruokomyyrä tahi murmeli tahi parin kilon painoinen hyppyjänis, joka hyppii kuin kenguru ja puree kuin kärppä. Mutta olipa saalis millainen tahansa, aina Lodi riepotti sen isännän vuoteen viereen ja kehräsi kuin kahvimylly, kunnes vanhus heräsi ja taputteli ja kiitteli sitä, minkä jälkeen se loikkasi ulos avoimesta ikkunasta vieden saaliinsa mukanaan.
Sitten tuli kovan onnen yö, jolloin Lodi tappoi juovikkaan haisumäyrän. Afrikan haisumäyrä vetää täysin vertoja amerikkalaiselle haisunäädälle ja kuolleenakin löyhkää inhoittavalta. Kun Lodi toi haisumäyrän makuuhuoneeseen, baas poistui sieltä äkkiä yhdellä ainoalla ponnahduksella painaen kasvonsa pielukseen, eikä palannut takaisin, ennenkuin huone oli pesty ja savustettu monta kertaa peräkkäin. Tämä onneton tapaus oli viimeinen pisara hänen kärsivällisyytensä maljaan.
— Tuon kirotun kissan on nyt lähdettävä! hän puhisi heti kun saattoi jälleen hengittää.
— Älkää lähettäkö sitä pois! Tali rukoili. Täplä on onnenkissa.
— Niin, kovan onnen kissa, baas vastasi julmasti. Ensin oli kyyhkyseni, sitten suuren kukkoni — ja nyt on minun vuoroni. Olipa se onnenkissa tahi mikä tahansa, nyt se lähtee täältä.
Ja niin sitten Lodi lähti seuraavana päivänä junassa kannellisessa korissa, josta kuului vihaista nau'untaa, matkalle toiselle plantaashille, joka oli kolmensadan kilometrin päässä rannikolla päin.
Baas kaipasi suurta kissaansa enemmän kuin oli osannut uskoakaan. Melkein joka yö hän saattoi herätä säpsähtäen luullen kuulevansa Lodin kaikuvaa kehräämistä vuoteensa vierestä, tahi hän huomasi toivovansa, että se tulisi hankaamaan notkeaa ruumistaan hänen sääriänsä vasten hänen kävellessään plantaashillaan. Hän ei kuitenkaan milloinkaan kuullut eikä nähnyt jälkeäkään lemmikistään.
Vihdoin ei baas enää, haisumäyristä huolimatta, voinut kestää Lodin poissaoloa pitempää aikaa. Hän matkusti suoraa päätä tuolle toiselle plantaashille hakeakseen sen takaisin, mutta saikin kuulla, että se oli kadonnut uudesta kodistaan kohta tulonsa jälkeisenä päivänä. Hän palasi kotiinsa ilman kissaansa ja katuen kovin, että oli ehkä ikuisiksi ajoiksi karkoittanut pois »plantaashin onnen», kuten Tali oli sanonut.
Hänen paluupäivänsä jälkeinen yö oli tavattoman kuuma ja tukahduttava, ja vasta pitkän aikaa heittelehdittyään kuumalla vuoteellaan hän vihdoin vaipui levottomaan uneen heräten äkkiä omituiseen, ikkunan viereiseltä matolta kuuluvaan pehmeään kumahdukseen, ikäänkuin siihen olisi pudonnut raskas puutarharuiskun letku. Baas luuli ensin Lodin tulleen takaisin, mutta tämä ääni oli aivan toisenlainen kuin se kevyt jysähdys, jonka suuren kissan käpälät synnyttivät pudotessaan lattiaan. Puolinukuksissa hän väänsi valon palamaan ja huomasi kauhukseen katsovansa verta hyydyttäviin, tuijottaviin silmiin, jotka kiiluivat kuin jalokivet sydämen muotoisessa päässä. Niiden alapuolella hän näki suuren eteläafrikkalaisen kyyn paisuneen ruumiin, joka oli puolentoista metrin pituinen ja miehen säären paksuinen. Äkillisessä valaistuksessa sen suomuisen nahan tummat juovat ja kermanväriset, puolikuun muotoiset täplät muodostivat sotkuisia kuvioita, ikäänkuin lattialle olisi levitetty tuhoa ennustavan itämaisen maton kappale, joka oli kudottu kuoleman kangaspuissa.
Kun baas ponnahti taaksepäin, käärme veti viheltäen henkeä sisäänsä; sitten kuului vihaista sihinää, kun suuren käärmeen paisunut ruumis liikahti vaaksan, parin verran lähemmäksi vuodetta.
Vanha buuri oli nähnyt ennenkin, miten tuollaiset »paisuvat» kyyt — matelijan englanninkielinen nimitys johtuu juuri siitä sen ominaisuudesta — toimivat. Hän tiesi, että huolimatta sen näennäisestä hitaudesta ei ainoakaan elävä olento voi väistää nopeudessa tämän kaikkein myrkyllisimpiin kuuluvan käärmeen salamannopeita iskuja. Painaen hikoilevan selkänsä seinää vasten mies odotti yrittäen olla niin hiljaa kuin suinkin. Sihisten jälleen suuri käärme siirtyi taas vaaksan verran eteenpäin, ja julma pää kohosi paisuneiden kiemuroiden yläpuolelle. Milloin tahansa tämä kaamea yön paholainen saattoi tehdä hyökkäyksensä eteenpäin, joka ei voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavalla.
Baasin puristaessa kätensä nyrkkiin niin kovasti, että kynnet tunkeutuivat hänen tuskanhiestä kosteisiin kämmeniinsä, kuului ikkunan alta ulkopuolelta kynsien rapsahdus ja kahinaa, ja samalla kadoksissa ollut servaali ponnahti huoneeseen yhdellä hyppäyksellä. Sen kyljet, jotka ennen olivat olleet kiiltävän sileät, olivat nyt niin laihtuneet, että kylkiluut paistoivat silkinhienon nahan alta, ja siellä täällä näkyvät veriset viirut puhuivat mykkää kieltään vaaroista, joita se oli saanut uhmata pitkällä kotimatkallaan.
Tuntiessaan suuren kissan putoamisesta johtuneen tärinän suuri käärme kääntyi silmänräpäyksessä tätä päin sähisten hirvittävästi. Kuullessaan sähinän Lodi kyyristyi; sen silmät leimusivat keltaisenviheriöinä pimennossa, se murisi kumeasti, ja sen korallinpunainen kita, joka ilmestyi näkyviin valkoisten tikarimaisten hampaiden välistä, muutti sen naaman raivon murisevaksi naamioksi, joka oli niiden leijonanpäiden näköinen, joita assyrialaiset kuvanveistäjät hakkasivat mustaan basalttiin Niniven kentillä neljätuhatta vuotta sitten.
Tuokion ajaksi, kun servaali kyyristyi ja käärme vetäytyi kiemuraan, kissapedon leimuavat silmät kohtasivat matelijan hirvittävän, luomettoman katseen. Lodi teki ensimmäisen hyökkäyksensä. Hypäten eteenpäin se oli iskevinään oikealla etukäpälällään, mutta kampesikin samalla vasemmalle ikäänkuin jännitetyn jousen lennättämänä. Käärmeen suu aukeni, ja yläleuan valkoisesta kitalaesta pistihe äkkiä esiin kaksi käyrää, välkkyvää myrkkyhammasta, jotka olivat terävämmät kuin mitkään ihmisten konsanaan valmistamat neulat. Kun tuo kammottava suu ammotti avoinna, näkyi noiden tuuman pituisten aseiden kyljessä samanlainen pieni aukko, kuin ruiskutusneuloissa. Myrkky vuotaisi niistä heti kun niiden kärjet olisivat uponneet syvälle uhrin lihaan. Juuri kun kissan ruumis kampesi syrjään, suhahti käärmeen pää ilman halki niin nopeasti, ettei ihmissilmä olisi voinut seurata sen liikettä, mutta iski lattiaan, tuskin tuuman päähän kissan käpälästä. Iskun vaikutuksesta myrkkyrakkoja ja -tiehyitä ympäröivät lihakset supistuivat, ja kaksi ohutta, kirkkaan keltaista suihkua kostutti kissan silkinhienoa turkkia todellisella kuoleman nesteellä. Sitten julma pää vetäytyi kuin lauennut jousi takaisin käärmeen kiemuroiden keskelle. Suuri kissa lähestyi ja perääntyi yhä uudestaan iskien, muristen ja hyppien, houkutellen raivostuneen käärmeen iskemään yhä uudelleen. Joka kerran vain sen mainio etäisyyksien arvioimiskyky pelasti sen hengen, sillä matelijan kaikki iskut sattuivat vajaan tuuman päähän sen käpälästä.
Loikkien, ponnahdellen eteen- ja taaksepäin ja yhtämittaa kiertäen suuren käärmeen pullistunutta ruumista ei Lodi kaksintaistelun alkuaikana yrittänytkään upottaa hampaitaan eikä kynsiään käärmeen täplikkääseen, suomuiseen nahkaan. Se ei antautunut alttiiksi takaiskuille, joilla eteläafrikkalainen kyy niin usein tuhoaa varomattoman vastustajan.
Vihdoin suuren käärmeen iskut alkoivat käydä harvemmiksi. Mutta kissa kiersi yhä nopeasti sen ympäri pakottaen vihollisensa liikkumaan samassa tahdissa, jotta se pysyi aina päin ahdistajaansa.
Lodi kiersi siten neljännestunnin verran käärmettä, joka ei ole luotu pitkälliseen taisteluun, niin että se vihdoin alkoi liikkua yhä hitaammin ja osoittaa väsymyksen merkkejä.
Lopulta koitti hetki, jolloin matelijan raskas ruumis kiertyi kokoon niin hitaasti, että servaali pysähtyi paikalleen ja tuijotti hetkisen suureen käärmeeseen leimuavien silmien ilmaistessa melkein inhimillistä arvostelukykyä. Sitten se suuntasi viimeisen, uhkarohkean iskunsa; käärme vastasi syöksyllä, joka juuri hipaisi sen nelijalkaisen ahdistajan käpälää. Käärmeen pää jäi tuokioksi lepäämään lattialle. Ennenkuin se ehti kohota taas, suuntasi kissa — ensimmäisen kerran — kaksi salamannopeaa iskua kummallakin etukäpälällään viiltäen käyrillä, mustilla kynsillään halki käärmeen nahan, jolloin kuului samanlaista ääntä kuin silkkiä revittäessä. Käärme vetäytyi kerran vielä kiemuraan ja iski viimeisen kerran kissan hypätessä ja perääntyessä. Kun käärme lepäsi väsyneenä paikallaan, iski Lodi sitä jälleen vasemmalla etukäpälällään, painoi sen pään lattiaan ja ponnahtaen salamannopeasti kohoksi upotti pitkät torahampaansa yhä uudestaan käärmeen selkärangan läpi ja raastoi kynsillään ja hampaillaan sen irvistelevän pään kokonaan irti herpautuneesta ruumiista. Sitten se kuuluvasti kehräten ja köyristäen selkäänsä hieroi silkinpehmeää kylkeään baas Vogelin vapisevaa kättä vasten.
Plantaashin onni oli tullut takaisin, jäädäkseen sinne tällä kertaa ainiaaksi.
VUORISTON PAHAHENKI
Oli kylmä, niin kylmä, että Doomsday- (Tuomiopäivän) vuorten jäätynyt maa halkeili siellä täällä pohjakallioon saakka. Tähdet tuikkivat kuin liekit tumman sinipunervalla taivaalla heitellen valonvälähdyksiä kuin hapessa palava metalli. Revontulet roihusivat taivaanrannalla tummanpunaisina, harmahtavina ja niin merkillisen sinisinä kimppuina, ettei maanpinnalla ole sellaista väriä. Joskus ne hulmusivat kuin värilliset suunnattoman suuret verhot, ikäänkuin maailman takainen tuuli olisi niitä heiluttanut, puiden runkojen kuvastuessa niiden valossa seepian- ja lavendelinvärisinä lumen koboltinsinisiä varjoja vasten.
Äkkiä kajahti, niin hiljaa, että sitä tuskin erotti hiljaisuudessa, saalista vainuavan suden pitkäveteinen ulvahdus. Se toistui uudestaan yhä voimakkaampana, lähempänä synkän vuoren rinnettä, kunnes se lopulta kajahti yössä kilometrin, puolentoista päässä. Alkaen hiljaisesta vaikerruksesta se kasvoi ja paisui, kunnes räsähti kuin raketti uhkaavaksi, kumeaksi ulvonnaksi.
Harmaa metsäsusi oli kolmen viimevuotisen penikkansa kanssa ajamassa hirveä, joka suuntasi juoksunsa metsien halki Doomsday-vuoren kuruja ja harjanteita kohti. Lunta oli niin vähän, ettei se hidastuttanut sarvipään vauhtia, eivätkä vasta vuoden vanhat sudet olleet tarpeeksi kokeneita oikaisemaan juostessaan, kuten vanhat susilaumat tekevät katkaistessaan taipaleita, niin että ajoa tulisi varmaankin jatkumaan läpi yön.
Pari kertaa ahdistettu eläin palasi takaisin omia jälkiään sadan metrin verran. Sitten se loikkasi syrjään niin kauaksi kuin suinkin jaksoi painautuen tiheään viidakkoon. Kun takaa-ajajat sivuuttivat sen, se livahti tiehensä kuin varjo, juoksi mutkissa ja olisi päässyt pakoon, jollei laumassa olisi ollut mukana vanhaa, viekasta naarassutta, jonka terävä kuono joka kerta vainusi hirven tempun ja opasti pitkähännät jälleen otuksen jäljille, jotka johtivat suoraan ylöspäin kapean kurun pohjaa pitkin.
Kun susien peloittavat äänet vapisuttivat vuorenkuvetta, ne herättivät kurun tuonnimmaisessa päässä matalassa luolassa asustavan kummallisen lyhyen, paksun eläimen, jolla oli hylkeenruskea selkä ja kupeilla vaaleampi viiru. Se oli tavallaan pienen karhun näköinen, mutta sen häntä oli tuuhea ja viistävä, jollaista ei ole ainoallakaan karhulla. Kahdeksanneljättä mitä terävintä raateluhammasta, suuret käpälät, joissa oli sarvenväriset käyrät kynnet, ja pahaenteiset, syvällä sijaitsevat vihertävät silmät ilmaisivat sen varmasti riistantappajien kuninkaaksi, ahmaksi, sukupuuttoon kuolleen Erie-heimon totemiksi, joiden vaakunaan se on kuvattu.
Vaikka ahman pienet korvat ovat puolittain piilossa tuuheassa turkissa, ei ainoakaan villiinväkeen kuuluva eläin kuule paremmin kuin se. Kuunnellessaan saalista ajavan susilauman kaukaista ulvontaa vuoren erakko erotti pienten lähestyvien kavioiden kapseen lumisella kamaralla, vaikk'ei ainoaakaan elävää eläintä vielä näkynyt.
Kiiveten kallionkielekkeelle, joka pisti esiin tallatun hirvipolun yläpuolelle, ahma kiertyi ruskeaksi palloksi ja odotti liikkumatonna kuin kivi esille työntyvän penkereen varjossa. Vain syvällä tuuheiden kulmakarvojen peitossa sijaitsevien silmien hehku ilmaisi, että julma peto oli hereillään ja varuillaan.
Nopeiden kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, kunnes tien kaukaisimmassa polvekkeessa näkyi notkeasti laukkaava hirvi. Vanha naarassusi oli saanut selville sen viimeisen mutkan niin äkkiä, että sen saavuttama etumatka oli supistunut muutamiin satoihin metreihin, ja nyt se laukkasi henkensä hädässä vuoren ympäri.
Valkeaa vaahtoa oli pärskynyt hirven harmaalle talviturkille; se hengitti huohottaen, ja sen haaraiset sarvet olivat painuneet hyvin matalalle. Mutta huolimatta pitkistä, uuvuttavista tunneista ja kovinta vauhtia porhalletuista lukemattomista kilometreistä sarvipään askeleet veivät sen rinteen laelle nopeaa, kauniin tasaista laukkaa, joka on ominaista hirven juoksulle sen viimeiseen hengenvetoon saakka.
Kun vainottu eläin lähestyi kielekettä, jolle ahma oli kyyristynyt, viimeksi mainitun tumma ruumis näytti aivan litistyvän kalliota vasten, Sitten, juuri samassa tuokiossa, kun hirvi oli pääsemäisillään ohi, peto äkkiä syöksyi ilman halki niin nopeasti, varmasti ja äänetönnä kuin suuri kissaeläin. Ennenkuin hirvi ehti muuttaa suuntaansa, julman pedon lyhyt ja paksu ruumis putosi sen selkään. Silmänräpäyksessä tunkeutui neljä terävää, käyrää kynsikertaa syvälle yllätetyn hirven kupeisiin, ahman suuri suu avautui ammolleen kuin hauta, voimakkaat leuat pureutuivat kiinni. Kesken hyppyään hirvi tuuskahti turvalleen heittäen henkensä jo ennen kuin oli tuupertunut maahan, sillä mustan murhamiehen kauheat hampaat olivat lävistäneet ja murskanneet sen selkärangan.
Muristen vihaisesti ahma alkoi heti ahmia suuhunsa värähtelevää ruumista. Kesken sen aterian livahti lumikentän poikki sitä kohti neljä harmaata varjoa, ja se huomasi tuijottavansa neljään oljenväriseen silmäpariin, jotka kiiluivat kuin vaaleat liekit, kun sudet asettuivat kuolemankehään sen ympärille.
Pohjolassa on varsin harvoja eläimiä, jotka yksinään ryhtyvät taisteluun neljää metsäsutta vastaan, mutta ahma on sellainen. Vaikka tämä ehkä säikähtikin, se ei ainakaan näyttänyt sitä. Tuijottaen kylmäverisesti kehään, joka pieneni susien tullessa lähemmäksi, se painoi tylpän, ryppyisen kuononsa alemmaksi ja kiskaisi kuin uhitellen uuden lihapalasen hirven ruumiista.
Sudet olivat ajaneet otustaan niin pitkän aikaa, että aurinko jo oli mennyt mailleen ja kuu noussut, ja ne olivat saaneet katkaista liian monta nälkää ja väsymystä lisäävää vihaista virstaa voidakseen tappelematta alistua vain katsomaan, kuinka niiden tuskalla ja vaivalla hankittu saalis joutui aivan vieraan eläimen syötäväksi. Niinpä kuolemankehä yhä supistui näköjään välinpitämättömän, kyyristyneen ahman ympärillä. Nuorista susista lähin hyökkäsi äkkiä notkeasti ja äärettömän nopeasti iskien sivulta päin suunnatun, peloittavan raapivan iskun, jollaiseen sen sukuun kuuluvat eläimet tavallisesti turvautuvat. Mutta vaikka tämä isku olikin nopea, ahman vastaisku oli vielä nopeampi. Kun suden pitkä, harmaa ruumis putosi maahan, ahma iski kyyristyen matalaksi kolmelle käpälälleen ja tukien lyöntihän peloittavan voimansa jokaisella hivenellä, olkansa takaa sutta juuri kun sen pitkät leuat loksahtivat kiinni.
Ahman käyrät kynnet viilsivät vastustajan paksun nahan halki, ikäänkuin se olisi ollut paperia, suupielestä etulapaan saakka. Susi kierähti pelkästä lyönnin voimasta ympäri ilmassa ja putosi huumaantuneena ja verissään parin, kolmen metrin päähän.
Kun penikkasusi putosi maahan, vanha naarassusi itse hyökkäsi, huulten kohotessa välkkyvien hampaiden tieltä ja naaman ilmaistessa hirvittävää raivoa. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat ahman tuhoa ennustaviin silmiin. Maailmassa on harvoja eläimiä, joita laumaansa johtava metsäsusi talvisin väistää. Mutta ahmat ovat sentään eläneet maailmassa paljoa pitemmän aikaa kuin sudet. Ennen toista, jopa ennen ensimmäistäkin jääkautta tämän ahman esi-isät olivat oppineet luolaleijonien ja sapelihammastiikerien kanssa otellessaan julmat temppunsa ja sen kylmäverisen itseluottamuksen, joita tänä yönä revontulten roihutessa susilauman oli väistettävä.
Neljä sutta voi epäilemättä surmata yhden ahman, mutta oli yhtä varmaa, että se ennen kuolemaansa tekisi ahdistajistaan yhden, mahdollisesti kaksikin taisteluun kykenemättömiksi. Senpävuoksi vanha susi pakottikin pienen laumansa hampaat irvissä ja niskakarvat pystyssä perääntymään etäälle ahmasta, joka katseli susia tutkimattomilla silmillään, niiden laukatessa matkoihinsa.
Kun lauma katosi näkyvistä puiden runkojen sekaan, musta kylmäverinen peto jatkoi ateriaansa eikä lopettanut, ennenkuin hirven koko toinen reisi oli hävinnyt sen kitaan. Sitten se hilasi raadon luolaansa ja hautasi sen kuivien lehtien alle, joita se oli käyttänyt vuoteenaan, ja poistui toiseen muutaman metrin päässä sijaitsevaan luolaansa varmana siitä, että sen oma, myskiltä haiseva löyhkä, joka oli imeytynyt luolan seinämiin, estäisi kaikkia muita eläimiä koskemasta sen kaatamaan eläimeen.
Seuraavana yönä se saalisti vuoren toisella rinteellä tunkeutuen kinosten läpi merkillisesti astuen, näköjään kömpelösti, mutta kuitenkin nopeasti. Äkkiä se pysähtyi ryhtyen nuuskimaan valkoista mätästä. Kun sen tylppä kuono kosketti siihen, lumimätäs tuprahti hajalle kuin pommi, ja suuri metso, joka oli nukkunut nietokseen kaivamassaan lämpimässä, pyöreässä kuopassa, pyrähti lentoon kuutamossa metallinhohtoisten tummanvihreiden höyhenten pörröttäessä korkeina sen kaulan ympärillä. Raatelevan pedon tummanruskea, tuuheakarvainen ruumis ponnahti kuin teräsjousen singahduttamana ilmaan, käpälä tavoitti pakenevan linnun juuri välkkyvän kauluksen alapuolelta, ja silmänräpäyksessä sen niska oli purtu poikki.
Syödä ahmaisten lihavan siivekkään saaliinsa muutamilla nopeilla hotkaisuilla musta surmanhenki lähti kiertämään suurta kehäänsä, jota sen oli tapana kulkea korkean vuoren juuritse. Mutta vaikka se saalisti herkeämättä koko pitkän yön, ei sen onnistunut saada kynsiinsä muuta otusta. Kun sarastuksen ensimmäiset kelmeät valojuovat näyttivät kohoavan varjoisasta lumesta, se lähestyi kovin nälissään luolaa, johon se oli edellisenä yönä kätkenyt kaatamansa hirven.
Äkkiä se paljasti uhkaavat hampaansa ja murisi kumeasti. Juuri sen edessä, syöden haaskaa, jonka oli kiskonut ulos luolasta, oli kyyrysillään outo eläin, joka oli äärettömän suuren, vaaleanharmaan töppöhäntäisen kissan näköinen ja jonka silmät kiiluivat karviaismarjanvihreinä valkoista lunta vasten. Doomsdayn vuorelle oli kaukaa pohjoisesta eksynyt vieras ilves, joka ei tuntenut ahmaa eikä sen tapoja. Kissapedon leveä, mustajuovainen, silkinhienoista karvoista muodostunut leukaröyhelö saattoi sen vihaisen ja kammottavan naaman näyttämään entistäänkin peloittavammalta, ja pitkät, vinot, leimuavat silmät, pystyt tupsupäiset korvat ja tikarinterävät hampaat kuvastuivat sen irvistelevää, punaista kitaa vasten. Kun se kohottautui jaloilleen uhkaavasti muristen, se näytti paljoa suuremmalta paksua ja pientä kömpelöä ahmaa, joka tuli äänetönnä sitä kohti.
Jos ilveksellä olisi ollut enemmän kokemusta, ei se olisi ikinä jäänyt odottamaan, vaan olisi pötkinyt leveillä, lumikengän tapaisilla käpälillään pakoon niin nopeasti, ettei toinen olisi kyennyt sitä seuraamaan. Suuri kissa ei kuitenkaan aikonut väistää hivenenkään vertaa tuota kömpelöltä näyttävää eläintä, joka ikäänkuin vieri sitä kohti. Koska ilveksellä oli ensiluokkaiset hampaat ja kynnet, se näytti ehdottomasti ylivoimaiselta. Mutta sillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia voiton mahdollisuuksia. Tuhlaamatta aikaa valehyökkäykseen ahma syöksyi suoraan vastustajansa kimppuun. Kiljahtaen käheästi raivosta ilves ponnahti ilmaan haaskan vierestä, jota se oli juuri syönyt, ja pudottuaan ahman selkään upotti kyntensä syvälle sen tuuheaan turkkiin koettaen päästä tikarinterävillä hampaillaan sen selkärankaan kiinni.
Ahma ei ole järjestelmällinen tappelija, eikä sen tarvitse sellainen ollakaan. Raaka voima on sen vahvin puoli, ja se onkin kerrassaan vahva. Ennenkuin ilves tiesi, mitä oli tapahtunut, oli suuri, tumma käpälä, jossa oli aseina melkein yhtä terävät kynnet kuin sen omissa, ojentautunut vinoon ylöspäin, tarttunut sen kylkeen ja paiskannut sen maahan selälleen, aivan kuin jos se olisi ollut kaniini eikä parikymmenkiloinen kanadalainen ilves.
Painaen riuhtovan vihollisensa takajalat maahan, jottei se päässyt käyttämään viiltävän teräviä kynsiään, ahma iski julmat leukansa ilveksen kurkkuun irroittamatta hetkiseksikään otettaan, ennenkuin suuri kissa viimeisen kerran suonenvedon tapaisesti nytkähtäen vaipui kuolleena hirven haaskan päälle. Puolen tunnin kuluttua ahma oli syönyt kahdesti varastetun raadon loppuun ja piilottanut ilveksen ruumiin sen äskeiselle paikalle luolaansa.
Viikkoa myöhemmin Doomsdayn julma valtias kohtasi vihollisen, joka oli vihaisempi kuin ilves ja julmempi ja viekkaampi kuin susi. Jokaista petoeläimen surmaamaa otusta kohden tuo pieni, kuivettunut miehenkuvatus, sekarotuinen metsästäjä Jules Dupré kaatoi parikymmentä. Näätiä hän tappoi ansoilla, ketut, myskirotat ja majavat hän vangitsi terässankoihinsa; ilveksiä hän pyydysti pauloilla, ja pienet, lumivalkoiset kärpätkin hän houkutteli surman suuhun tartuttamalla niiden pienen, punaisen kielen rasvalla siveltyihin rautalevyihin, joita hän asetti metsään jäätymään.
Doomsdayn vuoren synkänviheriöiden kuusten yläpuolella kaareutui sinisen taivaan poikki kiitävistä harmaansinisistä pilvistä muodostunut seppele, kun vanha metsämies lähestyi vuorta noudattaen virran vartta, joka ryöppysi häntä vastaan kuin hengästynyt viestintuoja kehoittaen häntä poistumaan. Vesiputouksen äyräällä oli pieni, autio maja, jonka Jules valitsi päämajakseen.
Ensimmäisenä yönä loikoessaan huopapeitteisiinsä kääriytyneenä tulen ääressä vanha pyytömies nukkui levottomasti. Yhä uudestaan hän näki sellaista unta, että jokin pahansuopa olento katsoa tuijotti häneen pimeästä, ja kerran herätessään hän huomasi jotakin hirvittävää ja viheriää hehkuvan kuun valossa, joka tunkeutui majaan hirsiseinän leveistä raoista.
Seuraavana aamuna lähtiessään ennen päivänkoittoa virittämään ansojaan hän näki tähtien valossa kaikkialla pyöreiden jalkojen majan ympärille polkeman kehän, jossa oli terävien kynsien merkkejä. Sekarotuinen sylkäisi lumeen katsoessaan niitä.
— Eipä ihme, etten saanut oikein nukutuksi viime yönä, hän mutisi. Intiaanien paholainen on ollut liikkeellä, ja saan kiittää onneani, jos se on mennyt matkoihinsa.
Liikkuessaan aamuhämärässä loppumattomien puunrunkorivien lomassa vanha metsämies tunsi yks' kaks' merkillisellä erämaan asukkaiden kuudennella aistillaan, että joku tai jokin seurasi häntä. Hän pyörähti yhä uudestaan äkkiä katsomaan taakseen ja tarkasteli kulkemaansa tietä, mutta ei huomannut muuta kuin hiljaiset puut ja varjoisan lumen. Mutta juuri kun ensimmäinen vaakasuora auringonsäde tunkeutui kuusten lomitse kuin kultainen terä, hän äkkiä pysähtyi paikoilleen, juoksi vähän matkaa takaisin pehmoista lunta pitkin ja asettui puun taakse, mistä hän saattoi katsella kulkemalleen tielle. Hetkistä myöhemmin ilmestyi maahan painuneiden oksien takaa näkyviin kumarainen, mustanhallava eläin pysähtyen kolmisen metrin päähän miehestä. Hetkisen pedon tuhoa ennustavat silmät tuijottivat miehen silmiin. Sitten ahma teki jotakin merkillistä. Varjostaen silmiään nousevalta auringolta melkein kuin ihminen se katsoi kauan aikaa mieheen käpälänsä alta. Heikko värähdys vapisutti vanhan pyydystäjän ruumista.
—- Musta paholainen, vähäksytkö sinä minun voimiani? hän karjaisi hyökäten pedon kimppuun kirves tanassa. Mutta muutamilla kömpelöillä hypyillä ahma väisti hänen lyöntinsä helposti ja katosi sitten näkyvistä puiden sekaan.
Jo sinä viikkona huono onni, jonka kaikki sekarotuiset metsästäjät uskovat rupeavan vainoamaan jokaista, jonka voimia intiaanien paholainen on vähäksynyt, alkoi hiipiä Julesin kintereillä. Hänen satimensa oli lauottu, syötit rosvottu, ansat raastettu rikki ja, mikä kaikkein pahinta, pyydyksiin käyneet otukset oli revitty kappaleiksi. Yhä uudestaan hän löysi kauniita kellanruskeita näädännahan palasia lumesta, ja jokainen turmeltu nahka merkitsi hänelle monen kauniin dollarin häviötä.
Sitten koitti päivä, jolloin hän löysi komean kanadalaisen ilveksen kuolleena kuparisesta langasta, jonka hän oli kiinnittänyt taivutetun näreen latvaan ja pistänyt siihen syötiksi jäätyneen kalan. Suuri kissa oli työntänyt päänsä silmukkaan tavoittaessaan syöttiä suuhunsa ja silloin laukaissut vivun. Näre oli heti ponnahtanut suoraksi ja kiskaissut ansan kireälle sen kurkun ympärille, jolloin ilves oli joutunut samanlaisen mielettömän pelon valtaan kuin ansaan jäänyt kotikissakin, ja rimpuiltuaan epätoivoisesti notkean näreen kimpussa se oli muutamissa minuuteissa kuristunut kuoliaaksi.
Nyljettyään kätevästi ilveksen hopeanharmaan turkin Jules jätti raadon tien viereen ja viritti sen ympäri joka puolelle ovelasti asetettuja ansoja. Kun hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, hän kaivoi syvän kuopan kinokseen, ja kiertäen taljan kokoon niin kovaksi kääryksi kuin suinkin hän piilotti sen kuopan pohjaan. Mätettyään kuopan lunta täyteen hän lähti nelisenkymmenen kilometrin kierrokselleen. Kun hän palasi seuraavana päivänä paikalle, ilveksen jäätynyt ruumis lojui tönkkönä ja koskematonna lumella, vaikka ahman jäljistä näkikin, miltä suunnalta se oli tullut ja kuinka se oli osannut kiertää raudat. Luultavasti ei se siis ollut kajonnut siihenkään paikkaan, johon hän oli piilottanut taljan. Mutta kun Jules kaivoi lumen pois, oli kuoppa tyhjä. Ahma oli vainunut nahan metrin paksuisen nietoksen alta, kaivanut sen sieltä esille, täyttänyt kuopan jälleen huolellisesti ja vienyt taljan mukanaan.
Polkunsa loppupäähän Jules oli valmistanut kätköpaikan, jossa hän säilytti puolet pyydyksistään sekä liikkiöpalasia ja maissijauhoja, niin että hän saattoi pyydystettyään tyhjäksi majan ympärystienoot pystyttää talvileirinsä piilon läheisyyteen ja raivata uusia ansapolkuja. Kaivettuaan maahan saakka ulottuvan kuopan lumen läpi hän oli ensin latonut pyydyksiensä ja muonavarojensa peitoksi ristiin rastiin niin suuria pölkkyjä kuin hän suinkin jaksoi liikutella tukevalla vivulla. Sitten hän oli kantanut puiden päälle lähellä pulppuavasta lähteestä vettä, joka oli heti jäätynyt muodostaen pölkyistä sellaisen murroksen, että sen hajoittamiseen kirveellä olisi voimakkaaltakin mieheltä mennyt monta tuntia.
Kolmen päivän kuluttua siitä, kun Jules oli menettänyt ilveksen taljan, hän tapasi ansansa ja loukkunsa koskemattomina ja alkoi jo toivoa, että hänen hiiviskelevä vihollisensa oli poistunut niiltä main ja että hän saisi vastedes olla häiritsemättä. Kolmannen päivän iltana hän saapui ansapolkujensa pohjoisimmassa mutkassa sijaitsevalle kätköpaikalleen. Mutta se ei ollut enää mikään kätköpaikka. Osoittaen suorastaan yliluonnollista kärsivällisyyttä ja voimaa ahma oli jyrsinyt ja repinyt kynsillään pois suuret pölkyt toisiinsa sitoneen jään, ja käyrien etujalkojensa ja lyhyen, paksun ruumiinsa rautaisilla lihaksilla hajoittanut toistensa päälle ladotut pölkyt kuin olkikuvot, kunnes oli päässyt käsiksi niiden alle kätkettyihin pyydyksiin ja elintarpeisiin. Liikkiöt se oli syönyt, jauhot hajoittanut ja liannut. Mutta pahinta kaikista oli se, että kaikki teräspyydykset olivat poissa, ne se oli vienyt mennessään ja kätkenyt niin hyvin, että niitä oli mahdoton löytää. Se merkitsi sitä, että kun Jules myöhemmin talvella ryhtyisi raivaamaan uusia ansapolkuja, hänen turkissaaliinsa vähenisi tuntuvasti, ja niin suuren muonavaraston menettäminen taas tiesi pieniä annoksia kevääseen mennessä.
Vanhan miehen kasvot olivat synkät ja vakavat, kun hän kääntyi takaisin, ja hänen lähellä toisiaan olevissa pienissä silmissään oli melkein pelkoa, kun hän katseli tien kummallekin puolen, nähdäkseen edes vilahduksenkaan tuosta mustanruskeasta otuksesta, jonka hän tunsi aina oleskelevan jossakin lähellä.
Vaikk'ei hän nähnyt jälkeäkään ahmasta itsestään, hän huomasi majan läheisyydessä sellaisia merkkejä sen toiminnasta, että ne, huolimatta siitä, että hän oli melkein yhtä tyyni luonteeltaan kuin intiaani, olivat tehdä vanhan sekarotuisen hulluksi.
Pienen lähteen yläpuolelle, joka ei jäätynyt koko talvena, hän oli sitonut metsäkanan pään riippumaan savustetusta nauhasta, piilottanut sen kohdalle matalaan veteen raudat ja peittänyt ne vihreällä sammaltukolla, niin että ne näyttivät juuri veden pinnan yläpuolelle kohoavalta kiveltä. Kettu ei mielellään kastele siroja hentoja, mustia jalkojaan, joten saattoi otaksua jokaisen siihen rotuun kuuluvan eläimen, joka vain sattuisi kulkemaan sen vieritse, astuvan tuolle valekivelle, jos sitä halutti tutkia tarkemmin heiluvaa syöttiä.
Kun Jules lähestyi paikkaa, hän saattoi lukea lumesta kaiken, mitä oli tapahtunut. Raudat olivat lauenneet, ja kaikkialla niiden ympärillä oli hajallaan silkinhienoja, mustia karvatupsuja, joissa oli siellä täällä hopeisia karvoja. Nähdessään ne sekarotuinen kirosi kauheasti. Hänen oli onnistunut vangita kaikki hänen elämänsä vaivat palkitseva saalis, hopeakettu; ja tuo pahansuopa intiaanien paholainen, joka seuraili häntä, oli tuhonnut nahan, jonka arvo oli suurempi kuin kaikkien muiden sinä talvena saatujen turkisten arvo yhteensä!
Siitä päivästä alkaen Jules muutti menettelytapaansa. Kaiken tietonsa ja taitonsa, kaikki temppunsa ja viisautensa, jotka hän oli perinyt menneiltä sukupolvilta, hän nyt keskitti päävihollisensa surmaamiseen. Siinä pantiin miehen järki, jota oli harjoitettu ja opetettu satojatuhansia vuosia, niin kauan kuin inhimillistä elämää on maailmassa ollut, vielä vanhempaa eläimen viekkautta ja vaistoa vastaan — ja eläin pääsi tässä taistelussa aina voitolle. Vaikka mies olisi viskellyt syöttejään minne tahansa ja virittänyt rautojaan lumen alle, puihin ja veteen, ei niistä ollut mitään hyötyä. Ahma saattoi paljastaa mitä huolellisimmin piilotetun pyydyksen, laukaista sen viskelemällä jääpalasia sen lukkoon ja pistää syötin poskeensa. Ansat se taasen hajoitti halveksivasti kappaleiksi pistämättä milloinkaan kaulaansa surmansilmukkoihin, jotka olivat kuristaneet hengiltä niin monta suurta kissapetoa.
Vihdoin Jules koetti epätoivoissaan tappaa kiusanhenkensä viritetyllä pyssyllä. Pienen järven rantaäyräälle hän kätki matalaan pensaikkoon viritetyn pyssynsä ja ripusti sen piipun suun kohdalle kuolleen harmaan oravan sidottuaan sen ensin lujasti liipasimeen kiinnitettyyn nuoraan. Sitten hän pinosi pyssyn ympärille pensaita ja pölkkyjä pakottaakseen ahman lähestymään syöttiä edestäpäin.
Seuraavana päivänä mies näki jäljistä, miten kaikki oli käynyt. Ahma oli lähestynyt syöttiä, haistellut sitä, mutta jättänyt sen rauhaan. Sitten se oli tunkeutunut pensaiden läpi, viskonut syrjään pölkyt, jotka sulkivat siltä tien, ja päästyään pyssyn taakse ruvennut jyrsimään poikki liipasimeen kiinnitettyä nuoraa. Pyssy oli lauennut ensi kosketuksesta, ja ahmakin oli säikähtänyt niin, että oli ponnahtanut esteen huipulle yhdellä ainoalla loikkauksella. Siellä se oli pysytellyt siihen saakka, kunnes oli päässyt varmuuteen siitä, ettei mitään vaaraa ollut enää uhkaamassa; sitten se oli laskeutunut maahan ja hotkaissut tyynesti syötin parempiin suihin. Sen jälkeen sen huomio oli kiintynyt pyssyyn, joka oli niin säikähdyttänyt sitä. Piipussa oli kaikkialla terävien hampaiden jälkiä ja saksanpähkinäpuisessa tukissa syviä uurteita, ja hana oli vedetty taaksepäin ja väännetty aivan irti, niin että pyssy oli tullut kokonaan käyttökelvottomaksi.
Sinä yönä vanha pyydystäjä näki jälleen unta, että uhkaavat silmät tuijottivat häneen majan seinähirsien raoista. Pari kertaa hän heräsi säpsähtäen levottomasta unestaan ja tarttui hyödyttömään pyssyynsä, kun oli kuulevinaan jyrsimistä ulkopuolelta. Kummallakin kerralla hän kuitenkin oli mielestään aivan varma siitä, että siellä oli vain siili, joka tutki hänen vanhan silavatynnyrin pohjaan tekemiään suuria oranssinvärisiä piirroksia omaan vihaiseen tapaansa.
Vihdoin koitti päivä. Silloin Jules tiesi, että tässä hänen ja vuoriston paholaisen välisessä kamppailussa oli henki kysymyksessä. Majan alimmainen hirsi oli jyrsitty melkein poikki, ja suurten, litteiden jalkojen kaikkialle painamat jäljet osoittivat, kuka siinä oli koko yön yrittänyt murtautua sisään. Vaikka ahman raateluhampaat kuuluvatkin terävimpiin kaikkien nisäkkäiden hampaista, eivät ne sentään sovellu jyrsimiseen. Kuitenkin kaikitenkin tämä oli nakertanut melkein poikki niin paksun hirren, että siinä olisi ollut tekemistä majavallekin, ja työskennellyt niin sisukkaasti, että tuore lovi oli ylt'yleensä sen ikenistä vuotaneen veren tahraama. — Sinä päivänä, jolloin sekarotuinen lähti kokemaan viimeisiä vihollisensa surmaksi virittämiään pyydyksiä, hän otti kirveen mukaansa uskaltamatta lähteä matkaan aseetonna keskellä päivääkään.
Kun hän keskipäivällä palasi takaisin, hän näki majan oven olevan sepposen selällään. Hänen sulkiessaan sen aamulla kiireesti ei salpa ollut painunutkaan paikoilleen, ja hänen vihollisensa oli käyttänyt hyödykseen hänen poissaoloaan hävittäen kaiken. Kaikki hänen pyydyksensä ja särjetty pyssy olivat tipotiessään, samoin hänen huopapeitteensä; ja kaikki hänen kokoamansa taljat, sekä tuoreet että kuivatut, oli raastettu rikki, ja mikä pahinta, elintarpeet, joita hän välttämättä tarvitsi elääkseen, oli joko syöty tahi liattu käyttökelvottomiksi.
Vanha pyydystäjä katseli tuhottua asumustaan voimatta uskoa silmiään. Puolet elämänsä ajasta hän oli kuluttanut houkutellen tuhansia heikompia veljiään kuolemaan, eikä hän nyt voinut uskoa, että yksi niistä oli vihdoinkin rohjennut ryhtyä kilpailemaan hänen kanssaan viekkaudessa ja rohkeudessa. Ja kuitenkin, kun hän katseli ympärilleen, hänen oli pakko myöntää joutuneensa tappiolle. Hänen pyydyksensä, huopapeitteensä ja elintarpeensa olivat mennyttä, eikä hänellä ollut jäljellä muunlaista asettakaan kuin kirves, ja lähin paikka, mistä hän voisi saada apua, oli lähes viidenkymmenen kilometrin päässä vuorten takana sijaitseva tukkikämppä.
Kiroten karmeasti vaanivaa vihollistaan, joka oli saattanut hänet sellaiseen pulaan, hän lähti laskeutumaan vuoren rinnettä. Kun hän tuli ensimmäiseen tienmutkaan, hän katsoi taakseen nähdäkseen viimeisen kerran tuhotun majan, josta hän nyt poistui. Siellä seisoi, kuvastuen mustana valkoista lunta vasten, lyhyt ja paksu, kumarainen olento. Kun hän tuijotti ahmaan, julma peto varjosti vielä kerran silmiään suurella mustalla käpälällään ja katseli häntä pahansuovan tarkkaavasti. Värähtäen heikosti pelosta vanha metsänkävijä lähti pakoon tietä pitkin palaamatta koskaan takaisin.
PELKURI
Ennen vanhaan, niinä ikävinä aikoina, jolloin vielä mustat hallitsivat ja vallitsivat valkoisten asemesta etelä-Afrikkaa verisen julmasti, lähetti Cetewayo, kuuluisa zulukuningas, kaksitoista parasta metsästäjäänsä Addon viidakkoon hankkimaan hänelle urosnorsun sydäntä.
Hänen käskynsä syy oli yksinkertainen ja pakottava. Viimeisten tutkimusten mukaan norsu on viidakon hallitsija. Leijona saa ainoastaan näytellä kuninkaan osaa. Hirvittävä pytonkäärme saattaa ehkä joksikin aikaa lannistaa valtaansa pienemmät eläimet, ja sarvikuono, niin valkoinen kuin mustakin, voi joskus sattua uskomaan, ettei ainoakaan eläin kestä sen haarniskoidun ruumiin hyökkäystä. Mutta kun vanha urosnorsu, joka on kolmen metrin korkuinen ja jolla on ihmisen aivot, lähes kolmen metrin pituiset syöksyhampaat ja kärsä, joka voi tarttua kuin pihdit tahi iskeä kuin kankivasara, etujalat kuin juntat sekä paino ja voima, jotka ovat perintöä hirmuliskojen kadonneesta maailmasta — niin — kun sellainen norsu haluaa vakiinnuttaa kuninkuutensa, ei ainoakaan eläin kykene vastustamaan sen vaatimuksia.
Sitäpaitsi norsu voi, jos sillä on hivenenkään verran onnea matkassaan, elää sadan vuoden vanhaksi. Senvuoksi mies, joka syö viidakon kuninkaan sydämen, perii sen voiman ja pitkän iän. Niin Cetewayo ajatteli, eikä kukaan uskaltanut väittää hänen päätelmäänsä vastaan.
Koko pitkän päivän, aamunkoitosta pimeän tuloon saakka hänen metsästäjänsä saivat kävellä, ennenkuin he saapuivat synkän, miesten syöjän Addo-viidakon reunaan, jonne ennen heitä oli tunkeutunut monta miestä palaamatta koskaan takaisin. Sinä yönä he uhrasivat laskevalle kuulle ja heittivät Lamban, viidakon mustan jumalattaren arpaa, jonka nimeä ei saa mainita pimeän tultua. Kahdesti, jopa kolmestikin maalatut ja vääristetyt arpaluut putosivat hirvittävän jumalattaren lyhyen ja paksun kuvan eteen, ja aina Nikanan, mustan Mamban l. puukobran hengen arpa voitti kaikki muut, punaiset, siniset ja ruskeankeltaiset. Kun arpomisen tulos oli sama viimeiselläkin kerralla, huokasi vanhin metsästäjä Nijan:
— Yksi meistä, veljet, jää huomenna viidakkoon. Syödään ja nukutaan, että voimme rohkeasti kohdata sen, mitä jumalat lähettävät meille.
Juuri ennen auringonnousua kaikki kaksitoista metsästäjää livahtivat kuin käärmeet pensaikkoon, hajaantuakseen siellä ketjuun kuin metsäkoirat. Heidän ruumiiseensa — he olivat alasti, lanteilla vain leopardin hännästä valmistettu vyö, jollaista ainoastaan kokeneet zulumetsästäjät saavat käyttää — oli hierottu kamferti- ja myrrakeitosta, sillä vaikka norsu onkin huononäköinen ja -kuuloinen, ei yksikään eläin vainua ihmistä nopeammin kuin se.
Jonkin matkan päässä viidakko kohosi matalaksi kumpujonoksi. Siellä täällä hehkuivat lähes parin metrin korkuiset miekkaliljat veripunaisina varjoisten puumaisten saniaisten lomassa, ja tiheässä kasvavat bamburuo'ot salpasivat kummankin puolen tiestä kuin sileät terässäleet. Kauempana oli suuria oksia raastettu maahan, suuria puita kiskottu irti juurineen ja kaadettu kumoon, ja kaikkialla pehmeässä maassa näkyvät syvät, pyöreät kuopat osoittivat, missä norsulauma oli oleskellut syödessään.
Metsästäjät liukuivat kuin aaveet viidakon hämärässä hiljaisuudessa. Silloin tällöin kiipesi joku heistä puuhun ja tähyili huojuvien lehvien lomasta, heidän kuitenkaan kertaakaan kuulematta tai näkemättä merkkiäkään noista suurista eläimistä, joita he olivat tulleet ahdistamaan.
Kukkuloiden takana metsä muuttui pensaikoksi, mataloiden puiden muodostamaksi viheriäksi mereksi, joka oli aivan täynnä norsujen, sarvikuonojen ja vesipuhvelien polkuja.
Vihdoin pieni joukko pysähtyi Nijanin käskystä vanhan viikunapuun varjoon. Puujättiläistä ympäröi kuin seppeleenä harmaa sammal, ja sen kyhmyisillä oksilla kasvavat valkoiset, punaiset ja keltaiset kämmekät loistelivat ja hehkuivat kuin jalokivet.
— Täällä on norsulauma aivan lähellä, tunnen sen, vanha metsästäjä kuiskasi toisten kerääntyessä hänen ympärilleen. Joka miehen on oltava valmiina, koska ne varmasti hyökkäävät heti kohti huomatessaan meidät.
Jälleen he pujottelivat kuin aaveet mataloiden puiden välitse, niin hiljaa kuin ainoastaan metsänkävijät, jotka ovat oleskelleet koko ikänsä ulkosalla, osaavat liikkua. Kerran he sivuuttivat syvän lammikon, jota reunustivat valkoiset lumpeet, ja näkivät auringon kuvastuvan tyyneen veteen, jonka partaalta ison riistan polkuja lähti säteettäin kaikille suunnille kuin rattaan puolapuut. Juuri lammikon takana sulkivat heiltä tien lantanaryhmän tiheässä kasvavat varret. Äkkiä kiekaisi sen uumenissa keltarintainen, valkopyrstöinen lintu kuin kukko, jolloin Nijan kohotti varoittavasti kättään. Hänen tehdessään niin syöksähti tiheiköstä mustaharjainen leijona. Heti sen takaa kuului pensaiden reunustamalta pieneltä aukealta kimeää vihaista toitotusta, ja mustana aaltona vyöryi viidakosta naarasnorsuja kokonainen liuta, sillä norsulaumassa hyökkäävät aina naarakset ensinnä vihollisen kimppuun. Sitkeät, paksuksi verkoksi kietoutuneet köynnöskasvit katkeilivat kuin hämähäkinseitti niiden tieltä, ja leijonakin luopui tyystin arvokkuudestaan ja laukkasi kuin suuri, keltainen kissa, henkensä hädässä.
Hyökkäävä leijona on parinsadan metrin matkalla nopein kaikista eläimistä, kyeten sillä matkalla tavoittamaan hevosen ja antiloopin. Vain leopardi, joka on maailman nopein pikajuoksija, vetää sille vertoja kissaeläimistä. Sitäpaitsi ei tämä leijona juossut riistan jäljessä, vaan henkensä hädässä. Kuitenkin hyökkäävien naarasnorsujen tummat ruhot, niiden tunkeutuessa tiheikön läpi ja laukatessa kömpelön näköisinä tasangon poikki äärettömän suurilla jaloillaan, joiden ympärysmitta oli melkein kaksi metriä, saavuttivat pakenevaa petoa niin vaivattomasti, että tämä nipin napin ehti niiltä suojaan aukean toisessa reunassa kohoavaan tiheikköön. Ryömien vatsallaan okaisten köynnösten alle se pelastui, kun norsut eivät ehtineet saada sen piilopaikkaa selville.
Kun raivostuneet norsunaarakset eivät löytäneet leijonaa, ne raastoivat puut juurineen maasta ja tallasivat viidakon lakoon. Kun ne olivat saaneet tarpeeksi purkaneeksi naisellista raivoaan, paikka oli sen näköinen kuin jos pyörremyrsky olisi kulkenut sen kohdalta.
Kun muutamat metsästäjät, jotka eivät olleet tottuneet norsujen tapoihin, lähtivät liikkeelle laumaa kohti, vanha Nijan pysähdytti heidät.
— Odottakaa! hän kuiskasi. Nyt tulee johtaja.
Hänen puhuessaan kajahti sen viidakon uumenista, jossa norsut olivat olleet syömässä, uusi toitotus. Se erosi täydelleen naaraksien kimeistä äänistä kumisten jyrisevänä kuin maanalainen pauhu. Sitten lantana-pensaikon lähellä toisiaan kasvavat rungot lennähtivät hajalle, ja aukealle ilmestyi sellainen eläin, ettei edes Nijankaan ollut viisikymmentä vuotta kestäneen metsästyskautensa aikana nähnyt moista. Se oli lautasiltaan lähes neljän metrin korkuinen, ja se näytti seisoessaan heidän edessään hirviöltä, joka oli kotoisin toisesta maailmasta. Sen nahka oli mustan sinertävä, ja sen äärettömän pitkä kärsä, jonka kärjessä oli liikkuva sormi, kiemurteli ilmassa kuin paksu, musta käärme. Yksi sen vasemman etujalan varpaista oli kasvanut niin pitkäksi, että se ulottui selvästi sen laajan jalkapohjan reunan ulkopuolelle, omituisuus, joka vuosien kuluessa tuotti sille liikanimen »Pitkävarvas».
Kun eläin seisoi päin palaavia naaraksia, ryömi Nijan käyttäen hyödykseen jokaista pensasta ja puuta ja sanajalkatypästä vain muutaman metrin päähän siitä. Sitten hän tähtäsi vanhanaikaisella muskotillaan huolellisesti ei norsun päähän, vaan sen etujalan polvitaipeeseen. Hän tiesi, minkä moni valkoinen metsästäjä on oppinut tietämään liian myöhään, että nim. norsun aivoja suojelevat niin paksut kyhmyiset, luiset luukerrokset, että pyssyn luodin on vaikea tunkeutua niiden läpi, mutta jos yksikin norsun jaloista vioittuu pahasti, elukan täytyy seisoa hiljaa paikoillaan, koska sen muut kolme jalkaa eivät riitä kannattamaan rumilaan suurta painoa, jos se yrittää lähteä liikkeelle.
Nijan painoi liipasinta, mutta pamahduksen asemesta kuuluikin vain terävä napsahdus; kelvoton panos, jollaisia roistomainen kauppias oli myönyt Zuluheimolle, ei lauennutkaan. Kun norsu kuuli äänen, se heristi suuria riippuvia korviaan ja kohotti kärsänsä korkealle päänsä yläpuolelle nuuskien ilmaa epäluuloisesti. Vaikk’ei eläin voinutkaan vainuta miestä, Nijan oli kuitenkin niin lähellä, että suuren hirviön likinäköiset silmät saattoivat erottaa hänet.
Kohottaen turvaan aran kärsänsä, kuten afrikkalainen norsu aina tekee ryhtyessään hyökkäämään, ja toitottaen kauhistuttavasti raivoissaan lauman kuningas syöksyi suoraan vanhaa metsästäjää kohti. Heittäen hyödyttömän pyssynsä menemään Nijan vetäisi esille leopardinnahkaisesta vyöstään lyhyen, partaveitsenterävän pistokeihäänsä, joka hänellä oli ylimääräisenä aseena, ja sinkosi sen epätoivoissaan norsun polvia kohti, jotka liikkuivat ylös ja alas kuin pumpun männät. Hän oli tähdännyt oikein, mutta heiluva köynnös siirsi keihään pitkää terää juuri sen verran syrjään, ettei se sattunut tarkoitettuun kohtaan. Kun norsu oli ehtinyt lähelle, vanha metsästäjä heittäytyi tiheikköön tien viereen. Mutta juuri sillä kohdalla kohosi polun reunassa tiheässä kasvavia lantana-pensaita, joiden notkeat varret heittivät hänet takaisin, ikäänkuin hän olisi syöksynyt teräslankaverkkoa vasten. Seuraavassa tuokiossa hyökkäävän hirviön jalat tallasivat hänet kuoliaaksi hänen toveriensa paetessa tiehensä ainiaaksi koko kammottavasta viidakosta.
Vuodet kuluivat, ja Cetewayo meni kaiken maailman tietä. Ennenkuin se tapahtui, oli Pitkävarpaan lauma hylännyt johtajansa, kuten usein tapahtuu, kun norsu surmaa ihmisen.
Kun patruuna Weston seitsemänkymmentäviisi vuotta myöhemmin muutti etelä-Afrikkaan Devonshirestä ja osti Addo-viidakon lähistöltä plantaashin, vanha Pitkävarvas oleskeli yhä vielä niillä tienoin. Se oli silloin varmasti toistasataa vuotta vanha ja yleensä vaarallisin irtolaisnorsu, mitä oli koko Afrikassa. Todellakin oli Pitkänvarpaan läheisyys niitä syitä, joiden perusteella patruuna oli saanut talon polkuhintaan. Vuosien kuluessa oli vanhasta norsusta kehittynyt yhtä viekas kuin vihainenkin. Painuen päiviksi viidakon kaikkein vaikeapääsyisimpiin osiin se söi vatsansa täyteen ainoastaan öisin väistäen kaikki kuopat ja ansat ja pyssyt, joita taitavimmat metsästäjät virittelivät sen surmaksi. Se oli lakkaamatta, aina vaanivana uhkana maanviljelijöille, joiden tilukset rajoittuivat lähes parinsadan neliökilometrin laajuiseen Addo-viidakkoon, eikä ihmisistä eikä elukoistakaan, jotka joskus sattuivat eksymään sinne, tavallisesti enää milloinkaan näkynyt merkkiäkään.
Patruuna ei kuitenkaan osannut uskoa norsun viekkaudesta ja julmuudesta kerrottuja juttuja, vaan saapui Englannista valmistautuen viettämään etelä-Afrikassa samanlaista elämää kuin Devonshiressä. Hänen kotijumaliinsa kuului pari koiraakin, puhdasrotuinen valkoinen brittiläinen Grit niminen terrieri ja Quit, ajokoira, mustatäpläinen, suorajalkainen dalmatsialainen pointeri. Pointterit ovat yleensäkin arkoja, mutta Quit oli sentään saavuttanut ennätyksen pelkuruudessa. Se pelkäsi kissoja, rottia, koiria, käärmeitä, pyssyjä, ukkosta, suoraan sanoen useampia esineitä kuin sen valkoisessa nahassa oli täpliä.
Afrikassa, samoinkuin Englannissakin, sen velvollisuuksiin kuului — niin se itse ymmärsi ne — kulkeminen isännän mukana joka paikassa ja erittäinkin laukkaaminen isännän korkeiden rattaiden vieressä häntä pystyssä ja kuono maassa ja niin lähellä hevosten kavioita kuin vain uskalsi. Kun oli kysymyksessä tappeleminen toisten koirien kanssa tai juovikkaan haisumäyrän ahdistaminen, joka kiljuu kuin paholainen ja puree nopeasti ja usein, tahi ottelu kaniininkokoisen ruokorotan tahi tuhkurin kanssa, jolla on terävät hampaat ja joka pyörähtelee nopeasti kuin salama, Quitin vaalilause oli: Rauha mihin hintaan hyvänsä! Pinetownin koirat oppivat piankin huomaamaan, että se oli liian ylpeä tappelemaan, ja kun ne kolmannen kerran haukkuen ajoivat sen kauppaan, josta patruunan oli tapana ostella elintarpeita, viimeksi mainittu tuumi, että vaikk'ei leopardi voikaan muuttaa täpliään, terrieri kuitenkin voi. Senpävuoksi hän seuraavana päivänä piirsi hiilipalasella aivan samanlaisia kiemuroita ja täpliä Gritin vaaleanpunertavaan nahkaan kuin Quitilla oli omassaan, ja sitten, sidottuaan kiinni pointerin, joka esitti äänekkäästi vastalauseensa, patruuna ajoi hitaasti Pinetowniin mukanaan Grit, joka laukkasi rattaiden vieressä esittäen tietämättään Quitin osaa. Sekarotuiset piskit tervehtivät tuttua mustan ja valkoisen kirjavaa koiraa ihastuneina haukkuen ja ulisten. Läheltä ja kaukaa ne kokoontuivat yhteen laumaan hyppien ja loikkien, ja jokainen oli mielessään vakavasti päättänyt puraista ainakin kerran tuota raukkamaista ulkomaan koiraa. Antaakseen niille vapaan vallan patruuna pistäytyi lähimpään kauppaan, ja tuskin ovi oli paukahtanut kiinni hänen perässään, ennenkuin koko rakkilauma hyökkäsi hämmästyneen Gritin kimppuun. Kun tämä rattaiden varjossa torkkuva hyvässä »voiteessa» oleva sotakone pääsi selville siitä, että tuo puoli- ja neljännesrotuinen roskaväki aikoi käydä sen kimppuun, ryhtyi Grit, joka oli Nikin poika, Kuoleman pojanpoika ja Taistelevan Tappelupukarin pojanpojanpoika ja jonka silmät olivat syvällä kolmikulmaisissa kuopissa, oitis toimimaan sukunsa arvoa vastaavalla tavalla.
Ensimmäisenä sukelsi rattaiden alle hontelo kellertävä piski. Taivuttaen ruumiinsa kuin jännitetyksi jouseksi terrieri väisti tämän suuntaaman iskun ja vastasi siihen tikarinterävillä hampaillaan niin rajusti, että toinen peräytyi heti tantereelta. Sitten se syöksyi esiin rattaiden alta kohdatakseen avoimella kentällä koko haukkujien sekalaisen seurakunnan, joka hyökkäsi sitä kohti. Monissa tappeluissa harjaantunut Grit oli suunnitellut taistelujärjestelmän, joka ei milloinkaan ollut pettänyt, ja se vastasi hyökkääjien harrastelijamaisiin yrityksiin varmasti kuin kuolema ja itseensä luottaen kuin ammattinyrkkeilijä hämmentyneen vastustajan lyönteihin. Koiria oli kymmenen yhtä vastaan, ja ne kerääntyivät kehään sen ympärille haukkuen, muristen ja ulvoen, mutta se tappeli päästämättä ääntäkään. Kuin mustan ja valkoisen kirjava muurinmurtaja se syöksyi sekarotuisen verikoiran kimppuun, joka oli etumaisena ahdistajien joukossa. Tarrautuen siihen, juuri kun se hyppäsi, Grit heitti sen kumoon, viilsi sen nahan halki hampaillaan kuin sahalla, väisti seuraavan koiran hyökkäyksen, puraisi kolmannelta etujalan pahanpäiväiseksi teräksisten leukojensa yhdellä ainoalla haukkauksella, ja juosten ja kyyristyen ja hyppien sivulle se murtautui vahingoittumattomana vihollistensa rivien läpi. Piskikatras huomasi oitis erehtyneensä kauheasti. Vieras koira, joka oli näyttänyt halveksittavalta pointterilta, riehui kuin raivostunut leijona. Koira toisensa perästä sai viiltoja ja haavoja ja joutui toisten jalkoihin, kunnes kehä vihdoin hajosi ja koko lauma pötki häntä koipien välissä pakoon nilkuttaen ja surkeasti uikuttaen pitkin kylän katua. Siitä päivästä lähtien oikea Quit saatteli isäntäänsä ja rattaita Pinetownin katuja pitkin, eikä yksikään koira uskaltanut kertaakaan näyttää edes kieltään sille. Pelkkä mustien täplien ja valkoisen hännän näkeminenkin riitti äkkiä muistuttamaan kiukkuisimmankin tappelijan mieleen, että sillä oli juuri sillä hetkellä mitä tärkeintä tehtävää jossakin muualla.
Koska jo oli kulunut monta kuukautta siitä, kun patruuna oli ottanut plantaashin haltuunsa, eikä Pitkävarpaasta ollut näkynyt merkkiäkään, hän varmistui entistäänkin enemmän uskossaan, että kertomukset norsujättiläisen mellastelusta viidakossa olivat vain alkuasukasten aivoissa syntyneitä juttuja, joita ei kannattanut uskoa.