Sitten päivänä muutamana yksi hänen parhaimmista häristään murtautui laitumelta ja karkasi matkoihinsa. Alkuasukaspaimen saattoi seurata sen jälkiä viidakon reunaan saakka, mutta ei uskaltanut astua askeltakaan kauemmaksi. Turhaan patruuna määräsi miehen toisensa jälkeen etsimään kadonnutta elukkaa. Käskyt, houkutukset, lupauksetkaan eivät auttaneet mitään.
— Sinne voi kyllä mennä, mutta sieltä ei pääse pois, huomautti Bazutos, vanhimpia kafferilaisia paimenia.
Vihdoin patruuna päätti malttamatonna kuin tietämätön ainakin itse lähteä etsimään kadonnutta härkää. Onnettomuudeksi ei plantaashilla sinä päivänä sattunut olemaan ainoatakaan toista valkoista miestä kieltämässä mokomaan yritykseen ryhtymästä. Työnjohtaja, karaistunut, kokenut vanha skotlantilainen, oli Pinetownissa hankkimassa elintarpeita, ja hänen apulaisensa makasi Port Elizabethin sairaalassa pilkkukuumeessa. Niinpä patruuna päivän koitteessa, haulikko ainoana aseenaan, käveli kapeata polkua, joka johti oikeanpuoleista viidakkoa ympäröivän pensaikon läpi. Hänellä oli mukanaan Grit, joka kovin innoissaan nuuski outoja paikkoja. Quitin teki myös mieli mukaan, ja se tulikin, vaikka epäröiden ja vinkuen pelokkaasti kaikkien kolmen saapuessa pensaikon reunaan. Heidän tunkeutuessaan viidakkoon valoi juuri noussut aurinko tuhkanväriseen, piikkiseen pensaikkoon tuota sulan ambran väristä kultaa, joka on Afrikan luonteenomainen väri. Karanneen härän jäljet näkyivät mustina kosteassa hopeisen hohtavassa ruohikossa kolmikon tunkeutuessa yhä syvemmälle tiheikön pahaenteiseen hämärään. Siellä täällä kasvoi piikkisiä aaloeita, pitkiä tyräkkikasveja ja tasalatvaisia akaasioita, joita kirahvit syövät. Keihäsmäiset villit siaalit taas törröttivät pystyssä kuin teroitetut paalut harmahtavien, läpitunkemattomien okaisten pensaikkojen keskellä.
Mies ja koirat kulkivat polkua lähes tunnin ajan, kunnes se päättyi kymmenen, parinkymmenen metrin levyiseen aukeaksi tallattuun ympyrään, jossa maan kamara oli aivan täynnä pyöreitä, syviä kuoppia. Ympyrän toiselta laidalta kiiruhti Quit, joka oli juossut edelle, takaisin häntä koipien välissä. Sieltä patruuna löysi karanneen härän raadon: muodottomaksi tallatun lihakasan. Hänen vielä tuijottaessa noihin kaameihin todistuksiin Pitkävarpaan, Addo-viidakon hirmun olemassaolosta, aukealle ilmestyi äkkiä laiha, mustanharmaa eläin, joka oli korkea kuin vuori, kymmenkunnan metrin päähän miehestä. Hän ja hirviö katselivat hetkisen toisiaan silmiin. Sitten julma uros kävi, höristäen korviaan, huiskuttaen lyhyttä häntäänsä ja päästäen peloittavan toitotuksen, jollaisen norsu kajahduttaa joutuessaan murharaivon valtaan, suoraan hyökkäykseen.
Ei ainoakaan ihminen ollut milloinkaan epäillyt patruuna Westonin rohkeutta. Nuorella iällään hän oli ampunut tiikereitä maasta käsin Intian viidakoissa, ja Afrikkaan saavuttuaan hän jo oli ehtinyt surmata päällekäyvän leijonan. Tänä päivänä suoraan kohti hyökkäävän norsun suuren ruhon näkeminen herätti hänessä sentään samanlaista kauhua kuin lumivyöry tahi pyörremyrsky. Heittäen hyödyttömän haulikkonsa menemään hän ryömi kuin käärme mimosapensaikon alle, joka oli aivan täynnä parinkymmenen senttimetrin pituisia, neulanteräviä piikkejä. Juuri kun hän pääsi niiden suojaan, norsukin ehti paikalle ja yritti raa'alla voimallaan tunkeutua noiden piikkisten, sitkeiden pensaiden läpi. Epäonnistuttuaan ensimmäisessä hyökkäyksessään viekas raivostunut rumilas kiersi viidakon ympäri koettaen yhä uudestaan hakea aukkoa, josta se voisi työntää pitkän kärsänsä ja vetää miehen esiin surman suuhun, mutta okaat vain repivät kärsän verille.
Grit katsahti vain kerran tuohon lihavuoreen, joka oli äkkiä kuin maasta kohonnut sen eteen sen seisoessa saman tiheikön suojanpuolella, minne isäntä oli paennut. Päätettyään äkkiä, ettei tappelevien norsujen uhmaaminen kuulunut sen velvollisuuksiin, se harkitsi viisaimmaksi tehdä täyskäännöksen ja lähti laukkaamaan suoraa päätä kotiin.
Suuri eläin tuijotti kauan aikaa hyvin tarkkaavasti mieheen, ja sen pienet siansilmät hehkuivat punaisina murhanhimosta. Sitten kääntyen ympäri se työnsi okaisia pensaita äärettömän suurilla takamuksillaan ja istuutui painaen siten maahan osan pensaikosta ja melkein seivästäen miehen piikkeihin. Kun Pitkävarvas kompuroi jaloilleen uudistaakseen hyökkäyksensä, ilmestyikin kentälle patruunalle liittolainen.
Vihollisuuksien alkaessa Quit oli äkkiä peräytynyt niin kauas kuin pääsi vikisten pelosta, mutta se ei ollut lähtenyt kotiin. Kun Grit juoksi tiehensä, pointteri vinkui yhä kovemmin, mutta pysyi yhä paikallaan. Kun norsu sitten alkoi istuutumalla raivata itselleen tietä tiheikön läpi, ei leikkiin sekaantunut tappelupukari Grit, vaan pelkuri Quit. Vinkuen ja kauhusta vapisten se puri ja näykki norsun jalkoja, jotka suuruudestaan huolimatta ovat hyvin arat, kunnes suuri uros äkkiä kääntyi kiljaisten raivosta ja lähti ajamaan sitä takaa. Kun koira pakeni pelosta ulisten, patruuna livahti pois tiheiköstä sen vastakkaisesta päästä ja lähti henkensä edestä juoksemaan mutkaista polkua, joka johti pois viidakosta.
Patruunan onnettomuudeksi Quitin onnistui pian piiloutua okaiseen akaasiapensaikkoon. Kadotettuaan sen näkyvistään raivostunut norsu kiiruhti takaisin kostamaan sille viholliselleen, joka siltä oli jäänyt selän taakse. Mutta huomattuaan tämän kadonneeksi se lähti seuraamaan miehen jälkiä vainunsa avulla kuin koira. Pakolainen kuuli jo minuutin kuluttua yhä lähemmäksi tulevien suurten jalkojen töminää ja oksien ritinää suuren ruumiin tunkeutuessa pensaikon läpi, kunnes musta rumilas ilmestyi näkyviin aukealla tuskin kahdensadan metrin päässä hänen takanaan. Nähdessään sen patruuna Weston pysähtyi ja sytytti viimeiseksi pelastuskeinokseen nopeasti pitkän kuivan ruohon palamaan monesta paikasta yht'aikaa. Silmänräpäyksessä tuuli, joka puhalsi takaa-ajajaa kohti, lietsoi tulen korkeaksi puoliympyrän muotoiseksi liekkikaareksi.
Kaikkia muita viidakon eläimiä vastaan tuli olisi ollut varma puolustuskeino, mutta norsulla on melkein yhtä terävät aivot kuin ihmiselläkin. Vanha uros hyökkäsi yhä eteenpäin tietä pitkin ja kävi raivoisasti liekkien kimppuun tallaten tulen sammuksiin suurilla jaloillaan, kunnes vähemmän ajan kuin minuutin kuluttua ainoastaan musta tuhkaympyrä enää osoitti, missä palo äsken oli riehunut.
Lopen uupuneena ja kovasti puuskuttaen patruuna oli juossut eteenpäin toivoen vaistomaisesti, että liekit pysähdyttäisivät hänen vainoojansa. Mutta katsahtaessaan taakseen hän näki norsun kuin vierivän kalliolohkareen syöksähtävän esiin savusta ja lähtevän hellittämättömästi hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt enää olevan pienintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Siellä täällä tasangolla kasvavissa surkastuneissa puissa ei ollut ainoaakaan viidenkään metrin pituista, ja jos hän olisi yrittänyt kiivetä johonkin niistä, norsu olisi katkaissut sen kuin kaislan. Lähin talo, josta saattoi toivoa apua, oli monen kilometrin päässä, ja mustan jättiläisen häämöttäessä yhä suurempana ahdistettu mies tunsi, että kuolema oli jo hyvin lähellä. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa katsellen uteliaasti taivasta ja aurinkoa ja koko maailmaa ympärillään, niinkuin vain kuolemaan tuomittu tekee.
Kiertäessään laajan akaasiatiheikön ympäri ja päästessään hetkiseksi takaa-ajajansa näkyvistä, hän huomasi vielä yhden pelastamismahdollisuuden, vaikkakin sitä oli pidettävä epätoivoisen yrityksenä. Pensaikon takana aukeavalla tasangolla oli eräässä kohden ruoho pitempää ja tummempaa kuin muualla. Tilan työnjohtaja oli kehoittanut patruuna Westonia ratsastaessaan tasangolla varomaan maasian sellaisiin paikkoihin kaivamia kuoppia, sillä tuo omituinen muurahaissyöjä, jolla on muulin korvat ja lehmän silmät, nostaa kaivaessaan hedelmällisen mullan pinnalle, ja ruoho on sen luolan ympärillä aina pitempää ja rehevämpää kuin muualla.
Pysähtyen hetkiseksi ja juosten sitten mutkitellen edestakaisin suurissa polvekkeissa ahdistettu mies teki äkkiä pitkän hypyn loikaten suoraan tuohon pitkään ruohikkoon ja ryömi jalat edellä sen keskeltä löytämäänsä hylättyyn luolaan. Ei ole lainkaan turvallista ryömiä vanhaan maasian luolaan, koska sinne on jo saattanut asettua asumaan eteläafrikkalainen kyy tahi mamba, silmälasikäärme, mutta miehellä, jolla on raivostunut norsu kintereillään, ei ole aikaa kiinnittää huomiotaan kaikkiin mahdollisiin vaaroihin. Niinpä patruuna katosi maan sisään kuin ketut, joita hän oli metsästellyt Devonin nummimailla.
Hän ehti tuskin kadota maan pinnalta, ennenkuin musta hirviö jo saapui murtautuen pensaikon läpi paikalle, jossa hän oli seisonut hetkistä aikaisemmin. Toitottaen kimeästi, höristäen korviaan ja kohottaen lyhyen häntänsä kiemuraan leveän selkänsä yläpuolelle suuri rumilas katseli kaikille suunnille räpyttävillä, pienillä verestävillä silmillään. Kun se ei huomannut pakolaista missään, se tallasi pensaikon jalkoihinsa ja tyrkki suurella ruumiillaan puuta toisensa perästä, niin että ne ritisten kaatuivat maahan. Vainu ilmaisi sille vihatun ihmisen piiloutuneen johonkin lähelle. Sitten hirviö alkoi tuijottaen synkästi ympärilleen kärsä koholla seurata miehen mutkittelevia jälkiä hänen ahdasta, huonoa piilopaikkaansa kohti.
Epätoivoisesti ponnistaen patruunan oli onnistunut ryömiä takaperin luolaan parin metrin syvyyteen. Mutta silloin tuli eteen niin jyrkkä mutka, ettei hän päässyt etemmäksi, vaikka olisi kuinka koettanut. Paikaltaan hän saattoi nähdä, kuinka tuo murhanhimoinen kuvatus tarkasteli tasangon jokaisen neliömetrin tullessaan yhä lähemmäksi häntä. Patruuna tiesi, että jos se vain löytäisi hänen piilopaikkansa, se vetäisi hänet kärsällään kuopasta ja tallaisi hänet kuoliaaksi suurilla jaloillaan.
Nuuskien ilmaa herkillä sieraimillaan suuri eläin tuli auttamattomasti kuin kohtalo yhä lähemmäksi paikkaa, jossa mies oli piilossa takkuisen ruohikon alla. Juuri kun patruuna tietämättään jännitti lihaksensa huudon varalta, jolla norsu varmastikin ilmaisisi löytäneensä hänen piilonsa, hän kuuli jotakin, mikä kuulosti hänen korvissaan suloisemmalta kuin ainoakaan hänen ennen kuulemansa ääni — eikä se kuitenkaan ollut muuta kuin pelästyneen koiran ulinaa.
Kerran vielä, samalla kauhusta vinkuen, Quit upotti terävät hampaansa norsun toiseen takajalkaan. Ja kerran vielä suuri paksunahkainen näytti siirtävän kaiken raivonsa miehestä koiraan. Polkea tömistäen epätoivoisesti se koetti yhä uudestaan tallata Quitin kuoliaaksi. Mutta kun se ei onnistunut, se pyörähteli hurjasti paikallaan koettaen iskeä koiraa hampaillaan tahi tarttua siihen kärsällään. Quit kieri joka kerran sen mukana pysytellen aina sen takana ja houkutellen sitä alituisesti yhä kauemmaksi isäntänsä piilopaikasta. Vihdoin, kun koiran haukunta ja näykkiminen olivat kiihoittaneet norsun täydelliseen raivoon, se luopui kokonaan piiloutuneen miehen etsimisestä ja hyökkäsi Quitin jälkeen, kunnes molemmat katosivat näkyvistä sakeaan tiheikköön.
Patruuna Weston ei tuhlannut hukkaan hetkistäkään siitä lykkäyksestä, joka oli jälleen suotu hänelle, vaan ryömi heti ylös luolasta ja pakeni tietä pitkin vastakkaiseen suuntaan kuin norsu oli hävinnyt. Kuljettuaan ja rämmittyään tunnin tahi niillä main, uupuneena ja huohottaen, hiestä märkänä ja tahraantuneena punaiseksi savesta hän horjui laajaan, autioon kuistiinsa ja kaatui puolipyörryksissä riippumattoon. Hän lepäsi siinä kauan aikaa uupumuksesta horroksissa heräten vihdoin siihen, että pieni pehmoinen pää painautui hänen riippuvaa kättään vasten. Hän huomasi tuijottavansa Quitin ruskeisiin silmiin, jotka katsoivat häneen täynnä rakkautta ja palvontaa.
Hetkistä myöhemmin nousi Grit viileästä nurkastaan, jossa se oli kaikessa rauhassa levännyt, tyytyväisenä tervehtimään isäntäänsä ymmärtämättä nähtävästi ollenkaan, että se oli jollakin tavoin laiminlyönyt tehtävänsä. Patruuna katseli sitä hetkisen ankarasti, kumartui sitten alemmaksi, vaihtoi koirien kaiverretut kaulapannat ja kiersi toisen, johon oli kaiverrettu »Grit», kuin ritarilyönnin merkiksi, pointterin kaulaan, joka ei ollut epäröinyt kovan koetuksen hetkenä, vaikka olikin pelännyt hirveästi.
MAANALAINEN
Aurinko oli paahtanut koko pitkän päivän häikäisevän kirkkaalta, siniseltä taivaalta tasankoa säteillään, jotka polttivat kuin sulatusuunin hehku. Vielä nytkään, kun se kieri taivaanrantaa kohti kuin sulasta raudasta muodostunut pallo, ei ilma ollut lainkaan viilentynyt. Sitten päivän kehrä painui mailleen maailman laidan taakse, ja äkkiä, ikäänkuin musta verho olisi laskettu alas, tuli pimeä, ja kolea viileys levisi paahtuneen, janoisen maan pinnalle. Villiväki heräsi, eläin toisensa jälkeen, elääkseen ja taistellakseen ja rakastaakseen, ehkäpä kuollakseenkin omana »päivänään» samoin kuin me ihmisetkin omanamme.
Viidakossa, joka kulki vihreänä, polveilevana kirjailuna tasangon poikki, huuteli harmaa lintu, joka näytti heikolta varjolta suuren puun tiheässä lehvistössä, mailleen painuvalle auringolle: »Mene tiehesi! Mene tiehesi! Mene tiehesi!» Ja samassa silmänräpäyksessä yö oli täynnä merkillisiä, ilkeitä ääniä. Servaali sähisi nälissään, ja pari täplikästä hyeenaa kajahdutti kaamean, hurjan naurunsa. Sitten uroskamelikurki äänteli, niin että koko tasanko jylisi, ja huuhkaja vihelsi kuin veturi eikä huhunnut, niinkuin ne tavallisesti tekevät. Vesipukit ääntelivät alhaalla virran partaalla, ja seebralauma hirnui kimeästi tullessaan esille varjosta syömään tasangon ruohoa.
Äkkiä kajahti viidakon reunalta ääni, joka vaiensi kaikki muut. Se jyrisi omituisesti, aluksi kuin maan alta tullen; se kiihtyi yhä kovemmaksi, kunnes se ikäänkuin vyöryi pitkin maan pintaa. Se oli täysikasvuisen leijonan hirvittävää kiljuntaa.
Kaikki muut äänet vaikenivat oitis. Hetkisen oli kaikkialla hiiren hiljaista, vaikka tuon hirvittävän äänen viimeinen kaiku oli jo lakannut kuulumasta. Sitten jokainen kiljunnan kuullut eläin haki piilopaikan itselleen. Säiläantiloopit sekä näiden punaisenharmaat sukulaiset, jotka ovat lautasiltaan melkein parin metrin korkuisia ja joilla on terävät, lyyranmuotoiset sarvet, laukkasivat tasangolle, jossa eläinten kuningaskaan ei voinut niitä saavuttaa.
Seebralauma, jota leijona oli jo hirvittävästi verottanut, pillastui lähtien juosta porhaltamaan ja pysähtyen vasta monien kilometrien päässä. Käsnäsika, joka oli hionut veitsenteräviä torahampaitaan marjakuusen kupeeseen, painui tavalliseen tapaansa takaperin luolaansa, ja paviaanilauma, joka oli ollut matkalla joelle juomaan, pyörsi kiireesti takaisin samalle jyrkänteelle, josta se oli lähtenytkin.
Ainoastaan yksi eläin näytti täydelleen välinpitämättömältä. Se oli merkillisin kaikista niistä monista omituisista nisäkkäistä, joita asustaa tasangolla; se istui viidakon laidassa kohoavan kuohkean maakummun katolla, jollaisia »valkoiset muurahaiset», kuten siirtolaiset nimittävät termiittejä, olivat rakentaneet sinne tänne tasangolle. Tähtien valossa otus oli jonkin sadun hirviön näköinen; sillä oli sian raskas, lieriömäinen ruumis, litteä, karvainen häntä, lehmän pyöreät mulkosilmät, ja korvat, joita se saattoi heilutella kuin muuli. Mutta sen pitkä, kulmikas turpa ei ollut minkään muun eläimen turvan näköinen, ja sen tukevat, käyrät takakoivet olivat kuin kengurun jalat. Sekä etu- että takajaloissa oli lapiomaiset kynnet.
Buurit ja eteläafrikkalaiset sanovat tätä eläintä maasiaksi, eurooppalaiset muurahaissiaksi. Mutta sanoipa sitä miksi tahansa, joka tapauksessa se on vaatimattomin ja yksinäisin kaikista Luojan luomista eläimistä. Päivän pituista kuherruskuukautta» lukuunottamatta se kieltäytyy elämästä yhdessä puolisonsakaan kanssa.
Tämä otus oli muutamilla lapiomaisten käpäliensä kuopaisuilla irroittanut tuollaisen korkean kummun kovan, auringon kuivaaman laen, joita termiitit rakentavat tasangon huokoisesta maasta, ja se ahmi nyt vatsaansa kuhisevaa ravintoa niin ahneesti, ettei ehtinyt kiinnittää mitään huomiota leijoniin.
Sen tylpästä kuonosta pistäysi esiin neljännesmetrin pituinen, tahmeiden nystyröiden peittämä kieli, joka kokosi noita tiheässä kuhisevia hyönteisiä laumottain uurteisiinsa ja vei ne pieneen suuhun kymmenen pehmeän, pyöreän hampaan jauhettavaksi. Ristiin kasvaneiden karvojen muodostama aita esti muurahaisia tunkeutumasta vihamiehensä sieraimiin sen syödessä.
Muurahaiskarhun ollessa syventyneenä tähän miellyttävään puuhaansa livahti tasangolle läheisestä tiheiköstä pieni, juovikas maasusi ja kiipesi sivuittain kummulle muurahaisten hajun houkuttelemana, joista se pitää melkein yhtä paljon kuin maasikakin. Maasika katsahti siihen vain kerran pyöreillä, totisilla silmillään ja jatkoi sitten aterioimistaan entiseen tapaansa. Vaikk'ei maasudella olekaan sellaista pitkää tahmeaa kieltä kuin muurahaissialla, sen onnistui kuitenkin ahmia suuhunsa runsain määrin sakeanaan kiehuvia termiittejä, jotka se musersi muutamilla harvoilla, tylsillä hampaillaan, jotka ovat perin toisenlaiset kuin ne viiltävän terävät purimet, jollaiset kaikki muut sudet ovat saaneet asestuksekseen.
Jonkin aikaa molemmat elukat herkuttelivat kaikessa rauhassa ja ystävyydessä kummankaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota suuripäisten sotilastermiittiparvien nipistyksiin ja pistoihin, joita tulvi esiin kummun syvyyksistä puolustamaan yhdyskuntaansa. Vasta kun maasika oli kaivautunut kuningatarkennoihin saakka, syntyi jonkinlaista erimielisyyttä sen ja sen juovikkaan pöytätoverin välille. Kun muurahaissian suurten kynsien kuopaisu paljasti kennot, jotka olivat pitkiä ja paksuja kuin miehen peukalo ja joissa monisatatuhantisen yhteiskunnan varakuningattaria säilytettiin vangittuina odottamattomien tapausten varalta, maasusi työnsi nopeasti terävän kuononsa lähemmäksi, ja sen onnistuikin siepata muuan noista lihavista varakuningattarista juuri maasian kuonon edestä. Toinen katsoi siihen moittivasti ja iski sitten äkkiä voimakkaalla olkapäällään ahmattia kylkeen kuin muurinmurtajalla. Pieni susi lennähti keolta maahan kuin tykistä ammuttuna ja kierähti monta kertaa ympäri. Kun se pääsi jälleen jaloilleen, ei maasika ollut syönyt suuhunsa ainoastaan jäljelle jääneitä varakuningattaria, vaan hallitsevan ruhtinattarenkin, joka oli kolmen tuuman pituinen ja vielä paksumpi kiinteä möhkäle.
Suden kiivetessä takaisin keon laelle leijona kiljahti jälleen, tällä kertaa niin lähellä, että koko keko tärähteli kuin höyrylaivan kansi koneen kohdalla. Kuullessaan tuon peloittavan äänen juovikas pikku peto häipyi pimeään, mutta maasika jatkoi aterioimistaan mistään välittämättä. Äkkiä leijona ilmestyi mulkoillen kuin kuolema hämärästä tuskin kymmenen metrin päähän siitä paikasta, jossa muurahaisten syöjä istui. Sitten suuren kissan notkea, voimakas ruumis alkoi ryömiä, sen kiiluvat silmät hehkuivat kuin tuli, ja pitkä häntä, joka oli suorana sen takana, heilui hitaasti edestakaisin. Muurahaissika jatkoi kuitenkin vieläkin ateriaansa näköjään kiinnittämättä sen enemmän huomiotaan leijonaan kuin aluksi suteenkaan. Sen mulkosilmät olivat kuitenkin koko ajan pitäneet silmällä hirvittävän vieraan pienintäkin liikettä, ja juuri kun leijonan lihakset jännittyivät hyppyyn, se katosi kuin maa olisi sen niellyt. Äsken vielä se oli selvästi kuvastunut tähtien valossa kekoa vasten, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, kun leijona kiiti ilmassa, oli siinä paikassa, missä muurahaisten surma oli seisonut, vain kuohkeaa multaa, joka kihisi täynnä muurahaisia.
Yhdellä ainoalla leveiden kynsiensä hirmuisella kaapaisulla ja avustaen samalla lapiomaisella hännällään maasika oli kaivautunut pehmeään, huokoiseen multaan. Leijona ei saanut kiinni naksahtaviin leukoihinsa mitään tukevampaa kuin kokonaisen parven purevia hyönteisiä, ja pedon käyrät kynnet tunkeutuivat, saamatta vähintäkään vahinkoa aikaan, kuohkeaan multaan, jonka läpi muurahaissika kaivautui aivan keon pohjaan saakka. Äristen, muristen ja syljeskellen multaa ja purevia hyönteisiä ammottavasta suustaan viidakon kuningas pötki täyttä vauhtia pakoon keon läheisyydestä. Hetkistä myöhemmin se sai takaisin arvokkuutensa, jota leijona ei milloinkaan menetä pitkäksi aikaa, ja poistui majesteetillisesti viidakon halki hakemaan sellaista riistaa, joka pysyy maan pinnalla tarpeeksi kauan, jotta sen saa suuhunsa.
Koko seuraavan päivän kuumimman osan muurahaissika makasi parin metrin syvyydellä maan sisässä viileässä, mukavassa kuopassaan. Mistä se sai tarpeeksi ilmaa, ettei tukehtunut, on niitä salaisuuksia, joita ihmiset eivät ole vielä pystyneet ratkaisemaan. Vasta päivän kallistuessa iltaan se ponnahti äkkiä piilostaan esiin kuin vieteriukko pelästyttäen pahanpäiväiseksi mustajalkaisen kissan, joka vaani pikku antilooppia.
Antilooppi, joka oli ainoastaan kolmisenkymmenen senttimetrin korkuinen, hioi neulamaisia sarviaan keltapuun runkoon, kun muurahaiskarhun tuijottavat silmät ja suuret korvat ponnahtivat esiin maasta sen ja kyyristyneen kissan välissä. Nähdessään ne kirjava kissa hyppäsi puolentoista metrin korkeudelle ilmaan sen lyhyen hännän paisuessa miehen käsivarren paksuiseksi, ja antilooppi taas ponnahti yhdellä ainoalla hyppäyksellä heti toista vertaa pitemmän matkan päähän ja katosi nopeana kuin salama.
Muurahaissika ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota kumpaankaan elukkaan; sen tynnyrimäinen ruumis vääntäytyi rauhallisesti esille maasta, ja sitten se alkoi tähyillä, olisiko läheisyydessä toisiakin rosvottavia termiittikekoja. Ennen pitkää sen mulkoilevat silmät huomasivat uuden torneiksi suippenevan muurahaiskeon, joka kohosi viidakon päässä kahden tiheikön välissä. Kävellä kääpeltäen nälissään sitä kohti se istua kyhjötti hetkisen kuluttua pesän suurimman tornin huipulla parin metrin korkeudella maasta ja ryhtyi revittyhän katon rikki taaskin kokoamaan suuhunsa keon asukkaita.
Tuskin se oli aloittanut ateriansa, kun pensaikosta jo kuului ritinää ja maasuden pää tunkeutui näkyviin oksien lomasta. Pelkäämättä edellisenä iltana osakseen tullutta kovakouraista kohtelua se oli tullut jälleen jakamaan maasian kanssa tämän esille kaivamat muurahaiset.
Viidakko ei ollut milloinkaan näyttänyt turvallisemmalta ja rauhallisemmalta. Kosteaa kuumuutta uhosi ilmaan kukkivista pensaista; ilma oli täynnä hyönteisten uneliasta surinaa. Keltaiset hunajalinnut aterioivat muurahaiskeon läheisyydessä kasvavissa puissa, ja harjalinnut ääntelivät lakkaamatta iloisesti. Kuitenkin on viidakon kauneuden ja rauhallisuuden takana kuolema aina väijymässä ja odottamassa.
Kun maasusi livahti aukealle tiheiköstä, sen jalka tarttui köynnökseen. Riuhtoessaan päästäkseen irti se tuli nykäisseeksi puolentoistakymmenen metrin päässä kasvavaa puuta, johon köynnöksen lonkerot ulottuivat. Heti ensi tärähdyksestä kohosi musta, jäntevä ruumis puolentoista metrin korkeudelle oksasta, jolla se oli levännyt ja nukkunut kiemurassa, ja lehvistön läpi näkyivät nyt hehkuvat silmät, jotka kiiluivat kuin mustat timantit auringonpaisteessa.
Maailman myrkyllisimmät käärmeet ovat valinneet kodikseen etelä-Afrikan. Siellä tavataan Kapin kobra, jonka keltainen ruumis on runsaasti kahden metrin pituinen ja jolla on leimuavat, punaisenruskeat silmät. Rannikon asukkaat pelkäävät mustan ja keltaisen kirjavaa vesikäärmettä, jonka purema tuottaa kuoleman, ja metsän asukkaat karttavat yhtä pelokkaina puukäärmettä. Siellä elävät myös sylkevä silmälasikäärme ja paisuva eteläafrikkalainen sarvikyy. Kuitenkin on kaikkien niiden kuningas ja kaikkein vaarallisimpia käärmeitä maailmassa musta mamba eli puukobra. Se kasvaa lähes neljän metrin pituiseksi, on myrkyllisempi kuin mikään muu afrikkalainen matelija ja hyökkää ärsyttyneenä uskomattoman nopeasti ja raivokkaasti.
Sellainen oli tämä käärme, joka lähti kiemurtelemaan pientä sutta kohti liukuen niin kevyesti pensaiden päällitse, että se näytti kiitävän ilman halki kolmen metrin pituisilla hypyillä. Maasusi oli selin puuhun, ja kun se kääntyi, musta kuolema oli melkein sen kintereillä. Peto parka lähti pakoon henkensä edestä, mutta se oli liian myöhäistä. Heittäytyen eteenpäin käärme iski ollessaan vielä ilmassa ja katosi, sillä mamba iskee ainoastaan yhden kerran.
Susi seisoi hetkisen liikkumatonna paikallaan. Sitten se lähti uudestaan kekoa kohti, mutta ehti astua vain pari kolme askelta, kun se jo tuupertui suulleen pensaikkoon, heittäen henkensä ennenkuin ehti kaatua pitkälleen maahan.
Maasika appoi vain mistään välittämättä muurahaisia kitaansa koko tämän murhenäytelmän ajan, keskeyttämättä syöntihän silloinkaan, kun sitä keon toiselta puolelta lähestyi antilooppi pärskyen ja puhisten kuin hengenahdistusta poteva ikäloppu ukko pakkasessa ja kiinnittämättä vähintäkään huomiota termiittien syöjään. Vaikka kaarna onkin rumin kaikista antiloopeista, se on kuitenkin toiseksi nopein sukunsa eläimistä. Tällä otuksella oli pitkähkö surullisen näköinen naama kuin lehmällä ja lyhyet, jyrkästi taaksepäin taipuneet sarvet. Se kiipesi oitis keon päälle toimiakseen tasangon vartiana kaarna-antilooppien omavaltaiseen tapaan.
Se seisoi koko vähitellen hämärtyvän iltapäivän kankeana paikallaan piirtyen selvästi taivasta vasten, höristäen suuria korviaan kuullakseen pienimmänkin risahduksen, varoen jokaista peloittavaa liikettä ja nuuskien herkillä sieraimillaan yhtämittaa ilmaa vainutakseen pienimmänkin vaaran.
Kerran kirahvilauma, viiden metrin korkuisia rumilaita, hölkytteli kaukana. Niiden pitkät täplikkäät kaulat näyttivät laukkaavien hevosten selkään kiinnitetyiltä torneilta niiden kiitäessä ohi laahustavin askelin, jotka kuitenkin katkaisevat taivalta hämmästyttävän nopeasti. Mustankirjavat sarvilinnut hälisivät tiheiköissä, peltopyyt vihelsivät viiltävää kutsuaan, ja aukean tasangon etualalla laitumella käyvät seebrat haukkuivat kuin koirat, niiden mustien ja valkoisten juovien kiiltäessä hopeisina auringonpaisteessa.
Äkkiä näytti ruusunpunaisen ja lumivalkoisen kirjava pilvi kiitävän poikki sinisen taivaan, kun punavalkoiset flamingoparvet liitivät ohi matkallaan kaukaisille papyrussoille, kummallinen käyrä nokka puoleksi auki. Vihainen, pieni kotka seurasi noiden suurten kahlaajien vanavedessä yläilmoissa, mutta lähellä maata lentelivät siniset kuningaskalastajat, jotka söivät hiiriä kalojen asemesta sukeltaessaan tiheikköihin ja taas niistä esiin. Mustat drongclinnut ja lepinkäiset huusivat ja raksuttivat, purppuranpunarintaiset satakielet liversivät lakkaamatta hyppiessään tiheässä pensaikossa. Lähellä kasvavien mimosapensaiden keltaisista kukista uhosi heikkoa hyvänhajuista lemua, ja viiden merin korkuiset jasmiinipensaat kietoivat koko kummun voimakkaaseen tuoksuunsa.
Mutta mitkään kukkien sulotuoksut eivät kuitenkaan pystyneet pettämään kaarnan herkkiä sieraimia. Kun sen vainuava kuono äkkiä tunsi inhoittavaa löyhkää noiden suloisten, leijailevien tuoksujen joukossa, se ryhtyi tarkastelemaan edessään leviävää tasankoa, ikäänkuin itse kuolema olisi ollut piiloutuneena sen pitkään ruohikkoon. Mutta vaikka se olisi katsellut ja kuunnellut kuinka tarkasti tahansa, se ei nähnyt eikä kuullut mitään peloittavaa. Kuitenkin tuulenpuuska toi jälleen sen sieraimiin, jotka olivat jännittyneet ohuiksi kuin paperi, tuon saman vaarallisen löyhkän voimakkaampana ja lähempää kuin ennen. Silloin se loikkasi keolta maahan päästäen varoittavan korskahduksen ja lähti kiitämään jäykästi hyppien tasangon poikki.
Silmänräpäyksessä jokainen näkyvissä oleva ruohonsyöjä parin metrin korkuisesta hirviantiloopista pieneen siniseen duikeriin saakka, joka ei ole jänistä suurempi, pötki pakoon uhatun keon läheisyydestä. Vain maasika jäi paikalleen appaen pitkällä liereällä kielellään muurahaisia suuhunsa. Saattoi olla hyvinkin mahdollista, että sen tylpän kuonon päässä oli yhtä herkät sieraimet kuin kaarnallakin, ainakin sen rauhalliset, pyöreät silmät näkivät vartian antaman varoitusmerkin ja kaikkien läheisyydessä laitumella olleiden eläinten pötkivän pakoon. Kuitenkaan se ei osoittanut pelon merkkiäkään, vaikka uhkaava haju kävi yhä voimakkaammaksi.
Äkkiä kuului tavattoman suuresta leipäpuusta, joka varjosti kekoa viidakon puolelta, aina perättäin muutamia heikkoja, raapivia ääniä, ja puun jäykkä runko vavahteli hieman, ikäänkuin raskas otus olisi kiivennyt sen toista kylkeä ylös.
Ensimmäisen kerran koko sinä iltapäivänä muurahaissika keskeytti syöntinsä, ja sen pyöreät silmät suuntautuivat ylöspäin, kun se tuijotti varjostavan puun lehvistöön. Se ei nähtävästi huomannut siellä mitään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se jälleen nuoleskeli termiittejä suuhunsa entiseen tapaansa. Ainoastaan lapiomaiset käpälänsä, jotka ennen olivat olleet levällään muurahaiskeon harjalla, se oli nyt vetäissyt pyöreän ruumiinsa alle ja upottanut ne syvälle pehmeään multaan, jonka se oli kuopinut esiin.
Kun se ryhtyi jatkamaan aterioimistaan, alkoi leipäpuusta jälleen kuulua äskeisiä ääniä, jotka olivat vaienneet sen katsoessa puuhun. Ihmisnenäkin olisi nyt tuntenut tuon kuuman löyhkän, joka kohosi tallautuneesta ruohikosta keon toiselta puolelta.
Kerran vielä muurahaissian pitkä kieli kokosi suullisen termiittejä. Sitten tapahtui jotakin hirvittävää. Ruskeankeltaisesta ruohikosta, jossa oli tummia varjoläikkiä, ponnahti ilmaan vaskenkellertävä eläin, jonka turkissa oli mustia kiemuroita. Niin täydellisesti sulautui tämä täplikäs kuolema, leopardi, sen piilopaikan väriin, jossa se oli maannut väijyksissä, että näytti melkein siltä kuin palanen itse tasangosta olisi hypännyt ilmaan. Peto oli lajinsa suurimpia. Täplikkään hännän päästä avonaisena ammottavaan punaiseen kitaan saakka se oli ainakin kahden ja puolen metrin pituinen, suuri kuin naarasleijona ja paljoa peloittavampi. Kun se hyppäsi, tunkeutuivat kynnet esille käpälistä kuin mustat sirpit, ja sen parin tuuman pituiset hampaat välkkyivät ilta-auringossa kuin valkoiset tikarit.
Kun suuren kissan notkea ruumis oli vielä ilmassa, singahti keon toisella puolella kasvavasta leipäpuusta kuin kimmeltävän ruskea juova kalliopytonin pää, joka on niin julma katsottava, että vain harvat ihmiset ovat joskus sellaisen nähneet. Sen suuri ruumis oli seitsemän, kahdeksan metrin pituinen; se oli noita viidakon uumenien hirviöitä, joista sepitetyt kertomukset ovat kulkeneet perintönä polvesta polveen lyhytikäisten alkuasukkaiden keskuudessa.
Vaikka muurahaissika onkin eläimistä haavoittumattomimpia, se ei sentään halunnut antautua leopardin kynsien ja hampaiden raadeltavaksi eikä pytonin kaikki luut murskaavaan puserrukseen Kun siis suuren kissapedon täplikäs, notkea ruumis ja pytonin kuolemankiemurat syöksähtivät yht'aikaa ilman halki sitä kohti, se väänsi maata suurten lihastensa jokaisen hivenen voimalla, ja melkein yhdellä ainoalla liikkeellä se hautautui pehmeään multaan, jonka se oli penkonut keon pinnalle.
Kun muurahaissika hävisi näkyvistä, leopardi putosi pehmeästi kuin höyhen juuri samaan paikkaan, jossa iso vajahampainen oli seissyt hetkistä aikaisemmin. Ja kun peto upotti kyntensä vielä liikkuvaan multaan, kuului keon viidakon puoleiselta sivulta humahdus, ja jättiläiskäärmeen suuri ruumis kohosi keon laidan yläpuolelle. Se oli heittäytynyt maahan puun latvasta, jossa se oli piileskellyt, aikoen musertaa maasian teräksenvahvoilla kiemuroillaan, mutta se näkikin nyt leopardin samassa paikassa, jossa muurahaissika oli ollut hetkistä aikaisemmin.
Hetkisen molemmat hirviöt katselivat toisiinsa. Leopardin raivoisat silmät, jotka olivat kuin sulaa kultaa, tuijottivat uhkaavasti käärmeen veripunaisiin silmiin, joiden terät olivat kohtisuorat ja katselivat vihaisesti medusamaisesta päästä, joka huojui ilmassa tuskin parin metrin päässä.
Pytonin suurta ruumista pitkin kulki ristiin rastiin seepian ja kivenruskean värisiä täpliä, ja sen käyrien ja litteiden hampaiden takana häilyi sen musta, päästä haaroittunut kieli kuin liekki. Mutta pyrstö kiertyi puunrungon ympärille niin lujasti, että sen luumaiset piikit upposivat rosoiseen kaarnaan.
Leopardi tiesi kokemuksesta, kuinka nopeita ja vaarallisia kalliojättiläiskäärmeen kiemurat ovat. Vaikka se olikin erikoisen suuri sekä rohkea, kuten kaikki sukunsa eläimet, se olisi tavallisissa oloissa karttanut pienintäkin riitaa sellaisen hirviön kanssa, joka nyt oli sitä vastassa. Kiehuva raivo kuumensi kuitenkin sen sakeaa verta, kun se tunsi, että sen edessä huojuva käärme oli riistänyt siltä jollakin salaperäisellä tavalla varman saaliin. Ja päästäen kuuluviin hirvittävän, ärsyttävän murahduksen, jollaiseen leopardi purkaa murhanhimonsa, se kyyristyi yhä matalammaksi; sen pitkä, täplikäs häntä heilui edestakaisin, pystyt korvat painuivat luimuun kuin vihaisen kollikissan, ja silmät leimusivat tulena ja liekkinä.
Viidakon synkimpien tiheikköjen satavuotias valtias ei ollut moniin vuosiin kohdannut ainoaakaan eläintä, joka olisi uskaltanut ruveta vastustamaan sen teräksenlujia voimia ja lähes sadan kilon painoa. Kun se oli nyt koholla kuin muurinmurtaja, sai kylmäverisen eläimen jäätävä leppymätön viha sen valtoihinsa, ja niin nopeasti, että silmä tuskin erotti, sen kolmikulmainen pää lennähti eteenpäin kuin sotakoneesta lingottuna. Niin nopea ja voimakas kuin leopardi olikin, se ei saanut väistetyksi iskua eikä kestänyt sitä, vaan kierähti monta kertaa ympäri. Jättiläiskäärmeen käyrät hampaat viilsivät sen silkinhienoa turkkia, matelijan miehen reiden paksuiset kiemurat kietoutuivat sen ympärille, ennenkuin se ehti jälleen saavuttaa tasapainonsa.
Kun suuri kissa ponnistautui jaloilleen, hirmumatelijan kolmikulmainen pää vetäytyi torahampaiden ja kynsien saavuttamattomiin, ja huojuen ilmassa luomettomien silmien kiiluessa kuin kuoleman rubiinit, se oli kuin viidakossa asuva hornan henki, joka ohjaili kuristavien kiemuroiden surmantyötä.
Sinä päivänä leopardi täytti julman rotunsa perinnäistapojen kaikki vaatimukset. Kaikki tasangon muut suuret kissat, kuten puuma ilves ja gepardi, ovat vihaisia ja vaarallisia vastustajia, kun niitä ärsytetään, ja voimassa ja nopeudessa ne melkein kykenevät kilpailemaan leopardinkin kanssa, mutta ei ainoallakaan niistä ole sitä suurenmoista, järkkymätöntä urhoollisuutta, joka polttaa tulena taistelevan leopardin veressä. Haavoittunut leijonakin saattaa joskus peräytyä, mutta murjoutunut leopardi haluaa vain elää tarpeeksi kauan voidakseen surmata vihollisensa.
Vaikka käärme olikin kiertynyt suuren, täplikkään kissan ruumiin ympärille, tämän onnistui sentään riistäytyä vapaaksi siitä yhdestä ainoasta kiemurasta, joka piti sitä kiinni. Käärmeen hampaiden jälkien viiltävä tuska — ne olivat repineet auki sen kyljen — oli kuitenkin haihduttanut sen aivoista peräytymisajatukset. Murahtaen kumeasti se iski mustat kyntensä jättiläismatelijan kylkiin, jolloin kuului ääni, ikäänkuin olisi revitty silkkiä. Käärmeen sitkeän, suomuisen nahan alla oli kuitenkin kimmoisia, kivikovia lihaksia, joita eivät leopardinkaan kynnet pystyneet haavoittamaan kuolettavasti.
Kun yksinkertainen kiemura tiukkeni, leopardi taivutti sitä kohti ammottavan suunsa aikoen purra torahampaansa neljä valkoista tikaria yhteen käärmeen selkärangassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin se taivutti täplikästä päätään, käärme kiersi toisen kiemuran puolittain sen kaulan ympäri. Ponnahtaen äkkiä takaisin leopardi pelastui siitä viimeisessä silmänräpäyksessä ja iski vihaisesti peräytyvää kiemuraa.
Sitten alkoi secutorin ja retiariuksen välinen taistelu, miekalla asestetun gladiaattorin kamppailu verkolla varustettua vastaan. Leopardi oli puristuksissa kuin teräsrenkaassa; se saattoi vapauttaa itsensä ainoastaan jos se sai katkaistuksi käärmeen selkärangan.
Vetäen huohottaen henkeä keuhkoihinsa tiukkenevassa renkaassa, joka piti sitä kiinni, suuri kissa viilteli kuin mieletön pitkillä kynsillään, niin että jättiläiskäärmeen välähtelevä nahka lopulta riippui riekaleina, ja verisiä naarmuja näkyi siellä täällä sen pitkässä ruumiissa. Repiessään hurjasti kynsillään leopardi sivalsi silloin tällöin toistakin kiemuraa, joka yhä uhkasi sitä, tahi suuntasi nopeita, huumaavia iskuja käärmeen heiluvaa päätä kohti, kun se pyrki liian lähelle.
Jonkin aikaa taistelu pysyi tasaväkisenä. Pyton ei jaksanut kuristaa leopardia kuoliaaksi yhdellä ainoalla kiemuralla, eikä leopardikaan voinut tehdä ahdistajaansa taisteluun kykenemättömäksi panematta itseään varmalle kuolemalle alttiiksi. Vihdoin voitti matelijan kylmä oveluus pedon raivoisan viekkauden. Vaikka suurta käärmettä oli vihollinen sivallellut, repinyt ja raastanut, se tiukoitti yhä vain surmansilmukkaansa, joka piti leopardia vangittuna, löyhentämättä sitä hitustakaan tuskistaan huolimatta. Kun puserrus vihdoin oli jonkin verran hidastuttanut vangitun pedon nopeutta, ryhtyi pyton vuorostaan hyökkäämään.
Sähähtäen äkkiä ja vihaisesti kuin höyrykone kalliokäärme aukaisi suunsa, niin että sen litteät, peitsen terän muotoiset hampaat näkyivät, ja suuntasi sitten nopeasti iskun kohti leopardin päätä, mutta ei kuitenkaan sellaista vauhtia, ettei silmä kykene sitä erottamaan, joka muutoin kuuluu suurten matelijoiden perintöoikeuksiin.
Leopardin kannalta tämä hyökkäys oli erehdys. Vangittu eläin tiesi vallan hyvin, ettei jättiläiskäärmeiden käyrissä hampaissa ole, vaikka niillä voikin viiltää rumia haavoja, sellaista myrkkyä, joka silmälasikäärmeen tahi eteläafrikkalaisen kyyn purtua aiheuttaa varman kuoleman, ja se oli liiankin halukas, koettamaan omia peloittavia hampaitaan käärmeen hampaita vastaan. Kun tuo irvistelevä, kolmikulmainen pää syöksyi sitä kohti, peto ojentautui kaula jännitettynä ottamaan sitä vastaan, ja kun se tuli ulottuville, se tavoitti sitä suurihampaisilla leuoillaan, toivoen voivansa lopettaa taistelun yhdellä ainoalla vihaisella puraisulla.
Mutta satavuotiaan käärmeen kylmät ja laskevat aivot eivät kuitenkaan olleet erehtyneet. Sähähtävän pään hidas syöksy oli ollut pelkkä valehyökkäys. Samoin kuin harjaantunut nyrkkeilijä väistää musertavan iskun, joka päättäisi ottelun, jos se osuisi tarkoitettuun kohtaan, pytonin notkea niska taipui kuin välähdys, ja sen pää sukelsi leopardin pään alle. Sitten seurasi vastaisku. Kun suuren kissan vaahtoa pursuavat leuat naksahtivat kiinni ilmassa, kiertyi toinen suuri kiemura kylmänä ja surmantuojana kuin kuolema itse leopardin hartioiden ympäri ja tiukentui seuraavassa silmänräpäyksessä niin lujaksi, että pakeneminen kävi mahdottomaksi: verkkomies oli vihdoinkin vanginnut paulaansa hyvin asestetun miekkamiehen.
Upottaen luunkovat ihokyhmynsä yhä syvemmälle puun rosoiseen kuoreen ja kiertäen pyrstönsäkin rungon ympärille lujentaakseen vipuvoimaansa kalliopyton kääriytyi niin tiukkaan kuolemaan tuomitun pedon ympärille, että sen kiemurat upposivat leopardin ruumiiseen niin syvälle, että olivat melkein sen täplikkään nahan tasalla.
Huohottaen ja rykien, kuoleman korinan kuuluessa sen kurkusta, vihainen peto koetti epätoivoissaan turhaan vapautua noista surmankiemuroista. Vihdoin se lakkasi ponnistelemasta ja lepäsi hiljaa paikallaan.
Varmana siitä, ettei sen enää tarvinnut pelätä vastustajaansa, jättiläiskäärme työnsi päänsä ja niskansa lähemmäksi liikkumatonta uhriaan, tiukentaen samalla kiemuransa äkilliseen, musertavaan puristukseen, jonka oli määrä murskata jokainen luu leopardin ruumiissa.
Vaikka leopardi näytti avuttomalta ja hengitti yhä työläämmin, sen lasimaiset silmät tarkkasivat kuitenkin jokaista hirviön liikettä, jonka kiemurat olivat sen ympärillä.
Käyttäen hyväkseen viimeistä silmänräpäystä yksi leopardin käpälistä ojentautui kauaksi eteenpäin tarttuen käärmeen niskaan, kun sen pää heilahti lähemmäksi. Ja ponnistaen voimansa vielä viimeisen kerran kuoleva peto sai vedetyksi matelijan kolmikulmaisen pään puoleensa. Ja samalla kuin pytonin kiemurat musersivat leopardin muodottomaksi lihakasaksi, pedon tikarinterävät hampaat pureutuivat yhteen matelijan aivoissa ja jäivät niihin kiinni.
Kuolemantuskissaan suuri käärme heilahdutti suuren ruumiinsa muurahaiskeolta ja kiemurteli hirvittävästi runnellen pensaat ja painaen pitkän ruohon lakoon. Mutta leopardin ote ei irtautunut.
Vasta sitten kun peto ja käärme kumpikin makasivat yhtä liikkumattomina ja jäykkinä, ilmestyivät muurahaissian lerppakorvat ja rauhalliset silmät jälleen maan pinnalle. Halveksien viimeisimpien vihollistensa ruumiita ja huolimatta edes onnitella itseään sen johdosta, että oli pelastunut leijonan, leopardin ja pytonin hampaista, muurahaisten syöjä taaperteli toiselle keolle jatkaakseen elämäntyötään, muurahaisten syömistä.
SURMA
Seitsenvuoret hohtelivat ylt'yleensä valkoisina ja opaalinvärisinä kuin simpukan sisäpuoli ensimmäisen sinä vuonna sattuneen lumisateen jälkeen. Lännessä painui aurinko ruusunpunaiseen pilviröykkiöön, joka hitaasti muuttui ambranvärisestä omenanvihreäksi. Kun sitten pimeä kietoi huiput vaippaansa, vaihtelevat vivahdukset tummenivat joulukuisen keskiyön sinipunertavaksi rusotukseksi, ja villiväki kömpi esiin piilopaikoistaan viettämään omaa päiväänsä.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet liikkeellä. Oli kohtalokas seitsemäs kaniiniton vuosi, ja rutto, joka oli heimon vitsaus, ahdisti niitä kovasti. Pumpulihännän lumeen tekemiä neljää syvää reikää ja pohjoisessa elävän jäniksen puolisuunnikkaan muotoisia jälkiä ei näkynyt missään. Muitakin oli poissa. Solmittuaan aselevon nälän ja kylmän ja vaarojen kanssa eläinkunnan unikeot nukkuivat turvassa kevääseen saakka. Harmaat, ruskeat ja punaiset lepakot nukkuivat pää alaspäin luolien kaukaisimmissa sopukoissa. Musta karhu oli kaivautunut lumen alle suppilomaiseen, kuivalla ruoholla vuorattuun luolaansa, joka sijaitsi vuoren rinteessä. Maaorava oli mennyt makuulle syötyään illallisekseen hieman jyviä ja pähkinöitä, joita se oli kasannut vierelleen, jotta sillä olisi syömistä, jos se sattuisi heräämään ja olemaan nälissään pitkänä yönä. Hidas haisunäätä, jonka vaalilause on: »Älä kiiruhda, täältä tulee muitakin!» ja lihava silavasäkki, murmeli, nukkuivat sikeästi luolassaan kääriytyneinä pehmeiksi pyöreiksi turkispalloiksi. Neuvokas pesukarhu uinui ontossa puussa, ja pieninkin nukkujista, hyppivä hiiri, lepäsi kuivassa ruohotukossa puolen metrin päässä maan pinnasta kiertyneenä pyöreäksi kääröksi, jonka se oli sitonut lujasti pitkän silkinhienon häntänsä kaksinkertaisella kiemuralla, vaikka kaikki sen suuren heimon muut jäsenet temmelsivät ja kisailivat hangella ja hangen alla.
Muut Seitsenvuorten asukkaat, niin karva- kuin höyhenpeitteiset, saivat olla piilosilla kuoleman kanssa koko pitkän talven kevään tuloon saakka.
Vuoren toisella puolen lirisi pieni puro hangen alla punertavaan kvartsiin revenneessä halkeamassa päätyen läpikuultavaan samaan punaiseen kiveen syövyttämäänsä hiidenkirnuun, jossa se pyöri hitaasti kuin hiljaa poreilevassa padassa pohjasammalten ja muiden vesikasvien välähdellessä keltaisina, oliivinvihreinä ja veripunaisina kirnun pohjalla. Lähellä kohosi kuiva hongan runko kohtisuorana kuin kynttilä kolmenkymmenen metrin korkeudelle.
Hongan kupeesta lähellä latvaa ammottavasta reiästä ilmestyi esiin ruskea eläin, jonka rinnassa oli valkoinen täplä, liukuen kuin käärme paksua runkoa myöten maahan, kun ensimmäiset tähdet syttyivät tuona talviyönä taivaalle. Tuuhean hännän päästä tylpän kuonon kärkeen otus oli vain vähän yli metrin pituinen ja painoi tuskin kymmentä kiloa. Mutta nämä kymmenen kiloa tiesivät tuhoa ja surmaa, sillä puissa-asuja oli iso kärppä, jota metsästäjät nimittävät mustaksi kissaksi sekä kalastajanäädäksi, vaikk'ei se ole suinkaan kissa eikä milloinkaan kalastakaan. Se on painoonsa nähden Pohjois-Amerikan ehkä vaarallisin eläin. Ensi silmäyksellä se näyttää verraten vaarattomalta; sen pää on iso ja muistuttaa koiran päätä, korvat ovat lyhyet ja tylpät, mutta sen ilkeät vinot silmät, jotka kiiluvat pimeässä vihreinä, ja sen voimakkaiden leukojen tavattoman suuret, terävät hampaat, kyllä selittävät, miksi intiaanit ovat antaneet sille nimeksi pekani, joka assiniboinen kielessä merkitsee »surma».
Musta peto laskeutui pilviä hipovasta kelohongasta pää edellä, mikä jo riitti todistamaan sen mestarikiipeäjäksi, koska karhu ja apinakin laskeutuvat pystystä puusta takaperin. Kun suuri kärppä liikkui hangella kuin kuoleman musta varjo, kohosi täysikuu vaaleana kuin vesikupla sinipunervista ja opaalinvärisistä varjoista vuoren laen yläpuolelle, himmensi sulan kullan väriä ja valoi maahan hiljaisuutta ja loistoa.
Äkkiä rikkoi hiljaisuuden ääni, joka huusi puiden latvojen yläpuolelta peloittavan kysymyksen:
— Kuka, kuka — kuka, kukaa?»
Suurta kärppää kohti liiti tumma varjo, josta erotti kaksi suurta, hehkuvaa silmää. Kun se tuli lähemmäksi, peto koukisti äkkiä selkänsä, ja ponnahtaen korkealle ilmaan se kiskaisi käyrillä kynsillään suuren kasan höyheniä huuhkajan pehmeästä rinnasta, joka oli ollut niin julkea, että oli hyökännyt Seitsenvuorten Mustan Surman kimppuun. Surman leuat loksahtivat kiinni tuuman päässä linnun kaulasta, ja kirkaisten inhosta tämä katosi pimeään nelijalkaisen pedon jäädessä murisemaan hangelle ja pölyyttämään untuvia, jotka olivat tarttuneet sen kynsiin.
Sitten kalastajanäätä lähti kuin jälkiä vainuava koira jälleen jatkamaan matkaansa vuoren juuritse, painaen lumeen litteät, nelikulmaiset jäljet. Äkkiä se pysähtyi kesken askeleen kuuntelemaan ääntä, joka rikkoi kuutamoisen hiljaisuuden ja joka kuulosti yhtämittaiselta ja yksitoikkoiselta kuin jos joku olisi kihnuttanut puuta tavattoman tylsällä sahalla. Niin kului hetkinen; sitten musta eläin jälleen jatkoi kiipeämistään vuorelle. Rinteen puolivälissä se pysähtyi suuren kuusen pitkien oksien alle, jonka lyhyet vihreät neulaset olivat aivan lumen peitossa. Kymmenisen metrin päässä näkyi ylempänä häämöttävän kuutamossa suuri harmaanruskea piikkisika, jota kaikki tukkilaiset vihaavat, se kun tuhoaa kaikki puut ja työkapineet heidän kämppiensä läheisyydestä.
Tämäkin otus työnsi vakavasti talttojaan kaarnaan kuin olisi ollut työssä tuntipalkalla. Useimmat Seitsenvuorten asukkaat tahtovat elää näkymättömissä, erittäinkin silloin, kun ovat syöntipuuhissa. Mutta piikkisika ei välitä sellaisesta vaiteliaisuudesta. Sen yksinkertainen jyrsivä elämä oli julkista maailmalle, ja se söi kulkiessaan äänekkäästi ja pelkäämättä, koska vain harvat eläimet uskaltavat ahdistaa sitä. Susi ja ilves ovat yrittäneet, mutta saaneet surmansa. Kalastajanäätä pysähtyi katselemaan vesi kielellä tuota lihavaa, velttoa otusta, joka aterioi korkealla sen yläpuolella.
Huolimatta näennäisestä varomattomuudestaan ei piikkisika ollut suinkaan niin suojaton kuin miltä näytti. Syödessään se käänsi päänsä puun latvaa kohti, niin että sen häntä, joka oli täynnä teräviä, väkäisiä piikkejä, saattoi iskeä monta myrkyllistä pistoa jokaisen eläimen naamaan ja silmiin, joka uskaltaisi julkeasti hyökätä sen kimppuun takaapäin. Kun ne piikit kerrankaan upposivat eläimen lihaan, haavoittunut kohta rupesi ajettumaan ja märkimään piikkien tunkeutuessa yhä syvemmälle.
Musta peto katseli kauan aikaa välinpitämätöntä piikkisikaa. Tiheiden metsien musta kärppä on jollakin salaperäisellä tavalla vastaanottamaton sen piikkien pistosten vaikutuksille. Se saattaa nielläkin niitä suuria määriä tuntematta minkäänlaisia ilkeitä jälkiseurauksia. Kun ne tarttuvat mustan kissan ruumiiseen, ne putoavat tavallisesti pois, mutta vaikka ne jäisivätkin lihaan, eivät ne milloinkaan aiheuta tulehduksia niissä kudoksissa, joiden läpi ne kulkevat. Mutta koira, jota ne ovat pistäneet, ajettuu hirvittävästi ja kuolee tavallisesti verenmyrkytykseen.
Huolimatta vastaanottamattomuudestaan ei tämä »surma» kuitenkaan halunnut panna omaa suojelevaa sallimustaan liian kovalle koetukselle. Sadat sen naamaan ja huuliin tarttuvat, väkäiset piikit eivät suinkaan terästäisi sen näköä eivätkä ruokahalua, ja se alkoikin katsella ympärilleen keksiäkseen jonkin keinon, jonka turvissa se saattaisi lähestyä piikkisikaa edestäpäin.
Kymmenisen metrin päässä kasvoi pitkä honka, joka oli kuusta monta metriä korkeampi. Poiketen syrjään polultaan musta kärppä kiipesi männyn vastakkaista kuvetta ylös äänettömästi kuin orava eikä pysähtynyt, ennenkuin oli päässyt puoliväliin paksua oksaa, joka ojentautui kuusta kohti ja oli sitä paljoa korkeammalla. Ihmisestä olisi tuntunut mahdottomalta, että mikään eläin olisi suunnitellut sellaista hyppyä, mutta musta kissa tiesi tarkalleen, mihin se kykeni. Siirtyen oksan latvaan se heittäytyi ilmaan kuusta kohti. Suurenmoisessa kaaressa sen musta ruumis kiiti ilman halki noin viidentoista metrin korkeudella maasta, alussa pyöreänä karvapallona, mutta joka metrillä ojentuen, kunnes notkea otus hypyn tärkeimmällä kohdalla jännittäytyi täyteen pituuteensa samalla tavoin kuin korkeushyppääjän ruumis näyttää liitävän ilmassa riman yläpuolella. Eteen- ja alaspäin suuri kärppä kiiti ilman halki, ja juuri kun se näytti olevan putoamaisillaan maahan, tarttuivat sen pitkät kynnet kuusen heiluviin ylimpiin oksiin tunkeutuen syvälle kaarnaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä piikkisian himmeät siansilmät tuijottivat tyhmistyneinä toisiin silmiin, jotka hehkuivat kuin tuli.
Piikkisian ruumis näytti paisuvan toista vertaa suuremmaksi, kun sen käyrät, kolmenkymmenen senttimetrin pituiset piikit kohosivat pystyyn sen selässä ja sen peloittava häntä läimähdytteli ensin toiselle, sitten toiselle puolelle, kun säikähtynyt jyrsijä koetti perääntyä noiden tuhoa ennustavien silmien tieltä, jotka leimusivat sitä vastaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Äkkiä, nopeasti kuin hyökkäävä käärme, surman lujat leuat syöksähtivät eteenpäin ja pureutuivat kuin sangat kiinni piikkisian suojattoman kuonon ympärille. Sitten jännittäen tukevia sääriään, niin että niiden suuret lihakset olivat kovat kuin rautatangot, kalastajanäätä tempasi jyrsijän irti puusta ja heilahduttaen saaliinsa ilmaan viskasi sen oksien välitse kaukana alhaalla leviävälle jäätikölle. Musta kärppä oli maassa melkein yhtä pian kuin sen uhrikin, ja hetkistä myöhemmin piikkisika, joka oli liian huumaantunut putoamisesta voidakseen puolustaa itseään, heitti henkensä raivoisan ahdistajansa hampaissa. Tämä söi piikkisian välittämättä sen piikeistä, samalla tavoin kuin ihminen syö ostereita, kätki loput lihavasta haaskasta tiheikköön ja palasi onkaloonsa nukkuakseen kellon ympäri.
Myöhään seuraavana yönä surma palasi paikkaan, johon se oli kätkenyt piikkisian tähteet. Mutta sen lähestyessä suurta kuusta alkoi syvältä sen kurkusta kuulua sanomattoman uhkaavaa murinaa, kun jokin harmaa eläin, joka oli yhtä suuri kuin se itse, vilahti kuin aave tiheikössä, ja tuokion ajan ison pesukarhun irvistelevä naama oli päin mustan kärpän hehkuvan viheriöitä silmiä.
Pesukarhu oli vakava ja yksinäinen, vanha uros, joka ei ollut huolinut lähteä talviasuntoonsa muiden heimolaistensa tavoin heti ensimmäisen lumisateen jälkeen. Etsiessään rinteiltä ruokaa se oli sattumalta löytänyt mustan kissan piilottaman haaskan, ja kun se oli kova tappelupukari kuten muutkin sukulaisensa, se oli nyt tullut aukealle taistellakseen sattumalta löytämästään aarteesta. Hetkisen musta ja harmaa eläin seisoivat tasaisella valkoisella tantereella vastakkain kuin salamannopeat nyrkkeilijät kehässä. Ja kuitenkin oli palkinnon voittamisessa, josta ne aikoivat ryhtyä taistelemaan ensi sarastuksen heikossa valossa, kysymys elämästä ja kuolemasta.
Musta teki ensimmäisen hyökkäyksen. Paljoa nopeammin kuin ainoankaan kaksijalkaisen nyrkkeilijän nyrkit sen leuat suhahtivat pesukarhun kurkkua kohti. Pysytellen kauniisti tasapainossa neljällä solakalla käpälällään harmaa eläin väisti vastustajansa ensi hyökkäyksen. Viistoon suunnatulla huitaisulla se puolestaan sivalsi kalastajanäädän mustia kylkiä, ensin toisella käpälällään, sitten toisella, vikisten samalla vihaisesti. Suuren kärpän mustaan turkkiin ilmestyi oitis pitkiä, punaisia viiruja. Välittämättä haavoistaan ja haluamatta käyttää peloittavia kynsiään musta kissa ojensi tylpän päänsä vielä kerran yrittäen jälleen mieliotettaan. Tällä kertaa se onnistui; kaksi terävää hammasriviä pureutui kiinni nahkapoimuihin, jotka suojelevat pesukarhun kaulaa. Hetkisen mustan surman omituiset, vinot silmät leimusivat vihreinä aivan lähellä pesukarhun liekehtiviä silmiä.
Viimeksimainittu sai kiittää onneaan, että sen nahka oli höllä ja sitkeä. Jos mustan surman terävät hampaat olisivat sattuneet tuumankaan lähemmäksi kurkkua, pesukarhun henki olisi heti ollut vaarassa. — Tarttuen kalastajanäädän kurkkuun etukäpälillään kuin pienillä ihmiskäsillä pesukarhu koetti kaikin voimin työntää takaisin mustaa petoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi. Ei kuitenkaan pesukarhu eikä mikään muukaan sen painoinen eläin ole voimiltaan tuon julman taistelijan, surman, vertainen. Huolimatta harmaan tappelijan epätoivoisista ponnistuksista tunkeutuivat suuren kärpän raateluhampaat yhä lähemmäksi kaulavaltimoa, joka oli piilossa höllän nahan poimujen alla. Silloin äkkiä nopeasti vääntäen päätään ja kääntyen syrjään pesukarhu riistäytyi irti, haavoittuneena ja verissään, mutta ei vakavasti vahingoittuneena.
Ensimmäisen kerran vuosikausiin vanha, harmaantunut metsästäjä tunsi tavanneensa ylivoimaisen vastustajan. Koettaen pelastautua pakenemalla se pyörähti ympäri ja lähti kiitämään täyttä vauhtia hankea pitkin. Mutta vaikka se pani parastaan, katkaisivat takaa-ajajan hypyt melkein heti välimatkan. Yhä uudestaan tuon unikeon, joka olisi ollut turvassa ontossa puussaan, täytyi kääntyä ja harpata henkensä edestä, mutta aina vahingokseen. Musta kärppä oli nopeampi, sen kynnet ja hampaat olivat pitemmät, ja mikä pahinta, sen melkein yliluonnolliset voimat eivät suoneet pesukarhulle minkäänlaisia mahdollisuuksia säännölliseen taisteluun. Kun molemmat pedot näin hyppivät ja loikkivat ristiin rastiin hangella, ne sattuivat kampeamaan lähelle suurta valkoista tammea, joka kohosi erillään muista vuoren ylimmän rinteen reunalla. Pesukarhu heti puuhun kuin orava luullen nähtävästi voivansa pitää paremmin puoliaan ylhäällä, koska maakamaralla taisteleminen näytti koituvan sille turmioksi.
Kalastajanäätä seisoi hetkisen liikkumatonna. Sitten vasta, kun pesukarhu oli pääsemässä puun latvaan, se seurasi sitä liukuen runkoa ylöspäin notkeasti kuin tumma tulenliekki. Takaa-ajo ei tullut pitkäksi. Pesukarhu on kyllä nopea ja varmaliikkeinen, mutta sen kintereillä olikin sinä, aamuna Pohjois-Amerikan nopein kiipijä. Orava saattaa kiitää puun latvasta toiseen nopeammin kuin ihminen juoksee maassa; näätä pyydystää ruoakseen oravia, mutta mustakissa sieppaa näädänkin kiinni yhtä helposti kuin kissa hiiren.
Ennenkuin pesukarhun harmaa ruumis edes ehti tammen latvaan, musta murhamies hyökkäsi sen kimppuun. Tarttuen tukevaan oksaan takakäpälillään musta kissa iski molempien etukäpälöittensä kaikki kynnet pesukarhun luisuihin hartioihin ja veti vastustamattomalla voimalla ponnistelevan eläimen irvisteleviä leukojaan kohti. Pesukarhu rimpuili turhaan vapautuakseen surman otteesta, puri, repi ja raastoi, mutta nuo teräksen vahvat käpälät vetivät sitä armottomasti yhä lähemmäksi, kunnes suuri kärppä iski ulvahtaen hiljaa hirvittävästä tyytyväisyydestä leukansa uhrinsa kurkkuun kuin terässangat. Muutamien minuuttien kuluttua pesukarhun ruumis oli kätkössä samojen pensaiden alla kuin piikkisian raatokin.
Viikon kuluttua pesukarhun kuolemasta valkeni kerran päivä, joka oli harmaa kuin aave. Aina väliin kietoi lumikuuro vuorten korkeat huiput läpinäkymättömään harsoonsa. Tammien kuihtuneet lehdet olivat tummanruskeat, ja niissä oli punaisia täpliä, ja alakasvisto näytti tummanpunaiselta lunta vasten hehkuen karmiininpunaisina täplinä paikoissa, missä oli kuusaman vesoja. Vaaleankeltainen kuloheinä heilui tuulessa kuin naisen tukka.
Juuri mäntyjen latvojen yläpuolella liiteli suuri haukka edestakaisin, sen harmaansinisen ruumiin melkein sulautuessa talviseen taivaaseen. Musta päälaki ja rinnan harmaa poikkiviiva ilmaisivat linnun pohjoisten alueiden kyyhkyshaukaksi, jonka pakkanen ja nälkä ja ankara talvi olivat karkoittaneet kotipaikoiltaan.
Äkkiä linnun vihaiset keltaiset silmät alkoivat hehkua kuin tuli, ja nopeasti kuin kiitävä pilvi se leijaili kohti paikkaa, missä jokin musta eläin näkyi makaavan lumessa aukealla matalan huipun juurella. Kun iso haukka lähestyi liikkumatonta otusta, se leijaili hetkisen epäröiden ilmassa. Nietoksessa tarpova eläin ponnisteli päästäkseen pois lumesta, mutta näytti vaipuvan aina takaisin uupuneena, pää velttona retkottaen ja silmät puoliummessa.
Kovan nälän ahdistamana kyyhkyshaukka kohotti äkkiä kuperat siipensä ja syöksyi maahan kuin harmaa välähdys jännittäen terävät kyntensä suoriksi pudotessaan. Mutta juuri kun käyrät kynnet olivat tunkeutumaisillaan syvälle otuksen mustaan turkkiin, tapahtui merkillistä.
Kuin laukaistun jousen lennättämänä suuri kärppä ponnahti parin metrin korkeudelle maasta, tarttui kyyhkyshaukkaan ilmassa ja iski tikarinterävät hampaansa petolinnun kaulaan. Ilmojen ylpeä rosvo oli joutunut kuolemanloukkuun, jonka kärppä oli virittänyt oma musta ruumiinsa syöttinä, ja kuolleen linnun komeat siivet laahasivat kohta lumessa, kun musta kissa raastoi sitä lähimpään pyyntiluolaansa, joita sillä oli lukemattomia.
Haukan sitkeä, jänteinen liha oli ainoa ravinto, mitä musta kissa oli saanut moneen päivään, sillä niin huonoa oli saalistaminen Seitsenvuorilla tuona ankarana kuukautena. Sitten kerran valkeni sellainen kristallinkirkas päivä, jollaisia on kaikkina talvina. Kuuset näyttivät piirtyvän melkein mustina sinistä taivasta vasten, ja pyökkien punaisenharmailta oksilta kuului sinooberinpunaisten ja oranssinväristen ja keltaisenruskeiden käpylintujen hälisevää ääntelyä. Etäisyydessä vuorten seitsemän huippua kohosivat tummansinisinä ryhmissä kasvavien kuusten synkän vihreää taustaa vasten.
Musta kärppä lähti liikkeelle kelohongan kolosta kuin varjo, silmät kovasta nälästä kiiluen. Nälkä oli pakottanut sen lähtemään saalistamaan päivällä. Juuri kun se pääsi maahan, ravasi komea punainen kettu sen ohi nopeaan, kevyeen tapaansa. Talvisessa auringonpaisteessa se oli kuin sekava rykelmä ruskeanpunaisia, ruosteenkarvaisia ja keltaisenruskeita täpliä, ja värien kirkkautta vielä tehostivat tummankeltaiset ja hopeiset läikät ja hentojen, solakoiden jalkojen kiiltävän musta väri. Pitkähännän kiitäessä ohi musta kissa hyökkäsi sitä kohti murahtaen nälissään vihaisesti. Kääntäen päätään nopeasti sivulle kettu näytti tarkastelevan takaa-ajajaansa kuin huvikseen, melkeinpä suopeasti, ja kun hyppivä musta peto tuli lähemmäksi, se paransi vaivatonta vauhtiaan ja katosi vilahduksena läheisen harjanteen taakse.
Sitten alkoi merkillinen takaa-ajo — jäniksen ja kilpikonnan kilpajuoksu. Ketun hämmästyttävän nopeaa vauhtia, oveluutta ja kepposia vastaan musta kissa pani rautaisen kestävyytensä ja sukunsa hellittämättömän sitkeyden.
Alussa kettu näytti päättäneen tehdä kilpailusta suoraan suuntautuvan kilpajuoksun. Se laukkasi metsäisen rinteen poikki, sitten suoraan vuoren huipulle ja alas sen toista rinnettä sellaista vauhtia, että metsiä ja vuoria jäi kilometreittäin sen ja vainoojan väliin. Vasta kun se oli tullut etäisimpien saalistusmaittensa rajoille saakka, se kiersi takaisin mieluummin kuin uskaltautui tuntemattomille seuduille sellainen takaa-ajaja kintereillään.
Surma tunsi varmaankin tämän kettujen tavan, sillä kun jäljet alkoivat kääntyä suuressa kaaressa vasemmalle, se poikkesi niiltä kokonaan syrjään. Juostessaan suoraan vuoren juurta kohti se tapasi ne jälleen muutamien kilometrien päästä laukattuaan vain kolmanneksen ketun juoksemasta matkasta. Kalastajanäätä teki montakin kertaa samanlaisia oikaisuja sinä päivänä säästäen siten monta väsyttävää kilometriä ja käyttäen siis samaa menetelmää, jolla punainen juoksijakuningas itsekin oli ottanut kiinni monta jänistä.
Vihdoin myöhään iltapäivällä kettu alkoi, huomattuaan ettei se voinut päästä vainoojastaan eroon vauhdillaan, turvautua heimonsa kaikkiin keinoihin ja temppuihin. Aluksi se laukkasi edestakaisin pitkin omia jälkiään ja hyppien niiden toiselta puolelta toiselle koetti haihduttaa mustan takaa-ajajansa. Sellaiset keinot olivat kuitenkin mustaan kissaan nähden tehottomia, sillä sen erehtymätön kuono haistoi oitis takaa-ajetun eläimen tekemän mutkan, hypyn ja käännöksen.
Kun aurinko alkoi painua läntiselle taivaalle, takaa-ajetun ketun tie johti kohtisuoran kallionkielekkeen lähelle. Jäljet kulkivat valkotammen oksien alitse, jotka varjostivat jyrkännettä, tunkeutuivat sitten synkkään metsään noin neljänsadan metrin matkan ja loppuivat sinne. Heti musta kärppä, joka yhä laukkasi nopeasti murhanhimossaan, alkoi kiertää yhä laajenevissa ympyröissä ketun jälkiä keskittäen jännittyneen ruumiinsa kaiken vauhdin ja vihaisten aivojensa viekkauden jälkiin, joita se tähän saakka oli seurannut varmasti kuin itse kuolema.
Jonkin aikaa näytti aivan siltä kuin vanhan ketun viekkaus olisi pelastanut sen. Vaikka suuri kärppä olisi kiertänyt ja nuuskinut kuinka tarkasti tahansa, ei se löytänyt poisvieviä jälkiä ketun käpälien lumeen painamien merkkien luota, vaikka seurasi niitä takaisinkinpäin melkein kilometrin verran. Oikealla oli jyrkänne, joka kohosi kohtisuorasti kalliorinteestä, ja näytti aivan siltä, että takaa-ajettu otus oli saattanut pelastautua ainoastaan jälkien metsänpuolelle.
Musta kissa laukkasi yhä nopeammin edestakaisin muodostaen lumeen laajoja, yhteen punoutuneita ympyröitä, joiden halkaisijana olivat ketun jäljet, sen syvällä sijaitsevien silmien leimutessa raivosta, kun sattui näin paha ja eksyttävä viivytys. Mutta vieläkään ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä pitkän tien kummallakaan puolen. Vihdoin musta kärppä pysähtyi tammen pitkien oksien varjoon, ja sen suuri pää kääntyi hitaasti puolelle ja toiselle, kun se tarkasteli lumikenttää nähdäkseen edes vilahduksenkaan ketusta.
Äkkiä se huomasi, että tammesta oli pudonnut hiukan lunta kolmisen metrin päähän siitä jyrkänteeseen päin. Hypähtäen äkkiä se tarttui suuren oksan latvaan, joka melkein hipoi maata, ja kiipesi sitä pitkin kuin suuri, musta orava. Hetkistä myöhemmin se oli ratkaissut kadonneiden jälkien arvoituksen. Riippuvan oksan laajassa haarukassa näkyivät ketun käpälien jäljet, ja juuri ne olivat pudottaneet lumikasan, joka oli ilmiantanut sen. Pakolainen oli laukannut pitkälti tammen sivu, kääntynyt sitten takaisin ja ponnahtanut yhdellä ainoalla hyppäyksellä tuohon haarukkaan, josta lumi oli karissut. Seuratessaan sen jälkiä oksaa pitkin musta kissa saapui kohdalle, jossa toinen suuri oksa pisti kallionreunan yli. Sen oksan juuressa näkyivät ketun jäljet jälleen, kun se oli hypännyt kolmisen metriä alempana esiinpistävälle pienelle kallionkielekkeelle, mistä se salaista, mutkittelevaa polkua pitkin oli laskeutunut jyrkänteen juurelle.
Ehkä jokin ahdistettu eläin, jota kettu itse oli ajanut takaa, oli näyttänyt sille tämän vaarallisen pelastumistien. Vain viimeisenä keinona se oli lopulta pannut oman henkensä alttiiksi tehdessään tuollaisen hypyn sellaiselle polulle, jossa jalan vähäisinkin lipeäminen tahi lumen luisuminen jalkojen alta olisi saanut sen syöksymään syvyyteen jyrkänteen juurelle.
Suuri kärppä katsahti vain kerran tietä, jota pakolainen oli kulkenut, ja suuntasi sitten katseensa syvyyksiin, jotka ammottivat sen edessä. Huimaavan korkean jyrkänteen juurella kasvava pitkä kuusi näytti sille suippoa latvaansa ja lumen peittämiä sitkeitä, maahan painuneita oksiaan. Epäröimättä hetkistäkään musta kissa ponnahti ilmaan ojentaen laajat käpälänsä suoriksi ja köyristäen lyhyttä ja paksua ruumistaan kiitäessään suoraan alaspäin kaukana alhaalla kasvavaa puuta kohti. Tuokiossa se oli tunkeutunut kuin paikaltaan vyörähtänyt kivi notkeiden oksien ja kimmoisten havujen lävitse pudota tupsahtaen lopuksi syvään kinokseen puun juurelle.
Perin harva eläin olisi uskaltanut tehdä sellaista surmanhyppyä; vielä harvemmat olisivat kestäneet sellaisen putoamisen aiheuttaman tärähdyksen. Musta kissa on kuitenkin kuin pelkkää karaistua terästä ja sitkeää nahkaa, ja hetkistä myöhemmin tämä alkoi jälleen noudattaa löydettyjä jälkiä yhtä vihaisen kiihkeästi kuin alussakin, lyhennettyhän uhkarohkealla hypyllään monta minuuttia ketun saamasta pitkästä etumatkasta.
Laukatessaan yhä nopeammin, kuta pitemmälle tunnit kuluivat, suuri kärppä näki auringon häviävän taivaalta, samoin tähtien seuraavana yönä, kunnes uuden päivän valjetessa vainooja ja vainottu kiertivät hitaasti vuoren ympäri kuin musta-punainen valjakko, sillä niin lähellä ne jo olivat toisiaan. Ketun harmaapäinen häntä, joka oli heilunut koholla ylpeänä kuin kypäritöyhtö, viisti maata, ja juostessaan kettu kulki mutkissa hoiperrellen uupumuksesta. Mutta vaikka musta kissa olisi kuinka koettanut, ei se saanut lyhennetyksi välimatkaa.
Kun aurinko paistoi kirkkaasti keskimmäisen huipun yläpuolella, kettu pysähtyi äkkiä ja pusersi etukäpälillään lumiveden tuuheasta hännästään, joka oli märkä kuin pesusieni. Ja kun suuri kärppä jo lähestyi sitä, se porhalsi jälleen juoksuun hetken levosta virkistyneenä, ja vapautuneena painosta, joka oli hidastuttanut sen kulkua, se jätätti heti mustan kiusanhenkensä kauas jälkeensä. Kun kettu lähestyi pitkän harjanteen lakea, selveni sen äkillisen loppukirin syy, sillä se pujahti ovelasti piilotetun luolan käytävään, jota kohti se koko yön oli koettanut suunnata kulkunsa. Nähdessään sen kalastajanäätä paljasti hampaansa äänettömään odotuksen murahdukseen, sillä eläin, joka kaivautuu maahan, kun kärppä on sen kintereillä, on tavallisesti kuoleman oma. Punaisella ketulla oli kuitenkin vielä varalla viimeinen maan alla asuvien eläinten pelastuskeino, tunkeutuessaan luolaansa minuuttia ennen kuin musta surma ehti sen suulle.
Luolan pääkäytävä haarautui muutaman metrin päässä aukosta kolmeksi sivukäytäväksi, jotka veivät makuuhuoneeseen, ruokakomeroon ja keittiöön, johon laitoksen hylkytavarat oli sievästi haudattu. Lähellä käytävän aukkoa oli kuitenkin puolittain mutkan takana piilossa neljäs käytävä, joka johti salaiseen varauloskäytävään, jollainen on jokaisessa oikein suunnitellussa ketunluolassa. Pujahdettuaan tähän sivukäytävään kettu alkoi kuopia maata epätoivon vimmalla, ja ennenkuin sen saama »lykkäys» oli puoleksikaan kulunut, se oli saanut peitetyksi salakäytävän suun parinkymmenen senttimetrin vahvuisella multakerroksella.
Suuri kärppä ryntäsi suinpäin luolaan juuri samassa tuokiossa kun kettu livahti ulos kuin ruskea varjo puolensadan metrin päässä kasvavaan tiheikköön, jonka keskelle varauloskäytävä päättyi. Kuin musta hornan henki kiiti raivostunut surma tunnelista toiseen ymmärtämättä kuitenkaan pysähtyä salakäytävän tukitun suun kohdalle. Kun se alkoi jälleen lähteä ulos ruvetakseen kiertämään luolan suuta, löytääkseen kadonneet jäljet, se huomasi pari lihavaa riekkoa ruokakomerosta. Nähdessään ne se unohti kaiken muun, paitsi kovaa nälkäänsä, joka jäyti sen sisälmyksiä kuin rotta, ja muutamien minuuttien kuluttua se kylläisenä kiertyi pyöreäksi, lämpimäksi palloksi ja nukkui pimeän tuloon saakka. Ennenkuin se oli herännyt oli jo lumimyrsky, ahdistettujen eläinten pelastus, lakaissut jokaisen päivän kuluessa tallatun jäljen ja polun umpeen näkymättömiin.
Samalla aikaa kaukana vuoren toisella puolen nukkui pyyntiluolassaan punainen kettukin, lämmin häntä kääriytyneenä kuin huopapeite pehmeän kuonon ja käpälien paljaiden pallukkakäsnien ympärille. Kettu oli väsynyt, nälissään ja koditon, mutta kuitenkin se oli onnellisempi kuin useimmat muut eläimet, sillä se oli sentään niitä muutamia harvoja armoitettuja, jotka olivat pelastuneet ehein nahoin pälkähästä, vaikka itse Seitsenvuorten Musta Surma oli ollut kintereillä.