language: Finnish

IHMINEN JA PETO

Kirj.

Samuel Scoville, Jr.

Englanninkielestä ["Man and Beast"] suomentanut

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.

SISÄLLYS:

Punainen Rooi
Kolme, jotka kohtasivat toisensa jälleen
Hunajaa
Karsikkopuu
Timarti
Babirussa
Khambu
Lodi
Vuoriston pahahenki
Pelkuri
Maanalainen
Surma
Valkoinen tiikeri

PUNAINEN ROOI

Järkevänä ja julmana kuin iso veljensä susi, viekkaana ja nopeana kuin pieni serkkunsa kettu, mustaselkä sakaali kulki tasangon poikki kuin pilven varjo. Sen piti erityisistä syistä kiiruhtaa kotiin sinä iltapäivänä, todellisuudessa yhdeksästä erityisestä syystä, koska rouva Mustaselkä ei kannattanut lasten luvun rajoittamista. Lukuunottamatta tätä liikkuvaa olentoa kaikki näytti vaipuneen uneen Etelä-Afrikan auringon paahteessa. Tasangoilla on kuitenkin aina joitakin sellaisia olentoja, jotka eivät milloinkaan nuku, vaan vaanivat äänettöminä ja murhanhimoisina kuin kuolema itse.

Kun sakaali kiersi punaisen kallion ympäri, joka hehkui kuumana kuin kamiina, sen sierainten ihmeelliseen verkostoon siivilöityi kuvottavaa myskin hajua, niin heikkoa, että metsänväestäkään vain harvat olisivat vainunneet sen — ja kuitenkin se sai nopean eläimen pysähtymään, jähmettymään paikoilleen kuin kiveksi muuttuneena. Mustien turmaliinien tavoin kimaltelevilla silmillään se tarkasteli jokaista ruohomätästä, jokaista ympärillään olevaa kuivunutta sananjalkapensasta, voimatta kuitenkaan huomata mitään, mikä olisi uhannut sen turvallisuutta. Melkein varmana siitä, ettei sitä huolimatta vainuamastaan hajusta ollut mikään vaara uhkaamassa, se jo kohotti toista etujalkaansa lähteäkseen jatkamaan matkaansa, kun tuulen henkäys jälleen kantoi sen sieraimiin saman hajun ja saman viestin: »Ole varuillasi! Ole varuillasi!»

Hetkisen sakaali seisoi kuin paikalleen jähmettynyt setteri, toinen etujalka ilmassa, tuuhea häntä suorana ja ohut kuono suunnattuna uhkaavaa vaaraa kohti, jonka se tunsi, mutta jota se ei nähnyt. Kun se sitten painoi päänsä alemmaksi, se huomasi katselevansa suoraan kahteen kauhean valkoiseen silmään ja niiden soikeihin teriin, jotka kiiluivat kuin lasipalaset hiekasta, johon ne olivat hautautuneina tuskin kuuden jalan päässä siitä. Näiden tuhoa ennustavien luomettomien silmien takaa näkyi hiekalla kiemurassa luonnoton ruumis, jota koristivat komeina kirjauksina seepianruskeat vinoneliöt, rikinkeltaiset ympyrät ja kahdeksikon muotoiset tummat granaatit.

Nelijalkaisen pedon julma katse kesti hetkisen käärmeen verta hyydyttävää tuijotusta, mutta ei ainoakaan imettäväinen voi masentaa katseellaan gaboonilaista kyytä. Kun sakaalin täytyi kääntää silmänsä pois, ponnahti hiekalla lepäävä hirveä pää taaksepäin, kunnes se kosketti luonnottoman, jännittyneen ruumiin kiemuraa. Sitten julmat leuat aukenivat selkoisen selälleen, ja valkoisen kitalaen reunasta työntyi esiin kaksi liikkuvaa myrkkyhammasta kuin käyrää, välkkyvää neulaa, ja samassa silmänräpäyksessä käärme iski. Kuin heittokeihäs sen iso ruumis syöksyi eteenpäin niin nopeasti, että se näytti ilmassa pelkältä epämääräiseltä väriläiskältä. Ainoastaan se seikka pelasti sakaalin hengen, ettei se ollut astunut aloittamaansa askelta, sillä kun käärmeen kirjava ruumis iski maahan, leuka ja myrkkyhampaat olivat vain muutaman tuuman päässä mustaselän kuonosta.

Murhanhimoisen sukunsa koko viekkaudella ja nopeudella käärme oli tehnyt aloitteen kaksintaistelussa elämästä ja kuolemasta ja menettänyt sen. Nyt oli sakaalin vuoro. Osoittaen rohkeutta, jota monelta suuremmalta pedolta olisi puuttunut, mustaselkä syöksyi, käärmeen yrittäessä uudelleen kiertyä kiemuraan, sen kimppuun nopeasti kuin salama. Sen toinen känsäinen käpälä painautui lujasti litteän pään päälle, toinen naulasi paksun ruumiin maahan kiinni, ja ennenkuin raivostunut käärme pääsi irroittautumaan, sakaali oli moneen kertaan lävistänyt sen suomuisen nahan terävillä hampaillaan. Kiemurrellen ja luikerrellen käärme sähisi hirmuisesti, ja sen litteän pään kuviot supistuivat ja laajenivat, niin että näytti siltä kuin käärme olisi irvistellyt viholliselleen. Mutta juuri kun sen voimakas ruumis oli pääsemäisillään luiskahtamaan sakaalin raskaina painavien käpälien alta, mustaselän veitsenterävät hampaat lävistivät myrkyllisen matelijan selkärangan, jolloin se heti meni hervottomaksi ja oli aivan avuton. Kuoleman uhkaus, joka oli leimunnut noissa umpeen menemättömissä hopeanvalkoisissa silmissä, himmeni ja sammui vähitellen. Taistelu oli päättynyt. Sakaali ei kuitenkaan hetkeksikään irroittanut otettaan, ennenkuin käärmeen hirvittävä pää oli irti kiemurtelevasta ruumiista. Sitten se, heilauttaen raskaan ruumiin selkäänsä, lähti jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin se katosi akaasian niukkaan varjoon tuskin huomattavaan koloon ja kierteli toisiaan leikkaavien käytävien kautta soikeaan holviin, jonka pohjalla oli kuivaa ruohoa ja jossa yhdeksän pyöreää, pehmeää, nälkäistä penikkaa tervehti sitä iloisesti vikisten. Ne oli vieroitettu vasta edellisenä päivänä ja nyt ne saivat ensimmäiseksi tukevaksi ateriakseen syödä kyllikseen tasangon kaikkein myrkyllisimmän käärmeen lihaa.

Siitä päivästä alkaen ei sakaalivanhemmista kumpikaan enää astunut jalallaan luolaan, vaikkakin toinen oli aina vartioimassa jossakin lähellä pensaikossa. Alussa ne toivat saaliinsa luolan suulle; milloin kaniinin kokoisen sokerirotan, milloin afrikkalaisen riekon, kalliomurmelin tai jyrsijän, joka puree kuin kärppä ja hyppää kuin kirppu Mutta olipa saaliina mitä tahansa, jokin odottavista penikoista sieppasi sen aina suuhunsa ja laahasi suureen alhaalla sijaitsevaan arkihuoneeseen, jossa kaikki yhdeksän hiljaa ja vihaisesti murahdellen jakoivat saaliin keskenään.

Eräänä iltana penikat kuulivat taaskin ulkoa tuttua hiljaista hillittyä haukuntaa, joka merkitsi: »Päivälliselle!» Ryömien toistensa yli ne tulivat luolan suulle, mutta siellä ei näkynytkään mitään. Mutta ne kuulivat vieläkin kutsun, ja niiden tarkkaan pieneen kuonoon tunkeutui vasta tapetun riistan heikkoa, lämmintä hajua. Nuuskien nälkäisesti työntyi yhdeksän teräväkuonoista päätä ensi kerran luolan ulkopuolelle ja vainusi, että ruokaa oli jossakin kauempana.

Vihdoin uskaltautui poikueen isoin ja rohkein pois luolasta uuteen maailmaan. Se näytti siitä niin merkillisen autiolta ja tyhjältä. Punaisen maakaton asemesta, joka oli niin matalalla, että siihen ylettyi koskettamaan, häämötti ylhäältä tähdekäs taivas Epäselviä hahmoja keinui ja kahisi yötuulessa, ja villejä, kimeitä ääniä kuului ylhäältä, raakkui läheisessä viidakossa ja kantautui vaikeroivina ja valittavina päivän paahtamalta tasangolta.

Se oli seikkailijalle liikaa, ja se kääntyikin jo palatakseen takaisin, kun läheisyydessä piileskelevän mustaselkänaaraksen hiljainen rohkaiseva kutsu kuului vielä kerran ja herkullista ruoan hajua löyhähti kuivasta lehtikasasta parin kolmen metrin päässä luolan suusta. Penikan jännittynyt pieni ruumis värähteli kiihkosta kuin äänirauta, ja se hiipi askel askeleelta kasaa kohti kahdeksan mustan silmäparin seuratessa sen kulkua.

Penikka ei ollut milloinkaan ennen metsästänyt eikä nähnytkään mitään sellaista, mutta ei ainoakaan sen sakaali-esi-isistä olisi väijynyt saalistaan taitavammin kuin tämä pikku pedonalku väijyi tuota lehtikasaa sinä yönä. Se hiipi tuuma tuumalta sitä kohden, riistan hajun käydessä yhä voimakkaammaksi. Sitten se kyyristyen äkkiä ponnahti ilmaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli vihaisesti muristen upottanut pienet hampaansa lihavaan kalliomurmeliin, jonka emo Mustaselkä oli tappanut ja piilottanut lehtien alle harjoittaakseen penikoitaan.

Nähtyään urhoollisen penikan pääsevän voitolle kuolleesta murmelista muutkin poikueen jäsenet rohkaisivat mielensä, hyökkäsivät ulos ja jakoivat saaliin jäännökset sen kanssa.

Kun ne raastoivat ja pureskelivat ja jyrsivät saalistaan, tuli perheen emäkin esille ja tarkasteli ylpeänä niitä, päätellen luultavasti kaikkien muiden sakaaliäitien tapaan, että hänen lapsensa olivat koko tasangon parhaimmat, rohkeimmat ja reippaimmat penikat.

Mutta juuri silloin, kun pieni poikue lopetteli päivällistään, tapahtui jotakin, mikä täydellisesti muutti toisenlaiseksi tämän merkillisen uuden maailman, jonka ne vastikään olivat löytäneet. Kaukana mustan sinipunervan taivaanrannan yläpuolella näkyi heikkoa kajastusta, ja itäinen taivas alkoi hohtaa hopeakenttänä, johon kaukaiset puut muodostivat seepianruskeita läikkiä. Sitten äkkiä maan laita alkoi kiiltää kuin kultainen päärme, ja hunajanvärinen kuu vieri hitaasti taivaalle. Sen valossa etelän kirkkaat tähdetkin, kuten Centaurin Bangula ja Etelän Ristin Adena, jopa itse suuri Canopuskin vaalenivat ja himmenivät. Kun varjojen maailma muuttui hyytyneen kullan satumaaksi, isä sakaali aloitti läheisessä viidakossa heimonsa yölaulun.

Alkaen hiljaisella, matalalla valituksella se nousi puoli oktaavia, kunnes pääsi jylisevään crescendoon, joka vaiensi hyenojenkin mielettömän naurun. Sitten sen puoliso liittyi lauluun, ja vuorotellen yhtyivät siihen penikoidenkin kimeät äänet Ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin, nämä villit äänet värisivät nousevan kuun valossa kunnes laulajia kohti liiteli varjo, josta kiiluivat vihaiset silmät, punaiset kuin sula kupari. Sillä hetkellä perheen pää oli nähtävästi syventynyt merkillisen läpitunkevan ulvontansa huippukohdan tulkitsemiseen. Järkevä sakaali on kuitenkin oppinut tietämään, että valppaus niin yön kuin päivänkin joka hetkenä on hengen hintana tasangolla, koska kaikki ajattelemattomat siellä joutuvat surman suuhun. Niinpä tapahtui, että juuri varjon liitäessä kohdalle, vanha sakaali keskeytti laulunsa äkkiä ja päästi lyhyen haukahduksen, mikä sen rodulla on vaaran merkki.

Nopeasti kuin tuulen heilauttaman oksan varjot penikat livistivät niiden ja luolan välisen alueen poikki, samalla kun ylhäältä kuului sellaista ääntä, kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä. Siellä pimeässä vaaniva kuolema, iso huuhkaja, napsutteli vihaisesti käyrää nokkaansa, kunnes syöksyi poikueen viimeisen kimppuun. Juuri kun sen käyrät kynnet olivat tunkeutua syvälle penikan selkään, urossakaali hyökkäsi sitä vastaan selkäkarvat pystyssä. Pensaikosta kuului kahinaa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi puoliso sen vieressä; sen hampaat kimaltelivat kuin valkoiset tikarit sen muristessa linnulle, joka oli uskaltanut uhata sen penikoita. Sellainen ylivoima oli jo liikaa julman huuhkajankin karaistuneelle rohkeudelle. Napsauttaen nokkaansa vielä kerran se häipyi pimeään.

Muutamia päiviä myöhemmin emo Mustaselkä kutsui penikkansa ulos niin hyvin päivällä kuin yölläkin, ja jälleen sama penikka johti toisia. Kun se livisti tuon viittäkymmentä metriä leveän alueen poikki, joka oli luolan ja sen päivällisen välissä, vanha sakaali katseli sitä hämmästyneenä. Kaikilla sen veljillä ja sisarilla oli ruskeankeltaiset kyljet ja hopeanmusta selkä, mistä niiden heimo oli saanut nimensä, mutta jostakin merkillisestä sattuman oikusta poikueen johtaja oli kuin susi-esivanhempien jälkeläinen. Se oli lähes kolmattaosaa isompi kuin muut penikat ja niin punainen kuin punainen kettu, eikä sen ruumiissa ollut ainoaakaan mustaa karvaa. Se näytti myös perineen kokonsa ja värinsä mukaisen rohkeuden ja sellaisen ripeyden, joka vielä jyrkemmin erotti sen sukulaisistaan. Mutta huolimatta sen väristä, emä hyväksyi sen todelliseksi rooiksi, kuten hollantilaiset nimittävät mustaselkiä, ja siitä päivästä alkaen se alkoi opettaa sille ja muille pennuilleen niitä elämän ja kuoleman läksyjä, joista jokaisen eläimen täytyy olla täydellisesti perillä, joka haluaa elää koko ikänsä tasangolla.

Siispä sakaaliemo opetti pennut pensaikossa, jota suojelivat tuulenkaadot ja kuuden tuuman pituisista piikeistä muodostuneet säleiköt, valkoiset kuin vaalenneet luut. Ne oppivat käyttämään juomavetenään kaktuksien ja erämaan meloonien kullankeltaista mehua, ja kun ruokaa oli vähän, tulemaan toimeen päiväkausia vatsa tyhjänä. Se opetti niitä pelkäämään ylhäältä kuuluvaa siipien havinaa ja maasta kuuluvaa sihinää, jotka molemmat ennustivat pienille sakaaleille kuolemaa. Ne oppivat tietämään senkin, että peloittavan myrkyllinen sarvikyy väijyy tavallisesti kuumassa hiekassa, siihen silmiään myöten hautautuneena, että maasika, jolla on muulin korvat, suden pää ja kengurun jalat, on vaaraton, mutta että mesimäyrä, ainoa eläin koko maailmassa, jonka selkä on harmaa ja vatsa musta, on jätettävä rauhaan, Samoin on asian laita pitkäjalkaisiin servaleihin, isoihin punaisiin kissoihin nähden, ja penikoiden piti erittäinkin varoa täplikästä kuolemaa, leopardia. Ne oppivat tietämään, että vaikka juovikas maasusi onkin sakaalia paljoa suurempi, se on tosiasiassa hampaaton ja haluton taisteluun, sekä että hyenat ovat huolimatta hirveistä leuoistaan, joilla voi purra vaikka kiven murskaksi, arkoja pelkureita. Faaraorotat ja genettikissat ovat oivallista riistaa, jos väijyjä vain on kyllin nopea sieppaamaan kynsiinsä sellaisen eikä välitä muutamista salamannopeista puraisuista. Lopuksi ne oppivat sen ensimmäisen ja viimeisen ehdon että niiden koko ajan täytyi olla varuillaan ja silmät auki.

Asuessaan vielä luolassaan pieni perhe sai tutustua kaikkein verenhimoisimpaan, julmimpaan ja vaarallisimpaan elävistä olennoista — ihmiseen. Koettaessaan hankkia nälkäiselle perheelleen parisenkymmentä naulaa lihaa päivässä urossakaali oli tunkeutunut muutamien mailien päässä sijaitsevaan uudistaloon ja tuonut sieltä muutamia kananpoikia ja pari angorakiliäkin Maanviljelijä tiesi sellaisen häikäilemättömyyden merkitsevän, että jossakin lähistöllä majaili sakaaliperhe, ja pitkään haettuaan hän löysikin luolan.

Varhain eräänä aamuna, kun taivas oli ylt'yleensä sininen ja kullanvärinen ja kun aurinko loisti kuin majakka juuri taivaanrannan yläpuolella, mustaselän perhe heräsi maan kaivamiseen ja koirien haukuntaan, joita mustat ja valkoiset metsästäjät olivat tuoneet mukanaan. Mutta kaikissa sakaalien luolissa on takaovikin. Metsästäjät tiesivät sen ja tutkivat paikkaa tarkkaan, kunnes löysivät ja tukkesivat pari pientä aukeassa tasangossa näkyvää aukkoa. Mutta sitä he eivät kuitenkaan tienneet, että vanha viekas sakaali-isä oli kaivanut ne vain näön vuoksi ja kätkenyt todellisen pakoaukon keskelle tiheikköä.

Kun penikat kuulivat kuoleman lähestyvän niitä pimeässä, ne livahtivat kuin varjot käytävään ja ryömivät vuorotellen okaisten mimosapensaiden väliin, missä ne kohtasivat molemmat vanhat mustaselät, jotka olivat levottomina hiiviskelleet luolan läheisyydessä. Tällä kertaa Punainen Rooi, joka oli sisaruksiaan urhoollisempi, poistui viimeiseksi luolasta. Kun metsästäjien äänet alkoivat kuulua lähempää, se kiiruhti toisiaan leikkaavien käytävien kautta liittyäkseen veljiensä joukkoon, mutta silloin tapahtuikin jotakin kauhistuttavaa.

Kun se aikoi lähteä ryömimään pitkin kapeaa käytävää, joka johti turvaan, se huomasi olevansa liian iso mahtuakseen aukosta. Kaivaen hurjasti käpälillään se alkoi suurentaa sitä, mutta ei ollut enää aikaa. Lapioiden kolahtelu alkoi kuulua yhä selvemmin sen takaa, ja ennenkuin se olisi ehtinyt kaivaa itselleen tien ulos vapauteen, miesten ja koirien kirjava joukko olisi saanut sen kiinni.

Silloin jokin vainotuilta varhaisemmilta sukupolvilta periytynyt itsesäilytysvaisto tuli sille avuksi. Ei kukaan ollut opettanut sille maan alla asuvien viimeistä keinoa, mutta se oli tänä epätoivon hetkenä yhtä tyyni kuin vanha ja kokenut sen rotuun kuuluva olisi ollut. Kiiruhtaen takaisin sellaiseen kohtaan, jossa käytävä teki mutkan, se kaivoi sen seinään juuri mutkan taakse niin ison kuopan, että sen notkea täyteläinen ruumis mahtui siihen. Sitten se raapien maan takaisin kaikilla neljällä käpälällään sai aukon suun suljetuksi viimeisessä silmänräpäyksessä.

Noudattaessaan käytävän suuntaa metsästäjät sivuuttivat mutkan koirien vainuamatta sakaalia, jonka erotti niistä vain kuuden tuuman vahvuinen löyhä maakerros. Makuupaikassaan Punainen Rooi saattoi kuulla kaivajien huutoja ja kiroilemista heidän tullessaan aukolle, josta perheen muut jäsenet olivat paenneet. Vasta sitten kun äänet olivat häipyneet kuulumattomiin, Punainen Rooi kaivautui esille piilopaikastaan ja livahti pois liittyäkseen toisiin, jotka olivat piiloutuneet tiheimpään pensaikkoon.

Sen päivän jälkeen eivät pojat milloinkaan enää palanneet hajoitettuun luolaansa, vaan elelivät aukealla tasangolla vanhojen sakaalien silmälläpidon alaisina ja vartioimina, jotka opettivat niille erämaiden kaiken viekkauden ja viisauden.

Melkein heti sen jälkeen kuin ne alkoivat asua aukealla tasangolla, vanhat sakaalit opettivat niille joukkometsästystä. Ne aloittivat kääpiöantiloopista, duikerista, joka on lautasten kohdalta vain parin jalan korkuinen eikä paina tuskin kymmentä kiloa. Vanhempien ohjatessa nuoret mustaselät hajaantuivat ketjuun ja kiitivät tasangon poikki, kunnes jäniksen tapaan ruohikkoon piiloutunut kääpiöantilooppi, jolla on ohuet neulanterävät sarvet, syöksähti esille kätköstään. Kuin pommi se ponnahti ilmaan ja suuntasi kulkunsa lähintä tiheikköä kohti ja pomppi kuin kumipallo yli pensaiden, voidakseen pitää takaa-ajajansa näkyvissään. Ehdittyään pensaikkoon se sukelsi tiheään lehvistöön ja tehden suoran kulman alkoi kulkea polvissa läpi pensaikon, kunnes luuli päässeensä piiloutumaan niin hyvin, ettei sitä mikään voinut löytää. Kuin kettukoirakatraan johtaja vanha urossakaali vei penikoistaan puolet viidakon läpi suoraan pienen antiloopin piilopaikkaan, sen terävän vainun milloinkaan erehtymättä suunnasta, toisenpuolen jäädessä vartioimaan viidakon laitoja ja emä Mustaselän sijoittuessa kauaksi tukimieheksi siltä varalta, että antilooppi ehkä murtautuisi toisen puolustuslinjan läpi. Yhä uudestaan takaa-ajettu eläin ponnahti pakoon aivan lauman edestä ja hyökkäsi aukealle, mistä yksi tahi useammat vartiossa olevat sakaalit karkoittivat sen takaisin. Vihdoin se pääsi pujahtamaan huonosti vartioidusta paikasta ja syöksyi vilahduksessa vihollisketjun läpi ja kiiti sitten tasangon poikki, emäsakaalin enää ollessa sen ja vapauden välissä. Kun tämä lähestyi, se pysähtyi paossaan valmistautuen pujahtamaan naarassakaalin ohi sellaisilla salamannopeilla käännöksillä, joista duikeri on tunnettu. Mutta juuri kun se hiljensi vauhtiaan, vilahti läheisen pensaan takaa jotakin ruskeaa, ja Punainen Rooi syöksyi antiloopin niskaan hämmästyneen emänsä odottavien leukojen edessä.

Myöhemmin lauma oppi metsästämään suurempaa punaista antilooppia, jonka rengasmaisin kohoutumin varustetut sarvet taipuvat eteenpäin ja joka ahdistettuna piiloutuu vesikuoppiin niin syvälle, että vain sieraimet ovat näkyvissä. Vihdoin koitti sellainenkin päivä, jolloin sakaalit erottivat johtajahärän nopeiden säiläantilooppien laumasta. Sellainen iso eläin on lautasiltaan viiden jalan korkuinen, ja sen komeat käyrät lähellä toisiaan sijaitsevat sarvet ovat terävät kuin pistimet; niitä pelkää leijonakin. Säiläantilooppi-uros oli niin nopea ja kestävä, että viekkaat sakaalivanhemmat tavoittivat sen vasta myöhään iltapäivällä ajettuaan sitä moneen vuoroon. Kun se ryhtyi pitämään puoliaan, oli mustaselkien koko rohkeus ja taito tarpeen sen kaatamiseen, ja lopussa juuri Punainen Rooi iski jälleen ensimmäisenä hampaansa sen kurkkuun.

Siitä päivästä alkaen Punainen Rooi alkoi metsästää yksinään, ja toisetkin noudattivat kukin vuorostaan sen esimerkkiä, kunnes koko lauma hajaantui n. sadan neliömailin laajuiselle tasangolle. Tämän jälkeen toveruus oli lopussa, ne eivät enää tunteneet toisiaan.

Jonkin ajan kuluttua sakaaliperheen hajaantumisesta rupesi villin väen keskuudessa raivoamaan nälänhätä, jollainen silloin tällöin sattuu tasangolla. Laitumet paahtuivat paljaiksi, monet ruohonsyöjät muuttivat muualle, riistaa oli vähän ja sekin kovin arkaa. Mustaselän perheen hajaantuneiden jäsenten oli pakko henkensä pitimiksi syödä sammakoita, toukkia, sisiliskoja ja muita nälkäannoksia. Vain Punainen Rooi, joka oli nyt kookkaampi maasutta, halveksi moista ravintoa. Kun se lopulta ei itse enää löytänyt riistaa, se uskalsi ruveta »kärkkyjäksi».

Valkoiset miehet, jotka tekevät johtopäätöksiään, ovat tuhat vuotta luulleet kaikkien sakaalien seuraavan leijonaa sen metsästysretkillä. Jo kauan sitten bushmannit, järkevät mustat kääpiömetsästäjät, jotka tietävät villistä väestä enemmän kuin muut ihmiset, koska he elävät niiden parissa, saivat selville, että vain urhoollisimmat ja järkevimmät sakaalit uskaltavat seurata eläinten kuninkaan jälkiä. Kaikkien niiden, jotka tahtovat saada osansa kuninkaan tappamasta riistasta, täytyy kulkea kuolema kupeellaan, koska leijona herkeämättä vaanii jokaista kutsumatonta vierasta, joka syö itsensä kylläiseksi sen pöydästä; ja vaikk'ei kärkkyjän tarvitsekaan kärsiä puutetta eläessään, sen elämä saattaa tosiaankin muodostua hyvin lyhyeksi.

Valittuaan komean mustan leijonan isännäkseen Punainen Rooi pani henkensä alttiiksi jokaisella metsästysretkellä.

Tämä tarkasti rajoitettu leijonan ja sakaalin välinen toveruus alkoi erään seebran taposta. Eräänä paahtavan kuumana iltapäivänä muuan tuollainen viisas kesytön juovikas eläin suuntasi kulkunsa myötätuuleen kohti akaasiametsikköä, jonka varjo loi kuivuneelle ruoholle tummia läikkiä. Kun yksinäinen olento lähestyi puita, irtaantui äkkiä keskeltä katvetta tumma hahmo, joka osoittautui mustaksi leijonaksi, ja syöksyi sitä kohti kuin salama. Verrattomana kilpajuoksijana seebra kääntyi oitis ja lähti kiitämään pakoon tasangon poikki.

Onnettomuudeksi ei mikään eläin, lukuunottamatta pitkäjalkaista metsästävää leopardia, jaksa laukata kahtasataa metriä nopeammin kuin takaa-ajava leijona. Pitkillä vaivattomilla hypyillään tasangon Musta Kuolema kiiti kolme jalkaa samalla aikaa kun seebra kaksi ja sai sen kiinni ennen kuin oli päättänyt pitkän syöksysarjansa, johon leijona hyökätessään melkein aina lopettaa takaa-ajonsa. Pudottuaan pakenevan eläimen selkään tuo suuri kissa ojensi toisen voimakkaan etukäpälänsä ja väänsi seebran pään sivulle katkaisten heti sen kaulan; sitten se tarttui hirvittävillä leuoillaan uhrinsa raskaaseen ruumiiseen, laahaten sen takaisin varjoon, nauttiakseen sen siellä kaikessa rauhassa.

Kesken ateriansa tasangon musta kuningas sattui kohottamaan päätään parhaiksi nähdäkseen ruskean varjon katoavan pensaikkoon, jolloin se totesi, että sen tämän jälkeen täytyi metsästää kahden puolesta, ellei sen onnistuisi tappaa tahi karkoittaa pois tuota kärkkyjää. Kamalasti murahtaen se painoi päänsä alas, kunnes suuri harja muodosti kehän sen ympärille. Sitten se paljastaen kaikki terävät hampaansa karjaisi uhkaavasti vertahyydyttävän haasteensa, joka tähän saakka oli aina karkoittanut kaikki sen tapaamat eläimet. Mutta omituista kyllä sillä ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta tuohon kärkkyjään, joka kieltäytyi lähtemästä hurjaan pakoon.

Murahtaen hurjasti leijona palasi ateriansa ääreen ja syödessään vartioi leimuavilla silmillään sakaalia. Kun tuo kylmäverinen ruskea peto ryömi lähemmäksi, musta hallitsija ponnahti ilmaan karjaisten toisen kerran hirvittävästi ja hyökkäsi kuin lumivyöry Punaista Rooita kohti. Leijonan vauhti lyhyellä matkalla on suurempi kuin sakaalin ja jos vain viimemainittu olisi hätäytynyt silmänräpäykseksikään, se olisi menettänyt henkensä. Mutta hätäytyminen oli sellaista ylellisyyttä, johon Punaisella, Reoilla ei ollut milloinkaan varaa, ja vaikka se kiitikin eteenpäin niin kovaa vauhtia kuin suinkin pääsi, se piti kuitenkin olkansa yli silmällä takaa-ajajaansa. Juuri kun leijona oli päässyt melkein iskumatkan päähän, sakaali kääntyikin äkkiä ja kiiti samassa halki tasangon toiseen suuntaan. Leijonan jalat olivat liian pitkät niin jyrkkien käännösten tekemiseen; ennenkuin se ehti hidastuttaa vauhtiaan sen verran, että pääsi kääntymään sakaalin perään, tämä oli jo päässyt monta metriä edelle. Sama toistui yhä uudestaan. Joka kerta kun leijona oli saavuttamaisillaan tuon notkean nopean olennon, tämä pääsi jyrkällä käännöksellä tahi ristihyppäyksellä pitkän matkan päähän.

Jättiläiskissa ajoi takaa koiraa, edestakaisin poikki tasangon. Punainen sakaali olisi milloin tahansa päässyt turvaan viidakkoon, jossa leijona ei olisi voinut seurata sitä, mutta se piti parempana panna henkensä nopeutensa ja ovelien syrjähyppyjensä varaan. Ja se voitti, sillä leijona luopui vihdoin takaa-ajosta ja palasi äreänä päivällisensä ääreen. Lopetettuaan ateriansa se poistui keinuvaan tapaansa, niinkuin sen on tapana tehdä, kun sillä ei ole kiirettä mihinkään. Kuljettuaan ohi puun painautui se äkkiä pitkäkseen korkeaan ruohoon ja katosi silmänräpäyksessä näkyvistä. Piilostaan se katseli, kuinka sakaali lähestyi raatoa niin turvallisesti kuin jos se itse olisi tappanut seebran, ja kuinka se valmistautui aloittamaan herkullista ateriaansa.

Erinomaisen huolellisesti ja kärsivällisesti, jotka ominaisuudet ovat tehneet leijonasta niin kuuluisan metsästäjän. Musta Kuolema alkoi väijyä sakaalia, mutta tulos oli aina sama. Säännöllisesti kävi niin, että kun leijona oli päässyt niin lähelle kuokkavierastaan, että juuri aikoi syöksyä sen niskaan, sakaali pyörähti rauhallisesti, mutta nopeasti päivällispöydästään aukealle tasangolle, missä leijona ei voinut saavuttaa sitä; sen se jo oli oppinut näkemään.

Tällainen oli tämän metsästystoveruuden alku, joka oli hyödyksi sakaalille, mutta toivottomaksi kiusaksi leijonalle. Hiljaa, nopeasti ja kylmäverisesti Punainen Rooi seurasi isäntäänsä kaikilla sen tekemillä pyyntimatkoilla ja söi säännöllisesti osansa sen surmaamasta eläimestä.

Mielisuosiolla ei tasangon herra kuitenkaan alistunut moiseen järjestykseen. Yhä uudestaan se asettui väijyksiin palaten takaisin omia jälkiään pitkin hiiviskellen koettaessaan, vaikka turhaan, päästä eroon kiusallisesta loisestaan. Aina kuitenkin sakaalin terävä vainu ilmaisi ajoissa leijonan tarkoitukset, ja juuri kun se oli joutumaisillaan kauhean kissan kynsiin se livahtikin turvaan aukealle tasangolle, jonne se vielä saattoi pysähtyä iloisesti irvistelemään, kun pettynyt leijona tuli äkeänä esille piilopaikastaan ja poistui majesteetillisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassakaan sellaisia olentoja kuin sakaaleja.

Sitten kevät saapui nopeasti, kuten aina troopillisessa vyöhykkeessä. Uusi ruoho levisi pitkin kuivunutta tasankoa kuin viheriä tuli, ja viikon kuluttua se oli aivan täynnä kukkia, tuoksuja ja värejä.

Ja juuri silloin, lokakuisessa lemmenhurmassaan, Punainen Rooi tapasi sen. Ihmissilmistä se olisi näyttänyt tavalliselta nopealta mustaselkä-sakaalilta. Mutta Rooin mielestä se oli kaikki, mikä on kaunista, hienoa ja ainakin toistaiseksi saavuttamatonta. Turhaan se lauloi sille öisin laulunsa, jotka olivat täynnä mitä kauneimpia ulvahduksia, värähtelevää vaikerointia ja nopeita haukahduksia, musiikkia, joka pakotti täplikkäät hyenatkin vetäytymään pois kilpailusta. Rooi ajoi naarasta takaa päiväkausia, mutta se karttoi Rooita melkein aina ja murahteli ja näykki tätä, kun tämä sattumalta tavoitti sen. Mutta Rooi suhtautui kaikkeen tyynesti. Joskus se, eroten leijonasta, metsästeli omaan laskuunsa ja lahjoitti naarakselle lihavia jäniksiä ja meheviä portimoita, itse koskematta niihin. Joskus se salli sen, molempien hengen ollessa vaarassa, jakaa kanssaan leijonan tappaman saaliin, mutta vasta karkoitettuaan pois kaikki muut sakaalit, jotka rohkenivat yrittää samaa.

Mutta ei mikään näistä huomaavaisuudenosoituksista näyttänyt pystyvän liikuttamaan kaunottaren sydäntä. Se salli niiden tapahtua, mutta siinä olikin kaikki.

Sitten oli muutamina päivinä äkillinen, mahdoton helle, jollaista joskus sattuu Afrikassa loppukeväästä. Metsästeleminen ei ollut koko tasangolla milloinkaan ollut huonompaa, ja kaikki riista pysytteli kuopissaan ja luolissaan. Kuin laiha ruskea varjo Punainen Rooi seurasi mustan leijonan kintereillä, ja sen takana, kaukana taustalla, näkyi sen valitun sakaalinaaraksen terävä kuono ja pieni pää. Hiljaisina ja valppaina ja nälissään nämä kolme metsästelivät tasangolla ja tutkivat turhaan tiheiköt ja viidakot. Ei minkäänlaista syötävää näyttänyt olevan missään liikkeellä.

Kerran leijona tapasi muurahaissiilin, haarniskavarusteisen muurahaisten syöjän, jonka kovasuomuinen ruumis on ananaksen tahi maissin tähkän näköinen. Kylmäverinen eläin kiertyi heti läpitunkemattomaksi palloksi, johon eivät leijonankaan hampaat pystyneet. Kun leijona oli jatkanut matkaansa, molemmat sakaalit jyrsivät nälkäisinä turhaan matelijamaista eläintä ja seurasivat sitten leijonaa.

Vihdoin, kun kaikki kolme juuri aikoivat pujahtaa surkastuneen orapihlajametsikön siimekseen, pysähdytti kuumassa ilmassa äkkiä tuntuva haju leijonan ja sakaalit kuin naulattuina paikoilleen. Ihmisen sieraimista se olisi tuntunut raskaalta, kuumalta, kummalliselta ja oudolta, mutta äkkiä pysähtyneelle kolmikolle se merkitsi äkkikuolemaa ja sellaisen vihamielisen voiman läheisyyttä, jota ei edes eläinten kuningaskaan uskaltanut uhmata.

Koska oli henki kysymyksessä, leijonan keltaiset ja sakaalien mustat silmät tarkastelivat edessä leviävän maan jokaista neliöjalkaa, kunnes ne samanaikaisesti äkkiä keksivät vähemmän kuin viidentoista jalan päässä parinkymmenen jalan pituisen, paikoitellen ruskeaksi palaneeseen, paikoitellen vielä viheriään ruohikkoon piiloutuneen kalliopythonin äärettömät kiemurat. Levätessään siinä tuo kuoleman kehä oli vaipuneena kuin syviin mietteisiin. Tuossa suuressa satulanruskeassa ruumiissa oli siellä täällä mustareunaisia ruskean lehden karvaisia läikkiä, ja koko liikkumaton kasa sekoittui ja sulautui täydellisesti kuihtuneeseen kasvullisuuteen, jonka varjossa se oli melkein piilossa.

Suuren käärmeen kiemuroiden muodostaman ympyrän halkaisija oli ainakin seitsemän jalkaa, ja sen keskellä, ruumiin paksuimman kohdan varassa, lepäsi pitkäkäinen vihainen pää, suu täynnä taaksepäin taipuneita hampaita, jotka olivat litteät ja terävät kuin keihäät. Kiemuraläjän keskeltä kiiluivat punaiset, luomettomat silmät, joiden terät olivat kohtisuorassa. Ei edes petojen terävä katsekaan kyennyt saamaan selville, nukkuiko python vai ei. Siitä kuitenkin riippui elämä tahi kuolema, sillä kun kalliopython kerran tekee hyökkäyksen, ei ainoakaan sen hirmuisten hampaiden saavutettavissa oleva ihminen eikä eläin voi vapautua niiden otteesta. Jouduttuaan kerran kiinni ei edes leijona, huolimatta jättiläisvoimistaan ja ketteryydestään, voi mitään teräksenlujille kiemuroille, jotka suuri käärme kietoo sen ympärille. Se puristaisi leijonan yksinkertaisesti kasaan, sen kaikki ruhjovat kiemurat murskaisivat sen ruumiin jokaisen luun. Maailmassa ei ole enää olemassa montakaan eläintä, jotka pelkillä voimillaan saattavat uhmata tuota pariakymmentä jalkaa pitkää kiinteää lihaskimppua, joka muodostaa jättiläiskäärmeen ruumiin. Kuningaskäärme, julma etelä-amerikkalainen vesikäärme anaconda ja intialainen python kasvavat pitemmiksi, mutta parinkymmenen jalan pituinen ja noin sadan kilon painoinen kalliopythonkin on jo tarpeeksi suuri peto leijonankin kartettavaksi.

Musta kuningas tuijotti hetkisen nälkäisesti kiemuroihin kiertyneeseen kuolemaan pysytellen kuitenkin tarpeeksi kaukana siitä kuolemanrajasta, johon kymmenen jalan säteellä piirretty käärmeen hyökkäyspiiri ulottui, ja katseli sitten surullisesti pitkin tasankoa.

Silloin otti sen kuokkavieras, punainen sakaali, joka niin usein oli paennut henkensä edestä leijonaa ja hyvillä mielin tyytynyt juhlimaan sen aterian jäännöksillä, vastaan taisteluhaasteen, johon eläinten kuningas ei ollut uskaltanut suostua. Ehkä se johtui nälästä tahi sen suonissa virtaavasta suden verestä, tahi mahdollisesti tuon toisen, solakan, sorean sakaalin läheisyys antoi Punaiselle Rooille sen äkillisen, mielettömän rohkeuden puuskan, jollaista ei ainoakaan sen heimolainen ollut milloinkaan osoittanut. Sen sijaan, että Rooi olisi sivuuttanut vaanivan surman turvallisen matkan päässä, se ryömikin kuolemanrajan laidalle jokainen lihas jännittyneenä ja pingoittuneena, niin että sitä katselivat ihmetellen sekä sen takana piileskelevä sakaalinaaras että kauemmaksi pysähtynyt leijona, joka oli keskeyttänyt matkansa huomatessaan kärkkyjänsä omituiset puuhat.

Aivan sen merkitsemättömän kohdan viereen, jonka takana odotti äkillinen, hirvittävä kuolema, punainen sakaali ryömi. Koska se vielä oli hengissä, se tiesi suuren pythonin nukkuvan.

Ryömien melkein litteänä se laahautui lähemmäksi matelijan kuolettavien tuomion-silmien tuijottaessa siihen näkemättä mitään. Suuri käärme saattoi kuitenkin herätä milloin tahansa ja musertaa sen muodottomaksi murskatun lihan ja katkenneiden luiden muodostamaksi kasaksi, sillä pythonin suuri ruumis on niin herkkä, että se tuntee sen maan pienimmänkin värähdyksen, jolla se lepää. Ehkä sakaali ymmärsi sen, sillä niin pian kuin se oli ryöminyt tarpeeksi lähelle ollakseen varma hypystään, se singahti läpi ilman kuin nuoli ja putosi aivan kuoleman ympyrän keskukseen. Samassa kun päivän paisteessa välkkyvät kiemurat jännittyivät sen kosketuksesta, se upotti kulmahampaansa, neljä valkoisenkimaltelevaa tikaria, syvälle pythonin litteän pään juureen aivan siihen paikkaan niskaan, missä selkäranka liittyy aivoihin. Sekunnin murto-osassa se painoi neljä solakkaa käpäläänsä hirviön suomuista, värähtelevää nahkaa vasten, puri murahtaen hampaansa yhteen käärmeen aivoissa ja ponnahti sitten tehden korkean hypyn henkensä edestä taaksepäin. Se sai kiittää sekunnin murto-osaa ja tuuman välimatkaa siitä, että se pelastui yhden kiemuran otteesta, joka kiertyi äkkiä ylöspäin, ikäänkuin metallijousi, Sitten haavoittuneen käärmeen koko suuri ruumis kiemurteli ja kieppuroi hirmuisesti repien juurineen maasta pensaita, raastaen turpeita ja painaen ruohon maahan, niin raivoavan uhkan näkyessä vääntelevissä kiemuroissa, että musta leijonakin perääntyi kiireesti muutamia askelia. Seisten turvassa okaisen pensaan takana Punainen Rooi ei liikahtanutkaan, ennenkuin kuolevan käärmeen rajut tempoilut olivat muuttuneet avuttomaksi vääntelehtimiseksi. Sitten se tavalliseen luottavaiseen tapaansa vilahti sukkelaan mustalle mullalle kynnetyn taistelutantereen poikki kiinnittämättä lainkaan huomiota leijonaan ja toiseen sakaaliinkaan, jotka molemmat katselivat sitä jonkin matkan päässä. Repien kuolleen käärmeen sitkeän, täplikkään nahan palasiksi terävillä hampaillaan se paljasti sen alla piilleen kiinteän, valkoisen lihan ja kohottaen päätään katsoi vakavasti naarassakaaliin. Siinä katseessa piili varmaankin jokin salattu tarkoitus, koska naaras heti lähti piilostaan pensaikosta ja kiiruhti tallautuneen ruohon ja irtireväistyjen pensaiden peittämän ympyrän keskelle. Molemmat alkoivat syödä punaisen sakaalin tappaman käärmeen kiinteää, valkoista lihaa.

Pysytellen syrjässä musta leijona kiljaisi, kun troopillisen vyöhykkeen pimeys alkoi levitä tasangolle. Jostakin tuntemattomasta syystä se ei pienimmälläkään tavoin yrittänyt häiritä sakaalien ateriaa eikä lähestyä osaksi jo syötyä käärmettä, ennenkuin molemmat pikkupedot olivat kylläisinä juosta sipsuttaneet tiehensä. Silloin, ja vasta silloin se ryömi paikalle tyydyttäen nälkänsä sillä, mitä matelijan suuresta ruumiista oli jäljellä.

Ehkä leijona epäili jotakin juonta käärmeen puolelta eikä uskaltanut lähestyä kuollutta hirviötä, ennenkuin oli nähnyt jonkin toisen eläimen syövän sen lihaa. Ehkä se pelkäsi vaarallista voimannäytettä tahi sotajuonta sakaalin puolelta, joka oli sen omien silmien edessä muuttunut nöyrästä kärkkyjästä louhikäärmeen tappajaksi. Olipa sen asian laita miten tahansa, se tosiseikka säilyy mainehikkaana lukuna Punaisen Rooin elämäkerrassa, että kerran tasangon musta leijona tyydytti nälkänsä sillä, mitä oli jäänyt tähteeksi Rooin surmaamasta eläimestä.

Liekö johtunut kunnioituksesta punaisen sakaalin rohkeutta kohtaan tahi ihanasta tyydyttävän aterian aiheuttamasta kiitollisuudesta, joka tapauksessa, oli syy mikä tahansa, kävi niin, että kun molemmat sakaalit juoksivat tiehensä tasangon poikki ensimmäisten tähtien syttyessä, pienemmän sakaalin hento terävä pää painautui luottavaisesti suuremman hartioiden kaareutumaan. Naaras seurasi nöyrästi koirasta, sen pujahtaessa turvaan okaiseen viidakkoon.

Punainen Rooi oli vihdoinkin voittanut itselleen puolison.

KOLME, JOTKA KOHTASIVAT TOISENSA JÄLLEEN

— Varmasti uskon aaveihin, sanoi Red Swope, ratavartia Uitenhagessa Natalin ja Capetownin linjalla. Olen kerran nähnyt sellaisen. Ja hän koputteli hajamielisesti suuren bruyère-piipun tyhjää koppaa.

— Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota, hän kohteliaasti väitti vastaan hetkistä myöhemmin, kun olin saanut kyseessä olevan kopan täytetyksi sekoittamattomalla, rouhitulla tupakalla, johon Red oli ihastunut.

Asetin pyssyni pienen viidakkoaseman seinää vasten nojalleen, hyppäsin siimeksessä olevaan tavaravaunuun ja istuuduin kuuntelemaan.

— Et suinkaan muista vanhaa Jim Tullya? hän aloitti haikujen lomassa. »Hän oli asemamiehenä täällä minun itseni toimiessa ratavartiana muutamalla välillä, jonka varmaankin paholainen itse oli kylvänyt täyteen käärmeitä. Monta kertaa olen niiden käräjäaikana juossut henkeni edestä kiskojen välissä kymmenen jalan pituisen mamban, joka on viheriä kuin ruoho ja hengenvaarallinen kuin helvetti, luikerrellessa kintereilläni. Varhain aamuisin näin reiden paksuisten kyykäärmeiden, joilla on pari tuumaa pitkät myrkkyhampaat, kiertyneen kokoon ratapölkyille lämmittelemään. Kuulehan mies, sinun ei tarvitse kuin kerran vain tallata tuollaisen pienokaisen päälle jäädäksesi heti siihen paikkaan. Sitten siellä oli kobria, seitsemän jalan pituisia, keltaisia kuin kulta ja punasilmäisiä, ja noita kirottuja sylkeviä kobria, joita hollantilaiset nimittävät rengaskauloiksi, ja puulinkoja, jotka osaavat piiloutua puihin niin ovelasti kuin olisivat vääriä oksia. Niin, se väli ei ollut mieluinen käveltäväksi, ei alunkaan.

»Jim oli kunnon toveri, Red jatkoi puhaltaen suustaan kokonaisen pilven kitkerää savua, joka sai minut kaipaamaan kaasunaamaria. Olen juonut hänen luonaan monta kuppia kahvia poiketessani hänen majaansa kylminä aamuina. Hän oli menettänyt molemmat jalkansa jarrumiehenä ollessaan, ja yhtiö oli lahjoittanut hänelle kaksi puupalikkaa jalantynkien jatkoksi sekä ratavartian toimen, arvellen sitä riittäväksi korvaukseksi.

Koska Jim asui jonkin matkan päässä asemalta, hän oli hankkinut itselleen käsivaunut ja opettanut ison koiransa vetämään niitä. Juuri siinä minä sekauduin leikkiin, vaikka toisten ihmisten asioihin sekaantuminen onkin vaarallista peliä. Olenko oikeassa vai en?»

Herra Swope keskeytti kertomuksensa odottaen vastausta.

Hän odotti kuitenkin turhaan. Olin jo aikoja sitten oppinut huomaamaan, että vastaaminen Redin johonkin kaunopuheiseen kysymykseen vei tarinan kauaksi syrjäpoluille.

Koska hänen ei onnistunut houkutella minua vastaamaan, hän jatkoi vihdoin:

— Tarkastelin juuri rataa Motchellin solan kohdalla kolmipäiväisen myrskyn jälkeen, kun näin kokonaisen pataljoonan hyppiviä, ulvovia ja haukkuvia paviaaneja, tsakmoja, kuten kafferit niitä nimittävät. Ne olivat laskeutumassa suoraan vuoren rinnettä pitkin. Myrsky oli ajanut niiden luolat vettä täyteen ja nyt ne olivat lähteneet liikkeelle. En ollut milloinkaan ennen elämässäni nähnyt niin suurta paviaanilaumaa. Niitä oli siinä ainakin viisisataa. Etumaisina hyppivät suuret taistelevat koirakset, viiden jalan pituiset vanhat ja kokeneet veitikat, joiden terävät torahampaat voivat sekunnissa viiltää ihmisen tahi koiran vatsan halki. Sitten tulivat nuoremmat urokset ja vuoden vanhat elukat sekä kaikkein viimeiseksi naaraat, naaras tsakmat, joilla kaikilla oli pentu selässään, koska paviaanirouvat eivät ole lapsirajoituksen kannattajia.

Päästyään kertomuksensa tähän kohtaan herra Swope keskeytti vaikuttavasti.

— Tukkani on punainen, ja niin on verenikin, hän ilmoitti, mutta mieluummin ryhdyn tekemään mitä muuta tahansa kuin vastustamaan tuollaista paviaaniarmeijaa. Siirryin rataa pitkin noin neljännesmailin päähän, en kylläkään kävelemällä. Kun pysähdyin, paviaanit syöksyivät radan poikki juuri siitä kohti, missä äsken olin seissyt, matkallaan Varny-vuorille, Little Riverin toiselle puolen. Sateet olivat saaneet virran tulvimaan, niin että se kohisi ja pauhasi äyräitään vasten kuin leijona. Parinkymmenen jalan päässä rannasta oli pyöreä, liukas kallio, joka kuvastui mustana vaahtoa vasten. Viidentoista jalan päässä sen takana oli toinen, ja jotenkin yhtä pitkän matkan päässä siitä vielä kolmas. Sen ja rannan välissä oli parinkymmenen jalan levyinen kuilu, jossa vesi kohisi ja kiehui.

»Tiesin, että paviaanit ovat mainioita hyppääjiä, ja olen nähnyt niitä kokonaisen lauman laskeutuvan tuhat jalkaa korkeaa kohtisuoraa kallioseinämää alas, missä ei näyttänyt olevan kiinnekohtaakaan, mutta tuntui mahdottomalta ajatella, että mikään eläin uskaltaisi hypätä noille kallioille ja varsinkaan pysyisi niillä, vaikka uskaltaisi hypätäkin. Jos jalat vain luiskahtaisivat tahi hyppy olisi liian lyhyt, paviaani, joka oli uskaltanut yrittää, putoaisi kivien väliin kuohuvaan veteen ja ilmestyisi näkyviin vasta mailin päässä alempana, ruumiin jokainen luu murskautuneena kallioihin, jotka matalan veden aikana näkyivät virrasta kuin sahan hampaat.

»Kookkain vanha uros, mitä milloinkaan olin nähnyt, jonka rinta oli kaareva kuin tynnyri ja iso naama kiukkuisessa irvistyksessä, tuli ensiksi joen rannalle ja tarkasteli sitä kauan aikaa vaahdon kastellessa sen mustan turkin läpimäräksi. Sen takana tuli koko armeija ulvoen kuin susilauma. Iso johtajarumilas haukahti vain kerran niin kumeasti, että sen ääni kuulosti tulevan maan alta. Silmänräpäyksessä lauma muuttui niin hiljaiseksi, etteivät emänsä kaulassa riippuvat pennutkaan uskaltaneet äännähtääkään. Vanha uros mittasi välimatkaa katseellaan aivan kuin ihminen. Sitten se otti vauhtia, kiiti parikymmentä jalkaa ilmassa ja putosi ensimmäisen kallion pyöreälle huipulle, sormien ja varpaiden tarrautuessa siihen kiinni kuin rautarenkaat, ja ponnahti sitten ilman halki toiselle kalliolle. Siihen se tarrautui kiinni kuin lehtisammakko ja hyppäsi samalla viimeiselle kalliolle. Sitten hetkeäkään viivyttelemättä se kyyristyi matalaksi ja ponnahti rantaa kohti pannen suuren ruumiinsa jokaisen voiman hivenenkin liikkeelle. Hetkisen jo luulin, ettei se onnistuisikaan yrityksessään, mutta se liikutti jalkojaan ilmassa kuin tottunut pituushyppääjä ja putosi rannalle metrin päähän vedestä.

»Et ole varmaankaan milloinkaan kuullut sellaista kiljuntaa, jonka nuo rannalle kokoontuneet apinat silloin päästivät. Ne eivät kaivanneet muuta kuin johtoa, ja tuossa tuokiossa ilma oli täynnä kalliolta kalliolle hyppiviä uroksia. Hetkisen kuluttua oli jo naaraksien vuoro. Minusta näytti mahdottomalta, että naaraksetkin voisivat suoriutua siitä, mutta yli ne vain menivät, muutamilla penikkansa kaulassaan toisilla kainalossaan. Ne eivät hypänneet niin ketterästi kuin urokset, koska pentujen paino haittasi niiden liikkeitä, mutta ne vei virran poikki huolenpito, ei niinkään paljon itsestään kuin pienokaisistaan. Jokainen emä ponnahti silmät välkkyen vihreinä ja huutaen kuin nainen, vapisevan pienen penikan pitäessä kiinni henkensä edestä, ikäänkuin kuolema olisi tahtonut tarttua siihen takaapäin, halki ilman pudoten kivelle liukuen ja lipuen ja tarrautuen siihen kiinni ja jatkaen sitten matkaansa ikäänkuin jonkin näkymättömän voiman auttamana. Jokainen pääsi onnellisesti joen poikki, vaikka vesi kohosikin niin nopeasti, että kaikki kivet olivat jo veden alla, kun viimeinen teki hyppynsä. Miten sen onnistui löytää ne ja pysyä niissä kiinni, ne kun olivat jo tuuman verran vedenpinnan alapuolella, sitä en ikinä ymmärrä, mutta se onnistui joka tapauksessa ja liittyi toiselle rannalle kokoontuneeseen laumaan märkänä ja vapisten, mutta vahingoittumattomana.

»Se oli parahiksi päässyt maihin, kun koko armeija, urokset ja naarakset, alkoi kiljua ja ulvoa niin hirveästi, että ihminen harvoin saa kuulla sellaista hornan melua. Alussa luulin niiden ulvovan ilosta päästyään joen poikki, mutta niiden äänessä ei kuitenkaan ollut iloa. Kuulosti aivan siltä kuin jos viisikymmentä ylämaalaista olisi soittanut hurjaa sotamarssia säkkipilleillään, sillä niin kovasti ne huusivat ja ulvoivat. Sitten äkkiä, kun ne vetivät henkeään, kuulin samantapaista, vaikka heikkoa vaikerointia, aivan kuin loukkautunut lapsi olisi itkenyt hiljaa itsekseen — ja se kuului joen minun puoleiseltani rannalta. Ja siinä juuri edessäni, kuohuvan, vaahtoavan veden partaalla, niin lähellä kuin se vain uskalsi mennä seisoi pieni paviaanin pentu naurettavilla käsijaloillaan ja ojenteli pieniä käsivarsiaan emäänsä kohti, joka hyppeli ja huusi toisella rannalla. Ei ollut ihmekään, etten ollut ennen huomannut sitä, koska se ei ollut kahta jalkaa pitempi. Eräällä naaraalla oli ollut kaksoiset. Koska se oli voinut viedä mukanaan vain toisen, se oli jättänyt luullakseni tämän odottamaan ja aikonut tulla uudestaan noutamaan senkin. Se ei ollut kuitenkaan voinut toteuttaa aikomustaan veden kohotessa niin äkkiä, sillä sen päästyä toiselle rannalle, toimitettua ensimmäisen pentunsa turvaan ja odottaessa viimeisen naaraan pääsyä joen yli, kivet olivat jo joutuneet niin syvälle veteen, ettei se voinut enää edes nähdä, missä ne olivat.

»Tuo pieni raukka itki ja uikutti niin säälittävästi, etten voinut sietää sitä. Se ei voinut päästä joen poikki, eikä sen emäkään saattanut palata sen luo; ja jos se olisi jäänyt tuohon paikkaan koko yöksi, olisi hiiviskelevä servali tahi pyydystelevä sakaali varmasti siepannut sen suuhunsa. Lähdin kävelemään sitä kohti. Sinun olisi pitänyt olla kuulemassa sitä meteliä, jonka toiselle rannalle kokoontuneet urokset nostivat. Ne hyppivät ja narskuttelivat suuria torahampaitaan ja ulvoen ilmoittivat minulle joen yli, mitä ne tekisivät minulle, jos vain notkistaisin karvaakaan penikan turkista. Pikku apina säpsähti nähdessään minun lähestyvän, mutta se ei päässyt pakenemaan mihinkään. Sen edessä oli vesi, ja takana olin minä. Niinpä se pysyi paikallaan; ja kun pääsin sen viereen ja kumarruin ottaakseni sen syliini, pieni rohkea veitikka hyppäsi selkääni, kietoi hennot käsivartensa kaulaani ja painoi untuvaisen pienen päänsä poskeani vasten, ikäänkuin se olisi ollut minun oma penikkani. Vanha Jim Tully sanoi jälkeenpäin, että minä muka olen niin punainen ja pisamainen ja ruman näköinen, että se luuli minua suureksi urokseksi, joka oli tullut pelastamaan sitä. Mutta olipa asianlaita kuinka tahansa, se teki varmasti viisaasti turvautuessaan minuun, ja päätinkin sillä hetkellä, että tämä paviaanin penikka on kasvatettava, jos vain miehinen mies kykenee siihen.

»Kun joen toiselle rannalle kokoontunut lauma huomasi pennun selässäni ja näki minun taputtelevan sen pyöreää, poskeani vasten painautunutta päätä, se lakkasi huutamasta ja emä vikisi omituisesti, ikäänkuin se olisi tahtonut kiittää. Seuraavassa silmänräpäyksessä koko lauma oli hävinnyt näkyvistäni jättäen minut kahden kesken Jokin kanssa. Annoin näet heti sille sen nimen erään vanhan toverini kunniaksi, joka oli niin paviaanin näköinen, että häntä olisi voinut luulla laumastaan karanneeksi.

»Vein sen kotiini, mutta se ei halunnut koskeakaan ruokaan ja itki kuin lapsi koko yön. Vein sen seuraavana aamuna Jimin luo ja kerroin hänelle, ettei pieni mies halua syödä mitään.

»Ehkä se sen sijaan haluaa juoda, senkin pölkkypää, Jim sanoi ja nouti huoneeseen emäkissan, joka oli juuri menettänyt poikasensa. Et ole milloinkaan nähnyt ketään niin hyvillään kuin tuo vanha kissa oli. Se kehräsi kuin kahvimylly ja nuoleskeli nuoren Jokin kauttaaltaan, tämän imiessä imemistään, ikäänkuin se ei aikoisi milloinkaan lopettaa.

»Sellainen oli vanhan Tullyn perhe-elämän alku, sillä hän ei halunnut luopua Jokista. Minä en olisi voinut pitääkään sitä luonani, koska minun oli pakko olla linjalla päivät pitkät.

»Tuo pieni veitikka alkoi heti kasvaa kuin rikkaruoho, ja tuskin tiesimmekään, kun se oli tullut täysikasvuiseksi; ja siitä kehittyi niin oivallinen tsakma kuin ikinä vain on ollut laumaa johtamassa. Sanotaan paviaanilla olevan viiden miehen voimat, ja Jok todisti sen varmasti todeksi.

»Kerran muuan jarrumiehen roikale suuttui vanhalle Jimille ja ajoi hänet karjuen asemalta, Jok sattui kuulemaan sen ja hyökkäsi tuon raakalaisen kimppuun. Jarrumies oli kuuden jalan neljän tuuman pituinen, Jok vain neljä jalkaa kuusi tuumaa, mutta tappelu loppui hyvin lyhyeen. Jok vain tarttui miehen rumilaan polvitaipeisiin ja heitti hänet laiturilta päälaelleen maahan. Jarrumies oli joltinenkin nyrkkeilijä, ja päästyään pulikoilleen hän hyökkäsi uudelleen Jokia kohti — mutta eipä toteuttanutkaan aikomustaan. Jok seisoi laiturin reunalla odottaen häntä. Se irvisteli ja näytteli yläleukansa suuria veitsenteräviä torahampaita ja ojenteli pitkiä käsivarsiaan, joiden lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Kookas jarrumies pysähtyi kuin naulattuna paikalleen, ja se olikin hyvin terveellistä hänelle. Tiedät kai, kuinka paviaanit tappelevat?» Red kysyi.

Pudistin vaieten päätäni, uskaltamatta lausua halaistua sanaa.

— Se tarttuu aina vastustajaansa, olipa se ihminen, käärme tahi muu peto, teräksenlujilla käsivarsillaan, ystäväni selitti. Sitten se upottaa parin tuuman pituiset torahampaansa viholliseensa aivan juurta myöten ja nykäisee taaksepäin ponnistaen samalla käsillään. Siten se kiskaisee irti suuria lihakappaleita. Senvuoksi onkin paviaanien torahampaiden takalaita terävä. Ne eivät pure, vaan viiltävät, ja sellainen viilto voi olla melko pitkä.

»Tämän pienen kahahduksen jälkeen ei kukaan enää uskaltanut ahdistella
Jim Tullya.

»Oli hullunkurista katsella, kuinka vanha Jim ja tuo tsakma kiintyivät toisiinsa. Ellei ketään ollut läheisyydessä, Jok istui aina käsivarret kiedottuina vanhan Jimin ympärille. Se taputteli hänen kasvojaan ja päästeli hullunkurisia kukertelevia ääniä. Eikä Jok voinut sietää, että Jim poistui hänen näkyvistään.

»Vähitellen vanha Jim teki itselleen apulaisen Jokista, joka varmasti oli hyvä oppimaan. Alussa se veti käsirattaita koiran kanssa. Kun sitten vanha haukkuparka sattui tallaamaan kyykäärmeen päälle ja muutti autuaammille metsästysmaille, Jok veti rattaita yksinään. Jonkin ajan kuluttua se huomasi työntämisen vetämistä helpommaksi, ja niinpä se sen jälkeen työntelikin rattaita kaikkien vastamäkien päälle tarttuen kiinni kiskoihin käsimäisillä jaloillaan ja työntäen pitkillä käsivarsillaan kuin höyrykone. Kun sattui alamäki, Jok saattoi mielissään naurahtaa ja hypätä vaunuun ajamaan kietoen samalla käsivartensa Jimin ympärille, joka istui vaunun etuosassa, puujalkojen törröttäessä eteenpäin. Sitten Jok oppi yksinään siirtämään vaunun kiskoille ja nostamaan sen niiltä pois. Vielä Jim opetti sen pumppuamaan vettä puutarhaan, lukitsemaan oven, kun he aamuisin lähtivät asemalle ja ojentamaan Jimille avaimen, kattamaan pöydän ja pesemään astiat ja toimittamaan melkein kaikki muut talon askareet, paitsi keittämisen. Siitä vanha Jim itse huolehti.

»Sitten vähitellen Jok alkoi auttaa vanhaa Jimiä asemallakin. Jim oli aina ollut taitava eläinten opettaja, mutta hän ei olisi milloinkaan päässyt sellaisiin tuloksiin, ellei Jok olisi ollut niin tavattoman innokas oppimaan. Aloitettiin hiilipihasta. Kun veturinkuljettaja halusi sen vaihteen avaimen, joka avasi radan hiilipihalle, hänen piti viheltää neljästi, jolloin vanha Jim kompuroi paikalle avainta tuomaan. Kun mies oli ottanut tarpeeksi hiiliä, hänen piti viheltää jälleen, jolloin Jim tuli ottamaan avaimen haltuunsa. Muutamana päivänä taaskin veturinkuljettaja vihelsi, mutta ennenkuin Jim ehti liikahtaakaan, Jok kiiti tiehensä kuin pyssyn luoti, otti avaimen naulasta, kiiruhti radalle ja ojensi sen veturinkuljettajalle niin taitavasti kuin olisi tehnyt sitä työtä koko ikänsä. Jimin ei sen jälkeen tarvinnut enää milloinkaan vaivautua hiilipihan vuoksi.

»Ja sama oli asianlaita muihinkin töihin nähden. Asemamiehen pitää päivät pääksytyksin käännellä eri vipuja, antaa pysähdysmerkkejä ja avata vaihteita. Ennen pitkää tsakma piti huolen joka vivusta, alkaen kotivivusta, jonka lapsikin jaksaa asettaa paikoilleen, aina kaukovipuun saakka, joka kääntelee melkein mailin päässä sijaitsevaa merkkitankoa. Väitän olevani miehinen mies, ja minussa on parisataa naulaa kiinteätä lihaa, mutta kun minun piti asettaa tuo kaukomerkki, täytyi minun tarttua siihen kiinni molemmin käsin ja vääntää kovasti, ennenkuin se sulkeutui. Kuitenkin olen nähnyt tuon apinan tarttuvan siihen toisella kädellään ja asettavan sen paikalleen vain rannettaan kiertämällä.

»Ihmiset olivat alussa hieman vihoissaan siitä, että paviaani hoiti merkkiasemaa, mutta koska se ei milloinkaan erehtynyt ja koska Jim aina piti silmällä kaikkia sen töitä, he lakkasivat vihdoin ajattelemasta mitään sen pahempaa.

»Asiat pysyivät sillä kannalla lähes kolme vuotta, ja vähän kerrassaan Jok alkoi suorittaa melkein kaikki vanhan asemamiehen työt. Se ei olisi voinut pitää ukosta parempaa huolta, vaikka se olisi ollut hänen oma poikansa; ja luulen Jokin rakastaneenkin häntä kuin poika isäänsä. Äreä galwaylainen suoasukas ja villistä laumastaan haihtunut tsakma rakastivat varmasti toisiaan. Jim ei milloinkaan puhunut mitään siitä, koska häntä ei haluttanut puhua, eikä Jok koskaan lausunut sanaakaan, koska se ei osannut; mutta kun näki heidän katselevan toisiaan, tiesi kyllä heti, mitä he tunsivat mielessään.

»Kun Jok teki jotakin, Jim saattoi katsella sitä tavallaan ylpeä ilme vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan; ja heti kun Jok oli lopettanut työnsä, se kääntyi Jimiin päin kuin lapsi, joka toivoo saavansa kiitosta. Jim hymyili sille, taputteli sen leveää selkää, saattoipa joskus sanoakin: 'Hyvin tehty, poikaseni!' Silloin tsakma ihastui niin, että lopetti oitis työnsä, olipa se mitä tahansa, tuli lähemmäksi ja syleili vanhaa Jimiä, niin että kylkiluut rusahtelivat. Muita se aina ujosteli ja karttoi, mutta minulle se oli melko ystävällinen; niinkuin sen sieti ollakin, koska kerran juuri minä olin alkujaan tuonut sen herra Tullyn hyvään ja hienostavaan seuraan.

»Eräänä päivänä olin sitten parhaillaan tarkastamassa rataosuuteni tuonnimmaista pätkää kymmenkunnan mailin päässä Tullyn asemalta. Hidas tavarajuna kiivetä kolisteli vastamäkeä matkallaan Kapkaupunkiin. Bill Doriss oli jarrumiehenä viimeisessä vaunussa.

»'Hoi, Red!' hän huusi. 'Mene takaisin Jim Tullyn asemalle niin pian kuin suinkin. Kun ajoimme ohi, ukko istui vaunussaan pää kumarassa eikä katsonut minuun, vaikka huusin hänelle.'

»Palasin sinne oitis, eikä minun tarvinnut muuta kuin katsahtaa häneen ymmärtääkseni koko asian. Jok oli työntänyt Jimin vaunun siimekseen. Ukko istui kokoonlysähtäneenä tuolissaan. Hänen päänsä oli kallistunut eteenpäin, ja käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Tsakma taasen työskenteli herkeämättä ja nopeasti tavalliseen tapaansa, kääntäen ensin toista, sitten toista vipua, asetellen merkkejä, kääntäen vaihteita ja toimitellen kaikkia rautatieasemalla kysymykseen tulevia tehtäviä totuttuun tapaansa.

»Silloin tällöin se työnsä lomassa kiiruhti Jimin tuolin ääreen, siveli hänen päätään ja taputteli häntä olalle hieman levotonna, sitten odotti odottamistaan, että Jim kohottaisi päätään entiseen tapaansa, mutta vanha mies ei äännähtänyt eikä liikahtanutkaan.

»Menin hänen luokseen, ja Jok seurasi kintereilläni kumeasti murahdellen. Kiersin käsivarteni Jimin ympärille ja koetin nostaa hänet pystyyn. Hän oli kuollut sydänhalvaukseen ainakin pari päivää sitten, ja Jok oli aina tuonut hänet kotoaan tänne ja vienyt hänet takaisin sinne ja koettanut herättää häntä ja houkutella syömään, sillä näimme jälkeenpäin sen kattaneen pöydän ja latoneen Jimin lautaselle kaikenlaista ruokaa.

»Koskettaessani ruumista olin varmaankin tullut sysänneeksi sitä, koska se luiskahti tuolilta ja kaatui suoraksi vaunun lattialle, ennenkuin ehdin tarttua siihen kiinni.

»Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Jokin pitkien sormien kiertyvän kaulaani, ja lensin ulos vaunusta takaperin laiturille, ikäänkuin olisin ollut pahainen lapsi. Sitten minut riipaistiin jaloilleni jälleen ja pyöräytettiin ympäri, niin että jouduin silmäkkäin tsakman kanssa.

»Olen ollut monessa tukalassa tilanteessa, Red keskeytti kuivaten hikeä otsaltaan, mutta en milloinkaan niin lähellä kuolemaa kuin silloin. Suuri tsakma luuli minun tehneen Jimille pahaa. Sen silmät hehkuivat vihreinä ja niissä oli murhanhalua. Se aukaisi ison suunsa paljastaen neljä raateluhammastaan, jotka olivat kuin valkoiset tikarit, ja alkoi vetää minua lähemmäksi itseään.

»Tiesin sen seuraavassa sekunnissa upottavan ne kurkkuuni ja riistävän minulta hengen yhdellä ainoalla hirvittävien käsivarsiensa peloittavalla nykäisyllä. Huusin sille silloin samalla tavalla kuin olisin huutanut ihmiselle:

»'Hän on kuollut, Jok, mutta minä en tehnyt sitä. Mene hänen luokseen, poika raukka'. Ja nyökäytin päätäni sinnepäin, missä Jim makasi.

»Ja aivan varmasti eläin ymmärsi. Sen silmien hehku sammui, ja se päästi minut irti. Sitten se meni vaunuun ja nosti Jimin ruumiin syliinsä ja rupesi hirmuisesti nyyhkyttämään, samalla tavalla kuin jos voimakas mies olisi itkenyt. Kiiruhdin rataa pitkin hakemaan apua, ja onnekseni tapasinkin tarkastajan seuraavalla asemalla.

»Hän otti mukaansa pari ratsupoliisia, ja kaikin kiiruhdimme takaisin siihen paikkaan, mihin olin jättänyt tsakman ja Jimin.

»Kun saavuimme paikalle, Jok oli tipo tiessään, ja Jimin ruumiskin oli hävinnyt tietymättömiin. Tsakma oli asettanut kaikki merkit ja vaihteet paikoilleen, niin että kaikki oli kunnossa muutamiksi tunneiksi, ja se oli hävinnyt viidakkoon vieden parhaan ystävänsä käsivarsillaan mennessään. Vaikka panimme pari bushmannia seuraamaan sen jälkiä, emme koskaan nähneet merkkiäkään Jokista emmekä Jimin ruumiista. Piilottiko se ruumiin viidakon sydämeen vai hautasiko se sen, sitä emme milloinkaan saaneet tietää.

»Tarkastaja pyysi minua rupeamaan Jimin seuraajaksi ja tarjosi minulle hänen talonsa asuttavaksi. En ollut kovinkaan halukas siihen, mutta koska ei ketään toistakaan ollut käsillä, otin toimen vastaan, ja siitä lähtien olen ollut täällä.

»Koko sen vuoden asuin Jimin majassa ja nukuin hänen vuoteessaan, söin hänen astioistaan ja toimitin Jimin työt, mutta en milloinkaan nähnyt merkkiäkään Jokista. Minusta tuntui kuitenkin aina siltä, ettei se ollut hyvinkään kaukana. Muutamina öinä heräsin sikeästä unestani tuntien vaistomaisesti, että jokin olento seisten ikkunan kaihtimen takana oli tuijottanut minut hereille. Ja joskus kuun peittyessä pilviin, kun yö oli niin pimeä, että viidakko näytti yhdeltä ainoalta suunnattomalta nokimöhkäleeltä, kuului pieneltä raivaukseltani aina loiskinaa ja latkimista, sitten jokin tahi joku saattoi ruveta itkemään hyvin hiljaa ja surkeasti. Jokin elävä olento kärsi ja murehti ja oleskeli alituisesti tuon majan läheisyydessä, mutta en milloinkaan nähnyt missään jälkeäkään paviaanista. Joskus ajattelin tuota salaperäistä olentoa Jokiksi. Mutta joskus kuvittelin sitä joksikin aivan muuksi, mikä oli pahinta kaikista. Aioin jo monesti luopua koko hommasta ja ryhtyä jälleen ratavartiaksi, mutta jostakin syystä pysyin vain toimessani».

Redin ääni hiljeni vähitellen kuiskaukseksi, eikä tuossa paahtavassa kuumuudessa kuulunut vähään aikaan muita ääniä kuin räätälilinnun »vilkaise-vilkaise-minuun»-piipityksiä ja Redin piipun rätinää.

Olin ääneti kuin kala, koska tiesin, että jos lausuisin yhden ainoankaan sanan, koko tarina katkeaisi siihen paikkaan.

— Kun Jimin kuoleman vuosipäivä oli jälleen käsissä, oli paahtavan kuuma ilma, Red aloitti äkkiä uudelleen. Koko maailma oli kuin kuuma, märkä sieni, ja hiki valui virtanaan koko päivän. Illan suussa sain sähkösanoman, että suuri huvijuna sivuuttaisi tämän paikan hieman puolenyön jälkeen.

»Se tarkoitti sitä, että asemanhoitajan piti kovan päivätyönsä päätyttyä huvikseen palata takaisin asemalle järjestämään rata selväksi tuolle kirotulle huvijunalle samalla tavalla kuin pikajunille. Tavallisesti asetin iltaisin vaihteen valmiiksi myöhäiselle paikallisjunalle, 'Huuhkajalle', joten minun ei tarvinnut sormellanikaan koskea mihinkään, ennenkuin seuraavana aamuna yhdeksän pikajunan tulolle. Annoin tuolle huvijunalle ja sen huvittelijoille, öitsijöille, muutamia lempinimiä, vaikka olikin niin kuuma, ettei jaksanut kunnolleen kiroillakaan. Sitten maleksin kotiini.

»Illallisen jälkeen istuuduin kuistille. Ilma tuntui käyvän joka minuutti tukahduttavammaksi ja kuumemmaksi. Taivaanrannalla välähtelivät salamat kuin tuliset käärmeenkielet, ja aina jonkin ajan kuluttua kuului jyrähdyksiäkin monien mailien päästä. Koska minun ei tarvinnut palata asemalle ennenkuin vasta neljän tunnin kuluttua, istuuduin vanhaan nojatuoliini odottamaan. — Sinun ei tarvitse lörpötellä näistä kertomistani asioista kenellekään», hän sanoi äkkiä tiukasti.

Uskalsin vain murahtaa jotakin vastaukseksi.

— No niin, jos kerran käsität sen, Red jatkoi pienen keskeytyksen jälkeen odotettuaan turhaan väittelyä, voin ilmoittaa sinulle muitta mutkitta nukkuneeni siihen tuoliin. Hänen äänensä oli kuin murhaajan, joka tunnustaa tappaneensa turvattoman lapsen.

— Sitten näin unta, että joku pudisteli minua, ja koira vieköön, ettei joku ollut sitä tehnytkin, koska seuraavana päivänä olkapäässäni siinä kohdassa, johon oli tartuttu, oli suuria mustelmia. Katsoin kelloani. Se oli viisitoista minuuttia yli yhdentoista, ja asema oli ainakin parin mailin päässä.

»Voi minua, voi minua! Red oikein vaikeroi vielä muistellessaankin sitä. Millaisen sysäyksen se minulle antoikaan! Ponnahdin heti seisoalleni ja lähdin sitten juoksemaan pitkin rataa ehtiäkseni ajoissa perille, enkä ottanut lyhtyänikään, jota pimeällä tavallisesti aina kannoin mukanani käärmeiden pelosta. Luulin joka hetki astuvani kyykäärmeen tahi kobran päälle, mutta onnekseni ei niin käynyt, ja saavuin asemalle vahingoittumattomana siksi ajoissa, että oli vielä muutamia minuutteja aikaa junan tuloon.

»Juuri silloin kohtasi minua se kovan onnen kolahdus, joka oli vainonnut minua koko päivän. Laskeuduin juuri portaita laiturilta alemmalle sillalle, jossa merkki- ja vaihdevivut ovat kahdessa rivissä, kun jalkani sattui johonkin liukkaaseen ja suomuiseen, joka kiemurteli ja sihisi kauhistuttavasi. Se oli tosin vaaraton, myrkytön myyräkäärme, joka vaani rottaa, mutta kuinka olisin silloin voinut tietää sitä?

»Tuntiessani sen ruumiin ensi kosketuksen tein heti parisen metrin pituisen hypyn pimeään ja putosin tavaravaunun rautapuskurien päälle. Tunsin samalla reisiluuni katkeavan, ikäänkuin se olisi isketty poikki moukarilla. Tuskat olivat niin ankarat, että maailma musteni silmissäni muutamiksi silmänräpäyksiksi, ja kun tulin tajuihini, huomasin makaavani radalla vain noin viidentoista jalan päässä vivuista. Välimatka olisi yhtä hyvin voinut olla viidenkymmenen mailin pituinen, sillä niin vähän hyötyä sen lyhyydestä oli minulle. Koetin yhä uudestaan päästä vipujen luo, mutta kun mieheltä on reisiluu poikki, ei voi seisoa eikä ryömiä.

»Ja sitten puhkesi rajuilma, joka oli kierrellyt asemaa koko illan. Ensin kuului hiljaista jyrinää ja kuminaa, sitten seurasi sellainen räsähdys, kuin kaikki viidakon puut olisivat kaatuneet. Ja sen jälkeen kuulin toisen äänen; hiljaisen, mutta kauhistuttavamman kuin minkään ukkosen jyrähdyksen. Se oli kiskojen natinaa ja merkitsi, että Kapkaupungin huvijuna, joka oli tupaten täynnä naisia ja lapsia, oli tulossa. Ja vaihde oli auki!»

Red keskeytti jälleen ja kuivasi kasvonsa suurella huivilla.

— Muistelin silloin Indunan pikajunan kerran syöksyneen avonaisen vaihteen ohi, jolloin viisikymmentä matkustajaa oli palanut kuoliaaksi, hän jatkoi hetkisen kuluttua. Muistin myös, että vaihdemies tuli hulluksi, koska hän alituisesti oli kuulevinaan kuolevien naisten ja lasten huutoja. Toivoin tämän junan tappavan minut ensimmäiseksi kaikista, syöksyessään pois niiltä kiskoilta, joiden vieressä lojuin maassa.

»Sitten kiskot alkoivat soida ja helistä, ja parin mailin päässä, Gembokin leikkauksen kohdalla, näin kapkaupunkilaisen veturin lyhdyn kimaltelevan kuin tähti. Mutta se kasvoi kasvamistaan, kunnes oli kuun kokoinen. Sitten se kirkastui kuin aurinko muuttuen suureksi liekehtiväksi silmäksi, joka leimusi yhä lähempänä. En ollut milloinkaan tiennyt, millaisia kärsimyksiä ihminen voi joutua kestämään, ennenkuin maatessani siinä avutonna ja katsellessani junaa, joka kuljetti matkustajiaan kohti kuolemaa, vaikka minut olikin palkattu suojelemaan heidän henkeään.

»Veturin lyhty vain suureni suurenemistaan, kunnes se näytti täyttävän koko taivaan. En ollut milloinkaan ennen rukoillut, Red tunnusti hämillään, mutta silloin rukoilin. Huusin ainakin 'Hyvä Jumala!' niin kovasti kuin vain jaksoin.

»Sitä ei juuri voi väittää rukoukseksi, mutta me molemmat olimme sentään toimessa. Hän ymmärsi sen kaikissa tapauksissa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin pikajunan raiteiden vivun helinää ja narinaa. Joku oli hakenut avaimen, joka riippui aseman päädyssä, aukaissut vivun ja väänsi nyt tuota vaihdetta paikalleen, joka siirtäisi huvijunan pikajunien raiteelle ja pelastaisi sen. Vaikka olikin niin kuuma, pursusi ruumiini joka huokosesta kylmää hikeä.

»Silloin juuri välähti niin kirkas salama, että näin kaiken, ikäänkuin esineet olisivat olleet valkohehkuista rautaa. Aivan edessäni seisoi Jok suurilla käsijaloillaan. Sen suu oli puolittain auki, silmät leimusivat, ja se väänsi pikajunien vaihteen vipua, niin että sen kyhmyisten käsivarsien lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Ja usko tahi ole uskomatta, mutta aivan tsakman takana, molemmat kädet Jokin olkapäillä ja katsellen sitä kuin ylpeillen oppilaastaan tavalliseen tapaansa, seisoi vanha Jim Tully. Minun katsellessani heitä kuului äkkiä hirmuista jyrinää ja tärinää, ja Kapkaupungin juna kiiti ohitseni heiluen ja tärskyen pikajunien raiteella porhaltaessaan kuudenkymmenen mailin nopeudella tunnissa — turvallisena ja vahingoittumattomana kuin Herran kukkarossa.

»Sitten pimeys jälleen peitti kaiken, koskenaan ryöppysi vettä pilvistä, ja minä vaivuin yhä synkempään pimeyteen tuntematta enää mitään, ennenkuin heräsin Kapkaupungin sairaalassa. Reiteni oli lastoissa, kaikki kustannukset oli maksettu, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin syödä ja juoda ja tulla terveeksi.

»Ratavartia oli löytänyt minut seuraavana aamuna tajutonna ja pahasti loukkautuneena maasta makaamasta, ja hän oli ilmoittanut minun kääntäneen vaihteen ja pelastaneen huvijunan, vaikka reisiluuni oli poikki. Yhtiö oli vähältä lahjoittaa minulle kultamitalin ja…»

Red vaikeni kesken lauseen vedellen haikuja piipustaan.

— Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa, lausuin arasti.

Se riitti. Red näytti äärettömästi katkeroituvan.

— Miksi ihmeellä sinä, hän huusi, koko ajan väittelet ja keskeytät, kun mies yrittää kertoa sinulle jonkin tarinan! Minä olen väsynyt — niin, sir, lopen väsynyt.

Ja hän käveli pois majesteetillisesti ottamaan vastaan tulevaa tavarajunaa ja kuunnellakseen juoruja ylemmiltä uudisviljelyksiltä.