HUNAJAA
Oli juuri sen lyhyen kasteisen hetken aika, joka viilentää paahtunutta tasankoa vähää ennen auringonnousua, Viidakossa huuteli pensasapina, jonka pehmeässä kuonossa on valkoinen täplä, kuin eksynyt lapsi. Mustan ja valkoisen kirjava sarvilintu alkoi ennen auringonnousua hokea puolisolleen tavalliseen tapaansa: »Ole varovainen! Ole varovainen!», ja tiheiköstä perheenpää vastaili sille samoin totuttuun tapaansa paljoa matalammalla äänellä: »Hyvä on, Ma-ari! Hyvä on Ma-a-ri!»
Sitten äkkiä, kuin sulatusuunin ovi olisi auennut, aurinko rupesi liekehtimään taivaalla. Uusi päivä oli alkanut. Tuskin valo oli ehtinyt leimahtaa tasangolle, jonka pinta oli ruskea kuin leijonan talja ja jonka laidassa joki kiemurteli kuin hidas ruskea käärme, kun äkkiä aukealle kentälle ilmestyi villikoira.
Kun tuo vaalean punakellervän värinen, verikoiran kokoinen peto, jolla on valkoinen häntä ja pyöreät pystyt korvat, seisoi siinä auringonpaisteessa, ei se ollut juuri ollenkaan sen eläimen näköinen, jonka mukaan se oli saanut nimensä. Todellisuudessa villikoira ei olekaan mikään koira, koska sen etukäpälistä puuttuu viides varvas, joka on kaikilla oikeilla koirilla, vaan se on viimeinen niiden susimaisten karhun kokoisten eläinten jälkeläinen, jotka muutamia miljoonia vuosia takaperin ahdistelivat kirahvikameeleja ja sapelihammastiikereitä nykyistä maata nuoremmassa ja kuumemmassa maassa.
Tämä elukka, ovela, vanha uros, oli noussut varhain, kuten nälkäisen lauman johtajan sopiikin. Sen vainuava kuono johti sen piakkoin paikalle, missä maasika oli joskus kaivanut luolan marjakuusen alle.
Aukosta tunkeutui voimakas lämmin lemu, mikä ilmaisi jonkin muun eläimen vuokranneen muurahaissyöjän hylätyn asunnon. Villikoira alkoi heti kaivaa. Mikä tahansa tasangon pyytömies ei olisi uskaltanut kaivautua sellaiseen luolaan, ottamatta ensin tarkan selon sen asukista. Luolassahan olisi saattanut vaania kuuden metrin pituinen kylmä kuolema kalliopytonin hahmossa tahi kirjava hyena, jonka leuat murskaavat reisiluun kuin sellerinvarren. Mutta afrikkalainen villikoira, jolla on koko lauma tukenaan, väistää tuskin leijonaakaan.
Äkkiä pitkän käytävän syvyyksistä alkoi kuulua kumeaa murinaa, ikäänkuin olisi kihnutettu rautaa viilalla; kiiluva silmäpari alkoi hehkua pimeässä luolassa, ja esille auringonpaisteeseen vääntäytyi ratteli eli mesimäyrä, joka ei pelkää mitään jaloin juoksevaa, siivin lentävää eikä maassa matelevaa eläintä. Kun sen pyöreä, karvaton pää, jonka kuono on musta ja päälaki valkoinen, näyttäytyi luolan aukossa, viekas villikoira perääntyi vikisten ja painoi valkoisen häntänsä koipiensa väliin salaten siten tulisen rohkeutensa ja houkutellakseen mäyrän ulos. Mutta sellainen houkuttelu ei olisi ollut tarpeenkaan, koska mesimäyrä on pahimpia tappelupukareita niiden monien petojen joukossa, joita tasangolla elää. Sitäpaitsi tällä oli erikoinen syy, minkävuoksi kannatti taistella — neljä palleroista, ruskeaa penikkaa, jotka se vasta äskettäin oli vieroittanut ja jotka tällä hetkellä nukkuivat pyöreäksi palloksi kääriytyneinä heinillä verhotussa kammiossaan syvällä marjakuusen juurten alla.
Mäyrän kulkiessa tai paremminkin kieriessä vihollistaan kohti, ilmestyi tiheiköstä kolme ruskeaa otusta katkaisten sen paluutien. Pari muuta liittyi lauman johtajaan, sillä villikoira on oikea rosvo, jonka joukkiosta aina muutamia on jossakin piileskelemässä, läheisessä viidakossa tahi sopivan pensaan takana. Nopeasti nuo kuusi koiraa, jotka kaikin olivat toista vertaa painavampia kuin mäyrä, kiersivät sen ympärille kuolemanrenkaan ja alkoivat ryömiä kohti. Ylivoima ei kuitenkaan merkitse mesimäyrälle mitään. Kiinnittämättä lainkaan huomiota muuhun laumaan se kieri kuin pieni tankki sitä vaalean ruskeaa rosvoa kohti, joka oli koettanut murtautua sen luolaan.
Turvautuen rodulleen ominaiseen pirulliseen sotajuoneen koira laahautui eteenpäin sivuttain mäyrää kohti yhä vikisten ja laahaten häntäänsä koipiensa välissä, ikäänkuin joka hetki valmiina kiitämään pakoon. Mutta päästyään tarpeeksi lähelle se luopui teeskennellystä pelkuruudestaan kuin naamiosta ja hyökkäsi sivulta mäyrän kimppuun kuin susi, jollainen se onkin, mutta saikin silloin kokea yllätyksen, jota merkillisempää se ei ollut kertaakaan kokenut pitkän, veren tahraaman elämänsä aikana.
Vetäisten taipuisan ruumiinsa hyökkääjän otteesta samalla tavoin kuin mies vetää kättään taaksepäin lapa sen sisässä mäyrä jätti vain poimun höllää, sitkeää nahkaansa sen leukoihin. Sitten se kääntyi sellaista vauhtia, että näytti mahdottomalta uskoa moista sen kömpelöstä ruumiista ja iski hämmästynyttä koiraa ensin toisella, sitten toisella käpälällään. Tämän pedon kynnet, jotka ovat suuret kuin harmaalla karhulla, tunkeutuivat kuin terässirpit nahan ja lihan läpi luihin saakka, ennenkuin lauman johtaja verissään ja kerrankin toden perästä ulvoen hellitti otteensa ja juoksi pakoon.
Sitten alkoi niin suurenmoinen ja julma taistelu, ettei edes tasangollakaan, kaikenlaisten eläinten taistelutantereita, oltu milloinkaan nähty sen vertaista. Ei Wake, ei Grettir Väkevä, ei Gunna Lithendiläinen eikä Shammah ole taistelleet urhoollisemmin otellessaan yht'aikaa monta vastaan kuin tuo pieni, taisteluissa harmaantunut pikimusta hyökkäysvaunu sinä aamuna susikoiralaumaa vastaan.
Joka taholta saarrettuna, pakotie katkaistuna, monien yht'aikaa ahdistamana, näköjään painossa voitettuna, mutta pitäen yhä vimmatusti puoliaan leveä, litteä mäyrä peittyi kokonaan koirien alle, lauman haavoittuneen johtajan luovuttaessa paikkansa toisille. Läpitunkematon nahka oli sinä päivänä pienelle taistelijalle hyväksi avuksi. Se kun oli höllällä mutta samalla sitkeä se kesti hyökkääjien terävät hampaat kuin De Bracyn espanjalainen rintahaarniska Robin Hoodin nuolet.
Koira toisensa perästä iski siihen hampaansa, jotka olivat voimakkaammat kuin suurimmankaan tanskalaisen tahi brittiläisen verikoiran hampaat, mutta yhtä hyvin ne olisivat voineet yrittää purra kynnysmattoa. Mäyrä oli pieni, koirat isoja ja niitä niin monta, että ne tapellessaan olivat toistensa tiellä. Ei yksikään niistä kuitenkaan mennyt mäyrän ulottuville kuin yhden kerran. Painaen pyöreän, korvattoman päänsä lyhyiden etujalkojensa väliin se jakeli koko laumalle iskuja, joista ainoakaan ei mennyt hukkaan. Painautuen litteäksi maata vasten ja koirien kiskoessa sen nahkaa, johon hammas ei pystynyt, se käyristyneiden etujalkojensa jännittyneiden lihaksien voimalla iski kaarevat, kauheasti repivät kyntensä jokaiseen koiraan, joka tuli sen ulottuville, kuin teräsveitset voihin. Taistellessaan tuo harmaanmusta eläin yhtämittaa murisi sähisten, mikä keskeytyi vain siksi aikaa, kun sen julmat leuat pureutuivat kuin terässangat vihollisen ruumiiseen. Silloin sen terävät torahampaat toimivat kuin sahanterät tunkeutuen yhä syvemmälle, kunnes peto, johon ne olivat tarttuneet, joko kellistyi maahan tahi riistäytyi irti hirveästi raadeltuna.
Puoli tuntia kestäneen, niin silmittömän ja raivoisan taistelun jälkeen, ettei moista milloinkaan oltu nähty tasangolla, mäyrä oli vieläkin jaloillaan. Vaikka sen harmaa selkä olikin punaisia täpliä peittonaan, ei punavärissä ollut lainkaan sen omaa verta. Vaikka ahdistavien koirien leuat olivatkin sitä kolhineet ja iskeneet, väännelleet ja riuhtoneet, ei sen teräsjäntereinen ja sitkeän nahan suojaama ruumis, joka oli erikoisesti luotu määrättyjen perusteiden mukaisesti, ollut mistään kohdasta pahasti vahingoittunut. Useimmat sen vastustajat olivat kuitenkin horjuneet tiehensä tahi piiloutuneet läheiseen viidakkoon kuollakseen siellä säädyllisesti ja yksinään villinväen tapojen mukaisesti.
Kaksi koiraa ahdisteli vielä tuota mustanharmaata raivotappelijaa, kun lauman johtaja teki viimeisen yrityksensä. Maattuaan hetkisen piilossa akaasiapensaiden juurella sen oli onnistunut pysähdyttää verenvuoto mäyrän kynsien repimistä haavoista, ja nyt se palasi toimintaan juuri kun pienen taistelijan vihdoinkin onnistui viiltää kumpaakin vastustajaansa käyrillä kynsillään, jotka olivat terävät ja raatelevat kuin druidien sotasirpit.
Turhaan ne iskivät ja repivät sen läpitunkematonta ruumista, mutta kun ne vihdoin hirveästi haavoittuneina horjuivat tiehensä, lauman johtaja hiipi mäyrän taakse, työnsi terävän kuononsa sen litteän ruumiin alle ja väänsi niin kovasti kuin suinkin jaksoi. Mäyränruumiin suojaamattomat alaosat paljastuivat silmänräpäykseksi. Silloin villikoira upotti viimeisellä epätoivoisella ponnistuksella terävät hampaansa syvälle pienen amatsonin lihaan käyttäen julmasti hyväkseen ensimmäistä etua, jonka eräs laumasta vihdoinkin oli saavuttanut taistelussaan sitä vastaan sinä päivänä.
Tuntiessaan pistävien hampaiden ensimmäisen kivun haavoittunut mäyrä pyörähti ympäri, ponnisti käyriä sääriään ja riistäytyi irti koiran otteesta saaden ammottavan haavan. Huolimatta vammastaan se iski torahampailla varustetut leukansa kuin sankaraudat susikoiran voimakkaaseen niskaan painaen sahamaiset hampaansa nahan ja lihan ja luiden läpi, kunnes ne tapasivat toisensa ison pedon selkäytimessä.
Käheästi ulvahtaen iso koira kohottautui takajaloilleen heilahduttaen mäyrän korkealle ilmaan ja horjui taaksepäin heittäen henkensä jo ennenkuin lysähti maahan.
Useimmat eläimet olisivat sellaisen tappelun perästä ja saatuaan sellaisen haavan kaatuneet uupuneina maahan ja pian kuolleet verenvuotoon. Mutta mesimäyrä polveutuu sitkeästä, taistelunhaluisesta rodusta; niinpä ei tämäkään halunnut kuolla haavasta, joka olisi tehnyt lopun mistä muusta eläimestä tahansa. Kääpeltäen takaisin luolaansa se järjesti sairaalan sen etäisimpään nurkkaan, voidellen siellä haavaansa ensimmäisen ja viimeisen kerran notkealla punaisella kielellään.
Sen puoliso tuli sinä aamuna myöhään kotiin onnistuneelta öiseltä pyyntiretkeltä, johon oli sisältynyt kova kaivamisurakka ja sitten vilkkaan gerbilla-jyrsijän perheen tuhoaminen. Se huomasi heti, ettei kotona ollut kaikki kunnossa, koska se näki kolmen täpläisen hyeenan hiiviskelevän luolan suun tienoilla maahan virranneen veren paikalle houkuttelemina. Vaikka hiiviskelevät pedot olivat sitä paljoa isompia ja vaikka niiden leuat ovatkin voimakkaammat kuin minkään muun tunnetun nisäkkään, ne maleksivat tiehensä vaikeroiden kuin ruumiiden syöjät häväistyn haudan reunalla, kun kuulivat mäyrän sähisevän murinan ja näkivät sen lyhyen ja paksun ruumiin valmistautuvan hyökkäykseen.
Kun mesimäyrä-isän ottivat vastaan luolan pohjalla nälkäisesti vikisevät penikat ja uhkaavasti muriseva puoliso, se ymmärsi heti, että sen velvollisuutena oli siitä alkaen ravinnon hankkiminen kuudelle yhden asemesta, kunnes asiasta toisin määrättäisiin.
Kun se myöhemmin puikkelehti mimosapensaan alitse, jonka parinkymmenen sm:n pituiset piikit ovat kuin valkoiset tikarit, sen oksien alta alkoi kuulua vihaista ja kammottavaa ääntä, joka on niin täynnä kiukkua ja sielutonta julmuutta, että se hyydyttää ihmisen veren ja pysähdyttää siihen paikkaan kiukkuisimmankin pedon — suuren käärmeen sihinää. Mutta mäyrälle ei tämä uhkaus merkinnyt muuta kuin aamiaiskutsua. Sen syvällä olevat pienet silmät leimusivat viheriöinä pensaan varjossa, kun iso käärme, jonka mustassa ruumiissa oli kaksi leveää valkoista rengasta, kohosi vaaksa vaaksalta polulla uhkaavasti pystyyn. Sen paisuva, kimaltelevan musta hilkka, jonka jatkona oli sysimusta kurkku ja pää, ilmoittivat sen kuuluvan hirveän myrkyllisten silmälasikäärmeiden heimoon. Nähdessään käärmeen harmaa mäyrä pysähtyi äkkiä, vaikka se olikin kokenut tappelija. Ja rengaskaula — kuten hollantilaiset nimittävät eteläafrikkalaista sylkevää silmälasikäärmettä — on todellakin tarpeeksi vaarallinen pysähdyttämään minkä eläimen tahansa. Ainoastaan musta mamba, puukobra, ja kaukaisen Idän hirmuinen silmälasikäärme voivat kilpailla vaarallisuudessa ja myrkyllisyydessä tämän puoltatoista metriä pitkän ruumistuneen kuoleman kanssa.
Mäyrä oli tuskin ehtinyt pysähtyä, ennenkuin käärme sähähti vihaisesti toisen kerran laskien hilkkansa alemmaksi ja hyökkäsi salamana odottavaa eläintä kohti. Vajaan kahden metrin päässä se kohosi jälleen uhkaavasti pystyyn kiiluvin silmin, jotka välkkyivät auringonpaisteessa kuin mustat turmaliinit. Hieman raottaen julmaa suutaan se paljasti neljä uurteista myrkkyhammastaan, jotka sijaitsevat parittain sen yläleuan kummassakin laidassa Sitten suuri käärme äkkiä taivuttaen kaulaansa syöksyi mäyrää kohti pusertaen samalla ilman pois ainoasta keuhkostaan ja puristaen kokoon ne lihakset, jotka peittävät sen litteän pään takaosassa sijaitsevia myrkkyrauhasia. Oitis kiiti ilman halki suoraan mäyrän syvällä sijaitsevia, pieniä silmiä kohti kaksi ohutta, käyrää, vaaleankeltaista suihkua, jotka olivat todellista kuoleman nestettä. Mäyrä nähtävästi kuitenkin tunsi rengaskaulan sotatavat, sillä juuri ennenkuin nuo kuolettavat tipat tulivat perille, se painoi tylpän päänsä maahan ja kohotti kummallisella, melkein inhimillisellä liikkeellä molemmat etukäpälänsä silmilleen.
Kerran vielä vihaisesti sihisten käärme ruiskahdutti myrkkyään, mutta suihkut eivät nytkään tehneet tehtäväänsä, vaan kuivaen pian kuumassa auringonpaahteessa näkyivät mäyrän turkissa pieninä keltaisina hiutaleina.
Sitten iso käärme syöksyi, tehden kuin kaksinkertaisen hyökkäyksen, äkkiä eteenpäin ja iskien alaspäin painoi myrkkyhampaansa mäyrän niskaan koettaen tunkea ne syvälle merkillisellä, käärmeille ominaisella liikkeellä, mutta sen ei onnistunut lävistää mäyrän sitkeää nahkaa.
Kun raivoisa käärme yritti perääntyä keltaisen myrkyn valuessa sen julmista suupielistä, käänsi mäyrä, joka vieläkin suojeli silmiään etukäpälillään, äkkiä päätään ja tarttui salamannopeasti mustaan hilkkaan leuoillaan, jotka olivat lujat kuin sankaraudat ja täynnä kiiltävän valkoisia tikareita, kaksiteräisiä miekkoja ja partaveitsenteräviä poskihampaita. Suuri käärme sihisi kerran vielä; sen äänessä oli kuvaamatonta uhkaa, sen toivottomasti iskiessä yhä uudestaan hampaansa mäyrän läpitunkemattomaan nahkaan, samalla kuin mäyrän raatelevat hampaat hitaasti tunkeutuivat nahan ja lihasten läpi yhä syvempään, kunnes niiden kärjet sattuivat yhteen käärmeen aivojen juuressa. Matelijan pitkä musta ruumis kiemurteli hirmuisesti, kunnes äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi. Mutta vaikka vihollinen jo olikin täysin avuton, järkevä harmaa mäyrä puri huolellisesti sen turmantuojan pään kokonaan irti ruumiista, ennenkuin se nosti pitkän raadon selkäänsä ja lähti palailemaan takaisin luolaansa.
Useimmat tasangon asukkaat ovat tottuneet kulkemaan eksyttävästi ja vaatimattomasti, varsinkin kun ne kuljettavat kotiinsa päivällistään, mutta mäyrä ei tehnyt niin. Se palasi luolaansa lyhyintä tietä ja sileintä polkua. Se vielä hyräilikin kulkiessaan hiljaista, sihisevää, kaakattavaa laulua hampaittensa lomasta. Kerran se kohtasi mustaselkäisen sakaalin, jolla myös on leuoissaan suuri asevarasto teräviä, leikkaavia hampaita ja joka liikkuu nopeasti kuin varjo. Kun se näki riippuvan käärmeen, se höristi ihmeellisiä korviaan, mutta painoi ne luimuun ja kiiti tiehensä kuin tuulen puuskassa, kun tukeva, mustanharmaa mäyrä kieri näkyviin.
Kun ilta pimeni, mäyrä meni jälleen ulos ja metsästeli viidakon pensaiden ja puiden runkojen lomassa ja aavalla, laajalla tasangolla sitä riistaa, josta kuuden mäyrän henki riippui. Äkkiä tumma varjo kiiti halki keskiöisen sinipunaisen mustan taivaan, missä etelän tähdet tuikkivat kuin pienet lamput, ja pysähtyi hetkiseksi litteän mäyrän kohdalle, joka kohotti pyöreää päätään ja murahti sähisten. Ylhäältä alkoi heti kuulua sellaisia ääniä kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä, ja varjo liukui pois. Jättiläishuuhkaja, jonka käyrä nokka on kuin kimalteleva veitsi ja jonka terävät kynnet ovat kuin teräskoukut, oli ajoissa tuntenut tuon murinan. Tämäkin pimeässä vaaniva kuolema, joka ei pelkää juuri mitään ja jonka siipien väliä on ainakin metrin verran, ei halunnut iskeä kiinni mäyrään, ja napsahdutellen vihaisesti nokkaansa se kiiti pois hakemaan heikompaa uhria.
Ennen kuun nousua, joka sulatti ja sekoitti kaikki viidakon värit toisiinsa, kuten kuutamo tekee, mäyrällä ei ollut ollenkaan onnea metsästysretkellään. Silloin se äkkiä kompastui kaniinin kokoiseen sokerirottaan, jonka nahassa on piikit karvojen asemesta. Jyrsijän isot, lujat etuhampaat eivät voineet mitään mäyrän aseille, vaan vähemmässä kuin minuutissa sen lihava ruumis oli matkalla marjakuusen alla piilevän nälkäisen perheen syötäväksi.
Näin tätä metsästämistä kuudelle jatkui niin päivin kuin öinkin. Sitten tuli sellainen yö, jolloin ei minkäänlaista riistaa näyttänyt olevan liikkeellä. Viidakon sydämessä mäyrä vain kohtasi känsäsian, joka teroitti käyriä gurkhien [gurkhat, hindulaisheimo Nepalissa] veitsien näköisiä torahampaitaan hiomalla niitä viikunapuuhun, ja sitten tasangolla se tapasi muurahaiskävyn, matelijakaudelta polveutuvan nisäkkään, joka on aivan kuusenkävyn näköinen, sillä se on kokonaan limittäisten, luisten suomujen peittämä. Kummastakaan ei ollut ravinnoksi mäyrän perheelle, mutta muitakaan eläimiä ei ollut liikkeellä. Pensasmurmelit, hyppyrotat, jättiläisrotat ja kaikki muut jyrsijät ja pienet antiloopit, jotka tavallisesti kuuluvat mäyrän ruokalistaan, näyttivät sinä yönä kadonneen maan pinnalta kokonaan olemattomiin.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun mäyrä palasi pesälleen. Nyt se ei hihittänyt kieriessään eteenpäin, ei edes mennyt luolaan kuullessaan sieltä nälkäisten pentujen vikinää, vaan kääntyi takaisin ja lähti jälleen aukealle tasangolle. Kun se kulkea taaperteli ruskeaa, surkastunutta ruohikkoa ohi pensaiden ja tiheikköjen, tapahtui jotakin merkillistä. Mesikäki, tuollainen harmaa, kottaraisen kokoinen lintu, ilmestyi äkkiä jostakin näkyviin alkaen kiihkeästi kutsuen lennellä mäyrän rinnalla. Mäyrä pysähtyi hetkiseksi, nelijalkainen ja lintu tuijottivat ääneti toisiinsa. Sitten mesilintu-opas lähti lentoon, mutta pysähtyi aina vähän päästä houkuttelemaan mäyrää liidellessään siivet lerpallaan aivan sen edessä.
Hitaasti, ikäänkuin vasten tahtoaan, mäyrä alkoi seurata kutsuvaa lintua. Juuri silloin ponnahti aivan sen jalkojen juuresta takkuiseen ruohoon kaivamastaan kuopasta sinertävä duiker, eteläafrikkalaisten antilooppien pienintä lajia, joka tuskin on kaniinia isompi. Se korskahti kimakasti, ja sen harmaansinertävä ruumis katosi näkyvistä pitkään, sotkuiseen heinikkoon, jonka alitse se alkoi kierrellä salaisia polkujaan ja mutkitella kuin ahdistettu jänis. Huomatessaan antiloopin mäyrä lakkasi seuraamasta lintua ja huolimatta sen hurjista kutsuista lähti seuraamaan nelijalkaisen otuksen jälkiä häntä pystyssä ja kuono maassa kuin metsäkoira. Mesikäki seurasi sitä jonkin aikaa tirskuttaen ja visertäen sen pään päällä, mutta liiteli vihdoin tiehensä, kutsuen ja katsellen taakseen lentäessään.
Metsästys tuntui ensi näkemältä toivottomalta. Duiker on pienimmistä antiloopeista ketterin, jotavastoin mäyrän mylleröivä käynti tuskin sujuu ihmisen juoksua nopeammin. Mutta nyt toistui taaskin vanha tarina kilpikonnan ja jäniksen kilpajuoksusta. Peto seurasi itsepäisesti duikerin jälkiä. Vaikka antilooppi olisi hypähdellyt sivulle ja mutkitellut kuinka tahansa, se kuuli aina uudelleen, ennemmin tahi myöhemmin, takaa-ajajansa sihisevän murinan, kun tämä oli erehtymättömällä vainullaan saanut selville takaa-ajettavansa jokaisen mutkan ja polvekkeen. Joskus duiker hädissään uskaltautui aukeallekin ja haihtui näkymättömiin kuin sininen viiru ruskeaksi paahtuneen tasangon poikki; mutta kuten kaikkien sen heimoon kuuluvien eläinten, tämänkin kääpiön oli mahdoton juosta suoraan, joten se kääntyi aina takaisin päästessään jonkin tuntemansa alueen rajalle, sallien siten mäyrän oikaista mutkat ja halkaista ympyrät, joita se yhä teki.
Vähitellen mäyrän pahaenteinen, väsymätön vauhti alkoi uuvuttaa antilooppia, kunnes pikku pukki vihdoin kuumuuden uuvuttamana ja huomatessaan paon mahdottomaksi ryhtyi vastarintaan juuri saman marjakuusen juurella, jonka juurten välissä mäyrän luolan sisäänkäytävän suu oli. Sen neulamaiset sarvet ja pienten terävien kavioiden iskut eivät voineet mitään mäyrän kynsien puristukselle eivätkä sen hirmuisten hampaiden peloittavalle otteelle, vaan hetkistä myöhemmin pesässä odottavat nälkäiset pennut tervehtivät iloisesti muristen sen lihavaa ruumista. Kun puoliso ja lapset olivat syöneet kyllikseen, iso mäyrä pisti tähteet poskeensa ja kiertyen käppyrään nukkui kellon ympäri.
Seuraavana yönä se oli onnekkaampi ja sattui tapaamaan maaoravalauman.
Lopettaessaan kaivamisensa se oli surmannut ne kaikki kooten muonaa
nälkäiselle perheelleen ainakin niin pitkäksi ajaksi, kunnes rouva
Mäyrä jälleen kykenisi omalta osaltaan hankkimaan ruokaa.
Sitten tuli iltapäivä, jolloin mäyrä lähti vaeltamaan tavallista aikaisemmin jättäen luolaan hyvin ruokitun perheensä. Akaasiasta pyrähti jälleen äkkiä sen kohdalle mesikäki. Satojatuhansia vuosia takaperin oli jokin tämän harmaan linnun esivanhemmista keksinyt taikasanan, jonka vaikutuksesta harmaa peto tänään samosi sen perässä tasangon poikki vastaten omituisella raksuttavalla murinallaan linnun kiihkeihin kutsuihin. Ruskean tasangon poikki, pitkin sakeaa pensaikkoa kasvavaa kuilua ja suoraan tiheän viidakon halki vievää polkua lintu opasti mäyrää, ja tämä seurasi sitä.
Kilometrikaupalla nuo merkilliset liittolaiset matkasivat yhdessä, kunnes jonkin matkan päästä alkoi häämöttää korkea krantsi, kuten buurit nimittävät sellaisia harmaita kallioita, joita kohoaa siellä täällä tasangolla. Kutsuva lintu lensi suoraan sen rapautunutta seinämää kohti, jossa noin viidentoista metrin korkeudella maasta parvi viidakon raivoisia, mustia mehiläisiä kuhisi kallionhalkeaman suulla. Lintu toisti vielä kerran kutsunsa, saman, joka oli houkutellut pedon kilometrejä laajan tasangon poikki ja viidakon halki paikalle, jossa oli tuota villinväen nestemäistä, kullankeltaista herkkua, hunajaa. Samaa kuin kissanminttu on kissansukuisille eläimille, samaa on hunaja mäyrälle; niinpä se onkin sellainen syötti, sellainen kiihkeästi himoittu herkku, että ne sen vuoksi uhmaavat millaista vaaraa tahansa.
Mäyrä kiiruhti eteenpäin kalliota kohti sihisten kuin teekattila ja kaakattaen kuin kana, ja sen edellä harmaa lintu räpytteli kiihkeästi siipiään ikäänkuin yllyttäen sitä kovempaan vauhtiin pitkän matkan lopputaipaleella.
On olemassa ainoastaan muutamia eläimiä, jotka uskaltavat uhmata villimehiläisparven lukemattomia pistoja. Mesimäyrä on niitä harvoja.
Tarttuen vuoroin kummallakin tukevalla käpälällään kallion halkeamiin mäyrä alkoi rohkeasti kiivetä suorastaan vetäen itseään ylöspäin melkein kohtisuoraa kallionseinämää, kunnes se vihdoin pääsi seinämästä aukeavan rotkon suulle pienelle pengermälle, josta jyrkkä polku vietti alaspäin upoten näkymättömiin pensaiden ja köynnösten joukkoon. Kuuden, seitsemän metrin päässä ylempänä ammotti hunajaa täynnä oleva halkeama, sen ponnistusten päämäärä.
Juuri kun sen piti harpata penkereen laidan yli, kuului syvemmältä rotkosta vihaista ulvontaa, ja näkyviin ilmestyi äkkiä eteläafrikkalaisen ilveksen vihainen pää. Hetkisen ilveksen karviaismarjanviheriät silmät tuijottivat leimuten mäyrän silmiin, jotka välkkyivät kuin musta lasi auringonpaisteessa. Sitten suuren kissan tiilenpunainen ruumis ponnahti eteenpäin. Toisella teräväkyntisellä etukäpälällään se lyödä sivalsi mäyrää. Äkillinen hyökkäys irroitti mäyrän täpärän otteen kalliosta, niin että se alkoi vieriä jyrkännettä alas. Mutta pudotessaankin se iski toisen etukäpälänsä kaikki viisi käyrää kynttä syvälle ilveksen pehmoiseen nahkaan kiskaisten samalla kaikin voimin. Koska punainen kissa oli viime lyönnillään menettänyt tasapainonsa, sekin horjahti penkereeltä, ja raivokkaasti muristen sen oli pakko seurata mäyrää. Molemmat putosivat melkein pystysuoraan alas kallioille.
Painaen pyöreän päänsä turvaan etukäpäliensä väliin mäyrä kiertyi kokoon palloksi, ja vaikka se putosikin kovalle kalliolle, ei sen sitkeäluiseen, paksunahkaiseen ruumiiseen tullut pienintäkään vammaa. Silmänräpäyksessä se taas oli pystyssä lyhyillä jaloillaan sihisten ja kaakattaen raivosta.
Ilves oli heimonsa eläinten nopeaan tapaan suoristautunut ilmassa ja pudonnut kevyesti jaloilleen kuin teräsjousille. Se ei kuitenkaan enää halunnut käydä toiseen »erään» mustanharmaan tappelupukarin kanssa, vaan hävisi pensaikkoon kuin punainen viiru mäyrän kieriessä sitä kohti muristen sotahuutoaan.
Mäyrä oli juuri lähtemässä kulkemaan ilveksen jälkiä, kun sen yläpuolelta alkoi jälleen kuulua mesikäen huutoa. Lentää rapistellen alemmaksi, kunnes oli vain metrin päässä mäyrän tylpästä kuonosta, harmaa lintu alkoi houkutella sitä takaisin kallioille niin kiihkeästi, ettei moista voinut vastustaa.
Kuullessaan linnun äänen pieni tappelupukari näytti kokonaan unohtavan ilveksen raa'an käyttäytymisen. Muristen ja kitisten kuin herätyskello se kerran vielä kiskoi itsensä pelkillä voimillaan kallion kuvetta ylös. Tällä kertaa se ei pysähtynyt, ennenkuin pääsi sen halkeaman suulle, joka oli ahdettu täyteen kiinteitä vahakakkurivejä, jotka olivat täynnä tuhannen tuhansista kukista koottua kullankeltaista hunajaa.
Kun mustanharmaa peto käydä kääpelsi pieneen luolaan, josta kuului miljoonien siipien sirinää ja mustien aaltojen surinaa, sotaiset mehiläiset hyökkäsivät pistimet sojossa sen kimppuun. Tuo raivostunut parvi olisi tappanut melkein minkä muun eläimen tahansa siihen paikkaan, mutta oivallisesti varustautunut mäyrä ei näyttänyt huomaavankaan niitä.
Ojentaen ensin toisen, sitten toisen käpälänsä se raastoi irti kasoittain vahakakkuja ja ahmi tyytyväisyydestä kaakattaen kupunsa täyteen hunajaa, mehiläisiä, vahaa ja toukkia heittäen tähteet alas kallioille.
Juuri sitä hetkeä mesikäki oli odottanutkin. Visertäen äänekkäästi ihastuksissaan se iski kiinni hautomakennoihin, jotka olivat täynnä ihania, lihavia, valkoisia toukkia, joista oli määrä kehittyä työmehiläisiä, kuhnureita ja kuningattaria, ja ahmi ne kupuunsa, koska ne olivat sen osa ryöstösaaliista tässä uskaliaassa yrityksessä, joka oli tehty yksissä tuumin mäyrän kanssa. Sen juhlimista eivät perhehuolet häirinneet sen enempää kuin eurooppalaista käkeä tai amerikkalaista lehmälintua. Jo monta viikkoa sitten se oli sijoittanut viisi täplikästä munaansa viiteen eri pesään, toisten lintujen haudottaviksi, jotka saivat ilmaiseksi ruokkia ja kasvattaa sen poikaset, jotta se itse saattoi viettää päivänsä vapaana ja etsiä mehiläispesiä ja, löydettyään sellaisen, houkutella joko mäyrän tahi ihmisen tutkimaan sen löytöä ja luovuttamaan sille toukat.
Aurinko oli jo painumassa mailleen, kun nelijalkainen ja lintu jakoivat keskenään viimeisen hunajakakkupalasen ja hävitetyn parven viimeisen toukan. Sitten mesikäki lensi laiskasti lähimmän puun latvaan ja livertäen vielä kerran liiteli tiehensä, mäyrän turkki tahmeana, mutta vatsa täpö täynnä ja tämän tästä tyytyväisenä murahdellen palaillessa pitkää tietään takaisin marjakuusen juurten alla sijaitsevaan luolaansa.
KARSIKKOPUU
Harvoilla valkoisilla miehillä on milloinkaan ollut karsikkopuuta. Mutta Red Bennis Circle T:stä on niitä harvoja. Kun luoteiset cree-intiaanit haluavat kunnioittaa suurta päällikköä tahi rohkeaa tekoa, he kiipeävät pisimpään mäntyyn, minkä löytävät, ja karsivat sen oksat jättäen ainoastaan latvaan pienen vihreän tupsun. Sellainen karsikkopuu saattaa säilyä muistomerkkinä vuosisatoja.
Kolmivarpainen karhu, muuan parlamentin jäsen sekä kääntöpääveitsi aiheuttivat yhdessä sen, että sellainen kunnia tuli Redin osaksi.
Siellä, missä Kalliovuorten tyvikukkulat kuvastuvat korkeina sinoberin, indigon ja viheriän värisinä kumpuina taivaanrantaa vastaan ja missä kuitenkin valkoiset huiput kohoavat korkealla kuin joutsenet niiden takana, sijaitsee Circle T-karjakartano. Siellä Red Bennis paimensi karjaa henkensä elatukseksi. Muistettiin vielä sekin aika, jolloin häntä kaikkialla Meksikon rajan tienoilla ylistettiin siitä ilmiömäisestä nopeudesta, jolla hän vetäisi esiin revolverinsa vasemmalta kupeeltaan, minkä moni ilkeä mies oli saanut kokea. He heittivät kuitenkin henkensä heti sen huomion tehtyään, joten siitä tiedosta ei ollut heille vähintäkään hyötyä. Circle T:ssä Red sentään oli luopunut sotaisista tavoistaan, vaikka revolverin kotelo vieläkin riippui hänen kupeellaan. Mutta kun mies on parhaimmillaan ja kun hänellä on sulan kuparin värinen tukka ja leimuavat punaisenruskeat silmät, on viisainta, ettei pane häntä liian kovalle koetukselle. Silas N. Butterick, parlamentin jäsen, tuli sen asian tuntemaan.
Mr Butterick oli sen englantilaisen yhtiön varajohtaja, joka omisti
Circle T:n, ja oli nyt saapunut tarkastamaan karjakartanoa.
Tulonsa jälkeisenä aamuna kookkaan isännöitsijän Sandy Stewartin laittaessa tilikirjojaan valmiiksi tarkastettaviksi mr Butterick maleksi karjakartanon satulavajaan. Hän kiinnitti huomionsa sen perimmäisessä nurkassa istuvaan, punatukkaiseen, kuluneeseen flanellipaitaan ja kuluneisiin sinisiin mekkohousuihin pukeutuneeseen nuoreen mieheen, joka koetti kiilloittaa kuluneita saappaitaan, vihellellen samalla surullisesti. Tästä johtui varajohtajan mieleen, että hänen omat jalkineensa olivat suuresti kiilloituksen tarpeessa. Hän istuutui raskaasti lähimmälle tuolille ja nosti paksun jalkansa maassa lojuvalle laatikolle.
— Kuulkaahan, hyvä mies! hän huudahti. Red herkesi viheltämästä.
— Puhutteko minulle?
— Puhun, mr Butterick vastasi. Tarvitsen hieman apuanne.
Nuori lehmäpaimen tuli musterasia toisessa ja harja toisessa kädessään.
— Kiilloittakaa kenkiäni hieman, olkaa niin hyvä,
Circle T:yhtiön varajohtaja käski. Nuori mies katsoi häneen hetkisen.
— Tahdotteko, että kiilloittaisin kenkänne? hän kysyi lempeästi.
— Tahdon! mr Butterick vastasi äreästi. Ja pyydän myös tekemään sen nopeasti.
Vastaamatta sanaakaan Red polvistui, pisti harjansa rasiaan ja osoittautui sangen taitavaksi kengänkiilloittajaksi. Kun työ oli tehty, mr Butterick nousi seisoalleen, työnsi välkkyvät kenkänsä kauemmaksi ja katseli niitä hyväksyvästi.
— Erittäin hyvin, erittäin hyvin, hän huomautti ja pisti kätensä taskuun kaivaen sieltä Redille kirkkaan neljännesdollarin rahan. Nuori mies otti sen vastaan puhumatta sanaakaan ja istuutui samalle tuolille, jolta brittiläinen ylimys oli juuri noussut, ja asetti toisen saapasjalkansa laatikolle.
— Kuulkaahan nyt, hyvä mies, hän iloisesti huomautti, kun mr Butterick lähti maleksimaan tiehensä, kiilloittakaa tuo.
— Mitä tarkoitatte? Circle T:n varajohtaja jyrähdytti vaikuttavimmalla tavallaan.
— Juuri sitä, mitä sanoin, Red vastasi huolettomasti. Kiilloittakaa saappaani ja tehkää se kirotun nopeasti!
Ja kun hän äkkiä heilahdutti oikeaa kättään, lepäsi 45-kaliberin revolveri hänen polvellaan, ja sen piippu suuntautui suoraan mr Butterickin ohimoa kohti.
Käsityksensä Lännestä tämä ylimys oli suurimmaksi osaksi koonnut synnyinmaassaan näkemistään elokuvista, ja nyt hän totesi joutuneensa auttamattomasti vastakkain tuollaisen murhamiehen kanssa, joiden epätoivontekoja hän usein oli katsellut valkoisella kankaalla. Puhumatta sanaakaan hän polvistui, murahtaen jotakin, lattialle ja uurasti seuraavat kymmenen minuuttia hirmuisesti nuorukaisen taitavien neuvojen ja ohjeiden mukaisesti. Kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi, hänen kauluksensa oli muuttunut jälleen pehmeäksi, hiki virtasi pitkin hänen kasvojaan ja hän itse oli hervoton ja vapisi, mutta Redin saappaat loistivat kuin kuvastimet.
— Niin juuri, tämä »olio» huomautti mr Butterickin noustessa lattialta.
Erittäin hyvin tehty, todellakin, hyvä mies. Tässä on vähän teille.
Varokaa hävittämästä sitä.
Ja hän ojensi englantilaiselle saman kiiltävän rahan, jonka äsken oli tältä saanut.
Circle T:n varajohtaja horjui heikkona ovesta pihalle, mutta Red maleksi karjakartanon konttoriin, jossa Sandy sadatteli kirjojensa ääressä.
— Tahdon palkkani, Red sanoi äkkiä.
— Mitä helkkarin puhetta tuo on? Sandy murahti. Ensin minun pitää tarkastaa näihin kirjoihin merkityt summat, jotka yhteensä kohoavat ainakin miljardiin dollariin, ja nyt tahtoo paras mieheni palkkansa. Mikä sinua vaivaa?
— No niin, yksi tämän kartanon omistajista on kiilloittanut saappaani, joten minun pitää luullakseni lähteä nyt tieheni.
Ja hän selitti tapahtuman muutamilla lyhyillä, äreillä lauseilla. Sandy kuunteli ilmeenkään muuttumatta hänen kasvoissaan.
— Et saa mitään palkkaa täältä, kuuletko! hän sanoi päättävästi. Cree-intiaanit, Saanak ja Nunku, ovat tuolla pihalla koirineen. He tahtovat eväitä lähteäkseen ajamaan vanhaa Kolmivarvasta. Sinä lähdet heidän mukaansa. Karjanomistajien liitto on luvannut tuhannen dollarin palkinnon sen kirotun karhun tappamisesta. Sinä et kyllä kykene siihen, mutta se vie sinut pois isännän näkyvistä hänen vierailunsa loppuajaksi. Painu nyt matkoihisi, ja jos vain kuulen sinun vielä tehneen tällaisia tyhmiä kepposia, potkin kyllä ne halut pois sinusta revolveristasi huolimatta.
On huomattava, että harmaakarhu on suurin, vihaisin ja viisain kaikista Pohjois-Amerikan pedoista. Se on samalla tavattoman epäluuloinen ja hyvin petollinen. Se saattaa painaa yli kolme ja puolisataa kiloa, olla lautasiltaan metrin ja neljänneksen korkuinen ja hyvinkin kolme metriä, kun se kohoaa pystyyn iskeäkseen heimonsa tavallisen musertavan iskun. Se voi kuitenkin puikkelehtia tiheän viidakon läpi äänettömästi, sotkea jäljiltään kymmenen miestä metsässä hehtaarin alalla ja juosta koko päivän epätasaisessa maastossa nopeammin kuin hevonen laukkaa.
Kerran miespolvessa tahi niille main vanha yksinäinen uroskarhu rupeaa kaatamaan karjaa. Kun niin käy, siitä tulee niin paha peto, etteivät karjanomistajat tiedä pahempaa. Kolmivarvas oli juuri sellainen. Kymmenen vuoden aikana se oli alueella, joka oli ainakin puolentoista sadan kilometrin pituinen ja joka käsittää luoteis-Amerikan jylhimpiä ja vaikeapääsyisimpiä seutuja, tappanut keskimäärin sonnin viikossa. Metsästäjät sekä satimilla ja myrkyllä pyytäjät olivat turhaan väijyneet sen henkeä. Kerran siltä oli jäänyt rautoihin varvas, jonka menettämisestä se oli saanut nimensä. Sen päivän perästä se ei milloinkaan enää palannut haaskalle, joten sen onnistui välttää sekä raudat että strykniini, jotka usein vievät hengen henkipatolta karhulta. Luonnon oikusta se ei ollut harmaa, kuten muu sukunsa, vaan musta kuin musta karhu.
Juuri tätä petoa, jonka päästä oli luvattu tuhannen dollarin palkinto ja jonka peloittava maine oli kantautunut Alaskaan saakka, nuo pohjoisesta kotoisin olevat intiaanit olivat tulleet ajamaan heimonsa parhaat karhukoirat mukanaan.
Red ei vastannut sanaakaan Sandyn ehdotukseen, kiiruhti vain asuntoonsa valmistautuakseen matkaan, sulloi muutamia esineitä selkäreppuunsa, sieppasi huopapeitteen, pyssyn ja ammusvyön mukaansa ja liittyi hetkisen kuluttua metsästäjiin, jotka juuri olivat lähtemässä aitauksesta. Intiaanit ja heidän koiransa olivat paimenen vanhoja ystäviä, sillä hän oli metsästellyt heidän kanssaan sellaisina aikoina, jolloin karjakartanossa oli vähän työtä.
— Päivää, Saanak — päivää, Nunku, Red sanoi ystävällisesti tavatessaan intiaanit portilla. Lähden mukaanne katsomaan, etteivät karhut syö teitä suuhunsa. Älkää siis mukisko vastaan!
Metsästäjien vakavat, vaskenväriset kasvot vetäytyivät äkkiä iloiseen hymyyn.
— Vai niin! he murahtivat yhteen ääneen, mikä oli paljon sanottu, sillä cree-intiaanit ovat hyvin vaiteliaita.
Kumpikin koira seisoi hiljaa isäntänsä takana. Saanakin koira oli pohjoisgrönlantilainen ja nimeltään Nodu, joka creenkielessä merkitsee pahaahenkeä. Mutta sen ulkomuoto ei vastannut lainkaan sen nimeä. Sillä oli suurenmoisen paksu, valkoinen turkki, jonka selkäkarvat olivat ainakin parinkymmenen senttimetrin pituiset ja hieman punertavat, ja valkoisen, sulkamaisen hännän karvat vieläkin pitemmät. Se painoi lähes kolmekymmentäviisi kiloa, sillä oli avoin naama, musta kuono ja ruskeat silmät, ja kun se heristi korviaan ja näytti irvistäen punaista kieltään, se muuttui vastustamattomasti inhimillisen näköiseksi. Mutta joutuessaan tekemisiin eläinten kanssa se oli täydellisesti nimensä kaima. Se oli voittanut kovissa tappeluissa kaikkiin rotuihin kuuluvat koirat, joita pohjoisessa asuvat intiaanit ja eskimot käyttävät, jotapaitsi se tunnettiin parhaimmaksi karhukoiraksi napapiirin eteläpuolella.
Toinen koira, Yed, oli aitoalaskalainen harmaa piski, jonka oljenväriset silmät olivat kuin vaaleaa tulta, perintöä susi-esi-isiltä. Se oli julma, voimakas, hiljainen peto, jolla oli pitkät jalat, tanakka ruumis ja suuri pää. Sen paksukarvainen niska, pystyt korvat ja sulkamainen häntä ovat ominaisia susikoirille, jotka ovat tehneet elämisen mahdolliseksi kaukana pohjoisessa asuville ihmisille. Vaikka Yed olikin paljoa vihaisemman näköinen kuin Nodu, jälkimmäinen oli sentään huolimatta ystävällisestä naamastaan ja säyseästä olemuksestaan sen tunnustettu herra.
Red oli molempien koirien suosikki. Nodu näytti irvistäen punaista kieltään ja tuli häntäänsä heiluttaen niin lähelle kuin pohjoisgrönlantilainen koira yleensä voi tulla, eikä piskikään murissut, mikä on suuri ystävyydenosoitus sen äreään rotuun kuuluvien otusten taholta.
Juuri kun metsästäjät katosivat näkyvistä kukkuloiden taakse, hyökkäsi varajohtaja Butterick kalpeana ja vavisten Sandyn konttoriin syyttämään Rediä, mutta vanha skotlantilainen ehti ennen häntä.
— Älkää puhuko sanaakaan, hän sanoi parhaimmalla skotlantilaisella korostuksellaan kohottaen kättään, joka oli hieman pienempi liikkiötä. Olen jo kuullut hänen häpeällisestä käyttäytymisestään, mr Butterick, ja karkoitin heti tuon nuoren roikaleen koko karjakartanosta. Täällä ei kukaan saa pistolilla uhaten pakottaa isäntiä kenkiä kiilloittamaan.
Ja Sandy katseli raivostunutta ylimystä parin metrin korkeudelta tietoisena oikeudenmukaisuudestaan.
Kun pieni seurue ratsasti hämärään, vyöryi sumuverho heitä kohti alhaalla virtaavasta joesta vedenviheriöinä, tummuneeseen hopeaan ja kirkkaan punasinervään vivahtelevina röykkiöinä. Sitten alkoi läntisen taivaan sulan kullan yläpuolelta tuikkia äkkiä pieni, kellertävä tähti. Suuret puut kohosivat korkeina kuin kirkon pylväät.
Heidän ratsastaessaan joen poikki kaalamon kohdalta pimeys tulvi heidän ympärilleen kuin musta nousuvesi ja tummansininen taivas näytti tulevan niin lähelle, että melkein luuli sen hipovan puiden oksia, joihin oli takertunut tuikkivia tähtiä.
Kaukana kukkuloiden rinteillä he ratsastivat naapurikarjakartanon laidunrajan poikki juuri kun tuhannet lampaat alkoivat kulkea makuualueelle kuin valkoiset varjot. Pari koiraa laukkasi lähemmäksi katsomaan matkamiehiä päästäen kumean murinan huomatessaan Nodun ja Yedin. Ne olivat vanhoja englantilaisia lammaskoiria, suuria, hännättömiä, karhumaisia eläimiä, joilla on tuuhea turkki ja ymmärtäväiset silmät. Ne olivat niin raskaita ja voimakkaita, että vain harvat koirat olisivat uskaltaneet ruveta niitä vastustamaan. Mutta kaukaisen pohjolan uroot suhtautuivat tulijoihin niin halveksivasti, että se vaikutti, ja lammaskoirat perääntyivät sallien toisten mennä ohitseen. Nodu irvisteli iloisesti, ja Yed oli yhtä vakava ja välinpitämätön kuin ennenkin juostessaan niiden ohi parantamatta vauhtiaan.
Siksi yöksi metsästäjät asettuivat leiriin laajalle pengermälle syvään rotkoon. Kun nuotion rätisevät liekit leimahtivat korkealle, kuului kallioiden lomasta metsäsuden vaikeroivaa, uhkaavaa ulvontaa. Kuullessaan sen alkoivat seipääseen kiinnitetyt hevoset korskahdella, ja koirat heräsivät unestaan ja tuijottivat korvat pystyssä pimeään, kunnes verenhimoiset petojen äänet lakkasivat kuulumasta.
Pieni joukko taivalsi nopeasti kolme päivää, kauas halki outojen, karujen tienoiden. Korkeat kalliot, syvät kuilut ja jylhät louhikot vuorottelivat peloittavina sokkeloina. Huippujen, solien ja tiheiden viidakkojen yllä oli kuin ilmassa uhkaavan vaaran tuntua, mutta mustasta henkipatosta itsestään, jota he olivat lähteneet etsimään, he eivät nähneet jälkeäkään. He ratsastivat pienen kuohuvan virran poikki, jonka vedet ryöppysivät hirmuista vauhtia jyrkännettä alas kuin estääkseen heitä pääsemästä etemmäksi. Intiaanit olivat ajatelleet pysähtyä sen toiselle rannalle. Heidän pannessaan leiriä kuntoon lähti Red koirineen maleksimaan kauemmaksi virran rannalta jättäen pyssynsä, reppunsa ja raskaan vyönsä sinne.
Ilmassa oli pakkasen tuntua, puiden lehdet olivat jo alkaneet kellastua. Jokivarsilla olivat mustien pajujen lehdet jo käyneet vaaleankeltaisiksi ja niiden kalvo oli heikosti punertava. Koivut olivat ruosteenruskeita ja suklaanvärisiä, siellä täällä hunajankeltaisia täpliä. Niiden takana kasvavat haavat olivat heleän keltaisia ja kimaltelivat kuin kulta syyskuun ilmassa, kun taas vaahteranlehdet olivat päältä karmiinin, alta räikeän punaiset. Orjantappurapensaatkin loistelivat viidakoissa punaisina läiskinä.
Kun nuori karjapaimen käveli yhä etemmäksi virran rannalta ihaillen edessään leviävää väriloistoa, hän huomasi äkkiä vuoren rinteessä parin kolmen metrin syvyisen kuopan, josta jokin suuri peto oli kaivanut esille kokonaisen lauman hopeanharmaita murmelin sukuisia jyrsijöitä, jotka ovat toista vertaa isompia kuin Idässä elävät murmelit. Veripilkut, pitkien kynsien jäljet savessa ja siellä täällä näkyvät harmaat karvatukot osoittivat, missä pelästyneet eläimet oli siepattu kiinni niiden yrittäessä kiivetä kuopan laitoja pitkin ylös. Kaikkialla pehmeässä sorassa oli kuin leveän, paljaan ihmisjalan jälkiä, jotka suippenivat kantapään kohdalta ja joissa jalkapohjan keskustaa osoitti nahkapoimun painama uurre. Nähdessään ne Red säpsähti. Nuo olivat karhun jälkiä, ja suippo kantapää on erikoisesti harmaankarhun tunnusmerkki.
Redin tuijottaessa jälkiin aivan hänen edessään oleva paksu, musta kanto liikahti osoittautuen suureksi, muurahaiskeon vieressä seisovaksi karhuksi. Kun kookas peto kääntyi päin, Red huomasi, sydämensä äkkiä noustessa kurkkuun, että pedon vasemmasta etukäpälästä puuttui yksi kynsi. Hän kirosi hiljaa itsekseen:
— Tuhat dollaria, eikä minulla ole pyssyä mukanani!
Kolmivarvas teki silloin puolestaan lopun sen enemmistä valituksista. Mutta se ei livahtanut nopeasti kuin varjo läheisimpään tiheikköön, vaan laskeutui äkkiä nelinkontin ja hyökkäsi ärjähtäen Redin kimppuun kuin lumivyöry. Se karjui kuin leijona tullessaan kohti pää ojossa ja korvat luimussa ja purra louskutti hampaitaan, niin että vaahtopallot lentelivät suupielistä silmien kiiluessa murhanhimosta kuin harmaa teräs.
Red kääntyi ja lähti juoksemaan henkensä edestä, mutta samassa karhu oli hänen kintereillään. Vain harmaankarhun merkillinen hyökkäystapa pelasti sinä päivänä nuoren paimenen hengen. Hyökkäävä harmaakarhu luottaa etukäpäliensä hirveiden kynsien musertaviin iskuihin ja turvautuu hampaisiinsa vasta sitten, kun ahdistettava on maassa. Kolmivarvas siis perääntyi ja suuntasi Rediin iskun, joka olisi tappanut härän. Kuitenkin se silmänräpäyksen murto-osa, joka kului pedon varustautuessa iskemään, sai iskun jäämään tuuman verran liian lyhyeksi osuakseen mieheen. Syöksyen eteenpäin epätoivoisesti Red saavutti pienen etumatkan. Mutta vauhdin ollessa kovimmillaan hänen jalkansa tarttui puun juureen, ja hän kaatui suulleen maahan, juuri kun karhu oli saavuttamaisillaan hänet jälleen. Kääntyen selälleen Red veti polvensa koukkuun ja puristi kätensä nyrkkiin odottaen joka hetki tuntevansa pedon käyrien kynsien tunkeutuvan hänen lihaansa. Kun karhu jo oli kita ammollaan hänen yläpuolellaan ja pelastus näytti mahdottomalta, oli apu samassa lähellä.
Harjaantuneina monissa taisteluissa valkoisten jääkarhujen kanssa pohjolassa koirat olivat ponnahtaneet sivulle harmaankarhun hyökätessä ja sitten syöksyneet sen kimppuun sivulta. Valkoinen, irvistelevä Nodu oli joutunut aivan raivoon. Sen mustanpuhuvat huulet vetäytyivät syrjään terävien, valkoisten hampaiden tieltä, suippo kuono oli kiukusta rypyssä, silmät leimusivat taisteluintoa, josta se oli saanut nimensä. Päästäen murahduksen, joka ilmaisi murharaivoa, se hyökkäsi kuin pantteri, ja samassa sen hampaat yhtyivät harmaankarhun reisilihaksessa.
Toiselta puolelta taasen Yed puri karhun koipia kuin susi, kunnes karhu kääntyi, voimatta enää kärsiä tuskaa, kiduttajiinsa päin jättäen rauhaan miehen, joka makasi avutonna sen käpälien välissä.
Peto liikkui niin nopeasti, että sen kumpikin isku olisi sattunut tavallisiin koiriin, mutta Nodu ja Yed olivat ennenkin tapelleet yhtä nopeiden karhujen kanssa, joten ne saivat helposti väistetyksi sen suurten käpälien iskut. Ja samassa silmänräpäyksessä kun se kääntyi, ne olivat jälleen sen kummallakin kupeella.
Käyttäen hyväkseen väliaikaa Red ponnahti jaloilleen ja juoksi piiloon lähellä huomaamansa kannon taakse. Kun koirat lakkaamatta ahdistivat, karhu perääntyi vihdoin kahden kaatuneen puun muodostamaan nurkkaukseen ja kääntyi uhkaavasti muristen päin vihollisiaan.
Samassa Nodu hyökkäsi tuijottavin, leimuavin silmin ja punaisia täpliä kaikkialla valkoisessa turkissaan sen kimppuun ja iski hampaansa juuri suuren karhun takakoiven kinnerjänteeseen. Kääntymättä harmaakarhu iski niin odottamattoman nopeasti, että äkkiä ilmestyi punainen juova koiran valkoiseen kylkeen, jota karhun terävät kynnet olivat raapaisseet.
Yed yritti tehdä saman tempun toiselta puolelta. Ja jälleen, liikahduttamatta lainkaan varoittavasti ruumistaan ja päätään, karhu työnsi äkkiä etukäpälänsä syrjään ja tarttui kiinni suureen koiraan päästämättä sitä enää irti.
Yedin tappelut olisivat päättyneet siihen paikkaan, jollei Red olisi ehtinyt hätään. Penkoessaan epätoivoisesti taskujaan hän sai käteensä ainoan aseensa, kääntöpääveitsen, jonka terä oli ainoastaan kymmenen senttimetrin pituinen. Kumartuen eteenpäin puun rungon yli hän iski veitsensä koko voimallaan pedon etulavan juureen ja ponnahti samassa silmänräpäyksessä taaksepäin, ehtien juuri parhaiksi perääntyä. Piston vihlaisevan tuskan tuntiessaan peto pyörähti ympäri ja läimähdytti iskun, joka kiskaisi paksulta kaarnaa ja puuta rungon siitä kohdasta, johon Red juuri oli nojautunut. Jälleen koirat hyökkäsivät sen kimppuun kummaltakin puolelta sen syöksyessä miehen jälkeen, ja taas se kääntyi niihin päin iskien tyhjään etukäpälillään ja peräytyi sitten tuohon runkojen nurkkaukseen, jossa se oli kutakuinkin suojassa ahdistajiensa hyökkäyksiltä.
Tappelijoiden tuijottaessa toisiinsa Red huusi apua voimiensa takaa saamatta kuitenkaan vastausta. Leirin vieritse ryöppyävän puron kohina vaimensi kaikki muut äänet.
Miehelle selvisi, että hän voisi livahtaa tiehensä ja pelastua, koska koirat eivät päästäisi karhua seuraamaan häntä kauaksikaan. Mutta hän ymmärsi nyt, että jos hän tekisi niin, olisi varmaa, että toinen, ehkä kumpikin hänen nelijalkainen toverinsa olisi mennyttä, ennenkuin hän ehtisi tuoda apua. Niiden haavat olivat kiihoittaneet niiden taisteluinnon sellaiseksi vimmaksi, ettei niitä saisi karhun luota pois, ja jos hän vain lähtisi tiehensä, niin viekas karhu ennemmin tahi myöhemmin houkuttelisi ne käpäliensä ulottuville.
Kun Red katseli huohottavia ja veren tahraamia koiria, jotka olivat oman henkensä uhalla pelastaneet hänen henkensä, ja näki niiden silmissä ehdotonta luottamusta ja kiintymystä niiden katsoessa häneen, hän päätti taistella toivottomalta tuntuvan taistelun loppuun saakka. Hän ei voinut jättää niitä surman suuhun oman henkensä lunnaiksi paremmin kuin jättää koeteltuja, uskollisia ihmistovereita pulaan.
Ja niin alkoi julma, suurenmoinen taistelu. Mies lakkasi huutamasta, koirat eivät murisseet, eikä karhukaan enää äännähtänyt. Siitä tuli sellainen taistelu, jonka kivikauden ihminen ehkä olisi voinut käydä hirmuista luolakarhua vastaan aikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin nyt. Miehen viekkaus joutui siinä vastustamaan pedon voimaa, ja hänen kymmeniä vuosituhansia sitten eläneiden esi-isiensä hurjuus liekehti kuin tuli läpi sivistyksen kuoren hänen ryhtyessään uhmaamaan pedon raivoa. Sekä karhun että koirat oli vallannut sellainen epätoivon rohkeus, jonka vain kuolo saattoi sammuttaa, eikä ainoakaan sotilas, ainoakaan viikinki ja sankari Redin kaukaisten esi-isien joukossa ollut käynyt kamppailuun urhoollisemmin kuin heidän myöhäsyntyinen punatukkainen jälkeläisensä tuona päivänä.
Yhä uudestaan hän upotti lyhyen ja tehottoman aseensa päätä myöten pedon mustaan ruumiiseen, kun se kääntyi koirien kimppuun. Ja yhä uudestaan hurjistunut peto pyörähti ympäri ja ryhtyi kiipeämään rungon yli, joka erotti sen miehestä, kääntyen taas takaisin päästäkseen koirien raatelevien hampaiden tuottamista sietämättömistä tuskista. Eteenpäin, taaksepäin, huohottaen ja läähättäen, kiertäen ympyrässä, taistelu jatkui, kunnes Redistä näytti aivan siltä kuin koko maailma olisi kutistunut kokoon tuoksi pieneksi tantereeksi, tallatuksi maakaistaleeksi, ja hän näki kuin punaisen usvan läpi karhun kiiluvat ja Nodun ruskeat, leimuavat silmät ja Yedin tulena palavien silmien vaaleat liekit.
Karhu oli kauan aikaa paremmalla puolella. Sillä näytti olevan loppumattomat varastot kestävyyttä ja voimaa, eikä se välittänyt veitsenviilloista enempää kuin neulanpistoista. Muuttaen äkkiä taistelutapaansa musta peto oli hyökkäävinhän etäisimmän koiran kimppuun ja kun Red nojautui melkein konemaisesti eteenpäin antaakseen iskunsa, se läimähdytti häntä suuren ruumiinsa koko voimalla. Miehen onneksi karhu käännähti sekunnin murto-osaa liian aikaisin, joten isku osui tuuman verran harhaan. Mutta vaikka niinkin kävi, leikkasi yksi käyrä kynsi Redin peukalon kokonaan halki, niin että veitsi kirposi hänen kädestään. Hänen oikea kätensä oli tullut käyttökelvottomaksi taistelun loppuajaksi.
Hänen aseettomana horjuessaan taaksepäin molemmat koirat hyökkäsivät jälleen karhun kimppuun, ja niiden onnistui parhaiksi estää sitä käyttämästä hyödykseen saavuttamaansa etua. Redin onneksi ilmaan lennähtänyt veitsi putosi pensaasen hänen taakseen melkein hänen jalkoihinsa, ja hän sai sen käteensä ajoissa pelastaakseen Nodun hengen. Odottamattomalla iskulla karhu oli lennättänyt grönlantilaisen koiran rungon yli ja kapusi juuri sen perästä, kun Red kumartui eteenpäin ja pisti sitä taaskin, tällä kertaa vasemmalla kädellä ja vähän matkan päähän siitä kohdasta, johon oli suunnannut edelliset iskunsa. Vaikka isku näyttikin heikolta ja tehottomalta, se tuntui kuitenkin tuottavan karhulle kovempia tuskia kuin ainoakaan aikaisempi, ja kääntyen kuin välähdys peto hyökkäsi Rediä kohti ja murahti nyt kumeasti, ensimmäisen kerran taistelun alkamisesta. Kun hirviö syöksyi miehen jälkeen, Nodu kohottautui horjuen jaloilleen ja hyökkäsi sen kimppuun. Alaskalainen piski ehti kuitenkin karhun kimppuun ensin ja puri sitä terävillä hampaillaan niin kauan, että karhu kääntyi raivoissaan sitä ahdistamaan.
Kun nuori paimen laahautui eteenpäin, hän tunsi ruumiinsa omituisen puutuneeksi. Musta pilvi sumensi hitaasti hänen ajatuksensa. Pitkällinen taistelun jännitys ja verenvuoto uuvuttivat.
Ponnistaen kaikki voimansa hän kurottautui vielä kerran rungon yli. Pilven jo sumentaessa hänen järkeään koetti vielä piintynyt ajatus estää häntä menemästä kokonaan tajuttomaksi. Hänen täytyi iskeä vielä viimeinen kerta. Ojentautuen täyteen pituuteensa hän pisti veitsen karhun vasemman etulavan taakse melkein samaan kohtaan kuin ennenkin, ja asettaen loukkautuneen oikean kätensä vasemman tueksi hän työnsi veitsen lihaan viimeisillä voimillaan, kunnes kärki, terä ja pääkin upposivat näkymättömiin pedon ruumiiseen. Sitten ponnistaen vielä viimeisen kerran voimansa Red vetäytyi takaisin ja painautui puun runkoa vasten, joka oli hänen ja hänen vihollisensa välissä.
Viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi heikon esteen suojaan, sillä aivankuin hänen viimeinen pistonsa olisi irroittanut jousen karhun ruumiissa, se ponnahti koholle maasta ja putosi poikittain rungolle terävien kynsien heiluessa vaaksan, parin päässä paimenen ruumiista.
Suuri peto kurotti silmät lasimaisina ammottavaa kitaansa alempana lepäävää miestä kohti. Mutta samassa se lyyhistyikin kokoon vaikeroiden kuin kuoleva ihminen, hengettömänä, sillä miehen viimeinen isku oli lävistänyt sen sydämen.
Silloin Red pyörtyi eikä tiennyt mitään, ennenkuin Nodu herätti hänet henkiin nuolemalla hänen kasvojaan. Ponnistaen voimansa äärimmilleen hänen onnistui kohottautua pystyyn, ja kutsuen koirat mukaansa hän lähti kävelemään takaisin joelle.
Intiaanit olivat juuri lopettaneet illallisensa, kun paimen horjui nuotiolle.
Red hymyili heikosti nojautuessaan Saanakin kannattavaan käsivarteen:
— Pojat, minulla oli niin paljon puuhaa vanhan Kolmivarpaan tappamisessa, etten muistanut ollenkaan illallista.
Intiaanit katsahtivat toisiinsa, ja Saanak kosketti merkitsevästi otsaansa.
— Ei! En minä ole hullu, Red väitti. Seuratkaa jonkin matkaa jälkiäni, niin löydätte sen sieltä helposti.
Pari tuntia myöhemmin, kun Red oli levännyt ja syönyt ja saanut haavoittuneen kätensä sidotuksi, intiaanit palasivat tuoden mukanaan tapetun karhun taljan, jossa oli yhdeksäntoista puukon haavaa. Puhumatta sanaakaan Saanak tarttui kirveeseensä ja kiipesi pisimpään näkyvissä olevaan mäntyyn. Hän nousi aivan sen latvaan saakka, ja laskeutuessaan hän hakkasi poikki jokaisen oksan, kunnes pitkä puu kohosi kuin suuri sulka virran partaalta.
Siellä se on vielä tänäkin päivänä, tämän Circle T:n Red Benniksen karsikkopuu, ja creet ovat antaneet hänelle nimeksi »Thel-lee-ah-djees» — »Mies, joka ei jätä ystäviään pulaan».
TIMARTI
Tähdettömänä, sumuisena yönä syntyi muuan Maikal-viidakon monista lapsista maailmaan. Sen emä oli viisas, vanha naarasnorsu; tämä kuului laumaan, joka käytti laitumenaan tuhansien neliökilometrien laajuista aluetta Sumatran metsissä. Sillä oli sisäänpainuneet ohimot ja risaiset korvat, jotka ovat yhtä luonteenomaiset vanhalle norsulle kuin harmaat hiukset vanhoille ihmisille.
Vaikka vastasyntynyt poikanen olikin vain metrin korkuinen seisoessaan horjuvilla jaloillaan ja sen maitosyöksyhampaat juuri ja juuri näkyivät naurettavan punaisen suun kummallakin puolen, se oli kuitenkin kuninkaallista rotua, sillä sen isä ei ollut kukaan muu kuin Maikalin lauman johtaja, koko suuren saaren vanhin, viisain ja isoin eläin.
Syntymäpäivästään saakka tuo pieni tulokas rupesi näyttämään sellaista elämäniloa, joka tekee norsun poikasesta metsänväen lapsista kaikkein onnellisimman, ja ennenkuin se oppi kävelemään, se jo alkoi opetella heimonsa taitoja. Sen elintavat olivat aivan erilaiset kuin ihmislapsen; se meni nukkumaan auringon noustessa, kun sammakot kurnuttivat ja kiljuivat ja kun tuhannet muut äänet toivottivat nousevan auringon tervetulleeksi. Kuuden kuukauden vanhana se vieroitettiin, ja emä opetti sen syömään ruohoa ja poimimaan metsän hedelmiä notkealla kärsällään ja ruiskuttamaan sillä yli koko ruumiinsa vettä, aina kun lauma saapui lammikon tai muun vesistön rannalle. Sitten se jonkin ajan kuluttua pudotti maito-syöksyhampaansa, niin että niiden tilalle jäi vain pienet nystyrät, joista sitten oli määrä kehittyä nuo mahtavat puolentoista metrin pituiset täysikasvuisen norsun torahampaat.
Emä opetti poikasen uimaankin. Eräänä päivänä, kun auringon säteet paahtoivat viidakkoa kuin sula laava, vanha johtaja opasti laumansa salaisia polkuja pienelle järvelle, joka piileskeli aarniometsän sydämessä kuin vihreään sädekiveen upotettu akvamariini. Kiivettyään jyrkälle rannalle kookas uros laskeutui juhlallisesti takamuksilleen ja äärettömän suuret jalat tönkköinä suoraan eteenpäin liukui veteen kuin kelkka ja toitotti iloisesti syöksyessään alhaalla välkkyvään siniseen veteen. Naarakset ja nuoremmat urokset noudattivat kukin vuorostaan sen esimerkkiä kirkuen kuin lapsilauma, kunnes vain norsun poikanen ja sen emo olivat jäljellä. Yhä uudestaan vanha naaras koetti houkutella nuorta eläintä liukumaan alas muiden tavalla, mutta se peräytyi joka kerta peläten alempana kimaltelevaa vedenpintaa. Vihdoin emo menettäen kärsivällisyytensä töytäisi sitä äkkiä suurella päällään, jolloin se kiiti vaikeroiden jyrkännettä veteen. Sätkytellen hädissään jaloillaan se huomasi osaavansa uida, ja heti kun se pääsi järven toiselle rannalle, se kääntyi takaisin, ja senkin jälkeen kun vanhemmat eläimet jo olivat aikoja väsyneet urheiluun, se ui vielä kauan aikaa järvessä yksinään kirkuen ja toitottaen iloissaan.
Sitten koitti päivä, jolloin Maikal-lauman nuorin oppi tietämään, että kuolema aina väijyy viidakossa jokaista varomatonta ja tottelematonta.
Oli aamuhämärä juuri ennen auringonnousua. Suuret kämmekät hohtelivat kaikkialla vihreiden sananjalkojen joukossa kuin värikkäät tähdet, ja vihreäsilmäiset sininokkaiset sadelinnut lentää räpyttelivät puiden välissä.
Erottuaan muusta laumasta pieni norsu ja sen emä joutuivat vihdoin kattilamaisen syvennyksen reunalle. Sen toista reunaa rajoittivat kapea puronen ja sileä hiekkaranta, joiden takaa näkyi valkoisia hedelmiä täynnä oleva lansat-puu.
Nähdessään sen pieni norsu ryntäsi eteenpäin, välittämättä suuren emänsä varoittavasta murahduksesta, kahlasi puron poikki ja aikoi kiivetä rannalle. Mutta silloin sen jalat vajosivat lentohiekkaan, ihmisille ja eläimille yhtä vaaralliseen loukkuun.
Hetkisen kuluttua se jo oli hiekassa polviaan myöten. Turhaan se yritti kiskaista siitä irti ensin toista, sitten toista jalkaansa vajoten joka ponnistuksella yhä syvemmälle ja kirkuen emäänsä avuksi tempoillessaan. Emä oli tuokiossa paikalla tunnustellen varovasti petollista hiekkaa suurella jalallaan. Vetäistyään sen pois se painautui rantakalliota vasten ja kiersi harmaansinertävän kärsänsä, joka oli kyhmyinen ja rosoinen kuin vanhan puun kaarna, poikasen ruumiin ympäri. Sitten se painaen ruumiinsa kallioon veti voimakkaasti. Kuului imaiseva ääni, ikäänkuin lentohiekka olisi maiskauttanut huuliaan, ja pieni norsu vajosi yhä syvemmälle.
Kun märkä hiekka raapi poikasen pientä, pyöreää vatsaa, se vaikeroi surkeasti. Näytti aivan siltä, kuin tämä ääni olisi herättänyt eloon uusia voiman lähteitä emän suuressa ruumiissa. Kiertäen kärsänsä niin tiukkaan hädässä olevan ympärille, että se melkein näytti uppoavan sen pehmeään nahkaan, se istuutui maahan samalla äkkiä nykäisten, mihin se keskitti äärettömien voimiensa jokaisen hivenen. Poikanen lakkasi vajoamasta, mutta jäi hetkiseksi liikkumattomaksi pysyen yhä kiinni surman rannan hellittämättömässä otteessa. Vasta kun suuren eläimen hirmuiset lihakset venyivät ja jännittyivät kuin teräsköydet, nuo peloittavat syvyydet luovuttivat vastahakoisesti saaliinsa. Ja vielä pikku norsun seisoessa turvassa rannalla lentohiekka kohoili ja hyllyi kuin vahingonilosta.
Tuskin viikkoa myöhemmin viidakon lapsi oppi tietämään, että paitsi lentohiekkaa on olemassa muitakin vaaroja, joille eivät edes sen suuren emän voimat voineet mitään. Jälleen sen suurenmoinen ruokahalu saattoi sen pulaan. Eräänä päivänä, kun muu lauma torkkui viileässä paikassa viidakon tiheikössä, se lähti hakemaan ruokaa ja huomasi pienen rambuta-puun alimmista oksista riippuvan harmaan pallon, jonka imelä mausteen tuoksu kutkutti sen sieraimia. Ojentaen pienen kärsänsä niin korkealle kuin yletti se vetäisi pallon maahan, niin että hunaja roiskui ylt'ympäri. Heti oli sen kimpussa kokonainen parvi mustia, raivoisia viidakkomehiläisiä, jotka tunkeutuivat sen nahan poimuihin ja pistelivät sen ruumiin jokaiseen näkyvissä olevaan osaan niin kuin vain villit mehiläiset saattavat pistää.
Toitottaen ja kirkuen pieni norsu töytäili sinne tänne viidakossa paeten vihdoin lammikkoon, jossa se oli oppinut uimaan. Siellä se pysytteli päivän ja yön, vain kärsän pää veden pinnalla, kunnes pisto vihdoin lakkasi kirvelemästä.
Kuukaudet kuluivat, ja nuori norsu alkoi oppia viidakon lait. Lauma vaihtoi laidunpaikkaa joka päivä sadan vuoden vanhan uroksen johdolla. Joskus eläimet kulkivat leveän joen äyräitä, joka virtasi läpitunkemattomien, vihreiden seinämien välitse, jossa valkoiset kurjet katselivat niitä juhlallisina hiekkamatalikoilta ja jossa wahwah-apinat hyppelivät kirkuen rantapuiden latvoissa. Sitten ne saattoivat käydä syömässä tiheimmän viidakon salaisimmissa sopukoissa, joiden hämärässä kuului metsästävän tiikerin valitusta tahi sellaisia raapivia, sahan sihinää muistuttavia ääniä, joita nälkäinen leopardi päästelee kierrellessään saaliin haussa.
Sitten tuli yö, jolloin lauma ei pysähtynytkään laitumelle, vaan liikkui eteenpäin askelin, joita shikarit, intialaiset metsästäjät, nimittävät »pitkiksi askeliksi» ja jotka vievät eteenpäin nopeasti kuin kulovalkea. Aamun koitteessa, juuri kun nouseva aurinko alkoi pilkottaa puiden lomasta kuin jos sulatusuunin ovi olisi aukaistu, niitä vastaan kantautui lämpimässä ilmassa ihmeellistä, imelää hajua, johon samalla oli sekoittuneena omituista löyhkää, jota ihmisen sieraimet eivät olisi sietäneet.
Tuo haju vaikutti laumaan silmänräpäyksessä. Parantaen jo ennestäänkin kovaa vauhtiaan norsut hetkisen kuluttua kiitivät niin kovaa kyytiä, että poikasen oli pakko laukata voimiensa takaa, ja lopulta se saattoi pysytellä toisten mukana vain tarttumalla pienellä kärsällään kaikin voimin emänsä häntään kiinni.
Norsujen syöksyessä viidakon halki tuo kummallinen haju kävi yhä voimakkaammaksi, ja äkkiä alkoi edestäpäin kuulua sekavia ääniä. Apinoiden kaikuvat huudot, laiskiaisten murahdukset ja villisikojen röhkinä sekaantuivat muihin ääniin ja kutsuihin, ja kaikki eläimet olivat keräytyneet amerikkalaista jalavaa muistuttavan puun ympärille; se oli lähes kahdenkymmenenviiden metrin korkuinen, ja sen oksat olivat täynnä ananaksen kokoisia hedelmiä, joiden vihreässä kuoressa oli puolen tuuman pituiset piikit. Silloin tällöin kuului kumahdus, kun sellainen hedelmä putosi maahan, mikä sai puun ympärille kerääntyneet eläimet hyökkäilemään ja meluamaan, sillä palkintona, josta ne tappelivat, oli duriani, maailman pahimmalta haiseva, mutta parhaimman makuinen hedelmä. Sitäpaitsi sen herkullinen, kermanvärinen sisus vaikuttaa eläimiin kiihdyttävästi ja tekee ne mielettömän rohkeiksi, niin että durianipuun ympäristö näyttää hedelmien kypsymisaikaan useinkin oikealta taistelutantereelta.
Juuri kun norsulauma pääsi puun juurelle, putosi suuri duriani maahan melkein hipoen mustan pukin kierteisiä sarvia, jonka samoinkuin pari sen naarasta taikavoimainen hedelmä oli houkutellut tuoksullaan puun alle. Pukin kuopiessa terävillä etukavioillaan saalistaan norsulauman vanha johtajauros hyökkäsi sen kimppuun vihaisesti mylvähtäen.
Musta pukki on nopein neljällä jalalla liikkuvista eläimistä, sitäpaitsi suuren heimonsa taitavin tappelija, mutta ei suurimmastakaan vauhdista eikä taidosta ole rahtuakaan hyötyä taistelussa viidakon jättiläistä vastaan. Vihaisesti sähähtäen pukki livisti tiehensä luovuttaen durianin norsulle.
Painaen kevyesti suurella jalallaan, jonka anturan ympärysmitta oli lähes kolme metriä, johtaja halkaisi piikkisen hedelmän kahtia ja alkoi ahmia sen herkullista sisusta. Sitten se kohotti kärsänsä ja toitotti kimeästi. Se ääni sai kaikki puun ympärille kokoontuneet pienemmät eläimet hajaantumaan kuin tuhka tuuleen. Ainoastaan yksi eläin kieltäytyi tottelemasta uhkausta.
Kun inhoittavin kaikkien villien eläinten äänistä jyrisi ilmassa, kuului durianipuun takaa pensaikosta murahtelevaa kirkunaa, ja parin tonnin painoinen sarvikuono syöksyi sieltä esiin. Sumatralaisella sarvikuonolla on samoinkuin afrikkalaisella mustalla sukulaisellaan kaksi sarvea, joista turpaa lähinnä sijaitseva on käyrä, peloittava, lähes metrin pituinen ase, kun taas lyhyempi takasarvi työntyy esiin pedon kallosta kuin valkoinen pistin.
Yleensä norsu ja sarvikuono eivät tappele keskenään, sillä niiden kamppailu saattaisi käydä tuhoisaksi molemmille. Sinä päivänä oli kuitenkin lemmenjuoma haihduttanut kaiken varovaisuuden sarvikuonon huumaantuneista aivoista, eikä toisaalta ainoakaan elävä eläin olisi voinut pakottaa norsua peräytymään sen lauman ollessa saapuvilla.
Jälleen kajahti suuren uroksen varoittava toitotus, ja se varustautui sellaiseen hirviöiden taisteluun, jollaisia kai useinkin tapahtui niinä aikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin nyt.
Sarvikuonon hyökätessä pensaikosta tuskin viidenkymmenen metrin levyinen tasainen kenttä erotti sen norsun mustasta, korkeasta ruumiista. Laskiessaan peloittava-aseisen, haarniskoidun päänsä melkein maahan ja kömpelöiden, kolmivarpaisten jalkojen painaessa syvät kuopat tantereeseen, se oli kuin panssarilaivan kimppuun hyökkäävä torpedovene, ja näytti mahdottomalta, että norsu-uroksen suunnattoman suuri ruumis voisi kestää sen hyökkäystä, sillä jos vain sarvikuonon onnistuisi tunkeutua norsun paksujen etujalkojen väliin, jotka olivat kuin mustasta basaltista veistetyt, uurteiset pylväät, sen sarvet uppoaisivat auttamattomasti norsun suureen vatsaan. Jos sen vain onnistuisi vahingoittaa suuren eläimen polvea, se voittaisi taistelun, sillä raskasruumiinen norsu ei kykene liikkumaan, jos yksikään sen jaloista joutuu käyttökelvottomaksi.
Vanha uros odotti kuitenkin vastustajaansa tyynenä ja varmana, ikäänkuin osoittaakseen, että se oli sata vuotta kestäneen elämänsä aikana oppinut vastustamaan sarvikuononkin peloittavaa hyökkäystä. Kiertäen kärsänsä leukojensa väliin suojaan se käänsi suunnattoman ruumiinsa niin, että se saattoi ottaa vastaan viidakkojen hyökkäysvaunun, joka syöksyi sitä kohti. Ehkä kaikki muut eläimet olisivat koettaneet väistää hyökkäystä vielä viime hetkessä, mutta vanha uros tiesi, etteivät moiset temput sovi niin suurille eläimille kuin se. Se siis seisoi liikkumattomana, kunnes sarvikuono oli melkein siinä kiinni. Mutta juuri ennen korskahtelevan hirviön suuren ruumiin musertavaa töytäystä se polvistui. Sarvikuono oli tavalliseen tapaansa ummistanut ilkeät silmänsä hyökkäyksensä viime silmänräpäyksessä, joten se ei tiennyt mitään väistöliikkeestä, jonka norsun viisaat aivot olivat keksineet. Laskien väistämisajan hiuskarvalleen oikein suuri uros työnsi eteenpäin pitkät syöksyhampaansa, joita tuki viiden tonnin painoinen kasa luita ja lihaksia, niin että ne suuntautuivat suoraan hyökkäävän hirviön haarniskoituun rintaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului repivää ääntä, kun sarvikuono kirjaimellisesti naulautui norsun hirmuisiin aseisiin, jotka lävistäen sen toistakymmentä senttimetriä paksun nahan tunkeutuivat syvälle hyökkäävän pedon arkoihin elimiin. Kiljahtaen hirmuisesti haavoittunut eläin koetti epätoivoisesti iskeä norsun etujalkoihin käyrällä sarvellaan, mutta pitkät syöksyhampaat, joilla oli tukena uroksen suurempi paino ja voima, pitivät sen asemillaan. Toitottaen sitten vielä kerran raivoisasti vanha uros ponnistautui jaloilleen ja hirmuisella tempauksella kohotti kuolevan sarvikuonon suuren ruumiin koholle maasta, heittäen sen läheiseen tiheikköön ja seisoi korkeana kuin kiistämätön viidakon kuningas laumansa keskellä, veren tahraamien syöksyhampaiden erottuessa räikeinä sen mustasta nahasta.
Taistellessaan sarvikuonon kanssa norsu-uros oli osoittanut olevansa rohkea, niin kuin johtajan pitääkin olla. Mutta koko lauma oli joka tapauksessa ollut sen takana, eikä eläin, jonka se oli tuhonnut, ollut puoltakaan sen koosta eikä painosta. Mutta vanhan naaraksen, jonka seitsemänkymmenenviiden vuoden aikana tapahtuneet synnytykset ja taistelut olivat uuvuttaneet, täytyi yksinään ryhtyä taisteluun Maikal-viidakon kauheinta, voimakkainta ja peloittavinta hirviötä vastaan, joka julmuudessa voittaa maailman kaikki nisäkkäät ja joka kooltaan ja voimiltaan on melkein norsun vertainen.
Kerran hämäränä iltana joen kalvo kiilteli safranin keltaisena ja sen rantoja reunustivat vaaleat lummeryhmät. Äyräiden heiluvat papyrukset kahisivat tuulessa, ja tulipunainen kuu kumotti himmeänä sumun läpi. Suuret tähdet loivat siltojaan oranssin ja kuparin väriseen välkkyvään veteen, joka solisi ja kohisi, tummien haamujen liikkuessa hiljaa sen synkissä syvyyksissä. Kun laihtunut naarasnorsu joi pitkään, tuijottivat ilkeät, keltaiset silmät siihen topaasinvärisen veden läpi. Eivät krokodiilitkaan, joilla on kaksi riviä ristissä olevia hampaita ja kuuden, seitsemän metrin pituinen panssaripeitteinen ruumis, uskalla käydä norsun kimppuun. Poikanen sammutti janonsa emon suuren ruumiin takana, ja kun molemmat olivat juoneet tarpeekseen, ne lähtivät palailemaan viidakon halki vuorenrinteelle, jossa laumalla oli laidunmaansa.
Paluumatkalla nuori norsu kulki edellä, niin että emä saattoi nähdä sen, sillä viidakossa on norsunkin paras pitää poikasensa alituisesti näkyvissään.
Niiden matkatessa eteenpäin vanha emä kohotti silloin tällöin kärsäänsä nuuhkien jokaista tuulenpuuskaa, joita leyhähteli viidakoista ja tasangoilta. Vaikka norsu onkin huonokuuloinen ja -näköinen, sen vainu on sentään niin terävä, että harvat eläimet sen siinä voittavat. Äkkiä tunkeutui emän laajentuneisiin sieraimiin läheisestä viidakosta sellaista hajua, joka pysähdytti sen siihen paikkaan ja sai sen ääntämään varoittavasti poikaselle, joka tallusteli edellä.
Kuullessaan äänen tämä kääntyi ja kiiruhti takaisin, mutta liian myöhään. Viidakosta syöksyi suklaanvärinen peto, joka lautasiltaan oli ainakin parin metrin korkuinen ja jolla on päässä sellainen terävä, käyrä sarvipari, että se tekee urosseladangista eli biisonihärästä nykyisen maailman vaarallisimman eläimen.
Seladangi on suurin ja julmin kaikista villeistä nautaeläimistä, kooltaan pienempi vain norsua ja valkoista sarvikuonoa. Se on luonnostaan surmaaja, kun vielä kaikki sen aistitkin ovat harvinaisen terävät. Ennenkuin norsunpoikanen ehti emänsä luo, tunkeutui hirviön toinen käyrä sarvi sen pulleaan kylkeen saaden pakenevan eläimen vaikeroimaan tuskasta. Tuo ääni ja poikasen vaaran näkeminen haihduttivat kerrassaan vanhan emän arvelut. Kärsä koholla ja toitottaen raivoissaan se syöksyi taisteluun, jota lauman johtajakin olisi karttanut, jos se vain olisi ollut mahdollista.