Hyökkäys oli kiihoittanut suuren biisonihärän samanlaiseen tappeluvimmaan, joka oli saanut valtaansa sen esi-isät metsähärät silloin, kun ne olivat hyökätessään majoittaneet keisarillisen Rooman legioonat Schwarzwaldissa parituhatta vuotta aikaisemmin.
Hiljentämättä lainkaan vauhtiaan nähdessään norsun mustan ruumiin syöksyvän kohti kuutamossa seladangi hyökkäsi eteenpäin kuin kilpa-auto. Juuri kun sen pitkät, käyrät sarvet näyttivät tunkeutuvan norsun rintaan tahi iskevän sen pylväsmäisiin jalkoihin, suuren emän onnistui astumalla syrjään melkein väistää hyökkäys — melkein, mutta ei täydellisesti. Hyökkäävän biisonin vasen sarvi iski välähtävän iskunsa ja viilsi norsun kylkeä, halkaisten paksun nahan kuin paperin ja tunkeutuen syvälle kiinteään lihaan.
Karjahtaen raivosta ja tuskasta suuren pedon hyökätessä ohi norsu työnsi pitkän käärmemäisen kärsänsä suoraan sen ruumiin alle, kiersi sen toisen etujalan ympärille ja väänsi sitä itseensä päin. Kuin taitavan painijan puolinelsoni tämä äkillinen nykäys keikautti seladangin kumoon, niin että se sätkytteli koipiaan selällään. Ja nopeasti kuin salama, ennenkuin kaatunut härkä ehti päästä jaloilleen, norsu polvistui sen päälle kuin suuren hydraulisen puristimen musertavalla voimalla. Kuului hirvittävää, rasahtelevaa ääntä, yksi ainoa tuskallinen mylvähdys; sitten suuri norsuemä seisoi jälleen pystyssä seladangin hengettömän ruumiin vieressä, jonka sen viiden tonnin painoinen luu- ja lihamöhkäle oli ruhjonut muodottomaksi kasaksi.
Norsuemä oli pelastanut poikasensa lentohiekasta ja seladangin sarvista, mutta eivät edes senkään rohkeus, voima eikä viisaus voineet mitään seuraavalle viholliselle.
Maikal-viidakko sijaitsee Trengganun sulttaanikunnassa, ja sulttaani oli äkkiä päättänyt hankkia uusia eläimiä norsulaumaansa, joka oli uudistettu viimeksi hänen isoisänsä päivinä. Kokonaiset kylät tyhjennettiin työläisistä, kokonainen armeija miehiä pantiin kaatamaan puita, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa oli rakennettu pyöreä norsunloukku, jonka halkaisija oli kaksikymmentäviisi metriä ja jossa oli kaksi kolmenkymmenen metrin pituista siipeä, jotka yhtyivät saman käytävän suussa. Se oli parhaiksi niin suuri, että yksi norsu kerrallaan mahtui siitä kulkemaan. Sen seinät ja siivet tuettiin ja sidottiin yhteen rottingista punotuilla köysillä ja peitettiin köynnöksillä, mutta aitauksen sisään jääneeseen viidakkoon ei koskettu.
Kun pyydys oli valmis, vihki kyläpappi sen uhraamalla valkoisen kukon; kesy naarasnorsu vietiin sinne syötiksi, ja kuutamossa aloitti tuhat miestä ajon. Hajaantuen pitkään, puolikuun muotoiseen ketjuun he ryhtyivät hälisemään ja huutamaan ja kovasti rummuttamaan, jolloin pelästynyt lauma alkoi siirtyä laitumeltaan lähestyvien ajomiesten tieltä. Ajajat olivat siksi varovaisia, etteivät he milloinkaan menneet niin lähelle, että pelästyneet norsut olisivat kääntyneet ja lähteneet pakoon. Meluamista kesti koko yön, ja auringon noustessa oli lauman kärki saapunut loukon köynnöksillä peitettyjen siipien luo. Syöttinorsu toitotti aitauksessa tyynnyttävästi, samalla kun lauman takaa lähestyvien ajajien melu kävi vain äänekkäämmäksi. Kulkien pyydyksen toisiinsa liittyvien siipien vierustaa pujahtivat johtavat norsut vuorotellen kapeasta portista viidakkoalueelle, joka oli ympäröity puunrungoista rakennetulla aidalla. Päästyään sinne ne eivät enää löytäneet takaisin kapeaan mutkaiseen käytävään, josta ne olivat tulleet.
Pienen norsun emä huomasi ensimmäiseksi joutuneensa satimeen. Juosten aidan vierustaa kuin mieletön se heittäytyi yhä uudestaan noita paksuja puunrunkoja vasten, kunnes ne ritisivät ja ratisivat sen painosta, ja toitotti samalla varoittavasti, mikä tunkeutui ulkopuolella vallitsevan melun läpi kuin höyrypillin vihellys. Kuullessaan varoitusäänen pakotti vanha uros, joka johti jälkijoukkoa, loput laumasta kääntymään, ja murtautuen ajajien ketjun läpi ne pakenivat viidakon kaukaisimpiin soppiin.
Silloin aidalle sijoittuneet vartiat katkaisivat köydet, jotka pitivät ylhäällä satimen luukkua. Tämä putosi kuin suojaristikko riistäen viimeisetkin pakenemismahdollisuudet aitaukseen joutuneilta norsuilta. Syntyi pakokauhu, kun vangitut eläimet töytäilivät sinne tänne yhtenä ainoana mustien, jättiläismäisten ruumiiden pyörteenä. Samassa ajajat kiipesivät pylväiden päähän ja pitivät ne palavilla soihduilla ja pitkillä keihäillä loitolla seinämistä. Heti päivän valjettua vangitut norsut ajettiin kesyttämiskarsinoihin, joissa ne sidottuina ja kahlehdittuina pakotettiin nälällä ja lyönneillä tottelemaan. Nuori norsu päästettiin viimeisten joukossa satimesta; se taisteli ääntä päästämättä jokaista kesyttämättömän luonteensa lannistamisyritystä vastaan. Koska se oli lauman kuninkaan poika, sen ei tietystikään sopinut alistua ihmisten komennettavaksi. Yhä uudestaan se yritti epätoivoisesti päästä kiduttajiensa kimppuun saaden vihdoin sivalletuksi kärsällään liian lähelle tullutta miestä niin kovasti, että tämä retkahti tajutonna puuta vasten. Nähdessään sen kesyttäjien päällikkö menetti kokonaan kärsivällisyytensä.
— Viekää tuo nuori paholainen pois ja ampukaa se, ennenkuin se tappaa jonkun meistä, hän määräsi.
Kun sidottua ja avutonta, mutta vieläkin vastaan rimpuilevaa eläintä vietiin pois, huudahti harjoittaja äkkiä ääneensä.
— Timarti! hän huusi viitaten nuoren norsun jalkaan ja kumarsi kunnioittavasti eläimelle, joka oli juuri tuomittu kuolemaan.
Kerran sadassa vuodessa, niin alkuasukkaat uskovat, syntyy norsu, jonka jokaisessa jalassa on kuusi varvasta viiden asemesta. Sellaista eläintä luullaan Ganushin, suuren norsujumalan ruumistumaksi, jonka patsaiden jokaiseen jalkaan aina kaiverretaan kuusi varvasta. Tämä Maikal-lauman nuori norsu oli juuri sellainen.
Kaksikymmennelivarpaiselle Timartille alkoi nyt uusi elämä. Se ei saanut enää vaeltaa viidakon tuoksuvassa hämärässä, jossa Etelän tuikkivat tähdet näyttivät riippuvan puiden oksilla ja jossa kuu kohosi kuin kiiltävä kultainen kilpi tummanvihreiden latvojen yläpuolelle. Chakoran äänien asemesta, linnun, joka huutelee niin korkealta yötaivaalta, että dajakit luulevat sen pesivän kuun luolissa, se sai kuunnella Trengganun hopeisten temppelikellojen helinää. Se kulutti päivänsä puistossa syöden mielin määrin paloiteltua sokeriruokoa ja tuoretta ruohoa ja nukkui marmoritallissa, suuren palvelijajoukon yötä päivää vartioidessa sitä.
Kului vuosi. Timarti kasvoi kasvamistaan, niin että se oli suurempi kuin ainoakaan sen ikäinen Sumatrassa konsanaan nähty norsu.
Sitten tuli jälleen kevät. Kaikkialta kuului kuiskauksia ja kasvavien kasvien kahinaa, ja viidakko oli täynnä uuden elämän värähtelyä. Durianipuut olivat jälleen täynnä hedelmiä, ja tuhansia salaisia teitään, maitse, vesitse ja ilmojen halki viidakon asukkaat riensivät elämään ja rakastamaan sadekauden ikävien kuukausien päätyttyä.
Kaikkialta koko maakunnasta kiiruhti tuhansittain miehiä, naisia ja lapsia kukkulalla sijaitsevaan suureen temppeliin, sillä siellä oli määrä viettää Ganushin, norsujumalan, juhlaa ja samalla osoittaa kunnioitusta Timartille, pyhälle kaksikymmennelivarpaiselle norsulle.
Kun juhlapäivä koitti, Timartin selkään levitettiin suuri, punainen silkkivaippa, joka oli koristettu kullalla ja helmillä. Sen syöksyhampaat kullattiin, ruumis maalattiin sinoberilla, ja sen suureen päähän kiedottiin punaisista hibiscuksista sidottuja seppeleitä ja köynnöksiä. Soittimien helinän ja kansanjoukkojen huutojen ohjaamana ja sulttaanin itsensä palvelemana nuori norsu käveli hitaasti marmorikäytävää pitkin. Kun ylipappi sitten kohotti kuihtuneet käsivartensa lausuakseen rukouksen, soittokunta lakkasi soittamasta, ja kuunteleva kansanjoukko muuttui haudan hiljaiseksi.
Äkkiä rikkoi hiljaisuuden kukkulan takaa näkyvän vihreän viidakon reunasta kuuluva villin norsun toitotus. Vain juoksuaikana, kun lauma hajaantuu ja töytäilee onnellisena versovassa viidakossa, tuo kutsu joskus kuuluu.
Timartin korvat kääntyivät eteenpäin kuin suuret kilvet. Unohduksissa olleet muistot alkoivat liikkua sen mielessä. Kutsu kajahti vielä kerran, ja kuin hulluus iski sen vereen entisen riehakan, vapaan elämän, auringonnousujen, kuutamoiltojen, lauman toveruuden ja viidakon tuoksujen ja äänten kaipuu.
Mylvähtäen kumeasti se pyörsi takaisin pitkälle tielle, joka vei portille. Palvelijat koettivat pysähdyttää sitä heiluttamalla norsukeksejään sen edessä ja tuikkaamalla sitä kunnioittavasti niiden terävillä kärjillä. Toitottaen kovasti, mikä peitti kansanjoukon melun, se hyökkäsi temppelin porttia kohti. Kuullessaan pappien varoitushuudot vartiat paukahduttivat portin kiinni juuri kun se pääsi sen edustalle. Karjahtaen raivosta nuori norsu syöksyi eteenpäin ja töytäisi porttia kuin muurinmurtaja. Sen kaikki ruhjovan voiman tieltä pirstoutui kaiverrettu marmori palasiksi. Huumaantuneena ja murjoutuneena, mutta vapaana Timarti pääsi temppelin alueen ulkopuolelle, ja ennenkuin kesyt, harjoitetut norsut ehdittiin tuoda avuksi ajamaan sitä takaa, se katosi metsään johtavalle pitkälle tielle. Kerran vain välähti punaista ja keltaista viheriää metsää vasten; Timarti oli turvassa takaa-ajolta.
Mutta se ei sentään vieläkään päässyt esteettömästi viidakon vapauteen. Kun se tunkeutui tiheän alakasvullisuuden läpi, johon oli kietoutunut kaikenlaisia köynnöksiä, sen herkkiin sieraimiin kantautui sellaista kuumaa, pistävää löyhkää, joka merkitsee kuolemaa viidakon kaikille pienemmille eläimille ja hengenvaaraa norsullekin. Pitkät, turvallisissa oloissa ja helpossa työssä ihmisten parissa vietetyt kuukaudet eivät olleet pystyneet vaientamaan hälytyskelloa, jonka tuo pahanenteinen haju pani kilisemään Timurtin korvissa. Pysähtyen kuin naulattuna paikoilleen se tarkasteli edessään kasvavaa pitkää ruohoa pienillä, räpyttelevillä silmillään.
Äkkiä näytti juuri sen edessä liikkuvan ruskea läiskä. Kuului uhkaavaa murinaa, ja varjoisasta, kellertävästä ruohikosta, joka sulautui yhteen pedon juovikkaan nahan kanssa, ponnahti ilmaan kahden metrin pituinen tiikeri hirvittävä suu ammollaan ja upotti ojossa olevat kyntensä syvälle Timartin silkillä peitettyyn nahkaan. Julma kissapeto oli tuntenut terävällä vaistollaan, että norsu oli vasta kasvuiässä oleva temppelinkasvatti, joten se toivoi voivansa kaataa sen maahan odottamattomalla, rajulla hyökkäyksellään.
Mutta tiikeri ei tiennyt, että Timarti oli syntynyt viidakossa, eikä sitäkään, että se ennenkin oli nähnyt lauman ottelevan tiikereiden kanssa. Vaikka se horjahtikin suuren pedon ruumiin painosta, se pysyi sentään jaloillaan eikä menettänyt malttiaan, mikä oli aivan yhtä tärkeää. Toitottaen tuskissaan ja raivoissaan se pyörähti sivulle ja kiersi pitkän kärsänsä kuin teräsköyden tiikerin juovikkaan. jäntevän ruumiin ympärille. Tiukentaen otettaan, kunnes tiikerin kylkiluut rutisivat, Timarti vetäisi suuren kissan maahan ja iski sitä kullatuilla syöksyhampaillaan. Vaikka tiikeri pyörähtikin nopeaan tapaansa syrjään, ei sen onnistunut täydellisesti väistää iskua, vaan toisen syöksyhampaan kärki viilsi sen kyljen halki naulaten sen hetkiseksi maahan. Pysytellen tasapainossa kolmen käpälän varassa julma peto läimähdytti heimonsa vasenkätisen iskun, keskittäen siihen teräksenlujan ruumiinsa koko voiman. Lyönti oli niin hirvittävä, että nuori norsu horjui hetkisen ja sen suuri ruumis huojui, samalla kuin punaisia viiruja ilmestyi sen harmaan sinertävään kylkeen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Timarti painoi toisen suuren etujalkansa kuin juntan viidakon hirmun ruumiille. Kuului musertuvain luiden rusketta ja tukahtunutta murinaa, kunnes nuori norsu hetkisen kuluttua paiskasi muodottoman, juovaisen möhkäleen pitkään ruohikkoon.
Vankeuden aikainen silkkivaippa oli repeytynyt irti, ja veri oli huuhtonut kultauksen syöksyhampaista; kyljet olivat aukiviilletyt ja raadellut, mutta nyt puhalsi vapaa norsu sen kaikuvan toitotuksen, johon vain voittajalla on oikeus.
Siihen kuului kaukaa heikko vastaus, ja toitottaen uudelleen Timarti syöksyi viidakon halki takaisin laumansa luo.
BABIRUSSA
Pieni nuuhkiva porsas oli yksi kymmenestä, sillä sen emä, vanha babirussa, Maikal-viidakon villisika, oli suurten perheiden kannattaja.
Kylmänä talviaamuna, kun malaijienkin maassa lehdet olivat huurteessa, vanha babirussa tunsi hetkensä koittaneen. Kiskoen maasta juurineen pitkää ruohoa se laittoi pesänsä tiheään rottinkiviidakkoon asettaen ruohon juuret sisäänpäin, niin että syntyi pyöreä kasa, joka oli aivan jättiläismäisen tuhatkaunokin näköinen. Sitten se kaivautui kasan alle ja kohotti sitä ylöspäin, niin että syntyi kömpelötekoinen maja, jota toisiinsa kietoutuneiden köynnösten terävät, käyrät piikit rajoittivat ja suojelivat.
Sinne vanha sikaemokin vetäytyi piiloon, ja siellä nuo kymmenen porsasta syntyivät päivää ennen sateiden alkua. Poikueen viimeinen ja pienin oli vaaleanpunertava, eikä harmaa tahi ruskea, kuten muut. Sitäpaitsi se osoittautui siitä hetkestä alkaen, jolloin se avasi terävät, räpyttelevät, pienet silmänsä, viisaammaksi, rohkeammaksi ja nopeammaksi kuin ainoakaan noista toisista. Viisautensa ja rohkeutensa se oli saanut luonnollisella tavalla perinnöksi, sillä villisika on toiseksi urhoollisin ja kolmanneksi viisain kaikista viidakon eläimistä. Ainoastaan mesimäyrä on urhoollisempi, ja vain norsu sekä äreä, murahteleva laiskiainen ovat viisaampia. Mutta porsaan valppaus oli kokonaan sen omaa, sillä vaikka jokainen villisika ponnahtaakin silmänräpäyksessä jaloilleen, vain harvat niistä oppivat ajattelemaan ja toimimaan niin nopeasti kuin tämä Maikal-viidakon vaalea babirussa.
Jo pienten porsaiden syntymäpäivänä varovainen vanha babirussa, niiden emo, alkoi opettaa poikueelleen tietoja ja taitoja, jotka kaikkien villiinväkeen kuuluvien eläinten täytyy oppia. Ne opetettiin lepäämään hiljaa kuin hiiret mukavassa pesässään ja pakotettiin makaamaan liikkumattomina huolimatta kaikesta, mitä tapahtui ulkopuolella, kunnes emon hiljainen röhkäisy ilmaisi kaiken olevan jälleen hyvin. Tämä ääni oli hiljennetty ihmiskorvalle kuulumattomaksi, samalla tavoin kuin ilmassa liitelevän lepakon vikinä, mutta pieni babirussa kuuli sen uskomattoman pitkän matkan päähän.
Joskus, kun pimeys oli kietonut tuoksuvan viidakon vaippaansa kuin mustaan samettiin, kuulivat pienet porsaat, jotka olivat kääriytyneet lämpimäksi, pieneksi pyöreäksi palloksi ruohokatoksen alle, omituista ääntä, ikäänkuin tylsällä sahalla olisi kihnutettu sitkeää puuta. Niin valittelee leopardi nälkäänsä, joka pakottaa sen samoilemaan öisin. Harvinaisempaa oli saalista hakevan tiikerin kaamea, pitkäveteinen vaikerrus. Kuullessaan nuo pahaenteiset äänet ruohikkoon piiloutuneet viidakon lapset painautuivat lähemmäksi toisiaan kuin vaiston pakosta, joka oli niissä yhtä syvällä kuin elämä itse ilmoittaessaan kuoleman kulkevan ohi.
Sitten koitti päivä, jolloin babirussaperhe huolimatta yhtämittaisesta nälkäisestä vikinästään vieroitettiin, ja jolloin porsaat ensi kerran poistuen pesänsä hämärästä turvallisuudesta uskalsivat lähteä katselemaan ulkopuolella olevaa maailmaa. Niistä se näytti kovin suurelta ja vaaralliselta. Matalan ruohokaton asemesta oli korkealla niiden yläpuolella heiluvista oksista muodostunut vihreä telttakatos, jonka läpi näkyi paikoitellen sinistä taivasta ja untuvaisia pilvenhattaroita. Kun ne liikkuivat viidakossa, niiden vierestä kuului äkkiä rääkynää, joka pakotti ne kerääntymään lähemmäksi emää, kunnes tämä jollakin ihmisille tuntemattomalla tavalla ilmoitti, että huutaja oli vain fasaani, joka huolimatta kovasta äänestään ei ole pienille porsaille vaarallinen.
Hetkisen kuluttua ne oppivat viidakon toisen opetuksen: vaara ei ole milloinkaan kaukana. Pienen matkueen edessä kuului ruskeasta ruohikosta äkkiä sihinää, kirkasta ja kylmää kuin jää; pitkien ruohonkorsien lomasta kohosi suuren käärmeen tuhoa ennustava ruumis. Harmaana kuin kuolema ja mustana kuin yö julma matelija huojui niiden edessä auringonpaisteessa. Pienten babirussien mielestä ei tuossa solakassa, miellyttävässä olennossa, joka heilui niiden edessä, näyttänyt olevan mitään erikoisen vaarallista. Mutta varovainen vanhus, niiden emä, oli aivan toista mieltä. Se tiesi liiankin hyvin, ettei nuori porsas voi kestää kaikista käärmeistä vaarallisimman, kuningaskobran, luomettomien silmien katsetta joutumatta sen uhriksi. Mutta itsestään se oli oppinut tietämään jo aikoja sitten, että sen sitkeä nahka ja nahanalainen paksu rasvakerros kykenevät suojelemaan sitä täydellisesti kaikkien käärmeiden myrkkyhampaiden pistoilta.
Kun käärme kohotti vaarallisen päänsä hyvän matkaa toista metriä maasta, vanha babirussa tyrkkäsi kerran vain pyörähdyttämällä suurta päätään pienet porsaat, jotka tunkeutuivat eteenpäin, kierimään suinpäin taakseen. Sitten se lähti painaen kärsänsä alemmaksi tuota huojuvaa uhkaavaa olentoa kohti. Kobran solakka ruumis litistyi niskan kohdalta niin litteäksi, että se oli ohut ja kova kuin taottu teräs, samalla kuin sen synkät, tuhoa ennustavat silmät kiiluivat kuin musta lasi. Äkkiä käärme iski eteen- ja alaspäin sukuunsa kuuluvien matelijoiden tavalliseen nopeaan tapaan. Sellaisetkin ammattikäärmeentappajat kuin faaraorotta ja haisumäyrä, jotka on luotu nopeiksi, voivat vain vaivoin väistää täysikasvuisen kobran iskua jouduttuaan kerran sen ulottuville. Mutta babirussa ei edes yrittänytkään väistää. Painaen kärsänsä syvälle ruohikkoon ja nostaen jokaisen harjaksensa pystyyn se otti vastaan käärmeen iskun niskaansa hartioittensa väliin. Kun käärmeen kaksinkertaiset, ontot myrkkyhampaat tunkeutuivat villisian lihaan, niistä pirskahti neljä ohutta, vaaleankeltaista myrkkysuihkua babirussan nahan alle. Jokainen tippa tuo kuoleman jokaiselle nisäkkäälle, suurille ja pienille, jos se vain pääsee koskettamaan hermon päätä. Kun sellaista tapahtuu, myrkky leviää hermostoon, lamauttaa hermosolmun toisensa perästä, kunnes se pääsee niihin, jotka hallitsevat sydäntä ja keuhkoja, jolloin haavoittunut eläin heittää henkensä.
Tämä hyökkäystapa oli aina ennen tehonnut kobran mielestä hyvin tyydyttävästi. Se epäonnistui kuitenkin babirussaan nähden pääasiallisesti siksi, ettei villisialla ole pinnalla hermoja, ei ainakaan sellaisia, joiden kimppuun helposti pääsee. Ne ovat piilossa syvällä paksujen nahkakerrosten ja kiinteän silavan alla.
Ennenkuin kobra ehti ponnahtaa takaisin asentoon suunnatakseen toisen iskun, babirussan leuat pureutuivat lujasti sen teräksen lujan ruumiin ympärille. Käärmeen raivosta sihisevä pää iski yhä uudestaan. Sitten babirussan terävät hampaat tunkeutuivat läpi suomuisen nahan ja lihasten, jotka olivat kovat kuin piiskansiima, eivätkä hellittäneet otettaan, ennenkuin matelijan julma pää oli irti lähes neljän metrin pituisesta ruumiista.
Painaen maahan päättömänä kiemurtelevan käärmeen terävillä sorkillaan vanha emäsika kiskoi irti sen sitkeän nahan paljastaen kiinteän valkoisen lihan perheelleen ravinnoksi.
Seuraavan elämän ja kuoleman tiedon oppiminen maksoi porsaille paljoa enemmän kuin ensimmäisen opetuksen mieleen painaminen. Silloin ne oli opetettu varovaisiksi muutamilla mustelmilla, mutta silmänräpäyksellinen, ehdoton tottelevaisuus oli opittavissa ainoastaan itsensä kuoleman hinnalla.
Niinä viikkoina, jotka olivat seuranneet ottelua kuningaskobran kanssa, niiden paino ja viisaus olivat lisääntyneet kaikille villieläimille ominaiseen tapaan, jotka kasvavat ja varttuvat tropiikin auringon paisteessa. Erään tukahduttavan kuuman päivän iltana ne seurasivat vanhaa babirussaa hyvin tallattua polkua veden partaalle auringon laskiessa rusottavaan, vanhan kuparin väriseen utuun. Veden kalvo oli kuin vaaleaa kultaa vivahtaen toisen rannan puolella tumman viheriään, missä viidakko ulottui vesipiihin saakka. Kun janoinen lauma pääsi viettävälle rantapenkereelle, ei vaaraa näkynyt, ei kuulunut eikä tuntunut missään, ja koko poikue kiiruhti röhkien ja vikisten juomaan kylmää vettä. Juuri ennenkuin vanha babirussa pääsi vedenpartaalle, sen laajentuneet sieraimet tunsivat myskin hajua ja sen terävät silmät huomasivat kaksi litteää kyhmyä, jotka olivat kuin ajopuun oksat ja jotka alkoivat liikkua rantaa kohti. Heti tuntiessaan tuon vaarallisen hajun ensi leyhkäyksen ja huomatessaan nuo mustat kyhmyt vanha sika röhkäisi tavalla, joka babirussien kielessä merkitsee: »Takaisin!» Kuullessaan merkin kaikki porsaat pysähtyivät paikalleen, paitsi kaksi. Poikueen suurimmat ja voimakkaammat, täplikkäät johtajat, epäröivät hetkisen, mutta lähtivät sitten jatkamaan matkaansa päättäen nähtävästi juoda siemauksen, tapahtuipa mitä tahansa. Kaikki muut keräytyivät yhteen joukkoon ja juoksivat vastahakoisesti, mutta tottelevaisina emänsä turviin.
Juuri kun ne pääsivät emon luo, tapahtui jotakin hirvittävää. Niiden silmien edessä tyyni vesi kuohahti äkkiä vaahdoksi kuuden metrin pituisen krokodiilin hyökätessä kohti. Peto oli uinut joen poikki, niin että vain sen ilkeiden keltaisten silmien kohdalla sijaitsevat luukyhmyt olivat näkyneet veden pinnan yläpuolella. Sen musta, harjareunainen pyrstö, jossa oli teräviä kohoutumia kuin sahan hampaita, kuljetti sitä veden läpi kuin potkuri, ja vaikka sen musta ruho oli paksu kuin hevosen ruumis ja vaikka sen jalat olivat lyhyet ja käyrät, se syöksyi penkereelle niin kovaa vauhtia, että vain harvat eläimet olisivat päässeet sitä pakoon. Kirkuen kauhusta molemmat pienet porsaat livistivät emäänsä kohti juuri noiden julmien leukojen edellä, jotka ammottivat aivan niiden kintereillä.
Huomatessaan, ettei se saanut kiinni pakenevia porsaita, suuri sisilisko käytti hyödykseen sen sukuisten eläinten viimeistä, tuhoisaa temppua, joka on kellistänyt monta näköjään jo turvaan päässyttä eläintä. Pyörähtäen sivuittain se sivalsi pitkällä, harjareunaisella pyrstöllään kuin viikatteella porsaita ja singahdutti ne korkealle ilmaan, niin että ne putosivat molskahtaen veteen. Melkein samassa krokodiili jo oli peräytynyt takaisin jokeen, eivätkä pienet babirussat kohonneet enää milloinkaan pinnalle.
Tämän viimeisen tottelevaisuuden opetuksen jälkeen babirussaemä näytti perheelleen, kuinka käydään loppumatonta taistelua nälkää vastaan, jota kaikki villiinväkeen kuuluvat olennot saavat kärsiä. Ei ainoallakaan eläimellä — lukuunottamatta ihmistä itseään — ole niin vaihteleva ruokalista kuin babirussalla. Niin hyvin kalat, liha ja linnut kuin käärmeet, hyönteiset, juuret, taimet ja kaikenlaiset hedelmät kuuluvat villisian ruokajärjestykseen. Ja sitäpaitsi niiden vanha vakava emä uskalsi, kuten pienet porsaat jo olivat saaneet selville, hankkia niille sellaistakin ravintoa, jota ei ainoakaan muu viidakon eläin uskaltanut lähestyäkään.
Muutamien päivien kuluttua krokodiilin tapaamisesta, kun nuo kahdeksan porsasta liikkuivat hiljaa viidakon halki, kuten niiden johtaja oli opettanut ne kulkemaan ruoanhakumatkoilla, vanha babirussa pysähtyi äkkiä nuuskien tarkkaan ilmaa. Sen verrattomat sieraimet ilmoittivat sille kuolleen puhvelin lepäävän piilossa lähipensaikossa. Ne tunsivat myöskin ilmassa sellaista tiikerin hajua, joka olisi karkoittanut pois jokaisen muun eläimen, paitsi kylmäveristä babirussaa. Villisialla ei kertakaikkiaan ole hermoja ja vain muutamia pelonaiheita. Tämäkin kätki aluksi poikueensa huolellisesti okaisen viidakon sydämeen ja alkoi sitten tutkia, oliko tiikeri asettunut väijyksiin kaatamansa eläimen läheisyyteen. Kovasti rohkaisten sika äkkiä hypähti aukealle sen pensaan läheisyyteen, jossa puhvelin raato oli piilossa, ja ponnahti heti takaisin turvaan akaasiaviidakon käyrien piikkien alle aikoen nähtävästi houkutella tiikerin esille, jos se vain piileskeli jossakin lähistöllä. Se toisti kolmesti tämän tempun juovikkaan murhamiehen näyttämättä elon merkkiä. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä, ettei vaaraa ollut mailla halmeilla, se kutsui poikueen esiin kätköstään. Hitaasti ja järjestelmällisesti, heimolaistensa tapaan, nuo kahdeksan porsasta täyttivät vatsansa kuolleen puhvelin lihalla, kunnes raadon kylkiluut olivat paljaina.
Kun tiikeri sinä iltana palasi haaskalle, se näki raivokseen ja hämmästyksekseen suurimman osan siitä lihasta, jonka se oli varannut toiseksi ateriakseen, hävinneen olemattomiin. Lukuisat pienten sorkkien pehmoiseen maahan painamat jäljet osoittivat, millainen eläin oli uskaltanut rosvota siltä sen tappaman eläimen.
* * * * *
Kuukausia myöhemmin koitti viidakkopalon päivä, jolloin nuori babirussa kohtasi ensimmäisen ja viimeisen kerran sen suuren Maikal-viidakon villikarjun, joka oli sen isä. Kuinka tuli syttyi, sitä ei kukaan tiennyt. Ehkä se pääsi leviämään kuljeksivan metsästäjän nuotiosta, tahi ehkä pelkkä tropiikin auringon kuumuus sytytti palamaan kuivan viidakkoruohomättään, joka oli paahtunut tulenaraksi. Nuori babirussa ei tiennyt muuta kuin että äkkiä aamupäivällä hyökkäsi viidakon keskustan läpi tulilinja, joka rätisi ja sihisi ja vaikeroi puiden latvoissa. Kaikki metsän tiet ja polut ja salaiset kujanteet olivat heti tungokseen asti täynnä viidakon asukkaita, jotka kiiruhtivat soiden takaisille paljaille, turvallisille kukkuloille. Pohjoisissa seuduissa pakolaiset olisivat kiiruhtaneet joelle ja uineet turvaan sen toiselle rannalle, mutta kaikki Maikal-viidakon asukkaat tiesivät vallan hyvin, että oleskeleminen liekkien keskellä on turvallisempaa kuin antautuminen alttiiksi joen synkissä syvyyksissä piileville vaaroille.
Ensin tulivat pienimmät, heikoimmat eläimet. Pienet sarvettomat hiirikauriit, jotka olivat tuskin parinkymmenen senttimetrin korkuisia, kiitivät ääneti ohi; harmaat siipioravat heittäytyivät ilmaan puiden ylimmiltä oksilta jännittäen ruumiinsa niin litteäksi, että olivat kuin ilmassa liitäviä kivilevyjä. Niiden jäljessä tulla touhusivat langurit, suuret, kauniit harmaaturkkiset ja mustanaamaiset apinat hyppien latvasta latvaan, ja pitkin maata syöksyi laumoittain täplikkäitä haarasarvisia kääpiöhirviä ja pieniä haukkuvia hirviä, jotka narskuttelivat hampaitaan mennessään, mustia nilgaiantilooppeja ja joukoittain muita eläimiä. Laumoittain sakaaleja, susia, leopardeja, kettuja ja ilveksiä, viidakon sydänseutujen punaisia kissoja, oli suostunut yleiseen aselepoon, joka kulovalkean uhatessa oli solmittu viidakossa.
Kokeneen, vanhan emänsä saattamana, joka elämänsä aikana oli nähnyt monta viidakkopaloa, babirussaperhe jatkoi matkaansa soiden takaiseen, turvalliseen piilopaikkaan, laajaan, okaiseen tiheikköön, josta ne saattoivat nähdä viidakosta sen takana kohoaville kukkuloille vievälle päätielle.
Pienempien eläinten joukossa laukkasi iso babirussakarju, jonka harjaksisten leukojen kummallakin puolen kaartuvat neljännesmetrin pituiset torahampaat olivat kuin käyrät tikarit. Kun se kiiti eteenpäin kukkulan laelle kiiruhtavien, pelästyneiden eläinten joukossa, se sattui törmäämään punaisen hallavaan suteen, joka oli melkein yhtä suuri kuin pohjoisessa asustava harmaa veljensä. Tottuneena näkemään kaikkien sorkkaeläinten pakenevan sen tieltä punaturkkinen metsästäjä kääntyi metsäkarjuun päin murahtaen, niin että sen valkoiset hampaat naksahtivat yhteen kuin terässangat. Babirussa näytti vain hieman pudistavan päätään, mutta kuitenkin pitkähäntä seuraavassa silmänräpäyksessä vääntelehti kuolemankielissä tiheikössä. Babirussien julma johtaja oli viiltänyt sen kurkun auki pelottavilla tikareillaan.
Kun karju sitten alkoi kiivetä rinnettä ylös, murtui ja hajaantui äkkiä sen edessä kiiruhtava pakolaislauma paeten tiheikköihin ja tunkeutuen pensaikon läpi jättäen tien tyhjäksi. Kuin liukuen sitä pitkin tuli alaspäin tavattoman suuri tiikeri. Sen kirkkaan punakellervä, sysimustien juovien koristama turkki näytti liekkinä loimuavan auringonpaisteessa, eivätkä sen suuret käpälät synnyttäneet pienintäkään ääntä tallatessaan tietä. Sen naamassa oli sellainen julmuuden ja säälimättömän voiman ilme, joka tekee tiikerin niin hirvittävän näköiseksi. Kävellessään se piti suurta päätään melkein maahan painettuna, eivätkä sen synkät, vihertävät silmät näyttäneet kiinnittävän lainkaan huomiota sen ympärillä liikkuviin eläimiin, vaan niiden katse oli suunnattuna kaukaisiin kukkuloihin. Karju oli ainoa eläin, joka kieltäytyi koko ajan väistymästä hivenenkään vertaa uuden tulokkaan tieltä, ja se pysytteli äreän uhmaavana keskellä polkua. Näytti aivan siltä, ettei mikään muu kuin viidakkopalon pakotuksesta solmittu aselepo voinut suoda babirussalle tätä itsepäistä rohkeutta, että se uskalsi kulkea rinnakkain tiikerin kanssa. Tämä eriskummainen pari kulki tietään tiikerin kellanvihreiden silmien vilkuillessa sivulta babirussan pieniin, punaisiin silmiin, niin läheltä, että jälkimmäisen torahampaat väliin melkein hipoivat toisen hirvittäviä leukoja.
Äkkiä tie tukkeutui sellaiseltakin parilta kuin tiikeriltä ja babirussalta. Pakenevien eläinten herättämä urosnorsu, joka oli päivän kuumimmiksi tunneiksi paneutunut nukkumaan kukkulan rinteelle, toi mustan ruhonsa ja pitkät, terävät syöksyhampaansa poikittain tielle.
Sanottakoon mitä tahansa, mutta norsu on silloin, kun se tahtoo käyttää kuninkaallisia oikeuksiaan, maailman kaikkien eläinten kuningas. Savun haju, pakenevien eläinlaumojen pakokauhu ja liekkien rätinä olivat herättäneet tuon suuren rumilaan ja saaneet sen raivoihinsa. Kun se liikkui eteenpäin, sen pienet siansilmät kiiluivat verestävinä kuin babirussan silmät, ja se toitotti kimeästi kohottaen kärsäänsä. Kuullessaan sen äänen tiikeri pysähtyi paikalleen, katsahti kerran vain eteensä ilmestyneeseen jättiläiseen ja kääntyi kumeasti murahtaen syrjään kadoten tiheikköön, mutta babirussa ei ollut tietääkseenkään. Pakokauhu, uhkaava palo, taistelu suden kanssa ja sen kaikkein katkerimman vihollisen, tiikerin, läheisyys olivat hitaasti kiihoittaneet sen äreää luonnetta. Tarvitaan paljon, ennenkuin babirussan kylmä veri kuumenee taistelunhaluiseksi, mutta kun sellaista tapahtuu, eläin on kuin raivohullu ja riehuu silmittömästi. Vastustajan ylivoimaisuudesta se ei välitä vähääkään, eikä sen oma henki ole minkään arvoinen, kun vihollinen on saatava surmatuksi.
Röhkäisten pari kertaa sillä tavoin, mikä osoittaa babirussan joutuneen murharaivon valtaan, karju hyökkäsi kohti. Syntyi merkillinen kaksintaistelu. Suuri paksunahkainen, joka sulki tien villisialta, painoi viisi tonnia ja oli yli kolmen metrin korkuinen. Villisika painoi ehkä puolitoistasataa kiloa ja oli kippuran häntänsä päästä ylöspäin työntyvän kärsänsä päähän saakka tuskin puolentoista metrin pituinen. Mutta vastustajan suhteettomasti suurempi paino ja koko samoinkuin oma kuolemanvaara olivat lakanneet merkitsemästä sille mitään. Kuin ammuttu se hyökkäsi, ja ennenkuin suuri eläin ehti liikahtaakaan, karju oli työntänyt terävät torahampaansa norsun toiseen etujalkaan polven kohdalle sitkeän nahan läpi. Niiden partaveitsen terävät reunat viilsivät paksun nahan halki kuin paperin, veren tulvahtaessa silmänräpäyksessä haavoista. Toitottaen kimakasti norsu yritti tallata pienen kiusanhenkensä jalkoihinsa ensin toisella, sitten toisella etujalallaan, mutta babirussa oli liian ketterä jäädäkseen sitä odottamaan ja vastasi viiltämällä syvän haavan norsun toiseenkin etujalkaan. Nostaen aran kärsänsä vaaran ulottuvilta musta liikkuva vuori yritti sitten iskeä runsaasti puolentoista metrin pituiset syöksyhampaansa villisian ruumiiseen, mutta tämä pysytteli lähellä norsun ruumista kääntyillen niin nopeasti, että se väisti jokaisen iskun viiltäen samalla viiltämistään käyrillä torahampaillaan, kunnes norsun ryppyiset, mustat, patsasmaiset etujalat olivat aivan verestä punaisina. Tuskien hurjistuttaman paksunahkaisen aivot, jotka ovat melkein yhtä kehittyneet kuin ihmisen, keksivät kohta uuden hyökkäystavan, jolle ei babirussan nopeuskaan voinut mitään. Nojaten eteenpäin suuren ruumiinsa, kun sen hurjistunut vastustaja jälleen hyökkäsi syöksyhampaiden ulottuville, norsu äkkiä polvistui. Karju olisi yhtä hyvin voinut vastustaa romahtavaa seinää. Sen läheisyydessä ei ollut paikkaa, johon norsun suuret jalat eivät olisi ylettyneet; vertahyytävään kiljaisuun, jonka babirussa aina päästää joutuessaan surman suuhun, villisikalauman vanhan johtajan elämä sammui.
Kolmen kuukauden kuluttua viidakkopalosta iski se miekka, joka aina uhkaa kaikkia villiinväkeen kuuluvia, pieniä ja suuria, vielä kerran villisikaperheen niskaan. Vanha babirussa ei enää vienytkään poikuettaan joelle juomaan. Siellä väijyi niin monta kuolemaa, etteivät porsaat olleet siellä turvassa keskellä kirkasta päivääkään. Sen sijaan se opasti ne salaisia polkuja viidakon sydämeen, missä syvällä vihreiden puiden ja toisiinsa kietoutuneiden köynnösten siimeksessä oli tummansininen vesilammikko. Sinne kaikki nuo kahdeksan saapuivat kerran kuuman päivän päättyessä, kun koko lammikko hohteli safranin ja purppuran värisenä länteen painuvan hehkuvan auringon valossa. Sinä päivänä, kuten aina ennenkin, vanha emä kiersi lammikon ympäri, ennen kuin se salli poikueen tulla lähelle. Kun ei vaarasta näkynyt eikä kuulunut merkkiäkään, hajaantuivat janoiset pikku elukat pitkin rantaa ja joivat tarpeekseen kylmää vettä.
Niiden takana huojui korkea papyrusryhmä heikossa tuulen hengessä, joka liikutteli viidakon ylimpiä oksia. Lumpeet hohtelivat kuin suuret tähdet sinistä vettä vasten. Sikojen juodessa liikahtivat kaislat hieman, tuskin enempää kuin heikossa tuulessa, ja lumpeiden valkoista taustaa vasten kuvastui epäselvästi jotakin, jossa oli keltaisia, ruskeita ja mustia pilkkuja. Sitten, hitaasti kuin kellon minuuttiosoitin, kohosi tyynestä vedestä tuhoa ennustava kolmikulmainen pää, jonka kohtisuorat, punaiset silmät olivat luomettomat. Silmänräpäystä myöhemmin, äkkiä kuin kierretty jousi laukeaa, sininen vesi kuohahti valkoiseksi vaahdoksi, kun ilman halki singahtivat kuin heitetty keihäs ural-sawan, kuningaspytonin, kaikista käärmeistä suurimman ja voimakkaimman litteä pää ja jäntevä, teräksenvoimakas ruumis.
Ennenkuin käärmettä lähinnä oleva porsas ehti edes kohottaa päätään, jättiläiskäärme oli upottanut käyrät litteät hampaansa sen lihavaan ruumiiseen ja kietoutunut sen ympäri kahteen kertaan puristaen kuin teräsköysi.
Kuullessaan porsaan pelästyneen vinkaisun vanha babirussa syöksyi rinnettä alas niin kovaa vauhtia, ettei niin raskaan eläimen olisi luullut moiseen kykenevän. Vaikka sillä ei ollutkaan lajinsa koiraksen peloittavia aseita, se ahdisti kuitenkin käärmettä niin salamannopeilla iskuilla, että suuren raatelijan nahka repeytyi kappaleiksi ainakin metrin pituudelta ja pitkät, veriset lihasuikaleet osoittivat, kuinka syvälle emän pienet torahampaat olivat tunkeutuneet.
Kuninkaallinen käärme sähisi raivoissaan. Päästäen irti pikku porsaan hervottoman ruumiin se yritti kietoa raivostuneen babirussaemän kiemuroittensa ruhjovaan syleilyyn. Mutta ison sian ruumis oli kuitenkin niin kulmikas ja paksu ja se pyörähteli niin nopeasti, ettei pyton päässyt kietoutumaan sen ympärille, kun taas sika yhä tunki torahampaansa matelijan täplikkään nahan läpi syvälle sen alla piileviin teräksenlujiin lihaksiin.
Käärme näytti äkkiä huomaavan taistelun turhaksi. Viuhahduttaen ruumistaan kuin suurta ruoskaa se kiemurteli äyrästä ylös ja katosi tiheään viidakkoon.
Vanha babirussa nuuski pientä ruumista, jonka jättiläiskäärme oli päästänyt irti. Mutta sen jokainen luu oli murskana, joten emä kiiruhti johtamaan pois seitsemää porsasta, jotka sillä vielä oli jäljellä.
Sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat, valkoinen babirussa oppi viidakon lakeja, toisen toisensa perästä. Sitten se äkkiä alkoi kasvaa kuin korvatakseen menetetyn ajan, ja kun nuo seitsemän vuoden vanhoina erosivat elääkseen siitä alkaen erillään toisistaan ja emästään, se oli kookkain ja viisain kaikista.
Liekö johtunut valkoisen sian väristä vai sen luonteen merkillisestä erakkomaisuudesta, että se vuosien vaihtuessa pysyi yksinäisenä vielä sittenkin, kun se oli varttunut täydelleen urhoollisen ja taistelunhaluisen vanhan isänsä kokoiseksi. Se ei ollut milloinkaan mukana keväisissä taisteluissa, jolloin urokset kohtasivat toisensa jossakin maidanissa, merkillisessä ympyränmuotoisessa aukkopaikassa, joita näkee siellä täällä viidakon sydämessä ja joissa villikarjut tappelevat keskenään valitsemistaan naaraksista.
Kun babirussa oli viiden vuoden vanha ja tullut täysikasvuiseksi ja -voimaiseksi, koitti kerran kevätyö, jolloin taivas oli ylt'yleensä kullankeltainen ja vaaleanpunainen, jolloin tummat puut kuvastuivat sitä vasten keskiöisinä vihreinä läiskinä ja jolloin joen poikki kiemurtelevat köynnökset loivat kummallisia sinisiä varjoja sepian väriseen veteen. Oli hyvin hiljaista, ikäänkuin yö ja taivas ja äänettömät puut olisivat kaikki odottaneet jotakin tapahtuvaksi. Äkkiä ilmestyi idän taivaalle hehkua kuin aamunsarastusta: täysikuun laita kurkisti näkö piirin reunalta. Vaaleana kuin vesikupla se kieri taivaanrannan yläpuolelle, sen värin muuttuessa samalla punakeltaiseksi. Viidakko muuttui valkoisen hohtavaksi kuin jos siihen olisi satanut lunta.
Ilma oli silmänräpäyksessä täynnä ääniä. Sammakkojen alttoäänet raksuttivat pimeässä, tiukulintu heräsi, ja sen viehättävät äänet helisivät puiden välissä; gibbonit, hyvin pitkäkäsivartiset ihmisenmuotoiset apinat kajahduttivat kaikuvan huutonsa, viidakon ilosävelen, hyppiessään oksalta oksalle. Tiheiköt olivat täynnä kuiskauksia ja kutsuja, villinväen jalkojen tassutusta ja töminää niiden rientäessä sinne tänne keväisissä asioissaan.
Unikot availivat hitaasti kermanvärisiä terälehtiään täyttäen viidakon tuoksuaalloillaan heikkojen hyvähajunpuuskien leyhkiessä neilikanmustista puunrungoista. Viidakko oli täynnä tuoksua ja soittoa villinväen sukeltaessa kuutamon taikakehään.
Viidakon piiloisimpiin tiheikköihin, jonne eivät alkuasukasmetsästäjätkään milloinkaan tunkeutuneet, kokoontuivat kaikki babirussalaumat suureen kokoukseen. Siellä karjut taistelivat keskenään torahampaat kalisten, naaraksien pysytellessä katselijoina. Ilma oli täynnä uhkaavaa röhkinää ja tuskan kiljuntaa, kun pari parin jälkeen kohtasi toisensa kehän muotoisella taistelutantereella ja tappeli kärsä kärsää vasten nopeasti pyörähdellen, väistellen ja iskien toisiaan naamaan, niin että koko tienoo kajahteli niiden käyrien torahampaiden kalinasta. Ja lähitienoon puut olivat täynnä langur-apinoita, joita tulla touhusi viidakon kaikilta kulmilta katselemaan taistelua.
Pari toisensa perästä taisteli, kunnes jompikumpi haavoittuneena ja murjoutuneena ja saamistaan haavoista vuotavan veren sokaisemana pakeni kehästä jättäen voittajan uuden tappelijan uhmattavaksi.
Äkkiä, kesken tulisinta kamppailua, kuului nopeaa jalkojen kapsetta, ja aukealle hyökkäsi valkoinen babirussa, joka oli kaikkia muita kookkaampi. Siitä saakka kuin Maikal-viidakon villisikojen johtaja oli menettänyt henkensä norsun kanssa tapellessaan, ei ollut sellaista kilpailijaa ilmestynyt kevätkokoukseen. Sen sileä pinta hohteli valkoisena kuutamossa, ja huolimatta suuresta koostaan se pyörähteli kehässä yhtä nopeasti kuin karjujen nuorin.
Tappelijoiden kääntyessä katsomaan tulokasta ja apinoiden hälistessä ja rykiessä kiihkoissaan tukahdutti äkkiä urostiikerin kiljunta kaikki muut viidakon äänet. Tiikeri tavallisesti vaikeroi tahi naukuu. Joskus se röhkii kuin sika, ja juoksuaikana sen ääni on merkillisen helisevä kuin sambar-uroshirven. Ainoastaan harvoin se kiljahtaa täydellä voimalla; silloin sen äänessä on kauhistuttavaa jylinää ja samalla kuitenkin murhanhimoista murinaa.
Tiikeri seisoi kirkkaimmassa kuunvalossa korkealla pengermällä kiistatantereen laidalla kuin kultapuitteissa jokaisen onyksinmustan viirun näkyessä selvästi sen turkin punakellervää pohjaväriä vasten. Sen häntä, jonka ympäri täplät kiersivät renkaina, pieksi juovaisia kupeita tuhoa ennustavasti, ja kun se tuijotti villisikalaumaan, se näytti säälimättömän julmuuden ruumistumalta. Suuren pedon silmät paloivat kuutamossa viheriöinä kuin hehkuvat smaragdit ja niiden hirvittävissä syvyyksissä piili kaikki se verenhimo ja hävittävä hurjuus, jotka ovat tehneet tiikeristä viidakon hirmun.
Jälleen tuntui koko maa vavahtavan sen kiljunnasta. Apinat katosivat puiden latvoista kuin varjot, ja aukean ympärille kokoontuneitten villisikojen piiri hajosi kuin akanat tuulessa harjasniskojen kiiruhtaessa turvaan lähitiheikköön. Vain valkoinen babirussa ja muutamat muut suurimmat ja urhoollisimmat karjut kääntyivät äreinä jättiläiskissaan päin. Ennenkuin suuren pedon hirvittävän äänen kaiku oli lakannut kuulumasta, se jo hyökkäsi. Se oli seisonut hetkisen julmana ja liikkumattomana paikallaan kuutamossa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo kiiti rinnettä alas kuin kauneuden ja voiman ja pelon ihme. Vaikka sen vauhti olikin nopeampi kuin kilpajuoksijan, se liikkui kuitenkin notkeasti, vaivattomasti ja kuin kävellen. Sen pitkä ruumis näytti aivan kuin häviävän sen luonnottoman suuren pään taakse, samalla kuin sen ammottavasta suusta kuului sähisevää murinaa ja sen harvassa olevat hampaat kimaltelivat ja välkkyivät kuutamossa.
Harjasniskojen pieni ryhmä seisoi hetkisen silmäkkäin raivostuneen pedon kanssa, mutta juuri kun tämä oli ne saavuttamaisillaan, ne hajaantuivat ja pakenivat suin päin. Kaikki, paitsi yksi. Valkoinen babirussa pysyi paikallaan sen pienten, punaisten silmien hehkuessa kuin granaatit, ja se painoi päänsä alemmaksi, voidakseen paremmin heiluttaa pitkiä torahampaitaan. Liekö ainoakaan seikkailija tahi ritari konsanaan astunut kilpakentälle vaarallisempaa vihollista kohti tahi osoittanut peloittavampaa rohkeutta ylivoimaa vastaan kuin villisika tuona keväisenä yönä.
Tiikeri oli oikea hirviö. Se oli hyvinkin kahden metrin pituinen ja painoi pitkän matkaa yli kahdensadan kilon. Babirussan ruumis ei vastannut puoltakaan vastustajan painosta ja pituudesta. Sitäpaitsi tiikerillä oli varusteina kynnet, jotka olivat kuin terässirpit, ja hampaat, joiden voittaneita ei ole ollut siitä lähtien kun sapelihammastiikeri kuoli sukupuuttoon; painoonsa nähden se on nopein kaikista pedoista ja niin voimakas, että se tappaa täysikasvuisen puhvelin yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla ja kantaa raatoa hampaissaan pitkät matkat.
Sellaista hirvittävää nopeuden ja voiman yhdistymää vastaan suuri karju asetti teräksestä ja kovista jänteistä luodun ruumiinsa, jota suojeli mitä parhain harjaksinen siannahkapanssari, Sitäpaitsi ei maailmassa ole ainoaakaan jaloiltaan nopeampaa villikarjun painoista eläintä, jos sillä vain on jalkojensa alla sellainen luja pohja kuin tantereeksi tallattu tappeluaukion pinta. Valkoisen karjun julmien leukojen kummankin puolen olivat partaveitsenterävät torahampaat, joiden kärjetkin olivat terävät kuin pistomiekka. Niskan ja hartioiden sitkeiden lihasten antaessa pontta hampaiden iskuille ne saattoivat viiltää yhtä peloittavia haavoja kuin gurkhojen veitset ja malaijisoturien aaltoteräiset käyrät tikarit. Metsäkarju saattoi sitäpaitsi asettaa viidakkojen juovikkaan surmanhengen villille raivolle vastapainoksi kylmäverisen hurjuutensa, joka oli aivan yhtä vaarallinen.
Kolmen metrin päässä paikasta, jossa babirussa seisoi asennossa kuin nyrkkeilijä, suuri kissa teki hyppynsä. Kun sen pitkä, notkea ruumis lennähti karjun kohdalle, loimuavan oranssinvärisenä hopeanvalkoisessa kuutamossa, ja sen monisirppiset käpälät olivat vetäytyneet taaksepäin valmiina hirvittävään, kaapivaan iskuun, johon tiikeri luottaa, karju hyökkäsi eteenpäin kammeten samalla sivulle ja kohotti äkkiä päätään. Heti tiikerin nahka kylkiluiden alapuolelta tahraantui vereen. Murahtaen peloittavasti juovikas murhamies suuntasi iskun, joka, jos se vain olisi sattunut kohdalle, olisi riistänyt hengen babirussankin teräksisestä ruumiista. Mutta viimeksimainitun nopeus pelasti sen jälleen. Pyörähtäen salaman nopeasti se väisti iskun, ja vaikka tiikerin käyrät kynnet viilsivätkin verisiä viiruja sen valkoiseen nahkaan, eivät haavat sentään olleet hengenvaarallisia.
Sitten alkoi suurenmoinen ja julma taistelu. Tiikeri hyökkäsi jälleen läheltä, ja sen onnistui tällä kertaa pudottautua karjun viettävään selkään. Se aikoi upottaa torahampaansa syvälle ahdistettavansa kurkkuun ja samalla katkaista niskan vääntämällä sen päätä taaksepäin. Sellainen temppu kaataa kyllä puhvelin, mutta tiikerin oli sallittu ainoastaan kerran yrittää sen sovelluttamista babirussaan. Karjun niska oli niin lyhyt ja paksu, että siitä oli mahdoton saada otetta, ja vaikka tiikerin kynnet tunkeutuivat syvälle karjun lihaksiin, ei se voinut pitää kiinni tuota viettävää, liukasta, pyörivää ruumista. Kun tiikeri liukui maahan, babirussa olisi tarvinnut vain tuuman verran voittaakseen taistelun siinä paikassa. Kirkaisten kimeästi raivosta valkoinen karju riistäytyi irti tiikerin otteesta ja vastasi hyökkäykseen suuntaamalla ahdistajaansa kaksinkertaisen iskun tikarimaisilla torahampaillaan, jotka tunkeutuivat syvälle suuren kissan kurkkuun sivuuttaen nipin napin kaulavaltimon.
Salamannopeasti juovaturkki ponnahti taaksepäin ja alkoi hirmuisesti muristen kiertää babirussaa hyökäten aina väliin, iskien nopeita kaapaisevia iskujaan Karju väisti joka kerran hyökkäyksen hyppäämällä syrjään ja vastasi terävien torahampaittensa viiltävällä ylöspäin suunnatulla pistolla, ja sen raivoisa röhkinä sekaantui tiikerin sähinään ja apinoiden hälinään ja kiihkeihin kirkaisuihin.
Babirussan leukapielistä tippui verta ja vaahtoa. Sen punaiset silmät kiiluivat kuin rubiinit sen tarkatessa tiikerin jokaista notkahdusta ja liikettä, ja vaikka sen monet haavat vuosivatkin verta, se oli käänteissään yhtä salamannopea kuin ennenkin.
Taistelusta tuli äkkiä loppu. Vaikka babirussa kiljuikin raivosta, ei se sallinut taistelun punaisen usvan hetkiseksikään lamauttaa varovaisuutta ja kylmäverisyyttä, joihin villikarju aina turvautuu taistellessaan, olipa se kuinka raivostunut tahansa.
Kissapedon ylenpalttinen ärtyminen koitui lopulta sen tuhoksi. Koska se ei ollut tottunut siihen, että ainoakaan sen vastustaja kykeni pitkälliseen vastarintaan, babirussan iskut ja väistöt kiihoittivat sen vähitellen sellaiseen raivoon, että se vihdoin pani kaikki viimeisen hypyn varaan — ja hävisi.
Tiikerin ponnahtaessa koholle babirussa hyppäsi syrjään sen käpälien tieltä juuri ja juuri väistäen niiden iskun; samassa se pyörähti solakoiden, jäntevien, nopeiden jalkojensa potkaisulla ympäri, ja jättiläiskissan pudotessa maahan se viilsi käyrillä repivillä torahampaillaan tiikerin vatsan halki pitkin pituuttaan. Suuri punakellervä mustaviiruinen ruumis seisoi hetkisen liikkumatta paikallaan, kuuman veren ruiskutessa haavoista suurina suihkuina. Sitten se vaipui hitaasti kasaan.
Samassa tuokiossa karju jo ehti polkemaan tiikerin ruumista jaloillaan iskien välähtelevät torahampaansa yhä uudestaan sen juovikkaiseen turkkiin, kunnes suuri peto käheästi kiljahtaen retkahti pitkäkseen, sen leimuavat silmät peitti kuoleman kaihi; ja ruumiin värähdellessä kauan aikaa suonenvedon tapaisesti sen hurja henki lähti autuaammille metsästysmaille.
Suuri babirussa seisoi hetkisen tiikerin voimakkaan ruumiin vieressä vapisten heikkoudesta ja väsymyksestä, mutta yhä jaloillaan. Toiset karjut ryhmittyivät vähitellen penkereen juurelle, jossa se seisoi haavoittuneena, veren tahraamana ja uupuneena, mutta silti Maikal-viidakon babirussien kiistämättömänä johtajana.
KHAMBU
Ehkä siksi, että poika oli pieni, nopea ja viisas, hänen äitinsä oli kuukautta ennen kuolemaansa ristinyt hänet »Khambuksi», joksi masailaiset nimittävät tasangon nopeaa pientä hiirtä.
Lochan, »Leijona», Induna [induna = alkuasukaspäällikkö], joka oli erään masai-heimon osaston päällikkö, oli hänen isänsä; ja Khambu uskoi lujasti, ettei maailmassa ollut olemassa hänen isänsä vertaista miestä, sillä tämän kasvot olivat niin ylpeät ja pelottomat ja hänen vartalonsa niin komea.
Kun Induna johti komppaniansa juhlalliseen tanssiin Ghamban, suuren kuninkaan eteen, joka hallitsi mahtavia masailaisia, Khambu piiloutui pensaikkoon leimuavien nuotioiden muodostaman kehän taakse, ja kun hänen isänsä hypähti kehään leopardin talja uumillaan ja mustia kotkansulkia päälaelle kootussa tukassaan, pienen pojan sydän oli haljeta ylpeydestä. Kun puurummut nyyhkyttivät ja jyrisivät ja kuuduu-torvet rämisivät räikeästi, Hiiri huusi toisten kanssa »Bajetel», kuninkaallisen tervehdyksen, jonka vain kuningas on oikeutettu kuulemaan, mutta kun tuhannet äänet huusivat »Ghamba!» tuon pyhän sanan jälkeen, Khambu piipitti piilostaan pensaikosta »Lochan!», vaikk'ei kukaan muu kuullut hänen ääntään kuin Etelän tähdet, jotka välkkyivät tummansinervällä taivaalla kuin lamput.
Sitten koitti leijonanmetsästyspäivä. Julma mustaharjainen, voimakkaimmillaan oleva peto oli kaatanut kuninkaan karjalaumasta hiehon. Tapahtumasta tuotiin seuraavana aamuna sana Ghamballe, joka joi pombeaan (oluttaan) kuninkaallisen majan edustalla.
— Kuka vartioi kylää tänään? hän kysyi äänensä helähtäessä ikäänkuin rautaovi olisi paiskattu kiinni.
— Lochan, kuului tusinan verran ääniä vastaavan, ja hetkisen kuluttua Induna saapuikin paikalle palveluksessa olevan masailaisen soturin täydessä aseistuksessa. Sarvikuonon nahasta valmistetun pitkän kilpensä päällä hän kantoi heimonsa hirvittävää keihästä, ja toinen, lyhyempi pistokeihäs oli pistetty hänen vyönsä alle. Vaikka hän kumarsi kunnioittavasti, Ghamba huomasi närkästyksekseen hänen ryhdissään jonkinlaista pelotonta huojuntaa ja keinuntaa ja kiinnitti huomionsa siihen, että hän pelkäämättä uskalsi katsoa hallitsijaansa silmiin. Sellaiset soturit, jotka katsovat kuningastaan silmiin, voivat saada masailaisten keskuudessa äkillisen ja ikävän lopun.
— Kokoa sotilaasi ja tuo minulle ennen iltaa sen ruskean koiran pää ja vuota, joka on uskaltanut tappaa minulta hiehon! hallitsija komensi. Lochan kumarsi syvään ja poistui nopeasti ehtien kuitenkin vaihtaa muutamia sanoja Hiiren kanssa, joka valmisti Indunalle aamiaista samalla tavalla kuin oli nähnyt äitinsä tekevän menneinä päivinä.
— Lähden nyt, poikani, metsästämään leijonaa, hän sanoi hitaasti. Jos kävisi niin, etten palaa, matkusta äitisi sukulaisten matabeleläisten luo. He pitävät kyllä huolta Hiirestäni hänen vuokseen.
Ja Induna antoi suuren käsivartensa levätä hetkisen pojan hennoilla hartioilla pienokaisen seisoessa hänen edessään ja kuunnellessa vakavasti.
— Enkö minä saa lähteä mukaan? Khambu kysyi vihdoin nyökäyttäen pientä pyöreätä päätään merkiksi, että hän ymmärsi.
— Et saa. Leijonanmetsästys ei sovi lainkaan Hiirelle. Jää sinä vain tänne siksi aikaa, kunnes palaan tahi kunnes kuulet minun kuolleen. — Sanottuaan sen hän poistui kokoamaan sotilaitaan.
— Lähden mukaan joka tapauksessa, Khambu tuumi itsekseen uppiniskaisesti.
Niinpä tapahtui, että kun Lochanin joukkoon kuuluvat sata miestä samoilivat edestakaisin tasangon poikki yhä laajentaen ketjuaan ja pitäen valkoisen hiehon raadeltua haaskaa sen keskipisteenä, Khambu oli aina heidän takanaan yhtä rauhallisena ja nopeana kuin kaimansa.
Saapuvilla oli muitakin miehiä katselemassa leijonan ajoa, valkoinen päällikkö aseenkantajineen. Seurueen johtaja kertoi Lochanille, että valkoinen päällikkö oli ollut neljä vuotta kaukaisen meren takaisen maan kuninkaana. Tämä oli punakka, sinisilmäinen ja ruskeaviiksinen mies, joka käytti silmälaseja, ja puhuessaan hän paljasti valkoiset, tasaiset hampaansa, ikäänkuin hän olisi aikonut purra. Lochan vilkaisi häneen ohimennen — sinä päivänä hän ajatteli enemmän leijonia kuin kuninkaita.
Äkkiä, ajajaryhmän lähestyessä tuuheaa pensaikkoa, kuului sen uumenista uhkaavaa murinaa. Leijona oli pensaikossa ilmoittaen murinallaan tappavansa jokaisen, joka vain uskaltaisi häiritä sitä.
Hetkisen kuluttua masailaisten soturien ketju kiertyi pensaikon ympärille, ja kaikkein ensimmäisenä käveli Induna itse eteenpäin kannattaen pitkää kilpeään vasemmalla käsivarrellaan ja heiluttaen oikealla kädellään heittokeihästään, jossa oli toista metriä pitkä kaksiteräinen kärki ja tukeva rautainen varsi.
— Astu esiin, mustaharja! Sinua kutsuu päällikkö! hän huusi. Äkkiä leijona olikin hänen edessään kuin ruskea pilvi, jossa piili kuolema. Liikkumatta katsoa mulkoillen silmien leimutessa tuuheiden kulmakarvojen varjossa, se asettui miestä päin. Sitten se painoi päänsä alemmaksi, kunnes sen musta harja varjosti sen naamaa, ja sen huulet kiertyivät kokoon paljastaen hampaat, jotka olivat pitkät kuin valkoiset tikarit.
Juuri sillä hetkellä, kun suuren pedon lihakset jännittyivät hyppyyn, välähti ilmassa jotakin kirkasta, ja toista metriä pitkä terä tunkeutui kyyristyneen leijonan ruumiin läpi. Päästäen jylisevän kiljaisun ruskea ruumis ponnahti ilman halki kynnet ojossa kuin mustat sirpit, mutta suuren rumilaan ehtiessä kohdalle mies hyppäsi sivulle ja iski pistokeihäänsä syvälle pedon kylkeen.
Kiljahtaen hirvittävästi leijona kohosi pystyyn ja tarttui pitkään kilpeen kynsillään. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat sen reunan yli miehen silmiin, sitten pedon paino kaatoi miehen maahan. Kaatuessaan Lochan peitti itsensä pitkällä kilvellään vetäen päänsä ja jalkansa sen alle kuin kilpikonna.
Leijona puri ja kynsi hetkisen turhaan sitkeää nahkaa, mutta työntäen vihdoin mustat kyntensä sen alle se repäisi sen kuin lehden miehen käsistä. Kun suuri peto nyt hyökkäsi eteenpäin upottaakseen hampaansa vastustajansa avuttomaan ruumiiseen, tulikin loppu. Sen kita jäi ammottamaan selälleen, vihaiset silmät muuttuivat lasimaisiksi, ja syvään huoaten kuin kuoleva ihminen se tuupertui hengetönnä suulleen ollen vähällä musertaa miehen mäsäksi painollaan. Kun Induna ponnahti jaloilleen, huohottaen ja veren tahraamana, kotkansulkien heilahdellessa hänen tukassaan, piipitti kimeä ääni pensaan takaa:
»Bajete! Lochan, Leijona!» Sotilaat toistivat karjuen huudon, ja kuninkaallinen tervehdys vyöryi kuin ukkonen tasangon poikki.
Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuli valkoinen päällikkö esille masailaisten muodostaman kehän takaa, missä hän oli katsellut pedon ja miehen kaksintaistelua.
— Suurenmoista! hän huudahti. Tule metsästämään kanssani, niin teen sinusta rikkaan miehen!
— Palvelen Ghambaa, enkä ketään muuta, vastasi Lochan, kun sanat oli tulkittu hänelle.
Kun hän seisoi siinä painaen toisella jalallaan kuolleen leijonan päätä valkoisen päällikön onnittelujen ja omien sotilaittensa kumeiden huutojen kaikuessa vielä hänen korvissaan, hän oli kuin Voiton pronssipatsas. Mutta hänen sydämensä oli kuolettavan levoton. Masailaisten keskuudessa sellaiset miehet, joille suodaan kuninkaallinen tervehdys, eivät tavallisesti elä pitkää aikaa eivätkä kuole miellyttävällä tavalla, ja syrjäsilmällään hän oli huomannut tuhoaennustavien kasvojen ilkeän irvistyksen. Hän tiesi miehen kuninkaan vakoojaksi, jollaisia oli aina pari, kolme jokaisessa joukko-osastossa.
Saman päivän iltana, kun Lochan palasi kylään tuoden kuolleen leijonan pään ja taljan hallitsijalle voitonmerkiksi, Ghamba otti hänet hyvin sydämellisesti vastaan.
— Minulle on tuotu sana rohkeudestasi, hän sanoi ystävällisesti. Aiomme mielihyväksemme järjestää sopivan palkinnon sinulle! Ja hän hymyili synkästi.
Indunan rohkeus lannistui, sillä Ghamba, tuo suuri, musta paholainen, hymyili vain silloin, kun hän suunnitteli murhaa.
Seuraavana päivänä Lochan istui majansa edustalla Khambun kanssa illallisen jälkeen. Kun ilta hämärtyi, tasangon messinkinen kimallus pehmeni ensin himmeäksi kullaksi, sitten utuiseksi punerrukseksi, ja tasankoa ympäröivät korkeat vuoret näyttivät tulevan hämärässä lähemmäksi.
— Elämämme on kuin lintu, joka lentää majaan pimeästä, leijailee jonkin aikaa valossa ja palaa sitten takaisin yöhön, hän sanoi, ja Hiiri katsoi isäänsä ymmärtäväisen näköisenä.
— Miehen pitää kuolla urhoollisesti, hän jatkoi hitaasti. Saattaa käydä niin, että hän palaa elämään jälleen.
Kun Induna lakkasi puhumasta, rikkoi hiljaisuuden rumpujen kumea pärinä, niiden kumahdusten vähitellen hukkuessa naisten kimeihin huutoihin. Induna nousi huoaten jaloilleen.
— Aikani on koittanut; noidat ovat tulleet, hän sanoi pujottaessaan kilven vasempaan käsivarteensa ja tarttuessaan toisella kädellään keihääseen.
— Jää sinä tänne ja lähde aamulla, heti päivän valjettua, äitisi sukulaisten luo, äläkä koskaan unohda isääsi, joka rakasti sinua hyvin hellästi.
Sanottuaan sen hän lähti.
Nuotiot rätisivät kuninkaallisen majan ympärillä, jonka edustalla kuninkaan suuri ruho lepäsi kantopaareilla. Soturi toisensa jälkeen liittyi suureen kehään, joka kiersi ympäri koko aukeaman, Ghamba nousi äkkiä seisoalleen, ja kaikki vaikenivat heti kuin lyönnistä.
Hänen kookas ruumiinsa seisoi hetkisen päin odottavia alamaisia, ja hän katseli heitä kylmillä silmillään kuin epäjumala Sitten hänen sanansa kaikuivat hänen eteensä kokoontuneille riveille kuin kuolinkellojen kumina.
— Joukossamme on ilkeä velho, hänen äänensä jyrisi. Hän on vehkeillyt kuninkaanne henkeä vastaan. Tänä iltana pitää noitieni tutkia häntä — tutkia häntä tarkasti!
Hän vaipui takaisin kantopaareilleen.
Hänen syvän äänensä lakatessa kuulumasta riensi suureen ympyrään joukko kauhistuttavan näköisiä naisia huutaen ja kiljuen.
Toiset olivat vielä nuoria, toiset parhaimmillaan, mutta kaikkien kasvot näyttivät epäinhimillisen julmilta. Lyijynharmaan saven keskeltä, jota oli tahrittu heidän otsaansa ja poskiinsa, heidän silmänsä kiiluivat kuin hyökkäykseen valmistuneen mustan silmälasikäärmeen silmät, ja ihmisten sormiluista tehdyt kaulanauhat kalisivat ja kilisivät heidän liikkuessaan.
Kuin tuoreille jäljille päässeet koirat he töytäilivät edestakaisin, ja kuta lähemmäksi he tulivat aukiota ympäröivää elävää rengasta, sitä pelokkaammin miehet kaihtivat raivotarten käärmesilmien hurjaa hehkua, vaikka he olivatkin karaistuneita sotureita.
Syöjätärten johtaja pysähtyi äkkiä ja nuuski ilmaa kuin saalista vainuava koira. Sitten hän äkkiä syntyneen hiljaisuuden vallitessa, joka oli hirvittävämpää kuin rumpujen pärinä, ryömi eteenpäin askeleen kerrallaan kaula ojossa ja silmät liikkumattomina tuijottaen sinne päin, missä Lochan seisoi soturiensa edessä. Vaikka tuo peloittava olento tuli hitaasti, mutta kuolettavan varmasti yhä lähemmäksi, ei Indunan ylpeissä kasvoissa näkynyt pelon merkkiäkään.
Kun raivotar oli noin metrin päässä Lochanista, hän pysähtyi ja kiljaisi äkkiä kovalla äänellä:
— Kuolema velholle! puiden hänelle nyrkkiään.
Liikkeen tapahtuessa iski mustanvihreä, lähes parin metrin pituinen puukäärme, jota noita oli kantanut muiden tietämättä käsivartensa ympärillä, vihaisesti Indunan kasvoja kohti. Mutta vielä nopeammin kuin käärme iski Lochan kumartui sivulle, ja kun matelijan hoikka ruumis välähti hänen ohitseen, hän sivalsi sen poikki partaveitsen terävällä keihäänsä kärjellä.
Noidan kasvot näyttivät tulen valossa ruumistuneen paholaisen naamalta.
— Tappakaa, tappakaa hänet! hän huusi suun ammottaessa nelikulmaisena kuin kreikkalaisen korkokuvan raivottaren kasvoista. Hän on vehkeillyt kuninkaan henkeä vastaan ja tappanut pyhän käärmeen!
Saatuaan Ghambalta merkin neljä hänen jättiläismäistä vartiaansa astui lähemmäksi.
— En ole velho, vaan uskollinen mies. Jos minä kuolen, ei kenenkään miehen henki ole turvassa! Siinä kaikki, mitä Induna sanoi vartioiden viedessä hänet pois.
Viidakossa vallitsi jälleen yö. Tähdet tuikkivat kuin loistavat jalokivet sinisellä taivaalla, ja laskeutuvan kuun valossa näyttivät köynnökset himmeältä viheriältä verkolta, joka oli koristettu valaisevilla valkoisilla kukilla. Pieni huuhkaja huhui pimeässä, ja marakatit vaikeroivat puiden välissä kuin eksyneet lapset. Äkkiä saalista vaanivan leopardin kumea, katkonainen yskintä vaimensi kaikki muut äänet.
Hetkisen kuluttua pimeässä livahti kuusi tummaa varjoa. Paksujen oksien lomitse siivilöityvä kuunvalo sattui noidan tuhoaennustaviin kasvoihin. Hänen jäljessään, suukapula suussa ja käsivarret sidottuina, käveli Induna kuninkaan pyövelien saattamana, jotka pakottivat häntä kiirehtimään askeliaan, sillä leopardin ollessa saalista pyytämässä ei ole hyvä olla ulkoisalla.
Pientä ryhmää seurasi seitsemäs olento pienenä ja äänetönnä ja muiden tietämättä. Kun Ghamba oli luovuttanut Indunan pyöveleilleen ja noidille surmattavaksi niin pitkällisellä kidutuksella kuin noita vain saattoi keksiä, Khambu oli seuraillut kuusipäistä joukkoa ja sinä yönä noudattanut sen jälkiä viidakon halki, missä kuolema väijyi pimeässä.
Syöjätär pysähtyi vihdoin vanhan, hylätyn sudenkuopan reunalle, joka kerran oli ollut peitetty heikoilla oksilla ja ruoholla, mutta joka nyt näytti mustalta tien keskellä sijaitsevalta rapakolta.
Saatuaan noidalta merkin neljä pyöveliä taluttivat tuomitun miehen kuopan reunalle, ja hetkisen Induna ja nainen seisoivat vastakkain. Vaikka suukapula oli työnnetty miehen suuhun niin raa'asti, että molemmista suupielistä tippui verta, hän kohtasi kuitenkin pelkäämättä syöjättären katseen, niin että syöjättären käärmeensilmät alkoivat vilkuilla ja katsella muualle.
Kuin suuttuen heikkoudestaan hän kääntyi raivoissaan miesten puoleen ihmisenluista kootun kaulanauhan kalahdellessa hänen liikkuessaan.
— Miksi te tuijotatte minuun, saastaiset koirat? hän kirkui. Heittäkää velho kuolemaan!
Käskyä noudattaen pyövelit tarttuivat Indunan sidottuihin käsivarsiin ja tyrkkäsivät hänet kuoppaan, joka ammotti mustana kuin hauta. Pudoten vahingoittumatonna kolmisen metriä syvän haudan pehmeälle pohjalle hän katsoi ylös ja näki noidan kasvojen tuijottavan häneen hämärässä valossa.
— Odota siellä kuolemaasi! kuului syöjättären kuiskaus kuin käärmeen sähinä. Ennenkuin lähden, valmistan sille tien!
Viittansa alta noita kaivoi ruukun, joka oli täynnä villimehiläisten hunajaa. Hän siveli hunajalla maahan viiruja, jotka lähtivät säteettäin kuopasta kuin pyörän puolapuut. Hänen takanaan seisovat neljä miestä katsahtivat salaa toisiinsa, ja heidänkin säälimättömissä kasvoissaan näkyi hetkisen jotakin kauhun tapaista.
Masailaisilla on monta surmaamistapaa, joista ei ole hyvä puhua. Rotan kidutuksen ja papukaijan rankaisemisen ovat varmasti keksineet hornan henget, mutta kumpikaan niistä ei ole niin hirvittävä loppu kuin se, jonka noita oli valmistanut omaan heimoonsa kuuluvalle vangitulle Leijonalle.
Kaataen lopun hunajan kuopan reunoille hän poistui apureineen tummansinisen taivaan laajan kuvun kaartuessa tähtien täplittämänä tutkimattomana viidakon yllä.
Äkkiä kuului tien takana kasvavien pienten marulapuiden välistä kahinaa ja pieni tumma olento ilmestyi kuutamossa kuopan reunalle Kun suukapulaan ja nuoriin köytetty päällikkö valmistautui kohtaamaan kuolemansa kuin mies, kuului ylhäältä ääni, jota hän ei ollut osannut toivoa enää milloinkaan kuulevansa tässä maailmassa.
— Isä! kuiskasi hento ääni. Täällä olen minä, sinun oma Hiiresi.
Seuraavassa silmänräpäyksessä putosi kuoppaan läheisestä puusta leikattu köynnös, ja hetkistä myöhemmin poika seisoi isänsä vieressä. Vetäisten Lochanin pistokeihään huotrasta Khambu leikkasi poikki Indunan siteet sen partaveitsen terävällä kärjellä ja otti pois suukapulan.
Molemmat seisoivat hetkisen paikallaan katsellen toisiaan; sitten Indunan pitkä vartalo huojui ja vapisi, kun hän yritti turhaan puristaa poikaa hajaantuneilla käsivarsillaan. Hänen kielensä oli niin ajettunut, ettei hän saattanut puhua, mutta kun Hiiri hieroi hänen puutuneita lihaksiaan, oli Lochanin syvällä sijaitsevissa silmissä tuota kuolematonta rakkautta, joka liittää ihmisen, mustan yhtä hyvin kuin valkoisenkin, jumalalliseen.
Päällikkö säpsähti äkkiä, ja epäselvä, varoittava sana tunkeutui hänen ajettuneiden huuliensa välistä. Viidakossa vallitsi nyt outo hiljaisuus, ja kaikki sammakkojen ja hyönteisten yöäänet olivat äkkiä vaienneet.
Silloin tuntui hiljaisuudessa jonkinlainen kuiskaus ryömivän maata pitkin kuoppaa kohti kuin kulovalkean ritinä. Kuullessaan äänen päällikkö koetti epätoivoisesti tarttua köynnökseen avuttomilla käsillään. Säikähtäen isänsä kasvojen ilmettä Khambu hieroi ja puristeli hänen puutuneita lihaksiaan niin kovasti kuin hänen jäntevän pienen ruumiinsa voimat vain sallivat. Hänen hääriessään tuo kaukainen kuiskailu kävi äänekkäämmäksi ja tuntui tulevan yhä lähemmäksi.
Mutisten jotakin epäselvästi Lochan käski viitaten kädellään poikaa pakenemaan, niin kauan kuin oli aikaa.
Mutta välittämättä isänsä merkistä Khambu hieroi vimmatusti vielä muutamia minuutteja, kunnes hidas veri alkoi jälleen virrata miehen suonissa pistellen kuin tuhansilla neuloilla. Kun isä vihdoinkin saattoi liikuttaa käsiään, vieläpä tarttua kömpelösti köynnökseen, Hiiri kääri köynnöksen Indunan rinnan ympärille kainaloiden alle ja kiipesi sitten, siirrellen käsiään, köynnöstä myöten kuopan reunalle.
Siellä näytti kuutamossa koko maan pinta liikkuvan ja kulkevan. Hunajan hajun houkuttelemina lähestyi kuoppaa tuollainen muurahaisarmeija, jotka lakaisevat viidakkoa kuin tuli. Sokeina ja mustina ja lukemattomina kuin merenhiekka ne käyrillä repivillä leuoillaan hävittivät kuin tuli jokaisen niiden tielle sattuvan elävän olennon. Tuo sihisevä kuiskailu, joka oli pakottanut viidakon vaikenemaan, oli tiheikköjen läpi ponnistelevien miljoonien pienten jalkojen kahinaa. Ei ihminen eikä eläin voinut pelastua hengissä niiden kynsistä, ja muutamien minuuttien kuluttua ne vyöryisivät sudenkuopan laidan yli vastustamattomasti ja tuhoisina kuin sula laavavirta.
Kuoleman armeija oli jo niin lähellä, että pienten murhamiesten tiukkaan sulloutuneiden ruumiiden kuuma löyhkä pisteli Khambun sieraimia kuin mehiläisparven haju. Painaen jalkansa kuopan laitoihin Khambu kiskoi hurjasti Indunan rinnan ympärille kiedotusta köynnöksestä, mutta hänen vähäiset voimansa riittivät tuskin hievahduttamaan köynnöksen toiseen päähän sidotun miehen painavaa ruumista.
Hitaasti ja hellittämättä liikkuivat tuholaisten mustat rivit päästen jo niin lähelle, että poika kuuli heikkoa kalahtelua, kun niiden kovat, kimaltelevat ruumiit koskettivat toisiinsa. Kumartuen kuopan laidan yli hän huusi:
— Kiiruhda! ja jälleen hetkisen kuluttua: Joudu! Joudu!
Purren hammasta Induna koetti turhaan pakottaa puutuneita käsivarsiaan tottelemaan, hyönteisarmeijan jalkojen kahinan ja sihinän käydessä yhä kovemmaksi ja kuuluessa yhä lähempää.
Ylhäältä kuului jälleen Hiiren tuskallinen kuiskaus, jolloin Lochan tarttui köynnökseen hampaillaan. Kaivaen jalkansa syvälle pehmeään maahan kuopan seinään hänen onnistui kiivetä sen puoliväliin, ennenkuin putosi takaisin.
Sitten hän näki, tuntien hirvittävää kammoa, kuopan reunan yli, jossa hän oli vangittuna, tulvivan liikkuvien pienten mustien ruumiiden virran. Hänen mieleensä muistui haavoittunut puhveli, jonka kimppuun hän oli nähnyt vaeltajamuurahaisten hyökkäävän. Avuton eläin oli tempoillut ja ammunut, kunnes oli menettänyt henkensä noiden hirmuisten hyönteisten kauheiden mustien aaltojen alla, joiden repivät leuat olivat uskomattoman lyhyessä ajassa jyrsineet jokaisen lihan hitusenkin tuosta suuresta ruumiista.
Tämän hirmuisen muiston iskiessä kiduttavana hänen aivoihinsa ehti ensimmäinen kiinteä rykelmä näitä pieniä mustia tuholaisia kuopan pohjalle. Niiden sokeat päät ojentuivat ylöspäin, ja käyrät leuat avautuivat ja sulkeutuivat kuin terävät, mustat terässakset hyönteisten lähtiessä etenemään tuonnimmaista seinää vasten painautunutta miestä kohti.
Silloin juuri, surman jo aukoessa suutaan, saapui pelastus. Oli kuin hengen vaara olisi ajanut kuuman veren jälleen Lochanin käsivarsien puutuneisiin ja puristuksissa olleisiin suoniin. Tuskallisesti vihlaisten hänen voimansa palasivat, hän tarttui epätoivoisesti pitkään köynnökseen ja kiipesi sitä pitkin ylös juuri samalla hetkellä, jolloin mustan armeijan kärki saapui paikkaan, jossa hänen jalkansa olivat seisoneet silmänräpäystä aikaisemmin.
Ylemmäs ja yhä ylemmäs hän kiipesi, kunnes hän pääsi jälleen viidakon viileään, tuoksuvaan yöhön, missä helmiäisen valkea kuutamo väritti puut maidonkarvaisiksi. Mutta hänen alapuolellaan kiehui suden kuoppa kuin pata, pohja mustanaan parveilevia muurahaisia.
Induna lepäsi kauan aikaa liikkumattomana viidakon ruohikossa hengittäen syvään ja tuskin itsekään uskoen vielä pelastumistaan todeksi.
— Lähdetään jo pois, hyvä isä! Hiiri kuiskasi hänen korvaansa. Tiedän, minne nuo välähtelevät hampaat ovat leiriytyneet, tuo vesien takaa saapunut Bwana Bomba, joka katseli, kuinka sinä tapoit leijonan. Hänen luonaan ei meidän tarvitse pelätä kuningastakaan.
Hänen puhuessaan alkoi kuulua läheisen viidakon sinipunervista tummenneista hirvittävintä kaikista äänistä — leijonan julmaa kehräämistä sen leikkiessä avuttomalla saaliillaan kuin kissa hiirellä, joka ei pääse pakoon.
Kuullessaan äänen Khambu kohotti paljastettua keihästä, jonka hän oli tuonut mukanaan, kiivetessään kuopasta. Ennenkuin hänen takanaan lepäävä Induna huomasikaan, kuului viidakosta kahinaa, ja hetkiseksi peitti ilman halki suhahtava tumma rumilas täydenkuun näkyvistä. Kun hyökkäävän leijonan suuri ruumis ehti pojan yläpuolelle, pieni miehen alku painoi vaistomaisesti keihään tukevan varren pään maahan ja piti sitä siinä paikallaan kaikin voimin. Sitten kookas, karvainen ruumis paiskasi hänet rajusti maahan, ja musta aalto tuntui nielaisevan hänet kitaansa.
Kun hän palasi tajuihinsa, hän huomasi isänsä nylkevän parhaillaan suurta petoa, joka itse oli seivästänyt itsensä keihääseen, niin että aseen pitkä terä oli lävistänyt sen sydämen.