VALLANKUMOUKSELLISEN KÄSIKIRJA JA TASKU-TOVERI

Kirjoittanut

John Tanner, L.R.L.J.

(Laiskan Rikkaan Luokan Jäsen).

Alkulause Vallankumouksellisen Käsikirjaan

"Ei kukaan voi miettiä kansanjoukkojen nykyistä tilaa toivomatta jotain vallankumouksen tapaista parempaan päin". Sir Robert Giffon. Essays in Finance, II. s. 393.

Esipuhe.

Vallankumouksellinen on se joka tahtoo poistaa olevan yhteiskunnallisen tilan ja koettaa toista.

Englannin valtiomuoto on vallankumouksellinen. Venäläiselle tai anglo-indialaiselle byrokraatille on yleinen äänioikeus yhtä paljon vallankumousta kuin referendumi tai kansan päätös, missä kansat taistelevat äänestämisen asemesta. Ranskan vallankumous syöksi pois yhden hallitsijasarjan ja asetti sen sijaan toisen, jolla oli toiset intressit ja toisenlainen katsantokanta. Siten voi Englannin kansa tehdä yleisten vaalien avulla joka seitsemäs vuosi, jos se vain tahtoo. Vallankumous on siis kansallinen laitos Englannissa, eikä tarvitse pyytää anteeksi että englantilainen puoltaa sitä.

Jokainen ihminen on vallankumouksellinen siihen asiaan nähden, jota hän ymmärtää. Jos esimerkiksi joku henkilö on perinpohjin perehtynyt johonkin ammattiin, on hän aina epäilevällä kannalla siihen nähden ja siis vallankumouksellinen.

Jokainen todellisesti uskonnollinen ihminen on harhaoppinen ja siis vallankumouksellinen.

Kaikki jotka saavuttavat todellista huomiota elämässä, alkavat vallankumouksellisina. Kaikkein huomattavimmat henkilöt käyvät vanhetessaan vallankumouksellisemmiksi, vaikka yleensä luullaan heidän käyvän vanhoillisemmiksi, siitä syystä että he ovat kadottaneet uskonsa tavallisiin parannusmetoodeihin.

Jokainen 30 vuotta nuorempi henkilö, joka tuntee olevat yhteiskunnalliset olot, mutta ei ole vallankumouksellinen, on typerä.

Ja kumminkaan vallankumous ei ole koskaan keventänyt hirmuvallan taakkaa, se on ainoastaan siirtänyt sen toisille hartioille.

John Tanner.

Vallankumouksellisen Käsikirja.

I.

Hyvästä kasvatuksesta.

Ellei olisi Jumalaa, sanoi kahdeksannentoista vuosisadan deisti, täytyisi keksiä hänet. Tämä XVIII vuosisadan jumala oli deus ex machina, jumala joka auttoi niitä, jotka eivät voineet auttaa itseään, laiskojen ja kykenemättömien jumala. Yhdeksästoista vuosisata päätti että semmoista jumalaa ei totta tosiaan ole olemassa, ja nyt ihmisen pitää käydä käsiksi kaikkeen siihen työhön, josta hän ennen luikersi pois rukouksella. Hänen täytyy itse asiassa itse muuttua tuoksi valtiolliseksi kaitselmukseksi, jota hän ennen piti jumalana. Semmoinen muutos ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan se on ainoan laatuinen muutos, joka on todellinen. Olojen pelkkä muodonmuuttaminen, esim. sotilas- ja pappisvallasta kauppa- ja tiedevaltaan, kauppavallasta köyhälistö-demokratiaan, yleisestä orjuudesta maaorjuuteen, maaorjuudesta kapitalismiin, yksinvallasta tasavaltaan, polyteismistä monoteismiin, monoteismistä ateismiin, ateismista panteistiseen humanismiin, yleisestä tietämättömyydestä yleiseen tietäväisyyteen, romantiikasta realismiin, realismista mystillisyyteen, metafysikasta fysikkaan, kaikki tuo on vain muuttumista Tuppuraisesta Tappuraiseksi: plus ça change, plus c'est la mème chose. Mutta villi-omenan muutos hienoksi maku-omenaksi, suden ja ketun muutos talonkoiraksi, Henrik V:n sotakonin muutos oluenpanijan vetohevoseksi tai puhdasveriseksi rotuhevoseksi, on todellinen muutos, sillä niissä ihminen on näytellyt jumalan osaa masentaen luonnon valtansa alaiseksi, tarkoitustensa täyttämiseksi ja jalostaen tahi alentaen elämää saavuttaakseen tarkoittamansa päämäärän. Sen minkä voi tehdä sudelle, voi myöskin tehdä ihmiselle. Jos semmoiset hirviöt kuin maankiertäjä ja herrasmies voivat esiintyä pelkkinä ihmisen yksilöllisen ahneuden ja mielettömyyden sivutuotteina, mitä voisimmekaan toivoa ihmisen yleisen tahdon päätuotteena?

Tämä ei ole mikään uusi johtopäätös. Epätoivo oloihin nähden ja tuo järkähtämätön "teidän täytyy uudesta syntyä", ja siihen lisättynä rouva Poyserin määräys "ja syntyä erilaisina", uudistuu joka sukupolvessa. Nietzsche ei alkanut yli-ihmisen kaipuuta, eikä se myöskään lopu hänen jouduttuaan muodista pois. Mutta joka kerta tuo kaipuu on saatu vaikenemaan kysymyksellä: millainen olento on yli-ihminen? Te ette vaadi yliomenaa vaan syötävän omenan, ette ylihevosta vaan voimakkaamman tai nopeamman hevosen. Ei liioin maksa vaivaa vaatia yli-ihmistä, vaan täytyy määritellä minkä laatuista ihmistä on vaadittava. Onnetonta kyllä ette tiedä millaista ihmistä tahdotte. Jonkunmoista kaunismuotoista filosofi-atleetti-miestä, jolla on sievännäköinen ja terve nainen toverinaan, ehkä.

Vaikka tuo onkin haparoiva määritelmä, on se kuitenkin suuri edistys yleisessä täydellisen gentlemannin ja täydellisen naisen vaatimuksessa. Ja eihän oikeastaan milloinkaan vaatimuksia maailmassa esitetä täsmällisillä teknillisillä erikoisluetteloilla halutusta tavarasta. Erinomaista siipikarjaa ja mainioita perunoita kasvatetaan tyydyttämään sellaisten emäntien vaatimuksia, jotka eivät tunne teknillistä eroitusta juurimukulan ja kananpojan välillä. Emännät sanovat että puddingin hyvyyttä voi arvostella syömällä, ja he ovat oikeassa. Yli-ihmisen oivallisuuden koetuksena tulee olemaan elämä, ja me tulemme saamaan selville kuinka yli-ihminen on kehitettävä, jos seuraamme vanhaa kokeiden ja erehdysten tapaa emmekä odota ensin täydellistä selontekoa kokoonpano-aineksista.

Muutamia yleisiä ja selviä erehdyksiä voimme välttää jo alusta alkaen. Sopikaamme esim. siitä että tahdomme etevämmän järjen. Mutta meidän ei silti tarvitse vajota urheilija-hulluuteen ja uskoa että etevä järki on etevän ruumiin tuote. Jos me taas keikahdamme niin paljon toiseen suuntaan, että uskomme etevän järjen ilmaantuvan siinä että rupeaa meidän laatimamme hyveitten ja paheitten siveellisen järjestelmän narriksi, sanalla sanoen tavaksi käyneen siveellisyyden orjaksi, niin luiskahdamme urheilija-hulluuden kattilasta sunnuntaikoulu-pataan. Jos on pakko valita joko atleettirotu tai "hyväin" ihmisten rotu, niin valitkaamme atleetit. Parempi on Simson ja Milo kuin Calvin ja Robespierre. Mutta ei kummankaan hyväksi ansaitse vaivaa muuttua. Simson ei ole enemmän yli-ihminen kuin Calvinkaan. Mitä siis meidän tulee tehdä?

II.

Omaisuus ja avioliitto.

Kiiruhtakaamme omaisuuden ja avioliiton synnyttämien vastusten yli. Vallankumoukselliset liioittelevat niitä. Epäilemättä on helppo osoittaa että omaisuus hävittää yhteiskunnan, ellei yhteiskunta hävitä omaisuutta. Epäilemättä myöskin omaisuus on tähän asti pitänyt puoliaan ja turmellut kaikki valtakunnat. Mutta se johtuu siitä että se pintapuolinen syy, jonka nojalla omaisuutta vastustettiin (se nimittäin että rikkaus ja yhteiskunnallinen työ on jaettu järjettömän epätasaisesti), ei uhannut rodun olemassa oloa, vaan ainoastaan yksilöiden onnea ja lopuksi jonkun mahdottoman valtiollisen muodon olemassaoloa, semmoisen kuin kansakunnan, keisarikunnan tai muun samanlaisen. Mutta luonto ei ikinä ole välittänyt onnesta, yhtä vähän kuin se huolii lipuista ja rajoista, eikä se liioin välitä hituistakaan onko käytäntöön otettu taloudellinen järjestelmä läänitysjärjestelmä, vai kapitalistinen, vai kollektivistinen, kunhan se vain pitää rodun elossa. (Mehiläiskenno tai muurahaispesä on luonnolle yhtä hyvä kuin Ihannemaa). Ja sosialistien todistukset, vaikka ovatkin epäämättömiä, eivät koskaan tule tuntuvammin vaikuttamaan omaisuuteen. Tuon liian tärkeäksi arvatun ilmiön hautauskellot eivät tule soimaan ennenkuin se joutuu ristiriitaan suuremman elinkysymyksen kanssa kuin ainoastaan personallisen vääryyden kanssa taloudellisissa oloissa. Ei mitään semmoista ristiriitaa huomattu niin kauan kuin yhteiskunta ei vielä ollut kasvanut yli kansallisten yhteyksien, jotka olivat liian pieniä ja yksinkertaisia rasittaakseen yli voimain ihmisen rajoitettua valtiollista kykyä. Mutta nyt olemme saavuttaneet kansainvälisen järjestelmän aikakauden. Ihmisen ratkaistavaksi pakoitetun probleemin laajuus ja monimutkaisuus on selvästi liian rasittava ihmisen valtiolliselle kyvylle. Ja juuri tuona tuskallisena hetkenä hän huomaa, hakiessaan ylhäältä mahtavampaa järkeä avukseen, että taivaat ovat tyhjät. Hän on kohta näkevä että se hyljeksitty tunnustus, joka sanoo ihmistä Pyhän Hengen temppeliksi, onkin sanasta sanaan totta, ja että ainoastaan hänen omien aivojensa ja kättensä kautta tämä Pyhä Henki, joka ennen oli kaikkein hämärin persona Kolmiyhteydessä, mutta nyt ainoa elossa oleva siitä, voi auttaa häntä jollakin tavoin. Ja siis, jos yli-ihminen on tuleva, on hän syntyvä naisesta miehen tarkoituksellisen ja hyvin harkitun suunnittelun mukaan. Vakuutus siitä on murtava kaikki esteet. Omaisuus ja avioliittokin, jotka nauravat työmiehen vähäpätöiselle valitukselle siitä että häntä ryöstetään, ja vihkimäsormuksen orjain kotikurjuudelle, joutuvat itse naurunalaiseksi mitä vähäpätöisimpinä mitättömyyksinä, jos ne vain asettuvat estämään tuota aatetta, kun se kerran on käynyt rodun täysin selväksi elintarkoitukseksi.

Että niiden täytyy joutua sitä estämään, käy selväksi sinä hetkenä, jolloin tunnustamme kuinka mitätöntä on kehittää ihmistä erityisiä ominaisuuksia varten, niinkuin kehitämme kukkoja taisteluja varten, koiria metsästystä varten, tai lampaita lihan vuoksi. Se mikä on todella tärkeätä ihmisessä, on se puoli hänessä, jota me emme vielä ymmärrä. Suurin osa siitä ei vielä ole meidän tietoisuudessammekaan, aivan niinkuin meillä normaali-tilassa ei ole tietoisuudessamme, että sydämen avulla pidämme verta kiertokulussa, vaikka heti kuolemme, jos laiminlyömme tuon tehtävän. Siitä syystä joudumme pakostakin siihen johtopäätökseen, että kun olemme kehittäneet valinnan niin pitkälle kuin olemme voineet, poistamalla kunnollisten vanhempain luettelosta kaikki henkilöt, jotka eivät herätä mielenkiintoa eivätkä toiveita, tai joissa on vikoja ilman niitä korvaavia hyveitä, täytyy meidän vielä sittenkin turvautua mielikuvituksen (alias luonnon äänen) johtoon sekä kehittäjissä että vanhemmissa, jotta saavuttaisimme tuon itsetiedottoman puolen ylemmyyden, joka on yli-ihmisen tosi tunnusmerkki.

Tällä asteella huomaamme kuinka tärkeätä on antaa mielikuvitukselle mahdollisimmin laaja kenttä. Ihmiskunnan paloitteleminen pieniin nurkkakuntiin ja yksilön valinnan tarkka rajoittaminen kunkin omaan nurkkakuntaan on yli-ihmisen syntymän siirtämistä vuosituhansien päähän, ehkä iki päiviksi. Jokaista henkilöä olisi kasvatettava ja harjoitettava tulevana isänä tai äitinä, mutta paitsi sitä ei saisi olla mitään mahdollisuuttakaan semmoisiin luonnollisen valinnan esteisiin, jotka esim. estävät kreivitärtä rupeamasta käsityöläisen vaimoksi, tai herttuata naimasta palvelijatarta. Yhdenvertaisuus on tärkeä ehto hyvälle kehitykselle, ja yhdenvertaisuus taas, kuten kaikki taloustieteilijät myöntävät, ei sovi yhteen omaisuus käsitteen kanssa.

Paitsi sitä yhdenvertaisuus on tärkeä ehto huonolle kehitykselle myöskin, ja huono kehitys on välttämätön ihmissuvun rikkaruohojen kitkemiselle. Kun perinnöllisyyden käsite sai valtaansa tieteellisen mielikuvituksen keskipaikoilla viime vuosisataa, julistivat sen opin tunnustajat että se on rikos, jos mielipuoli nai mielipuolen, tai keuhkotautinen keuhkotautisen. Mutta pitääkö meidän tosiaankin koettaa parannella sairasta rotuamme tartuttamalla terveitä? Vallan selvästi on se vetovoima, jota sairas tuntee toiseen sairaaseen terveellinen rodulle. Jos kaksi tosi sairasta henkilöä menee naimisiin, on varsin luultavaa että suuri määrä heidän lapsiaan kuolee jo alaikäisinä. Tuo on paljoa tyydyttävämpi tulos kuin terveen ja sairaan henkilön yhteyden murhenäytelmä. Ja vaikka se käy kalliimmaksi kuin sairaan saattaminen hedelmättömäksi, sillä on se suuri etu, että silloin kuin käsityksemme terveydestä ja sairaudesta on väärä (ja varmaan se jossakin määrin onkin väärä) tulee erehdys korjatuksi kokemuksen avulla, sen sijaan että se välttämällä voisi päästä vakaantumaan.

Erästä seikkaa täytyy katsoa suoraan silmiin huolimatta romantillisista hätähuudoista. Ei ole olemassa mitään todistusta siitä että parhaat kansalaiset ovat sopusointuisten avioliittojen hedelmiä, tai että luonteiden erilaisuus ei olisi erittäin tärkeä seikka siinä mitä kasvattajat nimittävät risteytykseksi. Päinvastoin on todennäköistä että hyviä tuloksia saadaan semmoisista vanhemmista, jotka olisivat vallan sopimattomia tovereiksi ja osakkaiksi. Tuo on niinkin todennäköistä että varmaan voinemme otaksua sen ajan koittavan jolloin erilaisia ihmisiä paritetaan tahallisesti yhtä usein kuin nykyjään sattumalta. Mutta sellaisten henkilöiden parittaminen ei tietysti saa merkitä samaa kuin heidän yhdistämisensä avioliittoon. Parittamisessa kaksi erilaista henkilöä voivat täydentää toisiensa vaillinaisuuksia, avioliiton taloudellisessa osakkuudessa he ainoastaan kärsisivät niistä. Siten esim. roteva, iloinen, hyvällä ruuansulatuksella varustettu brittiläinen tilanomistaja, jolla on oman luokkansa taipumukset ja käsitykset, ja viisas, rikastunteinen, henkevä ja hienosti sivistynyt juutalaisnainen voisivat luoda pojan, joka olisi molempia vanhempiaan etevämpi, mutta ei ole ollenkaan luultavaa että tämän juutalaisnaisen mielestä tuollainen maanomistaja olisi hauska toveri, tai hänen käytöksensä, hänen ystävänsä, hänen kotinsa ja hänen elämäntapansa puoleensavetävät. Siitä syystä avioliitto, kun se tehdään parittamisen välttämättömäksi ehdoksi, viivyttää yli-ihmisen tuloa yhtä vaikuttavasti kuin omaisuus, ja joutuu siitä syystä yhtä vaikuttavien muutosten alaiseksi sen voiman pakosta, joka vaatii yli-ihmistä.

Omaisuuden ja avioliiton käytännöllinen poistaminen, semmoisina kuin ne tätä nykyä ovat, tulee tapahtumaan herättämättä suurta huomiota. Suurimmalle osalle ihmisiä ei järkevä omaisuuden poistaminen merkitseisi muuta kuin lisääntynyttä määrää ruokaa, vaatteita, asuntoja ja mukavuuksia kunkin personallisesti käytettäviksi, sekä myöskin suurempaa valtaa aikansa ja olosuhteiden yli. Hyvin harvat henkilöt nykyjään eroittavat täydellisen omaisuuden semmoisesta omaisuudesta, jota hallitaan niin suuresti kehittyneillä julkisilla ehdoilla että tulot siitä ovat samalla kannalla kuin papin, upseerin tai siviili virkamiehen tulot. Maan omistaja voi vieläkin ajaa miehiä ja naisia maaltaan, sortaa heidän asuntonsa ja sijoittaa heidän paikoilleen lampaita ja kauriita. Ja järjestymättömillä liikealoilla yksityinen liikemies voi vielä elää loiselämää järjestyneitten liikealojen kustannuksella ja uhrata kansan elämää ja terveyttä yhtä laittomasti kuin manchesteriläinen puuvillatehtailija viime vuosisadan alussa. Mutta vaikka tehdaslaki toiselta puolen ja ammattiyhdistys toiselta puolen ovat vielä elossa olevien henkilöiden elinajalla muuttaneet puuvillatehtailijan entisen rajattoman omistusvallan tehtaissaan ja puuvillan kehrääjän vallan työssään pelkäksi liike- tai työ-luvaksi ankarilla julkisilla tai kollektiivisilla ehdoilla, joita yhteishyvä on pakoittanut esiin, välittämättä ollenkaan yksityisten vaikeuksista, — vaikka asia on niin, puhuvat ihmiset Lancashiressa yhä vieläkin "omaisuudestaan" vanhaan tapaan, tarkoittaen sillä ainoastaan niitä esineitä joiden varastamisesta voisi rangaista varasta. Omaisuuden täydellinen poistaminen ja jokaisen kansalaisen muuttuminen palkkaa kantavaksi toimitsijaksi julkisessa palveluksessa, ei tuntuisi kansan 99 prosentista suuremmalta muutokselta, kuin jos laivurin poika siirtyisi laivaston palvelukseen. He nimittäisivät yhä edelleenkin kellojaan ja sateenvarjojaan ja puutarhojaan omaisuudekseen.

Avioliiton nimi tulee myöskin pysymään vielä kauan aikaa sen jälestä kun itse tapa on muuttunut. Esimerkiksi nykyinen englantilainen avioliitto, eromääräysten ja naidun vaimon omaisuuslain muodostamana, eroaa enemmän XIX vuosisadan alkupuoliskon avioliitosta kuin Byronin avioliitto Shakespearen avioliitosta. Nykyjään avioliitto Englannissa eroaa ei ainoastaan avioliitosta Ranskassa, vaan myöskin skotlantilaisesta avioliitosta. Etelä Dakotan eromääräysten sovittelemaa avioliittoa sanottaisi Claphamissa sekasorroksi. Ja kumminkaan amerikkalaiset eivät ollenkaan käsittele avioliittoa kevytmielisesti ja kyynillisesti, vaan päinvastoin palvelevat sen ihanteita vakavuudella, joka tuntuu vallan vanhanaikuiselta Claphamissa. Ei Englannissa eikä Amerikassa hetkeäkään kärsittäisi semmoista ehdoitusta että avioliitto poistettaisi, ja kumminkin on aivan varma että molemmissa maissa avioliittokontrahdin muutosta vapaamieliseen suuntaan jatketaan, kunnes avioliitto ei ole sen rasittavampi eikä sen murtumattomampi kuin mikä kauppayhtiö tahansa. Ja vaikka kaikki säädökset poistettaisi, nimittäisivät ihmiset sittenkin vielä itseään vaimoiksi ja aviomiehiksi, selittäisivät toveruuttaan avioliitoksi eivätkä ylipäänsä tuntisi olevansa ollenkaan vähemmän naimisissa kuin Henrik VIII. Sillä vaikka pieni katsauskin avioliiton lailliseen asemaan eri kristityissä valtakunnissa osoittaa meille että avioliitto on erilainen eri rajain sisäpuolella, koti-ilmiö eroaa niin vähän että useimmat ihmiset uskovat että heidän omat avioliittolakinsa ovat vallalla koko maailmassa. Siis tässäkin tapauksessa kuten omaisuutta koskevissa olosuhteissa, yleisön täydellinen luottamus ilmiön nimeen helpoittaa paljon ilmiön laadun muuttamista.

Ei kumminkaan voi kieltää että yksi niistä yleisen mielipiteen muutoksista, joita yli-ihmisen tarve pakoittaa esiin, on hyvin odottamatonta laatua. Se vaatii nimittäin että eroitetaan avioliittokäsite sukupuoliyhteyskäsitteestä, joita nykyjään pidetään välttämättömästä yhteenkuuluvina, ja joiden yhdistystä useimmat naimattomat henkilöt pitävät avioliiton sisimpänä olentona. He ovat väärässä tietysti. On vallan yhtä lähellä totuutta sanoa että sukupuoliyhteys on aivan satunnainen avioliiton ehto. Sukupuoliyhteys ei ole välttämätöntä muuhun kuin rodun ylläpitämiseen, ja heti kuin siitä ylläpitämisestä on pidetty huolta muulla lailla kuin avioliittojen avulla, sukupuoliyhteys lakkaa, luonnon näkökannalta katsoen, olemasta oleellisena ehtona avioliitossa. Mutta avioliiton ei siltä tarvitse lakata olemasta niin käytännöllisenä, sopivana ja mukavana laitoksena, että yli-ihminen voisi varmasti lahjoa avioliittointoilijat tarjoamalla heille kaiken entisen avioliiton ankaruuden ja murtumattomuuden, lupaamalla poistaa eron ja vahvistamalla entiset hirvittävät siteet, jotka kahlehtivat siivoja ihmisiä juoppoihin, rikollisiin ja tuhlareihin, sillä ainoalla ehdolla vain että puolisot lupaisivat täydellisesti luopua sukupuoliyhteydestä. Sillä vaikkakin ihmiset eivät voisi muodostaa kotitoveruutta helpommilla ehdoilla, menisivät he kumminkin naimisiin. Romalais-katolinen, jonka kirkko estää eroamasta, menee naimisiin yhtä huolettomasti kuin etelä Dakotan presbyteriläinen, joka voi vaihtaa aviotoveria niin helposti että vanha maailma kauhistuu. Ja jos katolinen kirkko uskaltaisi astua vielä askelta lähemmäksi kristinuskoa ja vaatisi maallikoilta yhtä hyvin kuin papeiltakin naimattomuutta, niin ihmiset sittenkin solmisivat avioliittoja perustaakseen koteja, vaikka he samalla pysyisivätkin kirkollensa täydellisesti kuuliaisina poikina ja tyttärinä. Ei tarvitse mennä pitemmälle näissä otaksumisissa. Ne ovat tässä mainitut ainoastaan lukijan avuksi, jotta hänen olisi helpompi jakaa avioliitto sen kahteen tehtävään jotka ovat: sukupuoliyhteyden järjestäminen ja kotielämän aikaansaaminen. Nämä kaksi tehtävää voidaan aivan hyvin eroittaa, ja kotielämä on ainoa noista kahdesta, joka on oleellinen ehto avioliitolle, sillä sukupuoliyhteys ilman kotielämää ei ole avioliitto, mutta kotielämä ilman sukupuoliyhteyttä on avioliittoa. Tämä viimeksi mainittu tila on suorastaan kaikkien hedelmällisten avioliittojen ehtona pitkinä aikoina niitten olemassaolosta, muutamissa avioliitoissa koko avioliiton aikana.

Myöntäen siis että omaisuus ja avioliitto, hävittämällä tasa-arvoisuuden ja siten ehkäisemällä sukupuolivalintaa epäsuotuisilla ehdoilla, ovat vaarallisia yli-ihmisen kehitykselle, on meidän helppo ymmärtää, miksi ainoa yleisesti tunnettu uudenaikainen koe ihmisrodun jalostamiseksi tapahtui semmoisessa yhteiskunnassa, missä ei ollut olemassa omaisuutta eikä avioliittoa.

III.

Perfektsionistien koe Oneida lahdelmassa.

Vuonna 1848 perustettiin Amerikassa Oneidan yhteiskunta sen päätöksen mukaan, jonka kourallinen perfektsionistisiä kommunisteja oli tehnyt, ja jossa sanottiin että "me tahdomme kokonaan pyhittää elämämme Jumalan valtakunnan perustamiseen". Vaikka Amerikan kansa selitti että semmoista ei voitu sietää kristillisessä valtakunnassa, pysyi Oneidan yhteiskunta olemassa yli 30 vuotta, jolla ajalla se näyttää synnyttäneen terveempiä lapsia ja tehneen sekä kärsineen vähemmän pahaa kuin mikään muu tunnettu osakeyhtiö. Mutta se olikin valiojoukkoa, sillä tosi kommunisti (lyhyesti määriteltynä äärettömän ylpeä henkilö, joka tahtoo rikastuttaa yhteistä kassaa eikä omaansa) on ylempänä tavallista osakeyhtiö-kapitalistia aivan niinkuin tavallinen osakeyhtiö-kapitalisti on ylempänä merirosvoa. Paitsi sitä perfektsionisteillä oli voimakkaana paimenena päällikkönsä Noyes, yksi noita satunnaisia yli-ihmisyrityksiä, joita syntyy aika ajoittain, huolimatta ihmisten epäonnistuneiden laitosten asettamista esteistä. Noyesin olemassaolo saattoi kommunistien kasvatuskysymyksen yksinkertaisemmaksi, sillä he tiesivät heti millaisen ihmisen he halusivat kasvattaa, koska oli päivän selvää kuinka toivottavaa toisen Noyesin kehittäminen oli.

Mutta tuo kourallinen ihmisiä, joka kolmekymmentä vuotta vältettyään kaikkea sitä tiedotonta lasten surmaa, jota taitamattomat vanhemmat harjoittavat yksityisissä kodeissa, oli luvultaan ainoastaan 300 henkeä, ei tietysti voinut tehdä paljoa enemmän kuin todistaa että kommunistit yli-ihmisten johtamina ja "pyhittäen kokonaan elämänsä Jumalan valtakunnan perustamiseen" sekä välittäen yhtä vähän omaisuudesta ja avioliitosta kuin camberwelliläinen pappi välittää Hindu- tai Suttee-kastista, voivat tehdä elämänsä koko joukon onnellisemmaksi kuin tavalliset ihmiset, joilla on sekä omaisuus että avioliitto kiusanaan. Ja kumminkin heidän yli-ihmisensä itse myönsi, että tämä näennäinen menestys oli ainoastaan osa tuota luonnotonta ilmiötä, että hän, yli-ihminen, oli syntynyt maailmaan. Sillä kun ikä lopetti hänen voimansa, hän itse johti ja järjesti kommunistien siirtymisen avioliittoon, kapitalismiin ja tavalliseen yksityiselämään, siten myöntäen että tosi yhteiskunnallinen ratkaisu ei syntynyt siten että satunnainen yli-ihminen sai valiojoukon seuraamaan johtoaan, vaan siten että kokonainen yhteiskunta yli-ihmisiä pani sen toimeen omasta tahdostaan. Jos Noyesin olisi pitänyt järjestää kaikki Yhdysvallat eikä vain muutamia tusinoita perfektsionistejä, niin Amerikka olisi musertanut hänet aivan niinkuin Englanti musersi Oliver Cromwellin, Ranska Napoleonin, tai Roma Julius Caesarin. Cromwell oppi katkerasta kokemuksesta, että Jumala itsekään ei voi kohottaa kansakuntaa yläpuolelle sen omaa tasoa, ja että vaikka saisikin kansan niin innostetuksi että se on valmis uhraamaan kaikki halunsa omantuntonsa vaatimuksille, riippuu tulos kokonaan siitä mitä laatua tuo kansan omatunto on. Napoleon näyttää lopuksi tulleen siihen käsitykseen, että ihmiskunta on paljon harmia tuottava koiralauma, jota kannattaa pitää ainoastaan metsästämistä varten. Caesarin taito taistella ilman vihaa ja kostonhimoa; tehtiin tyhjäksi siten että hänen sotilaansa päättivät surmata vihollisensa kentällä, sen sijaan että he olisivat ottaneet heidät vangeiksi, joita Caesar olisi armahtanut. Hänen ylemmyytensä kansalaisena taasen oli ostettu lahjomalla romalaisia suunnattomassa määrin. Mitä suuret johtajat eivät voi aikaansaada, sitä eivät myöskään lait ja uskonnot voi. Ihminen käsittää kaikki säädökset oman luonteensa mukaisesti. Jos yli-inhimillinen käsky on kirjoitettu niin selvillä sanoilla, että ihminen ei voi sitä selittää väärin oman tahtonsa mukaan, silloin hän selittää sen kapinalliseksi herjaukseksi, tai pitää sitä muutoin joko mielettömänä tai vallan käsittämättömänä. Parlamentit ja synodit puuhailkoot niin paljon kuin mielensä tekee säädöksineen ja uskontoineen, aina sen mukaan miten olosuhteet muuttavat luokkia ja niitten etuja, ja seurauksena heidän puuhistaan voi joskus olla näennäinen siveellinen kohoaminen, niinkuin esim. silloin kun kauppasäädyn voitto sotilassäädyn yli aikaansaa sen, että kaksintaistelu saa osakseen yhteiskunnallista paheksumista ja rahasakkoja. Joskus voidaan myöskin huomata melkoista, aineellista edistystä, niinkuin esim. silloin kun työtätekevä luokka saa käsiinsä poliitillisen vallan ja uusien isäntien itsekkäisyys saa aikaan paremman omaisuuden jaon. Mutta kaikki tämä on ainoastaan uudestaan järjestämistä ja muodostelemista. Kunnes kansan sydän ja mieli on muuttunut, ei suurinkaan mies uskalla hallita sillä edellytyksellä, että kaikki ovat yhtä suuria kuin hän, yhtä vähän kuin karjanpaimen uskaltaa ajaa laumansa tielle siinä luulossa että se löytää tiensä yhtä hyvin kuin paimenkin. Ennenkuin joka mies Englannissa on Cromwell, joka mies Ranskassa Napoleon, joka mies Romassa Caesar, joka mies Saksassa Luther plus Goethe, sitä ennen sankarit eivät voi parantaa maailmaa enemmän kuin Cheopsin pyramidi parantaa pientä maalaishuvilaa. Sellaisten kansojen synnyttäminen on ainoa todellinen muutos, joka on meille mahdollinen.

IV.

Ihmisen vastustaminen omaa parantumistaan.

Mutta siedettäisikö sellaista muutosta, jos kerran ihmisen täytyy kohota ylemmäksi omaa itseään toivoakseen sitä? Siedettäisi kyllä, sillä ihminen käsittää väärin sen luonteen. Ihminen tosiaankin toivoo ihanteellista yli-ihmistä kaikella sillä voimalla mikä häneltä säästyy elantohuolista, ja hän on kaikkina aikoina ihaellut parasta yli-ihmisen sijaista, minkä hän suinkin on voinut keksiä. Hänen vähimmin kykenemätön kenraalinsa on uusi Aleksander, hänen kuninkaansa on maailman ensimäinen gentlemanni, hänen paavinsa on pyhimys. Hän ei koskaan viihdy ilman ihmis-epäjumalia, jotka eivät ole mitään muuta kuin vale-yli-ihmisiä. Sitä seikkaa, että tosi yli-ihminen tulee näpsähyttämään ylisormiaan kaikille ihmisen nykyisille tyhjänpäiväisille käsityksille oikeudesta, velvollisuudesta, kunniasta, uskonnosta ja vieläpä säädyllisyydestäkin, sekä omaksumaan siveellisiä velvollisuuksia, jotka ovat ylempänä nykyisen ihmisen kestävyyttä, sitä nykyinen ihminen ei aavista, eikä hän edes huomaa sitä silloinkaan, kuin satunnaiset yli-ihmisemme menettelevät niin hänen silmäinsä edessä. Nykyinen ihminen itsekin tekee samoin joka päivä tietämättään. Hän ei siis tule vastustamaan semmoisen rodun syntymistä, jota hän sanoo suuriksi miehiksi tai sankareiksi, sillä hän ei kuvittele heitä todellisina yli-ihmisinä, vaan semmoisina kuin hän itse on, sekä varustettuina loppumattomalla viisaudella, loppumattomalla urhoollisuudella ja loppumattomilla rahoilla.

Huolettavimman vastustuksen synnyttää ihmiskunnan yleinen pelko siitä että jokainen sekaantuminen meidän sukupuolisuhteisiimme tulee olemaan sekaantumista meidän iloihimme ja romantillisuuteemme. Tuo pelko on aina, ottamalla loukkaantuneen siveyden muodon, säikähdyttänyt semmoisia henkilöitä, jotka eivät ole ottaneet selvää sen sisäisestä heikkoudesta. Mutta pysyväiseksi se jää ainoastaan niissä huonontuneissa olennoissa, joissa hedelmällisyyden vaisto on muuttunut pelkäksi nautinnon hauksi. Uudenaikaiset keksinnöt, joitten avulla voidaan yhdistää nautinto ja hedelmättömyys, ja joita jo tunnetaan ja voidaan käyttää kaikkialla, saattavat noille henkilöille mahdolliseksi riistäytymisen erilleen rodusta — ja tuo toiminta onkin jo täydessä vauhdissa. Itsetietoisesti hedelmällisten jatkuva eloonjäänti merkitsee samaa kuin yli-ihmisen puoluelaisten eloonjäänti, sillä tietysti on tahdottava asettaa vanhan, itsetiedottoman, ehdottoman, melkein tajuttoman hedelmällisyyden sijaan järjellisesti johdettu, itsetietoinen hedelmällisyys, ja poistettava pelkkä hekumallisuus kehitystoiminnasta.[1] Vaikkapa tätä valikoivaa toimintaa ei olisi keksittykään, rodun tarkoitus kumminkin murtaisi inhimillisen vaiston vastustuksen. Mehiläiset ja muurahaiset eivät ole ainoat jotka tyydyttävät luomisvaistonsa edustajien avulla, itse avioliittolaitoskin pakoittaa menestyksellä miljoonia normaalisti kehittyneitä miehiä ja naisia naimattomuuteen. Sanalla sanoen, vaikka yksilöllistä vaistoa tässä asiassa lyhytnäköisesti pidetään vastustamattoman voimakkaana, se on itse asiassa seikka, joka lopullisesti ei tule kysymykseen.

[1] Hekumoitsijan osa kehityskulussa on samaa kuin nykyjään ahmarin osa. Ahmari s.o. mies, jolla on voimakkaimmin kehittynyt itsensä ravitsemisen vaisto, näkee aina enemmän vaivaa kuin muut hankkiakseen ruokaa. Kun ruokaa on niin niukalta että sitä voi ainoastaan suurilla ponnistuksilla hankkia riittävästi, ahmarin ruuanhalu kehittää hänen viekkauttaan ja kekseliäisyyttään äärimmäisiin asti ja hänestä tulee ei ainoastaan parhaiten ravittu vaan myöskin kykenevin mies yhteiskunnassa. Mutta suotuisammissa ilmanaloissa, taikka siellä missä yhteiskunnallinen ruuanhankinnan järjestäminen saattaa ylensyömisen helpoksi jokaiselle, ahmari syö terveytensä pilalle ja vihdoin hän syö itsensä pois koko olemassaolosta. Kaikki muut hekumoitsijat menestyvät ja joutuvat turmioon samalla lailla. Siitä syystä voimakkaampien eloon jäänti lopulta merkitsee samaa kuin itsensä hallitsevien eloon jäänti, sillä ainoastaan he voivat mukaantua elinkeinojen edistyksen aiheuttamiin, alituisesti vaihteleviin olosuhteisiin.

V.

Valtiollinen Yli-ihmisen tarve.

Yli-ihmisen tarve on pakoittavimmassa muodossaan valtiollinen tarve. Me olemme ajautuneet proletaarisen kansanvaltaisuuden helmaan kaikkien vaihtelevien järjestelmien epäonnistumisen tähden, sillä näitten järjestelmien pysyväisyys riippui kokonaan yli-ihmisten olemassaolosta, yli-ihmisten, joitten piti toimia itsevaltiaina tai oligarkkeina. Tällaisia yli-ihmisiä ei aina eikä edes useinkaan syntynyt oikeaan aikaan eikä soveliaaseen yhteiskunnalliseen asemaan, mutta kun heitä syntyi, he eivät voineet muuta kuin lyhyeksi aikaa ja siveellisesti surmaavilla pakkokeinoilla tyrkyttää yli-ihmisyyttä hallittaviinsa laumoihin. Siten pelkästä "ihmisluonnon" pakosta hallitus hallittavien suostumuksella on astunut entisen järjestelmän sijaan, jolloin kansalaisia hallittiin kuin koululapsia.

Nyt sietäisi vielä nähdä se mies, joka, vaikka hänellä on jonkunmoinen käytännöllinen kokemus proletaarisesta kansanvaltaisuudesta, uskoo vähääkään, että sillä on kykyä ratkaista suuria, valtiollisia kysymyksiä, tai edes tehdä tavallista seurakunnallista työtä viisaudella ja käytännöllisesti. Ainoastaan itsevaltiaitten ja oligarkian aikana on radikaalinen usko "yleiseen äänioikeuteen" valtiollisena parannuskeinona syntynyt. Se tulee sammumaan samana hetkenä kun se pannaan käytännöllisen kokeen alaiseksi, sillä kansanvaltaisuus ei voi kohota ylemmäksi sitä inhimillistä tasapintaa, jolla sen äänestäjät ovat. Sveitsi tuntuu onnelliselta verrattuna Venäjään, mutta jos Venäjä olisi yhtä pieni kuin Sveitsi, ja jos sen yhteiskunnallisia kysymyksiä helpoittamassa olisi samanlaiset luonnolliset voittamattomat varustukset ja samanlainen kansainvälisen vaihtelevan ja tuttavallisen seurustelun kasvattama kansa, ei eroitus ehkä olisi niin suuren suuri. Australia ja Kanada, jotka ovat itse asiassa suojattuja kansanvaltaisia tasavaltoja, ja Ranska sekä Yhdysvallat, jotka ovat tunnustettuja itsenäisiä kansanvaltaisia tasavaltoja, eivät ainakaan ole onnen ja menestyksen kotipaikkoja ja ne olisivat varmaan vielä huonommassa tilassa eivätkä suinkaan paremmassa, elleivät heidän suotuisimmat ministerinsä osaisi leikkiä yleisillä innostuksen puuskilla ja käyttää hyväkseen yleistä tietämättömyyttä. Valtiomiehet, joitten ennen täytyi oppia miten parhaiten voisi imarrella kuningasta, täytyy nyt oppia viehättämään, huvittamaan, hyväilemään, pettämään, peloittamaan taikka muulla lailla kiihoittamaan valitsijainsa mielikuvitusta. Ja vaikka edistyneissä uudenaikaisissa valtioissa, joissa käsityöläinen on paremmin kasvatettu kuin kuningas, täytyy olla paljon suurempi mies voidakseen olla onnistunut kansanjohtaja kuin voidakseen olla onnistunut hovimies, niin kumminkin se juuri on rahvaan mies, joka voimakkaalla jäntevyydellä pitää kiinni yleisistä kansanomaisista vakuutuksista, kun taasen hienotekoisempi epäilijä, joka varovasti tunnustelee tietä tulevaan vuosisataan, ei voi päästä kohoamaan, ellei hänellä samalla satu olemaan puoskarin erityistä taidelahjaa, jossa tapauksessa hän voi saada ääniä puoskarina, mutta ei suinkaan edistysmiehenä. Seurauksena siitä kansanjohtaja, vaikka hän selittää järjestävänsä asiat valitsijainsa enemmistön etujen mukaisesti, kumminkin vain kiteyttää keskinkertaisuuden, järjestää ahdasmielisyyden, ylenkatsoo tavattomien ominaisuuksien ilmiöitä ja ylistää jokapäiväisyyksien näyttelyitä. Hän hoitaa pienet tehtävät hyvin ja luovailee suurten tehtävien läpi sanatulvan avulla. Kun suuri valtiollinen liike tapahtuu, ei sitä itsetietoisesti johdeta eikä järjestetä. Ihmiskunnan itsetiedoton henki murtautuu tehtävän läpi niinkuin elefantti murtautuu esiin djungelin läpi, ja valtiomiehet pitävät puheita kaikesta mikä tapahtuu tuossa prosessissa, jota he — parhailla tarkoituksilla — kykynsä mukaan koettavat estää. Lopuksi, kun yhteiskunnallinen ryhmitys menee niin pitkälle että se vaatii kansainvälistä järjestämistä, ennenkuin kansanjohtajat ja valitsijamiehet edes ovat oppineet kunnollisesti järjestämään maalaispitäjiä, vielä vähemmin saattamaan Konstantinopolia kansainväliseksi, menee koko valtiollinen laitos kappaleiksi. Kohta meillä on keisarikuntien raunioita ja kansojen täydellistä sekasortoa.

Tällaiseen katastrofiin me epäilemättä tulemme taas, ellemme voi aikaansaada yli-ihmisten muodostamaa kansainvaltaisuutta. Sellaisen kansanvaltaisuuden luominen on ainoa muutos, joka on kyllin toivehikas antaakseen meille voimia niihin ponnistuksiin, joita vallankumous vaatii.

VI.

Valekainouden selitys.

Miksi mehiläiset syöttelevät ja hemmottelevat äitejään, kun me syöttelemme ja hemmottelemme ainoastaan ooppera-primadonnia, siinä kysymys, jota sietää miettiä. Meidän käsityksemme siitä miten äitiä on kohdeltava ei suinkaan ole se että on lisättävä hänen ravintomääräänsä, vaan se että on kiellettävä häntä tekemästä työtä tehtaassa kuukauden kuluessa synnyttämisen jälkeen. Kaikki mikä voi saattaa syntymisen onnettomuudeksi vanhemmille ja vaaraksi äidille, pannaan huolellisesti toimeen. Kun suuri ranskalainen kirjailija Emile Zola, levottomana kansansa hedelmättömyydestä, kirjoitti kaunopuheisen ja voimakkaan kirjan kohottaakseen hedelmällisyyden arvoa, otaksuttiin heti Englannissa että senluontoinen kirja, jolla lisäksi oli nimenä "Hedelmällisyys", oli liian inhoittava käännettäväksi englannin kielelle, ja että jokainen yritys sukupuolisuhteitten käsittelemiseen muulla lailla kuin hekumalliselta ja romantilliselta kannalta, on ankarasti masennettava. Jos tämä otaksuminen todellakin perustuisi yleiseen mielipiteeseen, osoittaisi se semmoista vihaa ja vastustusta Elämän Voimaa vastaan, joka voisi syntyä ainoastaan sairaassa ja kuolemaisillaan olevassa yhteiskunnassa, missä Ibsenin Hedda Gabler olisi tyypillinen nainen. Mutta siihen ei ole mitään tosi perustusta ollenkaan. Sanomalehtien valekainous samoin kuin seurapiirin valekainous johtuu yksinomaa kasvatuksesta ja kielestä. Meitä ei ole kasvatettu ajattelemaan siveästi niistä asioista, ja seurauksena siitä meillä ei ole muunlaista kieltä kuin säädytöntä, jolla saatamme niistä puhua. Meidän täytyy siis selittää että niistä on sopimatonta julkisesti keskustella, koska ainoat sanat, joita voimme käyttää keskustelussa, ovat sopimattomia julkisesti käyttää. Fysioloogit, joilla on oppisanasto käytettävänään, eivät pidä sellaista keskustelua vaikeana, ja kielimestarit, jotka ajattelevat siveästi, voivat kirjoittaa suosituita kertomuksia, semmoisia kuin Zolan Hedelmällisyys ja Tolstoin Ylösnousemus, loukkaamatta vähintäkään semmoisia lukijoita, jotka myöskin voivat ajatella siveästi. Mutta tavallinen nykyaikainen sanomalehtimies, joka ei koskaan ole keskustellut niistä asioista muuta kuin raa'alla tavalla, ei voi kirjoittaa yksinkertaista huomautusta jostakin avioerosta, ilman selvästi esiintyvää häpeän tunnetta, tai sellaista vallattomuutta, joka saattaa mahdottomaksi tuon huomautuksen ääneenlukemisen seurassa. Kaikki tuo raakuus ja valehäveliäisyys (molemmat ovat sama asia) ei merkitse sitä että ihmiset eivät tunne siveällä tavalla sitä asiaa. Päinvastoin juuri tunteemme syvyys ja vakavuus saattaa sen häväisemisen raa'alla kielellä ja karkealla pilalla sietämättömäksi. Vihdoin, emme siedä kuulla siitä puhuttavan ollenkaan, sillä ainoastaan yksi tuhannesta voi puhua siitä loukkaamatta meidän omanarvontuntoamme, varsinkin naisten omanarvontuntoa. Lisätkäämme vielä yleisen kielen kauheuteen, yleisen köyhyyden kauheus. Ahtaassa asutuksessa köyhyys hävittää puhtauden mahdollisuuden, ja puhtauden puutteessa monet elämän luonnollisista ehdoista muuttuvat loukkaaviksi ja epäterveellisiksi, sillä seurauksella että vihdoin epäpuhtauden yhdistys noihin luonnollisiin suhteisiin tulee niin valtavaksi, että useiden sivistyneiden ihmisten (s.o. ihmisten, jotka asuvat noissa ahtauden labyrinteissä, joita me nimitämme kaupungeiksi) ruumiillisen elämän toinen puoli muuttuu rikolliseksi salaisuudeksi, josta on mahdoton puhua muille kuin hätätilassa lääkärille — ja Hedda Gabler ampuu itsensä, koska äitiys on niin epäkaunista. Lyhyesti sanoen, yleinen valekainous on vain yleisen likaisuuden ilmaisumuoto. Ne seikat, jotka se julistaa pannaan, ovat siitä huolimatta kaikkein mieltäkiinnittävimmät ja vakavimmat kaikista.

VII.

Edistys-harhaluulo.

Onnetonta kyllä harhaluulo edistyksestä vetää vakavia ihmisiä pois kehityksen polulta. Kuka sosialisti tahansa voi helposti saada meidät vakuutetuiksi siitä että eroitus nykyisen ihmisen ja tulevaisuuden ihmisen välillä, semmoisen, jommoiseksi ihminen muuttuu ilman muuta kehitystä kuin tuhansien vuosien ravitseminen, ympäristö ja harjoitus, on ääretön. Hän voi osoittaa että omaisuuden ja työn eroitus ja väärä jako ovat syntyneet epätieteellisen taloudellisen järjestelmän kautta ja että ihminen, olkoonpa hän kuinka virheellinen tahansa, ei ole sen enemmän tarkoittanut perustaa sellaista järjestettyä epäjärjestystä kuin kärpänen tarkoittaa polttaa siipensä lentäessään kynttilän liekkiin. Hän voi osoittaa että eroitus akrobaatin voiman ja notkeuden sekä luuvalon murtaman peltomiehen köyryselän välillä on olosuhteiden eikä luonnon aikaansaama. Hän voi osoittaa että useimmat innoittavimmista inhimillisistä paheista eivät ole alkuperäisiä, vaan ainoastaan meidän järjestelmämme vastavaikutuksia itse hyveisiimme. Anarkistilla, fabianistilla, pelastusarmeijalaisella, kasvinsyöjällä, lääkärillä, lakimiehellä, papilla, siveysopin professorilla, voimistelijalla, sotamiehellä, urheilijalla, keksijällä, valtiollisella ohjelmain laatijalla, kaikilla on joku ehdoitus meidän parantamistamme varten, ja melkein kaikki heidän parannuskeinonsa ovat fyysillisesti mahdollisia ja tähdättyjä yleisesti tunnettuja paheita vastaan. Heidän mielestään edistyksen raja useinkin on sama kuin kaikkien noiden ehdotettujen parannusten täytäntö ja kaikkien ihmisten tasoittaminen sille kannalle missä nyt ruumiillisesti ja henkisesti parhaiten ravitut ja harjoitetut ihmiset ovat.

Tässä työssä, niin heistä näyttää, on ääretön ala parantajan tarmolle. Tässä on monta jaloa päämäärää saavutettavissa eri teillä Vaikeuden Kukkulalle, jonne suuret henget pyrkivät. Mutta onnetonta kyllä, ihminen, semmoisena kuin me hänet tunnemme, ei ikinä tule kiipeämään sinne. Ei voi kieltää, että jos me kaikki pyrkisimme urhoollisesti parantajien päämäärään, parantaisimme maailman äärettömän suuressa määrin. Mutta se ei ole yhtään enemmän luultavaa että tämä "jos" tulee tapahtumaan kuin että taivaankansi laskeutuu alas ja me pyydämme leivosia käsillämme. Me emme tule pyrkimään tuohon päämäärään, sillä meillä ei ole kylliksi tarmoa. Me emme toivo kylliksi tuota tulosta, useimmissa tapauksissa me emme ollenkaan toivo sitä tuntuvalla tavalla. Kysy keltä tahansa tahtoisiko hän tulla paremmaksi ihmiseksi, niin hän heti vastaa hurskaasti myöntäen. Kysy häneltä tahtoisiko hän miljoonan markkaa, niin hän myöntää mitä hartaimmin. Mutta sama hurskas kansalainen, joka tahtoisi muuttua paremmaksi ihmiseksi, käyttäytyy juuri samalla tavalla kuin ennenkin. Ja maankulkija, joka tahtoisi omistaa miljoonan, ei vaivaa itseään ansaitsemaan kymmentä markkaakaan. Lukemattomat miehet ja naiset, jotka kaikki innolla vastaanottaisivat miljoonan lahjana, elävät ja kuolevat omistamatta koskaan sataa markkaakaan samalla kertaa, vaikka löytyy kerjäläisiä, jotka ovat kuolleet ryysyissä, mutta leväten patjoilla, jotka olivat täytetyt kullalla, minkä he itse olivat keränneet, siksi että he halusivat sitä kyllin voimakkaasti, jotta saivat tarmoa sitä hankkimaan ja säilyttämään. Taloustieteilijät, jotka keksivät että kysyntä synnyttää tuotannon saivat kohta rajoittaa lauselmansa sanomalla "vaikuttava kysyntä", joka lopulta huomattiin merkitsevän juuri yhtä paljon kuin tuotanto. Tämä pitää paikkansa myöskin politiikassa, siveysopissa ja kaikilla muilla aloilla samoin. Tosi tuotanto on vaikuttavan kysynnän mitta. Pelkät toivomukset ja vakuutukset eivät tuota mitään. Ei mikään yhteiskunta ole vielä koskaan päässyt ylemmäksi niitä alkuasteita, jolloin sen riidanhalu ja kiihko saattoi sille mahdolliseksi muodostaa kansakunnan, ja sen rahanhimo auttoi sitä kehittämään kauppasivistyksen. Eikä näitäkään asteita koskaan ole saavutettu yleishengen avulla, vaan suvaitsemattomalla mielivallalla ja raa'alla voimalla. Ottakaamme parlamentin muutosta koskeva ehdotus vuodelta 1832 Englannissa esimerkiksi siitä, millainen ristiriita voi syntyä kahden sivistyneen puolueen välillä valtiollisesta muutoksesta, jonka tarpeellisuus ja välttämättömyys oli niin silminnähtävä kuin minkään valtiollisen muutoksen välttämättömyys ikinä on ollut tai tulee olemaan. Se ehdotus ei mennyt läpi, ennenkuin herrasmiehet Birminghamissa alkoivat varustautua sotilaallisella tavalla katkaisemaan kurkut herrasmiehiltä S:t Jamesin kunnassa. Ja tähän päivään saakka se varmaankaan ei olisi mennyt läpi, ellei sen takana olisi ollut muuta voimaa kuin utilistien johdonmukaisuus ja vakuutus.

Nykyaikana meillä on utilistien asemesta fabianistien yhdistys ja sen rauhallinen, perustuslaillinen siveellinen, taloudellinen sosialisti-politiikka, joka ei tarvitse veretöntä hyödyllistä toteuttamistaan varten muuta kuin että Englannin kansa ymmärtää ja hyväksyy sen. Mutta miksi fabianisteja kehutaan semmoisissa piireissä, missä kolmekymmentä vuotta sitten sosialisti-nimityksen luultiin merkitsevän samaa kuin kurkunkatkaisija ja murhapolttaja? Ei suinkaan siitä syystä että yleisöllä olisi pienintäkään aikomusta tutkia ja omaksua fabianistien politiikkaa, vaan siitä syystä että he otaksuvat että fabianistit poistamalla uhkaukset ja peloitukset sosialistisesta agitatsionistaan ovat vetäneet hampaat pois kapinalliselta köyhyydeltä ja pelastaneet olevat olot tuon ainoan hyökkäystavan kynsistä, jota ne todella pelkäävät. Tietysti, jos kansa omaksuisi fabianistien politiikan, panisi se sen toimeen raa'alla voimalla, juuri niinkuin nykyinen omaisuusjärjestelmä pannaan toimeen. Siitä tehtäisi laki, ja jokainen joka vastustaisi sitä, sakotettaisi, saisi poliisit niskaansa, heitettäisi vankilaan ja viimeisessä tingassa hirtettäisi, aivan niinkuin meille käy, jos rikomme nykyistä lakia. Mutta meidän kapitalistiluokkamme ei ollenkaan pelkää että semmoinen kääntymys tulisi tapahtumaan, mutta sen sijaan se pelkää kovasti siellä täällä esiintyviä murhaajia ja dynamiitti-hyökkäyksiä, ja koettaa kaikin voimin peittää sitä tosiseikkaa, että ei ole yhtään mitään siveellistä eroitusta siinä tavassa, millä se itse pakoittaa kapitaalioikeutensa tunnustetuiksi, ja siinä tavassa, millä dynamiittimies antaa pontta omalle vakuutukselleen luonnollisista ihmisoikeuksista. Siitä syystä fabianisteja taputellaan olkapäälle, aivan niinkuin kristillistä yhteiskunta-yhdistystä, kun taasen semmoisia sosialisteja, jotka koristelematta sanovat, että yhteiskunnallinen vallankumous on tehtävä samalla tavalla kuin muutkin vallankumoukset, nimittäin siten että ne henkilöt, jotka sitä tahtovat, surmaavat, pakoittavat ja peloittavat semmoisia henkilöitä, jotka eivät tahdo, sanotaan kansan yllyttäjiksi ja lukitaan vankilaan pakkotyöhön, jotta heille osoitettaisi, kuinka täydellä todella heidän vangitsijansa vastustavat pakkokeinoja.

Pitääkö meidän siis luopua fabianistien tavoista ja palata barrikaadeilla taistelevain ja dynamiittimiesten ja surmaajien tapoihin? Ei, päinvastoin meidän tulee huomata, kuinka juurta jaksaen turhia kumpaisetkin metoodit ovat. Näyttää siltä kuin dynamiittimies nyt voisi helposti sanoa: "Ettekö juuri itse myöntänyt ettei mitään koskaan ole saatu aikaan ilman fyysillistä pakkoa?" No niin, olisi mieletöntä ja naurettavaa kieltää sitä. Myöntäkäämme se siis aivan täydellisesti. Mutta mistä syystä pitäisi valita uhkarohkeita ja verisiä tapoja varovaisten ja inhimillisten tapojen asemesta? — Guillotiniä käytettiin Ranskassa niin paljon kuin ihmiset suinkin saattoivat sietää sekä girondistejä että jakobiineja vastaan. Fouquier Tinville seurasi Marie Antoinettea mestauslavalle, ja Marie Antoinette olisi aivan yhtä hyvin kuin Tinville voinut kysyä ihmislaumalta, tulisiko heidän leipänsä sitten helpommaksi kuin hänen kaulansa oli katkaistu. Ja mikä oli tuloksena siitä kaikesta? Rougon Macquart perheen keisarillinen Ranska ja sitten tasavaltainen Ranska Panama-juttuineen ja Dreyfus-asioineen. Oliko eroitus todellakin niin suuri että sen tähden ansaitsi mestata kaikki nuo onnettomat naiset ja miehet, vaikka moni niistä olikin tyhjäntoimittaja ja vahingollinenkin? Viitsisikö kukaan järkevä ihminen mestata hiiren poikaistakaan saadakseen aikaan semmoisen tuloksen? Entäs tasavaltainen Amerikka? Amerikassa ei ole mitään tähtikamaria eikä läänitysparoneja. Mutta siellä on trustit, renkaat. Ja siellä on miljoonamiehet, joitten tehtaita suojelemassa on sähköaitoja ja makasiinikiväärejä, ja jotka olisivat saaneet Reginald Front de Boeufinkin muuttumaan radikaaliksi. Olisivatko Washington ja Franklin kohottaneet sormeaankaan Amerikan itsenäisyyden hyväksi, jos he olisivat aavistaneet millainen todellisuus tuli olemaan?

Ei. Sitä mitä Caesar, Cromwell ja Napoleon eivät voineet tehdä, vaikka heillä oli valtion fyysillinen voima ja aineellinen kannatus käsissään, sitä eivät myöskään muutamat innostuneet rikolliset tai mielipuolet voi tehdä. Juutalaistenkin, jotka Moseksesta aina Marxiin ja Lassalleen saakka ovat innostuttaneet kaikkiin vallankumouksiin, on täytynyt myöntää että lopuksi kumminkin koira palaa oman oksennuksensa luo ja puhtaaksi pesty porsas likakuoppaansa, ja meidän täytynee myöskin myöntää että ihminen palaa epäjumaliensa ja himojensa luo, huolimatta kaikista "liikkeistä" ja kaikista vallankumouksista, kunnes hänen luontonsa on muuttunut. Siihen saakka hänen aikaisempi menestyksensä rakentaessa kauppasivistysmuotoja (ja taivas varjelkoon, millaisia sivistysmuotoja!) on ollut vain alkuasteena myöhäisemmälle asteelle, jota emme voi välttää, ja joka nyt uhkaa saattaa meitä semmoiselle asteelle, jolloin ne intohimot, mitkä rakensivat sivistyksen, muuttuvat turmiollisiksi eikä tuottaviksi, aivan niinkuin samat ominaisuudet, jotka tekevät jalopeuran metsän kuninkaaksi, aiheuttavat hänen surmansa, jos hän astuu kaupunkiin. Ei mikään muu voi silloin pelastaa yhteiskuntaa kuin selvä järki ja laaja tarkoitusperä. Sota ja kilpailu, jotka ovat voimakkaita valinnan välikappaleita toisella vuosisadalla, käyvät hävittäviksi huonontumisen välikappaleiksi toisella. Eläimiä ja kasveja kehittäessä semmoiset muunnokset, jotka ovat syntyneet monen sukupolven läpi tapahtuneen valinnan kautta, taantuvat nopeasti alkuperäiseen villiin muotoonsa, jos valinta lakkaa. Samalla tavalla sivistys, jossa voimakas riidanhalu ja ahneus ovat lakanneet toimimasta valinnan välikappaleina ja ruvenneet ehkäisemään ja hävittämään, syöksyy alaspäin ja taaksepäin niin nopeasti, että katsoja voi hämmästyksellä huomata, kuinka monen vuosisadan jäljet pyyhitään pois yhden ihmiselämän ajalla. Tämä oli usein tapahtunut historiallisella ajalla, ja jokaisessa tapauksessa käännekohtaan on tultu aikoja ennen kuin kaikki ovat ennättäneet, tai kuin edes on nostettu kysymys heidän ennättämisestään sille asteelle, jossa parhaiten ravitut ja parhaiten harjoitetut henkilöt ovat.

Siitä syystä meidän täytyy luopua siitä luulosta, että ihminen, semmoisena kuin hän nyt on olemassa, kykenee ilman muuta edistymään. Edistyksen harhaluuloa tulee aina olemaan, sillä kun huomaamme jotain pahaa, korjaamme sen, ja siksi meistä itsestämme näyttää siltä kuin edistyisimme, ja me unohdamme että useimmat näkemistämme paheista ovat vaikutuksia, lopulta ankaria, huomaamatta tapahtuneesta pitkällisestä taantumisesta. Me unohdamme että sovittelevat parannuskeinomme harvoin täysin parantavat pahan, ja ennen kaikkia unohdamme, että sillä tiellä missä nyt kuljemme alaspäin, hyvä on muuttunut pahaksi meidän silmissämme, ja sitä hävitetään edistyksen nimessä, aivan niinkuin pahaa hävitetään ja asetetaan hyvää sijaan sillä tiellä, jota myöten me kuljemme ylöspäin. Tämän on todellakin harhaluulojen harhaluuloa, sillä se ilmaisee meille tuon kamalan totuuden, että jos valtiollinen turmiomme kerran tulee, innokkaat uudistajat saavat sen aikaan ja lämpimät isänmaalliset sitä hartaasti kannattavat, uskoen sitä välttämättömäksi askeleeksi parannusta kohti. Niinkauan kuin ihminen on sama kuin nyt, ei ole edistystä odotettava sen asteen yläpuolelle, missä me nyt olemme, ja jossa kaikki sivistyksen yritykset ovat näyttäytyneet mahdottomiksi. Ja koska tämäkin kehitysaste on vain kuin puun oksa, johon muutamat ihmiset ovat kiivenneet ja pysyttelevät kiinni, vapisevassa, pyörryttävässä pelossa heiluen likaisuuden kuilun yli, ei pitäisi pelkän edistyksen enää viehättää meitä.

VIII.

Sivistyksen luulottelu.

Edistyksen harhaluulo ei osoita suurta teräväjärkisyyttä. Me alotamme lukemalla satiireja isiemme ajoilta ja päätämme (usein tietämättämme) että nuo pilkanalaiset asiat kaikki kuuluvat menneisyyteen. Me näemme myöskin että turmiollisimmat puutteet usein korjataan vallan siirtyessä sortajilta sorretuille. Vapaamieliset antavat äänioikeuden köyhälle miehelle toivoen että hän käyttää sitä vapautuakseen. Toivo ei täyty. Mutta varattoman miehen elinkautinen velkavankeus loppuu. Tehdaslakeja syntyy estämään liikaa rasittamista. Koulut tehdään vapaiksi ja pakollisiksi. Terveyshoitosäädöksiä lisätään moninkertaisesti. Julkisesti ryhdytään puuhiin köyhien asuntojen parantamiseksi. Paljasjalkaisille jaetaan kenkiä. Ryysyt käyvät harvinaisiksi. Kylpyhuoneet ja pianinot, verka ja tärkkikaulukset leviävät semmoisten ihmisten sekaan, jotka ennen pesemättöminä soittivat huuliharppua. — Muutamat näistä muutoksista ovat voittoja, toiset ovat tappioita. Jotkut eivät ole muutoksia ollenkaan. Kaikki ovat ainoastaan semmoisia muutoksia, joita raha aikaansaa. Mutta kumminkin ne synnyttävät mahtavan edistyksen harhailmiön, ja lukevat luokat päättävät niiden johdosta että Viktorian aikakauden alkuosan epäkohdat eivät enää ole olemassa muuta kuin hauskoina kaskuina Dickensin novelleissa. Mutta heti kun haemme edistystä, joka johtuisi luonteen parantumisesta eikä rahasta, valtiomiesälystä eikä eduista tai kapinasta, häviävät mielikuvamme. Me esimerkiksi muistelimme Krimin sodan aikana ilmitullutta huonoa hallintoa ja kykenemättömyyttä muinaisten aikain olosuhteina, kunnes Etelä Afrikan sota osoitti että kansa ja sotahallinto ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut. Me olimme tuskin toipuneet tuon huomion tuottamasta hedelmättömästä tuskastumisesta, kun pääsi leviämään tieto että upseeriklubissa eräässä parhaimmista rykmenteistämme oli myöskin piiskausklubi, jonka päällikkönä oli vanhin luutnantti. Tuo huomio herätti hiukan suuttumusta, kun tuon koulupoikamaisen turmeluksen erikoiskohdat tulivat ilmi, mutta ei kukaan hämmästynyt tuota täydellistä käsityksen puutetta miehen kunniasta ja hyveistä, personallisesta rohkeudesta ja omanarvontunnosta, tässä ritarillisuuden edustajien eturivissä. Kristinuskon oppi rangaistuksen hyödyttömyydestä ja koston huonoudesta ei ole, huolimatta yksinkertaisesta järkevyydestään, saanut ainoankaan kansakunnan tunnustusta. Kristillisyys ei ole joukoille muuta kuin kiihoittava julkinen komento, jonka varjon alla saa pitää kaikenlaista muuta komentoa. Sen nimessä me otamme kymmenen vuotta varkaan elämästä minuutti minuutilta hitaassa kurjuudessa ja alennustilassa uudenaikaisesti parannetuissa vankiloissamme, emmekä kadu sitä sen enempää kuin Laud leikatessaan korvat Bastwickiltä ja Burtonilta. Me vaadimme kiinalaiset boksari-ruhtinaat mestattaviksi niinkuin mitkä raakalaiset tahansa ja meidän sotilas- tai laivasto-lähetystömme, jotka surmaavat, polttavat ja hävittävät heimoja ja kyläkuntia siitä syystä että joku on kovakouraisesti koputtanut englantilaista pääkalloa, ovat niin tavallisia osia kuninkaallisessa hallinnossamme, etteivät ne herätä senkään vertaa sääliä kuin tulee jokaisen vallassäätyisen naisrikollisen osaksi. Me otaksumme että kiduttaminen tunnustuksen esiinpakoittamiseksi on entisten pimeitten aikojen muistoja, mutta juuri näitä sivuja kirjoitettaessa eräs englantilainen tuomari tuomitsi väärentäjän kahdenkymmenen vuoden pakkotyöhön, julkisesti selittäen että tuomio pannaan toimeen kokonaisuudessaan, ellei rikollinen tunnusta, mihin hän on piilottanut väärentämänsä setelit. Eikä mitään huomautuksia tehdä siitä eikä myöskään eräästä toiselta sähkösanomasta, jossa sanotaan että Somalimaan sodassa vanki antoi muutamia tärkeitä tietoja "rangaistuksen alaisena". Vaikkapa nuo tiedot olisivat väärätkin, niin jo se seikka että ne vastaanotetaan ilman vastalausetta vallan luonnollisina ja sopivina ilmiöinä, todistaa että me olemme vielä aivan yhtä valmis käyttämään torttyyriä kuin Bacon oli aikoinaan. Kertomukset valkoisen miehen retkistä Afrikaan kultaa, norsunluuta, timantteja ja urheilua hakemaan osoittavat että nykyinen europalainen on aivan samanlainen rosvo kuin nekin, jotka ennen marssivat uusia maailmoita valloittamaan Aleksanderin, Antoniuksen ja Pizarron johdolla. Demokraattinen politikoitsija on juuri samanlainen, jommoiseksi Platon hänet kuvaa; lääkäri on sama herkkäuskoinen petturi ja oikullinen tieteellinen narri, jota Molière ivasi; opettaja on vieläkin paraimmassa tapauksessa pikkumainen lasten viljelijä ja pahimmassa tapauksessa piiskaamishullu; rehelliset miehet pelkäävät sovinto-oikeuksia enemmän kuin lainkäyntiä; hyväntekijä elää vieläkin kurjuuden loisena, aivan niinkuin lääkäri elää sairauden loisena; pappein kavaluuden ihmetyöt eivät ole vähemmin petollisia ja vahingollisia, siitä syystä että niitä nyt sanotaan tieteellisiksi kokeiksi ja niitä toimittamassa on professoreita; taikatemput uudenaikaisessa muodossaan patenttilääkkeinä ja estävinä ruiskeina ovat kaikkialle levinneet; tilanomistaja jolla ei enää ole kyllin valtaa asettaakseen ihmisansoja omaisuutensa suojaamiseksi, rakentaa nyt piikkilanka-aitoja; uudenaikainen herrasmies, joka on liian laiska voidellakseen kasvonsa punavärillä urhoollisuuden merkiksi, voiteluttaa pesijättärellään paitansa tärkkelyksellä puhtauden merkiksi; me pudistamme päätämme keskiajan likaisuudelle, vaikka itse asumme kaupungeissa, jotka ovat mustia noesta ja inhoittavia tupakansavusta; suora, julkinen valehteleminen on kasvanut jättiläismäiseksi, ja siinä suhteessa ovat aivan samanlaisia sekä taskuvaras poliisiasemalla että ministeri salkkunsa ääressä ja sanomalehden toimittaja toimistossaan, kauppias tarjoten myytäväksi täydellisiä polkupyörärenkaita, pappi joka kirjoittaa nimensä kaikkien uskonpykälien alle ja vivisektori, joka vakuuttaa kunniasanallaan että fysiologisessa laboratoriossa leikatut eläimet eivät kärsi vähääkään kipua. Tekopyhyys on pahimmillaan, sillä me emme vainoa ainoastaan semmoisten voimain nimessä, joihin uskomme, vaan evankelisen uskon nimessä, jolle johtajamme hymyilevät aivan niinkuin Italian patrisiot viidennellä vuosisadalla hymyilivät Jupiterille ja Venukselle. Urheilu on nyt kuten aina ennenkin murhaavaa kiihoitusta. Tappamisen halu on yleistä. Kaikkialla pystytetään museoita yllyttämään lapsia ja vanhanpuoleisia herrasmiehiä laittamaan alkoholissa säilytettyjä ruumiskokoelmia, ryöstämään lintujen munia ja säilyttämään niitä niinkuin punanahkaiset indiaanit säilyttävät skalppeja. Vitsan käyttäminen on yhtä luonnollista englantilaiselle kuin ennen Salomolle, kun hän sillä turmeli Rehabeamin, vaikka tämä vertaus ei ole aivan oikeudenmukainen juutalaisia kohtaan, sillä Moseksen laki kielsi enemmän kuin 40 lyöntiä ihmisyyden nimessä, mutta Englannissa piiskattiin sotamiehiä tuhannella lyönnillä XVIII:lla ja XIX:lla vuosisadalla, ja piiskattaisi yhä vieläkin, ellei politillinen valta olisi siirtynyt yhtä paljon kauppasäädylle ja köyhälistölle kuin sotilassäädylle. Huolimatta siitä muutoksesta, piiskaaminen on vieläkin sallittu koulussa, sotilasvankilassa, koululaivalla ja tuossa pikkumaisuuden koulussa, jota nimitetään kodiksi. Piiskurikiihkoilijaa, joka julkeasti vaatii enemmän piiskaa, aivan niinkuin huudetaan enemmän sotaa, enemmän häpeämättömyyttä ja vähempiä veroja, siedetään, jopa tyydytetäänkin siitä syystä että koska meillä ei ole mitään siveellistä päämäärää, me olemme kyllin järkeviä ymmärtääksemme ettei mikään muu kuin raaka voima voi pakoittaa muita seuraamaan itsekästä tahtoamme. Pelkuruus on aivan yleistä. Isänmaallisuus, yleinen mielipide, vanhempien velvollisuus, kuri, uskonto, siveys ovat ainoastaan toisia nimityksiä peloitukselle; ja julmuus, ahmaaminen ja herkkäuskoisuus kannattavat pelkuruutta. Me leikkaamme kurkun vasikalta ja ripustamme sen roikkumaan takajaloista ja kuolemaan verenvuodosta, jotta vasikkakotlettimme tulisi valkoiseksi. Me naulaamme hanhen lautaan kiinni ja ahdamme sen täyteen ruokaa, sillä meistä sen maksatauti maistuu hyvältä. Me revimme pikku linnut kappaleiksi koristaaksemme neitosiemme hattuja. Me silvomme kotieläimiämme aivan ilman mitään syytä, seurataksemme julmaa tapaa vain. Ja me asetamme eläimiä mitä hirvittävimmän kidutuksen alaisiksi toivoen siten löytävämme jonkun ihme-parannuskeinon omille taudeillemme.

Huomatkaapa vielä että nuo kaikki eivät ole harvinaisia paheitten kehitysmuotoja, joita kaikki hyvät ihmiset valittavat ja vastustavat. Tässä emme ole puhuneet sanaakaan Neerojemme julmuuksista, vaikka meillä tietysti on Neeroja tavallinen prosenttimäärä. Lukuunottamatta muutamia sotilas-esimerkkejä, jotka mainitsimme ainoastaan osoittaaksemme että gentlemannin kasvatus ja asema, kunniantunnon, esprìt de corps'in, julkisuuden ja vastuunalaisuuden vahvistamina, eivät anna suurempia takeita käytökseen nähden kuin suurten laumojen intohimot - lukuunottamatta noita esimerkkejä, kaikki muut mainitsemamme tapaukset ovat jokapäiväisyyksiä, poimittuja sieltä täältä parhaimpien kansalaisiemme tavallisesta elämästä ja kiihkeästi puolustettuja sanomalehdissämme ja saarnastuoleissamme. Itse humanitaaritkin, jotka inhoavat niitä, kiihoittuvat niitten johdosta murhaamaan. Brutuksen ja Ravaillac'in miekat ovat vielä toiminnassa Caserion ja Lucchenin käsissä, ja pistooli on tullut sen avuksi Guiteau'n ja Czolgosz'in käsissä. Meidän parannuskeinomme ovat vielä rajoitetut joko sietämiseen tai surmaamiseen. Ja surmaaja surmataan vielä lain nojalla, perustuen siihen periaatteeseen että kaksi mustaa on yhtä kuin yksi valkoinen. Ainoan uutuuden löydämme metoodeissamme: dynamiitin keksintö on vaihtanut Hamiltonin liiaksi ladatun kiväärin pommiin. Mutta Ravacholin sydän palaa samalla lailla kuin Hamiltoninkin. Ne jotka maailman tuntevat, eivät siedä ajatella sitä, vaikka he ottaisivatkin huomioon mitä laajimmassa määrässä köyhyyden painon köyhissä ja pelkuruuden rikkaissa.

Puolustukseksemme voimme vain sanoa että ihmisten täytyy elää ja antaa muitten elää määrättyyn asteeseen asti. Hevonenkin, töppöhäntäisenä ja kuolaimet suussa, huomaa että sen orjuutta lieventää se seikka, että jos isäntä kokonaan laiminlöisi sen ruuan ja levon, täytyisi hänen kustantaa itselleen uusi hevonen joka toinen päivä, sillä hevosta ei voi käyttää työssä kuoliaaksi ja sitten ottaa ilmaiseksi toinen hevonen, niinkuin voi tehdä työmiehelle. Mutta tällä välinpitämättömän itsekkäisyytemme luonnollisella rajoituksella on myöskin rajansa, osittain meidän lyhytnäköisyydessämme, osittain tahallisissa laskuissamme, niin että meillä on paitsi miestä, joka omaksi häviökseen pelkästä ahneudesta lyhentää hevosensa elämän, myöskin raitiovaunu-yhtiö, joka on laskenut, että vaikka hevonen voi elää 24 jopa 40 vuotiseksikin, on edullisempaa tappaa se työllä neljässä vuodessa ja sitten ostaa uusi uhri. Ja ihmisorjuus, joka on saavuttanut korkeimman tunnetun asteensa meidän aikanamme vapaan palkkatyön muodossa, on kohdannut samoja personallisia ja kaupparajoituksia sekä vaikeuttamiseensa että lieventämiseensä nähden. Nyt kun palkkatyön vapaus on aikaansaanut työvoimain vähyyden, kuten esim. Etelä Afrikassa, johtava, englantilainen sanomalehti ja johtava englantilainen viikkolehti ovat julkisesti ja anteeksi pyytämättä vaatineet palaamista pakkotyöhön, s.o. rupeamaan käyttämään samoja keinoja, joilla egyptiläiset, kuten otaksumme, rakensivat pyramiidinsa. Me tiedämme nyt että taistelu orjuutta vastaan XIX vuosisadalla onnistui yksinomaa siitä syystä että sellainen orjuus ei ollut vaikuttavin eikä vähimmin inhimillinen tapa, jolla työtä saatettiin käyttää hyväksi, ja maailma pyrkii nyt vielä vaikuttavampaa systeemiä kohti, joka on hävittävä työntekijän vapauden, saattamatta hänen isäntäänsä vastuunalaiseksi hänestä.

On kumminkin aina olemassa hiukan lievennystä: kapinan pelko, ja myöskin ystävyyden ja mieltymyksen vaikutukset. Sanokaamme siis vielä kerran ettemme tässä lausu mitään syytöstä maailmaa vastaa siitä mitä sen rikolliset ja hirviöt tekevät. Inkvisitsionin polttorovioita sytyttivät vakavasti uskonnolliset ihmiset, jotka olivat niin ystävällisiä ja hyviä kuin kuka tahansa suinkin. Ja kun neekeri kastetaan petroleumiin ja pistetään tuleen Amerikassa meidän päivinämme, niin ei hän suinkaan ole hyvä mies, jonka konnat lynkkaavat, ei, hän on rikollinen, jonka arvossa pidetyt, ylevät, armeliaat, siveellisesti loukkaantuneet kansalaiset lynkkaavat. Ja vaikka nämä kansalaiset toimivat ulkopuolella lakia, ovat he kumminkin armahtavampia kuin Amerikan vallanpitäjät ja tuomarit, jotka vielä äskettäin tuomitsivat ihmisiä yksinäiseen koppiin ei viideksi kuukaudeksi, kuten meillä on tapana, vaan viideksi vuodeksi tai pitemmäksi ajaksi. Meidän siveellisten hirviöittemme töitä ei ollenkaan voi verrata Bartolomeus-yöhön tai muihin yhteiskunnallisen sekasorron satunnaisiin puhkeamisiin. Tuomittakoon meitä vain parhaimpien piiriemme luvallisten ja arvossa pidettyjen tapojen mukaan, ja sen, joka tuntee asiat ja on kyllin voimakas katsomaan niitä suoraan silmiin, täytyy myöntää, että ellei meidän sijaamme astu ylevämpi olento — sanalla sanoen yli-ihminen — pysyy maailma vaarallisten petojen luolana, jossa meidän satunnaiset yli-ihmisemme, Shakespearit, Goethet, Shelleyt ja muut samanlaiset, saavat elää yhtä varovasti kuin jalopeurain kesyttäjät, pitämällä asemansa koomillisuutta ja ylemmyytensä arvoa korvauksena kauhusta, joka heillä on toisella puolella, ja yksinäisyydestä toisella.

IX.

Historian tuomio.

Sanottakoon vain että vaikka villi peto murtautuu esiin ihmisissä syösten hänet aika ajottain barbarisuuteen sotien ja rikosten kiihoittamana, hänen normaali elämänsä kumminkin on ylempänä hänen esi-isiensä normaalia elämää. Tämä mielipide on erittäin tyydyttävä englantilaisille, jotka aina ovat vilpittömästi hyveitten puolella, niin kauan kuin se ei maksa heille rahaa eikä ajatusta. He tuntevat syvästi kuinka väärässä muukalaiset ovat, kun he eivät ihaile tuota yhä jatkuvaa ylevämielisyyttä. Mutta meillä ei ole mitään syytä luulla etteivät esi-isämme olisi olleet yhtä ylevämielisiä. Kaikkiin niihin väitteisiin, jotka sanovat että on olemassa siveellinen edistys, joka on selvästi huomattavissa isoisästä pojanpoikaan, voidaan vastata siten, että tuhat vuotta tuommoista edistysaikaa olisi saanut aikaan äärettömiä yhteiskunnallisia muutoksia, joitten historiallinen todistus olisi mitä valtavin. Mutta ei itse Macauleykään, vaikka hän olikin mitä innokkain edistyksen uskoja, voi esittää mitään sellaista todistusta, joka kestäisi ristikuulustelua. Verratkaamme meidän tapojamme ja lakejamme vanhoissa kirjoituksissa ja klassikoissa mainittuihin, niin huomaamme ettei ole hiukkaistakaan syytä otaksua että historiallisena aikana olisi mitään siveellistä edistystä tapahtunut, huolimatta kaikista historioitsijain romantillisista kokeista esittää menneisyyttä uudestaan tuon edellytyksen mukaan. Sen ajan kuluessa kansakunnille on käynyt samoin kuin yksityisille perheillekin, ne ovat kukoistaneet ja lakastuneet, katuneet ja paatuneet, alistuneet ja vastustaneet, toimineet ja touhunneet, horjuneet luonnollisen ja keinotekoisen terveyshoidon välillä (vanhimmassa talossa koko maailmassa, äskettäin kaivettu esiin Kreetassa, on vallan uudenaikaiset, terveydelliset laitokset), ja kokeneet tuhansia muutoksia tuloihin ja väestön kasvuun nähden, koko ajan lujasti uskoen että ihmiskunta edistyi edistymistään, siksi että ihmiset olivat yhtämittaisessa touhussa. Ja pelkät tapaturmat ovat aikaansaaneet joukon satunnaisia keksinnöitä, semmoisia kuin pyörä, holvi, lukkoneula, ruuti, magneetti, Voltan tapuli j.n.e., kaikki asioita, joita aivan päinvastoin kuin evankeliumia ja viisaiden filosofisia esityksiä, tavallisetkin ihmiset voivat hyödyllisesti ymmärtää ja käyttää hyväkseen, niin että höyrykoneen käytäntö on mahdollinen, vaikkei koko kansa ole Stephensoneja, mutta kansallinen kristillisyys on mahdoton ilman että koko kansa on Kristuksia. — Mutta uskooko kukaan vakavasti että moottorin kuljettaja, joka johtaa moottorivaununsa Parisista Berliniin, on korkeammin kehittynyt mies kuin Akilleksen vaunujen ajaja, tahi että meidän uudenaikainen pääministerimme on etevämpi hallitsija kuin Caesar, siitä syystä että hän kirjoittaa määräyksensä sähkövalossa ja ilmoittaa käskynsä telefoonilla?

Riittää siis jo kaikenmoinen hanhenkaakatos edistyksestä. Ihminen, semmoisena kuin hän nyt on, ei koskaan tahdo eikä voi lisätä tuumaakaan kasvuunsa kaikella puoskaroimisellaan, olkoon se sitten poliitillista, tieteellistä, kasvatuksellista, uskonnollista tai taiteellista laatua. Mikä mahtanee tapahtua, kun tämä vakuutus syventyy niitten mieliin, joitten nykyinen usko näihin harhakuviin on yhteiskunnallisen järjestelmämme sementtinä, sen voivat aavistaa ainoastaan ne, jotka tietävät kuinka äkkiä se sivistys, mikä aikoja sitten on lakannut ajattelemasta (tai vanhaan tapaan sanoen valvomasta ja rukoilemasta), voi ruhjoutua palasiksi, kun vulgääri usko sen tekopyhyyteen ja petoksiin ei enään voi kestää kaiken sen epäonnistumisien ja skandaalien edessä. Kun uskonnolliset ja eetilliset määritelmät käyvät niin vanhanaikuisiksi ettei kukaan järkevä ihminen voi niihin uskoa, ovat ne myöskin saavuttaneet sen asteen, jolloin ei kukaan yleväluontoinen henkilö tahdo tunnustaa niitä, ja siitä hetkestä saakka kunnes ne ovat muodollisesti hävitetyt, ne seisovat vartioina kaikkien virkojen, kaikkien julkisten virastojen ovilla, estäen niihin tulemasta ainoatakaan kykenevää miestä, ellei hän ole sofisti tai valehtelija. Semmoinen kansa, joka tarkastaa kunnallishallintojaan joka kolmas vuosi, mutta ei tarkasta uskonnollisia pykäliään kertaakaan kolmessasadassa vuodessa, vaikka nuo pykälät olisivat todistetusti syntyneet valtiollisen kompromissin vaikutuksesta, semmoinen kansa olisi uudestaan synnytettävä.

Ainoa toivomme siis on kehityksessä. Meidän täytyy asettaa yli-ihminen ihmisen sijaan. On kamalata kansalaiselle nähdä vuosien vieriessä, kuinka muuttumatta hänen omat aikalaisensa uudistuvat nuoremmassa sukupolvessa, niin että hän luulee löytävänsä samat henkilöt, jotka olivat hänen tovereinaan 30 vuotta sitten, jokaisessa katuryhmässä, ja tuskin voi pidättäytyä tervehtimästä vanhana tuttunaan nuorta miestä, jolle hän on vain vanhanpuoleinen vieras. Kaikki edistyksen toivo kuolee hänen sydämessään nähdessään tuota. Hän tietää että he tulevat tekemään juuri samoin kuin heidän isänsä tekivät, ja että ne harvat äänet, jotka vielä niinkuin ennenkin koettavat saada heitä tekemään jotain muuta ja olemaan jotain parempaa, voivat säästää hengenvetoaan jäähdyttääkseen sillä puuroaan (jos he voivat saada puuroa mistään). Semmoiset miehet kuin! Ruskin ja Carlyle tulevat saarnaamaan Pekalle ja Paavolle saarnatakseen vain, aivan niinkuin pyhä Franciscus saarnasi linnuille ja pyhä Antonius kaloille. Mutta Pekka ja Paavo pysyvät aivan niinkuin linnut ja kalatkin, entisellään. Ja runoilijat, jotka suunnittelevat utopioja ja todistavat ettei tarvitse mitään muuta kuin ihmisen tahtoa niitten toteuttamiseksi, huomaavat lopuksi kuten Richard Wagner, että juuri se seikka on otettava huomioon, että ihmiset eivät voimakkaasti tahdo niitä.

Ja siten särkyy sosialistin unelma tuotantokeinojen järjestämisestä sosialististen periaatteiden mukaan, positivistin unelma kapitalistin siveellistyttämisestä, etiikan professorin, vallanpitäjän, kasvattajan unelma, jonka mukaan käskyjä ja sääntöjä ja tutkintotodistuksia puetaan miehen päälle, aivan niinkuin suitset pannaan hevosen suuhun, virkamerkit tuomarin ylle, koru-univormu sotilaan päälle ja irtotukka näyttelijän päähän, uskotellen että hänen luonteensa siten on muuttunut. Ainoa perusteellinen ja mahdollinen sosialismi on siinä että ihmisen vaillinainen synnyttäminen järjestetään sosialististen periaatteiden mukaan, toisin sanoen, se on ihmisen kehityksessä. Meidän täytyy päästä aaseista, muutoin heidän äänensä tulevat särkemään tasavallan.