Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

IHMISEN VELVOLLISUUDET

Kirj.

Giuseppe Mazzini

Italiankielestä suomentanut

Eino Palola

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS.

 Giuseppe Mazzini.
 Italian työläisluokalle.
    I. Italian työmiehille.
   II. Jumala.
  III. Laki.
   IV. Velvollisuudet ihmiskuntaa kohtaan.
    V. Velvollisuudet isänmaata kohtaan.
   VI. Velvollisuudet perhettä kohtaan.
  VII. Velvollisuuksia itseänne kohtaan.
 VIII. Vapaus.
   IX. Kasvatus.
    X. Yhdistyminen — Edistys.
   XI. Taloudellinen kysymys.
  XII. Loppusanat.

Giuseppe Mazzini.

Napoleon oli kukistunut, Eurooppa vihdoinkin riisunut yltään verisen vaippansa, ja kansat, jotka vierasta valloittajaa vastaan taistellessaan vihdoinkin olivat heränneet itsetuntoon, palasivat koteihinsa odottaen uuden, vapauden ajan alkua. Mutta sitä ei saapunutkaan.

"Pyhä Allianssi", joka saatuaan tehtäväkseen Euroopan olojen uudelleen järjestämisen ryhtyi taas määrittelemään valtakuntien rajoja, ei tuntenutkaan käsitettä "kansa". Se tunsi vain käsitteen "ruhtinas", tai käsitteen "valtio" ruhtinaan hallitseman maa-alueen muodossa, jonka rajojen sisällä saattoi asua joko yksi tai useampia kansallisuuksia. Ja niin piirrettiin Euroopan kartta uudelleen kokonaan syrjäyttäen kansalliset näkökohdat ja pyrkimykset. Puolan jako jäi pysyväiseksi, Itävaltaan liitettiin kirjava joukko kansoja, Saksa pysyi yhä edelleen satoihin pikkuvaltioihin jakautuneena ja Italia paloiteltiin kotimaisten ja ulkomaisten ruhtinaiden kesken.

Mutta silti ei vanha, Ranskan suuren Vallankumouksen herättämä vapauden rakkaus ollut kuollut. Se kyti yhä edelleen tuhankin alla, sytyttäen kapinoita siellä täällä, johtaen monissa paikoin suuriin tulipaloihin, joiden leimu vieläkin kangastelee silmissämme, kun luemme 19. vuosisadan historiaa. Milloin huomaamme välähdyksen Puolassa, milloin Kreikassa, milloin Ranskassa. Joskus ne tukahtuvat, joskus ne sammuvat, mutta siellä täällä kohoo liekeistä uusia maita, ja vuosisadan lopulla astuu jo yhdistynyt Saksa rautaisin askelin Euroopan suurvaltojen rinnalle, ja jokseenkin samoihin aikoihin pääsee Italiakin yhdistymään, monivuotisesta alennustilastaan uhkeana kohoten.

Se mies, joka Garibaldin rinnalla on enimmin vaikuttanut Italian syntymiseen, on GIUSEPPE MAZZINI, genovalaisen lääketieteen professorin poika, s. 1805.

Hänen vanhempansa olivat molemmat älykkäitä, sivistyneitä ihmisiä, jotka tarkoin seurasivat tapauksia ympärillään, ja poika kuuli joka päivä heidän puhuvan "tasavallasta" ja kohtelevan ylhäisiä ja alhaisia samanlaisella huomaavaisuudella.

Jo neljäntoista vanhana tuli Giuseppe ylioppilaaksi, ja hänen piti antautua isänsä alalle. Mutta hän sairastui leikkaushuoneissa ja kääntyi pian tutkimaan lakitiedettä. Sekään ei miellyttänyt nuorukaisen herkkää, vaikutuksille altista henkeä: kirjallisuus oli hänen ihanteensa. "Tuhansia historiallisten draamojen ja romaanien suunnitelmia kulki sieluni silmien ohitse", kirjoittaa hän itse. Rakas kirjallisuus jäi sittenkin syrjään toisen, vielä suuremman, vielä ihanamman rinnalla. Italia, sen hajanaisuus, sen kansan ja varsinkin työkansan kurja tila vaikutti syvästi hänen mieleensä, ja Mazzinissa syntyi pyhä päätös uhrata kaikki voimansa ja taitonsa sen puolustamiseksi, sen kohottamiseksi.

Heräämisestään kertoo hän seuraavaa:

Hän oli kerran, kuudentoista vanhana ollessaan, ulkona kävelemässä äitinsä ja erään perheen ystävän seurassa. Silloin tuli heidän luokseen "pitkä, mustatukkainen mies, vakavin ja tarmokkain ilmein, silmissään ylpeä katse, jota en ole koskaan sen jälkeen unohtanut. Hän ojensi meitä kohti valkoista liinaa, sanoen vain: Italialaisille pakolaisille! — Äitini ja ystävämme pudottivat kolikon nenäliinaan, ja hän lähti pois pyytääkseen toisilta samaa." Mies oli Genovaan paenneita kapinallisia, jotka olivat tehneet turhan yrityksen Itävaltaa vastaan. Siitä saakka kiintyi nuoren Mazzinin mieli yhä enemmän Italiaan ja sen kohtaloihin. Hän miettii, lukee ja tutkii. Oppii Byronilta vihaamaan Pyhää Alliansia ja rakastamaan vapautta ja Dantelta yhä suurempaa rakkautta Italiaa kohtaan. Sen liittäminen yhdeksi suureksi valtioksi, ennen kaikkea tasavallaksi, on nyt Mazzinin toinen lempiaate. Toinen taas on Italian rahvaan, etenkin työväen aseman parantaminen, ja siinä hän pienemmässä tai suuremmassa määrässä kannattaa sosialismin oppeja.

Nuoruutensa kaikella innolla ja hehkulla ryhtyikin Mazzini toimeen.
Uneksivan, hiukan hentomielisen ajatustapansa vuoksi ei hänestä tullut
miekan miestä niinkuin Garibaldista. Suurten esikuviensa Byronin ja
Danten esimerkkiä noudattaen valitsi hän aseekseen kynän.

Hän kirjoitti artikkeleita Italian asiasta eri lehtiin m.m. arvokkaaseen Antologiaan. Sitäpaitsi liittyi hän Italiassa siihen aikaan hyvin tunnettuun Carbonarien salaseuraan. Siihen oli aluksi kuulunut innostuneita vapaamielisiä aineksia, pääasiallisesti nuorta väkeä, jotka pyrkivät, käytännöllisiä keinoja omaamatta, vapauttamaan Italian. Tosin oli seuran loistoaika jo ohi, epäonnistuneet kapinanyritykset olivat saattaneet sen huonoon huutoon. Mutta Mazzini luuli voivansa kohottaa sen, uneksi suurista teoista nuorten intomielisten eturivissä, haaveili kaikesta kauniista, mitä nuorukaisen sielussa suinkin saattaa kyteä.

Mutta Mazzinille kävi niinkuin monille muillekin. Hallitus huomasi hänen puuhailevan vaarallisia, ja hänet suljettiin Savonan linnoitukseen. Siellä katseli hän ikkunastaan "merta ja taivasta, äärettömyyden molempia tunnuskuvia, jotka Alppeja lukuunottamatta olivat ylevintä maailmassa". Siellä valmisteli hän, aatteistaan luopumatta, Nuoren Italian, kansallis-vapaamielisen julkaisun suunnitelmia, seuranaan Raamattu, Tacitus ja Byron, sekä pieni viheriävarpunen toverina.

Kun hän pääsi pois vankilasta, oli koko ohjelma selvänä hänen mielessään. Ei siinä mitään uutta ollut. Samat sanat oli jo Dante lausunut, samat unet nähnyt. Samojen ihanteiden takia oli moni vielä Mazzininkin aikana käynyt vankeuteen ja kuolemaan. Mutta hän toi noihin aatteisiin oman persoonallisen lisänsä. "Hän sytytti ne tuleen", kuten eräs hänen englantilainen ystävänsä ja hänen elämäkertansa julkaisija sanoo. Voimakkain, pateettisin, intoa hehkuvin sanoin ajaa hän asiaansa. Kirjoitus seuraa kirjoitusta, runo runoa, tutkielma toistansa:

/#
    "Minä näen kansan kulkevan silmieni editse turmeluksen ja
    valtiollisen sorron leimaamana, ryysyisenä ja nälkäisenä,
    vaivalla kooten ne murut, mitä rikkaat solvaten sille pöydältään
    pudottelevat, tai minä näen sen hukkaan menneenä kulkevan villin,
    eläimellisen, turmelevan ilon nautinnoissa ja myrskyissä. Ja minä
    muistan, että noilla eläimellisillä kasvoilla on Jumalan sormen
    leima, saman tehtävän merkit kuin meillä itsellämmekin. Minä
    nostan katseeni tulevaisuutta näkemään, ja minä huomaan kansojen
    nousevan majesteetillisina, veljinä samassa uskossa, samassa
    tasa-arvoisuuden ja rakkauden liitossa, minä näen kansalaiskunnon
    ihanteen, joka yhä kasvaa kauneudessa ja vallassa, tulevaisuuden
    kansan, jota himot eivät ole raiskanneet, johon turmelus ei
    ole tarttunut, joka on pelottava tuntiessaan oikeutensa ja
    velvollisuutensa."
#/

Siinä runoilijan unelma, siinä ihanteellisen elämänuskon tunnuslause! Mutta kirjoittaapa hän voimakkaampiakin sanoja selittäessään, kuinka kansan on pyrittävä vapauteen. Siihen aikaan luotettiin tavallisesti vapaaseen vallankumoukselliseen Ranskaan, odotettiin, että se auttaisi Italiaa karkoittamaan itävaltalaiset sortajat. Tästä kirjoittaa Mazzini:

"Ei mikään kansa ansaitse vapautta, eikä voi sitä pitkälti säilyttää, jollei se itse hanki sitä. Kansan tulee itsensä tehdä vallankumous kansaa varten" — ajatuksia, joita hän myöhemmin tarkemmin selvittelee pääteoksessaan "Ihmisen velvollisuuksista".

Tällaista toimintaa ei Itävallan silloinen hallitus tietenkään voinut hyväksyä. Se tarjosi hänelle "pidätyksen jossakin pienessä kaupungissa tai maanpaon". Mazzini valitsi jälkimäisen, niin katkeraa kuin luopuminen isänmaasta olikin. V. 1831 lähti hän Ranskaan, ensin Lyoniin ja sieltä Marseilleen. Köyhänä ja yksinäisenä, vain muutamia karkoitettuja kansalaisiaan ympärillänsä jatkoi hän täältä käsin työtänsä Italian hyväksi, josta vaikkapa ase kädessä oli tehtävä riippumaton, yhtenäinen tasavalta, ja näiden aatteittensa puolesta oli Mazzini yhä valmis astumaan vankilaan tai mestauslavallekin, jos asia sitä vaati.

Hänen omakohtainen vaikutuksensa, jota erinomaisen miellyttävä ulkonäkö lisäsi, tuli yhä suuremmaksi, hänen sanansa yhä voimakkaammiksi, iskevämmiksi, kauemmas kantaviksi. "Nuoren Italian" liitto laajeni laajenemistaan. Lentokirjasia, runoja ja puheita aivan tulvi rajan yli, haaraosastoja ja salaisia seuroja syntyi kaikkialla. Kiihotus ulottui matalimpaan majaan, köyhimpiin kaupunginosiin: oli syntymässä todellinen kansanliike, joka siinä määrin herätti Itävallan hallituksen huomiota, että se v. 1833 sääti kuolemanrangaistuksen "Nuoren Italian" jäsenille.

Nyt alkoivat henkilökohtaiset kärsimykset raskaina langeta, nyt alkoi nuorelle taistelijalle sorron ja ahdistuksen kausi, joka oli vähällä murtaa hänen luottamuksensa ja voimansa. Itävallan hallitus pani toimeen todellisen ajojahdin, kaikkialta etsien "Nuoren Italian" jäseniä. Ilmiantoja satoi, vangitsemisia ja kuolemantuomioita seurasi tuhkatiheään.

Mazzini kääntyi apua saadakseen Piemontin kuninkaan Kaarlo Albertin puoleen, jota — omituista kyllä — pidettiin vapausliikkeen ystävänä, vaikka hän todellisuudessa ei ollut uskaltanut nostaa kättänsä sen puolesta. Mazzinin kirje hänelle hehkui intoa ja isänmaanrakkautta, muistuttaen kuninkaalle palavin sanoin hänen velvollisuuttaan kansaa ja isänmaata kohtaan. Mutta näin "carbonarien tikarin ja jesuiittain myrkytetyn suklaan välillä seistessään" vastasi kuningas Mazzinin kirjeeseen vangitsemiskäskyllä. Nyt suunnittelivat kapinalliset kansannousua, joka pakottaisi kuninkaan joko liittymään heihin tai luopumaan. Vangiksi joutuneille alkoi kamala aika. Ei mitään keinoja häikäilty, kidutustakin käytettiin saadakseen vangitut ilmaisemaan toverinsa. Mazzinin paras ystävä Jacopo Ruffini teki itsemurhan vankilassa kidutuksen uuvuttamana, ja Mazzini itse tuomittiin kuolemaan. Ranskan hallituskin karkoitti hänet maasta, mutta hän pysyi piilossa Marseillessa, jatkaen kiihotusta. V. 1833 tapaamme hänet taas Genovassa järjestämässä uutta kapinaa. Mutta se epäonnistui surkeasti eräiden liittolaisten epäluotettavuuden tähden, ja nyt oli Mazzinin paettava Sveitsiin. Hänen epätoivoista mielialaansa todistaa seuraava ote:

/#
    "Kuolleitten toverieni haamut kohoavat eteeni kuin rikoksen ja
    sitä seuraavan turhan katumuksen aaveet. Minä en saata herättää
    heitä eloon. Kuinka monen äidin olen minä saattanut itkemään
    Kuinka monet saavat vielä oppia itkemään, jos minä pysyn
    yrityksessäni nostattaa Italian nuoriso jaloon tekoon, herättää
    heissä yhteisen isänmaan kaipuu! Ja entäpä, jos tuo isänmaa onkin
    vain harhakuva!"
#/

Sveitsinkin hallitus karkoitti hänet Itävallan painostuksesta, ja nyt harhaili hän levottomana paikasta toiseen tunnon tuskien ja vihollisen vakoojien takaa-ajamana. Mutta pian kirkastuu hänen mielensä taas. Hänen sanansa saavat takaisin voimakkaan sointunsa, hänen sielunsa jännittyy jälleen, ja taas palaa taistelun tuli hänen sielussaan:

"Nuoret veljeni!" kirjoittaa hän kerran; "jos te joskus olette sielussanne käsittäneet tehtävänne, älkää antako pysäyttää askeleitanne. Kulkekaa määräänne voimalla, täyttäkää tehtävänne joko rakkauden siunaamina tai vihan ahdistamina, joko voimakkaampina, toisiin liittyneinä, tai siinä mykässä yksinäisyydessä, mikä ajatuksen marttyyrejä ympäröi. Tie on selvänä edessämme, te olette pelkureita, tulevaisuuteenne luottamattomia, jos te ette kulje tietänne loppuun suruista ja pettymyksistä huolimatta."

Nyt pakeni Mazzini, v. 1837, hänen kohtaloaan pelkäävien ystävien kehoituksista Englantiin, tuohon "auringottomaan ja soitannottomaan maahan", joka tähän aikaan oli kaikkien valtiollisten pakolaisten turvapaikka.

Lontoossa oli toimeentulo perin vaikeaa. Mazzini eli mitä suurimmassa köyhyydessä ansaiten elatuksensa sanomalehtikirjoituksilla ja yksityisopetuksella. Sitäpaitsi oli hänen ympärillään alituiseen joukko vähemmän hienotuntoisia italialaisia pakolaisia, joilta Mazzini hyväluontoisuutensa takia ei saattanut kieltää mitään. Mutta kuitenkin tutustui Mazzini useihin kuuluisiin englantilaisiin, jotka taas omasta puolestaan kiintyivät nuoreen, miellyttävään, laajahenkiseen italialaiseen. Niinpä joutui hän m.m. Carlylen perheen tuttavaksi ja liittyi lujilla ystävyyden siteillä kuuluisaan skotlantilaiseen aatteenmieheen. Tässä kodissa oli Mazzinilla mieluinen olinpaikka, ja sekä Carlyle että hänen viehättävä vaimonsa tekivät kaikkensa lievittääkseen maanpakolaisen ankaraa kohtaloa. Äidin ja rouva Carlylen lempeät kuvat ovat kai väikkyneet Mazzinin silmäin edessä, kun hän "Ihmisen velvollisuuksissa" kirjoittaa kauniit sanansa kodista ja naisesta, "kodin enkelistä".

Mazzini oli nyt rauhassa poliittisilta myrskyiltä, rauhassa vainolta, ja hänen taloudellinenkin asemansa oli hiljalleen parantunut. Mutta hänen henkensä kaipasi työtä, tyytymättä tyyneyteen ja rauhaan. Nyt kirjoitti hän suuret tutkistelmansa Byronista ja Goethestä, Dantesta ja Lamennaisista, osoittaen harvinaista kykyä tunkeutua kirjailijain sieluun, tulkitsemaan heidän aatteitansa ja näkyjään.

Varsinkin teki Lamennaisin äsken ilmestynyt kirja Paroles d'un croyant suuren vaikutuksen häneen, kuten myös saman tekijän Le livre du peuple ("Kansan kirja"). Ne aatteet, jotka Mazzinin sielussa temmelsivät, saivat Lamennaisista kuin kirkastajansa. Sama rakkaus kansaan, sama uskonnon, velvollisuuden ja edistyksen ihailu puhui voimakkaan, runollisen kielen ja korkean paatoksen kannattamana hänelle Lamennaisin kirjoituksista. Tähän asti paraastapäästä revittyään, alkoi Mazzini nyt rakentaa, luoda velvollisuuden, ihmisyyden ja edistyksen rakennusta, esittäen aatteensa kiihkeällä innolla, lämpimästi ja kaunopuheisesti teoksessaan Dei doveri del' uomo; tämän ensimäinen osa ilmestyi v. 1848 eräässä italialaisessa lehdessä, jonka hän oli perustanut Lontooseen, täältäkin merien ja maiden takaa puhuakseen kansalaisilleen, rohkaistakseen ja innostaakseen heitä vapauden taistelussa.

Sillaikaa oli Mazzinin ystäväpiiri yhä laajentunut. Kerran huomasi hän, että hänen kirjeitään oli avattu, ja tutkimus osoitti muutamien korkeiden englantilaisten virkamiesten antautuneen Itävallan vakoojiksi. Seikka herätti ääretöntä huomiota. Mazzini sai kestää häikäilemättömiä hyökkäyksiä, joista hän kuitenkin kunnialla selviytyi ystävien, varsinkin Carlylen voimakkaasti avustaessa. Nyi tuli hänen nimensä tunnetuksi, ja hänen ympärilleen liittyi yhä enemmän puoltajia, kuten sanottu. V. 1841 sai hän m.m. toimitetuksi rangaistukseen muutamia tunnottomia maanmiehiänsä, jotka Italiasta houkuttelivat nuoria poikasia Euroopassa kiertävien posetiivinsoittajien suoranaiseen orjuuteen. Jutulla oli siksi suuri merkitys, että se pelotti muitakin tuon kauniin ammatin harjoittajia. Hänen ihmisystävällisyytensä suuntautui muillekin aloille. Jo v. 1841 avasi hän koulun pojille Hatton Gardenissa, opettaen heille tiedon alkeita, Italian historiaa, suurten miesten elämäkertoja ja yleisinhimillistä ajatustapaa. Nämä vuodet olivat onnellisimpia, rauhallisimpia Mazzinin elämässä, täynnä päiväpaistetta, jos varjoakin.

* * * * *

Seuraava kausi Mazzinin elämässä sisältää hänen ihanteittensa kirkkaimman voiton ja samalla niiden syvimmän tappion. — "Nuori Italia" oli hajonnut ensimäisten, epäonnistuneiden yritystensä jälkeen, ja sen johtaja oli liiaksi ihanteen mies, liiaksi runoilija, uskoi liiaksi oman kansansa kykyyn ja kehitykseen, ryhtyäkseen ajamaan asiaansa diplomaattisesti, vehkeilyllä ja sovittelulla. Sen jätti hän muille.

Hänen ensimäisen maanpakonsa aikana näyttikin vapauden liekki Italiassa sammuneen. Se tuikahteli vain heikosti "tasaisten" puolueohjelmassa, pilkahti esiin Giobertin kirjassa paaviuden uudistuksesta, leimahtipa kohta sammuvaan liekkiinkin äsken valitun paavin Pius IX:n valtiollisessa anteeksiannossa, jossa sallittiin tuhatkunnan pakolaisen palata kotimaahansa.

Mutta taantumus väijyi. Metternich ja Itävalta kuristivat rautaisin käsin sen ensimäiset taimet. Paavin täytyi perääntyä, ja kaikki näytti palaavan entiselleen.

Näitä tapauksia Mazzini kaukaa tarkkaili kiihtyvällä innostuksella. Apostolato Popolare-lehdessään ennusti hän tulevia myrskyjä ja osoitti paaville hehkuvan kirjeen, vaatien häntä asettumaan Italian vapausliikkeen etunenään. Ja Mazzini oli ennustanut oikein. Saapui vuosi 1848, ja taas jyrähti Ranskassa vallankumouksen ukkonen, kiirittäen kaikuansa kaikkiin Euroopan kulmiin. Joka paikassa nousi kansa vaatimaan vapautta, vaatimaan perustuslakeja. Näytti siltä kuin Itävalta, taantumuksen vanha päävarustus, olisi alkanut horjua. Metternich pakeni, Unkari kapinoi, Pohjois-Italian kaupungit vapautuivat.

Nyt tuli Mazzinille kiire. Hänen täytyi päästä Italiaan, vieras maaperä poltti hänen jalkojensa alla. Nopeasti Lontoosta Pariisiin ja sieltä Milanoon, missä innostunut väkijoukko otti hänet riemuiten vastaan. Mutta jo nyt syntyi eripuraisuutta. Ennenkuin voittoa oli saatukaan, alettiin riidellä Italian hallitusmuodosta, ja sillaikaa voitti Itävallan sotamarski Radetzky horjuvan ja epäröivän Kaarlo Albertin taistelussa toisensa jälkeen.

Roomassa oli voitto kuitenkin ollut varma. Paavi oli paennut vaunuissa Gaetaan, ja oli valittu väliaikainen hallitus, joka kävi yleisen äänioikeuden perustalla valituttamaan Kansalliskokousta. Edustajiksi tulivat myöskin Garibaldi ja Mazzini. Kansalliskokous julisti suurella äänten enemmistöllä tasavallan. Nyt tunsi Mazzini unelmiensa käyvän toteen, nyt näki hän jo innoitetussa näyssä Italian yhtyneenä, Rooman sen pääkaupunkina, kaikki kansat veljinä. Nyt oli keisarien ja paavien Rooman sijaan tullut kansan kaupunki, joka aatteillaan ja siveellisellä voimallaan hallitsisi maailmaa mahtavana ja suurena kuin ennenkin.

Hän puhui kuin triumfaattori kansan juhlivien huutojen kaikuessa, kansan, joka tuskin ymmärsi mitä hän puhui, mutta jonka hän kaunopuheisuutensa tulisella teholla tempasi mukaansa. Ja Mazzini uskoi, uskoi kaikella ihanteellisen sydämensä voimalla kansansa kykyyn, asiansa ja aatteittensa lopulliseen voittoon. Ja nyt ryhtyi hän kokoamaan tasavaltalaisten muualla jo hajonneita voimia. Hän sai Kaarlo Albertin vielä kerran marssimaan Itävaltaa vastaan, mutta Radetzky löi tämän taas perin pohjin Novaran luona, ja hänen täytyi luopua kruunustaan poikansa Viktor Emmanuel II:n hyväksi.

Tapaus teki järkyttävän vaikutuksen Roomassakin, ja siellä valittiin "triumvirit" Mazzini, Saffi ja Armellini valtiota johtamaan. Paavikin, joka tähän saakka oli ollut vaiti Gaetassaan, päästi nyt hätähuudon, kutsuen katolista maailmaa vapauttamaan hänet "lurjusjoukon" vallasta. Ranska, joka juuri äsken oli julistanut kunnioittavansa toisten kansojen vapautta, marssitti sotajoukkonsa rajan yli nuorta tasavaltaa vastaan.

Mutta Mazzini ei hämmästynyt. Nyt oli hänen puolustettava ihanteitaan vereen ja henkeen. Nyt oli hänen näytettävä mitä usko ja ihanteet voivat. Roselli ja Garibaldi valittiin hoitamaan kaupungin puolustusta, mutta kaiken sieluna oli Mazzini. Sanotaan, että Rooman puolustus nosti italialaista luonnetta. "Epäitsekkäänä, väsymättömänä, yksityisestä mukavuudestaan välittämättä, helläsydämisenä kuin lapsi, suurenmoisine uskoineen jumalalliseen tehtäväänsä osoitti tuo 'myrkyllinen vehkeilijä' paavin alamaisille sellaista sielun suuruutta, ettei moista ollut nähty yhdessäkään Kristuksen sijaisessa koko sinä aikana kuin Rooma oli ollut kristitty."

Toinen merkillinen piirre hänessä oli se, ettei hän ollut vähääkään kostonhaluinen. Kukaan ei saanut koskea kirkon omaisuuteen eikä sen palvelijoihin. Kun kansanjoukot esim. kantoivat rippituoleja katusulkuihin, käski Mazzini viedä ne pois. "Hallituksen velvollisuus on säilyttää uskonnon koskemattomuus", sanoi hän.

Kun kaupungin puolustajat, torjuessaan hyökkäyksen, saivat joukon ranskalaisia vangiksi, vietiin heidät Pietarin kirkkoon, jossa Mazzini lausui heille: "Ranskalaiset ja italialaiset, rukoilkaamme yhdessä tässä pyhässä paikassa Kaikkivaltiasta kansan vapauden ja yleisen veljeyden puolesta." Sitten saatettiin heidät kadulle ja lähetettiin pois, mukanaan suuria sikaarikääryjä lahjaksi tovereilleen.

Triumviri asui Quirinalilla pienessä huoneessa, jonne kaikilla oli vapaa pääsy. Hän söi halvassa ravintolassa kahdella frangilla päivässä ja eli koko piiritysajan leivällä ja rypäleillä, jakaen suuren palkkansa kokonaan muille. Hänen ainoa ylellisyytensä oli kukkakimppu, jonka tuntematon käsi joka päivä toi hänelle.

Mutta päivä päivältä harveni sankarien joukko. Ranskassa pääsi katolinen puolue voitolle, ja piiritystä jatkettiin. Äkkiä kieltäytyi Garibaldikin tottelemasta Rosellia ratkaisevalla hetkellä, ja heinäkuussa päätti Kansalliskokous antautua. Mazzini vastusti viimeiseen saakka: "Monarkia voi antautua; tasavalta voi vain kuolla ja todistaa asiansa oikeutta marttyyriuteen saakka." Silloin lähti Garibaldi joukkoineen, häntä ajettiin takaa, ja hän sai kärsiä kovaa, menettäen rakkaan vaimonsakin Comacchion soissa. Toiset johtajat kaatuivat tai ammuttiin. Mazzini piiloitteli Roomassa vielä muutaman päivän, pelastuen kuin ihmeen kautta. Hänen päänsä oli harmaantunut kahdessa kuukaudessa, hänen kasvonsa olivat vanhentuneet, mutta sielussa kyti yhä, ankarasta pettymyksestä huolimatta, entinen tuli. Ääni kajahti varmalta ja tyyneltä, silmä oli kirkas, vaikka surullinen. Hänen elämänsä suurin ja kirkkain unelma oli loppunut, ja taas alkoi taistelu, taas oli edessä köyhyys ja maanpako.

* * * * *

Suuren pettymyksensä jälkeen pakeni Mazzini nopeasti Sveitsiin ja sieltä Englantiin jatkamaan entistä elämäänsä — suojellen pakolaisia, kirjoitellen yhä aatteittensa puolesta, m.m. sarjan kirjeitä "Italian kansalle" vv. 1861-71.

Vanhat ystävät ottivat hänet avosylin vastaan, ja yleensä herätti hän yhä enenevää huomiota Englannin älykkäimpien, sivistyneimpien piirien keskuudessa. Swinburne lauloi hänen kunniakseen, ja häntä ympäröi liehakoiva, imarteleva ihailijajoukko. Mutta hänen mielensä paloi yhäti Italiaan. Hän koetti saada Englantia "siveellisesti kannattamaan" sen asiaa, hän perusti "Italian ystävien" seuran, johon suuri joukko ajan merkittävimpiä vapaamielisiä kokoontui. Sitäpaitsi järjesti hän entiselle ohjelmalleen uskollisena kapinoita siellä täällä; niistä kuitenkin oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä, kun toiset miehet olivat toisin keinoin ryhtyneet ajamaan Italian asiaa.

Cavour ja Viktor Emmanuel, diplomaatti ja sotilas, toteuttivat sen, mitä ihanteen mies oli aavistellut. Italia vapautui, Italia yhtyi. Mutta se, ettei Italiasta tullut tasavaltaa, suretti Mazzinia syvästi hänen viimeisinä vuosinaan, eikä hän koskaan lakannut ponnistelemasta tämän ihanteen puolesta. Vielä nytkin on Mazzinin nimi Italian tasavaltalaisten huulilla, vielä nytkin on ihmisiä, jotka sitä hänen esimerkkiään seuraten ihanteena tavoittelevat. Ja tasavallan puolustajana, tasavaltaisen oppisuunnan julistajana on Mazzinin nimi jäänyt historiaankin.

Sosialismin historiassa hän myöskin joskus vilaukselta näyttäytyy. Siihen vaikutti tietysti hänen toimintansa alempien kansanluokkien, varsinkin työläisluokan kohottamiseksi, ja tapaammehan esim. "Ihmisen velvollisuuksissa" monta ajatusta, jotka nykyinen sosialismi on hyväksynyt, kuten aatteet työnjaosta ja palkan suhteesta tehtyyn työhön, kansojen veljeydestä, yhteiskuntaluokkien suhtautumisesta toisiinsa j.n.e.

Mutta Mazzini oli ennen kaikkea ihanteen mies, uskonnollisen ihanteen. Kaikki oikeutemme ja velvollisuutemme johtaa hän Jumalasta ja Hänen laistaan. Se, mikä sosialismissa näytti kallistuvan materialismiin, oli hänelle kauhistus.

Hän ei myöskään hyväksy yksityisen omaisuuden hävittämistä, todistaen terävästi ja selvästi, että maailmasta silloin, yksityisen yritteliäisyyden lakatessa, katoisi myöskin edistymisen halu. Jokainen eläisi itsekseen harrastuksetonta, harmaata elämää, mikä lopulta veisi epätoivoon ja anarkiaan.

Sellainen ei ole Mazzinin tulevaisuusihanne. Pateettisin sanoin lausuu hän julki uskontunnustuksensa "Ihmisen velvollisuuksien" viimeisillä sivuilla: "Minä uskon elämän ikuiseen kehitykseen Jumalan luomissa, ja mietteen ja toiminnan edistykseen, ei ainoastaan menneen, vaan myöskin tulevan ajan ihmisten keskuudessa… Minä uskon yhdistymiseen ainoana keinona, mitä meillä on edistyksen täyttämiseksi, ei ainoastaan siksi, että se monistuttaa tuottavien voimien toiminnan, vaan myöskin sen vuoksi, että se tuo lähempään yhteyteen kaikki ihmissielun erilaiset ilmiöt ja asettaa yksilön elämän yhteiselämän yhteyteen."

Näin ei hänen työnsä kohdistu ainoastaan Italiaan, vaan koko ihmiskuntaan. Kun Mazzini eli, oli hänen nimensä kuin sotahuuto, joka sai tyrannit kaikkialla maailmassa vapisemaan. Sanotaan, että hänen kuolemansa oli mieluinen tapaus monille Euroopan kruunatuista ja kruunaamattomista hallitsijoista. Oma kansansa kunnioittaa häntä kansallissankarinaan Garibaldin rinnalla. Kun hän kuoli, v. 1872 matkalla kotimaassaan, saateltiin hänet juhlallisesti hautaan kotikaupunkinsa kuuluisalle kirkkomaalle, äitinsä viereen, ja kun hänen syntymänsä satavuotismuistoa juhlittiin, oli kuningas ministereineen läsnä, kouluissa vietettiin juhlia ja hänen muistopatsaansa oli kiedottu Italian ja Englannin lippuihin.

Meihin vaikuttaa hän kuitenkin ennen kaikkea ihmisenä. Mazzini oli niin peräti kokonainen persoonallisuus, että sellaisia harvoin tavataan. Ainakin hän itse täytti ne velvollisuudet, joita hän julisti, milloinkaan poikkeamatta siitä minkä oikeaksi näki, konsaan vastuksia väistämättä, kumartelematta ja mutkistelematta kulkien suoraan omaa päämääräänsä kohti. Ja siksi palaakin hänen nimensä yhä vapauden soihtuna siellä, missä kansa kalleimpansa puolesta taistelee, ja siksi soivatkin hänen sanansa uskosta lopulliseen voittoon lohduttavina ja rohkaisevina kaikille sorretuille ja vainotuille. Luulenpa, että Mazzinilla nyt on sanansa sanottavana meidänkin kärsivälle, taistelevalle kansallemme.

Hänen luonteensa rajaton hyvyys pistää silmään kaikkialla. Melkein arvostelematta saattoi hän tuhlata omaisuutensa, viimeisen roponsakin sille, joka sanoi sitä tarvitsevansa. Hänen lapsuudestaan kerrotaankin kuvaava tarina:

Kuusivuotiaana käveli hän kadulla äitinsä kanssa. Heiltä pyysi almua kerjäläinen, vanha, kunnianarvoisan näköinen ukko. Mazzini seisahtui kuin jähmettyneenä, juoksi äitinsä luota, kietoi käsivartensa kerjäläisen kaulaan ja suuteli häntä huutaen: "Anna hänelle jotakin, äiti! Anna hänelle jotakin." — "Rakastakaa häntä paljon, rouva", sanoi ukko; "hän tulee rakastamaan kansaa".

Ja ennustus toteutui. Mazzini rakasti kansaa, omaa kansaansa, melkein sokeasti, sen vikoja näkemättä. Hän asetti omat hehkuvat aatteensa sen sieluun, uskoen oman lujuutensa, oman rehellisyytensä piilevän jokaisen työmiehen karkean puvun alla. Ja siitä johtuivat hänen useimmat pettymyksensäkin.

Sitäpaitsi oli hänen olemuksensa ja koko käytöksensä erinomaisen miellyttävää. Hän ei ollut lahjakas ainoastaan puhujana ja kansan johtajana; hänen runolliset ja soitannollisetkin taipumuksensa olivat tavallista suuremmat. Väitetään että se, joka hänet tapasi, ei voinut koskaan unohtaa hänen henkevää keskusteluaan, kauniita, ilmeikkäitä kasvojaan ja suuria, tummia silmiään, joissa salama joskus välähti lempeän, surumielisen sävyn takaa.

Ja niin oli hänen elämänsä kaikesta levottomuudestaan, kaikista kärsimyksistään ja puutteistaan huolimatta ihana elämä. Vaikka hänen valtiollisella toiminnallaan ei ollutkaan suuria, suoranaisia seurauksia — toisethan hänen työnsä loppuun veivät — loistaa hän sentään silmiimme suurena ihmisenä, apostolina, otsallaan uneksijan miettivä ilme ja silmissään ennustajan kauas tähtäävä, ihmeitä näkevä katse.

Tampereella syyskuulla 1917.

Suomentaja.

IHMISEN VELVOLLISUUDET

Italian työläisluokalle.

Teille, kansan pojille ja tyttärille, omistan minä tämän pienen kirjan. Olen siinä osoittanut ne periaatteet, joiden nimessä ja voimalla te voitte, jos tahdotte, täyttää kutsumuksenne Italiassa: tasavaltaisen edistyksen tehtävän kaikkien hyväksi ja oman vapautuksenne itsenne vuoksi. Sallikaa niiden, joita olosuhteet tai äly ovat erikoisesti suosineet ja jotka helpommin kykenevät käsittämään nämä periaatteet, sallikaa heidän selostaa ja eritellä niitä toisille, ja innostakoon heitä se rakkauden henki, jolla minä kirjoittaessani olen miettinyt teidän murheitanne ja puhtaita pyrkimyksiänne uuteen elämään, joka — sittenkun tuo kiero eriarvoisuus, mikä nyt lamauttaa teidän voimianne, on voitettu — syttyy teidän toimestanne Italian maassa.

Olen rakastanut teitä aikaisimmasta nuoruudestani alkaen. Äitini tasavaltalainen vaisto sai minut tovereitteni joukosta etsimään ihmistä eikä pelkästään rikkainta tai mahtavinta yksilöä, ja isäni yksinkertainen, itsetiedoton kunto totutti minut ihailemaan — ennen itserakasta, vaativaista puolitietoa — tuota hiljaista, unhotettua uhrautuvaisuuden sankaruutta, mikä niin usein ilmenee teidän keskuudessanne. Myöhemmin päättelin isänmaamme historiaa lukiessani, että Italian oikea elämä on sen kansan elämää, ja että vuosisatojen hidas työ on aina pyrkinyt, eri rotujen keskinäisten yhteentörmäysten ja anastusten ja valloitusten aikaansaamien pintapuolisten ja ohimenevien muutosten keskellä, muodostamaan suurta, kansanvaltaista kansallista yhteyttä. Ja niin kolmekymmentä vuotta sitten annoin minä itseni teille.

Minä näin, että valtakunta — vapaitten, tasa-arvoisten ihmisten yhdistynyt valtakunta — ei voinut saada alkuansa ylimystön keskuudesta, jolla meidän maassamme ei koskaan ole ollut alotteentekevää tai kokoavaa elämää, eikä monarkiasta, joka keinottelulla hankkiutui keskuuteemme 1500-luvun puolivälissä, ulkomaalaisten jäljissä kulkien ilman omaa kutsumusta, ollenkaan ajattelematta yhteyttä tai vapautumista; ja siispä sen täytyy saada alkunsa ainoastaan Italian kansasta. Ja minä sanoin niin. Minä näin, että teille oli välttämätöntä pudistaa päähänne palkkaamisen ies, ja vähitellen, vapaan yhtymisen avulla, tehdä työ Italian maaperän ja pääoman herraksi, ja jo ennen kuin Ranskan sosialistiset lahkot olivat tulleet sekoittamaan kysymyksen, sanoin minä niin.

Minä näin, ettei Italia, sellaisena kuin me sen sielussamme kuvittelimme, voisi olla olemassa siksi kunnes siveellinen laki, joka on tunnustettu korkeammaksi kuin kaikki ne, mitkä nyt ovat asetetut ihmisen ja Jumalan välittäjiksi, ehtisi hävittää kaiken tyrannisen pakkovallan perusteen, paaviuden. Ja niin minä sanoin. Raivoisat syytökset, herjaukset ja minuun kohdistettu pilkka eivät koskaan saaneet minua pettämään teitä tai teidän asiaanne, eikä karkaamaan tulevaisuuden lipun alta, ei edes silloinkaan kun te itse — neuvosta sellaisten miesten, jotka olivat pikemmin väärien jumalien palvelijoita kuin uskovaisia — jätitte minut niitten vuoksi, jotka käyden kauppaa verellänne käänsivät katseenne pois teistä itsestänne.

Muutamien teidän parhaittenne, kansan pojat ja tyttäret, varma ja sydämellinen kädenlyönti lohdutti minua muitten luopumuksesta ja monesta mitä katkerimmasta pettymyksestä, joita sieluni sai kokea paljon rakastamieni miesten puolelta, — ja hekin olivat sanoneet rakastavansa minua. Minulla ei enää ole montakaan vuotta elettävänä, mutta tuota liittoa, joka on solmittu muutamien teikäläisten kanssa, ei niin kauan kuin elän voi särkeä mikään, ja ehkäpä se jää elämään kuolemani jälkeenkin.

Ajatelkaa minua niinkuin minä teitä ajattelen! Olkaamme veljiä rakkaudessamme isänmaata kohtaan! Teissä piilee todellisesti sen tulevaisuus.

Mutta te ette voi hankkia isänmaallenne ettekä itsellenne tuota tulevaisuutta, jollette vapauta itseänne kahdesta taudista, jotka nykyään liiaksi saastuttavat omistavia luokkia, — vaikka toivoakseni vain lyhyeksi aikaa — ja uhkaavat johtaa Italian kehityksen väärälle suunnalle: — machiavellismista ja materialismista. Ensinmainittu, huono väännös suuren, vaikka onnettoman miehen opista, johtaa teidät pois rakkaudesta ja totuuden suorasta, rohkeasta ja puhtaasta ihailusta; toinen syöksee teidät oman edun palveluksen kautta itsekkyyteen ja anarkiaan.

Jos te tahdotte vapautua mielivaltaisesta hallituksesta tai ihmisten sorrosta, tulee teidän palvella Jumalaa. Ja taistelussa, jota maailmassa pahan ja hyvän välillä käydään, tulee teidän liittyä hyvän lipun alle ja sotia pahaa vastaan aselepoa tekemättä, hyljäten kaikki epäilyttävät keinot, kaikki raukkamaiset teot ja kaiken johtajien ulkokultaisuuden silloin kun he yrittävät välittää sovintoa molempien kesken. Ensinmainitun tiellä saatte minut elinikäiseksi toveriksi.

Ja koska nuo kaksi valhetta esittäytyvät teille kovin usein viettelemisen tarkoituksella, houkuttelevien toiveitten varjon alla, jotka vain usko Jumalaan ja totuuteen voi muuttaa tosiseikoiksi, olen tuntenut olevani velvollinen varoittamaan teitä niistä, kirjoittamalla tämän kirjan. Rakastan teitä liiaksi hellitelläkseni intohimojanne, tai suvaitakseni niitä kultaisia unelmia, joilla toiset koettavat saavuttaa suosiotanne. Minun ääneni saattaa tuntua karkealta ja liian itsepintaiselta, tehostaessani teille uhrautumisen ja hyveen välttämättömyyttä toisiin nähden. Mutta minä tiedän, — ja te, jotka olette hyviä ja joita väärät opit ja rikkaudet eivät ole turmelleet, tulette kohta ymmärtämään, — että jokainen oikeutenne voi johtua ainoastaan täytetystä velvollisuudesta.

Jääkää hyvästi! Pitäkää minua nyt ja aina veljenänne.

Huhtik. 23 p. 1860.

Giuseppe Mazzini.

I

Italian työmiehille.

Tahdon puhua teille velvollisuuksistanne. Tahdon puhua teille, niin kuin sydämeni minua käskee, kalleimmista, mitä me tunnemme, Jumalasta, ihmisyydestä, isänmaasta ja perheestä. Kuunnelkaa minua rakkaudella, niinkuin minäkin rakkaudella puhun teille. Minun sanani ovat vakaumuksen sanoja, jotka pitkät kärsimysten, huomioiden ja opinnoiden täyttämät vuodet ovat kypsyttäneet. Velvollisuudet, jotka tässä olen osoittava teille, koetan minä nyt ja aina täyttää siinä määrin kuin voimani myöntävät. Saatanhan erehtyä, mutta sydämeni ei erehdy.

Saatanhan pettyä, mutta en pettää teitä. Kuunnelkaa siis veljellisesti minua. Arvostelkaa vapaasti keskuudessanne puhunko teidän mielestänne totuutta; hyljätkää minut, jos teidän mielestänne julistan vääryyttä, mutta seuratkaa minua ja toimikaa neuvojeni mukaan, jos pidätte minua totuuden kuuluttajana. Erehtyminen on säälittävä onnettomuus, mutta jos tunnet totuuden, etkä toimi sen mukaan, teet rikoksen, jonka taivas ja maa tuomitsee.

Miksikä puhun minä teille velvollisuuksistanne, ennen kuin mainitsen mitään oikeuksistanne? Miksikä minä, yhteiskunnassa, missä kaikki tahtoen tai tahtomattaan sortaa teitä, missä kaikkien, ihmiselle kuuluvien oikeuksien nauttiminen alituisesti riistetään teiltä, missä kaikki onnettomuus on jäänyt teidän osaksenne, ja se, mitä onneksi sanotaan toisten yhteiskuntaluokkien jäsenille; — miksi puhun minä teille uhrautumisesta, enkä anastuksesta, kunnosta, siveellisestä kohoamisesta, kasvatuksesta, enkä aineellisesta hyvinvoinnista? Siinä kysymys, joka minun täytyy ensiksi selittää ennen kuin jatkan, koska juuri tässä piilee eroavaisuus meidän ja monen muun opin välillä, joita nykyään Euroopassa julistetaan, ja sitten vielä siksi, että juuri tuo kysymys kohoaa helposti kärsivän työläisen kiukustuneesta sielusta.

"Me olemme köyhiä, orjia, onnettomia: puhukaa meille aineellisista parannuksista, vapaudesta, onnesta. Sanokaa, olemmeko tuomitut ikuisesti kärsimään, vai saammeko mekin vuorostamme iloita. Saarnatkaa velvollisuuden tuntoa isännillenne, meitä ylempänä oleville luokille, jotka kohtelevat meitä kuin koneita ja pitävät yksityisoikeutenaan kaikille kuuluvia aarteita. Meille tulee teidän puhua oikeuksista, puhukaa niiden saavuttamisen keinoista, puhukaa meidän voimastamme. Odottakaa siksi, kun meidän olemassaolomme on tunnustettu, ja puhukaa meille sitten velvollisuuksista ja uhrautuvaisuudesta." Niin sanovat monet meidän työmiehistämme ja seuraavat oppeja ja yhdistyksiä, jotka vastaavat heidän mielihalujaan, muistamatta yhtä ainoata asiaa, nimittäin sitä, että tuota oppia, johon he vetoavat, on esitetty jo viisikymmentä vuotta, sen vähintäkään parantamatta työväen aineellisia elinehtoja.

Mitä viimeisinä viitenäkymmenenä vuonna on tehty edistyksen ja yhteishyvän puolesta yksinvaltaista hallitusmuotoa ja perinnöllistä ylimystöä vastaan, se kaikki on tehty ihmisen oikeuden nimessä; — vapauden nimessä keinona ja hyvinvoinnin nimessä elämän päämääränä. Kaikki Ranskan vallankumouksen ja sitä seuraavien ja jäljittelevien oppien tulokset, olivat ihmisen oikeuksien julistuksen seurauksia. Kaikkien filosofien tutkimukset, jotka sitä valmistivat, perustuivat vapauden teoriaan ja tarpeeseen tehdä jokaiselle yksilölle tiettäviksi hänen omat oikeutensa. Kaikki vallankumoukselliset oppisuunnat julistivat ihmiselle, että hän on syntynyt onneen, että hänellä on oikeus hakea sitä kaikin keinoin, ettei kellään ole oikeutta estää häntä tässä pyrkimyksessä, ja että hänellä taas on valta murtaa hänen tielleen asettuvat esteet. Ja esteet murrettiin, vapaus saavutettiin, säilyi jonkun vuoden muutamissa maissa, vallitsee muutamissa vieläkin. Onko rahvaan asema parantunut? Miljoonat, jotka elävät omien käsiensä jokapäiväisellä työllä, ovatko he ehkä saavuttaneet pienintäkään osaa toivotusta, luvatusta hyvinvoinnista?

Ei, rahvaan asema ei ole parantunut, se on pikemmin huonontunut ja yhä huononee melkein kaikissa maissa. Melkein kaikissa maissa, ja erikoisesti siinä, missä tätä kirjoitan, on elämän välttämättömien tarpeiden hinta asteettaisesti noussut, työmiehen palkka monissa teollisuuden lajeissa asteettaisesti vähentynyt, ja asutus kasvanut.

Melkein kaikissa maissa on työ-ihmisten kohtalo tullut epävarmemmaksi, huolestuttavammaksi, pulmat, jotka tuomitsevat tuhansia työläisiä joksikin aikaa työttömyyteen, ovat tulleet tavallisemmiksi. Rahvaan aineellisen tilan huononemisesta puhumme numeroin ja tosiseikoin Apostolaton seuraavissa numeroissa, mutta maasta maahan ja Euroopasta muihin maanosiin siirtymisen jokavuotinen kasvu, ja hyväntekeväisyyslaitoksien, köyhien veron, ja vaivaisten huoltamista tarkoittavien toimenpiteiden luvun nouseminen riittää todistamaan sen. Viimemainitut todistavat myöskin, että yleisön harrastus yhä enemmän suuntautuu herättämään kansaa näkemään omat puutteensa: mutta sen tehottomuus vähentämään silmin nähtävästi noita puutteita osoittaa kurjuuden yhtä asteettaista lisääntymistä niiden luokkien keskuudessa, joiden avustamista ne tarkoittavat.

Ja siitä huolimatta ovat yhteiskunnallisen varakkuuden lähteet ja aineellisen omaisuuden määrä yhä kasvaneet viimeisinä viitenäkymmenenä vuonna.

Tuotanto on tullut kaksinkertaiseksi. Kauppa on, päästyään loppumattomista pulista, joita ei järjestelmällisyyden täydellisen puutteen vuoksi ole voitu välttää, saanut suuremman toimintatarmon, laajemman alan yrityksilleen. Kulkuneuvot ovat melkein kaikkialla saavuttaneet varmuuden ja nopeuden, ja niin on liikakustannusten vähentyessä myöskin elintarpeiden hinta alentunut. Ja toiselta puolen tunnustetaan nykyään yleisesti inhimilliseen luonteeseen läheisesti kuuluvat oikeudet, tunnustetaan sanoissa silläkin taholla, missä koetetaan niitä teeskennellen kiertää. Miksi ei rahvaan asema siis ole parantunut? Miksikä tuotteiden kulutus, sen sijaan, että olisi tasaisesti jakautunut Euroopan yhteiskuntien jäsenten välille, on keskittynyt muutamien, uuteen ylimystöön kuuluvien henkilöiden käsiin? Miksi ovat kaupan ja teollisuuden saamat uudet herätteet luoneet vain muutamien ylellisyyden, eikä yleistä hyvinvointia?

Vastaus on selvä, jos haluamme tarkastella syitä hiukan syvemmältä. Ihmiset ovat kasvatuksen tulos, ja toimivat vain sen kasvatusperiaatteen mukaan, joka on heille annettu. Miehet, jotka ovat edistäneet tähänastisia vallankumouksia, vetosivat yksilölle kuuluvien oikeuksien ihanteeseen. Vallankumoukset julkaisivat nuo oikeudet, julistivat, että korkein onni oli vapaus. Vallankumoukset anastivat vapauden, yksityisen vapauden, opetuksen vapauden, uskonnon vapauden, kaupan vapauden, kaiken vapauden kaikille.

Mutta mitä hyötyä oli oikeuksien tunnustamisesta niille, joilla ei ollut tilaisuutta käyttää niitä hyväkseen? Mitä hyötyä oli opetuksen vapaudesta sille, jolla ei ollut aikaa, eikä tilaisuutta hyötyä siitä? Mitä hyötyä oli kaupan vapaudesta sille, jolla ei ollut mitään kaupaksi tarjottavaa, ei pääomaa, eikä luottoa? Niissä maissa, joissa nuo periaatteet julistettiin, kuului yhteiskuntaan pieni määrä maata, luottoa, pääomaa omistavia yksilöitä, ja suuri paljous ihmisiä, joilla ei ollut muuta kuin omat käsivartensa, ja joitten oli pakko, elääkseen, antaa ne työaseiksi ensinmainituille millä ehdoilla hyvänsä, pakko menettää aineelliseen yksitoikkoiseen raadantaan koko päivänsä. Mitä oli muuta vapaus noille, nälän ahdistuksessa taisteleville kuin katkeran irooninen harhakuva? Jotta asiain tila olisi muuttunut, olisi omistaviin luokkiin kuuluvien ihmisten välttämättömästi tullut myöntyä lyhentämään työaikaa, korottamaan palkkoja, hankkimaan enemmistölle yhdenlaista, ilmaista opetusta, ulottaa työn välineet kaikkien saataviksi, myöntää kyvykkäälle ja aloterikkaalle työläiselle luottoa. Mutta miksi olisivat he tehneet sen? Eikö hyvinvointi ollut elämän ylin tarkoitus? Eivätkö aineelliset edut olleet ennen kaikkea haluamisen arvoisia? Miksikä siis vähentää omaa nautinto-oikeuttaan toisten hyväksi? Auttakoon itseään ken voi. Kun yhteiskunta kerran vakuuttaa jokaiselle ihmisluonteeseen kuuluvien oikeuksien nautinnon, tekee se kaiken, mitä on velvollinenkin tekemään. Jos kerran on sellaisia, jotka oman asemansa mahdottomuuden vuoksi eivät voi nauttia yhdestäkään noista oikeuksista, tyytykööt he osaansa älköötkä moittiko ketään.

Oli luonnollista että sanottaisiin niin ja niin todella sanottiinkin. Ja tämä onnen etuoikeuttamien luokkien suhtautuminen köyhiin kansanluokkiin tulikin kohta jokaisen yksilön suhteeksi toiseen yksilöön. Jokainen pitää huolta omista oikeuksistaan ja oman asemansa parantamisesta koettamattakaan huolehtia muista; ja kun omat edut olivat ristiriidassa toisten etujen kanssa, syntyi taistelu. Ei taistelu verellä, vaan kullalla ja vehkeilyillä. Paljon vähemmän miehekäs taistelu kuin edellämainittu, vaan kuitenkin yhtä tuhoisa. Mitä muuta on vapaa kilpailu kuin katkeraa sotaa, jossa voimakkaat, omaten kaikki edut, armotta musertavat heikot ja kokemattomat? Tässä alituisessa sodassa tottuvat ihmiset itsekkyyteen ahnehtien yksinomaan aineellisia etuja.

Uskonnon vapaus rikkoo kaiken uskon yhteisyyden. Opetuksen vapaus synnyttää siveellisen anarkian. Kun ihmisten välillä ei ole yhteistä sidettä, ei uskonnollisen tunteen eikä päämäärän yhteyttä, kun he saavat vain nauttia, mitään muuta hakematta, etsivät he jokainen oman tiensä varomatta, etteivät he sitä kulkiessaan polje rikki veljiensä päitä, veljien nimellisesti, vihollisten todellisuudessa. Siihen olemme nyt päässeet oikeuksien teorian avulla.

Varmasti on oikeuksia olemassa, mutta kun yksilön oikeudet joutuvat ristiriitaan toisen oikeuksien kanssa, kuinka voimme toivoa sovittavamme ne, saattavamme ne sopusointuun, nojautumatta johonkin kaikkia oikeuksia korkeampaan? Ja kun yksilön oikeudet, monien yksilöiden oikeudet joutuvat ristiriitaan maan oikeuksien kanssa, mihinkä tuomioistuimeen silloin vedotaan? Jos hyvinvoinnin oikeus, mahdollisimman suuren hyvinvoinnin oikeus ulottuu jokaiseen elävään ihmiseen, kuka ratkaisee riitakysymyksen työmiehen ja teollisuudenharjoittajan välillä? Jos olemisen oikeus on joka ihmisen ensimäinen, loukkaamaton oikeus, kuka voi vaatia häntä uhraamaan sen toisten ihmisten aseman parantamiseksi? Voitteko vaatia sitä isänmaan, yhteiskunnan, veljesjoukkonne nimessä?

Mikä on isänmaa niitten mielestä, joista puhuin, jollei se paikka, missä yksilölliset oikeutemme ovat paraiten turvatut? Mikä on yhteiskunta, jollei ihmisryhmä, missä monien voima on sopimuksesta asetettu kannattamaan jokaisen etuja? Ja yksilön totuttua viidenkymmenen vuoden aikana siihen ajatukseen, että yhteiskunta on säädetty vahvistamaan hänelle oikeuksiensa nauttimisen, kuinka voi silloin pyytää häntä uhraamaan kaikki yhteiskunnalle, alistumaan, jos tarve vaatii, alituisiin vaivoihin, vankeuteen, maanpakoon sen parantamiseksi? Saarnattuanne hänelle kaikkialla, että elämän päämääränä on hyvinvointi, voisitteko yht'äkkiä kehoittaa häntä hävittämään hyvinvointinsa ja elämänsäkin vapauttaakseen isänmaansa vieraan vallan alamaisuudesta tai hankkiakseen paremmat elinehdot luokalle, joka ei ole hänen omansa. Puhuttuanne hänelle vuosikausia aineellisista eduista, kuinka voisitte välttää, juuri kun hänellä on valta ja rikkaus käsissään — ettei hän ojentaisi kättään pitääkseen kiinni niistä, vaikkapa veljiensä vahingoksikin?

Italian työväki! Nämä eivät ole mieleeni juolahtaneita, tosiasioista riippumattomia mielipiteitä: — ne ovat historiaa, meidän aikamme historiaa, historiaa, jonka sivut kuohuvat verta, kansan verta. Kyselkääpä kaikilta niiltä miehiltä, jotka ovat muuttaneet 1830:n vallankumouksen henkilöiden vaihdokseksi ja ovat tehneet teidän tovereittenne ruumiista Ranskassa, niiden, jotka kaatuivat kolmipäiväisessä taistelussa, oman valtansa astinlaudan: kaikki heidän oppinsa ennen vuotta 1830 perustuivat vanhaan aatteeseen oikeuksista, eikä uskoon ihmisen velvollisuuksista.

Te sanotte heitä nyt pettureiksi ja luopioiksi, mutta todellisuudessa edustivat he vain oman oppinsa tuloksia. He taistelivat suorin mielin Kaarle X:n hallitusta vastaan, koska tuo hallitus oli suorastaan vihamielinen luokalle, mihin he kuuluivat, loukkasi ja koetti poistaa heidän oikeutensa. He taistelivat hyvinvoinnin nimessä, jota heillä ei ollut niin paljoa kuin he mielestään olisivat ansainneet. Muutamia vainottiin ajatuksen vapauden tähden, toiset, voimakkaat kyvyt, tunsivat olevansa syrjäytettyjä, estettyjä saamasta virkoja, joita hoitivat heitä kyvyttömämmät henkilöt. Ja sitten suututtivat myöskin kansan kärsimykset heitä. Silloin kirjoittivat he rohkeasti ja hyvässä uskossa kaikille ihmisille kuuluvista oikeuksista. Ja sitten, kun heidän omat poliittiset ja henkiset oikeutensa olivat vahvistetut, kun virkaura oli heille avoinna, kun he olivat saavuttaneet sen hyvinvoinnin, mitä hakivat, unohtivat he kansan, unohtivat, että miljoonat, jotka olivat heitä alempana kasvatuksen ja harrastusten puolesta, hakivat toisenlaisten oikeuksien nautintolupaa, pyrkien toisenlaiseen hyvinvointiin, ja he rauhoittivat sielunsa, eivätkä välittäneet muista kuin itsestään. Miksi sanotte heitä pettureiksi? Miksikä ei pikemmin nimitetä tuota oppia petolliseksi?

Siihen aikaan eli ja kirjoitti Ranskassa mies, joka älyltään oli paljon mahtavampi kuin kaikki nuo muut. Silloin oli hän meidän vihollisemme, kaikkien vallankumouksellisten käsitystapojen vihollinen, mutta hän uskoi velvollisuuteen, velvollisuuteen uhrata koko olemassa olo yhteisen hyvän vuoksi, totuuden etsimisen ja sen riemuvoiton hyväksi.

Hän tutki tarkkaavasti ihmisiä ja aikoja; hän ei antanut hyväksymisen vietellä, eikä pettymysten lamauttaa itseään. Yritettyään yhteen suuntaan ja erehdyttyään, haki hän toiselta taholta joukkojen aseman parannusta. Ja kun tapausten kulku osoitti hänelle, että yksi ainoa mahti saattoi toimittaa sen, kun kansa esiintyi areenalla paljon kunnokkaampana ja uskovampana kuin kaikki ne, jotka olivat väittäneet ajavansa sen asiaa, tuli hänestä, Lamennaisista, Uskovan Sanojen tekijästä, jonka teoksen te kaikki olette lukeneet, etevin julistaja sen aatteen, jossa me olemme veljiä, ja se hän vielä tänäänkin on. Hänessä ja niissä henkilöissä, joista nyt olemme puhuneet, näemme selvästi erotuksen oikeuksien miesten ja velvollisuuden miesten välillä. Ensinmainituille riittää heidän yksilöllisten oikeuksiensa saavuttaminen poistaen varsinaisen kiihokkeen ja siksi he pysähtyvät siihen; viimeksimainittujen työ ei pysähdy täällä maailmassa, ennenkuin elämän sammuessa.

Ja niitten kansojen keskuudessa, jotka elävät täydellisessä orjuudessa, missä taistelu on aivan toisella lailla vaarallista, missä joka askel parempaa kohti on merkitty marttyyrien verellä, missä työltä hallitsevaa vääryyttä vastaan puuttuu julkisuuden ja hyväksymisen tuki, mikä kiihoke kestävyyteen voi siellä pidättää hyveen tiellä ihmiset, jotka supistavat pyhän, yhteiskunnallisen sodan, jota me edistämme, taisteluksi omien oikeuksiensa puolesta?

Puhumme tietysti yleistapauksista, emme poikkeuksista, joita jokaisessa koulukunnassa on. Kun ajatusten melske ja tyranniutta vastaan kohdistuva kumousliike, joka luonnostaan vetää nuorisoa puoleensa, on tauonnut muutaman vuoden ponnistusten ja tällaisissa yrityksissä välttämättömien pettymysten jälkeen, ketkä eivät lopultakin väsähtäisi? Kuinka eivät he pitäisi minkälaista lepoa hyvänsä parempana vastakohtien ja vaarojen kuohuttamaa elämää, joka minä päivänä hyvänsä saattaa loppua vankilassa, mestauslavalla tai maanpaossa? Se on liiankin tavallinen tarina nykypäivien italialaisista, jotka ovat vanhojen, ranskalaisten aatteiden läpitunkemia, hyvin surullinen tarina, mutta kuinka voisi sen lopettaa muuttamatta periaatetta, jonka johtamina he ovat taisteluun lähteneet? Kuinka ja minkä nimessä voi heidät saada vakautuneiksi siitä, että vaarojen ja pettymysten tulisi vahvistaa heitä, ettei heidän ole taisteltava vain muutamia vuosia, vaan koko elämänsä? Kuka saattaa sanoa ihmiselle: jatka taistelua oikeuksiesi puolesta! kun se taistelu tulee hänelle kalliimmaksi kuin oikeuksista luopuminen?

Ja kuka voi, sellaisessakin yhteiskunnassa, joka on rakennettu oikeammille perusteille kuin meidän, saada ainoastaan omaan oikeus-teoriaansa nojaavan henkilön vakautuneeksi siitä, että hänen on työskenneltävä yhteishyvän vuoksi, koetettava kehittää yhteisaatetta? Otaksukaapa, että hän nousee vastaan, otaksukaapa, että hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja sanoo teille: "minä rikon yhteiskuntasopimuksen, minun harrastukseni, minun taipumukseni vaativat minua toisaalle; minulla on pyhitetty, loukkaamaton oikeus kehittää niitä, ja minä ryhdyn sotaan kaikkia vastaan". Minkä vastauksen voitte antaa hänelle, jos hän pysyy omassa opissaan? Mikä oikeus on teillä, enemmistönä ollen, vaatia häntä tottelemaan lakeja, jotka eivät sovellu hänen pyrkimyksiinsä, hänen haluihinsa? Millä oikeudella rankaisette te häntä, jos hän rikkoo niitä vastaan?

Kaikilla ihmisillä on samanlaiset oikeudet, yhteiskunnallinen yhteiselämä ei voi luoda yhtään uutta. Yhteiskunnalla on enemmän voimaa, ei suurempia oikeuksia kuin yksilöllä. Kuinka voitte te siis todistaa yksilölle, että hänen tulee yhdistää tahtonsa veljiensä tahtoon isänmaan tai ihmiskunnan piirissä? Mestauksillako, vankiloilla? Tähänastiset yhteiskunnat ovat niin menetelleet. Mutta se on sotaa, ja me tahdomme rauhaa; se on väkivaltaista pakkoa, ja me tahdomme kasvatusta.

Kasvatusta, sanoimme, ja siihenpä suureen sanaan koko meidän oppimme sisältyykin. Se elinkysymys, mikä liikuttaa mieliä meidän aikakaudellamme, on juuri kysymys kasvatuksesta. Ei ole luotava uutta asiaintilaa väkivallalla: väkivallalla luotu tilanne on aina väkivaltainen, vaikka ehkä onkin parempi kuin entinen. Meidän on väkivoimalla muserrettava se raaka voima, joka nyt asettuu kaikkia parannusaikeita vastaan, jätettävä kansakunnan hyväksyttäväksi, kun se nyt on vapaa lausumaan tahtonsa, mielipiteemme asioiden paraasta selvittelystä, ja kasvatettava kaikin keinoin ihmisiä kehittämään sitä ja toimimaan sen mukaisesti. _Oikeus_teorialla voimme me kaataa ja murtaa esteet, mutta emme luoda vahvaa ja kestävää sopusointua kaikkien niiden eri ainesten välille, joita kansakuntaan kuuluu. Nojaten onnen ja hyvinvoinnin teorioihin, asettaen ne elämän ylimmäksi silmämääräksi luomme me itsekkäitä, aineellisuutta palvelevia ihmisiä, jotka tuovat vanhat intohimot uusiin oloihin ja turmelevat ne muutamassa kuukaudessa.

Meidän on siis löydettävä opetusmenetelmä, joka on kaikkia muita etevämpi, johtaen ihmisiä parempaan — joka opettaisi heille mielenlujuutta uhrautuvaisuudessa ja yhdistäisi heidät tovereihinsa tekemättä heitä riippuvaisiksi yksityisen oikusta tai kaikkien voimasta. Ja tämä periaate on velvollisuus. Täytyy saada ihmiset vakautuneiksi siitä, että heidän, ainoan Jumalan lapsina, tulee täällä maan päällä olla yhden ainoan lain täyttäjiä — ettei kenenkään tule elää itseään vaan toisia varten — ettei elämän tarkoituksena ole suurempi tai pienempi onni, vaan itsensä ja toisten paremmaksi tekeminen — että vääryyttä ja petosta vastaan taisteleminen veljienne hyväksi, missä hyvänsä, ei ainoastaan ole oikeus, vaan velvollisuus, velvollisuus, jonka laiminlyöminen on synti, velvollisuus, jota kestää koko elämän.

Italian työläiset, veljeni, kuunnelkaa meitä tarkoin! Kun sanoimme, ettei oikeuksiensa tajuaminen riitä ihmisille heidän työskennellessään tärkeiden, kestävien parannusten puolesta, emme suinkaan luovu noista oikeuksista. Sanoimme vain, että ne ovat ainoastaan täytettyjen velvollisuuksien seurauksia, ja että täytyy alottaa viimemainituista, päästäkseen ensinmainittuihin. Ja kun me sanoimme, että asettaessamme elämän päämääräksi onnen, hyvinvoinnin, aineelliset edut, joudumme vaaraan luoda itsekkäitä ihmisiä, ei tarkoituksemme ollut olla noita etuja hankkimatta; sanoimme vain, että jos yksistään haemme aineellisia etuja, ei keinoina, vaan loppumääränä, johtavat ne aina mitä surullisimpaan tulokseen.

Kun entiset roomalaiset keisariajalla tyytyivät pyytämään leipää ja huvituksia, olivat he alhaisinta joukkoa mitä olla voi, ja kärsittyään keisariuden julmaa ja typerää hirmuhallitusta lankesivat he pelkurimaisesti maahan tunkeutuvien barbaarien orjuuteen. Nykyään ovat Itävallan arkkiherttuakunnan, Wienin asukkaat hyvinvoinnin puolesta paljon paremmassa asemassa kuin kaikkien muiden kansakuntien jäsenet. Kuka italialainen haluaisi olla heidän kaltaisensa? Kuka tahtoisi menettää ihmisarvokkuutensa muuttuakseen rajattoman mielivallan tahdottomaksi koneeksi?

Ranskassa ja muualla ovat kaiken inhimillisen edistyksen viholliset levittäneet turmelusta ja koettaneet saada ihmiset pettämään uudistusten aatteen, edistäen aineellisen toiminnan kehitystä. Ja auttaisimmeko me vihollista käsivarsillamme? Aineelliset parannukset ovat välttämättömiä, ja me taistelemme saavuttaaksemme ne. Emme kuitenkaan siksi, että ihmiselle olisi tärkeää vain syödä ja asua hyvin, vaan pikemmin sen tähden, että tietoisuus omasta arvostanne ja siveellinen kehityksenne ei saata kohota, koska te olette, niinkuin tänä päivänäkin, alituisessa taistelussa kurjuutta vastaan. Te teette työtä kymmenen tai kaksitoista tuntia päivässä; mistä saisitte aikaa opintojen harjoittamiseen? Useimmat teistä ansaitsevat tuskin omansa ja perheensä elatuksen; millä voisitte hankkia opiskelun välikappaleita?

Teidän työnne epävarmuus ja sen keskeytymiset saavat teidät liikkumaan liiallisen toiminnan täyttämien tai joutilaiden ajanjaksojen välillä: kuinka voisitte näin ollen kasvaa säännöllisiksi ja uutteriksi? Teidän ansionne niukkuus ehkäisee kaikki niin tehokkaan säästämisen toiveet, että siitä voisi olla jotain hyötyä lapsillenne ja teille itsellenne vanhuuden päivinä; kuinka voisitte te siis tottua taloudellisiin tapoihin? Useiden teistä on pakko erottaa lapsensa, jollei juuri huolenpidosta minkälaisen kasvatuksen osaisivat työmiesten vaimoparat lapsilleen antaa? — niin ainakin äitiensä rakkauden ja hoidon ulottuvilta lähettääksenne heidät muutamasta pennistä epäterveellisiin töihin teollisuuslaitoksissa — kuinka saattaisivat siis perhetunteet näin ollen kehittyä ja jalostua?

Teillä ei ole kansalaisoikeuksia, ette ota osaa vaaleihin ettekä äänestyksiin, ette lainsäädäntään, mikä järjestää teidän toimintanne ja elämänne; kuinka voisi teillä näin ollen olla kansalaistietoisuutta, harrastusta valtion asioihin ja syvää kunnioitusta lakeja kohtaan? Oikeudenkäyttö on epätasaisesti jaettu teidän ja muiden luokkien välillä; mistä tulisi teille siis lain kunnioitus ja rakkaus? Yhteiskunta kohtelee teitä ilman myötämielisyyden varjoakaan; mikä siis opettaisi teidät olemaan myötämielisiä yhteiskunnalle? Siis on tarpeellista, että teidän aineelliset edellytyksenne muuttuisivat voidaksenne siveellisesti kehittyä.

Teidän on välttämätöntä tehdä vähemmän työtä voidaksenne uhrata jonkun tunnin päivästä sielunkykyjenne kehittämiseen. Te tarvitsette työstänne palkan, mikä antaa teille tilaisuuden tehdä säästöjä, rauhoittaa mieltänne tulevaisuuteen nähden, puhdistaa ennen kaikkea sielunne kaikista kostotuumista, kaikista rankaisuyrityksistä, kaikista oikeutta loukkaavista ajatuksista niitä kohtaan, jotka ovat tehneet vääryyttä teille. Teidän täytyy siis pyrkiä tätä asiaintilan uudistusta kohti, mutta teidän tulee hakea sitä keinona, ei päämääränä, hakea sitä velvollisuutenne, eikä ainoastaan oikeutenne tuntien, pyrkiä siihen tullaksenne paremmiksi, eikä ainoastaan aineellisesti onnellisiksi. Joll'ei, mikä erotus olisi silloin teidän ja sortajienne välillä? He ovat sortajia juuri sen tähden, etteivät he ajattele muuta kuin hyvinvointia, huvituksia ja valtaa.

Paremmaksi tuleminen, olkoon se elämänne päämäärä! Te ette voi pysyvästi päästä vähemmän onnettomiksi, jollette itse tule paremmiksi. Teidän keskuudestanne nousee sortajia tuhansittain, jos te taistelette heitä vastaan ainoastaan aineellisten etujen, tai jonkun järjestelmän nimessä. Yhteiskunnallisen järjestelmän muuttaminen ei vaikuta paljoakaan, jos te ja muut pidätte kiinni nykyisistä intohimoistanne ja itsekkyydestänne. Järjestelmät ovat samanlaisia kuin eräät kasvit, jotka myrkyttävät tai parantavat sen mukaan kuin niitä käytetään. Hyvät ihmiset tekevät kehnostakin järjestelmästä hyvän, huonot tekevät hyvätkin kelvottomiksi. Jos on tehtävä paremmiksi ja velvollisuudentuntoisiksi ne luokat, jotka teitä nyt tahtomattaan tai tahallaan sortavat, ette te onnistu siinä, jollette alusta alkaen tee itseänne paremmiksi.

Kun siis kuulette niitten, jotka julistavat yhteiskunnallisen uudistuksen välttämättömyyttä, sanovan teille, että voitte saada sen aikaan ainoastaan oikeuksiinne vedoten, olkaa heille kiitollisia hyvästä tarkoituksestaan, mutta älkää uskoko sen onnistumiseen. Etuoikeutetut luokat tietävät kyllä ainakin jossain määrin köyhän kärsimykset, tietävät, mutta eivät tunne.

Yhteisen uskon puutteesta syntyneen yleisen välinpitämättömyyden vuoksi, itsekkyyden tähden, joka on monivuotisen, aineellista hyvinvointia tehostavan saarnan välttämätön seuraus, ovat ne, jotka eivät kärsi, vähitellen tottuneet pitämään noita kärsimyksiä yhteiskuntajärjestyksestä johtuvana surullisena välttämättömyytenä, tai jättämään huolehtimisen niistä tuleville sukupolville. Vaikeus ei piile heidän vakaannuttamisessaan, vaan siinä, että heistä saisi pois pudistetuksi välinpitämättömyyden, ajetuksi heitä, vakautuneita kun ovat, toimimaan, liittymään yhteen, veljeytymään teidän kanssanne, luodaksenne yhteiskunnallisen järjestelmän, joka tekisi lopun, siinä määrin kuin inhimilliset olosuhteet sen sallivat, teidän kärsimyksistänne ja vaivoistanne. Tämä on uskon tehtävä, uskon siihen kutsumukseen, jonka Jumala on antanut ihmisolennolle täällä maan päällä, uskon vastuunalaisuuteen, joka painaa kaikkia kutsumuksensa pettäneitä, uskon velvollisuuteen, joka käskee kaikkia työskentelemään lakkaamatta uhrautuen totuuden puolesta. Kaikki mahdolliset opit oikeuksista ja aineellisesta hyvinvoinnista saattavat johtaa vain yrityksiin, jotka pysyvät eristettyinä, ja ainoastaan teidän voimiinne nojaten eivät ne onnistu. Ne saattavat vain valmistaa raskainta yhteiskunnallista onnettomuutta: kansalaissotaa eri luokkien välillä.

Italian työväki! Kun Kristus tuli ja muutti maailman muodon, ei hän puhunut oikeuksista rikkaille, joitten ei ollut tarvis vallata niitä, eikä köyhille, jotka ehkä olisivat käyttäneet niitä väärin rikkaita jäljitellen. Eikä hän puhunut hyödystä ja eduista sukukunnalle, jonka etujen ja hyödyn tavoittelu oli turmellut. Hän puhui velvollisuudesta, puhui rakkaudesta, uhrautuvaisuudesta, uskosta. Hän sanoi, että vain ne tulisivat ensimäisiksi, jotka olivat työllään ilahuttaneet kaikkia. Ja nuo elon kipinääkin vailla olevan yhteiskunnan korvaan kuiskatut sanat elähyttivät sen, valloittivat miljoonia, valloittivat maailman, ja saivat ihmiskunnan kasvatuksen astumaan askeleen kauemmas edistyksen tiellä.

Italian työväki! Me elämme samanlaista aikakautta kuin Kristus. Elämme mädäntyneen yhteiskunnan keskuudessa, samanlaisen kuin Rooman valtakunta oli, ja meidän mielessämme kytee halu herättää se elämään, uudistaa se, yhdistää kaikki sen jäsenet ja työntekijät samaan uskoon, saman yhteisen lain alle, samaa päämäärää kohti kulkemaan, kaikkien niiden taipumusten asteettaista kehitystä edistämään, jonka siemenen Jumala on kylvänyt luomansa sieluun. Me haemme Jumalan valtakuntaa maan päällä niinkuin taivaissakin, tai pikemmin pyrimme siihen, että maa olisi taivaan valmistajana ja yhteiskunta yritys asteettaan lähentyä jumalallista ajatusta.

Mutta jokainen Kristuksen toimi vastasi oppia, jota hän julisti, ja hänen ympärillään oli apostoleita, jotka töissään ruumiillistuttivat hyväksymänsä uskon. Olkaa sellaisia, ja te tulette voittamaan. Julistakaa velvollisuuden oppia teitä ylempänä oleville luokille, ja täyttäkää velvollisuutenne mikäli mahdollista. Julistakaa puhtautta, uhrautuvaisuutta, rakkautta, ja olkaa puhtaita, nopeita uhrautuvaisuuteen ja rakkauteen. Ilmaiskaa pelottomasti tarpeenne ja ajatuksenne, mutta vihatta, uhmatta ja uhkauksitta. Voimakkain uhka, jos te sitä tarvitsette, on lujuus, ei kiukkuinen suunpieksäntä.

Sillävälin levittäkää tovereittenne keskuudessa heidän tulevien kohtalojensa aatetta, aatetta kansallisuudesta, joka on antava heille nimen, sivistyksen, työtä ja ansionmukaisen palkan, ja käsitystä ihmisen arvosta ja kutsumuksesta. Sillävälin sulattakaa heihin välttämättömän taistelun tietoisuus, johon heidän tulee valmistautua, niin että he kerran voivat anastaa kaiken tuon oman ja vieraan mahdin vastustuksesta huolimatta. Koettakaa sivistää heitä, parantaa heitä, opettaa heidät täysin tuntemaan velvollisuuksiensa täyttäminen.

Tämä työ on Italiassa mahdoton suurimmaksi osaksi. Ei mikään tasainen kansanopetustyö saata toteutua meillä ilman kansan aineellisten olosuhteiden uudistumista, eikä ilman valtiollista vallankumousta. Ken itsensä pettäen toivoo sitä ja julistaa sen välttämättömäksi kaikille vapautuspyrinnöille, hän saarnaa velttoutta eikä mitään muuta. Mutta ne harvat teistä, joiden olosuhteet ovat suotuisammat, ja joille oleskelu vierailla mailla suo vapaampia sivistysvälikappaleita, he saattavat sen tehdä, ja se on siis heidän velvollisuutensakin. Ja ne harvat teistä, joille kerran on auennut oikea käsitys siitä, mistä kansan kasvatus riippuu, riittänevät kerran levittämään sitä tuhansien keskuuteen, johtamaan heitä tiellä ja suojelemaan heitä viisastelijoilta ja vääriltä opeilta, jos ne pyrkisivät heitä eksyttämään.