IHMISESTÄ JA ELÄMÄSTÄ

Kirjoitelmia

Kirj.

VOLTER KILPI

Otava, Helsinki, 1902.

K. Malmström'in kirjapaino.

SISÄLLYS:

 Ajattelusta.
 Katsomuksen ihanuudesta.
 Ihmisestä.
 Taiteesta ja siveydestä.
 Totuudesta.
 Puhe ilosta.
 Hautajaispuhe.

AJATTELUSTA.

Uskon että ainoastaan totisesti ihmisellinen voi totisesti vaikuttaa ihmiseen. En ainakaan minä tiedä mistään muusta puhtaasti ihastuneeni kuin siitä, joka voimakkaasti on koskenut minua ihmisenä, ja ikäänkuin levittänyt tuntevaa ihmistäni. Olen lukenut Shakespearea väkevällä riemulla, tunnustan sentään että tämän riemuni pääasiallisin sisältö on ollut ilo niistä persoonallisista tunneväreistä, jotka saa tuntea hänen sanojensa edessä. Häntä lukiessa kasvaa ikäänkuin uudeksi syvemmäksi ihmiseksi, johon elämä tuntuu väkevämpinä selväväreisempinä liikutuksina. Nautinto onnistuneesta taideluomasta ei ole pääasia, vaan nautinto runoilijan luomiseen puhkeavasta tunteesta, johon itse sulaa, herättää mielen ihanimmaksi, on tiheämpi, syvempi, sisältöisempi ihminen Shakespearea lukiessaan, ja siitä olostaan on riemussa; nauttii siitä, että itse herää runoilijan tuntemuksessa väriseväksi ihmiseksi. Samoin sulaa Goethen runoelmiin, niissäkin herää syvätuntoisen ihmisen tuntemusmaailmaan ja elää sen tuntemukset itsessään, hänenkin runoutensa tykähtää selkeänä elettynä elämäntuntemustapana lukijaan ja vuodattaa hänen omaväreisekseen ihmiseksi, Goethekin värisyttää ihmistä syvemmäksi. Myöskin muussa taiteessa nauttii ihanimmin siinä paljastuvasta ihmisen tuntemistavasta. Tizianin teosten väkevin nautintoväre lähtee niiden kokonaishengestä, siitä taiteilijan temperamentti-ilmakehästä, josta koko teos on vuodatus, ja joka jokaisessa vetäisyssä siinä ikäänkuin hengittää itsensä ilmi, taiteilijan tuntemistapa nousee kuin huumaava exoottinen tuoksu koko teoksesta ja tekee sen ihmisellisesti eläväksi katsojalle. Samoin nauttii Böcklin'in teoksissa luovasta ja tuntevasta ihmisestä, tuntee joka piirroksessa läsnä taiteilijan koko tuntemuksessaan, ja värähtyy hänen tuntemiseensa, hänenkin taiteessaan on ihanin ja täysin nautinto tuntevan ihmisen tuntemisessa. — Niinkuin taide, niin on filosofiakin minusta ihmisen tuntemista ja ihmisestä nauttimista. En tiedä, mitkä sanat riittäisivät kuvaamaan sitä sisällistä nautinnonkyllyyttä, jota olen Platoa lukiessa tuntenut. En silloin sentään riemastunut hänen maailmankatsomuksensa rakenteesta — jätin kesken hänen Timaioksensa lukemisen —; enkä tuntenut muuta kuin kylmän ihmetyksen sekaista respektiä hänen ajatus-systeeminsä kokonaisuuden edessä, riemuni lähde oli se sisällisen katsomuksen tarkkuus, jolla hän määrittelee ihmisen ajatusliikutuksia, ja jotka määrittelyt tarkoissa ja varmasti vedetyissä piirroksissaan antavat nähdä äärettömimmästi viljeltyyn ihmismieleen. Toisissakin ajattelijoissa olen syttynyt iloon ainoastaan siinä määrässä, missä heissä on minulle paljastunut ihminen. Pascal, Spinoza, Schopenhauer ja Emerson ovat joskus koskeneet rintaani semmoisella nautintorikkaudella, että sitä tuntien riemu melkein on polttanut mieltä, mutta se on tapahtunut ainoastaan silloin, kun heidän sanansa ovat ikäänkuin puhjenneet heidän olemistuntemuksensa keskeltä, ja valaneet sen elävänä väristyksenä minuun.

Ainoastaan semmoinen sana tai semmoinen luoma, joka on ikäänkuin sanojansa tai luojansa omasta olemuksesta kiskaistu, ainoastaan se voi toisellekin olla hänen oman sisällisen olemuksensa valaistukseksi. Henkisen luoman, joka tahtoo elävästi vaikuttaa, tulee olla ikäänkuin puhkeemusta ihmisen omasta itsestä, ikäänkuin ihmisen oman itsensä ilmeiseksi vuodatusta, silloin sillä on sisältönään ihmisen elämäntuntemus, ja silloin se voi herättää havaittavaksi saman elämäntuntemuksen toisessakin ihmismielessä, jossa se kyllä on uinunut, mutta sentään havainnosta kätkettynä. Kun henkisen luoman juuret tällä tapaa ihan tunnettavasti ovat ihmisen omassa tuntemuksessa, silloin se henkinen luoma olemassa-olossaan on ihmisen tuntemustavan paljastus, ja semmoisenaan sillä on elävä, sisällistä ihmistä havaittavammaksi kehittävä vaikutusvoima siten että jokainen sitä tuntemaan syventyvä ihminen sen olemassa olossa tuntee ikäänkuin itsensä ja tuntemisensa toteutetuksi.

Ihmisen tunnettavissa ei ole muuta, kuin ihmisen tunto maailmasta. Eihän ihmiselle muuta voi olla olemassa kuin se, minkä hän aistimillaan huomaa. Mutta aistimet tuntevat ainoastaan vaikutuksia, se maailma siis, joka ihmisellä on edessään, ei suinkaan ole maailma itsessään, ainoastaan sen maailman vaikutus ihmiseen: maailma semmoisenaan, kuin se on ihmisen edessä, on ihmisen tuntoa. Mutta semmoisenaan on siis koko maailma semmoisena kuin se ihmiselle voi ilmestyä ihmisen tunnossa läsnä, ihmisen tunto on olemisen kuvastusta, ihmisen tulee vaan oppia havaitsemaan sisäisyyttään, havaitaksensa maailman. Meissä itsessämme, meidän tuntemuksessamme on koko maailma olossaan ja muodostumismahdollisuuksissaan embryonaalisesti läsnä, meidän täytyy vaan sisällisen itsensä syventymisen tietä oppia kehittämään havaittavaksemme tämä olemisessamme oleva maailmankuva, jotta maailma selkenisi meidän eteemme heleässä kokonaisuudessaan. Oma itsemme, oma tuntomme on meille ikäänkuin ikkuna, jonka kautta voimme heittää valaistun silmäyksen kaikkeuteen. Menen niin kauas väitteessäni että sanon, että kaikki ajatukset, joissa maailma on selkeentynyt ihmiselle, ovat ammennetut itseänsä tuntemaan syventyneestä mielestä. Newtonin painolain synnytyshetki oli se hedelmällinen silmänräpäys, jolloin syvämielinen ihminen päilyi rauhaisimmasti ja kokoontuneimmasti itsessään, ja jolloin hän välittömästi voi itsessään havaita erään satunnaisen ulkonaisen huomion herättämät ajatuksensa niiden kaukaisimpiin johtopäätöksiin asti. Pakottaneessa itseyden rauhassa on Edison kuunnellut niitä sisäisiä ääniä, jotka hän kuin sisäisen vaistomaisen divinatsionin avulla on antanut muodostua keksintöjensä ihmeiksi. Kaikki luominen ja kaikki ymmärtäminen on sisällistä itsensä kuulustelua, ja sen kuulemansa taipuvinta noudattamista. En kyllä voi sisällisellä kokoontumisella oppia tietämään koska keisari Nero hallitsi, ihmis-Neron ymmärrän sentään, ja minulla on avain kaikkiin hänen tekoihinsa, kun itseeni sulkeudun ja itseäni katson; Danten Beatrice'sta ei historiallisella varmuudella tarvitse tietää mitään, itse Beatrice'n voi sentään ymmärtää hänen sisäisimpään olemusväristykseensä asti itseänsä tuntemalla. Ihmisen oma mieli on ikäänkuin keskiö, josta koko oleminen vähävähältä voi ihmiselle seljetä, jos hänellä vaan on mahtia pysytteleimään tämän sisällisen tuntemiselämänsä kestävässä havaitsemisessa. Oman mielensä mediumilla on ihminen ikäänkuin olemisen sydämessä, johon kaikki tuntuu, ja josta käsin, jos hän vaan on tarpeeksi syvämielinen, ja syvämielisyydessään kestävä, hän välittömästi voi itsessään läsnäolevasti tuntea olemisen muodostavat lait. Kreikkalaisessa tarustossa kerrotaan eräästä egyptiläisestä jättiläisestä, joka oli sellainen, että niin monta kertaa kun hän painiskelussa heitettiinkin maahan, hän joka kerta maahan koskettuaan kimmahti ylös uudistunein voimin. Samallainen, aina läsnäoleva uudistuksen ja voiman lähde, kuin maa tälle jättiläiselle, on ihmisen ajatukselle ihmisen oma mieli. Milloin tahansa ja millaisissa kysymyksissä tahansa, jos niiden edessä vaan onnistuu keskittymään itseensä, niin virkoo kohta koko olennon lävitse rauhottuvaan selkeyteen. Ihminen voi itsessään löytää rauhottavan vastauksen kaikkeen. Eikä yksin sitä, vaan vielä voi hän ainoastaan itsestään löytää sen vastauksen, joka yksin rauhottaa hänet kysymästä. Ihmisen oma mieli on maailman kaikkeuden peili, ja oman mielensä havaitsemisessa selkenee maailma ihmiselle.

Ei ole mitään muuta joka totisimmasti ansaitsee olla ihmisen vakavan huomion esineenä kuin ihmisen oma mieli. Ainoastaan silloin kun pysymme oman tuntemuksemme pohjalla, voimme puhua ja esittää totta ja todeksi havaittavaa. Sekä taiteilija että runoilija ja filosofi saavat esitykseensä totista vaikutusvoimaa ainoastaan siinä määrässä, missä he ovat saaneet valetuiksi siihen paljasta, paljaasti ilmenevää olemisen tuntemistaan. Jos on taiteilija, on luomisen ilo siinä, että saa tuntemansa esitetyksi tarkimmassa muodossa. Tuossa on ikkunani edessä lehtimetsä, jonka iltapäivän aurinko kuvaa kultaiseksi. Jos ajattelisin sen tauluksi, täytyisi taiteilijan sitä maalatessaan olla sykähtänyt riemuksi nähdessään sen lehtimetsän kimaltelevaa vehreyttä ja valon ja varjon välkkeilyä sillä, sen riemunsa hän tauluksi maalaisi. Hän tavottaisi teokseensa tunteensa maisemasta, ei itse maisemaa ja hänen suuruutensa olisi siinä, että hänen riemutunteensa maiseman näystä kasvaisi niin eläväksi että se ikäänkuin itse häntä itseäänkin hallitsevana pakottaisi kaikki hänen taidekeinonsa palvelukseensa puhtaassa selkeydessään ilmitullakseen. Todellisen taiteilijan taide on hänen tunteensa välitöntä kuvaa, esityksen taito on ainoastaan tämän sisäisen tunnon vapaata esille tulvahuttamista. Samoin on asianlaita sanalla luovan taiteilijan kanssa, olkoon hän sitte runoilija tai filosofi. Hänenkin kuvaus-aineensa on aina hänen oma mielensä. Runoilijan pitää ikäänkuin sulata mielessään kuvaukseksensa ennenkuin hän voi pukea sen sanoihin. Runoilija luo ikäänkuin jonkinmoisessa huumaustilassa, tunteensa havaitsemiseen sulkeuneena, tunnettansa hautoen. Tässä tilassa pysytteleiminen kysyy intensiivisintä hengen ponnistusvoimaa, täytyy koko olonsa tarmolla isoleerautua tunteesensa ja sulkea kaikki muu huomiostansa, mutta ken siihen kykenee, hänelle tulevat kuvaus-sanat ikäänkuin lahjana, ne kirpoavat itsestään ja valmiina itse kuvattavan asian keskeltä: luoma kypsyy ikäänkuin itsestään mielestä, joka on kaikella tarmollaan keskittynyt sen luomiseen. Onkin varsin helppoa erottaa todellisen runoilijan sana ainoastaan runoilijana esiintyvän sanasta, kenellä vaan on korvaa siihen, hän voi sen yhdestä ainoasta lauseesta kuulla. Jokikisen sanan täytyy olla synnytetyn rinnan keskeltä, sen täytyy olla kuin kärjen, joka kirkahtaa esiin tunteen keskeltä, erehtymättömällä varmuudella sanaksi divineeratun. Semmoisen runouden tuntee kohta helähtelyltään, ja semmoista lukien tuntee seisovansa varmalla pohjalla, uskaltaa uskoa joka sanan totuuteen, välittömästi tuntee, että joka sana on ammennettu siitä lähteestä, josta yksin voi ammentaa alkuperäiset ja tosisisältöiset sanat: tuntevasta ja tunnettaan elävästä ihmismielestä. Mutta missä kirjailija ei osaa sanojaan tältä pohjalta löytää, siellä hän ei myöskään ole runoilija, ja hänen sanansa ovat juurettomia kukkasia, jotka kohta kuihtuvat. On merkilliseksi kärsimykseksi lukea semmoista kirjailijaa, joka ei kuvauksessaan osaa pohjautua omaan mieleensä, tuntee, kuinka hän ei kertaakaan osaa puhkaista itseänsä esitettävänsä ytimeen, näkee hänen toisinaan olevan lähellä jo sitä, ja jännittyneellä väristyksellä odottaa hänen nyt kerrankin osaavan oikeaan, mutta seuraavassa sanassaan hän jo liuskahtaa oikeasta tähtäystavasta: hän olikin ainoastaan huomaamattaan sattunut oikeaa sanontatapaa lähelle. Semmoista kirjailijaa lukee ihan samalla mielellä, kuin katselisi lasta, joka huolettomasti leikittelee jalokivillä, ollenkaan välittämättä, heittääkö hän ne kadoksiin, vai ei, eikä itse voisi tehdä mitään niiden kivien pelastamiseksi. — Todellinen runoilija puhuu aina alkuperäisesti, ja joka sanansa, jonka hän sanoo, sanoo hän ainoalla, kuvattavalleen mahdollisella kuvaustavalla: oikealla tavalla, ja sen oikean tavan löytää runoilija aina, kun hän runoilijana luo; hänellä ei nimittäin herää mielessäänkään muuta kuin se kuvaustapa, ei voi herätä muuta kuin se, jos hän vaan välittömästi antaa tuntonsa puhjeta sanoikseen. Onkin vallan väärin otaksua todellisen runoilijan luomassaan tehneen jotakin taidollisen punnitun laskun mukaisesti, siten että hän edeltäkäsin olisi laskenut taidekeinonsa vaikutuksen. Niin pintapuolisesti ei runoilija luo. Ainoana ohjeenaan pitää hän sisäistä taideteokseksi kumpuavaa tunnettaan, ja jos hänen esityksessään tulee joitakin erityisiä taidekeinoja näkyviin, ovat ne syntyneet itsestään, melkein itsetiedottomasti, ainoastaan siitä pakosta, että hänen tunteensa, tullakseen suorimmassa ja luonnollisimmassa muodossa esitetyksi oli tarvinnut juuri sitä keinoa. Sinä silmänräpäyksenä, jona muodostaa sisäisintä tuntoaan sanoiksi, ei todellakaan ole aikaa niin kepeihin sivuajatuksiin, kuin olisi ajatus yleisöstä, johon yrittäisi vaikuttaa taidetempuilla, sinä hetkenä on pyhästi ja ainoasti luomistehtävänsä läpitunkema, eikä totisesti riitä huomiota muuhun, kuin etsimään vastaavinta ilmaisumuotoa havaitsemalleen tunnekuvalle. On taideluomisen alentamista otaksuakaan muuta. Totisesti, ei ole keveätä synnyttää totta ja totuutensa voimalla ainaisesti pysyvää runouden sanaa, ja sinä hetkenä, jona semmoinen on syntymässä ei yhdelläkään ihmisellä riitä voimaa luomisestaan herpaistumatta kantaa mielessään toista vierasta ajatusta. Runoilija on tunteidensa pappi, hänen ainoa ja ihana tehtävänsä on kehittää sanoiksi maailman kuva, niinkuin hän itse sen välittömästi tuntee, eikä hän runoilijana ole muuta kuin oman itsensä katselemisen ja kuuntelemisen hartautta.

Samoin kuin runoilijalla on ajattelijallakin ainoastaan omassa itsessään sanottavansa ohje. Ajattelijakin ainoastaan muodostaa omaa sisäistä tuntoaan sanoiksi. En tarkota ajattelulla mitään ulkonaista itsenäistä hengen toimintaa ihmisessä. En usko että ihmisen ajatus omana itsenään, itsestään lähtien ja johtopäätöksiin oheten voi olemiselle antaa mitään selitystä. Ihmisen ajatus ei ole mikään itsenäinen voima, ainoastaan ihmisen tunnon havaitsijana voi se elämää selittää. Ajatus on tuntoon nähden palveleva, tunnon vivahduksia huomaava, tuntoa esittävä, tunto tulvii ilmi ajatuksena, ainoastaan näin käsitettynä on ajatuskin elementaarisesti selitysvoimainen. Ajatus ei voi ulospäisessä, johtopäätöksiä rakentelevassa toiminnassaan mitään ehdotonta selitystä antaa, ell'eivät sen johtopäätöksetkin ole selviä ja selvästi tunnettavia ihmistunnon emanatsiooneja; sen sommittelut ovat muutoin illusoorisia rakennuskangasteluja, joilla lähtöpohjanaan on kyllä ollut tunteen totuus, mutta joiden jatketussa rakenteessa tämä pohjatunne sitte on löyhentynyt melkein olemattomaksi. Kaikki kauas pohjatunteesta edennyt abstraktsioni, olkoon se näennäisesti rakenteessaan kuinka logillinen tahansa, ei itsessään sisällä muuta vaikuttavaa totta, kuin minkä se lähtöhetkenään on tunnon pohjalta saanut, mitä se ohi sen yrittää todistaa on löyhää ilmasta imettyä fantasteriaa, niin rautaisella logillisuudella kuin se olkoonkin esitetty. Ainoastaan silloin kun ajatusrakenne koko ajan ikäänkuin kumpuaa tunteen havaitsemisesta, kun se on ikäänkuin ilmitullutta tuntoa, silloin se on joka lauseessaan täysiarvoista, eheälle helähtävää totuuden metallia. Sen lausekäytännössä saattaa kyllä löytää himmeämerkityksisiä määritelmiä, mutta se ei senvuoksi menetä selittävää arvoaan, ne sen määritelmät kun eivät johdu toisistaan riippuvista päätelmäketjuista, eivätkä muodosta rengasta uusiin päätelmiin, vaan ovat suorastaan havainnosta ammennettuja mielentilojen kuvauksia, jotka uudessa kuvausyrityksessä helposti voivat tulla korjatuiksi ja kirkastetuiksi. Ajattelu on ihmisen kyky havaita sisäisen tuntonsa liikutuksia.

Ajattelijan huomioalana on yksinomaisesti ajattelijan oma mieli, hän produseeraa ajatuksissaan ainoastaan itseään. Ajatukset ovat valmiina hänessä, hänen omassa mielessään läsnä, ne ovat ehkä hänen huomiostaan poissa salassa häneltä, mutta ne ovat hänessä, eikä hänen tarvitse kuin tarkemmin ja varmemmin ottaa tunteva itsensä huomioonsa, havaitaksensa ne. Jos hän esittää jotain, ei hänen silloin tarvitse sanan varsinaisessa merkityksessä ajatella, hän ainoastaan palaa itseensä, ja esittää, mitä hän itsessään havaitsee; ajatukset ovat jo ennen valmiina hänessä, hänen ainoa nautintorikas huolensa on tuoda ne ilmi tarkimmissa ja sisällönmukaisimmissa sanoissa. Ajattelun, siinä merkityksessä kuin minä sen ymmärrän, voima on siinä että on pontta keskittyä tähän itsensä havaitsemiseen horjahtumatta ja kestävästi koko olollaan. Jo siihen sisälliseen havaitsemiseen ponnistava yrityskin vaatii hengen voimaa, ja siinä havaitsemistilassa pysytteleiminen on ihmishengen voimakkain teko. Mutta siitä teosta virkoavatkin ihanat hedelmät, jos siihen onnistuu. Kaikki selkenee yhdessä hetkessä. On ikäänkuin ilmestyisi valaiseva kynttilä huoneeseen, joka hetkeä ennen oli pimeä, ja ikäänkuin nyt yhdessä hetkessä välittömästi näkisi kaiken sen kokonaisuuden, jota ennen oli pimeässä tunnustelevilla tutkimuksilla ja hapuilevilla johtopäätöksillä turhaan koettanut kokonaisesti käsittää. Siinä tilassa tuntee totuuden, ei sitä ajattele, vaan sen tuntee ja havaitsee suorastaan. Kun sillä tapaa ikäänkuin hautoo itsensä yllä, voi tavata ihan oman itsensä mukaisen ja omaa itseään sisällisesti ja täydellisesti tyydyttävän vastauksen joka-ainoaan sieluamme ja oloamme koskevaan kysymykseen. Jos tarpeellisen ajan jaksamme ponnistautua pysymään tässä sisällisessä havainnossa, voimme kypsyä ajatus- tai tunto-tilaamme täydellisesti selvittäviin sanoihin; saattaa kyllä kulua hetki ja monta hetkeä, jolloin sitä sanaa tavotellessamme saamme kärsiä voimattomuuden kipua, mutta jos meillä on voimaa olla kärsivällisiä, kirpoo se selittävä sana viimein meistä, se sana, joka on ajatustilamme suorin ja ainoa kuva, ja jonka sanottuamme tunnemme ihanan tyydytyksen siitä, niin välittömästi oikea se on ja suorastaan tuntemisemme sydämmestä virvonnut. — Mikä tällä tapaa on sanoiksi vaivattu on aina eheimmästi alkuperäistä. Saattaa kyllä olla, että sama tunnesisältö, joka täten on tullut sanojen muotoon kypsytetyksi, jo ennenkin on ollut sanoiksi muodostettuna. Se ei sentään merkitse mitään ajatusesityksen alkuperäisyyteen nähden, sillä yhtähyvin kuin eri taiteilijat voivat alkuperäisesti ja toisiaan kopioimatta kuvata samaa maisemaa, yhtähyvin voivat eri ajatustaiteilijat kuvata samaa tuntemustilaa alkuperäisellä itsestään ammentavalla tavalla. Platon ajatukset saattavat uudestaan ja uudestaan toistua hänen omissa kirjotuksissaan, ne samat ikäänkuin ihmisolennon juurta paljastavat ajatuskuvaukset toistuvat jok'ainoassa myöhemmässä, todella itsestään luovassa ajattelijassa. Sittenkin lukee niitä joka kerta yhtä rajattomalla riemastuksella, ne kun joka kerta yhtä välittömästi paljastavat olemisen sydänhermon tuntevan ihmisen eteen, ja tekevät sen aina itsensä pohjalta, omaa itseään pyhällä, syvimpää tavottavalla vakavuudella esittäen, tekemättä ainoassakaan piirroksessaan kuollutta lainausta toisilta, vaan aina vastaten joka piirtäisystään koko itsellään. Itse ajatuksen tulos ei olekkaan ollut pääasia tässä luomistyössä, se hengenponnistus, jolla ajatuksen havaintoon ja esitykseen on tultu, on riemastuttavinta siinä, ja ainoastaan se, joka siihen kykenee, ansaitsee kantaa ajattelijan kuningasnimeä, ja ainoastaan hänen sanoillaan on epäämätön alkuperäinen selitys-suverenetäättius henkisten asiain käsittelyssä.

Ihminen voi omassa mielessään löytää sen henkisen tasapainopisteen, jossa hän voi päästä rauhaan kaikilta eteensä astuvilta kysymyksiltä. Hän ei kyllä voi tätä tietä päästä koko olemisen paljaaseen ymmärtämiseen, mutta hän voi päästä tuntoon siitä, mitä hän ihmisenä ja itsenään siitä voi ymmärtää, ja sillä on ihminen sisältään tyydytetty. Sisälliseen, tuntevaan havaitsemiseen vaipumalla ei kyllä voi tulla selkeyteen siitä, mistä ja miksi oleminen on, mutta siinä tilassa voi välittömästi omassa mielessään havaita että ihminen voi sen kysymyksen selvittämiseen päästä yhtä vähän kuin pallo voisi hävitä itseensä, tai silmä erottua itsestään ja nähdä itsensä, ja sillä välittömällä havainnolla iäisestä mahdottomuudesta vastata siihen kysymykseen, herpaisee sen kysymyksen itseltänsä. Minä tiedän, että jos aistittavasti kuvittelee ääretöntä, ääretöntä aikaa, tai taivaan rajatonta avaruutta, että siitä kuvittelustaan palaa huimaistuna: ikinä ei lennä ajatus niiden matkojen taakse, jotka aukenevat ylläni ja ympärilläni, ja jos sitä yritänkin, vaivun tupertuneena siitä yrityksestäni. Mutta kerran tehtyäni sen yrityksen ja tunnettuani niiden ajatusten pyörrytystä, tunnen myöskin tuntoelämäni koko voimalla, että olen mennyt ajatuksillani siihen rajaan, jonka ulkopuolelle ihminen ei olemis- ja ihmisluonnostaan kirpoamatta voi mennä. Minä tarkotan että näissä olemisen ääriä tavottelevissa kysymyksissä voi, kun koko henkensä ponnella vavahtumatta keskittää huomionsa itseensä ja tuntemuksensa mahdollisuuksiin, että silloin voi siinä ajatuksessaan päästä niin kauas kuin ihmisen olemiselle on mahdollista, mutta että samassa hetkessä pääsee huomaamaan, tai ei yksin huomaamaan, vaan suorastaan aistittavasti tuntemaan, kuinka ihmisen oma oleminen ajassa ja paikassa, oleminen siis ylialaan, on hänen tiellään voidakseen puhtaasti nähdä olemisen sisimpään: ihminen niinkauan kuin hän on olemassa, ei voi puhkaista olemistaan ja heittää vapaata esteetöntä silmäystä kaikkeuden ylitse, hän itse itsenään on huomionsa tiellä. Ken sitä yrittää, hän tekee yrityksen Midgardsormenin nostamiseen, ja jos hän siinä onnistuisi, särkyisi hän samana hetkenä olemasta ja puhkeisi itsensä ulkopuolelle. Mutta se on mahdotonta niinkauan kuin ihminen olemassa on, ja kun kerran tämän mahdottomuuden koko sisällössään ja merkityksessään elävästi itsessään tuntee, silloin mukautuu myöskin tyydytettynä olemisensa asettamaan rajaan. — Ikäänkuin tässä olemisemme juuria tunnustellessa, samoin voimme muihinkin eteemme astuvissa kysymyksissä löytää itsemme mukaisen ja itseämme täydellisesti tyydyttävän vastauksen ainoastaan siten että kuuntelemme sen vastauksen omasta tuntemuksestamme. Ainoastaan oman tuntemuksemme pohjalla seisomme varmalla vaappumattomalla pohjalla hämärän elämän keskellä, ja ainoastaan siinä välittömästi havaitsemaamme voimme esittää sillä varmalla uskolla että totta puhumme.

Väitettänee että on ajattelijoita, joiden produktsioonitapa on toinen, jotka tekemällä suoranaisia ulkonaisia havaintoja varsinaisesti tutkivat elämää, ja sitte tämän uloskohtaisen tutkimuksen perustalle ja sitä punniten rakentelevat johtopäätöksiään maailman ulkonaisen olemisen selitykseksi. En tunnusta näille filosofian nimeä. Ymmärtääkseni katoo ihmiseltä kohta varma pohja, kun hän jättää oman mielensä tuntemisen. Ei ihmisen havaittavissa ole mitään muuta varmaa kuin hänen oma mielensä, tai oikeammin ne liikkeet ja liikutukset, joina maailma kuvastuu hänen mielessään, ja jotka tekevät hänen oman mielensä havaittavaksi hänelle. Sentähden se, joka väittää muuta alkuperäistä havaintoperustusta ajatushuomiolleen mielestäni jo lähtökohtansa valitsemisessa tekee mahdollisimman suuren perusvirheen, ja todistaa jo tämmöisellä teollaan todella filosofisen, asiain juureen syventyvän katsantotavan puutetta. Se, joka matkan alussa ei osaa varmasti astua jalustimeen satulaan noustakseen, ei hän myöskään sitte enää, kun hevonen jo on liikkeessä, osaa itseään satulaan heittää. Se joka näin on itse ajatus-olemuksestaan epätiedossa, mahdotonta on hänen yhtään ainoata pätevätä ajatusta tavottaa, hänhän kuin etsii niitä yhtä epäviisaasti kuin se, joka taivaan tähtiä nähdäkseen tähystelisi multaan edessään. Joka kerran ei ole havainnut omaa mieltänsä kaikkein ajatustensa lähtökohtana, ei hän sitte myöskään osaa niitä ajatuksiaan siltä pohjalta tavottaa, ja hänen esityksestään voi yhtävähän versoa ajatuksia, kuin voi tyhjyydestä muodostua kukkasia ja viherjöitä puita. Totta onkin, että kun lukee enimpiä filosofeiksi itseänsä nimittäviä, on heidän esityksensä kuin henkistä erämaata, niin on se kaikkea ajatushavaintoa vailla. Joll'ei nimittäin oman mielensä pohjalta lähde ajatustensa kuuntelemiseen ja esittämiseen, niin silloin ei ihmisellä voi olla ainesta alkuperäiseen ajatusmuodosteluun. Ainoa mahdollisuus silloin on että mekaanisesti omistaa jonkun jo ennen esitetyn ajatus-systeemin ulkopuolen, sanon ulkopuolen, sillä jos sisältä sen omistaisi, tulisi välttämättä välittömään yhteyteen sen muodostumisen kanssa, ja silloin tulisi todellisen ajatusluonnin tuntoon, joka voisi ehkä virvottaa omankin tunto-havainnon hänessä, — ulkopuolen jostakin ajatus-systeemistä omistaa, sen ulkoa opittavat määrittelyjäätymiset, ei iäisintä siinä: sitä hengen muodostustyötä, jolla se on synnytetty, ja jota ilman määrittelyt ovat ainoastaan kuolleita kirjainkuvioita, jotka eivät selitä mitään. Omistamatta, tai oikeammin, havaitsematta itsessään sitä välitöntä tunteen suhdetuskykyä, joka aina, kun kuulee jonkun sisällisestä ihmisestä annetun määrittelyn, kohta määrää, sopiiko se oman itsensä havainnon kanssa yhteen, vai ei, sitä omistamatta ovat nämä ulkonaiset filosofit pakotetut tutkimalla kokoomaan lausuntoja siitä kysymyksestä, joka kulloinkin tilapäisesti sattuu heitä askaroituttamaan, ja sitte vasta voivat he ikäänkuin jonkun filosofikongressin enemmistöpäätöksen valtuuttamina lausua lopullisen mielipiteensä siitä. Heidän tapansa muodostella käsitteitään on mekaanista ja heidän ajatusrakenteensa on ilman sisällistä välittömyyttä ja välttämättömyyttä liimattu kokoon ulkonaisista sulattamattomista aineksista. Itse kokonaisuusrakenne saattaa ehkä ulkonaisesta pakosta saada jonkinlaisen väärän arkitektoonisen ryhmityksen, mutta orgaaninen ei se ajatusrakenne ole, itseään täydentävä ja itseään selittävä, jokaisessa yksityisessä kohdassaan kokonaisuuden aavistuksella täytetty; sillä on puutteensa juuri siinä ett'ei se ole eheä, jokaisessa piirroksessaan rehellinen ja tunnettava ihmisen tunnon vuodatus, vaan ainoastaan kylmästi ja ilman organiseeraavaa mahtia kirjottajan satunnaisista kirjatuttavuuksista kokoonparsittu lausejakso. Sillä tavalla luodut "filosofiset" teokset eivät ikinä sisällä lausettakaan alkuperäistä elämänhavaintoa, niissä on kaikki lainattua, lauseita toisiinsa sitovat yhdistys-sanatkin olisivat oikeudenmukaisesti rajotettavat sitaattimerkeillä. Muistan eräässä nykyaikaisessa saksalaisessa filosofisessa teoksessa, — en enää muista tekijän nimeä, enkä itse teoksenkaan, tekijä oli joku filosofisissa aikakauskirjoissa useasti mainittu professori, teos taas tavallinen filosofinen kirjotelma, sovinnaista, noin 5 à 600 sivua kokoa, enempi tieto kirjasta onkin tarpeeton — siinä muistan lukeneeni erään lauseen, jossa väitetään, että nykyaikana ei enää ole oikeutettu lausumaan mielipidettänsä filosofisissa kysymyksissä, ell'ei ennen ole ottanut selvää kaikesta siitä kirjallisuudesta, joka asiata käsittelee. Kirjassa en muuten muista tavanneeni yhtään ainoata rohkeata väitettä, tämä väitös todistaa sentään, ett'ei kirjottajalta ole puuttunut rohkeutta hyvinkin uskallettuihin väitöksiin. Tämmöinen lause ei nimittäin sisällä vähempää kuin sen, että kaikki ne herrat, jotka ovat suvainneet saadakseen, ei filosofin, jota arvoa he arvattavasti pitäisivätkin liika halpana, vaan filosofian tohtorin tai professorin arvonimen, että ne, jotka sitävarten ovat suvainneet kirjottaa filosofisia väitöskirjakompilatsiooneja, että he samalla olisivat filosofeja, jotka olisivat voineet jonkun selvittävän sanan lausua. Semmoinen on todellakin rohkea väitös, ja vielä rohkeampi se, että näihin kaikkiin pitäisi olla tutustunut, voidakseen olla filosofi. Totisesti on Plato yksin tuhatkertaa painavampi, kuin kaikki ne epälukuiset tohtorit ja professorit yhteensä, jotka viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalla ovat filosofisia väitöskirjojaan sommitelleet, — eikä hän ole syviin sanoihinsa herätäksensä tarvinnut näiden filosofien kirjoja tutkia —, ja jos sattuisi taas joku Platon syvällisyydellä varustettu ihminen syntymään, voisi hän itsestään ammentaa sanat, joiden paljas olemassaolo riittäisi kuivaamaan juuret aikamme lukemattomilta filosofisilta erikoistutkimuksilta. Filosofin selittävä sana ei ole punnitsevan ja pohtivan tutkimuksen tulos, vaan se on painoisan persoonallisuuden oman itsensä määritys, eikä sitä määritystä voi antaa muuta kuin se, jolla on oma syvästi tunteva ja tietoisaksi viljelty persoonallisuutensa havaintoesineenään. Ei filosofi ajatuksiaan toisten ajatuksista rakentele, ei ainakaan niiden, joilla ei semmoisia olekkaan, silloin hän tekisi kuin rakennusmestari, joka kivitorninsa huipuksi kohottaisi lasten kokoonhaaliman santakasan, se soljuisi kohta alas. Filosofi ei tutki, hän tuntee, filosofi ei kokoo, hän luo, filosofi ei ole tiedemies, hän on taiteilija. Keskittynyt tiheä persoonallisuus on filosofi, joka ammentaa valmiista itsestään. Hänen jok'ikinen sanansa on elimellinen osa hänen tuntemustansa, hän on kasvanut ajatuksiinsa; ne saattavat kyllä olla muodostuneet hänessä lukemansa ja ulkonaisesti havaitsemansa vaikutuksesta, mutta ne vaikutukset on hän sulattanut itseksensä, niinkuin leivän ja juoman, jonka hän on nauttinut, ja nyt ne ovat välitön osa häntä itseään, ja niitä esittäessään toteuttaa hän itseänsä. Niin kaukana on todellinen filosofi niistä, jotka sillä että elävät murenilla toisten ajatuselämästä, ja niitä pintapuolisesti yhteensovittelemalla parsivat kirjakuteensa, sillä luulevat olevansa oikealla tiellä elämän filosofiseen käsittelyyn, niin kaukana on hän niistä, ett'ei voi ajatella joka kohdassaan elävämpää vastakohtaa, kuin toisaalta omassa olemuksessaan orgaanisesti muodostuneita ajatuksiaan esittävän filosofin, ja toisaalta ulkonaisia tietoja itseydettömästi ja sulattamattomasti magasineeraavan oppineen.

Harva pystyy sentään filosofisissa kysymyksissä tuntemaan, koska esitys on puhdasta mielen kultaa, koska ainoastaan sen näköiseksi tehtyä tekokultaa. Siitä syystä saattaakin tapahtua että oikeasta mielestä ammennettu ja oikeasti muodostettu ajatus toisinaan voi pitkät ajat pysyä huomaamatta, jotavastoin teeskennelty viisaus, varsinkin muutamain oppiarvojen varjossa usein saa pitkät ajat kostamatta kukoistaa. Yleisen mielipiteen edessä voivat ammattia virallisesti edustavat filosofianprofessorit käydä todellisista filosofeista, voivatpa virallaan vielä imponeerata yleisen mielipiteen oikeasta mielestä lähtenyttä filosofiaa vastaankin. Jos semmoisen menettelyn näkijänä sattuu olemaan joku todellisella filosofisella tunnolla varustettu, joka pohjaa myöten havaitsee sen pelin tyhjyyden, täytyy hänen vallata pyhä vihastus semmoisesta, varsinkin kun semmoista vastaan ensi hetkessä on mahditon juuri sen vuoksi että viranpitäjän virka-arvo asian sisällöstä tietämättömän yleisön silmissä asettaa hänet hyökkäyksiltä turvaan. Tästä ovatkin selitettävissä ne väkivaltaiset hyökkäykset, joita esm. Schopenhauer, Kierkegaard ja Nietzsche esityksissään tuontuostakin tekevät filosofian viranomaisia edustajia vastaan. Ne semmoiset hyökkäykset tulevat kestämään niinkauan kuin syvemmin tuntevia, totisesta filosofiasta syttyneitä henkiä löytyy ja niinkauan kuin löytyy myöskin filosofeiksi itseänsä teeskenteleviä, jotka harhaan johdetun yleisön edessä esiintyvät teaatteritemppuisilla ajatteluleikeillään, hämmentäen mielet todellisen filosofian vakaanhartaasta totuudenuskonnosta.

Ehkä joku pitää näin ankaraa puhetapaa sopimattomana minulta, joka en ole tehnyt mitään, joka oikeuttaisi minua noin rohkeasti itsetietoisiin tuomioihin. Mutta tunnen olevani oikeassa ja uskon joka sanaani. Olen sitäpaitsi vihastuksissa. Olen huomannut minkälaisella yksimielisyydellä aikamme viralliset filosofian edustajat esiintyvät epäävinä aikamme totisinta henkeä, Fr. Nietzscheä vastaan, jonka mieli on palanut puhtainta totuuden hartautta. Eivätkö he sitten tunne että joka-ainoa Nietzschen sana on toisesta, pyhänä tulena leimuavasta iäisyyden lähteestä ammennettu, kuin heidän omat uniset lauseensa? Eivätkö he ymmärrä että tämmöisen miehen sanat tulevat kuulumaan vuosisatojen taakse, ja silloin vielä totisella tulellaan sytyttämään pyhään vastaanottamiseen kykenevät mielet arvelemattomalla totuuden rakkaudella? Arvelemattomalla, seurauksista väliäpitämättömällä, kyynillisen paljaalla, mutta todella, todella totuuden rakkaudella! Eikö edes filosofian historia, jonka he niin uudestaan ja uudestaan ovat tutkineet lävitse, opeta heitä varovaisemmiksi! Kutka vastustivat Descartesta, kutka Spinozaa, kutka Schopenhaueria, kutka aina niitä, jotka ovat jotain alkeellisesti totta esittäneet? Juuri semmoset kuin he itse! Eivätkö nämä vastustajat juuri vastustuksellaan ole jälkimaailmalle jättäneet selvintä todistusta pintapuolisesta, totuuden ymmärtämiseen kykenemättömästä hengenlaadustaan? Pitäisi, tuollaiset esimerkit silmäinsä edessä, olla viisastunut suotta taistelemasta tutkainta vastaan. Vaikenisivat ennemmin, kuin suotta sokaisevat maineensa jälkimaailman silmissä, ovathan he sentään useimmissa tapauksissa kunnollisia miehiä, jotka eivät suorastaan semmoista kohtaloa ansaitsisi, ainoa virheensä kun on se niin monelle ihmiselle yhteinen, ett'ei heillä ole kuulokorvaa oikealle, suoraan asiasta helähtävälle totuuden sanalle. Filosofian professorit contra Nietzsche on tuo tavallinen, oikeata ehkä tahtovan, mutta lyhytnäköisen pintapuolisuuden väärä taistelu alkuperäistä totuutta vastaan, jota sillä ei ole orgaania tuntemaan, eikä se, jos se olisi menneisyydessä, ja sen tuloksettomuus elävänä edessä, herättäisi muuta kuin ehkä sääliä noiden suottapäiten heikkoutensa paljastaneiden puolesta, mutta nyt kun niillä vielä on kaikki ulkonainen arvo tuomiolausuntojensa taustana, tahtoo vastentahtoakin kohtuuton vihastus kuohahtaa hereille mielessä, kun tuolla tapaa näkee mitättömän tekoviisauden itsetyytyvästi asettavan itsensä todellisen viisauden yläpuolelle, vieläpä kohtelevan sitä sen omassa kuningasvaltakunnassa kuin juuri ja juuri siedettävää löytölasta, ilman että kukaan havaitsee kohtuuttomuutta semmoisessa. Vihastus sitä havaitessa ihmisen valtaa, ja väkisinkin purkautuu mieli tuomitseviin sanoihin. Oppikoot filosofian professorit nöyrinä suutelemaan kuningas-ajattelijaa jalkaan, missä sellainen ilmestyy, silloin olkoon heille sydämen pohjasta suotu olla filosofian professoreita kuinka monen kertaisesti tahansa, mutta niinkauan kun he eivät sitä opi, on heidän korvissaan uudestaan ja uudestaan kaikuva vihastunut: lakeija, muista asemasi!

Palaan viimeinkin taas varsinaiseen esitettävääni. Olen ymmärtääkseni jo tarpeeksi havaittavasti esittänyt, että sisältään pitää ihmisen luoda, jos hän tahtoo puhua iäisissä sisältöpitoisissa sanoissa. Tästä seuraa että ajatuselämän oikein esitystapa on se, jossa tuntomme havaitseminen tulee välittömimmästi vuodatetuksi esiin. Semmoisessa muodossa että itse esityksen kaava vähimmässä määrässä on päässyt asettamaan runtelevaa kättä tuntemustapamme muodolle. Meidän oma tuntemustapamme kun on ajatuksemme ainoa iäiseksi tekevä sisältö, on ainoa huolemme oman tuntemistapamme paljaasti, muuttamattomasti esitys, meidän esityksemme täytyy olla tuntemuksemme hienoimmasti havaitun, ja hellimmästi arimmasti sanoiksi synnytetyn kuvan. Omasta kokemuksestani tiedän, että ainakin minuun vaikuttaa syvimmin tällainen ajatusten esitys. Niinpä tunnustan että lukiessani S. Kierkegaardin "Efterladte Papirer" tunsin, jos mahdollista, vielä välittömämpää iloa, kuin muita hänen ihania teoksiaan lukiessani, ja se ilo ymmärtääkseni lähti siitä, että hän näille, tavallaan itselleen kirjottamille lehdille oli ollut tilaisuudessa vielä välittömämmin, kuin suuremmissa, erityistä selityspäämäärää tavottelevissa teoksissaan, kiinnittämään suoraan havaintoonsa heräävät ajatuksensa ikäänkuin silmänräpäysvalokuvina ihan siinä muodossa kun ne juuri näkyivät hänelle. Myöskin se ilo, jonka Pascal'in "Pensées" herättävät, lähtee siitä hartaasta huolesta, jolla siinä jokainen yksityinen ajatus on tavotettu muotoonsa. Samoin nauttii Nietzschen kirjotuksissa ihan suorastaan ajatus-elämässään paljastuvasta mielestä. Hänen ajatuksensa ovat joka hetki kuvaksi herkähtynyttä tuntemistilaa, niissä ei ole mitään johdettua, vaan kaikki on juuri kirjottamisen hetkellä elävästi ja kokonaisesti tunnettua ja semmoisenaan sanottua, niihin saa uskoa niinkuin interjektiooneihin, jotka ilo tai tuska ihmisen rinnasta välittömästi pusertaa, ainoastaan että tässä nämä interjektioonit syvempi- ja laajempi-sävelisen sielun pohjalla ovat selvenneet ja kasvaneet kokonaisiksi ajatusten muodossa tunnettaviksemme ilmestyviksi mielentilasymfoniioiksi. Nietzsche on tavottanut suorimman lausuntatavan ajatuselämälleen, siitä se herpoumaton, ja joka uudessa sanassa uudella kylvyllä väristyttävä nautinto, joka häntä lukiessa valtaa mielen. Ei tarvitse uskoa hänen positiiviseen maailmanselitykseensä kokonaisuudessaan, se saattaa olla hyvin tilapäisistä ajatusyhtymistä muodostunut, mutta jokainen hänen yksityinen kuvaussanansa on totta, hänen jokainen sanansa on itseänsä tuntevan ihmisen liekkinä paloa, on ikäänkuin syttyneen mielen välttämätöntä liekkiä, ja semmoisena se kohta välittömänä sulaa lukijan tuntoon. Sensuuntaista ikäänkuin näissä nyt esittämissäni ajattelijoissa pitää ajatusesityksen olla, ollakseen vaikuttavan. Ajatuksen pitää päästä kumpuamaan esiin niin luonnollisesti ja niin vähän taitetussa muodossa, että se ihan tunnettavasi tykähtää lukijaan, liittyy hänen tunnoksensa. Ei siinä saa olla yhtään sulamatonta piirrosta, sen pitää olla oman sielun välitöntä antamista, sielun vuodatusta toiseen sieluun. Yksin ajatus kokonaisuuden vaatimuksistakin voi häiritä ajatuksen oikeata tuntoperäistä esitystä. Saattaa nimittäin tapahtua, että ajatusesityksen kokonaisrakenne vaatii ajattelijan yksityisissä kohdissa jättämään havaintoperäisen mielialakuvailun ja pakottaa hänen, eteensä asettaman tulospäämäärän vuoksi, liukastumaan kuolleeseen abstraheeraavaan johtopäätöstapaan. Esitys muuttuu siitä sentään heikoksi, sellaisessa esityksessä nimittäin kadottaa sanojensa alta oman tunto-elämänsä havaittavan, kontrolleeraavan pohjan, eikä silloin voi täyttää sanojansa sillä vaikuttavalla, vakuuttavalla sisällöllä, joka itse olemassa olossaan todistaisi ne jokaisen edessä tosiksi. — Ajatusesityksen, ollakseen oikean, tulee olla ihmisen tunto-elämän sanoiksi ilmestymistä, puettuna tarkimpiin ja tyhjentävimpiin, mutta myöskin luonnollisimpiin ja selkeämpiin sanoihin.

Mutta se, jonka me näin itsiämme kuunnellen, ja kuulemamme luonnollisimpiin, itse asiasta kasvaviin sanoihin muodostaen esitämme, onko se sitte yleisesti totta ja jokaiselle toisellekin pätevästi lausuttu? On. Me ihmiset, niinkuin meillä on yhteinen ihmismuoto, niin meillä myöskin on yhteinen tuntemuslaatu. Me jokainen ihminen olemme sisimmässä olemuksessamme yhtä. Ikäänkuin jokainen koivu muodostuu siemenestä puuksi samalla tapaa, ja ikäänkuin samat lait jokaisessa niissä määräävät solun muodostumisen solusta, — ikäänkuin jokainen graniittikiteymä on samoista aineksista ja samojen lakien mukaisesti muodostunut, olkoot ne kiteymät kuinka erimuotoisia tahansa; — ikäänkuin yhdestä ainoasta graniittipalasesta tai yhdestä ainoasta koivusta, jos ne kokonaisesti ja pohjaansa asti tunnemme, tunnemme joka ainoan muunkin graniittikiteen ja koivun koko sisällisessä muodossaan ja kokonaisuudessaan, samoin on jokainen ihminen sisälliseltä sielulliselta olemuslaadultaan samallainen, ja jos yhden ihmisemme sisällisesti tunnemme, silloin tunnemme myöskin koko ihmisluonnon sisällisesti, ja sitä kuvatessamme kuvaamme jokaista ihmistä. Minä tarkotan, jos oman itsemme ja oman tuntemisemme osaamme selvästi ja tarkasti sanoihin kiinnittää, me silloin olemme sanoihin sitoneet jokaisen ihmisen tuntemustavan, ja jokainen, joka voi sanamme sisällisesti lukea, ja sen lukemansa itsessään havaita, on sanoissamme löytävä sisällisen itsensä toteutetuksi. Jos voimme luoda oman tuntemisemme sen omimmassa ja oleellisimmassa sisällössä sanoiksi, silloin voi jokainen toinenkin ihminen sisällisyytensä pohjalla havaita sanojemme kuvauksen totuuden itsessään ja silloin olemme puhuneet ihmisellisesti totta, jokaiselle ihmiselle pätevää, olemme puhuneet sanoja, joilla aina on oleva elävä, sisällistä ihmishavaintoa syventävä selitysvoima jokaiselle jälkeemmekin tulevalle, sisällisesti itseään tuntevalle ihmiselle. Ei olekkaan mitään muuta objektiivista, jokaiselle pätevää esitystapaa, kuin oman tuntemuksen tarkka ja sitova esitys. Kuten jo ennen olen sanonut, emme nimittäin koskaankaan voi puhua yleisestä, itsessään lepäävästä maailmasta ulkopuolellamme, voimme ainoastaan puhua tämän maailman vaikutuksesta tuntoomme, ja jos tästä maailmastakin tahdomme vähimmässä mahdollisessa määrässä totuudesta horjahtuvat sanat puhua, on ainoa tie siihenkin se, että annamme sanoissamme tuntomme tästä maailmasta puhtaimpanaan tulla tunnettavaksi. Ainoastaan jos paljaasti itsemme pohjalta puhumme, silloin puhumme yleispätevää ja jokaiselle ihmiselle sisällisesti tunnettavaa. Jos suljetuimmasti rajotamme esityksemme oman tuntemisemme pohjalta kasvavaksi, silloin kasvaa esityksemme itsestään yleiseen, jokaista ihmisolentoa selittävään merkitykseen. Ainoastaan tarkin ja johdonmukaisella huolella noudatettu subjektiivisuus on porttina yleispätevään objektiivisuuteen esityksessä. Ikäänkuin puu, mitä korkeammalle se tahtoo kohottaa latvansa ilmaan, sitä syvemmälle maan pimeyteen se upottaa juurensa, samoin ihminen, mitä yleisempää, jokaiselle kohta sanottunaan todeksi helähtävää hän tahtoo puhua, sitä sulkeutuneempi olkoon hän sitä sanoessaan ollut itseänsä tuntemisen havaintoon, ja sitä likemmästi olkoot hänen sanansa hänen välittömän tuntemustilansa suoraa ja selvää paljastusta.

Joka sana, jonka ihminen puhuu, olkoon hänen sisäisen olemuksensa aarrekaivannosta esiin-nostettu. Silloin se kerran oikeassa muodossaan sanottuna pysyy pätevänä iäisesti, ja elää uudestaan joka kerta kun uusi ihminen sen valaisemana tulee oman sisäisen itsensä tuntemishavaintoon. Ajatellakseen oikein tulee ihmisen osata rehellisesti ja paljaasti nähdä tunteensa. Kaikki muu seuraa silloin itsestään: ajatus on tämän tunteen selvä havainto, ja ajatuksen esitys saa välittömästi oikean muotonsa, kun ei tyydy ennen kuin on saanut lausutuksi tuntemuksensa sen omassa muuttamattomassa muodossa.

KATSOMUKSEN IHANUUDESTA.

Istuin juuri puutarhassa. Syreenien tertut riippuilivat ylläni vehreässä lehvistössä, ruohosto rehotti istuimeni vieressä istuimeni tasalla, hyönteiset surisivat ilmassa ja pensaissa, edessä välkkyi puisto, jonka häälyvä läpinäkymätön vehreys kylpi auringon rajattomassa kirkkaudessa, yllä säteili metallinen siniseksi valettu taivas, joka valoi ja valoi loistoansa kaiken ylitse. Niin oli kuin olisi juossut koko sen vihannuuden tunnoksi. Yhdeksi silmänräpäykseksi suli koko luonnon täysirintaisuuteen; kaikki se humuava vellova elämälle aukeentuminen ja elämässä läikkyminen, joka kuului kuin äänenä jokaisesta ruohosta, jokaisesta lehdestä, tykähti yhtenä hetkenä ihmiseen, kaikki aistimet joivat sitä, olisi huudahtanut ilosta siinä vehreyden ja runsauden riemussa. Väkevä, väkevä on maan rinta, väkevänä versoo elämä maan rinnasta, huumaavaa pyörryttävää olemisen iloa on puiden täyteläinen tulviva vehreys, on maan rinnasta tunkeva ruoho, riemusta juopuneelta kuuluu lintujen hykähtynyt viserrys ja ahnaina avaavat kukkaset kellonsa juodakseen, juodakseen elämää. Siihen heittäisi itsensä maahan pitkälleen, kätensä levittäisi korkealle ruohostolle, joka hivelevästi taipuisi käden alla, siinä makaisi oiennettuna ruohostolle, kasvot taivasta päin, näkisi häilyvän tuoksuvan heinän välitse taivaan ja kultaiset puiden latvat yllänsä, ja hengittäisi, hengittäisi suven rintaansa, suullaan ja sieramillaan sitä itseensä imisi, silmillänsä hyväilisi ja vetäisi, kuulollansa ja koko olollansa tuntisi. Kesästä tupertuu, pyörtyy, kesä läikkyy ihmisen ylitse, sen runsaus- ja tuoksuaaltoihin hukkuu. — Ihanaa oli siinä suven keskellä, ja nyt jälkeenpäin tunnen kuin olisin hetkeksi ollut taivaassa. —

— Istuin kerran hetken, ja pitkän hetken, ja katselin lehtimetsää, jolle illan aurinko valoi säteilevää kultaa. Siinä oli edessä kirkas auringossa heleilevä ranta, tunsi silmillänsä sen keveän päilynnän, mutta ei katsonut sitä, silmät pysyivät korkeassa lehtimetsässä, joka loisti kuin ihanaksi siseleerattu kultateos. Se lehvistö seisoi kuin kultakylvyssä, tummat punervaruskoiset varjot, jotka välähtelivät sen sisältä, leikkasivat sen loisteen kultaisemmaksi. Omituinen helminen riemu poltti sydäntä siinä katsellessa. Olisi ainaiseksi jäänyt silmillään riippumaan sen kultaisen lehtimetsän näkyyn, edessä keveästi päilyvä veden kalvo, mitään muuta tuntematta. Niinkuin äänetön ääretön kirkko oli koko se luonto, vedet ja lehtinen aurinkoinen ranta, taivas yllä. Olisi liittänyt kädet ristiin rinnallensa ja nautintoonsa sammuen liukunut kaiken, koko kultaisen luonnonkajastus-sieluksi. — Niin sekin hetki oli kuin silmänräpäys taivaassa. —

— Katselin kukkasta kerran, neitsyistä viljuvaljua. Niin puhtaina riippuivat sen kellot varressaan, ja itse se varsi nousi lehtiensä välistä kuin kaunein sointuvin ajatus. Hyväilin mieltäni katselemalla kukkakellojen kaunista riipuntaa, niinkuin sointuvin soitto niin ne keveästi kallistuivat kukkanen kukkasen yllä. Jokaista kukkaskelloa katsoessani soi mieleni liikutettuna runona. Kuinka puhtaina ja kauneuttaan kylläisinä kaareutuivat niiden kukkahelmien posket, ja kuinka hienona, sieluun hiipivänä sointina tunsi niiden koko muodon! Värisi niiden kellojen hennoimmalla aistilla leikeltyä terää nähdessä, ja niiden kuvun muotoon oli vangittu kuin hillitty mutta täysiääninen olemisen kauneus-sävel. — Pitkän hetken soi sitä kukkasta katsoen ja kukkasta tuntien. —

— Kylmä kelmeä talvipäivä, takanani on huurteinen koivumetsä, jonka oksat kuin juhlallisina kynttilöinä nousevat ilmaan ympärilläni, edessäni on lunta — lunta, lumilakeuden toisella puolella nousee korkea tumma metsän ranta, joka heittää pitkän sinervän varjon hiukan epätasaiselle lumenpinnalle edessään. Kylmä lämmittämätön aurinko loistaa maiseman ylitse, sytyttää kuin kristallikruunut koivumetsässä ympärillä ja saa lumenpinnan rakeilemaan kuin viherjöinä ja punaisina ja sinisinä tähtinä, jotka leimuen syttyvät ja sammuvat. Siinä olen hiljaisuudessa ja tunnen sitä puhdasta kylmää talvea, jostain nousee kuulakasta taivasta vastaan sakea, ylhäältä punaisenharmaa savupilari, toiselta taholta kuulee jonkun metsälinnun kuhertavan äänen talvimetsän lasikaikuisen ilman kannattamana, lähelläni juuri kuuluu joltakin oksalta putoavan lunta maahan. Siinä seison liikkumatonna lumisen metsän keskellä, silmäni seuraavat milloin auringon moniväristä säteilyä hangelle, milloin vuoroin valkoiseksi ja sinertäväksi aaltoavaa lumenpintaa kauempana edessäni, kunnes ne viimein jäävät lepäämään metsälle, joka levollisen majesteetillisena kuvastuu punervahuurteista taivasta vastaan. On näin viileä, tyyntynyt rauha mielessä, tuntee kuin yhdellä hetkellä koko sen lumisen huurteisen maiseman itsessään, ja on itsekin mielessään yhtä seesteisen kirkas ja jääkynttiläinen. Kaikki ympärillä on yhtähaavaa läsnä mielessä, kaikki aistimet värjyvät talvenmaisemaksi, ja yhtenä, koko sielun täyttävänä hetkenä on mieli paljaasti sen puhtaan, puhtoisen luminäyn ja talven korkean kirkkaan seeste-temppelin tuntoa. — Ihana, itsestään unhottunut hetki, josta herättyäänkin aisteissaan vielä kauan jälkeenkin päin tuntee viileyden ja tyyneyden lumista rauhaa. —

* * * * *

Ihana on maailman näkö, ja ihanaksi se ihmisen koskee. Jokainen hetki, jona aukenee katsomaan ympärilleen on täysinäisen riemun hetki. Kukkuralleen nousee ihminen maailmaa nähden, ja runsauden ja iäisyyden tulvana liikkuu ihminen luonnon tulvahuttamana.

Kaikki maailmassa on hetkessä kokonaista ja itsetäydellistä. Jokainen ruoho maassa, jokainen kivenkiteymä vuoressa, jokainen ilmoja liitävä lintu ovat olossaan ja muodostumisessaan täydellinen, itseänsä selittävä ja itsessään lepäävä luonnon rinnan vuodatus, ne ovat iäisyyskupla, joka yhdessä edessämme olevassa silmänräpäyksessä toteuttaa itsensä. Jokaista luonnonmuodostumaa katsoen me saatamme katsoa iäisyyteen, jokaisen kiven, jokaisen ruohon edessä saatamme me syventyä ajattomaan, ajan vaihtumisen ulkopuolella olevaan sen kiven tai ruohon kokonaisesti tuntemiseen, jolloin yhdessä hetkessä tunnemme sen kokonaisesti olossaan ja muodostumisessaan. Jokainen luonnonmuodostuma on jokaisessa hetkessään iäisyyden päilyntäpeili, siinä on kaikki läsnä, menneisyys, joka on sen muodostanut, tulevaisuus, jonka mahdollisuudet se itsessään sisältää, nykyisyys, joka sen kokonaisesti täyttää. Yhdessä ruohon lehdessä on vangittuna koko auringon vaikutusvoima, on maan ja ilman mahdit, on jokainen aurinkoinen ja pilvinen päivä, menneisinkin päivä, joka valaisi sitä ruohoa, josta se siemenenä on polveutunut, tulevaisinkin päivä, jota varten sillä tänään on itsessään aines, josta siemen siemeneltä tuhannen vuodenkin perästä on puhkeeva uuden päivän aurinkoa imevä ruohon lehti. Kaikkeus on välittömästi ihmisen joka silmäyksen edessä läsnä. Ennenkuin kivi on jäätynyt muotoonsa, ennenkuin maa on voinut kukkaistua ruohoihinsa, taivaan ilma sineensä, on koko kaikkeuden täytynyt olla niinkuin se on. Pienimmälläkin on koko kaikkeuden kokonaisuus olemisensa edellytyksenä ja pienimmästäkin voimme me puhjeta kokonaisuuden ymmärtämiseen, jos vaan voimme sen pienimmän sen kaikessa hennoimmassa sisällisyydessä ymmärtää. Jos voimme selittää kuinka kivenkide on muodostunut kaikkein alkunaisimpaan syntyynsä ja kaikkein ominaisimpaan sisältöönsä asti, silloin voisimme sitä esittäessämme antaa koko olemisen historian ja koko olemisen selityksen.

Jokaisena silmänräpäyksenä on iäisyys elävänä ja tunnettavana edessämme ja ympärillämme. Jokainen oleva hetki on iäisyyttä, siinä on koko oleminen läsnä, siinä on kaikki se menneisyys, joka on muodostanut nykyisyyden tilan, ja siinä on mahdollisuutena kaikki se tulevaisuus, joka voi muodostua nykyisyydestä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat aina joka hetkenä silmäimme ja tuntemisemme edessä. Kaikki, pieninkin on iäisyyden kuvastusta. Iäisyyteen voimme nähdä, ja iäisyyden tuntoon tulla, jos mihin tahansa, pienimpäänkin syvennymme pohjaan vaipuvalla tunnolla, kokonaisuuden vaikutuksesta on pieninkin syntynyt, pieninkin on välitön kokonaisuuden osa, on itse kokonaisuutta. Ikäänkuin jokainen meriveden pisara on samaa ainesta kuin meri kokonaisenaankin, samoin on kaikkeus jokaisessa pienimmässäkin ilmestymismuodossaan yhä samaa kaikkeutta, ja me voimme siihen syventyen välittömästi sukeltaa kaikkeuteen.

Mutta paitsi sitä, että kaikki, minkä havaitsemme, on kaikkeuden kokonaisuutta, on jokainen ilmiö, joka tulee silmäämme, myöskin itseänsä, omaa olemistaan, se elää. Kaikki aines ja kaikki oleva siinä on kaikkeutta, iäisyyttä, iäisyyden vuodatusta, kaikki siinä on ehdottomasti välttämätöntä, koko kaikkeuden yleistilan edellyttämää, mutta itse se sentään on muotoansa ja elää omana muotonansa omaa itsenäistä elämäänsä. Tämä omakin elämä on sentään ainoastaan näennäisesti itsenäistä. Itse yksityisen ilmiön oma yksityisin muotokin on jo sen ilmestymispakossa ehdottomasti ja iäisesti määrätty. Ikäänkuin syreenin lehden idussa on ehdottomasti määrätty pyrkimys varmaan muotoon, jonka se kasvaessaan ainoastaan toteuttaa; niin helpolta kuin näyttäisikin sen olevan voivan ottaa mikä muoto tahansa yllensä, siinä kun se ilmasta ja rungosta kasvamisaineksensa imee, se aina sentään välttämättä ottaa aina varman, sisältään vaaditun ulkomuotonsa; samoin muodostuu kaikki muukin varmaan, koko menneisyyden tilan vaatimaan ehdottomaan muotoonsa. Kaikki mikä tapahtuu, ja kaikki mikä muodostuu, tapahtuu ja muodostuu välttämättömästi, missään ei ole pienintäkään sijaa tilapäisyydelle. Pieninkin repeämä, jonka joku eläin on tallannut ruohon lehteen on välttämättömästi syntynyt, on ollut koko kaikkeustilan toteumusvaatimus, ja jos kokonaisesti olisimme osanneet katsoa kaikkeutta koko sisällössään ja muodostumisessaan, silloin olisimme voineet edeltäpäin havaita senkin tapauksen täytyvän tapahtua. Ei ole mitään vapaata maailmassa, kaikki joka on, täytyy olla, ja kaikki joka tapahtuu, on täytynyt tapahtua, ei valitse lammas vapaasti laitumella kahden sen edessä kasvavan ruohontupon välillä, joista se toisen syö ja toisen jättää, eikä määrää ihminen itsenäisesti istuuko hän tuolle tuolille vai tälle. Yhtä välttämätön ja luonnonlain mukainen kun on kiven putoaminen maahan, kun sitä on lakattu pidättämästä, yhtä välttämätön ja luonnonlainmukainen oli Napoleonin retki Moskovaan, ja joll'emme sitä välttämättömyyttä elävästi havaitse, on syynä siihen ainoastaan se, ett'emme kokonaisesti voi havaita kaikkeuden pohjaa, jolta jokainen yksityinen ilmiö tai teko on luonnollinen välitön emanatiooni. Kaikki maailmassa on kokonaistilan toteutumista, kaikella, pienimmälläkin on selityksensä ja tapahtumisvaatimuksensa kokonaistilassa, kaikkeudessa. Ei ole mitään, joka olisi itsenäistä, kaikki on vaan kaikkeuden esille-tulvimista, jokainen yksityinen muoto on kaikkeuden esilletulemistapaa, joka saa muotonsa sisältönsä vaatimuksesta. Kaikkeus, iäisyys on kaikessa läsnä, kaiken tapahtumisen takana voimme, jos oikealla syvämielisyydellä voimme maailman kokonaisuutta havaita, voimme nähdä iäisyyden. Iäisyys on olemisen tausta, oleminen vuotaa iäisyydestä, on iäisyyden havaittavaksi tulemus. Jokainen haihtuvinkin ja ohimenevin ilmiö on olemisen iäisyysmeren aaltoa, ja sen koko sisältö on iäisyyttä.

Kaikki on siis iäisyyden peiliä ihmisen ympärillä. Tämän iäisyyden havaintoon voi ihminen sentään päästä ainoastaan, jos hän hetkeksi tekee ikäänkuin tehottomaksi oman olemisensa. Ihminenkin on nimittäin olemisessaan osa tätä kaikkeuden kokonaisuutta, hänelläkään ei ole muuta tehtävää kuin elää, elämällään tätä kaikkeutta toteuttaakseen, ihminenkin on kaikkeuden leikkikalu, joka, luullen olevansa itseänsä, ja omaa toteutustaan tavotellen, onkin vaan yksi kaikkeuden ilmitulemiskeinoja. Mutta ikäänkuin aallosta aallon oman voiman irtiheittämä latva joskus viskautuu itse aallon yläpuolelle, samoin saattaa ihminen, jos hänen elämisvoimansa on vahvin ja liikkuvin, joskus singahuttaa itsensä olemisensa toteutuspakon ulko- ja yläpuolelle. Joskus elävimpänä ja kirkkaimpana hetkenämme saattaa tapahtua, että voimme heittää valaistuvan katseen olotavotuksemme rajan ulkopuolelle. Minä tarkotan että joskus saatamme yhdessä hetkessä, kun olemme ikäänkuin olemisemme kukkuralla, silloin saatamme siinä tunnossa että elettävänämme olevana hetkenä olemme kaiken olemistehtävämme täyttäneet, tuntea itsemme olemisemme ainaisen pyrkimyksen ulkopuolella, vapahdettuina siitä oman itsensä tehoisaksi tekemisestä, joka on kaiken olemassa olevan elämä, meillä on semmoisena hetkenä yli hetken tarpeen liikenevää voimaa, ja silloin saatamme olemisemme hetkellisessä rikkaus- ja täydellisyys-rauhassa silmänräpäykseksi tuntea maailman oloa semmoisena kuin se kaikkeudessaan on itsemme ulkopuolella. Me voimme joskus olla täyttäneet kaiken pyrittävämme, ja silloin silmänräpäykseksi olla tulvahtaneet itsekylläiseen olo-voimaan, jolloin pyrkimystilamme jännitys on sammunut meistä ja me itseytemme jänteestä vapahtuneina täysinäishyminöivän hetken saamme seista itse olemista olemisenaan kasvoista kasvoihin. Niinä hetkinämme olemme iäisyyttä tuntemassa ja niihin hetkiin tulvimme, kun päilymme kylläisintä olemistilan runsautta, niin kylläistä, ett'emme itse enää olemisemme toteuttamiseksi sitä tarvitse, vaan että voimme asettua ikäänkuin lepäämään sille omalle voimallemme ja siinä levossamme soida kaikkeuden tuntemishyminäksi. Semmoisina hetkinä on ikäänkuin yht'äkkiä olisi siirtynyt ahtaasta vankikopista, jonne ei aurinko ikinä katso, ja jossa aina on tukala ja ummehtunut hämäryys, ikäänkuin sieltä yht'äkkiä olisi siirtynyt iloisten niittyjen keskelle, jotka kukkasinensa välkkyvät auringossa, ja joiden yllä sinisessä ilmassa linnut pitävät suurta iloaan. Ne hetket ovat ihaninta oloa, ja ken niitä kerran on saanut elää, hän etsii niitä uudestaan ja uudestaan. Ne eivät ole muuta kuin vapaata ja suoraa iloitsemista olemisen näystä ulkopuolellamme, mutta merkillisen ihanasti virkistyy sielu niiden hetkien itsestään unohtuneesta katsomisesta. Ken kerran on sattunut katsomaan ilta-auringon kullassa taivaan sinistä taustaa vastaan kylpevää puuta ja tuntemaan siihen sidotun sydäntä välkäyttävän ihanuuden, hän uudestaan ja uudestaan pyrkii antaumaan uuteen ihanuuskylpyyn saman ilta-aurinkoisen puun edessä. Ken kerran on sattunut silmillään jäämään yllämme kaareutuvan taivaan sinikuvun katsomiseen, ja siihen katsomiseen joksikin taivaalliseksi hetkeksi unohtunut, hän toistekin tavottaa herätä semmoisen katsomis-silmänräpäyksen itseunohtuneeseen ihanuuteen. Kauniin sinisäkenöitsevän lahden näkö viherjälehteväin rantojen välillä, maisema, joka huikaisee silmää ilta-auringon kultaloistossa, solavan lempeän lehtimetsän sisus, jossa keveäviherjät lehdet hiljaa häilyvät, ylhäisen metsän pilaristo, jossa puut kasvavat kirkoksi ylle, kalkki se hetken tuntona värähtää ihmiseen ja värähdyttää hänet itsensä hetkelliseksi, kaiken tuntevaksi peiliksi. En tiedä, mitkä ihanuuden sanat sanoisin niistä helmisistä hetkistä, joina tällä tapaa olemme värähtyneet ympärillämme olevan luonnon kokonaiskuvan tuntemiseen. Semmoinen hetki on pyhä, me palvelemme jumalaa silloin, olemista itseään, ne ovat olemisen ilon rikasta ihanaa sointia meissä. Niinä hetkinä olemme me juosseet edessämme olevan kokonaisuuden tunnoksi, kaikki edessämme on yhtä haavaa väräyksellisesti läsnä itsessämme, koko tilamme on oikeastaan edessämme olevan kuvan tuntemista, olemme kuin selvin herkin peili sen edessä, ja kaikki siinä on yhtähaavaa läsnä meissä, me olemme luonnonkuvan kokonaisuutta, sielumme on luonnon päilyntää. Niin ihana, ihana on semmoinen hetki, — muistokin semmoisesta hetkestä heittää jälkeenpäin taivaallisen loisteen mielelle. Semmoisina hetkinä on ihminen ollut iäinen, on itsensä unohtaneena ollut iäisyyden partaalla, iäisyyttä tuntemassa. Kaikki oleminen ympärillämme on nimittäin, kuten jo sanoin, iäisyyden ilmestystä, ja jos voimme vapaasti ja unohtuneesti jäädä olemisen tuntemiseen ympärillämme, olemme samassa tykähtäneet iäisyyden päilynnäksi. Me olemme silloin havahtuneet siitä umeasta itseänsä toteuttamisen orjuudesta, joka sisäisenä pakkona tai elämisen energiiana lepää kaiken olemisen idussa ja pakottaa sen kaikkialla varmaan itsekkyyden, itsensä toteuttamisen kärkeen pakkaumiseksi, joka ahdistaa kaiken yksityisen maailmassa sokeasti ja sivulleen olovoimaansa tuhlaamatta pyrkimään itsensä eheimpään toteuttamiseen, siitä tilasta olemme me semmoisina ihanuushetkinämme osanneet hetkeksi havahtua, ja olemme voineet itsestämme unohtuneina heittää vapaan ja valuisen silmäyksen oman olemisemme rajan ulkopuolelle maailman kaikkeuden iäisyyshyminään. Me olemme silloin hetkeksi osanneet herätä luonnon tuntemiseen ihan itseydettömästi, ihan luontonaan, olemiskauneutenaan, olemme virvonneet olemisemme pyrkimystilasta kaikkeuden tuntevaan havaitsemiseen, olemme hetkeksi iäisyyden näkemisessä värähtäneet iäisiksi. Semmoinen hetki on ihmisen iäiseksi syntymishetki, se on ikäänkuin taivaan avautuminen ihmisen ympärille, ikäänkuin ihmisen maailman sieluksi kirkastuminen.

Kaikki kaunis ja iäinen virkoo ihmiseen tämmöisistä hetkistä. Hän, joka on tuntenut tämmöisen, itsensä luonnon tuntemiseen unhottaneen silmänräpäyksen, hänen sieluunsa jää se silmänräpäys ihanuussointina, ja siten heränneet soinnut kypsyvät hänessä hänen henkensä teoiksi. Kaikki taide on näiden itsestään vapahtuneiden hetkien muistoa; ne soinnut, jotka silloin ovat värähdelleet mielessä, ovat asettuneet ikäänkuin soivaksi taustaksi ihmismieleen, se tausta saa jokaisesta uudesta soinmittavasta värähdyshetkestä uutta tiheentymisainesta, ja siitä muodostuneesta tunnelmataustasta väräjöi taideluoma. Riemu, joka on mielessä hykähdellyt olemista tuntiessa, on jokaisen olemisen kuvan synnytys-silmänräpäys. Kun taiteilija kuvaa maisemaa, kuvaa hän, jos hän siinä luomisessaan on todellinen taiteilija, ainoastaan puhtaan riemuntunteensa siitä, ja hänen taulunsa ainoa oikea taidevaikutus on se että hän saa sen riemunsa jokaiseen katsojaan välittömästi tartutetuksi, olkoon hänen riemunsa siitä maisemasta sitte sen aurinkoinen hykähdyttävä loisto, tai sen tulviva, uhkuva, vehreyttään versova runsauden ja kylläisyyden vellonta, tai sen orgaaninen, itseensä perustauva ja tyynessä itsetyytyväisyydessä lepäävä kokonaismuoto, tai sen etäisinä valuisina viivayhtyminä mieltä kauniiksi ja kirkasrauhaiseksi soinnuttava vaikutus. Taiteen ainoa vaikutuspyrintö on luonnontuntemisessa heränneen sointumielen virvottamista eläväksi joka ihmisessä. Soitto on kokonaan ja paljastaan tämän ihmisen olemisen kukkuratilan kummuntaa, soittoa tuntiessaan on kuin välittömästi olisi tuntemuksensa aaltoja häilymässä; arkitektoniikka on viivamuotoihin vangittua, maailman katsomisessa tunnettua kokonaisuushymistystä, se on maailman elävää, ja sentään itseensä rauhottunutta muodossaan lepäämistä; kuvaustaiteessa ja runoudessa on olemisen kuvaus välittömästi läsnä, ja itse kuvauskin on ainoastaan olemisen havaitsemisen herättämäin tunneväristysten toteuttamista. Kaikki taideluominen on olemisen kokonaisesti havaitsemisessa itsessämme heränneen ihanuus-soinnin esittämistä. Mutta taide ahtaammassa merkityksessä ei yksin ole tuloksena tästä. Luonnon silmänräpäyksellistä kuvakokonaisuutta tuntien oppii ihminen pysytteleimään kokonaisuuden tunnelmoimisessa, oppii vaipumaan jokaisen yksityisen luonnonilmiön tuntemiseen sen omassa kokonaisessa olemistäydellisyydessä, hän oppii tuntemaan jokaisen katsomuksensa sen kokonaisessa, hetkellisesti täydellisessä olossa. Tarkotan, että hän oppii filosofiksi, joka hetkellisessä tuntemisessaan osaa sukeltaa edessään olevan kaikkeuden yhtähaavaiseen kokonaiseen havaitsemiseen. Filosofi ei ole ulkonainen ajatusten sommittelija, hän on tunnossaan kaikkeutta syleilevä, tai oikeammin, kaikkeuden syleilemä mieli, joka läsnäolevassa tunnossaan tuntee ja havaitsee kaikkeuden. Filosofi on maailmaa hetkessä kokonaisesti tunteva mieli, ja tämmöisen mielen herätys- ja virkistyskylpyjä ovat ne hetket, joina hän osaa valuneesti olla sulanut luonnonkuvan kokonaisuuden tuntemiseen. Kun katselee puuta, jota illan aurinko maalaa punakullallaan, tuntee sitä kokonaisesti nähdessään hedelmöityvänsä todellisempaan ja värjyisempään filosofiseen mielialaan, kuin jos lukisi jonkun jotakin filosofian erikoisalaa käsittelevän teoksen. Mieli nimittäin, joka on herkähtänyt sulaneeksi tuntemaan kokonaisesti jotakin luonnon kuvaa, on siinä herkähtymisessään myöskin saanut mahdollisuuden herkähtyä kaikkeen koko luonnossa, hän on sillä voittanut kyvyn tuntemisellaan valua kaikkeen edessään olevaan sitä sisällisesti kokonaisesti tuntien, ja hänellä on se todellinen filosofinen mielenlaatu, joka pienimmässäkin välittömästi tuntee kaikkeuden läsnäolon, ja joka aina syvällisyydessään kokonaisesti tykähtää kokonaisuuteen.

Ihanaa on tykähtyneenä hetkenä kokonaisesti tuntea maasta kasvavaa ruohoa, joka hentona, mutta sittekin kokonaiseksi ja itsetäydelliseksi sulkeuneena värjyy edessämme, ihanaa on tuntonamme tuntea puuta, jonka solakkaa runkoa silmillämme seuraamme ylös sen tuulessa häilyvään latvaan, täydellisenä hetkenä tunnemme sen kosteaan kylmään multaan upottauvat juuret, sen notkeana rohkeana jännityksenä ilmaan kohoavan rungon, sen ilman sinessä levollisena huojuilevan latvan; ihanaa on seista auringon-ruskon kultaaman metsän edessä, ja tuntea itsessään yhtä haavaa läsnä sen kaikki tummahivelevät varjot ja kirkashuikaisevat auringonvälkkeet, ja koko sen metsän rannan raittiin häilyvän tuulessa huojunnan, jonka selkeyttä taivaan visertävä sini heleästi reunustaa ja kirkastaa. Niinä hetkinä värjymme iäisyyttä, niinä hetkinä kylvemme me iäisyyden tunnelmoimisessa. Niinä hetkinä aukenee olemus olemisenaan eteemme, itseään toteuttavana, itsestään lähtevänä, itseensä rajottuvana, itsessään lepäävänä, iäisenä. Me häilymme silloin iäisyyden tunnoksi. Mitä puhtainta kaunista voimme tuntea, sen me tunnemme niinä hetkinä, mitä iäistä ja iäisesti totta on voimassamme tuntea, sen me tunnemme niinä hetkinä. Niistä hetkistä ammentaa ihminen ainoan totisen taiteensa ja ainoan totisen tietonsa.

IHMISESTÄ.

Mikä on ihmisen tarkotus?

Ihmisen tarkotus on olla itseänsä. Kaikki maailmassa pyrkii itsensä toteuttamiseen. Kaiken näkyvän olevaisen pohja on tämä itseänsä toteuttamiseen pyrkiminen. Nykyinen hetki on tulos kaikesta menneisyydestä, kaikki mikä nykyisessä hetkessä on, se on suoraan menneisyydestä kasvanut siihen. Nykyinen hetki on menneen toteutus, nykyisessä hetkessä, nykyisen hetken läsnäolossa on silmänräpäyksellisesti ja välittömästi läsnä kaikki, koko oleminen semmoisena kuin se on ollut, samoin on siinä mahdollisuutena, muodostumisen ituna ja muodostumisen voimana läsnäolevana koko tulevaisuus semmoisena kuin se tulee olemaan. Jokaisena hetkenä on kaikki menneisyys ja kaikki tulevaisuus nykyisyydessä läsnä, jokainen hetki on koko olemisen pohjaansa asti toteutus. Samoin on kaikki yksityinen joka hetki oman olemisensa täydellinen toteutus. Jotta minä voisin olla, on minua ennen täytynyt tapahtua kaikki se kehitys, joka on muodostanut minun, minun olemiseni poneeraa itsessään kaiken sen menneisyyden, josta se on tulos, se on kokonaisesti minun nykyisessä hetkessäni toteutettuna. Mutta samoin ovat minun nykyisessä hetkessäni silmänräpäyksellisesi läsnä asetettuina myöskin kaikki ne mahdollisuudet, joilla voin vaikuttaa jotakin tulevaisuuden syntymiseen. Minun olemiseni hetkessä käsitän minä siis sekä koko menneisyyden että koko tulevaisuuden semmoisena kuin se minuun on tullut ja minusta lähtee, olen jokaisena hetkenäni itseni ja olemiseni täydellisyys. Mutta ollessani näin sekä menneisyyden että tulevaisuuden toteutus, ei minussa ole mitään tilapäistä, koko nykyinen olemiseni on menneisyyden edellyttämää ja tulevaisuuden siementä, minussa ei ole mitään, joka voisi olla toisin, kaikki, kaikki minussa on ehdotonta, välttämätöntä, koko olemisen edellyttämää. Minun nykyisen hetkeni tehtävä on olla sitä, miksi menneisyys on minut tehnyt. Tämä tehtävä ei ole mikään ulkonainen velvollisuus, jonka alle valintani mukaan olisin alistunut, vaan se tehtäväni on jo minun itseni kanssa asetettu olemiseen, on olla juuri siinä tehtävässä, minun olemisellani ei ole muuta tarkotusta kuin olla. Juuri se, että kaikki ne edellytykset, jotka ovat asettaneet minut olemis-sisältöineni olemaan, ovat olleet, muodostaa minun olemiseni, enkä voisi olla olematta, tekemättä tyhjäksi semmoista, joka todella jo on ollut. Minun olemiseni välttämättömyys on olla juuri olemistani. — Ihmisen tarkotus on siis olla, mitä hän on. Hänen olemassa-olonsa on hänen iäisyytensä, jossa menneisyys ja tulevaisuus pisteelliseksi keskitettynä päilyy. Olemisellaan on ihminen iäinen ja välttämätön, hänen olemassaolonsa on välttämättömämpi kuin se että kuuluu ilmassa ääni, kun joku huutaa, että kivi lentää, kun sen heittää, hänen olemisensa on itse välttämättömyyttä, sitä välttämättömyyttä ei yksikään sana riitä tyhjentävästi kuvaamaan, hänen olemisensa on yhtä välttämätöntä kuin se, että jos joku kerran on, hän sitte myöskin on, hän on kaikkien edellytystensä toteutus, ja niiden edellytystensä kerran oltua olemassa täytyy hänen olla niin totta kuin puun täytyy olla puuna, jos se kerran on puuksi kasvanut. Mutta niinkuin ei ihminen voi olla muuta kuin mitä hän on, niin ei ihmisen olemisella myöskään voi olla muuta tarkotusta kuin sen olemassaolo. Ihminen toteuttaa sitä, mitä hän on, miksi menneisyys on hänen asettanut; niinkuin kukkanen on kukkanen ja vuori vuori, niin on ihminen itseänsä, ilman muuta olemisensa tarkotusta, kuin olemassaoloaan olemisellaan toteuttaakseen. Ihmisen syvin ja sisäisin tarkotus on olla vaan, olla itseänsä. Se että hän on yhteiskunnan jäsen, että hän on askel ihmis-suvun tulevaiseen onneen, että hän olisi hyvän ja oikean tekijä, että hänen elämänsä olisi uuteen ihanampaan oloon puhdistamisessa, kaikki ne tarkotukset eivät ole hänen olemisensa sisintä tarkotusta, ovat vaan joko hänen olemisensa ulkonaista tilaa, tai löyhän yksityisen mielijohteen kuvitelma-unia elämän selitykseksi. Ihmisen ainoa oleminen ja tehtävä on vaan olla itseänsä, semmoisena kuin hän menneisyydestä on puhjennut, ikäänkuin kukkasen tehtävä joka hetki on olla kokonaisesti olemistansa, semmoisena kuin edellinen hetki on sen olemisen jättänyt sille. Ihminen on menneen kaikkeuden tilasta kasvanut, ihmisen oleminen on olleiden edellytystensä toteuttamista, eikä hänen olemisensa ole muuta kuin näiden edellytystensä ilmitulemista. Ihmisessä ei ole mitään muuta kuin tämä menneisyydestä kasvanut olemisensa, mutta se on sitte ehdottomasti ja ainoasti hänessä, ihminen ei ole muuta kuin olemistaan, ihminen on poneerattu olemisessaan. Ihmisen tarkotus on olla, olla, olla. Olla kaikkea sitä, mitä hän on. Ja sitä hän onkin välttämättä ja välittömästi aina.

Ihminen on olemassa sentähden että hänen edellytyksensä ovat olemassa. Mutta miksi ovat ne edellytykset olleet? Miksi on koko oleminen? Siihen ei yksikään ihminen ole voinut vastata. Jumalasta olisi oleminen? Mutta mistä on Jumalan olemassaolo sitte? Jumala asettaa itsensä. Mutta semmoinen selitys on ainoastaan sana, joka ei selitä mitään. Yhtä alkuperäisen selittävästi voisi sanoa: Oleminen asettaa itsensä, oleminen on jumalaa, jumala on olemista. Mutta tämä selitys ei sekään sanoisi mitään olemisen alkunaisimmasta synnystä. Ihmisen järki on mahditon, jos yrittää ajatella olemisen taakse, ei ikinä lennä ajatus sen ajateltavan päähän asti. Jos tahtoo ajatella olemisen syntyä, tuntee ajatuksensa vapaan lennon tiellä ikäänkuin oman olemisensa, siinä ajatuksessa on ikäänkuin yrittäisi helletä omasta itsestään, ja nähdä ulkopuoleltaan itseänsä, ihmisen pitäisi siinä ajatuksessa ikäänkuin vetää itse itsensä ylös maasta, hävitä itsestänsä ajatuksensa suoraksi lennoksi. On niinkuin halvattu sitä ajatusta suorittamasta, ja huumattu pyörrytys on ainoa sen ajatuksen seuraus. Ihmisen, olemiseen sidotun olion mahdissa ei ole havaita olemisen taakse, ainoa tunne, joka hänen siinä ajattelussa valtaa on se, että jos hän sen ajatuksen päähän voisi mennä, hän samana hetkenä hupenisi olemisestaan. Ihminen ei jaksa olemisen ulkopuolelle havaita, järki ratkee ennen, ja ainoa rehellinen ja pohjatunnetta paljastava sana olemisen olemassa olosta on se, että se on selittämätön, kutsuttakoon sitä olemista sitte olemiseksi tai jumalaksi. Olemassaolon juurta ei yksikään ihminen voi selittää, eikä sitä yhdellekään ihmiselle vielä ole selitetty, ei olisi ihmisen mahdissa sitä selitettynä ymmärtääkään, olemassaoleminen kokonaisuudessaan on salaisuus. Mutta olemisen kerran ollessa on jokaisen yksityisen muodon, jossa tämä kokonaisoleminen ilmestyy, olemassaolo välttämätön, jokainen yksityinen muoto on sen kokonaisen olemassaolon olemista. Semmoinen yksityinen muoto on ihminenkin, ja vaikk'ei voi sanoa, mitä ja miksi on oleminen, niin voi sanoa, että ihmisen olemisen tarkotus on olla.

Ja mikä olisi ihmisen tarkotus muutoin? Istuin eilen yötisen taivaan alla ja katselin tähtiä. Lukemattomina ne säteilivät ylläni, koko korkea taivas oli tähtien koreutta ja näkyväin tähtien takana sumeili aavistus toisista summattomista tähtien sarjoista. Silloin ajattelin itsessäni että jokainen ylläni säteilevä tähti itsessään on suuri maailma, äärettömän elämänpaljouden itsessään käsittävä. Ajattelin niitä, kun ne siellä ylhäällä kiertävät, jokainen suurena summattomana maailmana, ääretön elämäntulvinta itsessään, kuinka ne sentään jokainen ovat mitätöntä mitättömämpi osa maailman kaikkeutta, ja kuinka ne rajattomassa elämänrunsaudessaan sentään jokainen näyttivät turhilta maailman kokonaisuuden keskellä. Jokainen tähti, niin se itsessään kuin olikin kuin kutoumus elävää elämää, niin siinä kaikki kuin olikin kuin rajattomasti toteutumiseen tunkeuvaa elämisen voimaa, niin se sentään näkyi turhana ja mitättömänä tähtitarhojen keskellä, ja niin se sentään koko summattomassa elämänpaljoudessaan on turhasti ohitsemenevä ja on vuosituhansien kuluttua tomuksi jauhaantuneena tuiskuava maailman ääretöntä avaruutta nykyisestä elämisestään kuolleena. Niin katselin tähtiä ja ajattelin, ja yht'äkkiä suli ajatukseni ihmiseen. Mitä on ihminen, että hän ajattelisi itsestään mitään? Maa, jolla elämme, on yksi lukemattomia tähtiä maailman avaruudessa, joka maailman avaruuden keskellä näkyy yhtä vähäpätöisenä kuin jokainen toinenkin tähti taivaalla yllämme. Maa, jolla elämme, on kasvanut muotoonsa niinkuin jokainen toinenkin tähti, mutta se häviääkin niinkuin toisetkin tähdet ja vuosituhanten jälkeen on se individillisen, yksilöllisen olemisen kannalta katsottuna yhtä olematon kuin menneenvuotinen ruoho, joka tänään on kuihtunut olemasta, ja kaikki sillä ollut on yhtä haihtunut olemasta kuin jokainen solu menneenvuotisessa ruohonlehdessä nyt on olematon. Vaikka olisi ihminen, joka voisi tahtonsa voimalla masentaa koko maan piirin alamaiseksensa ja vaikka olisi ihminen, joka voisi puhua sanat, joiden totuus jäähmetyttäisi jokaisen ihmisen, vaikka olisi voimassaan tehokkaampi ihminen kuin Aleksander Suuri ja Napoleon, ja vaikka olisi ihminen, jonka henki sukeltaisi syvemmälle kuin Platon ja Shakespearen, ei se mitään merkitsisi, sillä se maan piiri, jolla olisi vaikuttanut, on vuosituhansien kuluttua kumminkin olematon, ja kaikki sillä tapahtunut elämä vaipunut olemisesta. Ei ole ihmisen teolla mitään merkitystä, sillä kaikki häviää ja kaikki muuttuu, ja kaikki oleva haihtuu olemattomuuteen maailman äärettömyydessä. Ihminen on mitätön ja vaihtuva elämänpiste mitättömällä ja vaihtuvalla maanpinnalla avaruuden äärettömyydessä, ja ihmisen teko on hupenevaa varjotekoa, joka tekemisensä jälkeen on olematon kuin yöllä nähty uni. Ei ihminen voi mitään pysyvää tehdä pysymättömällä maanpinnalla, ja joutavasti ilmaan haamuiltua leikintekoa on ihmisen vakavinkin ja kauimmalle tähtäävä teko. Täydellisemmin ja todellisemmin ymmärtää elämän, katselevassa tahdottomassa ihmetyksessä elävä intialainen viisas, kuin rautaisella ja sokealla tahdollaan elämää järjestelevä maailman vallottaja, ja syvällisemmällä hienoudella on hän elämään mukautunut. Kokonaisesti katsottuna ei ihmisen teolla ole mitään kauemmas kantavaa merkitystä kuin hetken leikittelyllä, kaikki maailmassa on vaan niinkuin meren aaltoamista, joka nousee ja laskee, nousee ja laskee ilman mitään muuta päämäärää kuin se hetkellinen liikkumisensa. Ei ole siis ihmisen olemisen tarkotus kauemmalla häntä itseänsä, tyhjää tuuleen menemistä on kaikki elämän ulkopuolinen vaikuttamis- ja toteuttamistarkotus, ei siitä sentään lopulta muuta jää kuin olemattomuuteen hupeneminen. Kun ajattelee itsensä kasvoista kasvoihin maailman äärettömyyden kanssa, silloin selkenee, ett'ei mikään, jonka ihminen itsensä ulkopuolella pyrkii tekemään, ole tekona mistään merkityksestä, haihtuvalla maanpinnalla haihtuvan maaihmisen tekemänä se haihtuu kaiken maan mukana. Ainoastaan hetkellistä itseänsä, hetkellistä olemistaan saattaa ihminen olevasti olla. Itsenänsä oleminen, hetkellisesti ja kokonaisesti, on ihmisen ainoa tarkotus. Maailma on ääretön, ihminen on turha maailman äärettömyyden sylissä, mutta itsenään on hän yksi tämän äärettömyyden piste, ja semmoisena hetkellisessä olemisessaan tätä äärettömyyttä toteuttava. Ihminen on olemisessaan yksi maailman kaikkeuden olemispiste, ja semmoisena on hänen lähin ja ainoa tehtävänsä olla, olla hetkellistä itseänsä, ja siten kaikkeutta. Ihmisen tarkotus on olla, olla!