Eräät kyvykkäät ja terävät arvostelijat eivät pidä mitään arvostelua Shakespearesta pätevänä, ell'ei se puhtaasti rajoitu hänen arvoonsa dramaattisena kirjailijana, ja pitävät he vääränä punnita häntä runoilijana ja ajattelijana. Minä asetan hänen dramaattiset ansionsa yhtä korkealle kuin nämä arvostelijatkin, mutta pidän ne kuitenkin toisarvoisina. Hän oli täysi, tulvillaan oleva ihminen, jolla oli paljon sanottavaa, aivot, jotka olivat pakahtumallaan ajatuksia ja kuvia, jotka etsien ilmaa tapasivat draaman lähimpänä tiehykkeenään. Jos hän olisi ollut vähäisempi, olisi meidän ihailtava sitä, kuinka hyvin hän täytti paikkansa ja mikä erinomainen näytelmäkirjailija hän oli — ja semmoisena on hän maailman suurin. Mutta ilmeneepä, että se, mitä hänellä on sanottavanaan, on niin painokasta, että se kääntää huomion jonkun verran hänen sanontakeinoistaan, että hän on kuin pyhimys, jonka elämäkerta on käännetty kaikille kielille, esitetty runomuodossa ja suorasanaisesti lauluissa ja kuvissa ja typistetty sananlaskuiksi, niin että sattuma, joka antoi pyhimyksen ajatuksille puhelun tai rukouksen tai lakikirjan muodon, muuttuu epätähdelliseksi verrattuna sen yleispätevyyteen. Sama on asianlaita viisaan Shakespearen ja hänen elämänkirjansa kanssa. Hän kirjoitti sävelmät koko nykyaikaiselle soittotaiteellemme, nykyaikaisen elämämme ja nykyaikaiset tapamme hän kirjoitti runoiksi, hän kuvasi englantilaisen ja europalaisen ihmisen, amerikalaisen isän, hän piirsi ihmiset ja kuvasi päivät ja mitä niitten kuluessa tehtiin, hän luki miesten ja naisten sydämet, niiden vilpittömyyden, niiden vilpillisyyden, niiden heikkoudet, niiden heikkoudensynnit ja ne välivaiheet, joissa hyveet ja paheet liukuvat vastakohtiinsa, hän voi eroittaa äidin osan isän osasta lapsen kasvoissa tai piirtää hienot vivahderajat ihmisen vapauden ja kohtalon välille, hän tunsi ne ehkäisevät pidättävät lait, jotka muodostavat luonnon järjestysvallan, hänen silmiinsä kuvasti ihmiskohtalon sulous ja kammo yhtä todesti, mutta yhtä lievittyneenäkin kuin kuvastaa silmään edessä lepäävä maisema. Ja tämän elämänviisauden painokkuuden rinnalla hälvenee huomiosta muodon merkitys, olkoon se sitte draamaa vai eeposta. Ken kiinnittää huomionsa siihen, tekee kuin se, joka alkaisi tutkia paperia, jolle kuninkaan julistus on kirjoitettu.
Shakespeare on yhtä kaukana suurien kirjailijain piiristä, kuin hän on kaukana tavallisista ihmisistä. Hän on käsittämättömän viisas, muut käsitettävän. Oikea lukija voi jollakin tavoin ikäänkuin tunkeutua Platon aivoihin ja ajatella sieltäkäsin, mutta ei Shakespearen. Jäämme aina oven ulkopuolelle. Esitys- ja luomisvoimaltaan on Shakespeare verraton. Kukaan ei voi kuvitella sitä paremmaksi. Hän saavutti sen äärimmän hengenhienouden, joka suinkin on mahdollista säilyttämällä yksilöllisen itsenäisyyden — hän on terävänhienoin kirjailija ja on melkeinpä kohoamaisillaan ulkopuolelle taiteen ja kirjailemisen rajoja. Tämän elämänviisauden tasalla ovat hänen mielikuvituksensa ja lyyrillinen voimansa. Hän puki kappaleittensa henkilöt muotoon ja tunteilla, kuin olisivat ne ihmisiä, jotka olivat eläneet hänen kattonsa alla, ja harvat todella eläneet ihmiset ovat jättäneet jälkeensä niin selviä luonnekuvia kuin nämä mielikuvitelmat. Ja he puhuivat kieltä, joka oli yhtä suloista kuin se oli asianmukaista. Ja kuitenkaan eivät hänen lahjansa koskaan viekotelleet häntä loistamaan yksin niillä, eikä hän helähytellyt ainoastaan yhtä kieltä. Aina läsnäoleva ja vaikuttava ihmisyys rinnastaa sopusuhtaisiksi kaikki hänen voimansa. Kertokoon joku kyvykäs mies jonkun kertomuksen, ja hänen erikoisuutensa esiytyy kohta. Hänellä ovat varmat havaintonsa, mielipiteensä ja puheenaineensa, jotka tilapäisesti ovat vallanneet hänet ja joita hän halulla esittää. Hän kuvaa yhtä asiaa toisen kustannuksella ottaen huomioon ei sitä, mikä on asianmukaista, vaan sen, mikä soveltuu hänelle itselleen ja hänen esitysvoimilleen. Mutta Shakespearella ei ole mitään erikoisuuksia, ei mitään kiusallisia mieliaineita, vaan esittää hän kaiken täsmällisesti ja asiaankuuluvasti, ei mitään oikkuja ja eriskummaisuuksia, hän ei ole mikään yksinomainen lehmien kuvaaja tai lintujen piirtäjä, hänellä ei ole mitään erikoisalaa tai sovinnaista tekotapaa, hänessä ei ole mitään esiytyvää itsekkyyttä: ylevän kertoo hän ylevästi, vähäpätöisen arvonsa mukaisesti. Hän on viisas ilman liioittelua ja pokkuroimista, hän on voimakas, kuten luonto on voimakas, joka kohottaa maat vuorenharjanteiksi ilman ponnistusta ja saman lain voimalla, jolla se kohottaa kuplan ilmaan, tehden kummankin yhtä mielellään. Tästä johtuu, että hänen voimansa ovat yhtä suuret niin ilveilyssä kuin murhenäytelmässäkin, niin kertovassa esityksessä kuin rakkauslauluissakin: runollinen voima niin ehtymätön, että jokainen lukija epäilee, voivatko toiset lukijat sitä täydellisesti käsittää.
Tämä ilmaisuvoima tai voima siirtää olemisen sisin totuus soinnuksi ja runoksi tekee hänestä runoilijan perikuvan ja on antanut uuden tehtävän ajattelun ratkaistavaksi. Tämän vuoksi kuuluu hän luonnonhistoriaan ikäänkuin maapallomme päätuotteena, joka ennustaa uusia aikoja ja uutta kehitystä. Asiat kuvastuivat hänen runoudessaan ilman vammaa tai tahraa; hän voi piirtää hienon tarkkuudella ja suuren liioittelematta, traagillisen ja koomillisen yhtä tasapuolisesti ilman mitään pingoittelua tai yksipuolista suosimista. Hän ulotutti voimakkaan kuvauskykynsä vähimpään pikkuseikkaan asti, hiuskarvalleen, hän piirtää silmäripset ja kuoppasen poskella yhtä tarkasti ja varmasti kuin hän piirtää vuoren, ja kuitenkin kestävät nämä kuten luonnon luomat vahvimmankin mikroskoopin tarkastuksen.
Lyhyesti, hän on pääesimerkki todistamaan, että enempi tai vähempi tuotteliaisuus, useammat tai harvemmat taulut eivät merkitse mitään. Hänellä oli kuvauksen voima. Daguerre havaitsi, kuinka voi syövyttää yhden kukkasen kuvan jodilevylle, ja senjälkeen voi niitä helposti syövyttää miljoonia. Esineitä ja aiheita on aina, mutta koskaan ei ole ollut niiden täyspitoista kuvausta. Tässä on nyt lopultakin täydellinen kuvausvoima, ja nyt astukoon maailma kuvattavaksi. Ei voi antaa mitään ohjetta, kuinka joku Shakespeare on tehtävä, mutta on näytetty toteen, että on mahdollista muuttaa elämä runoksi.
Hänen lyyrillinen voimansa asuu teoksen yleishengessä. Sonetit, vaikkapa niiden erinomaisuus häipyy draamojen loisteen rinnalla, ovat yhtä saavuttamattomia kuin nekin, eikä se riipu yksityisten säkeitten ansiosta, vaan on se kappaleen kokonaisansio, ja näiden runollisten luomien äänensävy on kuin jonkun erinomaisen henkilön puheensointu, ja on nykyään yhtä mahdotonta luoda uudestaan yhtään säettä kuin koko runoa.
Vaikkapa kappaleiden puheilla ja yksityisillä säkeillä on kauneus, joka viekottelee korvan viivähtämään niiden sulosoinnussa, niin tulvehtii kuitenkin jokainen lause niin kukkurallaan ajatusta ja on niin kiinteästi liitetty edellisiinsä ja seuraaviinsa, että loogillisinkin mieli on tyydytetty. Hänen keinonsa ovat yhtä ihmeteltäviä kuin hänen tarkoitusperänäkin; jokainen sivuseikkakin, jonka hän keksii yhdistääkseen toisiinsa jotkut sovittamattomat vastakkaisuudet, muodostuu hänellä runoksi. Hän ei ole pakoitettu astumaan alas ratsailta ja käymään sentähden että hänen hevosensa olisivat pillastuneet ja pyrkisivät toisaanne; hän pysyy kyllä satulassa.
Herkin runous on alkuaan kokemusta, mutta ajatus on kehittynyt ja vaihtanut muotoa siitä kuin se oli kokemus. Sivistynyt ihminen saavuttaa useinkin jonkinmoisen taitavuuden runojen sepittämisessä; mutta helposti lukee heidän runoistaan heidän oman yksityisen elämäkertansa: joku, joka on perehtynyt yksityiskohtiin, voi nimittää jokaisen nimeltä: tämä tässä on Antti ja tuo Raakel. Ajatus pysyy täten epärunollisena. Se on siivellinen toukka, mutta ei vielä mikään perhonen. Runoilijan mielessä taas on tapahtuma kokonaan sulautunut uuteen ajatusmaailmaan ja kadottanut kaiken tilapäisyytensä. Tällaista hengen runsautta tapaa Shakespearella aina. Hänen kuvauksensa totuuden ja kiinteän yhtenäisyyden vuoksi sanoisimme, että hän ammentaa sanottavansa omasta sydämestään. Ja kuitenkaan ei siinä ole itsekkäisyyden jälkeäkään.
Eräs vielä kuninkaallisempi piirre on runoilijalle ominainen. Tarkoitan hänen kirkasta ilomieltään, jota ilman ei kukaan voi olla runoilija — onhan kauneus hänen tarkoitusperänsä. Hän rakastaa hyvettä, ei velvollisuutena, vaan siksi, että se on ihana: hän riemuitsee maailmasta, miehestä, naisesta sen armaan valon vuoksi, joka sädehtii niistä. Hän vuodattaa maailmaan kauneutta, ilon ja hilpeyden kirkkautta. Epikuros kertoo, että runoudella on semmoinen sulo ja viehätys, että rakastaja voisi luopua rakkaimmastaan päästäkseen nauttimaan siitä. Ja todelliset runoilijat ovat tunnetut tyynestä, kirkkaaniloisesta mielenlaadustaan. Homeros lepää auringonpaisteessa, Chaucer on iloinen ja rohkea, ja Saadi sanoo: "On huhuttu, että minä tekisin parannusta ja katuisin, mutta mitä on minulla tekemistä parannuksen ja katumisen kanssa?" Yhtä ylevän kirkas ja iloinen — tai vielä paljoa kirkkaampi ja ilomielisempi on Shakespearen hengen sävy. Hänen nimensä herättää riemun ja vapahduksen tunteen ihmisrinnassa. Jos hän ilmestyisi johon seuraan, ken ei liittyisi hänen saattueeseensa? Hän ei kosketa mihinkään, joka ei saisi terveyden voimaa ja verevyyttä hänen juhlivan loistokkaassa esityksessään.
Ja nyt, mikä on ihmisen lopputili tämän laulajansa ja hyväntekijänsä kanssa, jos yksinäisyydessä sulkien korvamme hänen maineensa humulta koetamme punnita hänen merkitystään meille? Yksinäisyydellä on ankarat opetuksensa, se voi opettaa meitä olemaan ilman niinhyvin sankareita kuin runoilijoita, se asettaa Shakespearenkin vaakalaudalle ja havaitsee hänessäkin ihmisyyden puolinaisuutta ja epätäydellisyyttä.
Shakespeare, Homeros, Dante, Chaucer näkivät sen ylevän loiston ja sisällisen merkityksen, joka leikkii ja värehtii näkyvän elämän yllä; he tunsivat, että omenapuulla oli muu syvempi tarkoitus kuin kantaa omenoita, viljalla muu tarkoitus kuin jauhetuksi tuleminen ja että maapallo ei ollut olemassa ainoastaan ollakseen kynnettävänämme ja tienämme, että kaikki nämä kantoivat toista, hienompaa ja ihanampaa satoa ihmishengelle: olivat ihmishengen ajatusten vertauskuvia ja luonnonhistorian alalla kuin jonakin ihmishengen sanattomana selityksenä ja vastineena. Shakespeare käytti niitä väreinä ja muodosti kuvansa niistä. Hän tyytyi niiden kauneuteen eikä koskaan astunut sitä askelta, joka tuntui välttämättömältä semmoiselle nerolle kuin hän: hän ei pyrkinyt näkemään ja tutkimaan sitä voimaa ja merkitystä, joka on kätkettynä näihin vertauskuviin, selvittämään mitä ne itse itsessään sanovat? Hän käytti niitä alkuvoimia, jotka odottivat hänen herätystään, ihmisten huvitukseksi. Hän oli ihmiskunnan huvitusmestari. On aivan kuin olisi joku tieteen majesteetillisen voiman avulla saanut taivaankappaleet vallittavikseen ja nyt vetänyt ne radoiltaan loistamaan jossakin sunnuntai-iltaisessa ilotulituksessa ja kuuluttaisi nyt kaikissa kaupungeissa: "Todellakin erinomainen ilotulitus tänä iltana!" Eivätkö luonnon voimat ja niiden tajuaminen ole sen arvokkaammat kuin katuserenadi tai sikarin savu? Muistuu mieleen torventorahdus Koraanista: "Taivaat ja maa ja mitä niiden välillä on — luuletteko te, että olemme luoneet ne leikillä?" Kun kysytään ainoastaan kykyä ja hengenvoimaa, ei ihmismaailmassa ole toista hänen vertaistansa. Mutta kun on kysymys elämästä, elämän aineksista ja apukeinoista, miten hyödyttää hän minua silloin? Mitä merkitsee elämä? Onko se ainoastaan jokin "Laskiaistiistai" tai "Kesäyön unelma" tai "Talvinen tarina"? Mitä merkitsee kuva enemmän tai vähemmän? Tulee mieleen Shakespeare-seuran egyptiläinen tuomio, että hän oli rattoisa näyttelijä ja teatterinjohtaja. En saa mielessäni tätä asiaa sopusointuun hänen runoutensa kanssa. Muut ihmeteltävät miehet ovat eläneet elämänsä jonkinmoisessa sopusoinnussa ajatustensa kanssa, mutta tämä taas ilmeisimmässä ristiriidassa. Jos hän olisi ollut vähäisempi, jos hän olisi saavuttanut ainoastaan tavallisen suuren kirjailijan suuruuden, jonkun Baconin, Miltonin, Tasson, Cervantesin, olisimme jättäneet tämän asian ihmiskohtalojen hämärään, mutta että hän, tämä ihmisten ihminen, joka antoi tiedollemme ihmishengestä uudet laajemmat ainekset kuin koskaan ennen ja joka vei ihmiskunnan lippua muutaman kivenheiton eteenpäin kaaokseen — että hän ei ollut viisas omassa elämässään — se on merkittävä ihmiskunnan aikakirjoihin, että suurin runoilijoistamme on elänyt, maineettoman ja jokapäiväisen elämän ja käyttänyt neronvoimaansa yleisön ajanvietteeksi.
Hyvä — toisetkin ihmiset, pappi ja profeetta, israelilainen, saksalainen ja ruotsalainen ovat nähneet samaa kuin hänkin: hekin ovat nähneet elämän lävitse mitä se sisälsi. Ja millä tuloksella? Kauneus hupeni kuin tuhka tuuleen, he näkivät ehdottoman käskyn, suvaitsemattoman, vuorenkorkean velvollisuuden, pakko ja kolkkous laskeutui heidän ylleen kuin vuorten painona, ja elämä riisuutui aaveellisen kaameaksi, ilottomaksi toivioretkeläisen katumusmatkaksi, koettelemukseksi, jota joka taholta saartivat tuskalliset tarinat Adamin lankeamisesta ja kirouksesta takanamme, tuomiopäivästä, kiirastulesta ja piinanpaikasta edessämme; ja näkijän samoinkuin kuulijan sydän heissä lannistui.
Täytyy tunnustaa, että nämä ovat puol'ihmisten puol'näkemyksiä. Maailma odottaa yhä vielä runoilijapappiaan, sovittajaa, joka ei ole ilveilevä näyttelijä Shakespearen kanssa eikä hapuileva haudoissa mustamieli Swedenborgin kanssa, vaan joka on näkevä, puhuva, toimiva aina yhtä ehtymättömällä hengenvoimalla. Sillä tieto on kohottava auringonloistonkin kirkkaammaksi; oikea on ihanampi kuin mikään yksityinen tunneliikutus, ja rakkaus voi sointua yhteen kaiken käsittävän viisauden kanssa.
VI.
Napoleon, käytännön mies.
Yhdeksännentoista vuosisadan etevimpien henkilöiden seassa on Bonaparte ehdottomasti tunnetuin ja valtaavin, ja perustuu hänen valta-asemansa siihen uskollisuuteen, jolla hän ilmaisee ja edustaa sitä ajatus- ja hengensuuntaa ja niitä pyrintöperiä, jotka vallitsevat aikamme käytännöllisissä ja sivistyneissä piireissä. Swedenborgin opin mukaan on jokainen elin muodostunut sen kanssa yhdenlaatuisista pikkuelimistä, eli kuten toisinaan sanotaan, jokainen kokonaisuus on muodostunut kaltaisistaan eli että keuhkot ovat muodostuneet lukemattomista pikkukeuhkoista, maksa lukemattomista pikkumaksoista, munuaiset pikkumunuaisista j.n.e. Jos havaitaan, että joku voi tempaista mukaansa joukkojen voiman ja innostuksen, jos Napoleon on Ranska, jos Napoleon on Europa, niin tapahtuu se tämän yhdenmukaisuuslain mukaan siksi, että kansa, jota hän vallitsee, on muodostunut pienois-Napoleoneista.
Meidän yhteiskunnassamme on vallitsemassa kestävä vastakohtaisuus vanhoillisen ja kansanvaltaisen luokan välillä; niiden välillä, jotka jo ovat koonneet satonsa aittaan, ja nuorten ja köyhien välillä, joiden vielä on koottava; kuolleen työn etujen välillä — se on työn, jonka ovat tehneet jo kauan sitte haudassa levänneet kädet ja joka työ nyt on kätkettynä joutilaitten kapitalistien omistamiin pääomiin, maaomaisuuksiin tai rakennuksiin, ja toisaalta elävän työn etujen välillä, työn, joka pyrkii itse omistamaan maan, rakennukset ja pääomat. Edellinen luokka on pelokas, itsekäs, ahdasmielinen, uudistuksia vihaava ja menettää se alinomaa kuoleman kautta jäseniään. Jälkimäinen luokka on myöskin itsekäs, anastushaluinen, rohkea, itseensä luottava, lukumäärältään aina edellistä valtaavampi ja lisäytyy se joka hetki uusien syntymäin kautta. Se haluaa pitää kaikki tiet avoinna kaikkien kilpailulle ja yhä lisätä teiden lukua — liikemiesluokka Amerikassa, Englannissa, Ranskassa ja koko Europassa: teollisuuden ja kyvykkyyden miehet. Napoleon on heidän edustajansa. Toimekkaat, kunnolliset, kyvykkäät miehet kautta koko keskiluokan ovat kaikkialla vaistollaan tunteneet Napoleonissa ruumiillistuneen demokraatin. Hänellä oli heidän hyveensä ja heidän paheensa ja ennen kaikkea heidän henkensä ja pyrintöperänsä. Tämä pyrintöperä on aineellinen, tavoittelee aistillista menestystä, ja käyttää se rikkaimpia ja moninaisimpia keinoja saavuttaakseen tämän päämäärän; mekaanisiin voimiin perehtyneenä on se korkeimmassa määrässä älyperäinen, laajasti ja seikkaperäisesti oppinut ja taidokas, mutta se alistaa kaikki järjen- ja hengenvoimat apukeinoiksi aineellisen menestyksen saavuttamisessa. Rikkaaksi tuleminen on päämäärä. "Jumala on luvannut", sanoo Koraani, "jokaiselle kansalle profeetan sen omalla kielellä." Pariisi, Lontoo ja New York, liike, raha ja aineellinen mahti olivat myöskin saavat profeettansa, ja Bonaparte katsottiin soveliaaksi ja lähetettiin.
Kaikki ne miljoonat lukijat, jotka lukevat kaskuja, muistelmia, elämäkertoja Napoleonista, riemuitsevat niistä, koska he niissä tutkivat omaa historiaansa. Napoleon on läpeensä nykyaikainen ilmiö, ja onnensa kukkulalla vallitsee hänessä ihan sama henki kuin nykyaikaisessa sanomalehdistössä. Hän ei ole mikään pyhimys — tai käyttääksemme hänen omia sanojaan, "mikään kapusiinimunkki" — hän ei ole mikään sankari sanan ylevässä merkityksessä. Jokapäiväinen ihminen näkee hänessä samat ominaisuudet ja voimat kuin muissakin jokapäiväisissä ihmisissä. Hän näkee hänessä ihmisen, itsensä kaltaisen, synnyltään tavallisen kansalaisen, joka varsin tajuttavien ansioiden vuoksi saavutti semmoisen valta-aseman, että hän voi noudattaa kaikkia niitä mielitekoja, jotka elävät tavallisessa ihmisessä, mutta jotka tämä on pakoitettu salaamaan ja kieltämään: hyvää seuraa, hyviä kirjoja, nopea matkustus, pukuja, komeita aterioita, lukematon palvelijakunta, mieskohtaista vaikutusvoimaa, tilaisuus esiytyä ympäristönsä hyväntekijänä, maalauksien, kuvapatsaitten, soitannon, palatsien tarjoomat hienostuneet nautinnot, julkiset kunnianosoitukset — tarkalleen sitä, mikä ilahuttaa yhdeksännentoista vuosisadan ihmisen sydäntä — kaikkea sitä oli tällä valtaavalla miehellä yllin ja kyllin.
On luonnollista, että mies, joka niin kokonaan kuin Napoleon mukausi joukkojen ja ympäristönsä yleisen hengen mukaan, ei ainoastaan edusta, vaan suorastaanpa ottaa yksinoikeudekseen ja anastaa toisten hengenominaisuudet. Täten lainasi ja omisti Mirabeau jokaisen onnistuneen ajatuksen ja sanan, joka lausuttiin Ranskassa. Dumont kertoo, että hän istui Kansalliskonventin lehterillä ja kuunteli erästä Mirabeaun puhetta. Dumontin mieleen juolahti sopiva loppulause puheeseen, ja hän kirjoitti sen välittömästi lyijykynällä muistoon ja näytti sen lordi Elginille, joka istui hänen seurassaan. Tämä kiitti sitä ja Dumont näytti sen illalla Mirabeaulle. Mirabeau luki sen, selitti sen mainioksi ja ilmoitti, että hän sommittelee sen puheeseensa huomispäivän istunnossa. "Se on mahdotonta", sanoi Dumont, "koska, ikävä kyllä, olen näyttänyt sen lordi Elginille." "Vaikka olisittekin näyttänyt sen lordi Elginille ja vielä viidellekymmenelle muulle henkilölle lisäksi, niin pidän sen kuitenkin huomenna", ja hän pitikin sen todella seuraavan päivän istunnossa, ja vaikutti se varsin tehokkaasti. Mirabeau tunsi nimittäin valtaavassa persoonallisuudessaan, että ajatukset ja henki, jotka hänen läsnäolonsa herätti, olivat yhtä paljon hänen omiansa, kuin jos hän olisi itse lausunut ne julki, ja että hän omistamalla ne omikseen antoi niille kantavuuden. Paljon ehdottomampi ja keskittävämpi vielä oli vaikutukseltaan Mirabeaun kansansuosion perijä, joka peri vielä paljon muutakin kuin hänen valta-asemansa Ranskassa. Itse asiassa lakkaa Napoleonin laatuinen mies puhumasta ja ajattelemasta yksityisenä ihmisenä. Hän on niin laajassa määrässä vastaanottava, ja on hänen asemansa semmoinen, että hän tulee kuin kaiken aikansa ja maansa neron, älyn ja voiman toimistoksi. Hän voittaa taistelut, hän säätää lakikirjat, hän määrää painot ja mitat, hän tasoittaa Alpit, hän rakentaa tiet. Kaikki etevät insinöörit, oppineet, tilastotieteilijät ammentavat tietonsa hänelle, samaten kaikki terävät päät joka alalla: hän omaksuu parhaat toimenpiteet ja leimaa ne omikseen eikä yksin niitä, vaan vieläpä jokaisen onnistuneen ja merkittävän lausunnon ja ilmiönkin. Jokainen Napoleonin lausuma sana ja jokainen hänen kirjoittamansa rivi ansaitsee lukemista, sillä se edustaa Ranskan ajatusta.
Bonaparte oli tavallisen ihmisen epäjumala, sillä hänellä oli rajattomimmassa määrässä tavallisen ihmisen ominaisuudet ja hengenlahjat. On oma tyydytyksensä sillä, että pääsee valtiotaidon alimmille asteille, sillä siellä saamme heittää yli laidan kaiken teeskentelyn ja ulkokultaisuuden. Bonaparte kamppaili kuten koko se suuri luokka, jota hän edustaa, saavuttaakseen valtaa ja rikkautta — mutta hän erikoisesti kamppaili kokonaan keinoista välittämättä. Hän sysäsi syrjään kaikki ne tunteet, jotka hämmentävät ja häiritsevät ihmistä näissä pyrinnöissä. Tunteilemisen jätti hän naisten ja lasten asiaksi. Fontanes tulkitsi 1804 Napoleonin omaa ajatusta, kun hän senaatista puhuessaan lausui: "Sire, pyrkimys täydellisyyteen on pahin sairaus, mikä koskaan on vaivannut ihmishenkeä." Vapauden ja edistyksen puolustajat ovat hänelle "ideologeja" — jolla sanalla hänen suussaan on varsin halventava merkitys; "Necker on ideologi", "Lafayette on ideologi."
Eräs italialainen, liiaksikin tunnettu sananlasku sanoo: "Jos tahdot menestyä, älä ole liika hyvä." On eduksi asianomaiselle, jos hän visseissä rajoissa on vapautunut säälin, kiitollisuuden ja jalomielisyyden tunteista, koska silloin se, mikä meille ennen oli ylipääsemättömänä esteenä ja yhä vieläkin on sitä toisille, muuttuu sopivaksi aseeksi tarkoitusperillemme aivan kuin joki, joka oli vaikeana esteenä, talvella muuttuu liukuisimmaksi tieksi.
Napoleon luopui kerta kaikkiaan tunteista ja tunnesuhteista ja tahtoi turvautua ainoastaan käsiinsä ja päähänsä. Hänen ilmakehässään ei ole mitään ihmettä ja taikaa. Hän on työntekijä, joka käsittelee vaskea, rautaa, puuta, maata, teitä, rakennuksia, rahoja, sotajoukkojapa on kaikessa johdonmukaisin, kestävin ja viisain työmestari. Hän ei ikinä väsähdä tai ammenna tietojaan kirjoista, vaan työskentelee hän luonnonvoimien täsmällisyydellä. Hän ei ole menettänyt synnynnäistä tosiasiain vaistoaan. Semmoiselle ihmiselle antavat ihmiset tietä kuin luonnolle. Tosinhan löytyy ihmisiä yllin ja kyllin, jotka ovat upottauneet aineellisiin asioihin, maatyöntekijöitä, seppiä, merimiehiä ja yleensä kaikki koneellisen työn tekijät, ja tiedämme, kuinka todellisilta ja oleellisilta semmoiset tuntuvat tiedemiesten ja oppineiden rinnalla; mutta näiltä puuttuu tavallisesti järjestämiskyky, ja ovat he kuin käsiä ilman päätä. Mutta Bonaparte liitti tähän maaperäiseen ja eläimelliseen voimaan älyämis- ja yleistämiskyvyn, niin että ihmiset näkivät hänessä yhdistyneinä luonnon ja hengen voiman, ikäänkuin olisivat meri ja maa ruumiillistuneet ja alkaneet laskea. Senpävuoksi onkin, kuin olisivat meri ja maa edellyttäneet häntä. Hän esiytyi omainsa keskellä, ja he omaksuivat hänet. Tuo laskeva työntekijä tuntee, mitä hän käsittelee ja mikä on oleva tulos. Hän tunsi kullan ja raudan, pyöräin ja laivojen, sotajoukkojen ja valtiomiesten ominaisuudet ja vaati, että kaikki työskentelisivät laatunsa mukaan.
Sotataito oli se leikki, jossa hän osoitti ja käytti laskutaitoaan. Sen salaisuus oli hänen mukaansa siinä, että oli aina käytettävänä enemmän voimia kuin vihollisella sillä kohdalla, jolla itse tekee hyökkäyksen tai jolla vihollinen sen tekee, ja koko kykynsä kohdistaa hän loputtomiin liikenteisiin ja rintamasiirtoihin marssiakseen aina vihollista vastaan kulmarintamassa ja tuhotakseen hänen voimansa kohta kohdalta. On ilmeistä, että pienikin voima käytettynä taidolla ja ripeästi siten, että on aina kaksi yhtä vastaan taistelurintamassa, voi olla ylivoimainen paljoa suuremmallekin joukolle.
Aika, hänen luonteenlaatunsa ja aikaisemmat olosuhteensa yhdistyivät kehittääkseen esiin tämän demokraatin perikuvan. Hänellä oli luokkansa hyveet ja edellytykset niiden tehokkaiksi tekemiseen. Terve äly, joka samalla kuin se näkee jonkun pyrintöperän myöskin jo näkee keinot sen saavuttamiseksi, ilo näiden keinojen käyttämisestä ja näiden keinojen valinta, yksinkertaistuttaminen ja yhdistäminen toinen toisensa tehostuttamiseksi, hänen toimintansa suora ja päättävä suuntauminen päämaalia kohden, se viisaus, jolla hän näkee kaiken, ja se tarmo, jolla hän tekee kaiken, tekevät hänestä sen puolueen luontaisen pään ja elimen, jota minä sen laajuuden vuoksi nimittäisin yleensä _nykyaikaisuus_puolueeksi.
Kaikessa menestyksessä on luonnolla verrattomasti suurin osansa ja niinpä tässäkin. Semmoista miestä tarvittiin, ja semmoinen mies syntyi, mies kuin kiveä ja rautaa, joka voi istua hevosen selässä kuusitoista seitsemäntoista tuntia yhtäpäätä tai olla useammat päivät ilman lepoa ja ravintoa, paitsi mitä hän ikäänkuin varkain ennätti; ahmaista itselleen, mies, joka heittäysi tekoihinsa tiikerin äkillisyydellä ja voimalla, jota eivät estäneet ja häirinneet mitkään epäröinnit; eheän tarmokas, kestävän tulinen, itsekäs, ymmärtävä ja siinä määrässä kaikki asiat läpinäkevä mies, että häntä eivät voineet erehdyttää ja viedä harhaan mitkään toisten ihmisten vakuutukset ja väitteet tai hänen oma taikauskoisuutensa tai kiihkeytensä ja tulisuutensa. "Minun rautakäteni", sanoi hän, "ei ollut käsivarteni päässä, se oli välittömästi liitettynä päähäni." Hän kunnioitti luonnon ja kohtalon voimia ja luki niiden ansioksi etevämmyytensä, sen sijaan että hän kuten lahjattomammat ihmiset olisi pöyhistellyt itseään taipumattomuutensa vuoksi ja rohjennut taisteluun luontoa vastaan. Hänen kaunopuheisuutensa mielilauseena oli viittaus hänen onnentähteensä, ja yhtä mielellään kuin kansakin sanoi hän itseään "Kohtalon lapseksi". "Minua syytetään", sanoi hän, "että olen tehnyt suuria rikoksia. Minunlaiseni ihmiset eivät tee mitään rikoksia. Mikään, ei ole yksinkertaisempaa kuin minun ylenemiseni, on turhaa laskea sitä vehkeilyjen ja rikosten syyksi: se perustui ajan olosuhteisiin ja maineeseen, että olin taistellut kunnollisesti maani vihollisia vastaan. Olen aina astunut rinnan yleisen mielipiteen ja tapahtumain kanssa. Mitä olisivat rikokset silloin minua hyödyttäneet?" Kerta taaskin sanoi hän puhuen pojastaan: "Poikani ei voi täyttää sijaani, en voisi itse täyttää sijaani. Olen olosuhteitten luoma."
Hänellä oli suoraan asian ytimeen kohdistuva toimintatarmo yhdistyneenä ennenkuulumattomaan asiantuntemukseen. Hän on peloittava realisti kaikille lavertelijoille, ja saattoi hän kaikki totuuden ja todellisuuden kaihtijat hämmennyksiin. Hän näkee asioiden oleellisen puolen ja heittäytyy suoraan käsiksi vastahakoiseen kohtaan muusta välittämättä. Hänen voimansa on oikeaa laatua, se perustuu asiantuntemukseen. Hän ei koskaan voittanut umpimähkään, vaan voitti hän taistelunsa päässään, ennenkuin hän voitti ne kentällä. Hänen pääapuneuvonsa ovat hänessä itsessään. Hän ei kysy neuvoa keneltäkään. 1796 kirjoitti hän Direktoriumille: "Olen johtanut sotaretkeä keneltäkään neuvoa kysymättä. En olisi saanut aikaan mitään, jos olisin ollut pakoitettu noudattamaan jonkun toisen henkilön mielipidettä. Olen saavuttanut muutamia etuja taistellessani suurempilukuista vihollista vastaan ja tämän aikana, jolloin olemme olleet kaiken puutteessa, ja on tämä voittoni johtunut siitä, että olen ollut vakuutettu luottamuksestanne minuun, ja tekoni sentähden ovat olleet yhtä ripeitä kuin ajatukseni."
Meidän päiviimme asti vilisee historia esimerkkejä kuningasten ja hallitsijain kyvyttömyydestä. He ovat säälittäviä ihmisiä, sillä he eivät tiedä, mitä heidän on tehtävä. Kutojat ovat lakossa leivän puutteen vuoksi, ja kuningas ja hänen ministerinsä tietämättä mitä tehdä vastaavat heille pajuneteilla. Mutta Napoleon ymmärsi asiansa. Tässä oli mies, joka jokaisena hetkenä ja tapahtumainkäänteessä tiesi, mitä seuraavana oli tehtävä. Tämmöinen rohkaisee ja virkistää ei ainoastaan kuningasten, vaan myöskin kansalaisten mieliä. Useimmilla ihmisillä ei yleensä ole seuraavaa hetkeä, he elävät kädestä suuhun ilman suunnitelmaa, ovat aina matkansa päässä ja odottavat joka tekonsa jälkeen toiminnanaihetta ulkopuoleltaan. Napoleon olisi ollut maailman erinomaisin ihminen, jos hänen tarkoitusperänsä olisivat olleet puhtaasti yleisiä. Semmoisenaankin herättää hän luottamusta ja rohkaisee mieltä toimintansa ihmeellisen yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden vuoksi. Hän on järkähtämätön, varma, itsensäkieltävä, tarpeen tullessa vaatimatonkin, valmis uhraamaan kaiken tarkoitusperänsä saavuttamiseksi — rahaa, sotajoukot, kenraalit, oman turvallisuutensakin; häntä ei johda harhaan kuten tavallisia seikkailijoita hänen omien voimiensa loisto. "Tapahtumat eivät saa määrätä valtiotaitoa", sanoi hän, "vaan valtiotaidon on määrättävä tapahtumat." "Riuhtaistautua joka tapauksen mukaan, on samaa kuin olla omaamatta mitään valtiollista järjestelmää." Hänen voittonsa olivat hänelle ainoastaan yhtä monta porttia, eikä hän koskaan hetkeksikään tilapäisten olosuhteitten huikaisevassa temmellyksessä kadottanut silmistään tietään eteenpäin. Hän tiesi, mitä oli tehtävä, ja riensi suoraan päämaaliansa kohden. Hän olisi tahtonut lyhentää suorinta kohtisuoraa tietäkin päämääräänsä. Epäilemättä voi hänen elämäkerrastaan poimia kamalia kaskuja siitä hinnasta, millä hän osti saavutuksensa, mutta häntä ei silti ole katsottava julmaksi, vaan ainoastaan semmoiseksi, joka ei tuntenut mitään esteitä tahdolleen; hän ei ollut verenhimoinen ja julma — mutta onneton se asia tai ihminen, joka oli hänen tiellään! Ei verenhimoinen, mutta verta säästämätön — ja säälitön. Hän näki ainoastaan tarkoittamansa asian: esteen oli väistyminen tieltä. "Sire, kenraali Clarke ei voi itävaltalaisten patterin hirvittävän tulen vuoksi yhtyä kenraali Junot'iin." — "Vallatkoon patterin." — "Sire, jokainen rykmentti, joka lähenee tuota helvetillistä tulta, on tuhon oma. Sire, mitä käskette?" — "Eteenpäin, eteenpäin!" Seruzier, tykistöeversti, kuvaa "Sotamuistelmissaan" seuraavasti muutamaa kohtausta Austerlitzin tappelun jälkeen: "Juuri kun Venäjän armeija vaikeasti, mutta hyvässä järjestyksessä peräytyi jäätyneen järven yli, kiidätti keisari Napoleon täyttä karkua tykistöä kohden. 'Te tuhlaatte aikaa', huusi hän, 'ampukaa noita joukkoja, niiden täytyy hukkua, tähdätkää jäähän!' Käsky pysyi kymmenen minuuttia täyttämättä. Turhaan sijoitettiin tarkoituksen saavuttamiseksi joukko upseereita, minut niiden mukana erään mäen rinteelle, kuulamme kiitivät jäätä myöten sitä murtamatta. Havaiten tämän koetin minä yksinkertaista keinoa tähtäämällä kevyemmillä tykeillä ylöspäin. Raskaitten kuulien melkein kohtisuora putoaminen aikaansai toivotun tuloksen. Minun keinoani noudattivat välittömästi viereiset patterit, ja silmänräpäyksessä olimme haudanneet muutamia tuhansia venäläisiä ja itävaltalaisia järven pohjaan." [Koska en ole saanut tietoani alkuperäisestä lähteestä enkä ole tilaisuudessa saamaan käsiini Seruzier'ta, en tohdi käyttää tapaamaani korkeaa lukumääräilmoitusta.]
Hänen apuneuvojensa runsauden edessä tuntui jokainen este hupenevan olemattomiin. "Ei saa olla mitään Alppeja", sanoi hän ja rakensi oivalliset tiensä, jotka asteettain kiemurrellen kapusivat niiden äkkijyrkimpiä rinteitä, kunnes Italia oli yhtä avoimena Pariisille kuin mikä kaupunki tahansa Ranskassa. Tarmonsa takaa taisteli hän kruununsa puolesta. Päätettyään, mitä oli tehtävä, teki hän sen kaikella mahdillaan. Hän ponnisti kaikki voimansa. Hän pani kaikki alttiiksi eikä säästänyt mitään, ei ampumavaroja, ei rahaa, ei joukkoja, ei kenraaleja, ei itseään.
Ilolla näemme kaiken täyttävän tehtävänsä laatunsa mukaan, olkoon se sitte lypsylehmä tai kalkkarokäärme; ja jos sota on paras keino kansainvälisiä riitaisuuksia ratkaistaessa (kuten suurin osa ihmiskuntaa näkyy arvelevan), niin oli Bonaparte varmaankin oikeassa käydessään niitä perinpohjin. "Sodan suuri perusaate on siinä", sanoi hän, "että armeijan pitää aina, päivällä ja yöllä ja joka hetki olla valmiina voimainsa mukaiseen vastarintaan." Hän ei ikinä säästänyt ampumavarojaan, vaan antoi hän sataa vihollisen asemaa vastaan rautavirran — pommeja, kuulia, yhteislaukauksia — tuhotakseen kaiken vastustuksen. Jokaista kohtaa vastaan, jossa vastarinta oli tulinen, keskitti hän eskvadroonan eskvadroonan jälkeen musertavaksi ylivoimaksi, kunnes se oli pyyhitty pois tieltä. Eräälle rakuunarykmentille sanoi Napoleon Lobensteinissä, kaksi päivää ennen Jenan taistelua:
"Pojat, älkää pelätkö kuolemaa; kun sotamiehet käyvät uljaasti päin kuolemaa, pakoittavat he sen vihollisen riveihin." Hyökkäyksen tuoksinassa hän ei enää säästänyt itseään. Hän pusersi kaikki voimansa. On sula totuus, että hän Italiassa teki, minkä hän voi ja kaiken, minkä hän voi. Hän oli toisinaan perikadon partaalla, ja hänen oma persoonansa häilyi suurimmassa vaarassa. Arcolen luona tuli hän suistetuksi suohon, itävaltalaiset seisoivat hänen ja hänen joukkojensa välillä täydessä hyökkäyksessä, ja hän pelastui ainoastaan äärimpäin ponnistusten kautta. Lonaton luona ja muissa paikoissa riippui hiuskarvasta, ett'ei hän joutunut vangiksi. Hän taisteli kuudessakymmenessä taistelussa. Hän ei koskaan saanut kyllikseen, jokainen voitto oli ainoastaan uusi ase. "Minun valtani kukistuisi, ellen ylläpitäisi sitä aina uusilla voitoilla; taistelut ja voitot ovat tehneet minusta sen mitä olen, taistelujen ja voittojen avulla on minun pysyttävä pystyssäkin." Hän tunsi kuten jokainen viisas mies, että tarvitaan yhtä paljon elinvoimaa säilyttämiseen kuin luomiseenkin. Olemme aina vaarassa, aina vaikeuksissa, aina perikadon partaalla, ja ainoastaan neuvokkuus ja rohkeus voi meidät pelastaa.
Tätä elokkuutta valvoi ja hillitsi kylmin järki ja tarkkuus. Pikainen kuin salama hän oli hyökätessään ja saavuttamaton vallituksissaan. Hänen hyökkäyksensäkään ei koskaan ollut äkkipikaisen rohkeuden teko, vaan tarkkojen laskujen tulos. Hänen käsityksensä parhaasta puolustuskeinosta oli, että piti aina olla hyökkäävänä puolena. "Kunnianhimoni", sanoi hän "oli suuri, mutta kylmä." Eräässä keskustelussaan Las Casas'in kanssa huomautti hän: "Mitä siveelliseen rohkeuteen tulee, niin olen harvoin tavannut semmoista kello-kaksi-aamulla-laatua: tarkoitan semmoista valmistaumatonta rohkeutta, joka on tarpeen odottamattomissa tilaisuuksissa ja joka kaikkein aavistamattomimmissakin tapauksissa sallii mielen täysin vapaasti arvostella ja ratkaista"; ja epäröimättä selitti hän itsellään olevan suurimmassa määrässä tuota "kello-kaksi-aamulla-rohkeutta, ja ainoastaan harvoin tavanneensa vertaisiaan siinä suhteessa."
Kaikki riippui hänen laskelmiensa tarkkuudesta, eivätkä tähdet olleet täsmällisemmät kierrossaan kuin hänen laskunsa. Hänen persoonallinen huomionsa ulottui vähäpätöisimpäänkin pikkuseikkaan. "Montebellon luona käskin Kellermannin hyökkäämään kahdeksansadan ratsumiehen kanssa, ja näillä eristi hän kuusituhatta unkarilaista krenatööriä aivan itävaltalaisen ratsuväen silmien edessä. Tämä ratsuväki oli parin kilometrin päässä ja olisi neljännestunnissa voinut saapua paikalle ja olen huomannut, että juuri nämä neljännestunnit aina ratkaisevat taistelun." "Ennen taistelua ajatteli Bonaparte ainoastaan hiukan, mitä olisi tehtävä, jos hän saisi voiton, mutta paljon, mitä hänen oli tehtävä, jos onni kääntyisi vastaiseksi." Sama punnitseva ja terve järki ilmenee kaikessa hänen toiminnassaan. Hänen ohjeensa kirjurilleen Tuileriessa ansaitsevat mainitsemista. "Yöllä astukaa huoneeseeni niin harvoin kuin mahdollista. Älkää herättäkö minua, jos teillä on jotain hyviä uutisia; niillä ei ole mitään kiirettä. Mutta jos teillä on huonoja uutisia, herättäkää minut paikalla, sillä silloin ei ole hetkeäkään tuhlattavana." Samanlaatuista omituista ajansäästöä tavoitteli hän menettelyssään rasittavan kirjeenvaihtonsa suhteen ollessaan kenraalina Italiassa. Hän määräsi Bourriennen jättämään kaikki kirjeet aukaisematta kolmeksi viikoksi ja huomasi silloin suureksi tyydytyksekseen, kuinka suuri osa kirjeenvaihdosta täten oli saanut täytäntönsä tosiasioissa, eikä enää kaivannut vastausta. Hänen työkykynsä oli suunnaton, melkein yli-inhimillinen. On ollut monta työkykyistä kuningasta Odysseuksesta Wilhelm Oranialaiseen asti, mutta ainoakaan ei ole saanut toimeen kymmenettäkään osaa siitä, mitä tämä mies on ennättänyt.
Näihin luonnonlahjoihin liittyi Napoleonilla se etu, että hän oli syntynyt yksityiseen ja halpaan asemaan. Myöhempinä päivinään oli hän kylläkin heikko koettaakseen liittää kruunuihinsa ja kunniamerkkeihinsä vielä aatelisuuden säätykunnian; mutta hän tunnusti, missä kiitollisuuden velassa hän oli ankaralle kasvatukselleen, eikä salannut halveksumistaan syntyperäisiä kuninkaita, "noita perinnöllisiä aaseja" kohtaan, kuten hän karkeasti nimitti Bourboneja. Hän sanoi, että "maanpakonsa aikana eivät he olleet oppineet mitään eivätkä unohtaneet mitään". Bonaparte oli palvellut kaikissa sotapalveluksen eri arvoasteissa ja ollut kansalainen ennenkuin hän oli keisari, ja oli hänellä siis avain ymmärtämään kansaa. Hänen huomautuksensa ja arvostelunsa ilmaisevat hänen keskiluokantuntemuksensa pätevyyttä ja tarkkuutta. Ne, joilla oli tekemistä hänen kanssaan, havaitsivat, että hän ei ollut petettävissä, vaan että hän voi laskea yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Tämä ilmenee joka kohdassa hänen S:t Helenalla kirjoitettaviksi sanelemiaan "Muistelmia". Kun keisarinnan menot ja hänen oma taloutensa sekä palatsinsa olivat saaneet hänet suuriin velkoihin, tarkasti Napoleon itse velkojien laskut, keksi liikavaatimuksia ja laskuvirheitä ja supisti heidän vaatimuksistaan melkoisia summia.
Valtaavasta aseestaan, nimittäin niistä miljoonista, jotka noudattivat hänen käskyjään, sai hän kiittää edustavaa asemaansa. Hän kiinnittää mieltämme semmoisena kuin hän seisoo edessämme Ranskan ja Europan ensimäisenä; ja hän pysyy päällikkönä ja kuninkaana ainoastaan sikäli kuin vallankumous tai työtä tekeväin joukkojen edut tapaavat hänessä elimensä ja johtajansa. Yhteiskunnallisessa suhteessa tunsi hän työn merkityksen ja arvon ja kallistui luonnostaan sille puolelle. Minua miellyttää muuan tapaus, jonka eräs hänen elämäkerrankirjoittajistaan S:t Helenalla kertoo. "Kävellessään kerta mrs Balcomben kanssa meni muutamia palvelijoita ohitse tiellä kantaen raskaita laatikkoja, ja mrs Balcombe vaati jotenkin suuttuneesti heitä pysymään jälissä. Napoleon keskeytti sanoen: 'Kunnioittakaa kuormaa, rouva!' Keisariutensa aikoina kiinnitti hän huomiotaan pääkaupungin torien korjaamiseen ja kaunistamiseen. 'Tori', sanoi hän, 'on tavallisen kansan Louvre.' Hänen päätekonsa, jotka ovat jääneet hänen jälkeensä, ovat hänen mainiot tiensä. Hän täytti joukkonsa hengellään, ja jonkinmoinen vapaa ja toverillinen suhde kehittyi hänen ja niiden välille, suhde, jommoista hovisäännöt ja -muodot eivät milloinkaan suvainneet upseerien ja hänen itsensä välillä. Ne tekivät hänen silmäinsä alla semmoista, johonka mitkään muut joukot eivät olisi pystyneet. Paras todiste hänen suhteestaan joukkoihinsa on hänen päiväkäskynsä Austerlitzin taistelupäivän aamulla, jossa Napoleon lupaa joukoilleen pysyttäytyä poissa tulesta. Tämä julistus, joka on aivan päinvastainen, kuin mitä kenraalit ja ruhtinaat tavallisesti antavat taistelupäivän aamulla, valaisee riittävästi armeijan ihailevaa kunnioitusta johtajaansa kohtaan."
Mutta vaikkapa täten yksityiskohdissa onkin yhteyttä Napoleonin ja rahvaan välillä, niin piilee hänen todellinen voimansa sentään siinä kansan vakaumuksessa, että hän nerossaan ja pyrintöperissään oli sen edustaja ei ainoastaan silloin, kun hän imarteli sitä, vaan myöskin kun hän antoi sen tuntea valtaansa ja kun hän otti sen nuorukaiset riveihinsä. Yhtä hyvin kuin kuka Jakobiini tahansa Ranskassa osasi hän haastella vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta; viitattaessa siihen kalliiseen, vuosisatoja vanhaan vereen, joka oli vuodatettu, kun murhattiin Enghienin herttua, lausui hän: 'Eihän minunkaan vereni mitään ojavettä ole.' Kansa tunsi, että valtaistuimella ei enää istunut ja maata imenyt pieni joukko vallanperijöitä, jotka olivat eroitetut kaikesta yhteydestä maanlasten kanssa, ja jotka elivät ammoin sitte unohdetun yhteiskuntatilan aatteissa ja ennakkoluuloissa. Tuon verenimijäin sijasta hallitsi nyt Tuileriessa mies heidän joukostansa, jolla oli samat tiedot ja mielipiteet kuin heilläkin ja joka siis aukaisisi heille ja heidän lapsilleen tiet voimaan ja vaikutukseen. Lopussa oli nyt uneliaan ja itsekkään politiikan aika, joka aina ehkäisi ja asetti rajat nuorten miesten voimille ja edistymiselle, ja toiminnan ja kunnianhimon aika alkanut. Ihmisen voimat ja toimeliaisuus olivat nyt löytäneet käytäntönsä; loistavat palkinnot kimaltelivat nuorukaisten ja kykyjen silmäin edessä. Vanha, rautasiteinen, keskiaikainen Ranska oli muuttunut nuoreksi Ohioksi tai New Yorkiksi, ja ne jotka saivat tuntea uuden hallitsijan hellittämätöntä ankaruutta, suvaitsivat sitä sen sotilasjärjestelmän välttämättömänä seurauksena, joka oli karkoittanut sortajat. Ja vielä silloinkin kun kansan enemmistö jo oli alkanut kysellä, olivatko he todella voittaneet mitään uuden hallitsijan uuvuttavain sotaväen ottojen ja veronkantojen kautta — vielä silloinkin astuivat kaikki maan kyvykkäät miehet, mitä arvoa ja laatua he olivatkin, puolustamaan häntä luonnollisena suojelijanaan. Kun häntä 1814 neuvottiin turvautumaan ylempiin kansanluokkiin, sanoi Napoleon ympärillään oleville: "Hyvät herrat, nykyisessä asemassani on ainoa aatelistoni esikaupunkien roskaväki."
Napoleon vastasi näitä luontaisia odotuksia. Hänen asemansa vaati välttämättömästi häntä suosimaan kaikenlaatuista kyvykkyyttä ja antamaan sille kaikki luottamustoimet, ja hänen taipumuksensa kävi tässä yhteen hänen valtiotaitonsa kanssa. Kuten jokainen suurempilahjainen henkilö kaipasi hänkin epäilemättä miehiä ja vertaisiaan ja tunsi halua mitata voimiaan toisten mestarien kanssa eikä sietänyt houkkioita ja ala-arvoisia henkilöitä. Italiassa etsi hän miehiä eikä löytänyt ainoatakaan. "Hyvä Jumala!" sanoi hän, "kuinka harvinaisia ovat todelliset miehet! Italiassa on kahdeksantoista miljoonaa ihmistä, ja suurella vaivalla olen tuskin tavannut heitä kaksi — Dandolon ja Melzin." Myöhemmin hänen kokemuksiensa laajetessa ei hänen kunnioituksensa ihmisiä kohtaan kasvanut. Muutamana katkerana hetkenä sanoi hän eräälle vanhemmista ystävistään: "Ihmiset ansaitsevat sen halveksimisen, jonka he minussa herättävät. Minun tarvitsee ainoastaan ripustaa hiukan kultarihmaa kunnon tasavaltalaisteni takille, ja kohta ovat he, mitä ikinä vaan tahdon." Tämä kärsimättömyys kaikkea henkistä löyhyyttä vastaan oli kuitenkin epäsuora tunnustus niille kyvykkäille henkilöille, jotka olivat pakoittaneet hänen kunnioittamaan itseään, ei ainoastaan hänen ystävinään ja apumiehinään, vaan myöskin hänen vastustajinaan. Hän ei voinut sekoittaa Foxia ja Pittiä, Carnotia, Lafayettea ja Bernadottea hovinsa liehakoitsijoihin, ja huolimatta hänen järjestelmällisen itsekkyytensä aiheuttamasta pyrinnöstä halventaa niiden suurten sotapäällikköjen ansioita, jotka taistelivat hänen kanssaan ja puolestaan, on hän antanut varsin suuren tunnustuksen päälliköille semmoisille kuin Lannes, Duroc, Kleber, Dessaix, Massena, Murat, Ney ja Augereau. Vaikkakin hän tunsi itsensä heidän suojelijakseen ja heidän onnensa perustajaksi, ikäänkuin silloin kun hän sanoi: "Olen tehnyt kenraalini maan tomusta," ei hän kuitenkaan voinut salata tyydytystään saadessaan heiltä apua ja kannatusta, joka suhtautui hänen tehtävänsä suuruuteen. Venäjän sotaretkellä valtasi hänet marsalkka Neyn rohkeus ja neuvokkuus siinä määrin, että hän sanoi: "Minulla on rahakirstussani kaksisataa miljoonaa, ja ne kaikki antaisin Neystä." Luonnekuvaukset, jotka hän on piirtänyt muutamista marsalkoistaan, ovat tarkkapiirtoiset, ja vaikkapa ne eivät tyydyttäneetkään ranskalaisten upseerien pohjatonta turhamaisuutta, ovat ne kuitenkin epäilemättä tarkalleen osattuja. Ja itse asiassa, kaikenlaatuista ansiokkuutta tarvittiin, ja oli sillä vapaa edistymismahdollisuus hänen hallituksensa aikana. "Tunnen", sanoi hän, "jokaisen kenraalini syvyyden ja ponnen." Luontaista kykyä kohtasi varmasti ystävällinen vastaanotto hänen hovissaan. Seitsemäntoista miestä on hänen aikoinaan kohonnut tavallisesta sotamiehestä kuninkaiksi, marsalkoiksi, herttuoiksi tai kenraaleiksi, ja Kunnialegioonan ristejä jaettiin persoonallisen arvon eikä perhesuhteitten mukaan. "Kun sotamiehet ovat saaneet tulikasteen taistelutanterella, ovat he kaikki samanarvoisia silmissäni."
Kun kuningas, joka luonnostaan on kuningas, saa kuninkaan nimenkin, on jokainen tyydytetty ja hyvillään. Vallankumous oikeutti Faubourg St. Antoinen mahtavan roskaväen samaten kuin jokaisen tallipojan ja ruudinkantajan armeijassa pitämään Napoleonia lihana heidän lihastaan ja heidän puolueensa miehenä; mutta suuren kyvyn menestyksessä on jotakin, joka voittaa puolelleen yleisenkin myötätuntoisuuden. Missä vaan järki ja henki voittaa tuhmuuden ja vilpin, siellä tuntevat kaikki järkevät ihmiset oman etunsa päässeen voitolle, ja järkiolentoina tunnemme ilmassa kuin puhdistavan sähköiskun, kun henkinen mahti kukistaa aineellisen voiman. Kun vaan irtaudumme paikallisesta ja tilapäisestä puolueellisuudesta, tunnemme, että Napoleon taistelee puolestamme; hänen voittonsa ovat kunniallisia voittoja, tuo voimakas höyrykone työskentelee meidän hyväksemme. Mikä vaan vetoaa mielikuvitukseemme kohoten yli tavallisten ihmisvoiman rajojen, rohkaisee ja vapahtaa ihmeellisesti mieltämme. Tuo kyvykäs valtaava pää, joka vyörytteli ja käsitteli itsessään semmoisia aatteita ja suunnitelmia, tuo silmä, joka kantoi läpi Europan, tuo neuvokas kekseliäisyys, nuo ehtymättömät apuneuvot: — mitä tapahtumia, mitä romanttisia kuvia, mitä outoja ja ihmeellisiä tilaisuuksia ja käänteitä! — kun hän auringon laskeutuessa Sisilian mereen tähystelee Alppeja kohden, kun hän järjestäen sotajoukkojaan taistelurintamaan pyramiidien juurella sanoo niille: "Noiden pyramiidien laelta katsoo teitä neljäkymmentä vuosisataa", kun hän kulkee läpi Punaisen meren ja kahlaa Suezin kannaksen lahtea. Ptolemaisin rannikolla hautoi hän päässään suunnattomia suunnitelmia. "Jos olisin saanut valloitetuksi Acren, olisin muuttanut maailman muodon." Yönä jälkeen Austerlitzin taistelun, joka oli hänen keisariksi tulemisensa vuosipäivä, tervehti hänen armeijansa häntä koristelaitteella, jonka muodosti neljäkymmentä taistelussa vallattua lippua. Ehkä hänen ilonsa saadessaan tehdä nämä vastakohdat niin räikeiksi kuin mahdollista on hieman lapsellista, kuten silloin kun hän huvitti itseään antamalla kuningasten vartoa itseään hänen odotushuoneissaan Tilsitissä, Pariisissa, Erfurtissa.
Emme voi kesken kaikkea ihmisten yleistä saamattomuutta, ryhdittömyyttä ja väliäpitämättömyyttä kylliksi onnitella itseämme siitä, että meillä on tämä ripeä, voimakas, toimekas mies, joka tarttui tilaisuutta partaan ja osoitti meille, mitä on tehtävissä ja saavutettavissa pelkästään niillä voimilla, jotka jossakin määrin ovat jokaisen ihmisen käytettävissä, nimittäin täsmällisyydellä, tarkkuudella, rohkeudella ja päättävällä perusteellisuudella! "Itävaltalaiset", sanoi hän, "eivät tunne ajan arvoa." Esittäisin hänet aikaisempina vuosinaan varovan viisauden perikuvana. Hänen voimansa ei piile missään hurjassa uhkarohkeassa yltiöpäisyydessä, missään haltioittuneessa innostuksessa kuten Muhammedin tai missään erikoisessa valtaavassa lumous- ja vakuutuskyvyssä, vaan on se siinä, että hän kussakin erikoisessa tapauksessa turvautui terveeseen järkeensä eikä luottanut sääntöihin ja tapoihin, Opetus, jonka hän antaa meille, on sama, jonka elokkuus ja valppaus aina antavat — nimittäin, että niillä on aina tilaa maailmassa. Miten moneen pelokkaaseen epäilyyn on tämän miehen elämä vastauksena. Kun hän astui esiin, oli yleisenä mielipiteenä sotilaspiireissä se, ett'ei ollut mitään uudistettavaa sota-alalla kuten nykyään on yleisenä mielipiteenä, ett'ei ole mitään uudistettavaa valtiotaidon, kirkon, kirjallisuuden, kaupan, maanviljelyksen tai yhteiskunnallisten olojen ja tapojen aloilla, ja kuten on kaikkina aikoina yleisenä uskona, että maailma on saavuttanut lopullisen kehityksensä. Mutta Bonaparte ymmärsi asiat paremmin kuin yleinen mielipide ja vielä enemmän: hän tiesi, että hän ymmärsi ne paremmin. Luulen että kaikki ihmiset ymmärtävät asiat paremmin kuin mitä heidän tekonsa osoittavat, tietävät että ne laitokset, joita me niin monisanaisesti ylistelemme, eivät ole muuta kuin käyntikortteja ja kuplia; mutta he eivät jaksa uskoa tietoonsa. Bonaparte luotti omaan järkeensä eikä välittänyt vähääkään toisten ajatuksista. Maailma kohteli hänen uutuuksiaan aivan kuten se kohtelee kaikkia uutuuksia — esitteli loputtomia vastaväitteitä, esitti kaikkia mahdollisia esteitä, mutta hän näpsäytti sormiaan sen vastaväitteille. "Se, mikä tuottaa niin suuria vaikeuksia maasotapäällikölle", huomaa ja huomauttaa hän, "on niin runsaiden ihmis- ja eläinmäärien välttämätön muonitus. Jos hän antautuu toimennusmiestensä määrättäväksi, ei hän pääse liikahtamaan paikaltaan, ja kaikki hänen liikkeensä ovat olevat tehottomat." Hänen terveestä järjestään on esimerkkinä hänen lausuntonsa menosta yli Alppien talvisaikaan, jota siihen asti kaikki sotakirjailijat toinen toistaan matkien olivat kuvanneet mahdottomaksi. "Talvi", sanoo Napoleon, "ei ole epäedullisin vuodenaika menolle yli korkeiden vuorien. Lumi on silloin lujaa, ilmasuhteet tasaisia, eikä tarvitse pelätä lumivyöryjä, jotka ovat ainoa todellinen vaara Alpeilla. Noilla korkeilla vuorilla on usein joulukuulla varsin kauniita päiviä, jolloin ilma on kuivahkon kylmää ja erinomaisen tyyntä." Luettakoon edelleen hänen kuvauksensa taistelun voittamisen taidosta. "Jokaisessa taistelussa tulee hetki, jolloin uljaimmatkin joukot uskaliaimpain ponnistusten jälkeen tuntevat halua livistää pakoon. Tämä säikäys syntyy siitä, että ne kadottavat luottamuksen omaan rohkeuteensa, ja tarvitaan ainoastaan vähäpätöinen sysäys, jokin tekosyy, joka herättää niiden rohkeuden uudelleen. Taito on nyt tämän sysäyksen aikaansaamisessa ja tämän tekosyyn keksimisessä. Arcolen luona voitin minä taistelun kahdellakymmenellä viidellä ratsumiehellä. Älysin tuon väsähdyshetken ja käytin sitä hyväkseni, annoin jokaiselle noista kahdestakymmenestäviidestäni torven ja voitin taistelun tällä hyppysellisellä miehiä. Nähkääs, kaksi armeijaa on kuin kaksi elävää ruumista, jotka kohtaavat toisensa ja koettavat säikäyttää toisiaan: tulee silloin säikähdyksen silmänräpäys, ja sitä silmänräpäystä on käytettävä hyväksi. Kun on ottanut osaa moneen taisteluun, huomaa tämän silmänräpäyksen helposti: se on yhtä helppoa kuin yhteenlasku."
Tämä yhdeksännentoista vuosisadan edustaja liitti muihin lahjoihinsa myöskin lahjan mietiskellä yleisiä asioita. Häntä ilahutti käsitellä kaikkia käytännöllisiä, kirjallisia ja yliaistillisia kysymyksiä. Hänen mielipiteensä on aina alkuperäinen ja käy aina suoraan asiaan käsiksi. Egyptin matkallaan oli hänen tapansa päivällisen jälkeen määrätä kolme neljä henkilöä puolustamaan jotakin lauselmaa ja yhtä monta vastustamaan sitä. Hän määräsi puheenaineen, ja koskivat keskustelut uskontoa, eri laatuisia hallitusmuotoja ja sotataitoa. Eräänä päivänä kysyi hän, olivatko tähdet asuttuja? Toisena kuinka kauan maailma oli ollut olemassa? Kolmantena esitti hän pohdittavaksi, oliko maapallo häviävä tulen vaiko veden kautta, joku toinen kerta keskusteltiin taas aavistusten todenperäisyydestä tai pettävyydestä ja unien merkityksestä. Varsinkin oli hän mieltynyt puhumaan uskonnosta. 1806 puhui hän Fournier'in, Montpellier'in piispan kanssa teologisista asioista. Oli kaksi asiaa, joista he eivät voineet päästä yksimielisyyteen, nimittäin opit helvetistä ja pelastuksesta kirkon ulkopuolella. Keisari kertoi Josefinelle väitelleensä näistä kahdesta asiasta oikein peijakkaasti, mutta piispan pysyneen järkähtämätönnä. Filosofeille hän kernaasti myönsi kaiken, mitä oli todistettu uskontoa vastaan ihmisten ja ajan tekona; mutta hän ei sietänyt kuulla mistään materialismista. Eräänä kauniina yönä laivan kannella kesken kiihkeätä väittelyä materialismista osoitti Bonaparte tähtiä kohden ja sanoi: "Hyvät herrat, puhukaa niin paljo kuin tahdotte — mutta kuka on tehnyt kaiken tuon?" Häntä ilahutti keskustella tiedemiesten kanssa, varsinkin Monge'n ja Berthollet'in; mutta kirjailijoita hän ylenkatsoi: "ne ovat pelkkiä suupaltteja". Myöskin lääketieteestä puhui hän mielellään varsinkin niiden käytännöllisten lääkärien kanssa, joita hän piti korkeimmassa arvossa, kuten Corvisart'in Pariisissa ja Antonomarchi'n St. Helenalla. "Uskokaa minua", sanoi hän tälle jälkimäiselle, "olisi parempi meille jättää kaikki nuo lääkityskeinot: elämä on linnoitus, josta ette te enkä minä tunne mitään. Miksikä häiritä sitä sen itsepuolustautumisessa? Sen omat keinot ovat paljoa tehoisammat kuin teidän työhuoneenne kaikki leikkelyveitset. Corvisart tunnusti suoraan minulle, että kaikki teidän likaiset sekoitelmanne eivät kelpaa mihinkään. Lääketiede on kokoelma epävarmoja määräyksiä, joiden tulokset kaiken kaikkiaan otettuina ovat ihmiskunnalle enemmän vaarallisia kuin hyödyllisiä. Vesi, ilma ja puhtaus ovat minun lääkekirjani pääkappaleet."
Hänen muistelmillaan, jotka hän saneli kreivi Montholon'ille ja kenraali Gourgaud'ille St. Helenalla, on suuri arvo sittenkin, vaikka niissä hänen tunnetun vilpillisyytensä vuoksi nähtävästi onkin tehtävä melkoisia miedonnuksia ja poistoja. Hänellä on luonteessaan sitä hyvänsuopuutta, joka seuraa voimaa ja itsetietoista ylemmyyttä. Ihailen hänen yksinkertaisia, selviä taistelukuvauksiaan, jotka ovat yhtä hyvät kuin Caesarin, hänen suopeata ja tarpeeksi kunnioittavaa esitystään marsalkka Wurmserista ja muista vastustajistaan ja hänen kirjailijakykyään vaihtelevien aineittensa asianmukaisessa käsittelemisessä. Miellyttävin osa on kuvaus Egyptinretkestä.
Hänellä oli ajattelevat ja syvät hetkensä. Joutohetkinään joko leirissä tai palatsissaan Napoleon osoittautuu neroksi, joka heittäytyy punnitsemaan yliaistillisia asioita samalla synnynnäisellä totuudenpyrkimyksellä ja samalla kärsimättömyydellä kaikkea tyhjää sanahelinää vastaan, jota hän oli tottunut osoittamaan sodassa. Hän voi nauttia yhtä paljon jokaisesta mielikuvituksen leikistä, romaanista tai sukkeluudesta kuin onnistuneesta sotaliikkeestäkin taistelutanterella. Häntä huvitti kiihdyttää Josefinen ja hänen hovinaistensa mielikuvitusta kertomalla hämärästi valaistussa huoneessa tekaistuja kauhujuttuja, joiden vaikutusta hänen äänensä ja näyttelijäkykynsä erinomaisesti lisäsivät.
Sanon Napoleonia aikamme keskiluokan edustajaksi ja asianajajaksi, tuon joukon, joka tavoitellen rikkautta tungokseen asti täyttää nykyaikaisen maailman torit, puodit, konttorit, tehtaat, laivat. Hän oli kansankiihottaja, vanhojen tapojen kukistaja, sisällinen uudistaja, vapaamielinen, äärimmäisyysmies, keinojen keksijä, joka aukaisi ovet ja torit ja kumosi yksinoikeudet ja väärinkäytökset. Luonnollisesti eivät rikkaat ja ylimykset pitäneet hänestä. Englanti, pääoman keskus, ja Rooma ja Itävalta, perinnäistapojen ja sukutaulujen keskukset, vastustivat häntä. Vanhentuneiden ja vanhoillisten kansanluokkien hämmennys, Rooman ylhäisten pappihupakkojen ja narrien säikäys — jotka toivottomuudessaan olivat valmiit turvautumaan kaikkeen, tuliseen rautaankin — valtiomiesten onnistumattomat yritykset turhilla lupauksilla pettää ja vilpistää häntä, Itävallan keisarin salakavala ystävyys sekä nuorten tulisten, toimintakykyisten miesten vaisto, joka kaikkialla havaitsi hänessä keskiluokan mahtavan edustajan, antavat loistoa ja tehoa hänen elämäkerralleen. Hänellä oli edustamainsa joukkojen hyveet, hänellä oli myöskin heidän huonot puolensa. Surukseni on minun tunnustaminen, että tällä loistavalla kuvalla on toinenkin puolensa. Mutta rikkauksien tavoittelussamme havaitsemme aina sen onnettoman puolen, että se pettää meidät ja on saavutettavissa ainoastaan tunteittemme tukahuttamisen tai heikentämisen kustannuksella; eikä ole siis vältettävissä, että tapaamme saman asianlaidan vallitsemassa tämän taistelijan elämässäkin, joka yksinkertaisesti oli päättänyt saavuttaa loistavan menestyksen elämässä valitsematta ja häikäilemättä keinojaan.
Bonapartelta puuttuivat aivan ihmeteltävässä määrässä kaikki jalommat tunteet. Maailman sivistyneimmän ajan ja kansan ensimäisellä edustajalla ei ole tavallisen totuudenrakkauden ja kunniallisuuden tajua ja hyveitä. Hän tekee vääryyttä kenraaleilleen, on itsekäs ja omistaa kaiken itselleen, anastaa halpamaisesti Kellermannin tai Bernadotten suurtekojen kunnian ja ansion, hän vehkeilee syöstäkseen uskollisen Junot'insa toivottomaan vararikkoon poistaakseen hänet siten Pariisista, jossa hänen tapojensa tuttavallinen, suorasukaisuus loukkaa hänen valtaistuimensa nuorta arvoa. Hän valehtelee häikäilemättä. Virallinen lehti, hänen Moniteurs'insa ja kaikki hänen tiedonantonsa ja julistuksensa sisältävät ainoastaan sen, minkä hän soisi ihmisten uskovan; ja mikä pahempi, yksinäisessä saaressaan istui hän kylmäverisesti väärentäen tosiasioita, aikamääriä ja luonteita saadakseen elämänsä teatraalisesti tehokkaaseen valaistukseen. Kuten kaikki ranskalaiset rakasti hän intohimoisesti näyttämöllistä vaikuttavaisuutta. Jokaisen teon, josta huokuisikin ylevämpi henki, myrkyttää tämä alituinen vaikutuksen ja tehon laskeminen. Hänen "tähtensä", hänen kunnian rakkautensa, hänen oppinsa sielun kuolemattomuudesta ovat kaikki aitoranskalaisia. "Minun pitää häikäistä ja hämmästyttää. Jos myöntäisin painovapauden, olisi valtani kolmessa päivässä mennyttä." Hänen mielipyrkimyksensä on herättää itsestään niin paljo melua kuin mahdollista. "Suuri maine on suurta melua, mitä enemmän, sitä kauemmaksi kuuluu. Lait, laitokset, muistopatsaat, kansat, kaikki ne luhistuvat ja kukistuvat, ainoastaan huuto ja maine pysyy ja kaikuu aikojen taakse." Kuolemattomuus on hänelle yksinkertaisesti mainetta. Hänen käsityksensä siitä, mikä tehoo ihmisiin, ei ole perin mairitteleva. "On kaksi vipusinta, joilla voi saada ihmiset liikkeelle — omanvoiton pyyntö ja pelko. Rakkaus on ainoastaan tuhma joutava mielijohde, uskokaa se. Ystävyys on ainoastaan sana. En rakasta ketään. En rakasta veljiänikään, ehkä Josefia hiukan tottumuksesta ja koska hän on vanhempi veljeni; ja Duroc'ista, hänestä pidän myöskin, mutta miksi? — koska hänen luonteensa miellyttää minua: hän on tuima ja päättävä, luulen, ett'ei se mies ole ikinä vuodattanut kyyneltä. Ja omasta puolestani tiedän hyvin, ett'ei minulla ole ainoatakaan luotettavaa ystävää. Niin kauan kuin pysyn sinä, mitä olen, on minulla oleva niin sanottuja ystäviä kuinka paljon hyvänsä. Tunteet jääkööt naisten asiaksi, miehen pitää olla luja sydämeltään ja tarkoitusperiltään tai olkoon sekoittumatta sotaan ja valtiotoimiin." Hän oli täysin häikäilemätön. Hän olisi voinut varastaa, panetella, murhata, hukuttaa tai myrkyttää, jos se vaan oli hänen edukseen. Hän ei tuntenut mitään jalomielisyyttä, vaan pelkkää halpaa vihaa, hän oli rajattoman itsekäs ja uskoton, petti korttipelissä, oli kauhea juoruamaan, aukaisi toisten kirjeitä ja ylpeili pahamaineisesta poliisilaitoksestaan, hieroi käsiään ilosta, kun oli saanut kuulla jonkun salaisuuden ympäristöstään ja kehuskeli "tietävänsä kaiken", hän sekausi naispukujen leikkelemiseen ja kuunteli tuntematonna kaduilla kansan hurraahuutoja ja ylistelyjä. Hänen tapansa olivat karkeat ja jyrkät. Hän käyttäytyi naisia kohtaan alhaisen tuttavallisesti. Hän tapasi nypistää heitä korviin tai nipistellä poskeen ollessaan hyvällä tuulella, miehiäkin hän loppupäiviinsä asti nykii korvista ja viiksistä ja silittää ja taputtaa heitä kuin hevosia. Ei käy ilmi, onko hän kuunnellut avaimenrei'issä, ainakaan ei ole saatu häntä siinä kiinni. Lyhyesti, kun olemme perehtyneet kaikkeen tuohon sädehtivään voimaan ja loistoon, niin huomaamme lopullisesti, ettemme ole olleet tekemisissä minkään kunnonmiehen kanssa, vaan petturin ja roiston: ja hän ansaitsee täydellisesti nimityksen Jupiter Scapin tai Veijari-Jupiter.
Kuvatessani niitä kahta puoluetta, joihinka nykyaikainen yhteiskunta jakautuu — kansanvaltaista ja vanhoillista sanoin, että Bonaparte edustaa kansanvaltaisuutta, toiminnan ja käytännön miehiä ennallaanolijoita ja vanhoillisia vastaan. En silloin huomauttanut eräästä asiasta, joka kuuluu niiden oleellisiin ominaisuuksiin, nimittäin, että nämä puolueet eroavat toisistaan ainoastaan kuten nuori ja vanha. Kansanvaltainen on nuori vanhoillinen, vanhoillinen vanha kansanvaltainen. Ylimysmielinen on kypsynyt ja hedelmäksi tullut kansanvaltainen — kumpikin puolue seisoo nimittäin samalla pohjalla, omaisuuden ratkaisevan merkityksen perustalla, jota toinen tavoittelee saavuttaakseen, toinen taas säilyttääkseen. Bonaparten voi sanoa edustavan koko tämän puolueen historiaa, sen nuoruutta ja sen vanhuutta, vieläpä runollisen oikeudenmukaisuuden perustalla sen kohtaloakin omassa kohtalossaan. Vastavallankumous, vastapuolue odottaa yhä toteuttajaansa ja edustajaansa, miestä, joka rakastaa ja ajaa todellisesti yleisiä ja yhteishyvällisiä asioita ja tarkoitusperiä.
Napoleon oli kuin mahdollisimman edullisissa olosuhteissa tehty koe siitä, mihinkä järki pystyy ilman omaatuntoa. Ikinä ei ole ollut johtajaa, jolla olisi ollut semmoiset lahjat ja voimat, ikinä ei ole ollut johtajalla semmoisia apuneuvoja ja apulaisia. Ja mitä tuloksia jättivät nyt tämä rajaton kyky ja valtava voima, nämä suunnattomat armeijat, poltetut kaupungit, tuhlatut aarteistot, miljoonat uhratut miehet, koko hämmennetty, turmeltu Europa? Ei mitään. Kaikki häipyi kuten hänen kanuunainsa savu eikä jättänyt jälkeäkään. Hän jätti Ranskan pienempänä, köyhempänä, heikompana kuin minä hän sen tapasi, ja koko vapaustaistelu oli alettava alusta. Koko koe oli perusteeltaan itsemurhaavaa laatua. Ranska palveli häntä voimallaan ja väellään ja varoillaan, niin kauan kuin se voi nähdä etunsa hänen eduissaan, mutta kun ihmiset huomasivat, että voittoa seurasi uusi sota, tuhouneita armeijoita uudet sotamiesotot ja että ne, jotka olivat ponnistelleet niin henkeen ja vereen asti, eivät koskaan päässeet nauttimaan työnsä hedelmästä — he eivät päässeet tuhlaamaan, mitä olivat saaneet kokoon, eivät päässeet lepäämään höyhenpatjoillaan eikä pöyhistelemään palatseihinsa, — kun he huomasivat tämän kaiken, niin luopuivat he hänestä. Ihmiset havaitsivat, että hänen kaikkinielaiseva itsekkyytensä oli tuhoisa kaikille muille. Hän oli kuin sähkörausku, joka vaikuttaa yhtämittaisia sähköiskuja siihen, joka on tarttunut siihen ja aikaansaa nykäyksiä, jotka kiristävät kokoon käden lihakset, niin ett'ei voi aukaista sormia, ja kala jatkaa ja antaa yhä voimakkaampia iskuja, kunnes se lopuksi rampaa ja surmaa uhrinsa. Siten tämä rajaton itsekkyyden kuilu kutisti, heikensi ja omisti itseensä niiden ihmisten voiman ja olemuksen, jotka palvelivat häntä; ja yleisenä huudahduksena Ranskassa ja Europassa 1814 oli "kylliksi hänestä"; "kylliksi Bonapartesta".
Se ei ollut Bonaparten syy. Hän teki kaikkensa elääkseen ja menestyäkseen ilman siveellisiä periaatteita. Hänet ehkäisi ja tuhosi asiain luonto, iäinen laki, joka vallitsee ihmisiä ja maailmaa, ja vaikkapa tehtäisiin miljoonat kokeet, olisi tulos aina sama. Jokainen koe, jolla on aineellinen ja itsekäs tarkoitusperä, on raukeava tyhjiin, tehköön sen sitte joukko tai yksityinen ihminen. Rauhaarakastava Fourier on saava aikaan yhtä vähän kuin tuhoisa Napoleon. Niin kauan kuin sivistyksemme perustuu omaisuuteen, keinotekoisiin esteihin ja etuoikeuksiin, on se oleva alinomaisten epäonnistumisten ja pettymysten uhrina. Rikkautemme ovat jättävät meidät sairaiksi, hymyymme on sekautuva katkeruutta, ja viinimme on polttava suussamme. Ainoastaan se hyvä kantaa hedelmää, josta voimme nauttia ovet avoimina ja joka on hyväksi kaikille ihmisille.
VII.
Goethe, kirjailija.
Maailman järjestyksessä tapaan minä sijan valmistetuksi myöskin kirjailijalle tai kirjanpitäjälle, joka kertoo tuon ihmeellisen elämänhengen teoista, joka tykkii ja työskentelee kaikkialla. Hänen tehtävänään on omistaa henkeensä ulkonaiset tapahtumat ja sitte valita ja eroittaa niistä erinomaisimmat ja ilmekkäimmät.
Luonto kaipaa ja vaatii kertomista. Kaikki ilmiöt työskentelevät kirjoittaakseen omaa historiaansa. Niin tähteä kuin hiekkajyvääkin seuraa sen varjo. Alas vyöryvä kivimöhkäle jättää naarmunsa vuoren kylkeen, joki viilloksensa maanpintaan, eläin luunsa maakerrostumaan, sanajalka ja lehti vaatimattoman hautakirjoituksensa kivihiileen. Putoava vedenpisara kaivertaa veistoksensa hiekkaan tai kiveen. Ei astu ihmisjalka askeltakaan lumella tai maanpinnalla piirtämättä pysyvämpää tai haihtuvampaa karttaa matkastaan. Jokainen ihmisteko kaivertuu kanssaihmisten muistoon ja tekijänsä olentoon ja piirteisiin. Ilma on täynnä ääniä, taivas merkkejä, maanpinta on kauttaaltaan muistomerkkejä ja muistokirjoituksia, ja jokainen esine on peitetty salamerkkien kudoksella, jotka puhuvat selvää kieltään sitä ymmärtävälle.
Luonnossa tapahtuu tämä oman historian kirjoittaminen lakkaamatta, ja kertomus on kuin leimasimen jälkeä. Se ei liioittele eikä myöskään anna liika hiukkaa. Mutta luonto pyrkii ylemmäksi, ja ihmismaailmassa on kertomus jo enemmän kuin pelkkää leimasimen jälkeä. Kertomus muodostuu alkuperäisen esitettävän uudeksi ja hienommaksi kuvaksi. Kertomus on elävä, kuten kerrottava on elävä. Ihmisen muisto on kuin jonkinlainen kuvastin, joka vastaanotettuaan ympäröivien esineiden kuvat yht'äkkiä herää eläväksi ja esittää ne uudessa järjestyksessä. Menneet tapahtumat eivät jää siihen elottomina ja liikkumattomina, vaan muutamat hälvenevät varjoon, toiset taas kohoavat loistoon, niin että edessämme tuota pikaa on uusi kuva, jonka muodostavat tärkeimmät tapahtumat. Ihminen työskentelee myöskin omasta puolestaan tämän kuvan syntymisessä. Hän pyrkii ilmaisemaan itseään, ja se, mikä on hänen sanottavinaan, lepää kuin paino hänen sydämellään, kunnes hän on vapahtanut itsensä siitä. Mutta tällaisen yleisen puhelu- ja seurusteluilon ohella on muutamilla ihmisillä aivan erikoiset synnynnäiset voimat tämmöiseen elämän uudestiluomiseen. Muutamat ihmiset ovat syntyneet kirjailijoiksi. Puutarhuri hoivaa jokaista vesaa ja siementä ja kirsikankiveä: hänen kutsumuksensa on kasvien istuttaminen. Yhtä harras on kirjailija omaan tehtäväänsä. Mitä hän havaitsee ja kokeekin, muodostuu hänelle malliksi ja kuvauksen esineeksi. Hän pitää joutavina semmoisia puheita, että olisi muka jotakin, mitä ei voi sanoin kuvata. Hänen uskonsa on, että kaiken, minkä voi ajatella, voi kirjoittaakin, niin korkeimman kuin vähäpätöisimmänkin, ja hän tahtoisi kuvata Pyhän Hengenkin, ainakin yrittää kuvata. Mikään ei ole niin laajakantoista, niin syvämielistä, niin pyhää, ett'ei se juuri sentähden pakkautuisi hänen kynäänsä — ja hän kirjoittaa sen. Hänestä on ihminen kertomis- ja kuvauskykyä ja maailma taas olemassa kerrottavaksi. Jokaisessa onnettomuudessa tapaa hän uusia aineksia, kuten saksalainen runoilijamme sanoo: "Soi jumalat mun laulaa, mitä kärsin." Vimma ja tuskatkin kasvavat hänelle korkoja. Äkkipikaisilla ajattelemattomilla teoilla ostaa hän viisautensa. Mielipahatkin ja intohimon myrskyt ainoastaan täyttävät hänen purjeensa, tai kuten kunnon Lutherimme sanoo: "Kun olen vihastunut, rukoilen hyvin ja saarnaan hyvin", ja jos tuntisimme kaunopuheisuuden hienoimpain leimahdusten synnyinhistorian, johtuisi useasti mieleemme sulttaani Amurathin aulis kohteliaisuus hänen leikkauttaessaan muutamain persialaisten päitä, jotta hänen lääkärinsä Vesalius saisi nähdä heidän kaulalihastensa värähtelyn. Kirjailijan onnettomuudet ja kompastukset valmistavat hänen voittojaan. Uusi ajatus tai järkyttävä intohimo paljastaa hänelle, että kaikki, mitä hän siihen asti on oppinut ja kirjoittanut, on ainoastaan ulkopuolista — ei itse asiaa, vaan ainoastaan jotain asian humua. Mitä silloin? Heittääkö hän kynän kädestään? Ei, hän alkaa kuvauksensa uudestaan ja siinä uudessa valossa, joka nyt loistaa hänelle — voidakseen, jos mahdollista vielä pelastaa jonkun totuuden sanan. Luonto on myötävaikuttamassa. Mikä voidaan ajatella, voidaan myöskin lausua julki, ja pyrkii se alinomaa ilmaisuunsa, vaikkapa vaankin saamattomien ja sammaltavien ilmaisukeinojemme esilletuomana. Elleivät voimamme ja keinomme riitä käsittämään ja hallitsemaan sitä, vartoo ja valmistelee se, kunnes se lopulta on muovannut ne tahtonsa mukaisiksi ja löytää ilmaisunsa.
Tämä pyrkimys ja jäljittelevän ilmaisun tavoittelu, jonka havaitsee kaikkialla, on hyvin ominaista luonnon tarkoitusperille ja on ainoastaan jonkinmoista pikakirjoitusta. On korkeampiakin asteita, ja luonnolla on varalla loistavammat lahjat niille, jotka se on valinnut korkeampaan tehtävään, tiedemiehille ja kirjailijoille, jotka näkevät yhteyden siellä, missä muut näkevät ainoastaan katkelmia, ja jotka ovat pakoitetut näkemään ja esittämään tapahtumat ja asiat korkeammassa ihanteellisessa järjestyksessä ja siten antamaan olemiselle sen navan, jonka ympäri maailma kiertää. Luonnolle on sydämenasiana ajattelijan ja tiedemiehen syntyminen ja muodostaminen. Se on tarkoitusperä, jota se ei koskaan kadota näkyvistään ja joka on valmistettu jo luonnon alkumuodossa. Semmoinen ihminen ei ole mikään ainoastaan mahdollinen ja satunnainen ilmiö, vaan elimellinen osa, yksi perustekijöitä, jota on edellytetty ja jonka ilmenemistä on valmistettu jo ammoisista ja iäisistä ajoista olemisen liitoksissa ja kudoksissa. Häntä elähyttävät ja kohottavat aavistukset ja välittömät näkemykset. Hänen rinnassaan vallitsee jonkinmoinen tulisuus, joka seuraa alkuperäisen totuuden havaitsemista, joka totuus on kuin henkisen auringon loisto kaivannon kuiluun. Jokainen ajatus, joka sarastaa sielussa, ilmaisee heräyshetkenään jo arvonsa, onko se ainoastaan joku päähänpisto vai todellinen voima.
Jos kirjailijalla on sisäiset kiihottimensa ja sisäinen vetonsa, niin kaihotaankin ja kaivataan toisaalta hänen lahjojaan tarpeeksi. Yhteiskunta kaipaa aina kaikkina aikoina terve- ja raitismielistä miestä, jolla on riittävät ilmaisu- ja kuvausvoimat pysyttääkseen kaikki yksipuolisuuksien liioittelut oikeassa suhteessa tosioloihin nähden. Kunnianhimoiset ja voitonhaluiset tulevat viimeisellä keppihevosellaan, mikä milläkin tullitaksallaan, Texas'in radallaan, uuskatolisuudellaan, mesmerismillään, Californiallaan; ja irroittamalla asian suhteistaan voivat he helposti esittää sen jonkinmoisen sädekehän ympäröimänä, joten kokonaiset ihmisryhmät hullaantuvat siihen, eikä tätä hullaantunutta joukkoa johda oikeaan ja tee sen terveemmäksi toinen vastakkainen joukko, joka pelastuu tästä erikoisesta mielipuolisuuden lajista yhtäläisen huumaantumisen kautta, joka kohdistuu jonnekin toisaanne. Mutta jos jollakin ihmisellä on niin laaja ja kokonainen yleiskatsaus asioihin, että hän voi palauttaa tuon eristetyn kumman oikeaan ympäristöönsä ja asemaansa taaskin — niin kohta haihtuu harha, ja yhteiskunnan palaava arvostelukyky kiittää varoittajansa arvostelukykyä.
Tutkija puhuu vuosisadoille, mutta hänessä kuten muissakin ihmisissä elää myöskin halu olla sopusoinnussa aikalaistensa kanssa. Nyt on pintapuolisista ihmisistä jotain naurettavaa oppineissa ja hengenmiehissä, tämä ei sentään merkitse mitään, ellei oppinut kiinnitä huomiotaan siihen. Meillä suosii ja ihailee niinhyvin jokapäiväinen puhelu kuin yleinen mielipidekin käytännön miestä, ja varmavaraisesta yhteiskunnan jäsenestä puhutaan varsin huomattavalla kunnioituksella kaikissa piireissä. Rahvas ajattelee aatteen miehistä samalla tapaa kuin Bonaparte. Aatteet hämmentävät yhteiskunnallista järjestystä ja mukavuutta ja tekevät lopulta miehensä houkkioksi. Arvellaan, että laivalastin lähettäminen New Yorkista Smyrnaan tai osakasten hommaaminen yhtiöön, jonka tarkoituksena on saada käyntiin 5 à 10,000 rukkia, tai puuhailu kokouksissa ja maalaiskansan ennakkoluulojen ja herkkäuskoisuuden hyväkseen käyttäminen, jotta voisi olla varma heidän äänistään marraskuun vaaleissa — että semmoiset hommat ovat käytännöllisiä ja suositeltavia.
Jos minun pitäisi verrata paljon ylevämpilaatuistakin elämää mietiskelylle omistettuun elämään, niin en tohtisi suurellakaan varmuudella langettaa ratkaisuani edellisen eduksi. Ihmiskunnalle on sisällinen valaistus niin ratkaisevan tärkeä, että erakko ja munkki voivat esittää monenmoista puolustaakseen omaa ajattelulle ja rukoukselle omistettua elämänlaatuansa. Jonkinmoinen yksipuolisuus, itsepintaisuus ja tasapainon puute on se hinta, jolla kaikki toimeliaisuus on maksettava. Toimi ja työskentele, jos niin tahdot — mutta kaikki toimimisesi on turmioksesi. Ihmisen teot ovat hänelle ylivoimaisia. Näytä minulle mies, joka on tehnyt jotakin ja joka ei ole tullut tämän tekonsa uhriksi ja orjaksi. Mitä he ovat tehneet, se kietoo heidät ja pakoittaa heidät tekemään samaa yhä uudelleen. Ensimäinen teko, jonka piti olla ainoastaan koe, muuttuukin toiminnan ohjeeksi. Tulinen uudistaja pukee ylevän aatteensa johonkin menoon tahi muotoon ja hän ja hänen ystävänsä tarrautuvat tähän muotoon unohtaen itse aatteen. Kveekari on perustanut kveekarilaisuuden, shakeri (vapisija) luostarinsa ja tanssinsa, ja vaikka kumpikin puhuu hengestä, niin ei heissä kuitenkaan ole mitään henkeä, vaan ainoastaan kuollutta toistelua, joka on aivan hengen vastakohtaa. Mutta mitä uutta on hänellä tänään tarjottavana. Innostuksen teoissakin jo ilmenee tämmöistä kuihtumista, mutta toimeliaisuuden alemmissa ilmestysmuodoissa, noissa, joilla ei ole muuta korkeampaa tarkoitusperää kuin mukavuutemme ja pelkuruutemme lisääminen, viekkauden teoissa, teoissa, jotka varastavat ja valehtelevat, teoissa, jotka eroittavat ihmisen henkisen ajatteluvoiman käytännöllisestä kyvystä ja julistavat pannaan järjen ja tunteen, niissä ei ole muuta kuin kuihtumista ja kielteisyyttä. Hindut kirjoittavat pyhissä kirjoissaan: "Lapset ainoastaan, vaan eivät oppineet miehet puhu ajattelun ja toiminnan kyvyistä kahtena eri asiana. Ne ovat yhtä, sillä kummatkin saavuttavat saman päämäärän, ja sija, jonka toiminnan miehet voivat voittaa itselleen, on ajattelijainkin voitettavissa. Hän, joka näkee, että ajattelun oppi ja toiminnan oppi ovat samaa, hän näkee todellisesti." Sillä suuren teon pitää perustua henkeen. Teon mittana on se tunne, josta se puhkee. Suurin teko voi helposti tapahtua mitä salatuimmassa yksityiselämässä.
Tämä halveksuminen ei milloinkaan lähde johtajista, vaan osoittavat sitä alemmat henkilöt. Voimakkaat miehet, jotka seisovat käytännöllisen luokan etunenässä, ovat osallisia ajan aatteista ja tuntevat liika elävää myötätuntoa hengen miehiä kohtaan. Yleensä eivät miehet, jotka jollakin alalla ovat eteviä, halveksi minkään muun alan miehiä. Heillä on aina pääkysymyksenä Talleyrand'in kysymys, — ei se: onko joku rikas? — onko hänellä mitään luottamustoimia? kuuluuko hän oikeamielisiin? onko hänellä sitä tai sitä kykyä? kuuluuko hän edistyksen miehiin? vai vanhoillisiinko? — vaan: onko hän yleensä jotakin? täyttääkö hän sijansa? Hänen pitää olla mies paikallaan. Se on kaikki, mitä Talleyrand, mitä valtion johtajat, mitä terve ihmisjärki häneltä vaativat. Ole todellinen ja ihailtava, mutta älä sillä tapaa kuin me tunnemme, vaan sillä tapaa kuin itse tunnet. Kyvykkäät miehet eivät välitä, mitenkä ihminen on kyvykäs, kunhan hän vaan on kyvykäs. Mestari rakastaa mestaria eikä välitä, onko hän puhuja tai taiteilija, käsityöläinen tai kuningas.