IHMISLAPSIA ELÄMÄN SAATOSSA

Kertomuksia ja kuvauksia

Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.

SISÄLLYS:

 Kodin helmasta
 Nocturno
 Piika
 Vanhan Siinan vierailu
 Elon virta vilahtelee
 Niinkuin huhtikuun päivä —
 "Aikamme uros"
 Katsaus
 Renki
 Kohtaus vesillä

Kodin helmasta

Varsinainen poika-ikäni on minun muististani kokonaisuutena himmennyt. Silloin tapahtui hiljallensa, että ne juuret, joilla alunpitäin olin kasvupaikkaani kiintynyt, ratkeilivat toinen toisensa jälkeen. Olin kuin ihminen, joka jostain luukusta kurkistaa ylempään kerrokseen, näkee siellä paljon viehättävää, jota jää katselemaan jaksamatta kohottautua sinne kokonaan. Myöhemmin voi käydä niin, että hän kyllästyy ikävään asemaansa, yläkerta kadottaa näköviehätyksensä, kun ei siihen kumminkaan pääse koskemaan, ja hän painuisi jo takaisin alakertaansa, mutta ei mahdu enää luukusta. Hän jää iäksensä siihen riippumaan. Alas näkyy pelkät ilmeettömät jalat ja ylös tuskastunut pää, eikä kummallakaan kerroksella ole hänestä iloa, vaan haittaa. Mutta tästä ei nyt tällä kertaa sen enempää…

Poika-iältäni säilyy siis muistissani vain hajallisia kuvia, joista en juuri itsekään välittäisi. Sillä joskus sattuu, että ne asettuessaan mielialani eteen voivat keskellä runollista metsätietä yhtäkkiä häiritä koko oloani. Ja niistä alkaa tavallisesti mielikuvien verkko, joka on niin kudottu, että sen läpi katsottuna kaikki mitä olen ollut ja elänyt, näyttää sietämättömän epäsointuiselta. Sieltä vilahtaa mieltä etovana ensimmäinen rakkauteni, tosiasiallinen, ei se, josta kirjoitetaan. Näen vanhuuttaan vaappuvan pörrökarvaisen Liinu-nimisen hevosen, jonka mitätöntä muistoa en saa poistumaan, näen kotini … ja vaikkeivät ne mielikuvat tuotakaan minulle mitään lempeätä hartaushetkeä, niin otan ne kerran tyynesti katsellakseni sieltä kaukaisuudesta. Ovathan ne kuitenkin olleita ihmiselämän tapauksia.

* * * * *

Minun isäni ja äitini ovat ikänsä kaiken olleet pikku-eläjiä. Kaikenlainen ahertaminen kuuluu heidän luontoonsa, ja tähän aherrukseen liittyy aina nöyrä ja lämmin hartaus, joka ilmenee hiljaisena valitteluna, penseä huokailu, joka on ominainen hyville mökkiläisille. Paraiten sen kuulee siinä äänessä, joka liittyy haukottelemiseen. Lapsesta pitäen on minussa tämän heidän pikkupiirteensä vastavaikutuksena — ja ihan luonnonlain välttämättömyydellä — ilmennyt ylimielinen välinpitämättömyys kaikesta, harkittu huolellisuuden halveksiminen ja näin ollen jatkuva eripuraisuus isän ja äidin kanssa. Kun isä oli kipeä ja huohotteli sängyssään, ei se herättänyt minussa sääliä, vaan vastenmielisyyttä. Jos silloin tuli vieras, puhui hän tämän kanssa mielellään, yhä huohotellen, mutta minä pakenin ulos. En ymmärrä miksi, mutta aina minun on ollut mahdotonta osoittaa huomiota hänen kivulleen, vaikka salaa olen pannut merkille, että hän joskus on sentähden itkenyt itseksensä.

Isän kivulloisuuden takia olivatkin meidän kotielämässämme useimmat hetket epäsointuisia. Mutta oli sellaisiakin hetkiä, joina joku onnen harhakuva lumosi isän ja äidin sielun, niin että he tulivat hentomielisiksi, joka taas kiusasi minua. Minua kiusasi kaikki.

Muutamat lähiseudun isännät, jotka emäntiensä tähden eivät uskaltaneet ryypätä kaupungin aineita kotonansa, hommailivat niitä silloin tällöin meille ja pujahtivat salavihkaa nauttimassa. Isä ja äiti tunsivat liikutusta tästä luottamuksesta, jonka he erikoisella kunnollisuudellaan olivat ansainneet, sillä sen tiesi jokainen, etteivät asiat meiltä minnekään kulkeneet. Ja naapuritölleissä kadehdittiin ja katsottiin meikäläisiä kieroon.

Kun esim. Siintolan äijä tuli meille, valtasi sekä isän että äidin mykkä palvelevaisuus. Mentiin kamarin puolelle, jossa minä loma-aikoinani kirjoittelin, ja siellä ruvettiin tekemään puolikuppisia. Isä punoitti sisällisestä menestyksen ilosta, siveli leukansa alla viihtyviä parranhaippujaan ja aina vähän päästä oli alkavinaan jotain puhua, vaikkei ollutkaan mitään sanottavaa: "… se tota noin…" Ja äidin suurissa silmissä näkyi hartauden loistetta, kun hän kiiruhti kamarista pirtin puolelle, jonne joku kyläläinen kuului tulleen.

Minä en koskaan pysynyt sisällä näinä merkkihetkinä, vaan retkeilin harvapuiselle kunnaalle, jossa minulla aidan alla oli tupakkavehkeet. Hyräillen keskeyttämättä yhtä ja samaa laulua makasin tuntikaudet selälläni ruohikossa ja tunsin suonissani tupakan herättämää halua kokea jotain epämääräistä hekumaa… Sitten kävelin kotiin, josta Siintola oli lähtenyt ja jättänyt jälkeensä lauhkean onnellisuuden mainingit. Isä hääri alhaalla "puu-alttarillaan" kokoilemassa syliinsä jos jonkinlaista kapulaa, jota sitten asetteli pirttiin kuivamaan kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Hänen tyydytyksensä oli sitä syvempi, mitä enemmän ja mitä erilaisempia puita oli eri ryhmiin huolellisesti asetettuna kuivamaan, olipa sitten suvi tai talvi. Ja äiti kokoili kutun ämpäriin sotkuja juomaksi, ja mitä monipuolisemmaksi hän sen sai, sitä liikuttavampi oli hänen onnensa. Kun ehtoo tuli ja puita oli karttunut pirttiin ja kuttu saanut juomansa, sanoivat molemmat "hohoi" äänellä, joka minussa vihloi luita ja ytimiä ja herätti riitelemishalua. Minussa oli paljon poikaa, sillä minä hommailin jo silloin itse koulunkäyntiini tarvittavat rahat.

Nyt oli käynyt hyvin, sillä Siintola oli antanut isälle luvan kokoilla perämaasta puita, ja siksi tuli "hohoi" tänä iltana tavallista syvemmältä sydämen pohjasta.

— Olisihan sitä taas puita, mutta ei niitä saa millään kotiin — hohoi.

Tiedän kyllä, että se oli rumasti, mutta ainakin silloin minun oli mahdotonta olla siihen sanomatta:

— Ja teitä ei saa millään lakkaamaan rutisemasta, oli asiat kuinka hyvänsä.

Se oli ensimmäinen laukaus. Isän kasvot synkistyivät ja hän mutisi:

— Kalva sinä hyvin vaan, poika parka. Mutta hankkisit ensin sylyyksenkin puita ja nalkuttaisit sitten vasta. — Hän nousi niinkuin jotakin tekemään ja minä jatkoin:

— Ei niillä hankkimisilla kannata teidänkään isotella.

Äiti ei puhunut mitään, mutta tempoili kiukkuisesti minulle suupieliään.
Minä sanoin hänelle:

— Mitä te siinä nikutatte, ei se auta.

Isä meni ulos ja äiti väänsi itkua: "Kehtaat sillä lailla isääs kalvaa, kyllä se niin monta kertaa sun tähtes…"

Isä kuului palaavan ulkoa. Minä menin ilman illallista maata ja paukautin ovea mennessäni.

Viikon päästä oli meillä Mikkolan äijän pullo, ja se oli siksi iso, että äijä lähti meiltä aikalailla "nauttineena". (Tämä oli "nauttimista", kylän pojat sensijaan "renttuilivat".) Isäkin oli "nauttinut", ja silloin väreili meidän asumuksen yllä aina erikoinen sävy. Jokapäiväisessä elossa oli näet isän ja äidin asema jotenkin yhtäläinen: äiti ymmärsi ja harrasti puuasioita ja isä ohjasi moitiskellen äitiä kutunjuomakysymyksissä. Mutta kun isä oli "nauttinut" ja meni sitten lämpöisen lempeänä sänkyyn "huokaamaan", niin silloin hän oli oikein "meidän isä". Äiti oli ääneti hartaudesta, minä halveksimisesta.

Nyt oli Mikkolan äijä antanut heinämaata niin paljon, että sillä olisi saattanut ruokkia kolme kuttua talven yli.

Kun siis talvi alkoi, oli metsässä puita ja ladossa heiniä, mutta ei ollut hevosta, millä niitä kuljettaa. Hevosta… Mutta nyt osoitti isä, että hän ansaitsi maineensa, että hän oli parhaita, huolehtivimpia mökinäijiä. Hän ahersi kuin ahersikin niin, että joulun edellä osti jostain töllikulmalta hevosen kolmellakymmenelläyhdellä markalla. Hän aikoi pitää sitä talvisydämen, vedättää puunsa ja myydä sen kevätpuoleen, saisi ehkä hyvät ruokkijaisetkin. Hevonen oli heikko ja vanha, mutta oli huomattava, että se sentään joutui pois kurjuudesta "oikeisiin ihmisiin", kun joutui meille.

Tätä hevosta minä halveksin alusta aikain, mutta siihen liittyy kuitenkin yksi minun kiintyneistä muistoistani. Siitä on jo toistakymmentä vuotta, ja sen hevosen nahasta tehdyt saappaanterät ovat jo mädäntyneet jossain perunamaan syrjässä. Mutta vielä vähän muista asioista…

* * * * *

Sillä joululomalla tapahtui minussa suurenmoisin ilmiö, mitä ihmisen yleensä sallitaan täällä ajassa kokea, nimittäin ensimmäinen varsinainen rakastuminen. Huolimatta merkillisyydestään on sekin tapaus niin täydellisesti kadottanut valtansa minun sieluni liikkeisiin, muuttunut niin lievimmin sanoen yhtäkaikkiseksi, että minun on käytettävä tahtoani voidakseni yksityiskohtaisesti sitä muistella. Ja luulen, että useimpien, jotka ovat päässeet minun ikääni, on käynyt samoin. Mutta silloin, silloin oli ihan varmaan toisin.

Helpoin on minun siitä nyt muistaa eräs tunnelma, joka vielä joskus voi palata semmoisenaan. Kävelen kylän maantietä talvisena pakkasehtoona, taivas on tähdessä. Kylän talojen ja asumusten tulet nousevat ja laskevat askelteni tahdissa. Minun mielikuvitukseeni tekee miellyttävän voimakkaan vaikutelman se, että jäisen avaruuden alla tuolla ja täällä on aivan lämpöisiä kohtia, niinkuin siellä jotain olisi suloisessa kyyristyksessä villapeitteen alla. Kaksi toisiansa syleilevää, äärettömän hämärän kylmyyden keskellä. Ja minusta tuntuu, niinkuin oma sieluni olisi sellaisessa kammiossa, ruumiini sisällä, mutta yksinään. Miksi yksinään? Minä lähden jäälle kävelemään ja tulen rannalla ylenevän kartanon päärakennuksen kohdalle. Siellä hän liikkuu, hänen huoneessaan on villamatot ja lämmin, puhdas ilma… Minä suljen silmäni, jolloin sieluni paikalla lähtee leijaamaan, tulee hänen huoneeseensa ja sanaa sanomatta me syleilemme, ei mitään muuta kuin syleilemme. Ja koko ympäröivä maailma on hyytynyt jäähän.

Kunnes avaan silmäni ja tähdet ja tulet alkavat taas vaappua ylös ja alas, kun minä onnellisena kävelen kotiin. Olen niin onnellinen, että nähdessäni tulen saunan oheen kyhätystä tallista, menen sinne katsomaan, vaikka tiedän isän siellä olevan Liinua ruokkimassa. Minä suorastaan pidän isästä sillä hetkellä: kunnon hyvä maalaisukko, siellä hommailee nyt hevosensa kanssa. Menen ovelle ja kyselen jotain ja me puhelemme niinkuin kaksi hyvin toimeentulevaa aikuista miestä, niinkuin emme ikinä olisi riidelleet. — —

Minä olin nähnyt kartanon vierasneidin ensi kerran maantiellä, ja hänen katsoessaan minuun rakastunut häneen, ja todellakin silmittömästi. Sillä hän oli silloin kaksikymmentäkuusivuotias, hyvin täyteläinen, tumma kaunotar. Hänen suora käyntinsä ja koko olonsa kuvasti sellaista naissulojen majesteettia, jommoista sittemmin olen kyllikseni nähnyt suurkaupunkien valtakaduilla. Mutta minä olin kuudentoistavuotias enkä ollut eläissäni käynyt sisällä herrasväissä. Kun taas seuraavan kerran kohtasin heidät maantiellä, kääntyi nuori patruuna, joka tiesi kuka olin, minun puoleeni ja pyysi minua illalla kartanoon teetä juomaan niin ystävällisesti, että minä aivan tyrmistyin ja tunsin huimausta.

Kuinka minä sitten sinne hankin ja sen vierailun läpi luovin, siinä olisi aihetta erikoiseen muistelmaan. Kaikkein voimakkaimmin minuun vaikuttivat oudot, ihanat tuoksut: huonekaluista lähtevä lemu ja hiukan ummehtunut mutta hieno sikarinsavu. Ja kerran jouduin niin lähelle häntäkin, että…

Aivan kiihtyneenä saavuin kotiin, jossa jo nukuttiin. Minua oli pyydetty toistekin. Seisoskelin ypöyksin meidän mäellä ja kartanoon päin katsellen tunsin voimakkaimmin ensi rakkauteni, joka nyt jälkeenpäin muistellen, tiesi miksi, tuntuu niin vastenmieliseltä. Niin nyt, mutta silloin oli kyllä toisin. Jotain kiihdyttävää oli siinäkin, että rakkauteni esine oli minulle niin tuiki saavuttamaton. Ehkä se siitä syystä pani unohtamaan koko muun maailman.

Menin vielä tallin oven taakse ja kuuntelin kuinka hevonen söi. Tasainen narskutus kuului, kunnes se äkkiä taukosi hiljaisuudeksi. Vähän päästä se huokasi pitkään ja syvään ja rupesi taas syömään. Palasin pihalle ja kolkutin oveen. Isä tuli avaamaan, kyhnytti kylkeään ja massutti suutaan, kuten hänen tapansa oli unesta herätessään. Mutta minä menin kamarin puolelle ja rupesin kirjoittamaan runoa. Huomasin itsekin, kuinka olin siirtynyt pitkän askeleen poispäin synnynnäisestä maailmastani, ja sitä siirtymistä jatkui sittemmin muutamia vuosia, kunnes kyllästyin luukusta katselemiseen…

* * * * *

Minä olin ollut kävelemässä jäällä, ja kartanolaisia oli mäkeä laskemassa. Yksi heistä laski suksilla minua kohden, tuli aivan luokseni, se oli hän.

— Tunsinhan minä teidät, hyvää iltaa, kuulin minä hänen äänensä sanovan.

Minä nostin karvalakkiani enkä saanut mitään sanotuksi. Kuun valossa näin hänen silmiensä vilkahduksen, joka näytti ilmaisevan jotakin erityistä hyväntunnetta, sellaista, jota ihminen tuntee silloin, kun ei mikään häiritsevä sivuseikka riko tilanteen sopusointua.

— Tulkaa tänne rantaan tekin, siellä on veljeni pienokaistensa kanssa, heillä on kelkkakin.

Vaistollaan hän kai huomasi, etten minä osannut mitään sanoa, jollei hän kysellyt, ja hän rupesi kyselemään. Minun mielessäni ailahteli kaikki sekaisin. Päivisin olin elänyt vain hänessä, iltaisin pienessä kamarissani, mustuneen lampun valossa kirjoitellut runoja ja suureen onneeni oli sekaantunut omituinen vakava tunne. Ja vuoteessa olin puristanut tyhjää syliäni häntä kuvitellen, posket palavina, kunnes se jo etoi mieltäni… Ja nyt hän hiihteli tuossa lähelläni. Minun oli hyvä tilaisuus katsella häntä, ja hienon hieno epämieluisuuden tunne hiipi yhteen sieluni kolkkaan. Kaikkien niitten ajatusten ja mielikuvien jälkeen, joista olin itsekseni nautiskellut ja joissa itse olin esiintynyt hänen rinnallaan, hänen kumppaninaan, hävisin minä tässä hänen läheisyydessään vapisevaksi olennoksi. Hän oli nyt niin suunnattomasti väkevämpi, siinä oli pettymys, siitä oli tuo hieno epämiellyttävä tunne. Mutta minä seurasin häntä kuin magneettia, vaikka mielessäni vilahti, että taas saan kotona kolkuttaa ja kuunnella nurinat.

Minun oli helpompaa kun tultiin toisten luo. Lyöttäydyin ystäväksi pikkupojan kanssa ja sain hänen totensa sanotuksi pari hyvää sukkeluuttakin. Sitten jäin patruunan kanssa seisomaan mäen päälle ja me puhelimme asiallisesti. Nyt kun hän ei ollut läsnä, hämmästytti minua oma keskustelutaitoni. Huomasin selvästi, että minuun oltiin kaikin puolin tyytyväisiä, ja kun hänkin jälleen oli kiivennyt meidän luoksemme, menimme vilkkaasti puhellen teetä juomaan. Annoin koko ajan itsestäni reilun turmeltumattoman maalaispojan kuvan, tuommoisen tyynen ja rehellisen, joita nousee meidän kansan syvistä riveistä, tuon jäykän, mutta sittenkin ihailtavan kansan. Niin voimakkaasti sellaista kuvastelin, että sillä hetkellä itsekin todella tunsin sellainen olevani, eikä minun enää tarvinnut pitää huolta käytöksestäni, se muodostui itsestään tuon kuvan mukaiseksi.

Vieläpä rakkautenikin sai siitä sävynsä.

Jossain yhteydessä tuli hän aterian aikana sanoneeksi minusta puhuen:

— No, mutta eihän herra ——— ole mikään vieras.

Se oli sangen lämpimästi sanottu. Kun minä siihen hymyilin, en katsonut häneen, vaan hänen äitiinsä, vanhaan patrunessaan. Ja minä huomasin, että niin juuri minun pitikin tehdä, sillä vanha patrunessa vastasi hymyyni tavattoman suopeasti.

Ilta kului. Minä olin tasaisen huumeen vallassa ja kaikki sujui kovin helposti. Aivan vaivattomasti minä sitten ajan tultua nousin ja tein lähtöä. Ja hyvästeltyään kysyi hän, milloin aioin kaupunkiin; ja sen kuultuaan sanoi:

— Tulkaa jo huomenna, kun mekin menemme.

Minä kävelin talvitietä ja kartano jäi taakseni metsikkönsä keskeen. Valot loistivat akkunoista, se näytti lämpöiseltä ja suuri määrä sitä lämpöä oli jäänyt minun ruumiiseeni, ikäänkuin tarttunut vaatteisiini. Tällöin tunsin ensi kerran voimakkaimpana sen onnen harhakuvan, joka sitten myöhemmin tuli minulle niin kohtalokkaaksi. Tämä tila oli minusta ihanin. En ollut sidottu sinne, mistä tulin, mutta minä tunsin, että minua siellä rakastettiin ja aivan toisella tavalla kuin he toisiaan rakastivat. Rakkauteni häneen oli nyt jo miltei yhtä kuin rakkaus hänen perheeseensä, tuohon ilmapiiriin, jossa lemahti plyshi ja sikarinsavu…

Lähenin kotia ja olin kumman levollinen sen nurinan suhteen, jonka tiesin odottavan ovella. Katselin meidän nukkuvaa asumustamme ja näin isän ja äidin siellä sisällä kuin joinain vieraina olentoina, joilla on tapana tuskailla ja voivotella, mutta jotka minun puolestani kernaasti saivat pitää tapansa. Mitä minä heidän kanssaan riitelen, olkoot mitä ovat. Nyt minä kolkutan ja menen sisään aivan levollisena.

Kuuluu suun massutus ja kyljen kyhnytys. Hakaa kopeloidaan, temmataan ja ovi aukenee.

"… kummallisen tavan ottanu … yöt läpitte…"

— Ei sitä tapaa kauan tarvitse kärsiä, minä lähden huomenna.

— Ei huomenna suinkaan mihinkään mennä, minä lähden Siintolan kanssa haastematkoille vieraaksi mieheksi.

— Se on te, mutta minä lähden kaupunkiin.

Sanoin ja menin kamariini.

Aamulla heräsin siihen, että pirtin puolella puheltiin. Siellä oli siis vieras. Kuului olevan Siintola.

— Mm, mitä sillä väliä on, kyllämar minä Mikon saan kanssani, kuului
Siintola sanovan.

Isän ääni oli matala, hauskan hyväntahtoinen.

— Kartanoon on kai soitettu, että sen pitää olla jo huomenna paikalla, niin että täytyy sitte jo tänäpäivänä lähteä, selitteli hän Siintolalle, ja minä olin näkevinäni siihen sivuun liitetyn silmäyksen, tuommoisen, että: kun on soitettu ja vielä kartanoon, niin…

Siintola lähti sitten vähän päästä ja minä nousin pukeutumaan.

Pirtissä oli jo täydessä käynnissä minun lähtöhankkeeni. Tällainen tilanne uudistui säännöllisesti lomalta lähtiessäni ja oli minulle ikävä, mitä ikävin. Isä tuli ja meni tuijottaen alas eteensä, kuten vanhain miesten on tapana, ja silloin tällöin puraisten olematonta mälliä. Valjaita oli neulottava ja kaikenlaista varaa tehtävä. Äiti oli isälle armelias ja kysäisi joskus, mitä varten hän niin ja niin teki. Isä sai silloin naurahtaa hänen lyhyelle ymmärrykselleen ja hiukan härnäten selittää tarkoituksensa. Niin he ymmärsivät ja tyydyttivät toisiaan, mutta minä kartoin osoittamasta mitään huomiota heidän hommiinsa, oleilin ja teeskentelin haukotusta.

Meiltä oli asemalle kahden tunnin ajomatka, ja junan piti olla siellä kolmen aikaan. Kello viidestä asti oli meidän pirtissä vallinnut lähtötunnelma ja kello kymmenen seisoi Liinu aseissa. Läheni se masentava hetki, jolloin piti sanoa hyvästi äidille. Ei minun häntä ikävä tullut vähääkään, päinvastoin valtasi mieleni tyydytys, kun koti jäi näkyvistä, mutta minun oli vastenmielistä nähdä kyynelten kierähtävän hänen suuriin silmiinsä, joiden ruskea väri jo oli haalistunut.

Taas oli tällainen hetki. Vaikka minusta muuten olisi ollut naurettavaa lähteä asemalle näin tuiki aikaisin, oli se nyt mieluista. Mitä pikemmin pois, sitä parempi. Kotoa johtavat maantienkäänteet näyttivät malttamattomina odottavan. Tuo metsänranta tuolla! Sen taakse! Niinkuin kuumeen lähestyessä pakotan itseni hyvin tyyneksi, niin mieleni nyt vaistomaisesti pyrki edellepäin, kuvitellen kuinka asemalla kohtaan kartanolaisia ja samalla koko ajan työntäen pois kiusallista tungettelijaa, äidin silmien kuvaa. Rinnalla istuvaa isää kohtaan minulla ei ollut niin minkäänlaista tunnetta, vain vilpitön välinpitämättömyys…

Keli oli huononpuoleinen, tie monin paikoin paljaana. Mäissä me molemmat nousimme kävelemään huojentaaksemme viheliäisen eläimen ponnistuksia. Varattomuus, puolinainen puute! Vielä nytkin tunnen tuskanväreitä, kun ajattelen kaikkea senaikuista, ja tuon hevosen laimea katse ei kai koskaan mene mielestäni. Se oli pörrökarvainen ja hinterä, sukupuolta en tullut tietäneeksi. Juoksu oli omituista taajaa töpötystä, sen sai näet juoksemaan, kun ajaja vain kouraisi viereensä rekeen. Pikku Liinu! Silloin minä halveksin sinua, vaikka olin nuori, sinä olit mielestäni kuin huutolainen ja vain siitä syystä minua harmitti ajaa sinun reessäsi. Siitä on jo kauan, minä olen senjälkeen ihmisellekin tehnyt enemmän pahaa kuin sinulle, olen paatunut ja halveksin tunteita ja tunnelmia. Mutta tällä hetkellä haluaisin ottaa sinua kaulasta, kohentaa ränkiäsi ja panna loimen hiestyneeseen selkääsi. Kun tämän olen kirjoittanut, luulen näkeväni väsyneen katseesi, joka puhuu anteeksiantoa, ja tuntuu kuin olisin saavuttanut suuren sovituksen. Mutta se on harhaluulo, sillä sinä hävisit pian takaisin töllikulmien sokkeloihin. En nähnyt sinua enää…

Metsänrannassa tuli yllätys. Ohitsemme ajoi kiiltävä valjakko, kartanon kuski. Reen perästä nyökkäsi joku, hän!

Mitä tämä merkitsi? Isä oli ymmällä. Kuinka he niin aikaisin menivät?
Eikö juna mennyt kolmen aikaan?

Sitä aprikoidessaan hän kourasi sivullensa ja Liinu lähti töpöttämään, vieri kuin kerä kartanon juoksijan perässä. Emme osanneet päättää, oliko meidän yritettävä pysyä seurassa vai jäätäväkö jälkeen. Sitä epäröidessään isä yhä useammin kourasi sivulleen ja Liinu ravasi. Minä arvasin kyllä asian oikean laidan, mutta haluni hehkui päästä hänen seuraansa, ja siksi kiiruhdin. Kartanon reki eteni tasaisesti sulienkin paikkojen yli, käänteissä se katosi näkyvistä, silloin saatoin nähdä hiukan hänen toista poskeaan. Nousin reestä ja juoksin rinnalla, isäkin nousi ja me juoksimme kolmisin. Jonkinlaisen jännityksen vallassa Liinu meni puolijuoksua ylämäetkin. Alamäissä me istuimme rekeen ja isä kourasi sivulleen.

Koko tämä päivä muodostui sellaiseksi, jommoisten muisto palatessaan vieläkin panee minut äkkiä äsähtämään. En mielisurmin muistelisi sitä näin tarkoin, ellei siinä niin erinomaisesti tulisi esiin kaikki ne tekijät, jotka loivat nuoruuteni sisällyksen. Ne mahtuvat kaikki tuohon kuvaan: isäni ja minä, me kaksi olentoa, juosta reputamme Liinun rinnalla, jotta pysyisimme kartanolaisten perässä, ja jotta minä pääsisin unohtamaan kotiinjääneen — —

Liinu kesti. Puolimatkassa se oli yltä yleensä hiessä ja alkoi sitten vaahdota. Viimeisillä kilometreillä se jäi jäämistään, mutta me ehdimme kuitenkin puolipäivän junalle. Isä seisoskeli asemalla junanlähtöön asti. Vaunun akkunasta näin hänet vielä siinä suu raollaan ja alimmat palttoonnapit auki. Taempana kaidepuun vieressä seisoi Liinu surkean pienenä. Sillä oli heinätukko edessä, mutta se ei syönyt niitä.

Hänen kanssaan oli minulla ollut arviolta kahden minuutin pituinen iloinen keskustelu asemasillalla, isän seisoessa parin sylen päässä tyytyväisesti myhäillen. Junan tultua hän nyökäten pujahti toiseen luokkaan, enkä minä häntä sitten enää nähnyt. Minä nousin kolmanteen hyvästelemättä isää.

* * * * *

Nämä tapaukset ovat jo pitkien aikojen takana.

Mitä lemmenasioihin tulee, oli tässä esitetty minun ensimmäinen tietoinen rakkauteni. Samaan aikaan iti minussa jo kyllä tiedottomana sekin ensimmäinen rakkauteni, josta puhun runollisemmissa esityksissä. Se oli pitkäaikainen ja muodostui sittemmin traagilliseksi. Mutta nyt olen ja kauan ihaillut seitsentoistiaita, sellaisia, joiden sulot kuultavat läpi, niinkuin kukkien väri milloin tummien, milloin vaaleiden umpujen raoista. Sellaisten parissa on suurin unhotus, siellä voi parhaiten saavuttaa nykyhetken.

Isää ja äitiä minä karttelen. Matkan päästä minä ajattelen heitä jo lempeästi, mutta en halua nähdä heitä. Me emme kuitenkaan voi mitään toisillemme, korkeintaan sumentaa toistemme silmiä. Yhden kerran sain äidiltä omakätisen kirjelapun, ensimmäisen eläissäni. Siihen oli koukerrettu: "Meitillä ei ole nyt mitään." Tuntui kuin hän olisi tunkeutunut tänne asti kostuneine, haalistuneine katseineen.

Nocturno

("Elämän ja auringon" ensi aiheita)

(Preluudi)

Joutuneena tasaisen, vahvan tunnelman valtaan haluan antaa tapausten hahmon eräälle kevätkesän yölle, jommoisen silmäni näkee entisessä elämässä, kaukana nykyajan tuollapuolen. Mieleni on ehjä, olen lakannut odottamasta vastausta erääseen kirjeeseeni, jonka lähetin kolme viikkoa sitten, vähää ennen vappua. Minusta melkein tuntuu siltä, kuin olisin itse sepittänyt olemattoman osoitteen johonkin vieraaseen kaupunkiin. Mutta siitä ruveten ovat yöt nopeasti vaalenneet ja lämmenneet ja niillä on kummallinen vaikutus ajantajuntaan. Juuri äsken olleet siirtyvät kuin kevyenä häipeenä entisyyksien perille, äsken sulanut talvi on jo yhtä kaukana kuin edellisetkin. Ilta illalta vaikutelma vahvenee, kunnes mieli tajuaa tuon vaaleuden ikäänkuin leudoksi aineeksi, joka auringon laskettua täyttää kukkivat puistot.

Niinpä nytkin, myöhäisenä toukokuun yönä, on kadulla näköisää, vaikka taivas on hiukan pilvessä. Täältä ylhäältä näen ihmisten hahmot, joita hyörii käytävillä. Luulenpa näkeväni muutakin: kuinka heidän mielensä kulloinkin liikkuu. Kun avaan akkunan, kuulen selvästi supatusta.

Palasin äsken asuntooni — eipä niinkään, vaan olin menossa ulos tunti sitten. Alhaalla ovisyvennyksessä tuli vastaani pieni nuori neiti, kevyt kuin vaahteran tuoksu puistossa tähän aikaan. Menin hänen ohitsensa, sillä minä aioin ulos kadulle, mutta tosiaan — hänellä oli pieni sievä ruumis, minä käännyin katsomaan taakseni. Hän katsoi vastaan hämärän läpi eikä pelännyt, jostain hänen puvustaan aavistin violettia väriä. Sain kuulla, että hän etsi korvarengastaan. Se löytyi ja me menimme sisälle käytävään porraskierteen alle, jossa viivyimme ehkä tunnin. Koko ajan pidimme hauskaa lemmenkisaa, vaikkemme tunteneet toisiamme hituistakaan. Moni meni hyräillen ohitsemme aavistamatta, sillä portaille ei saa valoa enää, vaikka siellä onkin melkoisen pimeä. Hän kätki minun lakkini selkänsä taakse, ettei se hohtaisi. Jotain puhuakseni ehdotin minä, että viettäisimme valoisan yön yhdessä, mutta sitä hän ei näyttänyt kuulevan, hän kuiskaili omiansa ja vaatteet kahisivat. Lopulta hän lähti, avasi erään toisen kerroksen oven ja häipyi sisään, johonkin perheeseen, jonka nimen luin päivisin ohi kulkiessani. Kello oli silloin yksitoista, iltayöstä.

Niinkuin joku ohitseni ajaessaan olisi kauniisti hymyillyt. Tuollainen soma kaupunginneiti keväisessä kävelypuvussa, siro sateensuoja hansikoidussa kädessään. Ventovieras olento, jota hetken pidän sylissäni hämärässä. Tuulen tuoma lemahdus puistikosta, operetin sävel, joka on jäänyt mieleen soimaan. Kevätöinen tunnelma, tulee ja menee hipaisten kuin henkäys sateen edellä, ei tavoita oikein ajatustakaan, sykähyttää vain verta ja menee. Mutta jättää jonkun kielen soimaan, siitä sukeutuu sävel, joka pyrkii jonnekin pois ja vie mielen mukanaan. Tätä sielunsisäistä soitantoa vaalii valoisa yö, hilliten sitä kuin näkymätön sordino…

Äskeinen sykähdys on jo aikoja sammunut. Tuon entisen, menneen kevätyön soitanto kuuluu kaukaa sisämaan syvyydestä, jossa sen aihe kerran lie tapahtunut … ennen rikkimenoa…

(Nocturno)

Paisteinen päivä väsähtää, lähestyy lämmin ehtoo. Aurinko on joutunut luoteeseen ja kasvoillaan tyydytyksen kajo katselee maanpintaa kevätkesän lauantai-iltana. Sen katse viipyy teillä, joiden joka käänteessä kulkijan silmälle avautuu uusi ala, hehkeä teos, jossa on laajalti väriä: vaaleanvihreätä, kostean kellertävää ja niiden välissä siellä täällä tummia revelmiä; peltojen sujuvat sarat, joissa vastakylvetty siemen odottelee ensimmäistä vapauttavaa sadetta, ja peltojen reunustoilla koivuja, joiden lehvistöissä herää huominen sunnuntaisävy sitä myöten kuin päivä laskee ja valaistus tulee hempeämmäksi. Ja mäessä sorjia haapoja, joiden lehdet vasta puhkeevat. Niiden kesä on myöhäinen mutta voimakas ja vahvatuoksuinen kuin terveen naisen.

Kun ilta ehtii, sulavat värit pehmeäksi joukkioksi, jonka seasta kuuluu lintujen säveliä pesien tienoilta. Joku ihminen istuu tupansa portaalla, näkee kuinka naapuri tulee kynnyksellensä, katselee äänetönnä tännepäin ja vetää sitten ovensa kiinni. Se oli pieni tapaus keskellä illan hartautta, niinkuin huokaus, jonka jälkeen rauha on vielä syvempi. Portaillaistuja näkee kylän laidassa yksinäisen tuomipuun veden vaiheilla, sen valkoinen kukkapaljous on laajentunut hämyssä ja se näyttää pysyvän kohollaan yksityisten terttujensa varassa. Ihminen siirtyy seisomaan piha-aidan nojalle, silmäilee siitä taivaanrantoja ja kuuntelee käkeä, joka on niin kaukana, ettei sen ääni voita yön yleissäveltä. Sitten hänkin sulkee ovensa, syö verkkaan illallisensa, vähän päästä vetää akkunansa puoliverhot kiinni ja menee vuoteeseen. Mutta sieltä hän pitkän aikaa ylimmistä ikkunaruuduista katselee vaaleata yötaivasta ja kuulee vielä pari kellonlyöntiä ennenkuin nukkuu.

Kunnes koko tienoo on yön hartauden hallussa. Ainoastaan asumusten ympärillä kertoo äskenjätettyjen saunojen lemu ihmisistä, jotka ovat siirtyneet tuonne sisälle nukkumaan.

Akkunan kohdalla riippuu koivunritva, vehreä ja koskematon. Sitä ympäröivä hienous melkein tuntuu ihossani, niinkuin hyvänlemuinen voide kylvyn jälkeen. En pue vielä ylleni, oikaisen vuoteelle.

Mutta silloin sykähtää mieleeni muuan lämmittävä ajatus. Muistan että kolmen tunnin matkan päässä täältä liikkuu ehkä nyt juuri eräällä pihamaalla nuori tyttö, tuttuni lapsuudesta asti. Ehkä hän juuri nyt käy halki pihamaan ja katselee pitkin tietä tännepäin, sillä lauantai-iltana voi tulla joku kaukainen vieras myöhempäänkin. Hän ehkä salaa itseltään odottaa jotakuta… Viime kesänä minä tulin kerran lauantai-iltana sinne hänen kotiinsa ja muistan koko elämäni, kuinka kaunis hänen tukkansa silloin oli. Vaikka aurinko oli jo alhaalla, niin hänen ruskeat hiuksensa melkein säihkyivät sen säteissä, kun hän juoksi pitkin kujaa ajaen edellään nuoria vasikoita. Ja kaula oli kaareutunut sitten viime näkemän, huomasin sen, kun hän sieltä matkan päästä nyökkäsi minulle puutarhaan.

Iloinen muistelma karkoittaa unen valoisalta kesävuoteelta. Tulee lämmin, minä työnnän peiton syrjään ja annan ilman hyväillä jäseniäni. Käki on tullut lähelle. Se kukkuu niin selvästi, että erotan sen äänen soinnin. Tuokion päästä se lakkaa. Silloin kuuluu vain rastaan monitaitteinen pakina.

… Kuinka kävikään sitten. Minä istuin toisten kanssa puolihämärässä asuinkamarissa, jossa kaikki esineet näyttävät paikoillaan vanhentuneilta, kotihengen asumilta. Hän tuli tervehtimään ja jäi hetkeksi kuuntelemaan meidän puhettamme. Suvinen ehtoo oli. Hämärä peitti silmien ilmeen, niin että oli helppo katsoa pitkään toinen toistaan. Mutta vaikka suvi-yön valo on ohutta ja herkkää, voi se joskus heijastua takaisin kahdesta silmästäkin, jos ne ovat suuret ja kauniit. Voipa sattua, että joku juuri siinä valossa ensikerran huomaakin niiden kauneuden ja katsoo niihin tarkemmin sitten kun tullaan pihamaalle, valoisampaan.

Saunan jälkeen menivät vanhemmat levolle eivätkä enää pitäneet lukua meistä nuorista. Ettemme olisi heitä häirinneet, siirryimme me asumattomalle salinpuolelle, jonne minulle oli laitettu yösija. Valvoimme kauan, kävimme telmien huoneesta huoneeseen, ajoimme takaa toinen toistamme ja joskus juoksimme huomaamatta toistemme syliin. Muistan siitä illasta selvimmin sen, että hänen hiuksiinsa oli jäänyt hiukan haudotun vihdan tuoksua, ja että leikkiin hänen ja minun välille myöhemmin tuli outo sävy. Se muuttui sanattomaksi kisailuksi, kun hän kerran nauraen pakeni minua pieneen kulmahuoneeseen ja oikeni sinne sohvalle. Se oli hänen seitsemästoista kesänsä, ja kävi ilmi, että hänen nuoruutensa jo oli ummussaan, hankki kukkimaan. — — —

… Käen kukunta kuuluu taas kuin korvan juuresta ja rastaan laulu soi lakkaamatta:

"Muistatko, silloin hän hankki kukkimaan, muistat-mar, muistat-mar. Siit' on vuosi vierryt varttumista, yhtämit-taista, yhtämit-taista… Kukkuu… Olisit äsken nähnyt, saunasta-palasi, saunasta-palasi. Niinpä niin hän katseli. Kaunis ilta mitä-häh… Kukkuu. Mitäkö-varten, mitäkö-varten. Pari-yötä kaunista-nukkuu kahdeksantoistiaana-herää, kvi-rili rikkii. Hän nukkuu jo, paa-maata, paa-maata…"

Rastaan pakina on pelkkää veikistelyä, se tietää, ettei minun vielä pitkään aikaan tule uni. Seinän takana pirtin puolella kello käy tasaisin askelin. Hetken päästä se alkaa hyristä ja korista ja lyö sarjan väriseviä vanhankellon lyöntejä, joista viimeinen aaltoillen riutuu heilurin jutkahtelevaan astuntaan. Pirtistä kuuluu silloin havahtuneita liikkeitä ja joku untuneen äännähdys, sitten hiljenee. Kello vain käy ja rastas toimittaa, kunnes niihinkin korva tottuu, ja koko ympäröivä maailma on yksi yhtenäinen valoisa suviyö.

Nousen vuoteelta ja menen akkunaan lynkäpäisilleni. Kylän raitilla näen kaksi mustatakkista, leveähattuista miestä, jotka vinhasti astuvat vieretysten keskikylälle päin. Suuren tuomen alla toinen pysähtyy, tempaa tertun ja sovittaa hattuunsa, sitten ottaa muutamia juoksuaskelia saavuttaakseen toisen. Heidän hahmonsa häviävät kylän huoneitten väliin. Käki on lakannut kukkumasta ja rastaan laulu on painunut jonnekin kauas. Tuntuu kytömaan käryä, ja kostea yöilma viillyttää kasvoja ja kaulaa.

Uni ei tule. Puen siis vaatteet ylleni ja istun paikoillani ajattelematta mitään. Joskus hymähdän itsekseni omalle mielialalleni. Ulkona yö yhä herkistyy, mutta minä en enää sitä huomaa, sen sävel on jo vaiennut, tai soi se jossain syvyyksissä omalle itselleen. Minä olen lemmestynyt ja uneton, mielessäni liikkuu jotain, joka ei tahdo sukeutua selväksi ajatukseksi, ja minä huomaan kulmat kurtussa silmät sivuttain kuuntelevani pirttikellon käyntiä, niinkuin sen äänestä vainuaisin jotain, jota nyt juuri on hankkeissa.

Minä tiedän mitä teen. Ensi lauantaina menen hänen kotiinsa, silloin saan kauniin illan ja sunnuntain. Tänne matkojen taakse aavistan, kuinka hän nyt on ehtinyt täyteen kukoistukseensa. Näinä kauniina öinä tahdon ajatella häntä usein, se lisää hänen kukkeutensa tuoksua siihen asti. Nyt oikaisen makuulle vaatteet yllä, nukahdan vain hiukan herätäkseni katselemaan aamua.

Mutta noin yksin ollen kevätkesän yönä palaa veressä kiihko, jonka tyyni hillitseminen tekee vain vahvemmaksi. Siihen vuoteelle näkyy koivu ja siinä on linnun pesä. Tuntiessani oman vereni kierron tajuan voimakkaasti, kuinka mahla virtaa koivun rungossa, sen oksissa ja lukemattomissa lehtisuonissa, ja kuinka lintujen ruumiinlämpö tekee pitkää moninkertaista ihmetyötä pienissä munissa pitkin metsää. Ja kosteaan ilmaan leviää kaikesta tästä näkymätön säteily: kesäyön henki.

Uni ei tule, sillä jossain tuttujen teitten takana valvoo vielä kaksi silmää. Illalla hän vielä meni kotaan, oli haettava juotavaa yöksi. Sieltä palattuaan hän muisti, että hänen oli pestävä valkea esiliinansa huomiseksi, sillä tuntuu siltä kuin tulisi vieraita. Hän silittää sen aikaisin aamulla. Ja niin hän hiljallensa kävelee heinäpientareita myöten rantaan ja makaa siellä itsekseen tuuhean lehtiruohon seassa pitkän aikaa, ennenkuin ryhtyy pesemään. Ja vaikkei hän ole yhtään surullinen eikä tiedä mitään kaipaavansa, kiertyy lämmin kosteus silmään. Palatessaan hän taittelee tuomenoksia ja vie ne salin kuistille vaasiin. Löytää sieltä jonkun kirjan ja jää sitä silmäilemään ja ajattelee siinä ohessa omia ajatuksiaan. Ikäänsä, kahdeksaatoista vuotta…

Mutta talon emäntä, hänen äitinsä, on liikuskellut aitoilla päin ja nousee nyt pihaan. Hän huomaa salinpuolen akkunassa tyttärensä pään ja käskee häntä moittien makuulle, että saa ovet sulkea. Mutta tytär ei ole kuulevinaan ja äiti menee pirtin kuistista sisään, vilkaisee mennessään suven tyyntä maisemaa eikä enää ajattele tytärtään. Tytär lukee kertomusta akkunaverho olan taakse työnnettynä, vain kasvot ja tukka näkyvät läpi ruudun pihamaalle, jossa vaikenee ja hämärtyy. — — —

Taas kello naksahtaa, korahtaa ja lyö, mutta vain yhden kerran, puolilyönnin. Vaistomaisesti, tiesi miksi, hiivin minä ovelle kuuntelemaan. Lyönti aaltoilee hetken kuin itseänsä hilliten, sitten kuuluu tasainen käynti ja kaksi vuorottelevaa hengitystä, isän ja äidin. He ovat jo painuneet niin syviin uniin, ettei kellon ääni enää kanna heidän kuultaviinsa.

Ulkona seisoo suviyö ja odottaa, ikäänkuin malttamattomana katsoo minuun, enkö jo tule. Ja yhtään mitään ajattelematta otan minä lakin päähäni, sukat kengät käteeni ja kapuan varovasti ikkunasta ulos. Kohta olen maantiellä, joka taholta suviyön hengen ympäröimänä, se kulkee rinnallani toimittaen, niinkuin ystävä, joka on saanut minut taipumaan. Mennään sinne täksi yöksi hänen läheisyyteensä! Hän on entisellään, kauniimpi vain. Aamulla hän tulee luokse pyhä-valossa…

Hymisten jotain olematonta yhäti muuntelevaa säveltä astun pitkin maantien syrjää, joka voimakkain kääntein etenee toisia tienoita kohden. Pienten pirttien leveissä akkunoissa nukkuu vaaleat verhot, mutta kukkivan kuusenlatvan yli näkyy jossain syvällä tummaa tyyntä vettä. Suvi-yön henki on hävinnyt seurastani, olen yksin — koko maailmassa. Mieli liikkuu kaihon ja onnen vaiheilla, en mieti kuka olen, mistä ja minne kuljen. Näen lähteen, kumarrun juomaan kylmää vierasta vettä, vaikken ole janoinen. Käyn oikotietä ja näen metsässä pienen kedon, jolle oikaisen, vaikken ole väsynyt. Otsa päin kosteata ruohoa tajuan koko suunnattoman Maan, niinkuin olisin avaruudesta sitä tähän pintaan asti lähestynyt.

Korpikuusi katsoo minua ja minä sitä! Katsomme kuin kaksi metsän elävää, jotka odottamatta kohtaavat toisensa. Metsä, metsä, mitä sanot? Tiedän, sinun takanasi siellä on muuan olento. En ole yksin, lähden sitä ottamaan…

* * * * *

Yö on yli puolen, kun saavun eräälle pihamaalle. Se on monen matkan päässä sieltä mistä lähdin, noitten metsänlatvojen takaa. Pihalla on oma kyläinen sävynsä, minulle toki tuttu ja viihtyisä. Lämmin yhä on, mutta keskitaivas on mennyt vahvaan pilveen, ainoastaan pohjoisella rannalla on pitkä kirkas aukeama, jota vastaan rakennusten nurkat piirtyvät. Näen kuistin, jolta ihmiset illalla ovat siirtyneet sisälle nukkumaan, ja mustat akkunat, joiden takaa valkeat verhot hohtavat kuin hennot haamut. Nukkuvan talon ympärillä lämmin ilma hengähtelee niinkuin siinä jotain olisi tekeillä salaa ihmisiltä, joiden uni on sikeimmillään. Nyt se jo tapahtuu. Tunnen, kuinka muutamia suuria pisareita putoo päälleni, niitä tulee yhä useampia, ja pitkin maanpintaa käy hiljainen humu, joka paisuu tasaisesti. Se on raukean antaumuksen kohahdus nuoresta ruohosta ja äsken kylvetyiltä toukomailta.

Nousen portaille ja koetan varovasti ovea. Se on lukossa. Mutta minä tunnen melkein tyydytystä siitä, etten päässyt sisään, istahdan rappuselle ja ajattelen, että siinä seinän takana makaa ihmisiä. Olen näkevinäni, kuinka heidän rintansa nousee ja laskee, kun he hengittävät. He näkevät pitkää tasaista unta ja saavat vasta aamulla kuulla, että yöllä on ollut kaunis sade ja että vieras on oleskellut heidän rappusillaan.

Istun siinä pitkät hetket, miettimättä mitään. Ehkä liikkuu tietämättäni mielessäni kuvia monista onnen hetkistä, joita alkava kesä on tuopa. Tai ehkä se on sade, joka niistä pakisee. Yksinänikään en ole apea, en aio kolkuttaa, sillä tallin ylisiltä tiedän löytäväni mieluisan yösijan siksi kunnes sunnuntaiaamu valkenee ja ihmisiä ilmestyy pihamaalle.

Vähänpäästä nousen ja kävelen sateessa avopäin kartanolla. Katselen salinpuolen tuttuja akkunoita, joiden takana minä joskus olen liikkunut lauantai-iltana saunan jälkeen yhdessä muutamien nuorten kanssa, jotka tällä hetkellä nukkuvat jossain tämän talon seinien sisällä. Menen pääoven eteen ja näen, että kuistinviereisessä akkunassa on kiinnivedetyt puoliverhot. Niistä näen selvästi, että niiden takana joku nukkuva hengittää, joku pää lepää pieluksella. Tai ehkä hän juuri tällä hetkellä kääntyy vuoteessaan, puolivalveilla sipaisee hiussuortuvan silmiltään, vetää syvään henkeään ja nukkuu taas, kuultuaan että ulkona sataa.

Villi aavistus valahtaa olentooni. Tartun ripaan ja vedän, lautainen ovi narahtaa liitoksissaan, niin että ääni kuuluu keskellä yötä. Palaan takaisin katsomaan. Ilmassa käy sata kuiskausta sateen välinpitämättömän ropinan ohella. Verhot ovat heränneet, vaikkeivät vielä liiku. Mutta ne liikkuvat nyt… Näkymätön käsi levittää niiden välistä mustaa rakoa, pitää sitä hetken, antaa painua kiinni. Sitten taas hetkinen sateen välinpitämätöntä puhelua, joka ikäänkuin pistäytyy tajuntaani ja poistuu taas. Kuulen kuinka ovia avataan, ensin ylemmät, sitten muutaman pehmeän askeleen jälkeen alemmat. Hän seisoo hämärässä oven aukeamassa saali hartioilla. Menen luo, näen tuttujen silmien kiillon ja kasvojen ilmeen, joka on puoleksi naurua puoleksi hymyä. Vaikkemme ole vuoteen tavanneet, emme puhu mitään. Hän pitää ovea kunnes minä olen päässyt hänen ohitsensa sisälle. Hänen vartalonsa notkahtaa hiukan, kun hän ojentaa minulle kätensä, ja hänen ruumiistaan lähtee nukkuneen lämmin tuoksu. Minä menen edellä sisään pieneen kamariin, jossa on tuomenkukkia pöydällä ja miltei pimeä, tuollainen juhlallinen hämärä, joka kirkkaimpana vuodenaikana laskeutuu talon tanhualle ja huoneisiin, kun kauan hankkinut sade lopulta puhkeaa. Istahdan vuoteen reunalle, josta joku on noussut niin äsken, että se vielä tuntuu lämpöiseltä käteen. — Hän jäi sulkemaan ulko-ovia, nyt hän kai lähestyy. Huoneen lämpö odottaa häntä. — — —

Mutta ulkoa kuului yhä sateen humu, sen erotti sisälle asti. Ja jos se äsken oli ollut välinpitämätöntä puhelua, ikäänkuin malttamattoman nuoren ruohon kiusoittelua, oli se nyt omaan oloonsa jäätyään muuttunut intohimoiseksi kuiskaamiseksi. Ihanaa väkivaltaa tehden valuivat pisarat kymmenien tuhansien umpujen yli, ravistelivat niitä koko yön, tunkeutuivat niiden hennoimpiin solukkoihin virkistäen ja paisuttaen. Tämän kaiken kuuli selvästi sisälle. Ja tätä hurjaa menoa kesti siihen asti, kunnes aurinko nousi ja rupesi järjestämään kaunista sunnuntaiaamua herääville ihmisille. Silloin kaikki ummut, jotka eivät ennen olleet tällaista temmellystä kokeneet, kiiruhtivat aukenemaan, herkät heteet ja ujot emit olivat kohta levällään, ja niiden kylläisyys virtasi ilmi vahvana tuoksuna.

Auringonsäteet tapasivat niiden lehdiltä vielä vesipisaroita, kuin kirkkaita kyyneleitä. Ne olivat varmaan pulpahtaneet esille itse kukkasista sillä hetkellä, jolloin puhkeamisen onni väkevästi värähytti niiden nuorta ruumista. Ja niin ne kävivät poutaista kesää kohti kätkien kukin pikku sielunsa syvyyteen ne uudet elämykset, joita tuo pohjaltaan hyvä luontoemo näin yö yöltä antoi heidän kunkin itsekseen kokea.

(Finaali)

Olen kirjoittanut eräästä kevätkesän yöstä, joka joskus lienee ollut. Sitä tehdessäni olen unohtanut vieressäni seisovan nykyhetken, tämän toukokuun yön, joka illalla alkaessaan herätti mielessäni soitannon entisyydelle. Se on sill'aikaa jättänyt minut, ilma on kalvennut ja kun menen akkunaan, erotan puiston pohjalta hiekan ja vaahteran keltaisen kukkapilven, jonka aukeamista hohtaa musta runko. On jo hyvin näköisää, ei kannata enää lähteä kadulle, sieltä paistaa vain tyhjä kivitys hiukan punertaen aamun säteissä.

Mutta siitä punerruksesta huomaan vähitellen, että on tulossa sunnuntaiaamu. Kuinka hienotunteinen olet sinä elämänkulun johdattaja? Et tahdo minun heräävän tyhjyyteen Nocturnon sävelten vaiettua, vaan näytät näin tilaisuuden sattuessa jälleen pienessä suurta, annat sunnuntaiaamun syvimmän rauhan kohottaa mieleni alkuperäisimpään hartauteen, josta kaikki tämä maallinen näkyy niin pienenä, että se kokonaisuudessaan herättää lämmintä myötätuntoa.

Enkä minä silleen tunne onnea enkä onnettomuutta. Vielä jatkuu se häiritsemätön hetki, jona tajuan elämän, olemassaolon kulumattoman ikuisuuden. Ajatuksessani sanon tämän sen-iltaisen pienen neidin korvaan, kun hän siellä alhaalla nukkuu ensimmäisen sunnuntaisäteen kohtaamana. Olen näkevinäni kuinka hän unessaan hymyillen nyökkää.

Mutta kummallista on, etten saa tähän hartauteen nostetuksi niitä maita, joilla elin Nocturnon. Jos lähetän sinne mielikuvituksen niitä noutamaan, ei se enää saa niistä otetta. Tämän nyt nousseen sunnuntaiauringon säteet ovat näin pian poistaneet niistä sen tenhovärin, johon muistelma ne vielä äsken kietoi.

Piika

1.

Toisena pääsiäispäivänä oli Sanni, Liutun talon karjapiika ja ainoa naispuolinen palkollinen, päivälliseltä päästyään vapaa iltakarjaan asti. Autettuaan Elliä, talon kuusitoistavuotiasta tytärtä astioitten pesussa pakarissa hän tuli suureen siistiin pirttiin, jossa seinäkello yksin käydä jutkautteli, ja paikoillaan uinailleet esineet näyttivät tärähtävän ovea avatessa, aivan kuin ne olisi tavattu luvattomia miettimästä. Sanni kiersi kylläisin askelin uunin editse pirtin karsinanurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja jäi sinne ikkunanpieleen seisomaan, sivuttain ulos.

Se ikkunalauta oli kokonaan hänen hallussaan. Yhdessä pielessä oli päällekkäin katkismus ja virsikirja, sitten oli nelikulmainen peili, jonka lasi kyllä oli halki, mutta kappaleet pysyivät hyvin paikoillaan kehyksissä. Vielä oli pari punertavaa hiusneulaa ja kampa sekä ohilaudan välissä kahtia taitettu joulusanoma. Kaikki tämä ynnä oma tolppasänky, sen kohdalla seinässä riippuvat vaatekappaleet ja sen alla lystikkääseen asentoon jäänyt kenkäpari muodostivat varsin kodikkaan kohdan, johon päästyään vapaana hetkenä tunsi olevansa kuin kotonaan ikään, saattoi näin katsella ulos ikkunasta ja vaikkapa hyräillä.

Mutta nyt Sanni, hetken sulattelevaa maailmaa ikkunasta katseltuaan, rupesi sukimaan hiuksiansa ja teki sen niin vähin äänin, että jos joku olisi ovesta tullut, niin olisi luullut sanoneensa päivää tyhjälle pirtille. Ilmassa vallitsi vahva pyhäiltapäivän sävy, joka omituisesti sumensi joutilaita aisteja ja ajatuksia. Hyväntahtoinen auringonvalo oli kuin äänetöntä veisuuta, joka vielä hyräilynkajona soi äsken kirkosta palanneen tyvenessä mielessä. Tuo väreily nousi varmaan niistä pienen pienistä jo'ista, joita kaikkialla juosta jylitti tummenneitten teitten keskiuomissa, niinkuin mutkikkaita, haarovia suonia. Niiden unelias lirinä ja heijastelu täytti ulkoilman ja sädehti sieltä päivän mukana pirttiinkin, jossa joskus vain kuului kamman kahahtava sipaisu ruskeassa hiuspehkossa.

Kierrettyään suortuvansa nutturalle Sanni haukotteli, sivusi käsin kupeitaan ja silmäsi vartaloaan. Kahden juhlapäivän raukea levollisuus alkoi taas miellyttävästi painostaa, hän kallistui kuin huomaamattaan sängylle, asettui seinään päin puoleksi suulleen puoleksi kyljelleen ja tunsi verissään tuon leudon iltapäivän paistelun. Pyhäröijy kiristi hiukan makuulla ollessa, hän avasi sen rinnan kohdalta, jolloin vahva valkoinen paita painautui esiin hauskoissa poimuissa… Ja siinä ne suoltuivat taas ajatukset niin somina, puolihämärinä tunnelmina, mieli antautui kuin hyräillen, yksinollen, katselemaan omia asioitaan, herkutteli kuvilla, joita tuntui virtaavan täyteläisistä jäsenistä sulkeutuviin silmäluomiin. Niitä kuvia tuli yhä enemmän kutsumatta, lupaa kysymättä, ja ne lisäsivät tullessaan raukeuden suloa. Puoliunissaan hän silitti läheistä seinänrakoa ja antautui nyt, niinkuin jo monena pyhäiltana näin sängyllä maatessaan, tuolle mielialalleen.

Se oli tänä kevännä ilmestynyt Sannin ajatuksiin ja useimmiten se tuli juuri näin pyhäiltapäivää makaillessa, niinkuin synnillisyydellään pyhäistä hartautta uhmaten. Sannista tuntui, että hän nyt vasta on tulossa aikaihmiseksi, oikeaksi piiaksi, jolla näinikään on oma sänkynsä, omat asiansa. Kaikki tämä oli sitä kummallisempaa, kun hänellä jo oli toisella vuodella oleva lapsi, jota hän tosiaan nyt vasta huomasi ruvenneensa ajattelemaan. Ja hän rupesi samalla kuin itseään ujostellen tuntemaan onnea siitä, että hänellä oli se poika, kun hänen ei tarvinnut pitää sitä vierellään, vaan sai näin vapaana tyttönä maata sängyssään väljässä pirtissä. Salaista riemua kätkien hän sitten silmät kiinni piteli rintaansa ja päästi sen nyt kerrankin valloilleen: — Antaa pojan kasvaa siellä muorinsa tykönä töllikulmalla, minä menen kylälle, minä menen…

Kellon käynti oli hävinnyt korvista ja muuttunut epämääräiseksi aaltoiluksi. Pirtti ympärillä vaikeni myös yhä hiljaisemmaksi ja siirtyi lopulta vallan pois hänen tietoisuudestaan. Mieli kurkotti kauemmas, hämäriin kylän nurkkiin, tuoksuviin hakoihin ja navetanparvien olkikasoihin. Lopulta se jo leijaili siellä kokonaan, jätettyään vankan ruumiin suu rakosella, selkä kireällä hengittelemään tuohon karsinasänkyyn villaisten pyhävaatteiden ja terveen ihon lemutessa…

Oli jo hämärä, kun Sanni äkkiä heräsi, käännähti sängyssään ja suutaan maiskuttaen haparoi viereensä. Häntä rupesi puoliunisenakin melkein naurattamaan, kun hän huomasi missä oli, näki hämyssä tutut ikkunaruudut ja niiden takana tutun kappaleen iltataivasta. Olipa se somaa, kun se siinä väänsi ja painiskeli niin että vieläkin veriä hurmasi, kunnes häneen yht'äkkiä jysähti jotain, hän vääntäytyi irti ja huusi: ei-ei ja heräsi.

Sanni haukotteli ohueen, sipasi kädellä kasvojaan ja yritti nukahtaa uudelleen kuvitellen sitä äskeistä. Mutta sepä ei enää tullut. Ne päivälliset mietteet vain soutelivat mielessä, ikään kuin unesta vahvistuneina ja levittivät jäseniin hykerryttävän tyydytyksen tunnetta. Ohhoh sentään, kun sitä on piika — —

Juuri kun Sanni aikoi nousta, hän kuuli kuinka kahdet askeleet lähestyivät pirttiä nopeasti, niinkuin jotain etsimään. Ne pysähtyivät heti ovensuuhun ja pojan ääni sanoi: no, koetetaas nyt. Se oli lyseolainen, talon vieras, ja toinen oli Elli. He lähtivät tanssimaan ja lyseolainen hymisi hengästyneesti jotain säveltä. Ne pysähtelivät ja lähtivät taas, huomaamatta Sannia hämärässä. Lopulta ne pysähtyivät keskelle lattiaa, olivat siinä hetken ja lyseolainen sanoi liikutetulla äänellä: "et sinä mitään osaa". Ja vähän päästä, Ellin nauraa hykerrellessä, melkein kuiskasi: "et mitään sinä osaa — vai osaatko sinä". Nyt ne harppaavin askelin lähestyivät Sannin sänkyä ja samassa vauhdissa käsi kaulalla istahtivat hänen päällensä. Tämä huvitti lyseolaista tavattomasti, hän kaatui sänkyyn, veti Ellin perässään ja rupesi siinä mylläkässä pusertelemaan Sannia pitkin ruumista ja kiivaasti halaamaan. Elli tunki päätänsä heidän väliinsä ja halasi molempia. Kun he hetkeksi pysähtyivät monimutkaisiin asentoihinsa, sanoi Elli: "Etkö sinä Sanni navettaan lähde, äiti meni jo."

Silloin Sanni selvittelihen ylös sängystä, väänsi kiskotellen upeaa ruumistaan ja saatuaan röijynsä nappiin laittautui navettakuntoon. Mielessä väikkyi vielä unen jälkiä ja paikoissa tuntui sen pojan äskeinen rutistelu, kun hän laskeutui navettapihalle huulillaan piirilaulun hyräily. Hiukan epämukainen täysikuu oli ilmestynyt taivaalle hänen nukkuessaan, se nousi kylästä päin ikäänkuin piileskellen ja näytti viittaavan Sannille, niinkuin joku tuttu poika pielen takaa…

Suloinen uhkamieli, jota hän ei ikinä ennen ollut tuntenut, sai haltuunsa sielun ja ruumiin. Karjalta päästyään hän menee Kivelään ottamaan Alinaa kanssansa.

Hän painui sisään navetan ovesta. Kuin salaisia aikeita kätkien viihtyivät tanhuat ja taivaanrannat alkavan kuutamon vaisussa valossa.

2.

Sannin lankeemus oli tapahtunut suunnilleen kaksi vuotta sitten, juuri näin pääsiäisen aikaan, joka silloin tosin oli hiukan ylempänä kevättalvella. Hänen sulhasensa oli ollut tuollainen ylioppilas, joita silloin tällöin pistäytyy maaseudulle pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Sannilla ei ollut vieläkään oikein selvillä kuka hän oli, mistä oli tullut ja minne sittemmin mennyt. Samoin oli itse tapaus muuttunut puolittain unelmaksi hänen ajatuksissaan. Poika, jonka hän senjälkeen sai, oli vallan eri asia, jonkinlainen paha sattuma hänen tiellään, onnettomuus, joka oli otettava olleiden onnenhetkien vastapainoksi. Kun hän joskus muisteli niitä hetkiä, jotka oli viettänyt ylioppilaan kanssa, ei poika koskaan tullut hänen mieleensä. Tai jos se lopulta tuli, havahtui hän unelmistaan ja ryhtyi kiivaammin työhönsä…

Kaikki oli tapahtunut yhtenä iltana.

Hän oli tullut taloon hämärissä, kun kelmeä pääsiäiskuu kurkisti navetan päitse koivuviidan takaa, ja nuoskea maa kahertui iltaviileässä. Villaliina päässä ja kalossit jalassa hän oleskeli pakarissa, kunnes talon tytöt ehtivät töistään ja he menivät keinulle. Silloin tuli sinne ylioppilaskin, seisoi sorjana valkoinen villapaita yllään heiluvan keinun vieressä ja katseli hämärän suojassa häntä, Sannia. Sitten se pysäytti keinun ja pyysi päästä hänen viereensä istumaan niin ystävällisesti, ettei Sanni ollut sellaista ikinä kuullut nuoren miehen suusta. Mutta päästyään keinuun ei ylioppilas enää puhunut Sannille sanaakaan, vaan alkoi ilakoida ja potkia tyttöjen kanssa, jotka istuivat vastakkaisella laudalla. Mutta mitä hartaammin se tätä teki, sitä selvemmin tunsi Sanni, kuinka käsivarsi painoi hänen hartioitaan ja vahva rinnansivu lämmitti hänen rintaansa…

Kuu nousi silloin suurena ja äänettömänä, mutta aavistellen ja enteillen, kuin joku lähestyvä onnen hetki. Keinujat hukkuivat hämärään tummien hakojen keskeen, mutta heleässä ilmassa kuului kauas keinun narske ja puheen helinä, osui jonkun yksinäisen korvaan, joka oli viehättynyt sitä kuuntelemaan. Kuin ajan kulua mitaten putosi räystäältä silloin tällöin pisara, joka maahan tultuaan hyytyi…

Keinujain sopu oli hyvin ehjä ja he päättivät lähteä kylään tanssimaan. Ylioppilas hyppäsi keinusta, veti Sannin mukanaan ja unohtaen ottaa käsivartensa pois hänen vyötäisiltään kysyi talon tytöltä: "Mentiinkö heti, vai mitä?" Mentiin…

Oli jo myöhäinen, kylän talot ja töllikulmien asumukset asettuivat nukkumaan. Mutta ne eivät kaivanneet nuoriansa kauniina pyhäehtoona.

… Kuu oli siihen aikaan täysimmillään ja paistoi vielä aamupuolellakin, kun ylioppilas saatteli Sannia kotiin. Ilman lämpö oli myös pysynyt muuttumatta koko yön, kaikki seisoi lempeästi paikallaan, katsellen ja kuunnellen, kuinka aina pitkän hetken päästä putosi pisara räystäältä ja hyytyi heti maahan tultuaan.

Sannista oli kuin hän olisi tuntenut ylioppilaan jo kauan, jostain lapsuutensa tuolta puolen, sanattomista menneisyyksistä. He vain eivät olleet ennen yhtyneet kuin tänä iltana, kun ylioppilas oli tanssin aikana vienyt hänet potkukelkalla kauas maantielle ja siellä suudellut. Eivätkä he nytkään mitään puhuneet, mitä ihmettä he olisivatkaan toisilleen sanoneet. Se olisi ollut kuin yksin ääneen puhelemista kuutamossa, hullua.

Matka sujui hitaasti sen tähden, ettei Sanni malttanut irroittaa käsivarttansa ylioppilaan vartalon ympäriltä. Tavantakaa ylioppilas sitäpaitsi pysähtyi ja tahtoi suudella, ja siinä kului aina pitkä aika. Niin että kello varmaan oli jo kaksi, kun he tulivat Sannin kototöllin pihalle.

Sannilla ei tähän asti ollut ollut mitään oikeata sulhasta. Hän oli hyvien vanhempien lapsena hiukan hiljaisena luonnoltaan kasvanut täyteen ihmiseen, saanut vahvan kauniin vartalon ja muuttanut nukkumaan pieneen kamariin pihan toiselle puolelle. Eivätkä vanhemmat vartioineet häntä vähääkään, vaan soivat mielellään hänen pyhäiltaisin lähtevän hiukan kylälle. Mutta näistä eduista huolimatta odottivat naapurit turhaan, että hän saisi jonkun seuralaisen. Ei kukaan nuori mies ollut vielä käynyt hänen ovensa takana.

Mutta vaikka se nyt Sannille tapahtui ensi kerran, ei hänestä siinä ollut mitään outoa eikä peloittavaa. Tuskin hän olisi säikähtänyt, jos isä olisi sattunut ulos tulemaan. Hän kysyi piloillaan ylioppilaalta: "Arvaas missä asun?" Tämä sattui arvaamaan paikalle, ja silloin Sanni otti avaimen, avasi oven ja he menivät sisälle.

Kaikki mitä tapahtui, tuntui Sannista siltä, kuin hän juuri tällaista olisi odottanut niin kauan kuin saattoi muistaa. Niinkuin keväinen ruohonoraskin jotain odottaa, sadetta, jota ei ole vielä ikänä tuntenut. Tosin hän joskus vastusteli, mutta ei ollenkaan estääkseen. Se tuntui vain muuten niin veriä hurmaavan…

Tällä tavoin tapahtui aikoinaan Sannin lankeemus. Ylioppilasta hän ei sen jälkeen tavannut, sai kyllä myöhemmin sivumennen tietää hänen nimensä. Eikä hänellä ollut ylioppilaalta muuta muistoesinettäkään kuin kymmenenmarkan kultaraha, jonka tämä lähtiessään oli antanut. Niin, ja sittemmin poika. — — —

Niiden tanssien jälkeen ei Sanni käynyt missään huveissa eikä yöjalassa. Ensimmäiset viikot ylioppilaan lähdettyä hän eli oudon ihmeellisessä huumeessaan, muistuttaen koko olemukseltaan tuollaista vienoa naista, joka jostain syystä äkkiä on tullut uskonnolliseksi. Huomattuaan sitten (oikeastaan hänen äitinsä sen huomasi), mitä oli tulossa, ei hän enää voinut eikä halunnutkaan minnekään. Hän pysytteli kotona joulun tienoille ja lähti sitten, jätettyään syntyneen pojan äitinsä hoivaan, Liutulle palvelukseen. Se oli pieni yksinäinen talo, hyvä palveluspaikka, varsin sopiva hänenlaiselleen. Senjälkeen hän oli käynyt vain muutaman kerran kotonaan tuomassa rahoja pojan elatukseksi ja joskus Alinan tykönä.

Niin hän sen talven ja koko seuraavan suven pysyi tyynenä hiljaisuudessa. Pienen talon tasainen elämä ei häirinnyt hänen mieltään, joka tuon valtavan tapauksen jälkeen oli painunut rauhalliseen uneen. Ja kuin peläten nukkuvaa häiritsevänsä eteni ympäröivä maailma hiljaa kauemmas hänestä, käänsi katseensa johonkin poispäin. Hän itse ei kaivannut ketään, ei odottanut eikä toivonut mitään mennessään ruohottunutta metsätietä karjaa noutamaan. Ehkä hän hiukan ihmetteli, kuinka kesäinen lehto oli muuttunut. Mikä siinä oli, sitä hän ei ymmärtänyt, mutta ei se ollut entisellään. Raukea silmä ei huomannut tuota poiskääntynyttä katsetta…

Mutta sitten tuli syksy, illat pimenivät tai näyttivät kuunvalossa aavemaisilta. Arvatenkin alkoi tämä häntä häiritä, sillä nyt tuntui hänestä joskus illalla maata mentyä siltä, kuin olisi hän nukkunut koko päivän ja nyt vasta herännyt tällaiseen autioon iltaan. Hän ei koskaan ennen muistanut tällaisia iltoja olleen. Hänet valtasi lievä ikävän tunne, hän saattoi maata silmät auki joskus parikin tuntia, ja vaikkei ollut mitään erityistä ajatellut, huomasi hän, että pielus oli kostea, hän oli itkenyt. Se oli kummallista, sillä ei hän tiennyt mitään kaipaavansa hyvässä palveluspaikassa. Eikä hän sitä isoa asiaansa ollut miettinyt, eikä se sitäpaitsi mitään kyynelmieltä koskaan herättänyt. Mutta tämä nyt vaivasi häntä yhä useammin. Joskus hän aikoi puhua siitä Alinallekin, mutta tunsi samassa, ettei sellaista sopinut — —

Kunnes satoi lumen, ja Sanni huomaamattaan nukahti taas vanhaan rauhaansa. — —

Mutta kun ihmiset jo olivat talveen tottuneet, helähti kevät maailmaan. Hanget laskeutuivat kurttuihin, niiden keskeltä piipotti lämmenneitä korsia ja koivunkyljissä ja seipäissä vipasi kuivunutta lehua muuten näkymättömän tuulen hengessä. Sannista tuntui taaskin niinkuin olisi unesta herännyt, mutta se tunne ei enää tullut illalla sängyssä, vaan keskellä aamupäivää hakoja navettaan ajaessa. Ne kun tuoksuivat niin lämpöisiltä, ja kahleitaan solistelevien lehmien muhahteleva syönti kuului avoimista ovista siniseen maailmaan, jossa suli ja tipahteli. Hän huomasi hyräilleensä ja puhelleensa Ellin kanssa, joka navetan perällä ruokki pientä karjaa, lampaita ja vasikoita. Pidentynyt päivä kului liukkain askelin, ja illalla sänkyyn päästyä ei uni taaskaan tullut. Mutta nyt oli valvominen iloista, ja jos silmä joskus kostui, niin tuntuivat kyynelet tulevan sieltä sisältä, jossa ihan selvästi suli jotain. Tasainen tyttöaika ja tämä viimeinen häipyi taakse, hän tunsi arastellen nousevansa jonnekin, josta uusia maailmoja ja asioita näkyi. Alkava uni toi ne lähemmäksi ja kehitti monta kuvaa, joiden muisto teki katseen ujoksi vielä päivälläkin. Iltaisin hän kiirehti töitään, ehtiäkseen Kivelään, haki Alinan ulos, ja he kävelivät pitkät ajat käsikoukussa rupatellen maantiellä.

Mitä pitemmälle kevät näin ehti, sitä voimakkaammin tämä uusi mieliala otti hänet haltuunsa. Se tuntui jo ruumiissakin, sitä pakotti ja ahdisti, niin että hänen usein täytyi vääntää vartaloaan, jonka muotoihin hän nyt ensikerran kiinnitti huomiotaan. Ja niitä silmäillessään tuli hän hymyillen ajatelleeksi, millaiset ne olivat ennen pikkutyttönä… Kun pyhäiltapäivä tuli, veti häntä sänkyyn kuin jokin vastustamaton vietti, ja hänestä tuntui sinne oikaistessan, niin kuin olisi omin tahdoin mennyt miehen viereen. Hänen hiljaiseen hiukan ylpeään mieleensä, joka sattuneista tapauksista huolimatta oli näihin asti säilynyt sellaisena, jommoiseksi se kotitöllin armailla tanhuvilla oli muodostunut, sinne virtasi nyt kuin kohisten aikaihmisten ajatussarjoja, jotka rikkoivat tasapainon ja hivelivät… Hänhän on piika, punakka ja vahva, parhaillaan. Ketä varten hän täällä muurin takana pyhäöitänsä lojui poraillen ja tyhjää syliänsä pusertaen? Eikö se ollut hänen asiansa? Jos tulee, tulkoon…

Tällaisia saattoi Sanni hautoa, vaikkei kukaan olisikaan sellaista uskonut noista kasvoista ja silmistä, nähdessään hänen liikkuvan askareillaan noina heleinä kevätpäivinä, joiden kirkkautta hänen olentonsa päältä katsoen niin vienosti näytti heijastelevan.

Kunnes hän nyt huhtikuun loppupuolella, toisena pääsiäispäivänä päätti illalla lähteä. Kuten sanottu, hän ei ollut käynyt missään huveissa kahteen vuoteen.

3.

Siitä syystä olikin Sanni nyt Alinan kanssa tanssipaikkaa lähestyessään viehättävässä jännityksessä. Silmissä oli kiiltoa ja puhuessaan joutavistakin asioista hän nauraa hyritti usein.

Mutta kun tuli näkyviin tanssitalon pääty, sen saman jossa silloinkin tanssittiin, kävi hänen mielensä äkkiä autioksi. Tuntui siltä kuin hänen rakkaasta seurasta, kesken iloisia aikeita olisi täytynyt jäädä ikävälle paikkakunnalle, jossa seinät ja portinpieletkin ovat tylyjä. Alinakin tuntui siinä hänen vierellään vieraalta ihmiseltä, jonka kanssa on pakosta joutunut yhtä tietä kulkemaan. Ihmeellinen mielijohde: tällä hetkellä hän olisi halunnut istua kotitöllissä pienessä kamarissaan.

Mutta he olivat jo kylän raitilla ja siihen kuului pelin ääni ikkunoista, joissa epätasainen tuli väikkyi. Ovesta syöksähti pihalle mies näkymättömän naurunpuuskan survaisemana, katkelma valoa ja puheen kohua tulvahti hänen mukanaan, ja rappusista tuli samassa ulos vielä yksi mies avopäin ja kaksi naureskelevaa naista. Soi ja hurisi. Siinä oli siis taas Sannikin tanssissa…

— Kivelän Alina, kuului toinen naisista supisevan.

— Niin ja Liutun Sanni. Eipä nyt vielä mitä… No voi herrajesta sentään… Molemmat naiset tulivat luo ja molemmat nuoret miehet seurasivat perässä tempovin liikkein. — Likat, likat, sisälle vaan kiiruusti, menee hyvät valssit hukkaan. — He menivät. Toinen naisista vei Sannia kädestä, kyseli, kuiskaili ja nauroi.

Sisälläkään ei Sanni ensin viihtynyt. Aivan niinkuin suvella siellä lehtotiellä, tuntui täälläkin olevan jotain outoa entisestään, vaikkei häntä kukaan erityisesti huomannut ja kaikki muuten oli tavallisellaan. Oli väliaika, soittaja peränurkassa viritteli peliään, ja ovensuussa nuorukaiset kisailivat istumapaikoista. Sanni seisoi Alinan kanssa uunin edessä tyttölaumassa, joka tanssin alettua hitaasti harveni, sitä myöten kuin lattialle ilmestyi kieppuvia vakavannäköisiä pareja. Kankeammat pojat ottivat askeleensa pahasti poukkien, mutta talollisten pojat ja ne, jotka olivat maailmalla kulkeneet, väänsivät polkankin niin sievästi, ettei pääkään vavahtanut sivulle päin. Ne tiesivät, kuinka tanssitaan, ja niiden kasvoista näki, että ne tunsivat päällään katselijain silmäykset.

Mutta silloin raivautui ovensuusta esille kaksi jylhännäköistä karvalakkipäätä, laskivat kämmenet toistensa olkapäälle ja lähtivät pyörimään niin tasaisen kauniisti, ettei yksikään muu pari. He selvästi näyttelivät tanssiaan, syvä tarkkaavaisuus asui heidän kasvoillaan, sillä nyt katselivat kaikki heitä. Ja monen mielestä olikin myönnettävä, että se työ siltä parilta sujui… Kaksi yhdenmittaista piikaa meni myös aina yhdessä kaikki tanssit. Väliajatkin he seisoivat käsikädessä mitään puhumatta — —

Valo taisi nyt olla himmeämpi, mutta kyllä Sannista silloin toissa pääsiäisenä täällä oli paljon kirkkaampaa. Kun he silloin tulivat sisälle, välkehti kaikkialla, pirtin ilmassa ja penkeillä istuvien ihmisten silmissä. Niinkuin kaikki olisivat vain sattumalta saaneet iloisen ajatuksen lähteä tanssiin. Ei se silloin ollut näin totista. Eihän täällä nyt jutellut muu kuin pelin ääni, ja sekin vain jotain vanhoja asioita. Pisaroista, joita silloin tällöin tipahtaa nuoskeaan maahan, kun kuu paistaa… — — —

Siinä seisoi Liutun Sanni. Hänen iloinen uhmamielensä oli hävinnyt soiton virtaan, leuto katse vain etsi pientä myötätunnon sijaa. Sen huomasi sivumennen nuori poika. Yrjö, sen Pirtti Eevan poika, solakka, sirokasvoinen, sinisilmäinen, joka ei hölännyt ovensuussa, vaan tanssi ahkerasti, ei vielä kahtakymmentä vanhempi, mutta jo maailmaa kiertänyt ja aikaa äitinsä unohtanut. Hän katsahti sivullisen silmällä hiusrajaa olkapäitä ja… Sillä oli vieläkin sorjempi kuin muilla… Hänen mielessään vilahti tie täältä Liutulle ja kaikki mitä oli sen varrella. Ei viitsinyt nyt taas mennä tanssimaankaan vaan istahti penkille, ruumiissaan hyvän tunne, josta ei kertonut kellekään. — —

— Piiriä! kimahtivat naiset.

— Muori luuli tulevan jo varkaita, tuli tyttärille riiaria parhaita —

Se mies, joka tullessa oli ollut pihalla, otti Sannin. Laulu loppui ja uusi alkoi. Sanni huomasi Yrjön sinisen silmän ja pyysi hänet. Alina tuli ulkoa jonkun miehen kanssa, silmissä loisti vielä jokin, joka äsken oli tapahtunut. He yhtyivät piiriin enää toisiinsa katsomatta, ja Sannista tuntui hyvältä, että hän juuri sattui olemaan piirin keskellä.

On jo mennyt monta laulua — —

Maantie siliäksi sannoitettu on kulkuripojan kulkee — hei jallai jallai — Yrjö… Yr… Heili on nuori ja lapsellinen, ei sitä jättää julkee — he jallai jallai…

Pelin ääni vingahtaa laulun sekaan ja lopettaa sen kätten taputukseen. Tanssitaan, Yrjökin tanssii, ja eräästä tuntuu, kuin olisi se toissavuotinen ylioppilas tuolla sivuhuoneessa, ja sentähden hän tanssii näin hyvin. Yrjön kanssa onkin helppo mennä… — — —

Puolenyön aikaan näyttää siltä, kuin lamput rupeisivat loistamaan kirkkaammin ja ihmiset tanssimaan paremmin. Ja niinkuin se ylioppilas yhä istuisi sivuhuoneessa jutellen ja nauraen toisten kanssa. Alina on taas hävinnyt jonnekin, se on aivan hylännyt Sannin, tiesi missä se jo tällä hetkellä hyörii. Kuukin yhä paistaa… Ja Sanni tuntee samalla kertaa haikeaa avuttomuutta ja antautuvaa turvallisuutta, silmät alasluotuina hän aivan huomaamattaan painautuu lähemmäksi tanssikumppaniaan ja puristaa vasemman kätensä sormilla kovaa käsivartta, ikäänkuin tunnustellakseen millainen se on. —

Aika on lakannut kulumasta, se seisoo paikallaan. On jo aamupuoli.

Sanni lähtee tarjoiluhuoneeseen päin. — Minne nyt? — Minä haen Kivelän Alinaa. — Mitä sillä? — Mentäisiin kotiin. — Älä nyt vielä — mennään yhdessä —

Vaitiolo. Tulee valssi, ja ovensuussa lyödään kämmentä saapasvarteen: naisten!