Vieläpä kun Pecqueux katosi, lähteäkseen seikkailuillensa merimieskapakoihin, meni hän Philomènen luo, antoi hänelle jonkun tervehdyksen perillevietäväksi ja istuutui eikä lähtenyt pois. Ja Philomène, joka oli sekaantunut heidän rakkausjuttuunsa, tuli vähitellen liikutetuksi, sillä siihen asti oli hän tuntenut ainoastaan raakoja rakastajoita. Jacquesin pienet, hienot kädet ja koulutettu käytöstapansa, hänen surumielisyytensä ja lempeä ulkomuotonsa olivat hänelle kuin tuntemattomia herkkuja. Pecqueuxissa oli nykyään enimmäkseen juopumusta ja raakuutta, jota vastoin, kun hän vei hienon tervehdyksen veturikuljettajalta alipäällikön vaimolle, hän omastakin puolestaan tunsi kielletyn hedelmän herkullista makua. Kerran hän ilmaisi omia salaisuuksiaan ja moitti lämmittäjää, jonka hän väitti olevan hyvin pahansisuinen huolimatta hymyilevästä ulkomuodostaan ja juovuksissa ollessaan voivan tehdä jonkun ruman kepposen. Jacques huomasi, että Philomène hoiti enemmän ruumistaan ja ulkomuotoaan, joi vähemmän ja piti kodin siistimpänä.
Hänen, veljensä, Sauvagnat, oli eräänä iltana kuullut miesääntä ja silloin syöksynyt sisään kurittaakseen sisartaan, mutta nähdessään kuka tämän kanssa jutteli, oli hän tarjonut Jacquesille pullon cideriä. Jacques näytti viihtyvän täällä hyvin, kun hänet otettiin hyvin vastaan, ja hän tunsi parantuneensa kuumepuistatuksistaan. Philomène alkoi myös osoittaa yhä vilkkaampaa ystävyyttä Séverineä kohtaan ja ahdisti rouva Lebleuta, jota hän alituisesti nimitti vanhaksi noidaksi.
Eräänä yönä, kun hän tapasi nuo molemmat rakastavaiset pienen puutarhansa takana, meni hän heidän seurassaan pimeässä vajan luo, johon he tavallisesti piiloutuivat.
— Te olette todellakin liian kiltti. Koska huoneusto on teidän, niin minä, jos olisin teidän sijassanne, laahaisin hänet tukasta ulos. Älkää antako perään.
Mutta Jacques ei harrastanut mitään riitelyä.
— Ei, herra Dabadie on puuttunut asiaan ja paras on odottaa, kunnes se käy säädyllisellä tavalla.
— Ennen kuukauden loppua, selitti Séverine, olen makaava hänen huoneessaan, ja silloin voimme me tavata toisemme milloin tahansa.
Vaikka oli pimeä, tunsi Philomène, kuinka Séverine tätä toivomusta lausuessaan hellästi likisti rakastajansa käsivartta. Ja kun hän erosi heistä mennäkseen kotiinsa, pysähtyi hän varjon salaamana kolmenkymmenen askeleen päähän siitä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi syvää mielenliikutusta, ajatellessaan heidän olevan yhdessä. Mutta hän ei kuitenkaan ollut kade, vaan tunsi itsetiedotonta tarvetta rakastaa ja olla rakastettu samalla tavalla.
Jacques kävi päivä päivältä yhä synkemmäksi. Kaksi kertaa hän keksi tekosyitä, ollakseen tapaamatta Séverineä ja viipyi toisinaan Sauvagnatien luona, karttaakseen häntä. Hän oli kuitenkin yhä edelleenkin rakastunut häneen alati lisääntynein intohimoin. Mutta kun Séverine sulki hänet syliinsä, valtasi hänet uudelleen hänen kamala kärsimyksensä ja häntä pyörrytti, niin että hän vapautti itsensä pian, kauhusta jähmettyneenä sen johdosta, ett'ei enään voinut hillitä itseään, kun villipeto hänessä seisoi valmiina puremaan. Hän koetti uuvuttaa itsensä pitkillä matkoilla, pyysi ylimääräistä työtä ja saattoi seisoa yhtämittaa kaksitoista tuntia veturissansa, ruumis täristysten ruhjomana ja keuhkot tuulen kuivaamina.
Hänen tovereillaan oli tapana moittia kovaa ammattiansa, joka kahdessakymmenessä vuodessa vei miehen manalle. Mutta hän olisi tahtonut sen tapahtuvan heti, hän ei voinut koskaan tarpeeksi uupua ja tunsi olevansa onnellinen ainoastaan kiitäessään Lisonissa eteenpäin, ajattelematta enempää, enään näkemättä muuta kuin annettuja merkkejä. Perille päästäessä oli hän niin menehtynyt väsymyksestä, ett'ei edes malttanut puhdistautua. Mutta heräämisen mukana palasi sama tuskallinen päähänpisto.
Hän oli samaten koettanut saada takaisin hellyytensä Lisonia kohtaan ja käytti uudelleen useampia tunteja tehdäkseen sen hienoksi ja puhtaaksi ja vaati, että Pecqueux panisi teräksen heloittamaan hopean lailla. Tarkastajat, jotka matkan varrella nousivat veturiin, onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli saanut noin oivallisen veturin. Mutta hän pudisti päätään ja pysyi tyytymättömänä, sillä hän tiesi hyvin, että luminietoksissa tapahtuneen viivytyksen jälkeen ei hänen veturinsa enään ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen. Korjattaessa oli sen sielu epäilemättä vahingoittunut, se oli kadottanut elämän salaperäisen tasapainon, mikä sattumalta riippui korjauksesta. Hän kärsi siitä ja suri niin katkerasti tätä veturin huonontumista, että hän vaivasi esimiehiänsä järjettömillä valituksilla ja pyysi tarpeettomia korjauksia ja keksi suoritettavaksi mahdottomia parannuksia. Hän sai kieltävän vastauksen ja kävi yhä synkemmäksi, vakuutettu kun oli siitä että Lison oli kovasti sairas ja ett'ei sillä tämän jälkeen voitaisi mitään oikein hyvin tehdä. Hän tuli alakuloiseksi; mitä hyödyttikään rakastaa, koska hän kuoletti kaikki, mitä rakasti? Ja kun hän tuli rakastajattarensa luo, oli hän täynnänsä epätoivoista rakkaudenraivoansa, jota eivät suru eikä väsymys voineet tukahuttaa.
Séverine oli huomannut hänen muuttumisensa ja oli myös murheellinen, koska hän luuli, että se tapahtui hänen takiansa ja että tieto murhasta teki hänet synkkämieliseksi. Nähdessään, kuinka hän vapisi hänen sylissään ja kiivaasti karttoi hänen suudelmiansa, kysyi hän itseltänsä, eikö se johtunut siitä että hän muisti, mitä hän oli kertonut ja hän sen kautta herättänyt hänessä inhoa. Hän ei koskaan uskaltanut palauttaa keskustelua näihin aineisiin. Hän katui, että oli milloinkaan niistä puhunut ja ihmetteli sitä, että hänen tunnustuksensa oli tunkeutunut esiin. Hän ei enään muistanut niin kauvan tuntemaansa tarvetta tehdä hänet uskotukseen, ja tunsi nyt tyydytystä siitä, että hän oli osallinen hänen salaisuuteensa. Ja hän rakasti häntä ja himosi häntä varmaankin vielä enemmän, sen jälkeen kun hän ei enään ollut tietämätön mistään. Hänen intohimonsa oli ääretön, nainen oli vihdoinkin herännyt, hän oli luotu ainoastaan hyväilyä varten, ainoastaan ja yksinomaan rakastajattareksi, ilman mitään äidillisiä vaistoja. Jacques oli nykyään hänen elämänsä, ja lempeine, passiivisine luonteineen olisi hän tahtonut kissan tavoin maata hänen polvellaan aamusta iltaan.
Ainoa, mikä hänellä oli jäljellä tuosta kauheasta murhatapahtumasta, oli ihmetys siitä, että hän oli siihen sekaantunut! Siitä oli niin kauvan että hän hymyili sille eikä edes olisi ollut vihainen miehelleen, ellei tämä olisi häntä häirinnyt. Mutta hänen inhonsa häntä kohtaan kasvoi samassa määrässä kuin hänen intohimonsa, hänen mielitekonsa tuohon toiseen lisääntyi. Nyt, kun tuo toinen tiesi ja oli julistanut hänet syyttömäksi, oli hän hänen hallitsijansa, jota hän seuraisi ja joka saattoi määrätä hänestä kuten omaisuudestansa. Hän oli saanut häneltä hänen valokuvansa ja hän vei sen mukanaan vuoteeseen, kun hän meni levolle ja nukkui muotokuva suutaan vasten, itse perin onnettomana, nähdessään hänet onnettomana, ja onnistumatta oikein arvaamaan, minkä vuoksi hän siten kärsi.
Heidän tapaamisensa jatkuivat tällä välin ulkosalla heidän odottaessaan voivansa rauhassa ja levossa tavata toisensa Séverinen luona tuossa vasta hankitussa asunnossa. Talvi lähestyi loppuaan ja helmikuu oli hyvin leuto. He pitensivät kävelyretkiään ja kuljeskelivat tuntikausia asemaan kuuluvilla rakentamattomilla alueilla; sillä Jacques karttoi pysähtymistä ja kun Séverine nojautui hänen olkapäähänsä, jolloin hänen oli pakko istuutua, tahtoi hän sen tapahtuvan pimeässä, peljäten tappavansa hänet, jos saisi nähdä hänen paljasta ruumistansa. Niin kauvan kun hän ei sitä tekisi, voisi hän kenties vastustaa murhaamishaluansa. Pariisissa, jonne hän meni hänen kanssaan joka perjantai, veti hän akkunaverhot huolellisesti eteen, ilmoittaen päivänvalon itseään häiritsevän.
Nykyään läksi hän tälle joka viikko uusiintuvalle matkalle edes antamatta miehellensä mitään selitystä. Naapureille käytti hän vanhaa tekosyytään, kolotusta polvessa, mutta hän sanoi sitäpaitsi käyvänsä tervehtimässä vanhaa imettäjäänsä, Victoire eukkoa, joka vielä makasi sairashuoneessa. Molemmille oli tästä matkasta suurta huvitusta, Jacques seurasi silloin hyvin tarkkaavaisesti veturin kulkua ja Séverine oli ihastuksissaan, nähdessään hänet vähemmän synkeänä, tunsipa hauskuutta itse matkastakin, vaikka alkoikin osata ulkoa pienimmätkin kukkulat, pienimmätkin lehdot tien varrella.
Havresta Mottevilleen oli istutettujen omenapuuaitojen katkaisemia niittyjä ja ketoja, mutta sen jälkeen aina Roueniin saakka oli seutu epätasaista ja autiota. Rouenin toisella puolella kaarteli Seine ja rata kulki joen yli Sottevillen, Oisselin ja Pont-de l'Archen luona; sitten näkyi joki taas, lakkaamatta virraten eteenpäin leveänä ja suurena noiden laajojen kenttien lomitse. Guillonin jälkeen oli se alati matkassa; se juoksi vasemmalla puolella hitaasti eteenpäin matalien rantojensa välitse, joita poppelit ja pajut reunustivat. Rata kulki pitkin erästä kukkulaa ja erosi joesta Bonniéresissa ainoastaan yht'äkkiä yhtyäkseen siihen Rosnyn luona Rolleboise-tunnelista päästyä. Seine oli kuin ystävällinen matkatoveri. Vielä kolme kertaa kuljettiin sen ohi, ennen kun päästiin perille. Siinä oli Nantes kirkontorneineen puiden välissä, Triel vaaleine kipsilouhimoineen, Poissy, jonka rata leikkasi keskeltä kahtia, Saint-Germanin metsän vihreät muurit, liljojen runsaasti verhoamat vieremät Colombesin luona, ja lopuksi itse Pariisi, jota oli kauvan aavistettu ja joka oli nähty Pont d'Asnieresista, etäällä olevine riemukaarineen, joka kohousi likaisten rakennusten ja tehtaiden lukuisain savupiippujen yli. Veturi tunkeutui nyt Batignolles-tunneliin ja kohta sen jälkeen oltiin meluisalla ratapihalla.
Iltaan saakka he olivat vapaudessaan ja kuuluivat toisillensa. Paluumatkalla oli pimeä ja silmät ummessa Séverine uudelleen nautti onnestansa. Mutta joka kerta kun hän kulki Croix-de-Maufrasin ohi, tapahtuipa se sitten aamulla taikka illalla, pisti hän päänsä ulos ja katsoi salaa, näyttäytymättä, koska oli varma siitä, että tapasi Floren seisomassa portin edessä, tehden kunniaa kotelossaan olevalla lipulla ja tarkastellen junaa tulisilla katseillaan.
Sen jälkeen kun Flore lumipyrypäivänä oli nähnyt heidän suutelevan toisiaan, oli Jacques varoittanut Séverineä. Hän ei ollut epävarma siitä hurjasta, lapsellisesta intohimosta, jota Flore oli tuntenut häneen lapsuudesta pitäin, ja hänestä tuntui siltä, että tyttö oli mustasukkainen ja että hänen lemmenkateudessaan piili miehekäs tarmo, irtipäästetty, murhanhaluinen viha… Toiselta puolen lienee hän tuntenut liian paljon, sillä Jacques muisti hänen viittailunsa presidentin suhteesta erääseen nuoreen tyttöön, jota ei kukaan epäillyt ja jonka hän sitten oli naittanut. Jos hän tiesi tämän, niin hän varmaankin epäili, kuka oli rikoksen tehnyt, ja varmaankin hän sekä puhuisi että kirjottaisi siitä ja kostaisi ilmiannolla.
Mutta päivät ja viikot kuluivat, ilman että mitään tapahtui ja hän tapasi hänet vain alati paikallaan radan varrella. Niin pian kun hän pitkän matkan päästä huomasi hänen veturinsa, tunsi hän, että tytön palavat silmät häntä seurasivat. Hänen katseensa näki hänet savusta huolimatta, ripustautui kiinni häneen ja seurasi häntä salamankaltaisesta nopeudesta huolimatta pyöräin pauhatessa, ja samaan aikaan tutkittiin, tarkastettiin ja koeteltiin juna ensimmäisestä viimeiseen vaunuun. Joka perjantai huomasi hän silloin aina hänet, kilpailijan, jonka hän tiesi olevan junassa mukana. Siitä ei ollut apua, että tuo toinen, joka tunsi vastustamatonta kurkistelemisen tarvetta, vaikka miten vähän olisi päätään esiin pistänyt; hänet nähtiin kuitenkin ja molempain katseet risteilivät kuin miekkain terät. Eteenpäin rientävä juna oli jo poissa ja hän seisoi siinä yksinään jäljellä kykenemättä sitä seuraamaan ja raivoissaan onnesta, minkä se vei mukanaan pois. Flore näytti kasvavan, joka matkallaan huomasi Jacques hänen olevan yhä suurempi, ja nyttemmin levotonna siitä, ett'ei hän tehnyt mitään, kysyi mies itseltänsä mitä hän mielessänsä hautoikaan, tuo suuri, tumma tyttö, jonka liikkumatonta vartaloa hän ei voinut karttaa näkemästä.
Myöskin eräs virkamies nykyään vaivasi Séverineä ja Jacquesia, nimittäin ylikooduktööri Henri Dauvergne. Hän kulki juuri perjantain junassa ja osoitti silloin Séverinelle huomiota, joka tuli varsin sopimattomaan aikaan. Hän oli huomannut hänen yhteytensä veturinkuljettajan kanssa ja luulotteli itseään, että hänenkin vuoronsa kentiesi tulisi. Kun juna läksi Havresta niinä aamuina, joina Roubaud oli virantoimituksessa, virnuili hän sille ilmeiselle huomiolle, jota Henri osoitti Séverinelle; tämä varasi hänelle kokonaisen vaununosaston, vei hänet sinne ja tutki lämpöjohdon. Eräänä päivänä Jacques, joka edelleen jutteli tyyneesti ja rauhallisesti Roubaudin kanssa, iski tälle silmää osoittaakseen hänelle nuoren Henrin kohteliaisuutta ja ikäänkuin kysyäkseen häneltä, suvaitsiko hän sitä. Mutta kun Roubaud riiteli vaimonsa kanssa, syytti hän häntä häikäilemättä noiden molempien rakastajattareksi. Séverine luuli erääseen aikaan, että Jacqueskin uskoi niin, ja että juuri se saattoi hänet synkkämieliseksi. Itku- ja nyyhkytyskohtauksen vallassa vakuutti hän olevansa viaton ja pyysi häntä tappamaan hänet, jos hän olisi hänelle uskoton. Jacques kävi silloin hyvin kalpeaksi, mutta koetti laskea leikkiä, suuteli häntä ja vastasi tietävänsä hänen olevan kunniallinen ja toivovansa, ett'ei hän koskaan tulisi ottamaan ketään hengiltä.
Maaliskuun ensimäiset illat olivat niin ikävät, että heidän täytyi keskeyttää kohtaamisensa, ja Pariisin-matkat lyhyine vapauksineen eivät enään olleet kylliksi Séverinelle. Hänessä kasvoi tarve saada Jacques itsellensä, kokonaan itsellensä, olla yhdessä hänen kanssaan päivät ja yöt, ilman että he koskaan jättäisivät toisiansa. Hänen inhonsa mieheensä kävi yhä suuremmaksi, hänen pelkkä läsnäolonsa sai hänet sairaalloiseen, sietämättömään ärtymykseen. Niin sopuisa ja taipuisa kuin hän muuten olikin, joutui hän suunniltaan kohta kun tuli kysymys hänestä ja tiuskahti pienimmästäkin esteestä, minkä mies pani hänen tahtoaan vastaan. Silloin näytti siltä, kuin olisi hänen mustien hiustensa varjo levittänyt tummaa varjoa hänen kirkkaiden, vaaleansinisten silmiensä yli.
Hän hurjistui, syytti miestään siitä, että tämä oli siinä määrin tuhonnut hänen olemassaolonsa, että nyt oli muka mahdoton elää hänen rinnallaan. Eikö se ollut hän, joka oli kaiken tämän aiheuttanut? Eikö se ollut hänen vikansa, että heidän yhdyselämänsä oli tuhoutunut, että hänellä oli rakastaja? Miehen typerä tyyneys, se välinpitämätön katse, jolla hän vastasi hänen katkeruuteensa, hänen pyöreä selkänsä ja suuri mahansa, koko tuo sienimäinen lihakasa, johon ei mikään näyttänyt vaikuttavan, kaikki tämä teki hänet lopulta niin katkeroituneeksi, että hän suorastaan kärsi siitä. Hän ei nykyjään muuta ajatellut kuin eroamista, lähtemistä pois hänen luotaan ja elämän alottamista uudelleen jossakin muualla. Oi, alkaa uudestaan, laittaa etenkin niin, ett'ei ollutta enään olisi olemassa, alottaa elämä sellaisena kuin se oli, ennen kun kaikki nämä iljettäväisyydet olivat alkaneet, tulla samallaiseksi kuin hän oli viidentoista vuotiaana, rakastua ja olla rakastettu kuten hän silloin uneksi elämästä!
Viikon ajan hautoi hän pakosuunnitelmaa: hän matkustaisi Jacquesin kanssa, he piiloutuisivat Belgiaan ja asettuisivat sinne asumaan nuorena, työteliäänä pariskuntana. Mutta hän ei puhunut edes hänenkään kanssaan siitä, sellaiselle olisi heti esiintynyt esteitä; he joutuisivat hyvin säännöttömään asemaan johon liittyisi alituista levottomuutta, ja kaikkein ikävintä oli antaa miehen pitää omaisuus, rahat ja Croix-de-Maufras. He olivat näet tehneet keskinäisen testamentin, ja hän oli sen kautta miehensä vallassa ja tämän laillinen holhousvalta sitoi hänen kätensä. Mieluummin kuin matkustaisi ja luopuisi ainoastakaan sousta, kuolisi hän siellä. Eräänä päivänä kun mies tuli kotiin ja kertoi, että hän, mennessään erään veturin ohi oli tuntenut puskimen hipaisevan kyynärpäätään, tuli hän ajatelleeksi, että jos mies kuolisi niin hän pääsisi vapaaksi. Hän tuijotti häneen suurilla silmillään: miksi ei mies voisi kuolla, koska hän ei enään pitänyt hänestä ja hän oli vaivana ja vastuksena kaikille?
Sen jälkeen saivat Séverinen unelmat toisen suunnan. Roubaud oli tapaturmaisesti kuollut ja hän matkusti Jacquesin kanssa Amerikaan. Mutta sitä ennen olivat he menneet naimisiin, myyneet Croix-de-Maufrasin ja muuttaneet koko omaisuuden rahaksi. He eivät jättäneet jälkeensä mitään pelon syytä. Jos he lähtisivät isänmaastaan, olisi se uudestisyntymistä toistensa syliin. Siellä kaukana ei olisi jäljellä mitään siitä, jonka hän tahtoi unhoittaa, hän voisi luulla elämän alkaneen uudelleen. Koska hän oli onnen suhteen pettynyt, niin koettaisi hän uudelleen ja alusta alkaen onneansa. Jacques saisi kyllä jonkin toimen, ja hän yrittäisi jotakin; he voisivat koota omaisuuden, epäilemättä saisivat he lapsia ja silloin alkaisi uusi olemassaolo työssä ja onnessa.
Ollessaan yksin aamusin vuoteessa, päivisin koruompeluksen ääressä, hän kokonaan antautui tämän mielikuvansa valtaan, teki muutoksia ja lisäyksiä ja uskoi lopulta elävänsä pelkän riemun ja menestyksen elämää. Hän, joka muuten meni harvoin ulos, sai nyt intohimokseen katsella postihöyryjen lähtöä: hän meni satamiin ja seurasi höyrylaivan savua, kunnes se katosi meren usvien joukkoon; hän kohdistautui, luuli seisovansa kannella Jacquesin rinnalla ja olevansa jo kaukana Ranskasta matkalla uneksittuun paratiisiin.
Eräänä iltana maaliskuun keskivaiheilla, kun Jacques oli rohjennut mennä hänen luokseen, kertoi hän, että junassa oli ollut mukana eräs hänen vanhoista koulutovereistaan, joka nyt oli matkalla New-Yorkiin, toteuttamaan muuatta uutta keksintöä, nappien valmistuskonetta; ja kun tämä tarvitsi yhtiömiestä, oli hän tarjoutunut ottamaan hänet mukaansa: Ah, se olisi oiva liikeyritys, jossa ei tarvittaisi suurempaa osuusmaksua kuin vajaat kolmekymmentä tuhatta frangia, ja josta ehkä voisi ansaita miljoonia. Hän sanoi tämän ainoastaan puhuaksensa jotakin ja lisäsi sitäpaitsi, että hän luonnollisesti oli vastannut tarjoukseen kieltävästi. Mutta se oli sentään ikävää, sillä kovaa oli olla pakotettu luopumaan onnesta, kun se tarjoutui.
Séverine kuunteli hänen puhettaan ilmeettömin katsein. Eikö siinä olisi hänen unensa toteutettuna?
— Ah, mutisi hän vihdoin, me läksisimme huomen aamulla…
Jacques katsahti hämmästyneenä ylös.
— Mitenkä niin, lähtisimmekö me?
— Lähtisimme, jos hän olisi kuollut.
Séverine ei maininnut Roubaudin nimeä, osoitti häntä vain nyökkäyksellä. Mutta Jacques ymmärsi ja teki epämääräisen liikkeen vastatakseen, että mies valitettavasti ei ollut kuollut.
— Me läksisimme, toisti Séverine hiljaa ja syvällä äänellä. Tulisimme tuolla kaukana niin onnellisiksi. Minä voisin saada kolmekymmentä tuhatta frangia myymällä tuon tilan ja sittenkin jäisi vielä jotakin meidän asuttumistamme varten… Sinä tekisit rahat voittoatuottaviksi ja minä järjestäisin pienen kodin meitä itseämme ja rakkauttamme varten… Oi, kuinka se olisi onnellista!
Ja hän lisäsi aivan hiljaa:
— Loitolla kaikista muistoista, uusi elämä edessämme!
Jacquesin valtasi suuri hellyys, he puristivat vaistomaisesti toistensa käsiä, eikä kumpikaan sanonut enempää, molemmat tämän toiveen hurmaamina. Séverine myöhemmin katkaisi äänettömyyden.
— Sinun pitäisi kuitenkin etsiä ystäväsi uudelleen käsiisi, ennen kun hän matkustaa, ja pyytää häntä olemaan hankkimatta itselleen ketään toista yhtiömiestä, ilmoittamatta siitä sinulle.
Jacques hämmästyi jälleen.
— Miksikä niin?
— Niin, eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Äskettäin se oli veturi kysymyksessä, olisi tarvittu vain sekunti myöhempään, niin minä olisin ollut vapaa!… Voihan sitä aamulla olla hengissä ja illalla maata kuolleena.
Hän tarkasteli häntä ja toisti:
— Oh, jospa hän olisi kuollut!
— Ethän kai tahtone, että minä ottaisin hänet hengiltä? kysyi
Jacques ja koetti hymyillä.
Hän uudisti kieltävän vastauksensa kolmasti, mutta hänen silmänsä, hänen lempeät naisensilmänsä sanoivat "kyllä", hänen intohimonsa teki hänet säälimättömän julmaksi. Koska hän oli tappanut toisen, niin miksi ei häntä voitaisi surmata? Tämä ajatus tunkeutui häneen johtopäätöksenä, välttämättömänä loppuna. Yksinkertaisin asia maailmassa olisi ottaa hänet hengiltä ja sitten matkustaa tiehensä. Kun hän olisi kuollut, olisi kaikki ohi ja hän voisi alottaa kaikki uudestaan. Hän ei enään katsonut muuta ratkaisua mahdolliseksi, hänen päätöksensä oli peruuttamaton, vaikka hän vienosti väristen yhä edelleenkin sanoi "ei", koska hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa väkivaltaisuuttansa.
Jacques, joka seisoi ruokakaappiin nojautuneena, tavoitteli edelleen hymyilyä. Hän huomasi veitsen, joka oli siellä.
— Sinun pitänee antaa minulle veitsi, jos tahdot, että otan hänet hengiltä… Onhan minulla jo kello, niin että saan pienen museon.
Hän nauraa hohotti, mutta Séverine vastasi vakavasti:
— Ota veitsi.
Ja sitten kun Jacques oli pistänyt sen taskuunsa, ikäänkuin ajaakseen pilan päähän saakka, suuteli hän häntä.
— Hyvää yötä nyt. Minä etsin heti ystäväni ja pyydän häntä odottamaan… Ellei lauvantaina sada, niin etsi minut Sauvagnatin talon takaa. Siitä on sovittu vai kuinka?… Ja ole tyyni, me emme ota ketään hengiltä, me vain laskemme leikkiä.
Vaikka oli myöhäinen, meni Jacques nyt alas satamaan etsimään hotellista toveria, jonka oli määrä matkustaa pois seuraavana päivänä. Hän puhui hänelle toiveista mahdollisesti saada periä ja pyysi neljäntoista päivän lykkäytystä, ennen kun antaisi hänelle varman vastauksen. Kulkiessaan suuria, mustia lehtokujia pitkin takaisin asemalle, ajatteli hän, mitä oli tehnyt ja ihmetteli sitä. Oliko hän siis päättänyt surmata Roubaudin, koska hänellä jo oli hallussaan hänen vaimonsa ja rahansa? Ei, hän ei suinkaan ollut päättänyt mitään, ja hän kyllä myös ryhtyisi varokeinoihin siinä tapauksessa, että tekisi sellaisen päätöksen. Mutta nyt astui esiin muisto Séverinestä ja hänen kuumasta kädenpuristuksestaan ja hänen lujasta katseestaan, joka sanoi "kyllä", hänen suunsa sanoessa "ei". Ilmeisesti tahtoi hän, että Jacques ottaisi Roubaudin hengiltä. Hän kävi sangen levottomaksi. Mitä pitäisi hänen tekemän?
Palattuaan Rue François-Mazelinelle ja laskeuduttuaan levolle kuorsaavan Pecqueuxin läheisyyteen, ei Jacques voinut nukkua. Vastoin hänen tahtoaan työskentelivät hänen aivonsa tässä murha-ajatuksessa, suunnittelemassa murhanäytelmää, jota hän mietti ja harkitsi sen etäisimpiin seurauksiin saakka. Hän etsi ja punnitsi syitä myöten ja vastaan. Kun hän mietiskeli kylmästi ja ilman kuumetta, puhuivat kaikki syyt myöten. Eikö Roubaud ollut ainoa este heidän onnellensa? Jos hän olisi kuollut, voisi hän naida Séverinen, eikä hän salannut itseltänsä jumaloivansa häntä. Silloin omistaisi hän hänet kokonaan ja ainiaaksi. Olisihan siinä sitäpaitsi rahoja, koko omaisuus. Hän luopuisi rasittavasta ammatistaan ja tulisi vuorostaan omaksi herrakseen tuossa Amerikassa, josta hän oli kuullut toveriensa puhuvan maana, missä mekanikot kokoilivat kultaa lapioilla. Ikäänkuin unessa esiintyi hänelle nyt kuva hänen uudesta elämästään tuolla kaukana: vaimo, jota hän intohimoisesti rakasti, nopeasti kootut miljoonat, rento elämä, rajaton kunnianhimo, kaikki mitä hän tahtoi. Ja tämän unelman toteuttamiseksi oli tarpeen ainoastaan yksi liike, ainoastaan erään ihmisen toimittaminen pois tieltä, niinkuin poljetaan alas eläin, kasvi, joka kävellessä on haitaksi. Hän ei enään ollut edes miellyttävä, tuo mies, joka nyt oli lihava ja raskas ja kokonaan hupeni tyhmään pelihimoonsa, joka hävitti hänen kaiken entisen tarmokkuutensa. Minkä vuoksi häntä säästettäisiin? Ei kerrassaan mikään puhunut hänen eduksensa. Kaikki tuomitsi hänet, koska vastaukseksi joka kysymykseen tuli, että toisten etu vaati hänen kuolemataan. Epäröiminen olisi hassua ja pelkurimaista.
Mutta Jacques, jonka selkää poltti, ja joka oli laskeutunut vatsallensa, kääntyi ympäri ja hypähti ylös. Eräs ajatus, joka tähän saakka oli väikkynyt hänen mielessään varsin epämääräisenä, kiusasi häntä nyt niin ankarasti, että tuntui siltä, kuin olisi jokin terävä esine porattu hänen aivoihinsa. Hän, joka lapsuudesta asti oli halunnut tappaa jonkun, ja jota kauhistus tämän päähänpiston johdosta oli kiduttanut, miksi ei hän siis surmaisi Roubaudia? Kentiesi voisi hän, valitsemalla tämän uhrin, ainiaaksi tyydyttää murhaamishimonsa, ja sillä tapaa hän ei ainoastaan tekisi hyvää kauppaa, vaan myös sitäpaitsi parantuisi. Parantuisi, herra Jumala! Ei enään tuntisi noita verenjanoisia pöyristyksiä, voisi omistaa Séverinen, ilman että vanha hurjuus hänessä heräisi. Kylmä hiki tihkui esiin, hän näki seisovansa veitsi kädessään ja työntävän sen Roubaudin kaulaan, kuten tämä oli tehnyt presidentille, ja tuntevansa tyydytystä ja kylläisyyttä sitä mukaa kuin veri poreilisi hänen käsiensä lomitse. Hän tappaisi hänet, se oli hänen päätöksensä, koska siinä olisi hänen pelastuksensa ja jumaloidun vaimon ja omaisuuden saanti. Jos hänen pitäisi tappaa joku, niin olisi se tämä joka hänen pitäisi surmata, hän tietäisi ainakin silloin, mitä hän tekisi ja siinä olisi järkeä ja logiikkaa ja hyötyä.
Kun Jacques oli tehnyt tämän päätöksen, oli kello juuri lyönyt kolme ja hän koetti nukkua. Hän oli jo vaipunut tajuttomuuteen, kun hän syvästi liikutettuna nousi pystyyn vuoteessa. Herra Jumala, oliko hänellä sitten oikeus ottaa tämä mies hengiltä? Kun häntä vaivasi kärpänen, löi hän sen kuoliaaksi, ja kerran kun kissa oli sotkeutunut hänen jalkoihinsa, oli hän, tosin tahtomattaan, potkulla murskannut sen jäsenet. Mutta tämä ihminen, hänen kaltaisensa! Hänen täytyi uudistaa koko tuumailunsa todistaakseen oikeutensa tuon murhan tekemiseen, sen oikeuden, mikä on väkevämmillä, joita heikommat vaivaavat ja jotka sen vuoksi hävittävät ne. Nyt rakasti häntä toisen vaimo, ja tämä itse tahtoi päästä vapaaksi voidakseen tulla naimisiin hänen kanssaan ja antaa hänelle omaisuutensa. Hän ainoastaan laittaisi esteen aivan yksinkertaisesti pois tieltään. Jos kaksi sutta kohtaa toisensa metsässä ja naarassusi on läsnä, eikö voimakkaampi susi silloin vapauta itseään tuosta toisesta? Ja eikö alkuaikoina, jolloin ihmiset susien tavoin turvautuivat luoliin, himoittu nainen kuulunut joukosta sille, joka kykeni voittamaan hänet itselleen kilpakosijainsa veressä? Koska se oli elämän laki, oli sitä kaiketi noudatettava, välittämättä yhteiselämän vuoksi myöhemmin keksityistä verukkeista.
Vähitellen näytti hänestä hänen oikeutensa ehdottomalta, hän tunsi koko päättäväisyytensä palaavan, jo seuraavana päivänä hän valitsisi ajan ja paikan ja valmistelisi toimeenpanoa. Epäilemättä olisi paras pistää Roubaud kuoliaaksi hänen yöllä kierrellessään asema-alueella, jotta ihmiset voisivat luulla maankiertäjien hänet murhanneen. Hän tiesi hyvän paikan hiilikasojen takana. Kunpa voisi houkutella hänet sinne! Vaikka hän koetti nukkua, järjesti hän nyt koko murhakohtauksen, pohti, mihin asettuisi ja kuinka iskisi, kaataakseen hänet kuoliaana maahan.
Mutta hänen syventyessään pienimpiin erikoisseikkoihin, palasi hiljaa ja vastustamattomana hänen vastenmielisyytensä. Hänessä oli jotakin, mikä pani sitä vastaan ja sai hänen verensä kuohuksiin. Ei, ei, hän ei iskisi. Se tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, niin toimeensaamattomalta, niin mahdottomalta. Hänessä nousi sitä vastaan sivistysihminen, hänen saamansa kasvatus, se, minkä perityt mielipiteet hiljaa ja hävittämättömästi olivat rakentaneet. Hän oli äidinmaidon mukana imenyt menneiltä sukupolvilta, ett'ei saa tappaa! hänen hienostuneet aivonsa olivat täynnä epäilyksiä ja inhoten hylkäsivät murha-ajatuksen, heti kun ne alkoivat sitä harkita. Niin, toinen asia olisi tappaa, jos siihen kannustaisi himo, kuohahtava intohimo! Mutta tappaa tarkoituksella, harkiten ja itsekkäisyydestä, ei, sitä ei hän milloinkaan voisi!
Päivä alkoi sarastaa, kun Jacquesin onnistui hiukan nukahtaa, mutta uni oli niin kevyt, että hänessä tapahtui sotkuinen väittely tuosta inhoittavasta kysymyksestä. Seuraavista päivistä tuli tuskallisimmat hänen elämässään. Hän karttoi Séverineä, ja peljäten hänen silmiään, lähetti hän hänelle terveisiä, ett'ei hän voisi tulla tapaamaan lauvantaina.
Mutta maanantaina ei hän voinut päästä häntä jälleen kohtaamasta, ja kuten hän oli peljännyt, täyttivät hänen suuret sinisilmänsä, nuo niin lempeät, niin suloiset, hänet tuskalla. Séverine ei puhunut siitä, ei eleellä, ei sanallakaan kehoittanut häntä.
Mutta silmät olivat täynnä tätä asiaa, ne kysyivät häneltä, ne rukoilivat sitä. Hän ei tietänyt, miten pääsisi siitä kärsimättömyydestä ja nuhteesta, minkä hän luki niistä; hän näki ne alati kiinnitettynä häneen ihmetyksen ilmein siitä, että hän saattoi epäröidä olla onnellinen. Lähtiessään hänen luotaan, sulki Jacques hänet kiivaasti syliinsä saadakseen hänet ymmärtämään, että hän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli sen todellakin tehnyt ja pysyi siinä aina rappusten alapäähän saakka, mutta sitten hänen omatuntonsa epäilykset palasivat. Kun hän näki hänet jälleen kaksi päivää myöhemmin, oli hänellä samallainen outo kalpeus ja arka katse, kuin pelkurilla, joka peräytyy välttämättömästä teosta. Séverine puhkesi nyyhkytyksiin sanomatta mitään ja itki hänen kaulassaan riippuen, hirveän onnettomana, ja Jacques joutui suunniltaan ja hänet täytti sellainen itsensä halveksuminen, että hän olisi voinut kuolla.
— Etkö tahdo torstaina tulla? kysyi Séverine matalalla äänellä.
— Kyllä, torstaina odotan sinua.
Torstaina oli yö sangen pimeä, tähtiä ei loistanut läpikuultamattoman synkällä taivaalla, joka oli täynnä merestä noussutta usvaa. Tavallisuuden mukaan tuli Jacques ensiksi ja oukaili, seisoen Sauvagnatin talon takana, Séverinen tuloa. Mutta pimeys oli niin synkkä ja Séverine juoksi niin kevyesti, että Jacques vapisi hipaistessaan häneen, ilman että oli sitä ennen häntä huomannut. Séverine lepäsi hänen sylissään levottomana, kun tunsi hänen vapisevan.
— Minä säikähdytin sinua, mutisi hän.
— Ei, ei, minä odotin tuloasi… Menkäämme, ei kukaan voi meitä nähdä.
Ja käsivarret kiedottuina toistensa vyötäisille kävelivät he nyt hiljaa ylt'ympäri noilla rakentamattomilla alueilla. Veturitallin tällä puolella oli kaasulyhtyjä vähän, muutamissa pimeissä paikoissa ei ollut sellaisia ollenkaan, jota vastoin kauvempana aseman puolella oikein vilisi niitä, jotka näyttivät kirkkailta tähtösiltä.
He kävelivät sillä tapaa kauvan, sanomatta sanaakaan. Séverine nojasi päätään Jacquesin olkapäähän ja suoristautui toisinaan suudellakseen häntä leukaan, ja mies kumartui ja vastasi hänen suudelmaansa suutelemalla häntä ohimoon hiusrajan kohdalle. Etäällä olevista kirkoista oli juuri kuulunut yhtä lyövän kellon vakava ääni. He eivät puhuneet, koska he ymmärsivät toistensa ajatukset. He ajattelivat ainoastaan tätä, he eivät enään voineet olla yhdessä tuon ajatuksen heitä vaivaamatta. He harkitsivat asiaa yhä edelleen, mutta mitä hyödytti ääneen sanoa tarpeettomia sanoja, koska täytyi toimia? Kun Séverine suoristautui häntä vastaan hyväilläksensä häntä, tunsi hän veitsen olevan housuntaskussaan. Oliko hän siis päättänyt sen tehdä?
Mutta Séverinen ajatukset virtasivat yli ja hänen huulensa avautuivat tuskin kuuluvaan kuiskaukseen:
— Hän oli vast'ikään ylhäällä, en tiedä mistä syystä… Sitten näin hänen ottavan revolverinsa, jonka oli unhoittanut… Hän lähtee varmaankin kiertomatkalle.
Tuli jälleen hiljaista ja vasta kahdenkymmenen askeleen päässä sieltä sanoi Jacques vuorostaan:.
— Viime yönä on täällä varastettu lyijyä… Hän tulee hetken kuluttua varmaankin tänne.
Séverine vapisi hieman ja molemmat olivat jälleen vaiti ja hiljensivät kulkuaan. Mutta Séverine alkoi epäillä, että se oli veitsi, joka oli Jacquesin taskussa. Hän suuteli häntä kaksi eri kertaa saadakseen paremmin selville, kuinka asian laita oli. Mutta kun hän kuitenkin, noin hankautuessaan häntä vastaan, jäi epävarmuuteen, laski hän kätensä riipuksiin ja tunnusteli, samalla kun suuteli häntä uudelleen. Se oli veitsi. Mutta Jacques ymmärsi hänen tarkoituksensa, painoi hänet kiivaasti rintaansa vastaan ja sammalsi hänen korvaansa:
— Hän tulee, sinä pääset vapaaksi.
Murha oli nyt päätetty, heistä tuntui ikäänkuin he eivät enään olisi kävelleet, vaan vieras voima olisi vienyt heitä eteenpäin maata pitkin. Heidän aistimensa olivat äkkiä erittäin teroittuneet, varsinkin tunto, sillä heidän käsiänsä kolotti niiden ollessa toisissaan ja huulten pieninkin kosketus tuntui raappimiselta. He kuulivat myös veturin vierimisestä ja etäisestä ähkymisestä lähtevät häipyvät äänet, kumeita jyskähdyksiä, harhailevia askelia pimeässä. Ja he katsoivat pimeyteen, eroittivat mustat pilkut esineistä, ikäänkuin usva olisi kadonnut heidän silmistään: he voivat seurata ohilentävän yölepakon äkkinäisiä heilahduksia. He pysähtyivät liikkumattomiksi erään hiililäjän kulmaan ja vaanivat silmin ja korvin ja jännittivät koko ruumiinsa. Nyt he kuiskailivat.
— Etkö kuullut hätähuutoa tuolta?
— En, se on vaunu, joka viedään sisälle.
— Mutta tuolla vasemmalla puolellamme kävelee joku. Hiekka narisi.
— Ei, ei, rotat vain juoksentelevat kasojen välissä ja pudottelevat hiiliä alas.
Muutamia minuutteja kului. Äkkiä pusersi Séverine Jacquesia vieläkin voimakkaammin.
— Se on hän.
— Missä sitten? Minä en näe mitään.
— Hän kääntyi tavarajunien veturitallin ympäri ja tulee suoraan meitä kohden. Etkö näe hänen varjoaan valkoisella seinällä?
— Sinä luulet siis, että se on tuo musta kohta. Hän on siis yksin?
— Niin, yksin, hän on yksin.
Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä heittäytyi Séverine intohimoisesti Jacquesin kaulaan ja painoi kuumat huulensa hänen huuliaan vastaan. Hän olisi pitkässä, intohimoisessa suudelmassaan tahtonut antaa hänelle osan intohimostaan. Kuinka hän rakasti häntä ja kuinka hän inhosi tuota toista! Oh! Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän jo monta kertaa tehnyt sen itse, säästääkseen Jacquesin kauhistuksesta. Mutta hänen kätensä huojuivat, hän tunsi olevansa liian pehmeä, siihen tarvittiin miehen koura. Ja tässä suudelmassa, joka ei koskaan tahtonut loppua, oli kaikki, minkä hän saattoi puhaltaa häneen rohkeudestansa, se oli lupautuminen kokonaan. Veturi vihelsi etäällä, päästäen pimeyteen surumielisen, vaikeroivan hätähuudon. Kuului tietämättömässä paikassa olevan jättiläisvasaran säännölliset iskut, samalla kun merestä nousevat usvat joukkioina ajelehtivat taivaalla ja toisinaan näyttivät saavan nuo säkenöivät kaasuliekit sammumaan. Kun hän vihdoin veti suunsa pois, ei hänellä ollut itsellensä jäljellä mitään, hän luuli kokonaan sulautuneensa Jacquesiin.
Nopealla liikkeellä avasi mies jo veitsen ja päästi kohta sen jälkeen puoliksi tukahutetun kirouksen.
— Hitto soikoon, se on taas jäähtynyt. Hänhän menee tiehensä.
Se oli totta, varjo, joka oli lähestynyt viidenkymmenen askeleen päähän heistä, kääntyi vasemmalle ja poistui sellaisen yövartijan säännöllisellä astunnalla, jota ei mikään ole saattanut levottomaksi.
Séverine kannusti Jacquesia.
— Mene jo!
Molemmat läksivät jälleen liikkeelle, Jacques edellä ja Séverine hänen kintereillään, ja he hiipivät hänen perässään varoen aiheuttamasta pienintäkään kolinaa. Korjauspajojen kulmauksessa kadottivat he hänet silmänräpäykseksi näkyvistään; mutta kun he sen jälkeen kulkivat erään sivuraiteen yli, huomasivat he hänet jälleen kahdenkymmenen askeleen päässä siitä. Heidän täytyi etsiä suojaa pienimpienkin muurien takana, koska yksi ainoakin harha-askel olisi heidät ilmaissut.
— Me emme saa häntä käsiimme, mutisi Jacques kumeasti. Jos hän ehtii vaihteen luo, pääsee hän meiltä pakoon.
Séverine hoki edelleen aivan hänen korvaansa:
— Mene, mene!
Tällä hetkellä ja näiden laajojen, pimeyteen hautaantuneiden alueiden keskellä ja suuren aseman öisen tyhjyyden ympäröimänä, oli Jacques luja päätöksessään, ja tyhjyydessä tapasi hän rikostoverin murhaan. Kiiruhtaessaan hiipivää kulkuansa tuli hän vielä innokkaammaksi ja harkitsi yhä mielessään ja etsi syitä, jotka tekisivät murhan viisaaksi ja oikeutetuksi teoksi, johon hän ryhtyisi loogillisen miettimisen ja päätöksen perusteella. Hänhän käyttäisi oikeuttaan, elämisen oikeuttaan, koska toisen veri oli välttämätön hänen omalle olemisellensa. Tarvittaisiin ainoastaan isku tällä veitsellä, jotta hän saavuttaisi onnensa.
— Me emme saavuta häntä, emme saavuta häntä, hoki Jacques raivoissaan, nähdessään varjon kulkevan vaihteen ohi. Se on kirottua, kas nyt kiitää hän pakoon.
Mutta Séverinen hermostunut käsi tarttui häntä kiivaasti olkapäähän ja pakoitti hänet seisomaan hiljaa vastapäätä häntä.
— Katso, hän kääntyy ympäri.
Roubaud kääntyi todellakin ympäri. Hän oli kääntynyt oikealle ja tuli sitten takaisin. Kenties oli hänellä seljässään ollut epämääräinen tunne siitä, että häntä ajettiin takaa. Hän jatkoi kuitenkin tyynesti matkaansa kuten tunnollinen vartija ainakin, joka ei tahdo mennä sisälle, ennen kuin on luonut katseen kaikkialle.
Jacques ja Séverine pysähtyivät äkkiä juoksussaan, eivätkä liikahtaneet. Sattuma oli vienyt heidät erään hiililäjän nurkkaan. He nojautuivat siihen ja näyttivät joutuvan sen sisään, likistäessään selkänsä mustaa muuria vastaan ja ikäänkuin upotessaan tähän mustelätäkköön. He pidättivät hengitystään.
Jacques näki Roubaudin tulevan suoraan heitä kohden. Heidän välillään oli tuskin kolmenkymmenen metrin matka ja se väheni joka askeleelta, säännöllisesti ja rytmillisesti, ikäänkuin sallimuksen järkähtämättömällä heilurilla järjestettynä. Nyt oli jäljellä kaksikymmentä askelta, nyt ainoastaan kymmenen ja hän seisoisi hänen edessään ja hän kohottaisi käsivartensa näin ja työntäisi veitsen hänen kurkkuunsa ja vetäisi sen oikealta vasemmalle estääkseen hänet kirkumasta. Sekunnit eivät hänen mielestään tahtoneet ollenkaan loppua, sellainen joukko ajatuksia virtasi hänen tyhjien aivojensa läpi, niin että ajan mitta oli hävinnyt hänen tietoisuudestaan. Kaikki syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään päätöksensä, olivat vielä kerran tarkastettavina ja hän näki jälleen selvästi edessänsä murhan, syineen ja seurauksineen. Nyt oli jäljellä viisi askelta. Hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Hän tahtoi murhata ja tiesi minkä vuoksi.
Nyt oli jäljellä kaksi askelta, nyt yksi askel. Mutta nyt tapahtui hänessä hirmukohtaus. Kaikki syöksyi yht'äkkiä kokoon. Ei, ei, hän ei tappaisi, hän ei voisi tällä tapaa surmata tuota turvatonta ihmistä. Miten hän miettikin, ei se koskaan voisi tehdä hänestä murhaajaa; siihen vaadittaisiin puremisen vaisto, hyökkääminen saaliin kimppuun, nälkä tai intohimo, joka pakoittaa raatelemaan. Mitä se merkitsi, jos omatunto oli kokoonpantu ainoastaan hitaasti perintönä kulkeneista oikeuskäsitteistä. Hän tunsi itsessään, ett'ei hänellä ollut oikeutta tappaa, eikä hänen onnistuisi vakuuttautua siitä, että hän voisi ottaa itselleen tuon oikeuden.
Roubaud kulki aivan rauhallisena ohitse. Hänen hihansa hipaisi heitä molempia, heidän seisoessaan siinä hiilien keskellä. Heidän hengityksensä olisi voinut ilmaista heidät, mutta he seisoivat kuin kuolleina. Käsivartta ei kohotettu, veistä ei isketty ruumiiseen. Ei mikään pannut noita taajoja varjoja värisemään, ei edes pöyristys. Nyt oli hän jo kymmenen askeleen päässä sieltä ja he seisoivat vielä liikkumattomina paikoillaan, selin tuota mustaa hiilikasaa päin ja täydellisesti pidättäen hengitystään, pelon valtaamina tuon yhden ainoan aseettoman miehen takia, joka juuri niin rauhallisena oli kulkenut heidän ohitsensa.
Jacques tukahutti raivon ja häpeän nyyhkytyksen.
— Minä en voi, en voi.
Hän aikoi jälleen tarttua Séverineen, nojautuakseen häneen, siitä saadakseen sen anteeksiannon, sen lohdutuksen, jota hän tarvitsi. Mutta hän pakeni mitään sanomatta pois. Jacques ojensi kätensä ja tunsi ainoastaan hänen hameensa liukuvan käsiensä välitse ja kuuli vain hänen kevyen pakonsa. Hän kulki turhaan hetkisen hänen perässään, hänen nopea katoamisensa kokonaan ällistytti hänet. Oliko hän siis niin katkeroitunut hänen heikkoutensa johdosta? Halveksiko hän häntä? Varovaisuus esti Jacquesia ottamasta häntä kiinni. Mutta kun hän jälleen oli yksinään näillä laajoilla, rakentamattomilla alueilla noine pienine, keltaisine valopilkkuineen, valtasi hänet hirveä epätoivo ja hän riensi pois ja painoi päänsä vuodepielukseensa, siten tukahuttaakseen kirouksen, joka lepäsi hänen olemassaolonsa yli.
Kymmenkunta päivää myöhemmin, maaliskuun lopussa, pääsivät Roubaudit vihdoinkin voitolle Lebleun perheestä. Hallinto oli tunnustanut oikeutetuiksi Roubaudien vaatimukset, joita asemapäällikkö Dabadie puolsi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun neiti Guichon etsiessään vanhoja tilejä aseman arkistosta, oli äskettäin löytänyt puheenaolleen kirjeen, jossa rahastonhoitaja sitoutui luopumaan asunnosta, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Katkeroituneena tappionsa johdosta puhui rouva Lebleu heti muuttamisesta: koska kerran tahdottiin hänen kuolevan, niin olisi parasta tehdä loppu yksin tein.
Tämä muistettava muutto sai käytävän kolmeksi päiväksi täydelliseen kuumeeseen. Yksinpä pikku rouva Moulin, joka muuten teki itsensä niin vähän huomatuksi, ja jonka ei koskaan nähty menevän eikä tulevan, sekaantui siihen ja kantoi Séverinen työpöydän toisesta huoneustosta toiseen. Mutta varsinkin Philomène kiihoitti epäsopua. Hän saapui sinne jo ensi hetkellä avustamaan, teki nyyttejä, siirsi huonekalut ja tunkeutui Lebleun asuntoon, ennen kun perhe oli sieltä lähtenyt. Hän se ajoi rouva Lebleun pois sieltä, vaikka molempien perheiden huonekalut vielä olivat aivan sekaisin. Hän oli alkanut osoittaa sellaista harrastusta Jacquesia ja kaikkea kohtaan, mihin tämä oli kiintynyt, että Pecqueux tuli ihmeisiinsä ja epäluuloiseksi. Kasvoillaan salavihainen, häijy ilme kysyi hän häneltä, oliko hän väleissä veturinkuljettajan kanssa. Hän ilmoitti hänelle etukäteen, että hän panisi molemmat tilille, jos saisi heistä jotakin selville. Philomène ihaili vielä enemmän tuota nuorta miestä ja palveli häntä ja hänen rakastajatartaan, toivoen heidän väliinsä tunkeutumalla voivansa hiukan nauttia hänestä. Kun hän oli kantanut sisälle viimeisen tuolin, suljettiin ovet. Äkkiä huomasi hän jakkaran, jonka rahastonhoitajan rouva oli unhoittanut paikoilleen, hän avasi silloin oven jälleen ja heitti jakkaran käytävään. Muutto oli sillä lopetettu.
Elämä siellä palasi vähitellen yksitoikkoiseen kulkuunsa. Sillä aikaa kun rouva Lebleu istui reumatismin kahlehtimana lepotuolissaan ja oli kuolettavasti ikävissään ja itki suuria kyyneliä sen vuoksi, ett'ei hänellä ollut muuta näköalaa kuin sinkkikatto, joka kaihti taivasta, istui Séverine erään etupuolella olevan akkunan luona ja katseli loppumattomiin. Hänellä oli silmiensä edessä tuo vilkas vilinä lähtevien junien ratapihalla ja ajavien ja kävelijäin alituinen virta. Aikainen kevät oli jo saanut katukäytävien suuret puut viheriöitsemään, ja tuolla takapuolella levisivät etäällä Ingouvillen kunnaat puita kasvavine rinteineen ja valkoisine huviloineen. Mutta häntä ihmetytti se, että hän tunsi niin vähän hupia vihdoinkin nähdessään unelmansa toteutuneena, oleskellessaan tässä huoneustossa, jota hän niin oli mielinyt, ja saadessaan tilaa, päivää ja aurinkoa. Kun hänen apuvaimonsa, Simon eukko, nurisi siitä, että häntä häirittiin totutuissa tavoissansa, saattoi Séverine tulla kärsimättömäksi ja toisinaan kaipasi hän vanhaa pesäänsä, jossa, kuten hän sanoi, lika näkyi vähemmän.
Roubaud oli aivan yksinkertaisesti antanut hänen olla olojaan. Hän ei näyttänyt tietävän muuttaneensa asuntoa; tapahtui usein, että hän erehtyi ja huomasi erehdyksensä vasta kun hänen uusi avaimensa ei sopinut vanhaan lukkoon. Mutta muuten oli hän yhä enemmän poissa, ja aviollisen yhdyselämän hajaantumista jatkui. Kerran näytti hän kuitenkin virkoavan uudelleen eloon; hänen poliittiset harrastuksensa olivat heränneet, vaikk'eivät ne olleet kovinkaan selvät eikä intohimoiset, mutta hänen sydämessään säilyi katkeruus tuon vanhan jutun johdosta aliprefektin kanssa, joka oli hänelle maksaa hänen paikkansa. Hän riemuitsi siitä, että yleiset vaalit olivat järkähyttäneet keisarikuntaa, joka nyt läpikävi kauheata selkkausta, ja hoki, ett'eivät nuo ihmiset aina olisi herroja. Mutta ystävällinen varoitus Dabadielta, joka oli siitä saanut tiedon neiti Guichonilta, jonka läsnäollessa hän oli puhunut tähän vallankumoukselliseen tapaan, riitti muuten tekemään hänet jälleen tyyneksi. Koska käytävässä nyt taas vallitsi rauha ja sopu, sitten kun rouva Lebleu, joka oli kuolemaisillaan ikävästä, kävi päivä päivältä yhä huonommaksi, niin minkä vuoksi siis hankittaisiin uusia ikävyyksiä sekottautumalla politiikkaan. Roubaud teki yksinkertaisen eleen, hän välitti yhtä vähän politiikasta kuin kaikesta muustakin… Hän, joka ei tuntenut mitään tunnonvaivoja, kävi päivä päivältä yhä lihavammaksi ja kulki välinpitämättömänä ja hitaana tietään eteenpäin.
Sen jälkeen kun Jacques ja Séverine voivat kohdata toiseensa koska tahansa, oli heidän keskenäinen hämilläolonsa lisääntynyt. Nyt ei enään mikään estänyt heidän onneansa; hän voi mennä hänen luokseen toisia rappusia milloin halusi, eikä hänen tarvinnut peljätä, että häntä vakoiltaisiin. Se oli heidän huoneustonsa ja hän olisi voinut nukkua siellä yötä, jos olisi ollut niin rohkea. Mutta se, jota he molemmat olivat tahtoneet, ja josta he olivat sopineet, oli suorittamatta ja jäi toteuttamatta, ja ajatus siitä synnytti keskenäistä hämilläoloa ja nosti heidän välilleen ylipääsemättömän muurin. Hän häpesi heikkouttaan ja huomasi hänen joka kerta olevan yhä enemmän pahoillaan ja onneton odottaessaan turhaan. Heidän huulensa eivät enään etsineet toisiansa, sillä tämä puolinainen omistaminen ei enään ollut heille kylliksi; he halusivat koko onnea, matkustaa, mennä naimisiin tuolla kaukana, uutta elämää he kaihosivat.
Eräänä iltana hän tapasi Séverinen itkemässä, ja kun tämä sai nähdä hänet, ei hän herennyt, vaan ripustautui hänen kaulaansa ja itki vielä kovemmin. Hän oli ennenkin itkenyt siten, mutta silloin oli Jacques voinut tyynnyttää hänet painamalla hänet rintaansa vastaan. Mutta nyt mitä enemmän hän painoi häntä itseään vastaan, sitä enemmän tunsi hän hänen epätoivonsa lisääntyvän. Hän joutui pois suunniltaan ja otti vihdoin hänen päänsä käsiensä väliin. Hän katsoi syvään hänen silmiinsä. Hän ymmärsi, miksi hän oli niin epätoivoissaan; se oli siksi, että hän oli nainen, eikä lempeässä toimettomuudessaan itse uskaltanut antaa surmaavaa veitseniskua.
— Anna minulle anteeksi ja odota vielä vähän… Vannon sinulle tekeväni sen pian, niin pian kuin voin.
Séverine painoi heti suunsa hänen suutaan vastaan, ikäänkuin olisi hän tahtonut varustaa tämän lupauksen sinetillä, ja he suutelivat toisiaan taas syvästi ja intohimoisesti.
X.
Phasie täti kuoli viimeisen kouristuskohtauksen jälkeen torstai-iltana kello yhdeksän. Misard, joka istui hänen vuoteensa vieressä ja odotti kuolemaa, koetti turhaan sulkea hänen silmiään; ne jäivät itsepintaisesti auki, pää oli kylmennyt ja oli hiukan kallellaan olkapäähän päin, ikäänkuin katsellakseen ympärilleen huoneessa, ja vääristyneiden huulten ympärillä näkyi pilkallinen hymy. Erään pöydän kulmalla paloi yksi ainoa kynttilä. Ja junat, jotka yhdeksän jälkeen täydellä nopeudella kulkivat siitä ohitse, eivät aavistaneet mitään tästä ruumiista, jossa ruumiinlämpö vielä oli jäljellä, ja tärisyttivät sitä silmänräpäyksen kynttilän lekottaessa.
Päästäkseen Floresta, lähetti Misard hänet heti Doinvilleen ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Hän ei voinut olla kotona ennen yhtätoista, niin että Misardilla oli kaksi tuntia käytettävänään. Hän leikkasi ensin itselleen leivänpalan kaikessa rauhassa, sillä hän tunsi vatsansa olevan tyhjä, kun hän ei ollut syönyt päivällistä vaimonsa kuolinkamppauksen vuoksi, josta ei ollenkaan tahtonut loppua tulla. Hän ei istuutunut, vaan käveli syödessään edestakaisin järjestelemisen touhussa. Toisinaan täytyi hänen kuitenkin tauota niiden ankarain yskänpuuskien takia, jotka häntä ahdistivat, ja koukistua kumaraan. Puolikuollut ja laiha ja heikko kuin oli kiillottomine silmineen ja värittömine hiuksineen, ei hän todellakaan näyttänyt siltä, että hän kauvan voisi nauttia voitostaan. Mutta hän oli joka tapauksessa tehnyt lopun vaimostaan, joka oli ollut niin suuri ja kaunis ja roima nainen, niinkuin hyönteinen kalvaa tammea. Nyt makasi hän tuossa masennettuna ja tuhottuna, Misardin vielä ollessa jäljellä.
Hän tuli silloin ajatelleeksi erästä asiaa, kumartui alas ja veti vuoteen alta esiin hiukan lesevettä sisältävän maljan, joka oli laitettu kuntoon peräruisketta varten. Sitten kun Phasie oli saanut selville, että hänen miehensä pani myrkkyä suoloihin, ei tämä enään käyttänyt niitä, vaan antoi Phasielle myrkkyä tällä tavalla, ilman että vaimolla oli epäilystäkään siitä. Ulkona tyhjennettyään astian, palasi hän sisälle ja pesi tahraantuneen lattian sienellä. Miksi oli Phasie ollut niin itsepintainen? Hän oli tahtonut näytellä viekasta ja sai syyttää itseänsä. Täytyy pitää silmänsä auki, jos perheessä on kysymys siitä, kuka saa haudata toisen, ilman että muut ihmiset saavat vihiä asiasta. Misard oli tästä ylpeä ja naureskeli kuten oivallista tarinaa, että vaimo noin kiltisti nautti myrkkyä sitä tietä, vaikka hän oli niin varovainen kaiken sen suhteen, mikä kulki suun kautta. Tässä silmänräpäyksessä kulki ohitse pikajuna, joka kääri tuon matalan tuvan sellaiseen ilmanvetoon, että hän, vaikka olikin siihen niin tottunut, kääntyi vapisten akkunaan päin. Oh, siinä oli tuo alituinen virta ihmisiä, jotka tulivat kaikilta mahdollisilta maailman kulmilta, ja jotka eivät tietäneet tai välittäneet siitä, keitä he murskasivat matkallaan, niin kiire oli heillä itsellään mennä hornan tuuttiin! Ja kun kaamea hiljaisuus oli junan mentyä palannut, kohtasi hän uudelleen kuolleen suuret, auki jääneet silmät, jotka näyttivät seuraavan hänen jokaista liikettään, pilkallisen hymyn edelleen viipyessä huulten ympärillä.
Muuten niin hidasluontoinen Misard ei nyt voinut olla tekemättä vihaa ilmaisevaa liikettä. Hän ymmärsi sangen hyvin, että Phasie sanoi hänelle: Etsi, etsi! Ei hän vienyt tuhatta frangiaan mukanansa, ja nyt, kun ei häntä enään ollut, saisi kai Misard ne lopultakin käsiinsä. Miksi ei hän ollut voinut antaa niitä hänelle vapaaehtoisesti, niin että olisi päästy kaikista ikävyyksistä? Silmät seurasivat häntä kaikkialle. Etsi, etsi! Hän ei ollut uskaltanut tutkia tätä huonetta, niin kauvan kun vaimo oli siellä ollut elossa, mutta nyt tarkasti hän sen. Ensiksi kaapin. Hän veti avaimet esiin pieluksen alta, kouri alusvaatteilla täytettyjä hyllyjä, tyhjensi molemmat laatikot ja veti ne ulos katsoakseen, eikö niiden taakse oltu mitään kätketty. Ei, siellä ei ollut mitään.
Sitten ajatteli hän yöpöytää, irroitti marmorilevyn ja käänsi pöydän turhaan ylösalasin. Takan päällä oli kapea markkinapeili, joka oli lyöty kiinni parilla naulalla. Sielläkin toimitti hän tutkimuksen; työnsi peilin taakse sileän viivoittimen ja sai esille ainoastaan joukon mustaa tomua. Etsi, etsi! Välttääkseen noita suuria avonaisia silmiä, joiden hän tunsi itseään katselevan, laskeutui hän nelinkontin ja koputteli sinne tänne lattiaan kuunnellakseen, eikö vastakaiku ilmaisisi hänelle mitään kolopaikkaa. Useita lankkuja oli irrallaan ja hän kiskoi ne pois. Ei mitään, yhäkään ei mitään!
Kun hän nousi, olivat kuolleen silmät jälleen suunnattuina häneen, hän kääntyi ympäri ja koetti kohdata niiden lujaa katsetta. Hän ei voinut sitä enään epäillä. Phasie teki hänestä pilkkaa. Etsi, etsi! Hän joutui pois suunniltaan, meni hänen luokseen erään epäluulon ajamana, joka muutti hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi. Minkä vuoksi oli hän ollut niin varma siitä, ettei Phasie veisi tuhatta frangiaan mukanansa? Hän teki sen ehkä sittenkin lopultakin. Ja hän rohkaisi mielensä, veti peiton pois hänen päältään ja riisui hänet ilki alasti, koska hän sanoi hänelle, että hänen pitäisi etsiä. Ja hän etsi hänen altaan ja hänen niskansa takaa, pöyhi vuoteen ylösalaisin ja pisti käsivartensa olkapäätä myöten olkiin. Hän ei löytänyt mitään. Etsi, etsi! Mutta pää putosi takaisin väärään kääntyneelle pielukselle ja katsoi häneen edelleen pilkallisilla silmillään.
Kun Misard raivoissaan ja vapisten koetti järjestää vuodetta, tuli
Flore kotiin Doinvillestä.
— Se on kello yksitoista ylihuomenna, sanoi hän.
Hän tarkoitti hautausta, mutta ensi silmäyksellä hän ymmärsi, mikä työ oli saattanut Misardin niin hengästyksiinsä hänen poissaollessaan. Hän teki halveksivaa välinpitämättömyyttä ilmaisevan liikkeen.
— Älkää hakeko, ette te kuitenkaan saa mitään käsiinne.
Misard kuvitteli mielessään hänenkin uhmailevan ja meni hampaitaan kiristellen häntä vastaan.
— Hän on antanut ne sinulle ja sinä tiedät, missä ne ovat.
Sellaiselle ajatukselle, kuin että hänen äitinsä oli voinut antaa rahat jollekin, vaikkapa omalle tyttärelleen, ei hän voinut muuta kuin kohauttaa olkapäitään.
— Oh, joutavia! Antanut ne… Niin, antanut ne maalle!… Niin, siellä ne ovat, sieltä voitte niitä etsiä.
Ja suurin elein osoitti hän koko taloa, puutarhaa kaivoineen, rautatietä ja koko tuota avaraa maisemaa. Niin, siellä ne varmasti olivat jossakin kolossa, mistä ei kukaan voisi niitä löytää. Kun Misard harmista halkeamaisillaan alkoi siirrellä huonekaluja ja koputella seiniä, vähintäkään häikäilemättä tuota nuorta tyttöä, jatkoi tämä akkunan luona seisoen puoliääneen:
— Ah, kuinka nyt on kaunis yö!… Olen kävellyt nopeasti, tähdet loistavat kuin keskellä päivää… Huomenna, kun aurinko nousee, tulee kaiketi oikein kaunista.
Flore jäi kotvaseksi seisomaan akkunan luo ja katseli valoisaa, huhtikuun ensi lämmön elähyttämää maisemaa, joka vaivutti hänet unelmiin ja avasi jälleen ne sydänhaavat, jotka häntä vaivasivat. Mutta kun hän kuuli Misardin lähtevän huoneesta ja jatkavan tutkimuksiaan toisissa huoneissa, meni hän vuorostaan kuolinvuoteen luo, istuutui ja katseli äitiään. Kynttilä paloi edelleen pöydällä korkein ja hiljaisin liekein. Juna kulki nyt ohitse ja tärisytti koko tupaa.
Floren aikomuksena oli valvoa koko yö kuolleen luona, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Ruumiin näkeminen irroitti hänet ensi aluksi hänen päähänpistostaan, joka oli vainonnut häntä koko matkan Doinvillestä tuossa hiljaisessa, rauhallisessa tähtikirkkaassa yössä. Mikä häntä nyt hämmästytti ja vaimensi hänen kärsimystään, oli se, ett'ei hän enään surrut äidin kuolemaa, eikä itkenyt. Hän oli kuitenkin ollut hyvin kiintynyt äitiin, vaikka hän villiintymisessään ja vaiteliaisuudessaan alati pysyttelihe ulkosalla ja kuljeskeli kedoilla, milloin hänellä vaan ei ollut mitään tekemistä. Viimeisen taudinpuuskan aikana, joka johti äidin kuolemaan, oli hän monta monituista kertaa istuutunut hänen vuoteensa viereen ja innokkaasti pyytänyt häntä kutsuttamaan lääkärin, sillä hän epäili Misardin konnantyötä ja toivoi, että hänet voitaisiin peloittaa luopumaan siitä. Mutta hän ei ollut koskaan saanut muuta vastausta kuin raivoisan kiellon. Oli kuin olisi äiti pitänyt jonkinlaisena ylpeytenä olla ottamatta vastaan apua keneltäkään ja joka tapauksessa katsonut olevansa varma voitostaan, koska hän kuitenkin ottaisi rahat mukaansa. Sen jälkeen ei Flore ollut puuttunut asiaan, vaan kadonnut ja alkanut uudelleen kuljeskella, ylt'ympäri unhoittaakseen oman kärsimyksensä, joka häntä jälleen niin kiusasi.
Varmaankin se oli se, joka teki hänen niin tunnottomaksi äidin kuoleman suhteen. Kun itse kantaa jotakin hyvin suurta surua, niin ei ole tilaa millekään muulle. Hänen äitinsä oli mennyt pois hänen luotansa ja hän näki hänen nyt makaavan siinä kalpeana ja tuhottuna ja kuitenkaan, vaikka hän sitä yrittikin, ei hänen surunsa tullut entistään suuremmaksi. Mitäpä hyödyttäisi kutsua santarmeja ja ilmiantaa Misard, koska kaikki kuitenkin luhistui kokoon. Vähitellen ja vaikka hänen katseensa yhä oli kiintyneenä kuolleeseen, lakkasi hän näkemästä häntä ja palasi vastustamattomasti siihen, mikä oli hänen sisäisen näkönsä edessä, ja vaipui kokonaan siihen ajatukseen, joka oli kuin kiinninaulattuna hänen aivoissaan, ja ainoa, josta hän nyt enään oli tietoinen, oli ankara täristys junista, joiden ohikulku hänelle ilmoitti aikaa.
Nyt oli hetken aikaa pitkän matkan päässä jyrissyt Pariisista saapuva sekajuna. Kun veturi suurine lyhtyineen vihdoin mennä vohotti akkunan ohi, valaisi huonetta ikäänkuin salama, tulipalo.
— Yksi ja kahdeksantoista, ajatteli hän. Vielä viipyy seitsemän tuntia. He kulkevat ohitse kahdeksan ja kuusitoista nyt aamulla.
Useamman kuukauden aikana oli tämä odotus joka viikko häntä kiusannut. Hän tiesi, että Séverine matkusti Pariisiin joka perjantai-aamu pikajunalla, jota Jacques kuljetti; ja koko hänen elämänsä täytti nyt kiduttava lemmenkateus, joka pani hänet väijymään heitä ja huomaamaan heidät ja sai hänet sanomaan itselleen, että he saivat Pariisissa häiritsemättä kuulua toisilleen. Voi, kuinka inhottavalta tuntui, kun ei voinut tarrautua kiinni kiitävän junan viimeiseen vaunuun ja myös mennä mukaan. Oli kuin olisivat junan kaikki pyörät kulkeneet hänen sydämensä yli. Hänen kärsimyksensä oli niin suuri, että eräänä iltana hän sulkeutui huoneeseen kirjoittaakseen viranomaisille. Hänen kärsimyksensä näet taukoisi, jos hän voisi saada Séverinen vangituksi, ja hän luuli voivansa saada hänet kiinni, jos hän, joka oli saanut ilmi hänen ruokottoman suhteensa presidenttiin, puhuisi siitä tuomarille. Mutta kun hän istui siinä kynä kädessään, ei hän koskaan voinut saada muotoa kirjeeseen, ja kuuntelisivatko muuten viranomaiset häntä? Kaikki nuo hienot ihmiset varmaankin olivat yhtä puolta. He kentiesi panisivat hänet itsensä vankilaan, kuten olivat tehneet Cabuchelle. Ei, hän kostaisi, mutta yksinään, tarvitsematta apua keneltäkään toiselta. Tarkoin katsottuna ei hän kuitenkaan ajatellut kostaa, tuottaa kenellekään toiselle kärsimystä päästäkseen vapaaksi omastaan; häntä kannusti tarve saada loppu kaikesta, syöstä kaikki nurin, ikäänkuin ukkonen olisi lakaissut ne pois. Hän oli hyvin ylväs ja voimakkaampi ja kauniimpi kuin toiset sekä vakuutettu täydestä oikeudestaan saada rakkautta osakseen. Kulkiessaan yksinään noita autioita polkuja tässä susien maassa paljaine, raskaine, vaaleine hiuspalmikoineen, olisi hän tahtonut saada käsiinsä kilpailijansa Séverinen, jotta he kahden vihamielisen amatsoonin tavoin ratkaisisivat riitansa jossakin metsän kolkassa. Koskaan ei ollut yksikään mies uskaltanut koskea häneen, sillä hän ajoi ne pakosalle; ja siinä piili hänen vastustamaton voimansa, hänen voitonvarmuutensa.
Edellisellä viikolla oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä jotakin, joka istui siellä kuin naulalla lyötynä, hän ei tietänyt mistä: Hän tappaisi heidät, niin ett'eivät he enään voisi yhdessä matkustaa siitä ohitse matkalla Pariisiin. Hän ei mietiskellyt, hän vain totteli hurjaa hävittämisvaistoaan. Kun oas tarttui hänen ruumiiseensa, tempasi hän sen pois ja olisi, jos tarvis olisi vaatinut, voinut leikata sormensa poikki. Hän surmaisi heidät, tappaisi heidät ensi kerralla, kun he kulkisivat ohitse, ja sitä tarkoitusta varten laahaisi hän pölkyn alas radalle taikka tempaisi irti kiskon, niin että juna joutuisi pois raiteelta, ja kaatuisi kumoon, sanalla sanoen, niin että kaikki murskaantuisi ja hautaantuisi. Jacques jäisi varmaankin makaamaan veturiin jäsenet murskaantuneina ja Séverine, joka aina istui ensimmäisessä vaunussa ollakseen häntä lähempänä, ei pääsisi pakoon. Mitä tuli toisiin, tuohon katkeamattomaan ihmisvirtaan, niin ei hän heitä edes ajatellut. Eihän hän tuntenut heitä. Tunnin toisensa jälkeen ajatteli hän tätä, kokonaisen junan murskaamista, niin monen ihmishengen uhraamista. Se olisi ainoa hirmukohtaus, joka olisi tarpeeksi suuri ja verinen ja täynnä vaikerrusta, jotta hän siinä voisi hautoa kyynelten turvottamaa suurta sydäntänsä.
Edellisen perjantain aamuna oli hän kuitenkin tuntenut olevansa heikko, eikä voinut vielä päättää mistä ja kuinka hän ottaisi pois kiskon. Mutta illalla, kun hän oli vapaana, pälkähti hänen päähänsä mennä tunnelin läpi ja kulkea aina Dieppeen vievälle haararadalle saakka. Hänen mielikävelyjään oli kulkea läpi tämän runsaan puoli lieuea pitkän suoran holvin, jossa hänestä tuntui kuin olisivat junat häikäisevine valoineen vierineet hänen ylitsensä. Joka kerta oli juna murskaamaisillaan hänet ja varmaankin se oli vaara, joka houkutteli häntä ja pani hänen tuntemaan tarvetta osoittautua uljaaksi. Sitten kun hän kysymyksessä olevana iltana oli välttänyt ratavartijan huomion ja päässyt tunnelin puoliväliin, jolloin hän siirtyi vasemmalle, ollakseen varma, että jokainen edestäpäin tuleva juna kulkisi hänen oikealta puoleltaan, oli hän niin varomaton, että kääntyi ympäri seuratakseen katseellaan Havreen menevän junan lyhtyjä. Kun hän sitten jälleen läksi liikkeelle, astui hän harhaan ja meni ympäri eikä enään tietänyt, mille suunnalle punaiset lyhdyt äsken olivat kadonneet. Niin rohkea kuin olikin, pysähtyi hän, vielä hämmentyneenä pyörien kolinasta, kädet kylminä ja paljaan tukan noustessa päässä pystyyn peljästyksestä. Kun nyt tulisi uusi juna, ei hän enään voisi tietää, kuvitteli hän mielessään, olisiko se menossa ylös- vaiko alaspäin, ja heittäytyipä hän oikealle tai vasemmalla, joutui hän vaaraan tulla kädenkäänteessä silvotuksi. Hän koetti säilyttää mielenmalttiaan, muistaa ja harkita. Mutta sitten valtasi hänet aivan äkkiä pelko ja hän syöksyi raivoisasti ja summanmutikassa tietä eteenpäin. Ei, ei, hän ei tahtonut tulla tapetuksi ennen kun oli tappanut nuo molemmat toiset! Hänen jalkansa sotkeutuivat kiskoihin, hän luiskahti ja lankesi ja juoksi vielä nopeammin. Tunneli sai hänet pois suunniltaan, oli kuin olisivat seinät tunkeutuneet yhteen tukahuttaakseen hänet, holvista kimposi takaisin kaikkia mahdollisia ääniä, uhkaavia ääniä ja kamalasti pauhaavaa jyrinää. Joka silmänräpäys kääntyi hän ympäri, kun luuli tuntevansa niskassaan veturin kuuman huohotuksen. Kaksi kertaa tuli hän aivan äkkiä vakuutetuksi siitä, että hän erehtyi, että kuolema tuli häntä vastaan siltä taholta, johon hän pakeni ja tuossa tuokiossa muutti hän suuntaa. Hän kiiti kiitämistään eteenpäin, mutta silloin näkyi häntä vastaan etäältä tulevan tähti, pyöreä, leimuava silmä, joka kävi yhä suuremmaksi. Hän voitti vastustamattoman halun kääntyä ympäri, joka hänet valtasi. Silmä muuttui hiilivalkeaksi, höyrypannun kaikkinieleväksi aukoksi. Sokaistuna hyppäsi hän tietämättään syrjään vasemmalle ja juna kulki ukkosenjyrinän tavoin ohi ja kietoi hänet vihuriinsa. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän vahingoittumattomana ulkona tunnelista Malaynayn puolella.
Kello oli yhdeksän ja Pariisista tulevan pikajunan piti olla siellä muutaman minuutin kuluttua. Hän jatkoi yhtämittaa kulkuaan kaksi sataa metriä aina Dieppeen vievälle haararadalle saakka ja tutki samalla rataa nähdäkseen, voisiko hän mahdollisesti käyttää jotakin asianhaaraa hyväksensä. Dieppen radalla, joka oli korjauksen alaisena, oli parhaillaan sorajuna, jonka hänen ystävänsä Ozil äskettäin oli vaihteesta sinne ohjannut. Hän sai aivan äkkiä erään tuuman ja teki suunnitelmansa. Hän aivan yksinkertaisesti estäisi vaihdemiehen kääntämästä vaihdetta Havren radalle, niin että pikajuna ajaisi sorajunan päälle ja murskautuisi sitä vastaan. Siitä päivästä saakka, jona Ozil intohimossaan oli heittäytynyt hänen päällensä ja hän oli kepillään melkein halkaissut hänen kallonsa, oli hänessä säilynyt jonkinlaista ystävyyttä häntä kohtaan ja häntä huvitti vuorelta alas tullessaan eksyneen vuohen tavoin tulla häntä tervehtimään. Ozil, joka oli ollut sotamiehenä ja oli hyvin laiha ja vähäpuheinen, antautui kokonaan toimeensa, eikä koskaan tehnyt itseään syypääksi huolimattomuuteen, vaan piti silmänsä yötä päivää avoimina. Ainoastaan tämä villitär, joka oli häntä löylyttänyt, ja joka oli väkevä kuin poika, voi, kun hän vain liikutti pikkusormeaankin, saada hänen verensä kuohuksiin. Vaikka hän oli tyttöä neljätoista vuotta vanhempi, himoitsi hän häntä ja oli itselleen vannonut voittavansa hänet kärsivällisyydellä ja ystävällisyydellä, koska ei ollut väkivallalla onnistunut.
Kun Flore nyt kysymyksenalaisena yönä pimeässä lähestyi hänen vahtikojuaan ja kutsui häntä ulos, unohti hän kaikki seurustellakseen hänen kanssaan. Hän sekoitti hänen ajatuksensa ja houkutteli hänet mukaansa kedolle ja sepitteli juttuja äidin sairaudesta ja ett'ei hän jäisi Croix-de-Maufrasiin, jos kadottaisi hänet. Sillä aikaa kuunteli hän tarkkaavaisesti, voisiko hän etäältä kuulla pikajunan kolinaa, joka täysin höyryin oli tulossa Malaunaystä, ja kun hän sen kuuli, kääntyi hän ympäri katsomaan. Mutta hän ei ollut muistanut noita uusia turvallisuuskoneita, kun juna saapui Dieppen-radalle, antoi se itse pysähdysmerkin ja veturinkuljettaja ehti pysähdyttää junan muutaman askeleen päähän sorajunasta. Ozil kirkasi kuten mies, joka herää siitä, että talo on luhistumaisillaan kokoon hänen ylitsensä, ja juoksi takaisin paikalleen, Floren seisoessa siinä liikkumattomana ja tunnottomana pimeässä, katsellakseen sitä liikettä, mikä onnettomuudesta seurasi. Kaksi päivää sen jälkeen tuli vaihdemies, joka oli saanut siirron, lausumaan jäähyväisiä hänelle, jota hän ei ollenkaan epäillyt, ja pyysi häntä innokkaasti etsimään hänet, sitten kun hänen äitinsä ei enään olisi elossa. Sillä kertaa se siis ei ollut onnistunut, täytyi keksiä jotakin muuta.
Nämä haaveilut, jotka tähän saakka olivat tehneet Floren katseen niin sameaksi, katosivat nyt tästä muistutettaessa; ja hän katseli uudelleen kuollutta, jota keltainen kynttilänvalo valaisi. Hänen äitinsä ei enään ollut elossa, läksisikö hän pois ja menisi naimisiin Ozilin kanssa, joka oli rakastunut häneen ja kentiesi tekisi hänet onnelliseksi? Koko hänen olentonsa nousi sitä vastaan. Ei, ei! Jos hän olisi niin pelkuri, että antaisi noiden molempien toisten jäädä eloon ja eläisi itse, kuljeskelisi hän kernaammin teillä tai rupeisi palvelustytöksi, kuin kuuluisi kenellekään, jota hän ei rakastaisi.
Tavaton ääni sai hänet nyt kuuntelemaan, hän ymmärsi, että se oli Misard, joka kuokalla tutki keittiön maapermantoa. Hän etsi raivoisasti rahoja ja olisi voinut repiä koko tuvan alas. Flore ei kuitenkaan tahtonut jäädä hänenkään luokseen. Mihinkä ryhtyisi hän? Myrskytuuli suhisi, seinät tärisivät ja kuolleen kasvoilla loi heijastus tulenvaloaan avonaisten silmien ja pilkallisesti vääntyneiden huulten ylitse. Se oli viimeinen Pariisista tuleva sekajuna raskaine, hitaine vetureineen.
Flore kääntyi ympäri ja katsahti tähtiin, jotka kirkkaassa kevätyössä säteilivät.
— Kymmenen minuuttia yli kolmen. Viiden tunnin kuluttua ovat he täällä.
Hän kärsisi liian paljon, jos se alkaisi uudelleen. Kävisi yli hänen voimiensa nähdä heidän siten käyvän joka viikko rakkautensa onnelassa. Nyt, kun hän oli varma siitä, ett'ei koskaan saisi yksinään omistaa Jacquesia, piti hän parempana, ett'ei häntä enää olisi olemassa. Synkkä huone, jossa hän nyt valvoi, teki hänet surulliseksi ja hänen halunsa hävittää kaikki kasvoi siitä. Koska ei ollut jäljellä ketään, joka rakasti häntä, saattoivat nuo toiset kernaasti seurata äitiä hautaan. Silloin olisi kuolleita joukottain ja heidät voitaisiin kaikki viedä kirkkomaahan samalla kertaa. Hänen sisarensa oli kuollut, hänen äitinsä oli kuollut, ja kuollut oli myös hänen rakkautensa: mitä oli silloin tehtävä? Jäätävä yksin, jäätävä paikoilleen vaiko lähdettävä, edelleenkin yksin, noiden toisten ollessa kaksin. Ei, ei, mieluummin sittenkin antaa kaiken luhistua kokoon ja kuoleman, joka oli tässä ummehtuneessa huoneessa, lehahtaa yli radan ja lakaista pois koko ihmiskasan!
Siten pitkän harkinnan jälkeen tehtyään päätöksensä, mietti hän parasta keinoa sen toimeenpanemiseen. Hän palasi silloin siihen ajatukseen, että ottaisi pois kiskon. Se olisi varmin, käytännöllisin ja helpoin keino: tarvitsi ainoastaan vasaralla lyödä naulat pois ja sitten antaa kiskon hypätä pois ratapölkyiltä. Hänellä oli sellaisia työkaluja ja hän voi tehdä sen kenenkään näkemättä tällä autiolla seudulla. Sopivin paikka olisi varmaankin eräs mutka, joka Barentinin tiellä vei yli seitsemän- tai kahdeksansadan metrin särkän muutaman laakson halki. Siellä olisi kiskoilta poisjoutuminen välttämätön ja seuraukseksi tulisi hirveä kuperkeikka. Sitten saattoi hänet levottomaksi ajan laskeminen. Ennen Havren pikajunaa, jonka oli määrä kulkea siitä ohi kahdeksan ja kuusitoista, tuli ainoastaan ylöspäin menevä juna, nimittäin sekajuna seitsemän ja viisikymmentä viisi. Silloin olisi aivan hyvin. Mutta siinä oli vain se, että vakinaisten junien väliajoilla kulki usein, ja varsinkin milloin suuria laivanlasteja oli saapunut, odottamatta lähetettyjä tavarajunia. Ja silloin voisi vaaranuhka olla hyödytön. Mitenkä voisi etukäteen tietää, tulisiko se todellakin olemaan pikajuna, joka murskaantuisi? Hän punnitsi todennäköisyyksiä kauvan. Oli vielä pimeä ja kynttilä, josta tali valui virtanaan, paloi edelleen pitkine, savuavine sydämineen, jota hän ei viitsinyt ruokota.
Juuri kun tavarajuna tuli Rouenista, astui Misard uudelleen huoneeseen. Hänen kätensä olivat aivan multaiset hänen etsimisensä johdosta puuvajassa ja hän läähätti hengästyneenä ja uupuneena tuloksettomasta yrityksestään. Hän oli niin suunniltaan voimattomasta raivosta, että hän alkoi uudelleen hakea huonekalujen alta ja takasta ja kaikkialta muualta. Tuon päättymättömän junan suurien pyörien säännöllisestä jyrinästä ei tahtonut tulla ollenkaan loppua ja joka kerta niiden jyskähtäessä hypähti kuollut vuoteessansa. Kun hän ojensi käsivartensa ottaakseen erään pienen taulun alas seinältä, kohtasi hän jälleen nuo avonaiset silmät, jotka seurasivat hänen liikkeitään, saman ainaisen hymyn näyttäessä nyrpistävän huulia. Hän kalpeni ja alkoi väristä ja sammalsi samalla kertaa katkeroituneena ja peljästyneenä: