— Niin, niin, etsi, etsi!… Minä olen saapa ne käsiini, vaikka minun pitäisi kääntää nurin jokainen kivi tuvassa ja jokainen multakokkare sen ulkopuolella.
Musta juna oli vihdoinkin kulkenut ohi painostavalla hitaudella hämärässä ja kuollut, joka nyt makasi liikkumattomana, katseli edelleenkin miestään niin pilkallisin, niin voitonvarmoin ilmein, että tämä katosi uudelleen, jättäen oven auki jälkeensä.
Flore, joka häiriytyi mietteissään, nousi ylös ja sulki oven, jott'ei Misard tulisi takaisin häiritsemään hänen äitiään, ja omaksi ihmeekseen kuuli hän sanovansa aivan lujaa:
— Kymmenen minuuttia on kylliksi.
Hän ennättäisi todellakin tehdä sen kymmenessä minuutissa. Ellei kymmentä minuuttia ennen pikajunaa olisi ilmoitettu mitään muuta junaa tulevaksi, voisi hän sen tehdä. Nyt kun asia oli suunniteltu ja päätetty, taukosi hänen levottomuutensa ja hän tuli hyvin tyyneksi.
Viiden ajoissa valkeni uusi päivä raikkaana ja kirkkaana. Vaikka oli varsin koleata, avasi hän akkunan seposelälleen ja päästi ruumishuoneeseen, joka oli täynnä savua ja kalmanhajua, raitista, miellyttävää aamu-ilmaa. Aurinko oli vielä taivaanrannan alla erään metsäisen kunnaan takana, mutta nyt se tuli näkyviin ja sen lämpöiset säteet levisivät yli rinteiden, täyttivät solatiet ja herättivät maan iloiset kevättunteet uuteen eloon. Flore ei ollut edellisenä iltana erehtynyt, tulisi kaunis päivä, yksi noista nuoruutta ja terveyttä säteilevistä päivistä, jolloin iloitaan elämästä. Kuinka olisikaan ollut ihanaa voida mielensä mukaan kuljeskella tässä autiossa seudussa kaikkien noiden kunnaiden ja kapeiden laaksojen keskellä! Kääntyessään ympäri ja taas katsoessaan huoneeseen, hämmästytti häntä se, että kynttilä näytti melkein sammuneelta ja kimalteli valoisassa päivänkoitteessa ainoastaan kuten valju kyynel. Kuollut näytti nyt katselevan radalle, jolle junat edelleenkin tulivat ja menivät, ilman että kukaan edes huomasikaan kynttilän valjua kajastusta ruumiin vieressä.
Vasta päivän valjettua alkoi taas Floren virantoimitus ja hän läksi huoneesta vasta kaksitoista minuuttia yli kuuden, jolloin Pariisista tuleva sekajuna kulki ohi. Kello kuudelta päästi Misardkin vapaaksi toverinsa, joka oli ollut vartioimassa yöllä, ja kun Misard antoi torvellansa merkin, asettui Flore portin eteen lippu kädessään. Hän seurasi junaa kotvasen silmillänsä.
— Nyt on jäljellä kaksi tuntia, ajatteli hän ääneensä.
Hänen äitinsä ei enään tarvinnut apua keneltäkään, ja hän tunsi nyt voittamatonta vastenmielisyyttä huoneeseen palaamiseen. Se oli nyt ohitse; hän oli suudellut häntä ja voi päättää omastaan ja muiden olemassaolosta. Tavallisesti oli hänellä tapana kadota ja olla poissa junien väliajoilla, mutta tänä aamuna näytti jokin harrastus pidättävän häntä paikoillaan ja hän istuutui portin lähellä olevalle penkille, jona oli yksinkertainen lauta radan äyräällä. Aurinko nousi nyt taivaanrannalle, haalea kultasäde valahti läpi puhtaan ilman, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan istui leudossa ilmassa avaran maiseman keskellä. Silmänräpäyksen kiinnitti hänen huomiotaan Misard, joka radan toisella puolella sijaitsevassa lautasuojuksessaan oli ilmeisesti hyvin liikutettu ja vapaa tavallisesta uneliaisuudestaan; hän meni ja tuli ja käsitteli koneitaan sangen hermostuneesti ja tuijotti yhtämittaa tupaan ikäänkuin olisi hänen sielunsa ollut siellä ja hän edelleenkin etsinyt. Sitten Flore unhoitti hänet, eikä ollut edes tietoinen hänen lähelläolostaan. Hän vaipui kokonaan odotukseensa, ääneti ja jäykkänä tuijotti hän radan loppupäätä kohden Barentiniin päin. Tuolla kaukana, missä aurinko paistoi niin iloisesti, lienee hänelle ilmestynyt näky, josta hänen itsepäinen, hurja katseensa ei voinut väistyä.
Minuutit kuluivat, eikä Flore liikahtanut paikaltaan. Mutta kun Misard, kellon tultua seitsemän ja viisikymmentä viisi, kahdella torventörähdyksellä ilmoitti Havresta ylöspäin tulevan sekajunan saapumisen, nousi hän ylös, sulki portin ja asettui sen eteen lippu kädessään. Nyt oli juna jo kaukana ja kuului kuinka se mennä kolisi tunneliin, johon sen ääni sitten häipyi. Hän ei mennyt takaisin penkille, vaan jäi seisomaan ja laski uudelleen minuutteja. Ellei kymmenen minuutin kuluessa ilmoitettaisi minkään muun junan tuloa, syöksyisi hän tuonne mutkaan ja ottaisi kiskon pois.
Hän tunsi olevansa hyvin tyyni ja ainoastaan rintaa jonkun verran ahdisti, ikäänkuin hänen hurja aikomuksensa olisi painostavan raskaana levännyt sen päällä. Mutta viimeiseen silmänräpäykseen saakka oli ajatus, että Jacques ja Séverine lähestyivät ja kulkisivat siitä ohi mennäkseen rakkautensa onnelaan, ellei hän heitä estäisi, tarpeeksi tekemään hänet horjumattoman lujaksi päätöksessään sokeaksi ja kuoroksi kaikelle muulle, niin ett'ei hän edes ruvennut sitä jälleen miettimään. Naarassuden käpälän täytyi peruuttamattomasti murskata sen jäsenet, joka mitään epäilemättä kulki ohi. Itsekkäässä kostonhimossaan näki hän ainoastaan heidän molempain silvotut ruumiinsa, välittämättä tuosta muusta tuntemattomasta ihmisjoukosta, joka jo vuosikausia oli kulkenut hänen ohitsensa. Aurinko, tämä aurinko, jonka lämmin, iloinen loiste ärsytti häntä, kätkeytyisi ehkä veren ja ruumisläjien taakse.
Vielä kaksi minuuttia ja vielä yksi ja hänen piti juuri lähteä liikkeelle, kun häntä ehkäisivät muutamat kumeat kolahdukset Bécourtin tiellä. Se oli varmaankin kivivaunu, joka tahtoi päästä radan yli, ja hänen täytyisi avata portti ja seisoa siinä hetkinen juttelemassa. Hänelle kävisi mahdottomaksi panna suunnitelmaansa toimeen ja se menisi taasen hukkaan. Hän teki raivoa ja huolettomuutta ilmaisevan eleen ja aikoi lähteä paikaltaan, antaakseen vaunun ja sen ajomiehen itse hoitaa itsensä. Mutta ruoska läjähti raittiissa aamu-ilmassa ja joku huusi iloisesti:
— Heipä hei, Flore!
Se oli Cabuche ja Flore pysähtyi portin eteen.
— No, seisotko sinä täällä ja nukut, jatkoi mies, vaikka on niin kaunis auringonpaiste? Jouduhan, niin pääsen ylitse, ennen kun juna tulee.
Kaikki luhistui Floressa kokoon. Se oli epäonnistunut, he molemmat menisivät onneansa kohti, ilman että hän voi keksiä mitään murskatakseen heidät tuossa, ja hitaasti avatessaan puoliavoimen portin, joka narisi ruosteisilla saranoillaan, katseli hän raivoisasti ympärilleen nähdäkseen jonkin esteen, jonka voisi heittää keskelle rataa, ja hän oli siihen määrään kiihoittunut, että olisi voinut heittäytyä itse, jos olisi luullut itsellänsä olevan tarpeeksi lujan luuston, jotta veturi voisi suistua raiteelta. Mutta hänen silmänsä osuivat silloin tuohon matalaan, karkeatekoiseen, kahdella kivilohkareella kuormitettuun vaunuun, jota viisi vahvaa hevosta vaivoin veti. Nuo jättiläismäiset korkeat ja leveät kivimöhkäleet olivat jotakin, millä hän voi sulkea radan, ja hänet valtasi mieletön halu saada ne sinne. Portti oli nyt avoinna ja nuo viisi hevosta päristelivät hikisinä ja läähättävinä.
— Mikä sinua tänään vaivaa? kysyi Cabuche. Sinä näytät niin kummalliselta.
Flore vastasi:
— Äitini kuoli eilen illalla.
— Oh, Flore raukkani! Sehän oli aikoja sitten odotettavissa, mutta kuitenkin tuntuu se kovalta… Hän makaa varmaankin tuolla sisällä, minä menen häntä katsomaan, me olisimme kyllä lopulta sopineet, ellei onnettomuutta olisi tapahtunut.
Hän seurasi Florea hiljaa tuvan luo. Kynnykselle saavuttuaan katsoi hän kuitenkin taaksensa hevosiaan kohden, mutta tyttö rauhoitti hänet muutamalla sanalla.
— Ei siinä ole mitään vaaraa, ne kyllä seisovat hiljaa, ja sitäpaitsi on pikajuna vielä kaukana.
Hän valehteli. Harjaantuneella korvallaan oli hän voinut kuulla, kuinka pikajuna juuri oli lähtenyt Barentinin asemalta. Viiden minuutin kuluttua olisi se siellä ja tulisi näkyviin laaksosta sadan metrin päässä ylikäytävästä. Cabuchen jäädessä ruumishuoneeseen ja liikutettuna ajatellessa Louisettea, seisoi Flore ulkona akkunan luona ja kuunteli etäältä veturin säännöllistä puhkinaa, joka tuli yhä lähemmäksi. Aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi Misardia. Hän ei voinut olla näkemättä Florea ja estäisi häntä; mutta hän tunsi ikäänkuin töytäyksen rinnassaan, kun hän kääntyi ympäri ja huomasi, ett'ei Misard ollut paikallaan. Hän huomasi hänen tuvan toisella puolella etsivän jotakin maasta kaivosäiliön alta. Hän ei ollut voinut vastustaa etsimishaluaan ja oli epäilemättä aivan äkisti saanut päähänsä, että rahat oli kätketty sinne, ja hän etsi etsimistään, joutuneena kokonaan intohimonsa valtaan ja kuurona ja sokeana kaikelle muulle. Mutta se oli Florelle ikäänkuin lisäkehoituksena. Tapahtumat sen vaativat. Yksi hevosista alkoi hirnua, veturin huohottaessa mäen toisella puolella hyvin äänekkäästi, kuten ihminen, jolla on kiire.
— Sinun ei tarvitse peljätä, sanoi Flore Cabuchelle, minä kyllä pitelen niitä.
Hän syöksyi nyt esiin, tarttui ensimäisen hevosen suitsiin ja veti niistä monenkertaisella voimalla. Hevoset alkoivat vetää ja silmänräpäyksen horjui tuo suuri, raskas kivikuorma liikkumatta paikaltaan, mutta kun Flore ikäänkuin valjasti itsensä ylimääräiseksi hevoseksi, läksi kuorma liikkeelle ja saapui radalle. Se oli keskellä rataa, kun pikajuna tuli laaksosta esiin sadan askeleen päässä. Pidättääkseen siinä kuorman, jonka hän pelkäsi muuten ehtivän ylitse, veti hän nyt hevosia kiivaasti takaperin niin ylenluonnollisella ponnistuksella, että hänen ruumiinsa rouskui. Hän, jonka tavattomista voimannäytteistä huhu tiesi niin paljon kertoa, teki nyt sellaisen: rautakourillaan piteli hän noita viittä hevosta, jotka nousivat pystyyn ja hirnuivat, vaistomaisesti aavistaen vaaraa.
Kului kymmenen rajattoman kauhun sekuntia. Nuo molemmat suunnattomat kivimöhkäleet näyttivät sulkevan taivaanrannan. Salamoivine messinkiheloineen ja loistavine teräsakseleineen tulla kohisi nyt veturi eteenpäin ihanan aamun kultasateessa. Se oli nyt välttämätöntä, ei mikään maailmassa voisi yhteentörmäystä enään estää. Mutta sen odottaminen kävi sietämättömän pitkäksi.
Misard riensi takaisin paikalleen, ulvoen ja heilutellen käsivarsiaan, kuin olisi hän ollut mieletön ja tahtonut varoittaa junaa ja pysähyttää sen. Cabuche, joka pyörien kolinan ja hirnunnan kuullessaan oli syöksynyt ulos tuvasta, juoksi esiin ja ulvoi kehoittaakseen hevosia. Mutta Flore, joka vast'ikään oli heittäytynyt syrjään, piteli hänestä kiinni ja pelasti siten hänen henkensä. Mies luuli, ett'ei Flore ollut jaksanut pidellä hevosia, ja että ne olivat vetäneet hänet mukanaan. Ja hän syytti itseään ja nyyhkytti, ja ulisi epätoivoissaan ja säikähdyksissään, Floren seisoessa siinä liikkumattomana ja pitkänä ja suurin, palavin silmin katsellessa tuota kaikkea. Samalla hetkellä, jolloin veturi ei ollut enää ehkä muuta kuin metrin päässä kivilohkareista, näki tyttö sangen selvästi Jacquesin. Hän oli kääntynyt ympäri ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa katseessa, joka Floresta tuntui äärettömän pitkältä.
Samana aamuna oli Jacques hymyillyt Séverinelle, kun tämä Havressa tuli asemasillalle, lähteäkseen pikajunassa tavanmukaiselle viikkomatkalleen. Miksipä antaa aivokummitusten tärvellä elämäänsä. Miksipä olla käyttämättä tarjona olevia onnenpäiviä? Kentiesi kaikki lopulta saataisiin järjestetyksi. Ja Jacques oli lujasti päättänyt nauttia ainakin tämän päivän riemusta, hän teki suunnitelmia ja haaveksi aamiaisen syönnistä Séverinen kanssa jossakin ravintolassa. Kun Séverine loi häneen huolestuneen katseen, pahoillaan siitä, ett'ei junan etupäässä ollut ensi luokan vaunua ja hänen sen vuoksi oli pakko sijoittua etäälle hänestä junan loppupäähän, tahtoi Jacques lohduttaa häntä ja hymyili hänelle sen vuoksi niin iloisesti. Oltiinhan nyt toki ainakin samassa junassa ja Pariisissa tavattaisiin jälleen.
Olipa hän siksikin hyvällä tuulella, että kun hän oli kumartunut ulos ja nähnyt Séverinen nousevan erääseen junan loppupäässä olevaan vaunuun, hän laski leikkiä ylikonduktööri Henri Dauvergnen kanssa, jonka hän tiesi hakkailevan häntä. Edellisellä viikolla oli Jacques kuvitellut mielessään, että hän oli tullut rohkeammaksi, ja että Séverine rohkaisi häntä tarviten saada huvitusta ja päästä siitä kamalasta olotilasta, jonka hän oli itselleen valmistanut. Roubaudkin sanoi, että hänestä lopulta tulisi nuoren Henrin rakastajatar, vaikka siitä ei olisi hänelle mitään hupia, mutta ainoastaan siksi, että hän kaipasi jotakin uutta. Ja Jacques kysyi Henriltä, kenelle tämä edellisenä iltana oli heitellyt lentomuiskuja, seisoessaan piilossa erään lepän takana ratapihalla. Pecqueux ei silloin voinut olla purskahtamatta nauruun, siinä ruokkiessansa Lisonia, joka seisoi savuten ja lähtöön valmiina.
Havren ja Barentinin välin oli pikajuna kulkenut ohjesäännön mukaisella nopeudellaan, ilman että mitään tapahtui; ja se oli Henri, joka tähystyspaikastaan ensiksi, junan tultua notkelmasta, ilmoitti kivikuorman olevan poikkipäin radalla. Etunenässä oleva tavaravaunu oli täynnä matkakapineita, kun junassa, joka oli hyvin täynnä, oli koko joukko edellisenä iltana postihöyryllä tulleita matkustajia. Ylikonduktööri seisoi tämän kotelo- ja matkalaukkukasan keskellä, joka tanssi junan täristessä, pulpettinsa ääressä ja järjesteli papereitansa, erään naulalla kiinnipannun mustetolpon myös yhtämittaa keinuessa. Joka aseman jälkeen, mihin matkatavaroita oli jätetty, oli hänellä paljon kirjoittamista, mihin kului neljä, viisi minuuttia. Barentinissa oli kaksi matkustajaa poistunut junasta ja hän oli juuri saanut paperinsa selviksi, kun hän, joka oli mennyt ylös ja istuutunut tähystyspaikkaansa, tapansa mukaan loi katseen radalle junan eteen ja taakse. Hän istui siinä koko sen ajan, kun hän oli vapaana, valvomassa junaa. Tenderi esti hänet näkemästä veturinkuljettajaa, mutta korkealta paikaltaan näki hän usein kauvemmaksi ja aikaisemmin kuin tämä. Juna oli vielä notkelmassa, kun hän etäältä sai nähdä esteen. Hän hämmästyi niin, että hän säikähdyksen herpaisemana, pysyi silmänräpäyksen neuvottomana. Muutamia sekunteja meni hukkaan ja juna oli jo laakson ulkopuolella, kun hän kykeni vetämään hälyytyskellon nuorasta, joka riippui hänen edessään.
Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä olivat Jacquesin ajatukset minuutin ajan poissa ja hän katseli näkemättä. Hän ajatteli epäselvästi vallan muita asioita, jotka olivat sangen kaukana siitä, yksinpä Séverinen kuvakin oli kadonnut hänen mielestään. Hälytyskellon mieletön soitto ja Pecquexin ulvonta hänen takanaan herättivät hänet tajuntaan. Pecqueux, joka oli ollut tyytymätön vetoon ja sen vuoksi pannut tuhkapesän peitin ylös, oli juuri kumartunut eteenpäin varmistuakseen nopeuden suhteen. Ja kalmankalpeana näki ja tajusi Jacques kaikki tyynni: kivikuorman, joka seisoi radan poikki, veturin eteenpäinkiitämisen ja sen kauhean yhteentörmäyksen, joka oli välttämätön, ja näki kaiken tämän niin täydellisen selvästi, että hän eroitti tarkalleen nuo molemmat kivet, tuntien jo ruumiissaan esimakua tulossa olevasta yhteentörmäyksestä. Se oli välttämätön. Hän väänsi kiivaasti pyörää ja avasi itsetiedottomasti höyrypillin läpät, ikäänkuin olisi hän voimattomuudessaan tahtonut raivoisasti varoittaa ja saada tuon jättiläismäisen sulun pois tieltä. Nämä kamalat hätämerkit halkaisivat ilmaa, mutta Lison ei kuitenkaan totellut, vaan syöksyi eteenpäin yhtä kyytiä, tuskin edes vähentäen nopeutta. Se ei enään ollut niin säisy ja oppivainen kuin ennen. Lumessa menetettyään hyvän höyrymuodostuksensa ja kevyen käyntiinpanonsa, oli se muuttunut oikulliseksi ja äkäiseksi kuten vanhahko nainen, joka on kylmetyksestä saanut rintansa kipeäksi. Se huohotti ja nousi pystyyn ohjaksien alla, mutta kulki eteenpäin yhtä itsepintaisesti ja raskaasti. Pecqueux tuli peljästyksestä hulluksi ja hyppäsi pois. Oikealla kädellään tarrautuen kiinni nopeudenjärjestimeen ja toisella tietämättään vetäen höyrypillin nyöristä, seisoi Jacques paikoillaan säikähdyksestä kivettyneenä ja odotti. Savuten ja ähkien ja kimakalla karjunnalla, joka ei tahtonut loppua, törmäsi Lison kivikuormaa vastaan niiden kolmentoista vaunun suunnattomalla painolla, joita se veti.
Kahdenkymmenen metrin päässä ja radan syrjällä, johon peljästys naulasi heidät kiinni, katselivat Misard ja Cabuche käsivarret ilmassa ja Flore muljottavin silmin tuota kamalaa näkyä, junaa, joka nousi suoraan ylös, jolloin seitsemän vaunua kohosi torniksi toistensa päälle, sen jälkeen pudotakseen hirveällä ryskeellä takaisin alas muodottomaksi sirpalekasaksi. Kolme ensimäistä vaunua oli aivan kappaleina, neljä seuraavaa läjääntyi kattojen, murskaantuneiden pyörien, ovien, kettinkien, puhverttien ja rikkuneiden lasiruutujen sekamelskaksi. Mutta yli kaiken tämän kuului veturin törmäys kiviä vastaan, se oli kumea, murskaantumista ilmaiseva ääni, joka sulautui yhdeksi ainoaksi kuolemantuskan huudoksi. Lison oli hajalle raastettu ja huojui vasemmalle kivikuorman yli, ja kivet menivät halki ja lensivät ilmaan kuten räjähdyspanos ja noista viidestä hevosesta oli neljä kaatunut ja makasi hengettömänä paikalla. Mutta junan kuusi viimeistä vaunua olivat jääneet vahingoittumattomiksi, eivätkä olleet edes syöksyneet pois kiskoilta.
Nyt kuului kirkumista ja hätähuutoja, mutta sanat sotkeutuivat rumaääniseksi, eläimelliseksi ulvonnaksi.
— Auttakaa! Auttakaa!… Oi, Jumalani, minä kuolen! Auttakaa!
Auttakaa!
Enään ei kuultu eikä nähty mitään. Lisonista, joka aukirevityin mahoin makasi seljällään, purkautui höyry ulos irtikiskotuista hanoista ja haljenneista putkista, ja se ähkyi kuten raivoisissa kuolonkorahduksissa oleva jättiläisnainen. Tiheitä, lyhyitä höyrypyörteitä matoi yhtämittaa maata pitkin, samalla kun kekäleiden yli, jotka olivat tulisijasta pudonneet punaisina kuin veri sen sisälmyksissä, levisi hulmuavia, mustia savupilviä. Ankarassa yhteentörmäyksessä oli savupiippu tunkeutunut maan sisään, kehys oli katkennut ja molemmat pituuskappaleet olivat vääntyneet vinoon. Pyörät ilmassa ja vääntyneine veivitankoineen, haljenneine lieriöineen ja murskaantuneine hanoineen muistutti Lison siinä maatessaan suunnattoman suurta hevosta, jonka jotkin hirveät sarvet ovat repineet hajalle, ja joka raivoisasta epätoivosta äänekkäästi puhkuen näkee hengen pakenevan ammottavasta, kamalasta haavasta. Aivan Lisonin vieressä makasi vielä elossa oleva hevonen, jonka molemmat etujalat olivat poikki, ja jonka sisälmykset valuivat ulos mahassa olevasta haavasta. Päähän oli tullut kamalan tuskallinen kouristus ja voitiin nähdä sen kamalasti hirnuvat kuolonkorahdukset, mutta niistä ei voitu mitään kuulla kuoleman kanssa kamppailevan veturin melun takia.
Kirkunat häipyivät kuulumattomiin.
— Pelastakaa minut! Tappakaa minut!… Minä kärsin niin kovin, tappakaa minut! Tappakaa minut toki!
Tämän huumaavan hälinän kestäessä ja savun sokaistessa silmiä, avattiin vahingoittumattomiksi jääneiden vaunujen ovet ja matkustajat syöksyivät ulos. He kaatuivat radalle, nousivat ylös ja vapauttivat itsensä potkuilla ja nyrkiniskuilla. Kohta kun he tunsivat lujan maan jalkojensa alla ja näkivät avonaiset kentät edessään, pakenivat he tiehensä, hyppäsivät aitojen yli ja kiitivät ketoja pitkin, antaen perään tuolle ainoalle vaistolle päästä pois, kauvas, kauvas pois kauhun paikasta, ja ulvoen katosivat sekä miehet että naiset metsään.
Nurin viskautuneena, tukka hajallaan ja hame repaleina oli Séverine vihdoin vapauttanut itsensä, mutta hän ei paennut, vaan kiiti ähkivää veturia kohden ja joutui silloin vastatusten Pecqueuxin kanssa.
— Jacques, Jacques! Hän on kai pelastettu?
Lämmittäjä, joka ihmeeksi ei ollut niin jäsentäkään nyrjähyttänyt, riensi myöskin sinne, tunnonvaivoissa sen ajatuksen johdosta, että hänen veturinkuljettajansa oli tuossa joukossa. Oli kuljettu niin kauvan, niin paljon kinasteltu ja yhdessä kärsitty pahoja päiviä tuossa alituisessa, hankalassa tuulessa. Ja heidän yhteinen ystäväparkansa, veturi, makasi nyt tuossa seljällään haljennein keuhkoin ja haukotteli henkeänsä.
— Minä hyppäsin alas, sammalsi hän, enkä tiedä yhtään mitään.
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
Ratapenkereellä he törmäsivät Florea vastaan, joka näki heidän tulevan. Hän ei vielä ollut liikkunut paikaltansa, ikäänkuin huumautuneena hämmästyksestä tuon tehdyn teon ja tämän verisaunan johdosta, jonka hän oli aiheuttanut. Oli hyvä, että se oli tehty, ja hän tunsi mielessään ainoastaan helpotuksen tunnetta siitä, että hänen toiveensa oli toteutunut, eikä hän tuntenut mitään sääliväisyyttä toisten kärsimysten vuoksi, joita hän ei edes huomannut. Mutta kun hän tunsi Séverinen, laajenivat hänen silmänsä suunnattomasti ja varjo jostakin kauheasti kiduttavasta lankesi hänen kalpeille kasvoilleen. Elossa oli siis tämä nainen, jota vastoin Jacques varmasti oli kuollut! Se ankara tuska, jota hän nyt tunsi surmatun lempensä vuoksi, tuo puukonpisto, jonka hän oli antanut keskelle sydäntään, teki hänet aivan äkisti tietoiseksi siitä häpeällisestä rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Hän oli tämän tehnyt, hän oli murhannut hänet, hän oli surmannut kaikki nuo ihmiset! Hän päästi vihlovan kiljahduksen, väänteli käsivarsiaan ja juoksi eteenpäin kuin olisi hän ollut mielipuoli.
— Jacques! Oh! Jacques!… Hän on kuollut, minä näin hänen viskautuvan taaksepäin…? Jacques, Jacques!
Lisonin korahdukset olivat nyt vähemmän äänekkäät ja sen käheä vaikeroiminen kävi yhä heikommaksi. Sen johdosta kuuluivat haavoittuneiden valitushuudot yhä selvempinä ja yhä vihlovampina. Mutta savua oli siinä edelleen sankasti ja tuo suunnaton sirpalekasa, josta kaikki nuo kauhun ja tuskan äänet tulivat, näytti olevan mustan pölyn peittämänä, joka lepäsi siinä liikkumattomana auringonpaisteessa. Mitä oli tehtävä? Mistä olisi alotettava? Miten päästäisiin haavoittuneisiin käsiksi?
— Jacques! huudahti edelleenkin Flore. Minä sanon teille, että hän katsoi minuun ja viskautui tuonne tenderin alle. Kiiruhtakaa tänne ja auttakaa minua!
Cabuche ja Misard olivat juuri nostaneet ylös ylikonduktööri Henrin, joka viimeisessä sekunnissa myöskin oli hypännyt alas. Hän oli nyrjähyttänyt jalkansa ja he laskivat hänet maahan aitaa vastaan, josta hän mykkänä ja tylsänä katseli pelastustyötä näyttämättä tuntevan mitään kolotusta.
— Cabuche, tule auttamaan minua, minä sanon sinulle, että Jacques makaa tuolla alla!
Cabuche ei kuullut häntä, vaan riensi auttamaan toisia haavoittuneita ja kantoi pois erään nuoren naisen, jonka reidet olivat murskautuneet.
Sen sijaan Séverine syöksyi esiin Floren huudon johdosta.
— Jacques, Jacques!… Missä sitten? Minä autan teitä.
— Tuossa. Auttakaa minua!
Heidän kätensä sattuivat yhteen ja he vetivät yhdessä eräästä murskautuneesta pyörästä. Mutta Séverine ei voinut heikoilla sormillaan saada aikaan mitään, jota vastoin tuo toinen sai vahvoilla kourillaan pois sen, mikä oli tiellä.
— Katsokaa ylös! huusi Pecqueux, joka myös alkoi vetää.
Hän tempasi kiivaasti syrjään Séverinen, kun tämän piti kiivetä erään käsivarren päälle, joka oli olkapäästä katkennut, ja jolla vielä oli sininen hiha yllään. Hän peräytyi kauhusta. Hän ei kuitenkaan tuntenut sitä, se oli tuntematon käsivarsi, joka oli vierinyt sinne ja ruumis löydettäisiin otaksuttavasti jostakin toisesta paikasta. Hän joutui sellaiseen täristykseen, että jäi seisomaan itkien ja ikäänkuin herpautuneena ja katseli, kuinka toiset tekivät työtä, hänen kykenemättä edes poimimaan pois noita repaleisia lasinpalasia, joihin he haavoittivat itseään.
Kuolevien pelastus- ja kuolleiden etsimistyö oli yhdistettynä suureen vaaraan ja levottomuuteen, sillä veturin tuli oli tarttunut puuaineeseen ja alkavan tulipalon tukahuttamiseksi täytyi lapioida multaa sen päälle. Samalla kun kiiruhdettiin Barentiniin apua noutamaan ja sähkötettiin Roueniin, järjestettiin mahdollisimman tehokkaalla tavalla työ sirpaleiden toimittamiseksi syrjään ja kaikki ottivat siihen urheasti osaa. Paenneista oli moni palannut häveten pakokauhuaan. Mutta täytyi menetellä mitä varovaisimmin, jokainen sirpale täytyi ottaa pois suurella huolellisuudella, kun voitiin peljätä, että sortuminen veisi hengen niiltä onnettomilta, jotka olivat tuonne alle hautautuneina. Läjästä pisti esiin haavoittuneita, jotka olivat kiinni rintaa myöten ikäänkuin ruuvipihdissä ja ulvoivat hirveästi.
Täytyi työskennellä neljännestunti erään irroittamiseksi, joka oli kalpea kuin palttina, mutta ei valittanut ja väitti, ett'ei häntä mikään vaivannut. Kun hänet saatiin esille, ei hänellä huomattu enään olevan jalkoja. Hän kuoli heti, peljästyksessään saamatta tietää tai tuntematta tuota kamalaa typistystä. Kokonainen perhe vedettiin esiin muutamasta toisen luokan vaunusta, johon tuli oli tarttunut: isän ja äidin polvet olivat vahingoittuneet ja isoäidin toinen käsivarsi oli ruhjoutunut, mutta eivät hekään tunteneet omaa kärsimystään, vaan nyyhkyttivät ja huusivat pientä valkokutrista, lähes kolmen vuotiasta tyttöänsä, joka yhteentörmäyksessä oli kadonnut, mutta joka sitten löydettiin reippaana ja vahingoittumattomana, iloisena ja hymyilevänä erään katon sirpaleiden alta. Eräs toinen tyttö, joka oli veren peitossa ja jonka pienet kätöset olivat ruhjoutuneet, oli kannettu syrjään odottamaan, kunnes saataisiin käsiin hänen vanhempansa, ja hän istui siinä hyljättynä ja tuntemattomana ja melkein puoliksi tukehtuneena, sanomatta sanaakaan, mutta hänen kasvonsa vääntyivät sanomattomasta tuskasta, kohta kun joku lähestyi häntä.
Ovia ei voitu avata, kun rautahelat olivat törmäyksessä vääntyneet, vaan täytyi särkyneistä akkunoista tunkeutua vaunuihin. Jo oli neljä ruumista asetettu riviin radan viereen. Kymmenkunta vahingoittunutta makasi pitkällään maassa ruumiiden lähellä ja sai odottaa ilman apua ja ilman lääkäriä, joka olisi voinut sitoa heidät. Perkaustyö oli kuitenkin tuskin alussa ja yhä saatiin käsille uusia uhreja, mutta läjä ei näyttänyt pienenevän ja kaikki höyrysi ja valui tässä ihmisteurastamossa.
— Minä sanon teille, että Jacques on tuolla alla! toisti Flore ja etsi lohdutusta tästä itsepintaisesta, tarkoituksettomasta huutamisesta. Oli kuin olisi hänen epätoivonsa vaikerrus siitä ilmennyt. — Ettekö kuule, hän huutaa!
Tenderi oli vaunujen alla, jotka olivat kasaantuneet päälletysten ja sen jälkeen kaatuneet sen päälle, ja nyt kun veturi korahteli vähemmän äänekkäästi, kuultiin lujan miesäänen karjuvan läjän alla. Sikäli kuin työ edistyi, kävi tämä kuolonhuuto vielä äänekkäämmäksi ja niin suunnattoman tuskalliseksi, ett'eivät työmiehet kauvemmin voineet sitä kestää, vaan alkoivat itse itkeä ja kirkua. Mutta kun he vihdoin pääsivät mieheen käsiksi ja päästivät hänen jalkansa irti ja alkoivat vetää häntä, taukosi mylvintä. Hän oli kuollut.
— Ei, sanoi Flore, ei se ole hän. Hän on syvemmällä, hän on tuolla alla.
Ja voimakkailla käsivarsillaan nosteli hän pyöriä ja heitti niitä kauvas pois, väänsi kattolaatat kokoon, murti ovet ja tempasi jälellejääneet kettingit pois. Löydettyään jonkun, joka oli kuollut tai haavoittunut, huusi hän toisia kantamaan hänet pois, koska hän ei tahtonut edes sekunniksikaan heretä raivoisasta etsinnästään.
Hänen takanaan työskentelivät Cabuche, Pecqueux ja Misard, jota vastoin Séverine, joka oli pyörtymäisillään seisoessaan siinä voimatta toimittaa mitään, istuutui pienelle penkille, joka oli tempautunut irti muutamasta vaunusta. Mutta Misard, joka oli saanut takaisin tavallisen kylmäverisyytensä ja välinpitämättömyytensä, vältti kaikkea isompaa vaivaa ja oli apuna pääasiallisesti ruumiiden kuljettamisessa. Ja hän, samoin kuin Florekin, tarkasteli ruumiita, ikäänkuin olisivat he toivoneet voivansa tuntea heidät tästä tuhansien ja taas tuhansien kasvojen vilinästä, jotka kymmenen vuoden aikana olivat vilahtaneet heidän ohitsensa täydellä höyryllä ja jättäen jälkeensä ainoastaan sotkuisen muiston ihmisjoukosta, joka tuli ja katosi salaman nopeudella.
Ei. Siinä ei edelleenkään ollut muuta kuin tuo tuntematon ohikulkeva maailma. Satunnainen törkeä kuolema pysyi nimettömänä niinkuin se pulppuava elämäkin, joka siitä ohikulkien meni tulevaisuutta vastaan. Eivätkä he voineet nimeltä mainita tai antaa mitään varmaa tietoa noiden onnettomien kauhusta vääntyneistä kasvoista, onnettomien, jotka olivat matkalla kaatuneet, poljetut jalkoihin ja ruhjoutuneet, kuten sotamiehet, joiden ruumiit makaavat kuopissa siinä, missä armeija on rynnännyt eteenpäin. Flore luuli kuitenkin tuntevansa erään, jonka kanssa hän oli puhunut sinä päivänä, jolloin juna istui kiinni lumessa: amerikalaisen, jonka kasvoihin hän lopulta oli likipitäin tutustunut, vaikka hän ei tiennyt hänen nimeään, eikä mitään hänestä ja hänen omaisistaan. Misard kantoi hänet pois toisten kuolleiden mukana, jotka, tullessaan — ei tiedetty mistä — oli pidätetty tuossa matkalla — ei tiedetty mihin.
Uusi, sydäntäsärkevä näytelmä. Kumoon kaatuneesta ensi luokan vaunusta löydettiin nuori, aivan varmasti vast'ikään naimisiin mennyt pariskunta. He olivat viskautuneet toisiaan vastaan niin onnettomalla tavalla, että vaimo makasi raskaasti miehen päällä voimatta liikahtaakaan valmistaakseen tälle lievitystä. Mies oli tukehtumaisillaan ja korahteli jo, jota vastoin vaimo, jonka suu oli vapaana, rukoili mielettömästi, että kiiruhdettaisiin, ja hänen sydämensä oli halkeamaisillaan pelosta, että hän ottaisi miehensä hengiltä. Kun heidät molemmat saatiin vapaiksi, niin se olikin vaimo, joka aivan äkkiä heitti henkensä. Hän oli puskurista saanut reijän kylkeensä. Hänen miehensä, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kirkui kovasti tuskasta ja lankesi polvilleen hänen viereensä, jonka silmät vielä pysyivät täynnä kyyneliä.
Nyt oli löydetty kaksitoista kuollutta ja neljäkymmentä loukkaantunutta. Onnistuttiin saamaan tenderi vapaaksi ja Flore pysähtyi toisinaan ja pisti päänsä puiden ja rantojen keskelle ja etsi innokkaasta silmillään, eikö hän saisi veturinkuljettajaa näkyviinsä. Yhtäkkiä kiljasi hän:
— Minä näen hänet, hän on tuolla alla! Kas tuossa on hänen käsivartensa sinisessä verkanutussa! Hän ei liikahda, hän ei hengitä…
Hän nousi pystyyn ja kirosi kuin mies.
— Perkele vieköön, kiiruhtakaa, vetäkää hänet esiin!
Hän koetti molemmin käsin temmata syrjään erästä vaunulankkua, mutta muita sirpaleita oli tiellä. Hän juoksi silloin noutamaan kirveen, jota Misardin kotona käytettiin puiden halkomiseen, ja heiluttaen sitä halonhakkaajan tavoin, kun tämä kaataa puita tammimetsästä, hyökkäsi hän raivoisin innoin lankun kimppuun. Toiset menivät pois tieltä, ja kehoittaen häntä olemaan varovainen, antoivat hänen olla. Mutta, siellä ei ollut ketään muuta haavoittunutta kuin veturinkuljettaja, ja hän makasi vaununakselien ja pyörien muodostaman sekasorron suojassa. Mutta, innoissaan ja vastustamattoman varmana asiastaan ei hän kuullut mitä he sanoivat. Hän hakkasi puuta poikki ja joka iskulla löi hän läpi jonkin, mikä oli tiellä. Vaalea tukka tuulessa hulmuten ja käsivarret paljaina, koska hän oli heittänyt hameenmiehustan pois yltään, raivasi hän peloittavana tietään kaiken sen hävityksen keskellä, jonka hän itse oli matkaansaattanut. Viime iskulla muuatta vaununakselia vastaan meni kirveen terä kahtia. Toisten avulla poisti hän pyörät, jotka olivat suojelleet nuoren miehen muuten välttämättömältä ruhjoutumiselta, ja hän se oli, joka ensiksi tarttui veturinkuljettajaan ja sitten kantoi hänet sylissään pois.
— Jacques, Jacques!… Hän hengittää, hän elää. Ah, Herra Jumala, hän elää… Minä tiesin kyllä, että näin hänen putoavan ja että hän oli tuolla.
Séverine seurasi häntä poissa suunniltaan. He laskivat hänet aidan viereen lähelle Henriä, joka edelleen tirkisteli yhtä hämillään, onnistumatta käsittämään missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tehtiin. Pecqueuxkin tuli sinne ja jäi seisomaan veturinkuljettajansa eteen suunniltaan siitä, että näki hänet noin kurjassa tilassa. Molemmat naiset lankesivat polvilleen hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen ja tukivat hänen päätään, tähystellen tuskaisina pienimpiäkin värähdyksiä hänen kasvoissaan.
Vihdoin avasi Jacques silmänsä ja hänen hämmentyneet katseensa suuntautuivat heihin vuorotellen, ilman että hän näytti tuntevan heitä. He eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa, mutta kun hänen katseensa muutaman metrin päässä siitä kohtasivat kuolevan veturin, saivat ne ensin peljästyksen ilmeen, mutta kiintyivät sitten veturiin, suurentuen kasvavasta mielenliikutuksesta. Hän tunsi sangen hyvin Lisonin, ja sen näkeminen palautti kaikki hänen muistiinsa. Hän muisti molemmat kivilohkareet radan keskellä, tuon kamalan yhteentörmäyksen, tuon ruhjoutumisen, jonka hän oli tuntenut yht'aikaa siinä, ja itsessään, ja heräämisensä, veturin varmasti kuollessa siitä. Sen kestävyys ei ollut mikään rikos, sillä sen taudin jälkeen, minkä se luminietoksissa oli saanut, ei ollut sen syy, että se oli vähemmän tarkka, puhumattakaan siitä, että vanhuus tekee ruumiin jäsenet kankeammiksi ja nivelet kovemmiksi. Hän antoi sille sen vuoksi kernaasti anteeksi ja tunsi ylitsekuohuvaa surua, nähdessään sen makaavan kuolettavasti haavoittuneena ja kuolonkamppauksessa.
Lison raukalla oli nyt ainoastaan muutamia minuutteja jäljellä. Se jäähtyi, kekäleet sen tulisijasta putoilivat tuhkaan, höyry, joka oli ankarasti pursunut ulos sen repeytyneistä kyljistä, muuttui itkevän lapsen heikoksi vaikerrukseksi. Kun se, joka aina oli ollut niin kiiltävä ja hieno, nyt makasi siinä mullan ja loan tahraamana seljällänsä mustassa hiililätäkössä, oli sen loppu yhtä traagillinen, kuin milloin loistohevonen onnettomuustapauksen johdosta kaatuu keskelle katua. Sen haljenneiden sisälmysten läpi saattoi hetkisen nähdä elimien vielä toimivan, höyry kierteli putkissa kuten veri suonissa, höyrypaineen näyttäjät sykkivät kuten kaksi kaksoissydäntä; mutta veivitangot nytkähtelivät suonenvedontapaisesti kuten kaksi käsivartta elon viimeisissä ilmauksissa, ja sen sielu meni nyt pois sen voiman kanssa, mikä teki sen eläväksi, tuo suunnaton hengitys, josta hän ei oikein tahtonut päästä eroon. Rikkirevitty jättiläisnainen tuli yhä tyynemmäksi ja vaipui vähitellen hiljaiseen uneen sekä vaikeni vihdoin. Se oli kuollut ja se rauta-, teräs- ja messinkiläjä, joka jäi jäljelle tuosta ruhjoutuneesta rumilaasta haljenneine päineen ja levälleen pingoitettuine jäsenineen ja pahoinpideltyine, paljastettuine elimineen, muuttui vastenmielisen synkästi suunnattoman ihmisruumiin, kokonaisen maailman kaltaiseksi, joka on elänyt, ja josta henki vast'ikään on tuskallisesti tempaistu ulos.
Jacques, joka käsitti, ett'ei Lisonia enään ollut olemassa, sulki silloin silmänsä, toivoen itsekin saavansa kuolla ja tuntien muuten olevansa niin heikko, että luuli hänet tempaistavan pois samassa kun veturi veti viimeisen henkäyksensä. Kyyneliä tihkui nyt hänen suljettujen silmäluomiensa alta ja vieri hitaasti poskia alas. Tämä oli liikaa Pecqueuxille, joka seisoi siinä liikkumattomana ja ahdistetuin mielin. Heidän ystävättärensä kuoli ja nyt tahtoi hänen veturinkuljettajansakin seurata sitä kuolemaan. Heidän yhdyselämänsä olisi siis lopussa. Ja lopussa myöskin heidän yhteiset matkansa Lisonin seljässä, jossa he voivat kulkea satoja lieueja vaihettamatta sanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he kaikki kolme toisiansa niin hyvin, ett'ei heidän tarvinnut edes merkeillä sanoa mitä halusivat. Voi Lison parkaa, joka kaikessa voimassaan oli niin säisy ja oli niin upea loistaessaan auringonvalossa! Ja Pecqueux, joka kuitenkaan ei ollut juovuksissa, ei voinut hillitä itseään, vaan puhkesi niin ankaroihin nyyhkytyksiin, että koko hänen ruumiinsa tärisi.
Séverine ja Flore kävivät myös hyvin epätoivoisiksi ja levottomiksi siitä, että Jacques pyörtyi uudelleen. Flore juoksi asuntoonsa noutamaan hiukan kanverttiviinaa, jolla hän alkoi hieroa häntä, tehdäkseen edes jotakin. Mutta mikä saattoi nuo molemmat naiset vielä tuskaisemmiksi ja liikutetummiksi, oli se rajaton kuolonkamppaus, jota hevonen kärsi, yksinään jäljellä viidestä maatessaan siinä etujalat poikki. Se oli lähellä heitä ja hirnui herkeämättä; oli melkein kuin olisi ihminen vaikeroinnut ja se kuulosti niin läpitunkevalta ja kamalalta, että kaksi loukkaantunutta alkoi myös mylviä eläinten tavalla. Ei milloinkaan ollut mikään niin syvästi valittava kuolinkirkuna tunkeutunut ilman läpi ja hyydyttänyt verta, niin ett'ei se koskaan voinut lähteä mielestä. Se kävi sietämättömän tuskalliseksi, säälistä ja suuttumuksesta vapisevat äänet rukoilivat, että tehtäisiin loppu tuosta viheliäisestä koniparasta, joka kitui niin kovin ja jonka loppumattomat korahdukset nyt, kun veturi oli kuollut, kaikuivat viimeisinä valitushuutoina hirmutapauksen jälkeen. Pecqueux, joka vielä nyyhkytti taukoamatta, otti rikkuneen kirveen ja tappoi hevosen lyömällä sitä päähän. Nyt tuli tappotantereella hiljaista.
Kahden tunnin odotuksen jälkeen tuli vihdoinkin apua. Yhteentörmäyksessä olivat kaikki vaunut viskautuneet vasemmalle, niin että alaspäin menevä linja voitiin tehdä selväksi muutamassa tunnissa. Kolme vaunua käsittävässä junassa saapuivat Rouenista prefektin kanslian päällikkö ja keisarillinen prokuraattori sekä useita yhtiön insinöörejä ja lääkärejä, kaikki syvästi liikutettuina ja innokkaina, joita paitsi Barentinin asemapäällikkö, herra Bessiére, jo ennen oli saapunut, sinne työmiesten kanssa ja ryhtynyt työhön jälellejääneiden kanssa. Vallitsi tavaton levottomuus ja hermostuminen tässä tavallisesti niin hyljätyssä ja hiljaisessa seudussa. Ne matkustajat, jotka olivat päässeet vahingoittumattomina, tunsivat pakokauhunsa jälkeen kuumeista tarvetta olla yhtämittaa liikkeellä: muutamat koettivat saada kiinni joistakuista vaunuista, kun ajatus jälleen nousemisesta rautatievaunuun löi heidät kauhistuksella; toiset taas, jotka huomasivat, ett'ei voitaisi onnistua löytämään edes työntökärryjä, olivat jo levottomia siitä, mitenkä voitaisiin saada ruokaa ja asuntoja. Kaikki tahtoivat he päästä sähkölennätinkonttoriin ja läksivät sähkösanomineen jalkaisin Barentiniin.
Sillä aikaa kun viranomaiset radan hallinnon avustamina alkoivat tutkia tapahtumaa, kiiruhtivat lääkärit alottamaan loukkaantuneiden sitomista. Useat olivat pyörtyneet verilätäkköjen ympäröiminä. Toiset vaikeroivat heikosti, kun heihin koskettiin pinseteillä ja neuloilla. Kaikkiaan oli 15 kuollutta ja kolmekymmentä kaksi pahasti loukkaantunutta matkustajaa. Tuntemistaan odottaen saivat kuolleet maata maassa aidan suuntaisessa rivissä kasvot ylöspäin. Nuori, vaalea ja punainen pikku notario yksinään puuhaili hyvin toimessaan heidän luonaan, hän etsi heidän taskuistaan jotakin paperia, korttia tai kirjettä, joka saattaisi hänet tilaisuuteen voida kuhunkin kiinnittää nimellä ja osoitteella varustetun lapun. Mutta sillä välin muodostui hänen ympärilleen piiri töllistelevistä ihmisistä, sillä vaikka ei ainoatakaan taloa ollut lähempänä kuin lieuen päässä, oli tullut, epävarmaa mistä, kolmisenkymmentä uteliasta miestä, naista ja lasta, jotka vain seisoivat tiellä, eivätkä antaneet vähintäkään apua. Tumma pöly, savu- ja höyryharso, joka oli peittänyt kaikki, oli nyt hajaantunut, huhtikuun säteilevä aamu riemuitsi voitostaan tappotantereella, luoden lempeätä, kirkasta päivänpaistettaan kuoleviin ja kuolleisiin, raadeltuun Lisoniin ja kaikkeen tähän sirpalekasojen sekasortoon, jota työmiehet raivasivat pois tieltä kuten ahkerat muurahaiset, jotka korjaavat epäjärjestystä, minkä joku ohikulkija ajatuksissaan on jalallansa aikaansaanut heidän keossaan.
Jacques oli edelleenkin pyörryksissä ja Séverine oli rukoillen pidättänyt erään ohikulkevan lääkärin. Tämä tutki Jacquesia eikä löytänyt mitään ulkonaista vammaa, mutta pelkäsi sisällisiä vammoja, kun huulilla alkoi näkyä pieniä veriviiruja. Hän ei voinut sanoa enempää ja neuvoi, että Jacques tärähdyksiä välttäen vietäisiin niin pian kuin mahdollista pois ja toimitettaisiin vuoteeseen.
Lääkärin kouriessa Jacquesia, avasi tämä jälleen silmänsä ja päästi heikon tuskanhuudon. Nyt tunsi hän Séverinen ja änkytti hämillään:
— Viekää minut pois täältä, viekää minut pois täältä!
Flore kumartui hänen ylitsensä, ja kääntäessään päätään tunsi
Jacqueskin hänet. Mutta hänen katseensa ilmaisivat lapsellista
säikähdystä, ja vihan ja kauhun valtaamana peräytyen hän heittäytyi
Séverineä vastaan.
— Viekää minut täältä pois heti!
Séverine sinutteli häntä silloin, koska he nyt olivat kahden, sillä
Florea ei hän ottanut lukuun, ja kysyi:
— Haluatko sinä Croix-de-Maufrasiin? Etkö pane sitä pahaksesi? Se on vastapäätä ja me olemme silloin kotonamme.
Yhä vapisten ja silmät toiseen kiinnitettyinä Jacques heti suostui siihen.
— Kyllä, minne tahdot, mutta heti!
Flore kalpeni, kohdatessaan hänen peljästyneen ja kiroavan katseensa. Tässä tuntemattomien ja viattomain verilöylyssä ei hänen siis ollut onnistunut ottaa hengiltä kumpaakaan näistä molemmista; hän, Jacquesin rakastajatar, pelastui siitä vähimmättäkään naarmutta ja myöskin Jacques nyt kentiesi pääsisi siitä hengissä; tällä tavoin oli hän ainoastaan vienyt heidät lähemmiksi toisiaan ja toistensa syliin elämään yksinään itsellensä. Hän näki heidät majoittuneina tuohon autioon taloon, Jacques parantuneena ja toipuvana ja Séverine antaen hänelle mitä hellintä hoitoa ja saaden valvomisistaan palkaksensa alituisia hyväilyjä ja molemmat kaukana kaikista muista ihmisistä ja täysin vapaina jakamaan sitä kuherruskuukautta, jonka hirmukohtaus oli heille hankkinut. Jäätävä kylmyys kulki hänen läpitsensä, hän katseli kuolleita, jotka hän hyödyttömästi oli surmannut.
Luodessaan tämän silmäyksen murhapaikkaan, näki Flore, että Misardille ja Cabuchelle tekivät kysymyksiä muutamat herrat, jotka varmaankin olivat viranomaisia. Keisarillinen prokuraattori ja kanslianpäällikkö näet koettivat saada selville, mistä se johtui, että kivikuorma oli keskellä rataa. Misard väitti, ettei hän ollut lähtenyt paikaltaan, mutta ei voinut antaa mitään varmoja tietoja; hän ei todellakaan tiennyt mitään ja väitti kääntäneensä selkänsä sinnepäin sen vuoksi, että oli puuhaillut koneillansa. Mitä Cabucheen tuli, niin kertoi hän, joka vielä oli aivan poissa suunniltaan, pitkän, sekavan jutun, miksi hän oli tehnyt sen virheen, että oli lähtenyt hevosten luota katsomaan kuollutta ja kuinka hevoset olivat lähteneet yksinään, eikä nuori tyttö ollut voinut niitä pidättää. Hän sekautui puheessaan ja alotti uudestaan, onnistumatta saamaan itseään ymmärretyksi.
Floren jääkylmä veri kiehui uudestaan hurjasta vapaudenkaipuusta. Hän tahtoi olla vapaa, voida vapaasti harkita ja tehdä päätöksensä, koska hän ei milloinkaan tarvinnut kenenkään toisen apua valitakseen oikean tien. Mitäpä hyödyttikään odottaa, että hänet ikävystytettäisiin kysymyksillä ja kentiesi vangittaisiin! Sillä rikosta lukuunottamatta, oli tehty virkavirhe, josta hänet voitaisiin asettaa syytteeseen. Hän ei kuitenkaan mitenkään voinut saada lähdettyä, niin kauvan kun Jacques oli siinä.
Séverine oli vihdoin innokkailla rukouksillaan saanut Pecqueuxin hankkimaan paarit, ja hän tuli nyt erään toverinsa kanssa kantamaan vahingoittunutta Jacquesia pois. Lääkäri oli niinikään saanut Séverinen ottamaan luoksensa ylikonduktööri Henrin, joka istui siinä tylsänä ja hupelona ja näytti kärsivän ainoastaan aivotärähdyksestä. Hänet kuljetettaisiin sinne Jacquesin jälkeen.
Kun Séverine kumartui päästääkseen auki Jacquesin kauluksen, joka tätä vaivasi, suuteli hän häntä julkisesti silmiin, antaakseen hänelle rohkeutta kestämään kuljetuksen.
— Älä pelkää, me tulemme onnellisiksi.
Jacques hymyili ja vastasi hänen suudelmaansa. Tämä suudelma repi täydellisesti rikki Floren sydämen; Jacques temmattiin häneltä pois ainiaaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen verensä virtoina valunut jostakin parantumattomasta haavasta. Kun Jacques kannettiin pois, läksi hän pakoon. Mutta mennessään tuvan ohi, näki hän akkunan läpi ruumishuoneen kalpeine valonkajastuksineen kynttilästä, joka vielä keskellä valoisaa päivää paloi äidin ruumiin läheisyydessä. Onnettomuuden tapahtuessa oli kuollut saanut maata yksinään, pää puoliksi poiskäännettynä, suuret silmät edelleenkin avoimina ja huulet väännyksissä, ikäänkuin olisi hän nähnyt, kuinka kaikki nuo ihmiset, joita hän ei tuntenut, murskaantuivat kuoliaiksi.
Flore syöksyi matkoihinsa, poikkesi heti Doinvillen tien tekemään mutkaan ja heittäytyi sitten vasemmalla puolella olevien pensaiden sekaan. Hän tunsi maan joka kolkan hyvin ja uhmaili santarmeja ottamaan hänet kiinni, jos heitä lähetettäisiin häntä väijymään. Sen vuoksi hän aivan äkisti herkesi juoksemasta ja jatkoi pienin askelin matkaansa erääseen piilopaikkaan, jonne hän mielellään ryömi sellaisina päivinä, jolloin hän oli synkällä mielellä. Se oli eräs rotko tunnelin yläpuolella. Hän katsahti ylös, ja näki auringosta, että oli puolenpäivän aika. Päästyään luolaansa oikasihe hän kovalle kalliolle ja jäi liikkumatonna makaamaan kädet ristissä niskan takana ja mietti. Syntyi hirveä tyhjyys hänen sisimmässään, hän ikäänkuin tunsi olevansa kuollut ja jäsenien vähitellen kangistavan.
Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että hän olisi tuntenut omantunnon vaivoja sen takia, että oli hyödyttömästi surmannut kaikki nuo ihmiset, sillä hänen täytyi ponnistaa voimiaan tunteakseen katumusta ja kauhua siitä, mitä oli tehnyt. Mutta nyt oli hän varma, että Jacques oli nähnyt hänen pysäyttävän hevoset, ja hän oli vast'ikään tajunnut hänen arkuudestaan, että hän tunsi häntä kohtaan samanlaista vastenmielisyyttä, kuin tunnetaan petoeläimiä kohtaan. Hän ei milloinkaan unhoittaisi. Mutta muuten, kun rikotaan toisia vastaan, ei saa rikkoa itseään vastaan. Hän ottaisi heti itsensä hengiltä. Hänellä ei enään ollut mitään toivoa, hän tunsi kuinka ehdottomasti välttämätöntä se oli, ja tunsi sen vieläkin enemmän nyt, kun hän oli siellä ja voi kaikessa rauhassa miettiä. Se oli ainoastaan väsymys ja tunne koko hänen olentonsa tyhjiin raukeamisesta, joka esti häntä nousemasta ylös ja etsimästä käsiinsä jotakin, jolla tappaisi itsensä.
Mutta siitä vastustamattomasta uneliaisuudesta, joka hänet valtasi, nousi kuitenkin rakkaus uudelleen eloon, onnellisuuden tarve, viimeinen unelma omastakin onnelliseksi tulemisestaan, kun hän antoi noiden molempien toisten nauttia onnestaan ja vapaina elää yhdessä. Miksi ei hän odottanut yötä ja kiiruhtanut Ozilin luo, joka jumaloi häntä, ja joka voisi häntä puolustaa? Hän vaipui suloisiin, sekaviin ajatuksiin ja nukkui syvään uneen.
Floren herätessä oli aivan pimeä. Päästään pyörällä kopeloi hän ympärilleen, mutta muisti äkkiä missä oli, tuntiessaan paljaan kallion, jolla hän lepäsi. Salaman tavoin selvisi nyt hänelle tuo armoton välttämättömyys: hänen täytyi kuolla. Oli kuin olisi tuo suloinen pelkuruus, tuo alttius vielä elämisen mahdollisuuteen oli kadonnut väsymyksen keralla. Ei, ei! Ainoastaan kuolema oli toivottava. Hän ei kaiken tämän verenvuodatuksen jälkeen voinut elää rikkirevityin sydämin ja sen ainoan miehen kiroamana, jota hän milloinkaan oli rakastanut, ja joka oli toisen oma. Nyt, kun hänellä oli siihen voimaa, täytyi hänen kuolla.
Flore nousi nyt ja astui ulos kallioluolastaan. Hän ei enään epäröinnyt, sillä hänen vaistonsa oli hänelle sanonut, minne hänen oli mentävä. Uudelleen silmäiltyään taivaan tähtiä ymmärsi hän, että kello oli tulossa yhdeksän. Kun hän saapui radalle, meni juna ohitse täydellä nopeudella alaspäin menevää linjaa ja tämä tuntui tuottavan hänelle huvitusta. Kaikki kävisi hyvin, se linja oli nähtävästi tehty selväksi, jota vastoin tuo toinen otaksuttavasti vielä oli tukossa, koska ei vapaata liikeyhteyttä näytty saaneen aikaan. Sitten jatkoi hän matkaansa pitkin aidanvierustaa tuossa autiossa, perin hiljaisessa seudussa. Hänen ei tarvinnut kiiruhtaa, mitään junaa ei tulisi ennen Pariisin pikajunaa, ja se olisi siellä vasta yhdeksän ja kaksikymmentä viisi. Hän seurasi edelleen aitaa pienin askelin tuossa synkässä pimeydessä, hyvin tyynenä, kuin olisi hän ollut jollakin noista tavallisista kävelyretkistään autioilla poluilla. Hän nousi kuitenkin aidan yli, ennen kun saapui tunneliin, ja jatkoi matkaansa hitaasti itse radalla, mennäkseen pikajunaa vastaan.
Hänen täytyi menetellä hyvin ovelasti, jott'ei vartija häntä näkisi, ja niin täytyi hänen tavallisesti tehdä joka kerta, kun hän meni Ozilia tapaamaan tunnelin toiseen päähän. Ja tunnelissa kulki hän yhtämittaa. Mutta ei ollut niin, kuin edellisellä viikolla; hän ei enään peljännyt, ett'ei hän, jos kääntyisi ympäri, enään varmasti tietäisi, mille taholle olisi menossa. Tunnelihulluus ei enään raivonnut hänen aivoissaan, tuo tilapäinen hulluus, missä kaikki pauhina ja tunne tunnelin katon musertavasta painosta saavat kaiken, sekä ajan että paikan tuntumaan hämärältä ja sekanaiselta. Mitä välitti hän siitä nyt? Hän ei enään mietiskellyt, ei sitä edes ajatellut ja hänellä oli ainoastaan yksi ainoa kiinteä ajatus: mennä menemistään suoraan eteenpäin, niin kauvan kun hän ei nähnyt junaa, ja sitten jatkaa kulkuaan suoraan kohti veturin lyhtyä, kohta kun saisi nähdä sen loistavan pimeässä.
Flore tunsi kuitenkin olevansa hämmästynyt, sillä hän luuli noin kulkeneensa useita tunteja. Kuinka tuo kaivattu kuolema olikaan etäällä! Ajatus, ett'ei hän sitä kohtaisikaan, että hän kulkisi lieuesin toisensa jälkeen sitä tapaamatta, saattoi hänet hetkiseksi epätoivoon. Hänen jalkansa väsyivät; täytyisikö hänen siis istuutua, odottaa sitä radalla maaten? Mutta se tuntui hänestä arvottomalta, hänen neitseellisen sotainen vaistonsa sanoi hänelle, että hänen pitäisi jatkaa kulkuaan viimeiseen silmänräpäykseen saakka ja kuolla pystyssä. Tarmo heräsi hänessä jälleen ja kannusti häntä uudelleen eteenpäin, kun hän etäällä huomasi pikajunan veturilyhdyn kimaltelevan pienen tähden kaltaisena yksinänsä sysimustan taivaan taustaa vastaan. Juna ei ollut vielä tullut tunneliin, eikä sen jyrinää vielä kuulunut: ainoastaan tuo eloisa, iloinen, vähitellen kasvava loiste ilmoitti sen lähestyvän.
Jälleen suoristautuen kuten korkea, notkea kuvapatsas, kulki hän nyt eteenpäin pitkin, lujin askelin, kuitenkaan juoksematta junaa vastaan, ikäänkuin olisi se ollut ystävä, jolta hän tahtoi säästää kappaleen matkaa. Juna saapui nyt juuri tunneliin, tuo kamala kohina tuli yhä lähemmäksi ja maa tärisi kuten myrskyn käsissä, tähden muuttuessa suunnattoman suureksi silmäksi, joka juoksi esiin pimeästä ja suureni suurenemistaan. Selittämättömän tunteen valtaamana, kentiesi siitä, että kuolisi aivan yksinään, tyhjensi hän silloin taskunsa, sitä tehdessään taukoamatta urheasta, itsepintaisesta kulustaan, ja heitti kokonaisen käärön radan viereen, nenäliinan, avaimia, kaksi veistä, nuoraa. Riisuipa hän kaulaliinansakin, joka oli kaulan ympäri solmittuna, päästi auki hameenmiehustansa ja riisui sen puoliksi yltään.
Nyt muuttui silmä hiilituleksi, tultasyöksyväksi uuniksi, ja hirviön hengitys lehahti jo häntä vastaan kosteana ja lämpöisenä, vierivien pyörien pauhinan käydessä yhä huumaavammaksi. Hän kulki yhä edelleen suoraan tuota suurta tulta kohden, ollakseen väistämättä veturia, niinkuin joku yön hyönteisistä, jonka liekki vetää luokseen. Kamala yhteentörmäys tapahtui, mutta vielä itse syleilyssäkin hän jälleen suoristautui, ikäänkuin hänen taistelunhalunsa olisi viimeisellä hetkellä uudelleen herännyt ja hän olisi tahtonut painia jättiläisen kanssa ja lyödä sen maahan. Pää ajautui keskelle lyhtyä, joka sammui.
Vasta tuntia myöhemmin korjattiin Floren jäännökset pois. Veturinkuljettaja oli tosin nähnyt tuon suuren, valjun, kamalan omituisen olennon tulevan veturia vastaan tuon kirkkaan loisteen ympäröimänä, ja kun lyhty aivan äkisti sammui ja juna oli synkässä pimeydessä, tunsi hän kuoleman läheisyyden ja vapisi. Kun juna pääsi ulos tunnelista, koetti hän huutaa vartijalle onnettomuudesta. Mutta vasta Barentinissa hän saattoi kertoa, että joku oli ajattanut ylitsensä tunnelissa: se oli varmaankin ollut nainen; hiuksia ja pääkallon osia oli vielä jäljellä veturilyhdyn murskaantuneessa lasissa. Kun miehet, jotka oli lähetetty ruumista etsimään, löysivät sen, hämmästyivät he, nähdessään sen niin marmorinvalkeana. Ankara törmäys oli heittänyt sen ylöspäin menevien junien linjalle, pää oli murskaantunut möyhyksi, mutta noissa puoliksi paljastetuissa jäsenissä ei ollut naarmuakaan, vaan lepäsivät ne ihmeen kauniina puhtaudessaan ja voimassaan. Miehet verhosivat hänet ääneti. He olivat tunteneet Floren. Hän oli varmaankin mielenhäiriössä ajattanut ylitsensä, välttääkseen sen kamalan edesvastuun, joka lepäsi hänen niskoillaan.
Puolenyön aikaan lepäsi Floren ruumis tuvassa äidin ruumiin vieressä. Lattialle oli asetettu patja ja sytytetty kynttilä molempien välille. Phasie, jonka pää edelleenkin nojasi eteenpäin ja jonka vääntyneillä huulilla oli tuo inhoittava irvistys, näytti nyt suurilla, kiinteillä silmillään katselevan tytärtään, sillä aikaa kun Misard tuossa joka taholla vallitsevassa syvässä, äänettömässä yksinäisyydessä kuului läähöttävän ja ponnistavan voimiaan etsimisissään, jotka olivat alkaneet uudelleen. Määrätyin väliajoin kulkivat junat jälleen ja kohtasivat toisensa molemmilla linjoilla, sitten kun liikeyhteys oli täydellisesti palautettu. Koneellisessa kaikkivaltiudessaan kiitivät ne järkähtämättöminä ohitse, välinpitämättöminä ja tietämättöminä näistä traagillisista tapahtumista ja näistä rikoksista. Mitäpä merkitystä olikaan sillä, että joukko tuntemattomia kaatui matkalla ja murskaantui pyörien alla! Kuolleet oli korjattu ja veri pesty pois ja nyt kuljettiin jälleen tulevaisuutta kohden.
XI.
Croix-de-Maufrasin suuressa, punaisella damastilla verhotussa makuuhuoneessa oli kaksi korkeata akkunaa radalle päin, joka kulki muutaman metrin päässä sieltä. Vuoteesta, joka oli vanha, pylväillä varustettu vuode ja seisoi akkunan edessä, voi nähdä junien kulkevan ohi. Vuosikausiin ei ollut otettu pois ainoatakaan esinettä eikä siirretty huonekaluja tässä huoneessa.
Séverine oli antanut viedä pyörtyneen Jacquesin tähän huoneeseen, kun taas Henri Dauvergne sai jäädä erääseen toiseen ja pienempään makuuhuoneeseen alikerroksessa. Itselleen otti hän erään Jacquesin huoneen vieressä sijaitsevan huoneen, jonka ainoastaan raput siitä eroittivat. Kahdessa tunnissa oli se saatu järjestettyä kyllin mukavaksi, kun koko talo oli täydellisesti kalustettu ja varustettu ja yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa. Séverine solmi eteensä esiliinan ja huomasi muuttuneensa sairaanhoitajattareksi, sitten kun hän aivan yksinkertaisesti oli sähköttänyt Roubaudille, ett'ei tämä odottaisi häntä, ja että hän otaksuttavani jäisi sinne muutamiksi päiviksi hoitamaan loukkaantuneita, jotka hän oli sinne vastaanottanut.
Jo seuraavana aamuna luuli lääkäri voivansa vastata Jacquesista, jonka hän toivoi voivansa saada jalkeillekin viikon kuluessa: oli oikein ihme, että hän oli päässyt niin vähällä, vain muutamilla lievillä sisällisillä vammoilla. Mutta hän suositteli mitä suurinta huolenpitoa ja mitä täydellisintä hiljaisuutta. Kun Jacques avasi silmänsä, pyysi Séverine, joka piti hänestä huolta kuten lapsesta, häntä olemaan kiltti ja tottelemaan häntä kaikessa. Jacques, joka vielä oli sangen heikko, lupasi sen päätään liikahuttamalla. Hän oli nyt täydellisesti saanut tajuntansa takaisin ja tunsi huoneen, jonka Séverine oli hänelle kuvaillut: se oli tuo punainen huone, jossa hän puolen seitsemättätoista vuoden ikäisenä oli antautunut presidentti Grandmorinille. Se oli tämä sänky, jossa Jacques nyt makasi, ja tuossa olivat akkunat, joista hän, edes päätään nostamatta, saattoi nähdä junien kulkevan ohi. Ja itse talon, jonka hän oli niin usein nähnyt kulkiessaan siitä ohi veturillansa, tunsi hän niin hyvin vanhastaan. Hän näki sen silmiensä edessä, siinä kun se lepäsi poikittain radalle päin, autiona ja hyljättynä suljettuine luukkuineen ja vielä enemmän surullisena ja salaperäisenä tuon suunnattoman kilven takia, jossa se ilmoitettiin myytäväksi, minkä kautta umpeenkasvettuneen puutarhan synnyttämä surumielinen vaikutelma vielä suureni. Hän muisti sen synkkyyden ja tuskallisen tunteen, jota hän tunsi joka kerta, ikäänkuin tuottaisi tuo talo hänelle onnettomuutta. Kun hän nyt lepäsi tässä huoneessa ja tunsi olevansa heikko, luuli hän ymmärtävänsä, mitä se oli; se ei voinut juuri muuta merkitä, kuin että hän varmaankin kuolisi tänne.
Nähtyään hänen kykenevän käsittämään, mitä sanottiin, kiiruhti
Séverine rauhoittamaan häntä ja kuiskasi hänelle vetäen peitteen ylös:
— Älä ole levoton, minä olen poiminut tavarat taskuistasi ja ottanut kellon talteen.
Jacques katsoi häneen silmät suurina ja koetti muistaa.
— Kello… Ah niin, kello.
— He olisivat voineet tutkia sinun vaatteesi, mutta minä olen kätkenyt sen tavaroideni joukkoon, niin ett'ei sinun tarvitse olla peloissasi.
Hän kiitti häntä puristaen hänen kättään. Kääntäessään päätään, näki hän pöydällä veitsen, joka niinikään oli ollut eräässä hänen taskussaan. Mutta sitä ei ollut tarvis piilottaa; se oli kaikkien toisten veisten kaltainen.
Jo seuraavana päivänä Jacques tunsi olevansa virkeämpi ja alkoi toivoa, ett'ei hän kuolisi tänne. Hän tunsi todellista iloa, kun hän lähellään tunsi Cabuchen, joka oli hyvin avulias ja koetti kulkea niin hiljaa kuin mahdollista raskailla, suunnattomilla jaloillaan. Onnettomuustapauksesta saakka ei Cabuche ollut jättänyt Séverineä; oli kuin olisi hänkin tuntenut lämmintä tarvetta antautua jollekulle: hän jätti työnsä ja tuli joka aamu auttamaan häntä karkeampien askareiden teossa ja palveli häntä kuten uskollinen koira silmät yhtämittaa hänen silmiinsä suunnattuina. Vaikka Séverine näytti nyt niin hennolta, oli hän, sanoi Cabuche, oikea kelpo nainen, ja sopihan tehdä jotakin hänen avukseen, joka teki niin paljon toisten hyväksi. Tuo rakastava pari tottui häneen, vieläpä sinuttelivat ja suutelivatkin he toisiansa häikäilemättä, kun hän kulki huoneen läpi ja koetti olla niin hienotunteinen ja tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista.
Jacquesia kummastutti kuitenkin se, että Séverine niin usein oli poissa hänen luotaan. Ensimäisenä päivänä oli Séverine lääkäriä totellen salannut häneltä Henrin sielläolon, kun hän hyvin ymmärsi sen rauhoittavan, miellyttävän vaikutuksen, minkä häneen tekisi ajatus siitä, että hän oli aivan yksinään.
— Olemmehan yksinämme?
— Olemme lemmittyni, aivan yksinämme… Nuku nyt rauhallisesti.
Séverine katosi aina tuon tuostakin, jo toisena päivänä oli Jacques kuullut alikerroksesta askelten ja kuiskausten ääntä. Mutta seuraavana päivänä kuului tuolta alhaalta iltistä ilonpitoa, iloisia naurunremahduksia ja kaksi nuorta, raikasta ääntä, jotka eivät ollenkaan tahtoneet vaijeta.
— Mitä se on? Kuka siellä on?… Emmehän siis olekaan yksinämme?
— Emme, rakas ystäväiseni, tuolla alhaalla juuri sinun huoneesi alla on eräs toinen loukkaantunut, joka minun on täytynyt ottaa hoitooni.
— Oh!… Kuka sitten?
— Henri, tiedäthän, ylikonduktööri.
— Henri… Ah!
— Hänen sisarensa tulivat tänä aamuna. Heidän äänensä sinä juuri kuulet, he nauravat kaikkea mahdollista… Koska hän on paljon virkeämpi, matkustavat he jo tänä iltana, kun heidän isänsä ei voi olla heitä paitsi, mutta Henri jää vielä pariksi, kolmeksi päiväksi toipuakseen täydellisesti… Ajatteles, hän hyppäsi alas, hän, eikä hänestä murskaantunut mitään; hän tuli ainoastaan ikäänkuin löylynlyömäksi, mutta on saanut järkensä takaisin.
Jacques oli vaiti ja katsoi häneen niin kauvan, että hän lisäsi:
— Sinä ymmärrät. Ellei hän olisi täällä, voisi syntyä juoruja meistä molemmista… Mutta niin kauvan kun en ole yksin sinun kanssasi, ei mieheni voi mitään sanoa, ja minulla on hyvä tekosyy viipymiseeni täällä… Ymmärrätkö?
— Kyllä, kyllä, se on sangen hyvä.
Iltaan saakka saattoi Jacques kuulla Dauvergnen tyttöjen naurua, jota hän muisti kuulleensa Pariisissa, tunkeutuvan alapuolella olevasta kerroksesta siihen huoneeseen, jossa Séverine oli tehnyt hänelle tunnustuksia. Sen jälkeen tuli hiljaista ja hän kuuli ainoastaan Séverinen kevyet askeleet, kun tämä meni hänen tyköänsä toisen potilaansa luo. Ovi tuolla alhaalla suljettiin ja koko talo vaipui syvään äänettömyyteen. Kaksi kertaa, kun hän oli kovasti janoissaan, täytyi hänen kolistaa tuolilla permantoon, jotta Séverine tulisi ylös. Kun tämä tuli sisään, oli hän sangen hymyileväinen ja innokas ja selitti, ett'ei hän ollenkaan tahtonut päästä rauhaan, kun hänen täytyi alituiseen vaihtaa kylmiä kääreitä.
Jo neljäntenä päivänä voi Jacques nousta ylös ja istua kaksi tuntia tuolilla akkunan ääressä. Hiukan kumartuessaan eteenpäin, huomasi hän sen kapean, valkoisia villejä orjantappurapensaita täyteenkasvaneen puutarhan, jonka rautatie oli halkaissut, ja jota ympäröitsi matala muuri. Ja hän muisti tuon yön, jolloin hän oli ojentautunut kurkistaakseen muurin yli, ja näki jälleen sen jokseenkin laajan alueen talon toisella puolella, jota ympäröitsi ainoastaan sama aita, jonka läpi hän oli tunkeutunut, ja jonka toisella puolella hän oli kohdannut Floren, siinä kun tämä istui tuon pienen, rappeutuneen kasvihuoneen kynnyksellä suorimassa varastamiansa nuoria. Voi, mikä ihana yö ja miten säikähtynyt hän silloin olikaan kärsimyksestään! Sitten kun hänen muistinsa oli jälleen herännyt ja tullut yhä selvemmäksi, suuntautuivat hänen ajatuksensa yksinomaan Floren kuvaan, siinä kun hän seisoi korkeine, notkeine vartaloineen ja leimuavat silmänsä suoraan hänen silmiinsä kiinnitettyinä. Aluksi ei hän ollenkaan puhunut onnettomuustapauksesta ja varovaisuudesta ei kukaan toisistakaan tahtonut sanoa siitä mitään. Mutta mikäli kukin yksityiskohta hänelle jälleen selvisi, sikäli rakensi hän kaikki uudelleen ja ajatteli hän sitä nyt niin herkeämättömästi ja yksinomaan, että hänen ainoana työnään akkunan ääressä oli nyt etsiä jälkiä ja miettiä, ketkä olivat hirmukohtauksen aiheuttaneet. Miksi ei hän enään nähnyt Florea vartiopaikallaan lippu kourassa? Hän ei uskaltanut sitä kysyä ja se pahensi sitä epämieluisaa tunnetta, jonka tämä synkkä ja hänen mielestään kummituksia täynnä oleva talo hänellä vaikutti.
Eräänä aamuna, kun Cabuche oli läsnä ja auttoi Séverineä, sai hän vihdoinkin kysytyksi:
— Onko Flore sairaana?
Hämillään ollen käsitti Cabuche väärin Séverinen viittauksia ja luuli tämän käskeneen häntä puhumaan:
— Flore raukka, hän on kuollut!
Jacques katsoi häneen ja vapisi, ja silloin oli parasta kertoa kaikki tyynni. He kertoivat siis hänelle tuon nuoren tytön itsemurhasta ja kuinka hän oli ajattanut ylitseen tunnelissa. Äidin hautaaminen oli lykätty iltaan, jotta samalla voitiin tytärkin viedä pois, ja he lepäsivät nyt vieretysten Doinvillen pienessä kalmistossa, jossa jo ennen heitä oli kiltti Louisette parka, joka myös oli äkkiä temmattu pois ja ryvetetty vereen ja lokaan. He olivat kolme onnetonta, jotka olivat matkalla kaatuneet ja ruhjoutuneet ja kadonneet ikäänkuin ohikulkevien junien kamalan ilmanvedon poislakaisemina.
— Herra Jumala! Onko hän kuollut! toisti Jacques aivan hiljaa,
Phasie täti, Flore ja Louisette parka! Kaikki ovat he kuolleet.
Kuullessaan tämän viimeisen nimen katsahti Cabuche, joka auttoi Séverineä vuoteen laatimisessa, vaistomaisesti viimeksimainittua kohden. Hänen entisen rakkautensa muisto saattoi hänet hämilleen sen uuden intohimon edessä, johon hän vastaanhangoittelematta antautui, hellämielinen ja lyhytjärkinen kun oli ja muistutti kilttiä koiraa, joka antautuu jo ensimäisellä hyväilyllä. Mutta Séverine, joka tunsi hänen traagillisen lemmentarinansa, pysyi totisena ja katsoi häneen myötätuntoisesti. Tämä liikutti häntä suuresti, ja kun hänen kätensä sattumoiltaan kosketti Séverinen käteen, kun hän ojensi hänelle pieluksia, oli hän tukehtumaisillaan ja saattoi ainoastaan sammaltaen vastata Jacquesin kysymyksiin.
— Syytettiinkö häntä onnettomuuden aiheuttamisesta?
— Oh, eipä suinkaan. Mutta ymmärrättehän, että se oli hänen syynsä.
Katkonaisin lausein hän kertoi mitä tiesi. Itse ei hän ollut nähnyt mitään, sillä olihan hän ollut tuvassa, kun hevoset olivat lähteneet liikkeelle ja joutuneet radalle. Hän soimasi itseään tästä katkerasti ja oli saanut viranomaisilta sangen ankaroita nuhteita: ei saanut lähteä hevostensa luota; jos hän olisi pysynyt niiden luona, ei tuota hirveätä onnettomuutta olisi tapahtunut. Tutkimuksen tuloksena oli ainoastaan Floren puolelta tapahtuneen huolimattomuuden muistiin merkitseminen, ja kun hän oli noin kamalalla tavalla itse rangaissut itseänsä, sai asia jäädä silleen. Ei edes viitsitty siirtää Misardia, joka matelemisellaan ja nöyryydellään suoriutui pälkähästä ja pani kaikki kuolleen syyksi. Tämä ei koskaan tehnyt muuta, kuin mikä pälkähti hänen päähänsä ja Misardin täytyi aina sulkea veräjä hänen jälkeensä. Yhtiö ei muuten ollut voinut muuta kuin havaita todeksi, että Misard sinä aamuna oli hoitanut toimensa aivan virheettömästi; ja hän sai luvan, kunnes menisi uusiin naimisiin, pitää luonansa veräjän hoitamista varten erään paikkakunnalta kotoisin olevan vanhanpuoleisen naisen, nimeltä Ducloux, joka oli ollut palvelijattarena ravintolassa ja nyt eli entispäivien salaperäisillä säästöillä.
Cabuchen lähtiessä pois huoneesta, loi Jacques Séverineen katseen, että tämä jäisi. Hän oli hyvin kalpea.
— Se oli Flore. Hän piteli hevosia, niin että kivikuorma pysähtyi radalle.
Nyt kalpeni Séverine vuorostaan.
— Lemmittyni, mitä sinä sanot?… Sinussa on kuume, sinun täytyy uudelleen laskeutua makuulle.
— Ei, ei, se ei ole mikään paha uni… Näetkös, minä näin hänet, niin kuin sinä näet minut. Hän piteli hevosia voimakkailla käsillään ja esti niitä vetämästä kuormaa syrjään.
Séverine vaipui eräälle tuolille aivan masentuneena.
— Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen peloissani. Se on hirveätä… minä en saa nukuttaa tänä yönä.
— Niin, asia on aivan selvä, jatkoi Jacques. Hän tahtoi ottaa meidät molemmat hengiltä. Hän oli kauvan ollut rakastunut minuun ja oli mustasukkainen. Sitäpaitsi oli hän sukkela kapine ja hänellä oli monta merkillistä ajatusta… Ah, tehdä niin monta murhaa yhdellä kertaa, panna kokonainen ihmisjoukko vuodattamaan vertansa! Oh, hän oli peto!
Hänen silmänsä kävivät niin suuriksi ja hänen huulensa nytkähtelivät hermostuneesti. Hän vaikeni ja he katselivat edelleen toisiaan hyvän aikaa. Sitten tempautui hän irti niistä kamaloista näyistä, joita hänen eteensä oli astunut, ja jatkoi puoliääneen:
— Hän on siis kuollut. Senpä vuoksi hän siis kummittelee! Jälleen tultuani tajuihini, tuntuu minusta aina, että hän on läsnä. Viimeksi tänä aamuna käännyin ympäri ja luulin hänen seisovan päänaluseni vieressä… Hän on kuollut ja me elämme. Kunpa ei hän nyt kumminkaan kostaisi!
Séverineä pöyristytti.
— Hiljaa, hiljaa; Sinä teet minut hulluksi.
Hän astui ulos ja Jacques kuuli hänen menevän alas tuon toisen toipion luokse. Hän jäi akkunan ääreen ja vaipui uudelleen katselemaan rataa, ratavartijan tupaa suurine kaivoineen, merkinantopylväineen ja ahtaine puuvajoineen, jossa Misard näytti istuvan ja nukkuvan säännöllisesti palautuvan, yksitoikkoisen työnsä ääressä. Kaiken tämän katselemiseen saattoi hän syventyä useammaksi tunniksi, ikäänkuin olisi hän miettinyt tehtävää, jota ei voinut ratkaista, mutta jonka ratkaisu kuitenkin oli tärkeä hänen menestykselleen.
Hän ei voinut kyllästyä katselemaan Misardia, joka oli niin hoikka ja nöyräkäytöksinen ainaisine inhoittavine yskänkohtauksineen, mutta kuitenkin ikäänkuin kalvava hyönteinen oli intohimoisella itsepintaisuudellaan tehnyt myrkyn avulla lopun voimakkaasta kelpo vaimostaan. Hänellä ei varmaankaan ollut useampaan vuoteen ollut aivoissaan mitään muuta ajatusta päivin ja öin noiden kahdentoista loppumattoman tunnin vartioimisen aikana. Jokaisen sähkökellonsoiton jälkeen, joka ilmoitti hänelle junan olevan matkalla, oli hänen puhallettava torveensa; sitten, kun juna oli kulkenut ohi ja rata oli suljettu, oli hänen painettava erästä nappulaa ilmoittaakseen sen lähimmälle vartijalle, ja painettava erästä toista tehdäkseen radan selväksi edelliselle vartijalle, nämä olivat puhtaasti koneellisia liikkeitä, jotka lopulta olivat muuttuneet ruumiin tavoiksi. Luonteeltaan tylsänä ja kun ei osannut lukea, istui hän siinä koko ajan käsivarret riipuksissa ja silmissään hämmentynyt ja merkityksetön ilme, kun hänen koneensa jättivät hänet rauhaan.
Hän oli melkein aina vartiovuorollaan, eikä hänellä ollut muuta huvitusta, kuin aamiaisen venyttäminen niin pitkäksi kuin mahdollista. Sen jälkeen vaipui hän takaisin tylsyyteensä, aivot olivat aivan tyhjät, eivätkä sisältäneet ainoatakaan ajatusta.
Erityisestikin kärsi hän kauheata uneliaisuutta ja nukkui toisinaan avoimin silmin. Öisin täytyi hänen, jott'ei auttamattomasti uinahtaisi, nousta kävelemään, ja silloin horjuivat hänen jalkansa, ikäänkuin olisi hän ollut juovuksissa. Taistelu hänen vaimonsa kanssa, tuo äänetön kamppailu siitä, kuka toisen kuoltua saisi nuo piilotetut tuhannen frangia, lienee kuukaudesta toiseen ollut ainoa ajatus, joka oli viihtynyt tämän erakon tylsistyneissä aivoissa. Kun hän puhalsi torveensa, kun hän liikutti merkinantovehkeitään, automaatin tavoin valvoen niin monen ihmishengen turvallisuutta, ajatteli hän ainoastaan myrkkyä, ja kun hän odotti kädet ristissä, ja silmät unesta räpyttelevinä, ajatteli hän sitä yhä. Ei mitään muuta kuin sitä, että hän ottaisi vaimonsa hengiltä, etsisi käsiinsä ja pitäisi rahat.
Jacquesia ihmetytti nyt, että hän oli täydellisesti entisellään. Voitiin siis ottaa ihmisiä hengiltä aivan tyyneesti ja niin että elämä sen jälkeen kulki tavallista kulkuaan. Ensimäisten kuumeisten etsimisten jälkeen oli Misard todellisuudessa vaipunut takaisin entiseen saamattomuuteensa ja saanut takaisin salakavalan nöyryytensä. Siitä ei ollut apua, että hän oli tehnyt lopun vaimostaan, joka tapauksessa se oli vaimo, joka riemuitsi voitosta. Hän pysyi voitettuna ja voi kääntää talon nurin miten tahansa, saamatta näkyviinsä niin centimeäkään. Ainoastaan hänen levottomat, väijyvät katseensa ja hänen harmaankalpeat kasvonsa ilmaisivat hänen huoliansa. Hän näki alati edessään kuolleen kaksi suurta silmää ja tuon kamalan irvistyksen huulten ympärillä, joka hoki: "Etsi! Etsi!" Hän etsi, eikä voinut nyt antaa aivoilleen minuutiksikaan lepoa Ne työskentelivät työskentelemistään levotta ja rauhatta saadakseen selville, missä rahat saattoivat olla piilossa. Hän seuloi ajatuksissaan, mitkä piilopaikat saattoivat olla ajateltavissa, ja hylkäsi ne, mitkä jo oli tutkinut, sai kuumeen heti kun oli ajatellut jonkun uuden ja saattoi silloin päästää kaikki, mitä hänellä oli käsissään, juostakseen sinne, mutta aina turhaan. Se oli tuskaa, joka ajan oloon kävi sietämättömäksi, kostavaksi kidutukseksi, jonkinlaiseksi aivojen unettomuudeksi, joka hänen päähänpistonsa tasaisesti naksuttaessa piti hänet valveilla, teki hänet tyhmäksi ja vastoin hänen tahtoaan myöskin miettiväiseksi.