Hän etsi, puhaltaessaan torveansa, kerran alaspäin meneville, kahdesti ylöspäin meneville junille. Noudattaessaan soittoja, painaessaan koneidensa nappuloita avatakseen tai sulkeakseen radan, etsi hän. Hän etsi pysähtymättä, etsi raivoisasti päivällä, istuessaan siinä toimettomuuden tylsistyttämänä pitkässä odotuksessaan, ja yöllä, jolloin häntä vaivasi unettomuus ja hänen ympärillään oli tuo suuri, äänetön, pimeä seutu ja hän tunsi olevansa ikäänkuin karkotettu maailman loppuun. Ducloux eukko, joka nyt hoiti veräjänvartijan tointa, ja joka kernaasti tahtoi päästä naimisiin, mielisteli häntä ja näytti olevan sangen levoton siitä, ett'ei hän koskaan nukkunut.
Eräänä iltana, kun Jacques, joka nyt alkoi voida hiukan kävellä sisällä, oli noussut ja mennyt akkunan luo, näki hän lyhdyn liikkeessä Misardilla; hän oli varmaankin etsimispuuhissa. Mutta seuraavana yönä, jolloin Jacques myös oli valveilla, näki hän ihmeekseen Cabuchen seisovan siinä suuren, mustan varjon kaltaisena tiellä viereisen huoneen akkunan alla, joka oli Séverinen makuuhuone. Mutta sen sijaan, että tämä olisi häntä suututtanut, täytti se, hänen tietämättään minkä vuoksi, hänet säälillä ja surumielisyydellä. Tuo suuri, karkea mies, joka vartioi tuossa uskollisen koiran tavoin oli siis onneton hänkin.
Séverinellä, joka oli niin heiveröinen eikä, kun häntä tarkasteli yksityiskohdittain, oikeastaan ollut kaunis, lienee siis todellisuudessa mustine hiuksineen ja vaaleansinisine silmineen ollut tavaton lumousvoima, koskapa oikeat villit, suuret, tyhmät jättiläisetkin joutuivat niin pois suunniltaan, että kainojen ja saamattomien poikain tavalla viettivät öitä hänen akkunansa edustalla. Hänen mieleensä muistui nyt yhtä ja toista, kuten esimerkiksi Cabuchen into olla Séverinen apuna ja ne orjamaisen nöyrät katseet, joilla hän asettui hänen palvelukseensa. Cabuche oli aivan varmasti rakastunut, niin, intohimoisesti rakastunut Séverineen. Ja seuraavana päivänä, kun hän erityisesti piti häntä silmällä, näki hän hänen hiipivän ottamaan ylös hiusneulaa, joka Séverineltä putosi hänen vuodetta laittaessaan, ja piilottavan sen käteensä, päästäkseen antamasta sitä takaisin. Jacques ajatteli silloin, kuinka hän itse oli kiusaantunut, ja kaikkea, mitä hänen intohimonsa oli saanut hänet kärsimään, ja kaikkea sitä levottomuutta ja pelkoa, joka heräsi eloon sikäli kuin hän sai terveytensä takaisin.
Vielä kaksi päivää kului, viikko oli nyt mennyt menojaan, ja kuten lääkäri oli ennustanut, voivat loukkaantuneet jälleen ryhtyä toimeensa. Eräänä aamuna oli veturinkuljettaja akkunasta nähnyt lämmittäjänsä, Pecqueuxin, ajavan ohi uudella veturilla ja huitovan hänelle, ikäänkuin olisi kutsunut häntä. Mutta Jacques ei pitänyt kiirettä, hänen jälleen herännyt intohimonsa pidätti häntä siellä ja hän odotti jonkinlaisella levottomuudella, mitä tuleman piti.
Samana päivänä sai hän alhaalta kuulla nuorekkaan raikkaita naurunhohotuksia, jotka täyttivät tuon kolkon talon yhtä suurella meluisalla iloisuudella, kuin jos siellä olisi ollut koko nuorten tyttöjen koulu ulkona huvimatkalla. Hän tunsi nuoret Dauvergnen tytöt, mutta ei sanonut siitä mitään Séverinelle, joka muuten pysyttelihe poissa koko päivän, eikä voinut viittä minuuttia viipyä hänen luonansa. Kun tuli ilta, valtasi kuolon hiljaisuus koko talon. Ja kun Séverine totisena ja hiukan kalpeana tuli huoneestansa, jossa oli viipynyt ylen kauvan, katseli Jacques häntä ja kysyi:
— Onko hän nyt matkustanut? Veivätkö hänen sisarensa hänet mukanaan?
Séverine vastasi lyhyesti:
— Kyllä.
— Ja nyt olemme aivan yksinämme, aivan itseksemme?
— Niin, aivan yksinämme. Huomenna täytyy meidän erota ja minä palaan
Havreen. Oleskelu täällä erämaassa on lopussa.
Jacques katsoi häneen edelleen, samalla kertaa hymyillen ja hämillään. Hän pääsi kuitenkin lopuksi tasapainoon ja sanoi:
— Oletko ehkä pahoillasi siitä, että hän on matkustanut?
Kun Séverine vapisi ja tahtoi vastustaa, ehätti hän hänet.
— En tahdo toimeenpanna mitään näytelmää. En ole mustasukkainen. Sanoit minulle kerran, että minä tappaisin sinut, jos olisit minulle uskoton, enkäpä minä näyttäne rakastajalta, joka aikoo ottaa rakastajattarensa hengiltä… Mutta sinähän et tosiaankaan tahtonut ollenkaan tulla sieltä pois. Oli mahdotonta saada pitää sinua edes yhtä minuuttia, ja minä muistin vihdoin, mitä sinun miehesi sanoi, että sinusta jonakin kauniina päivänä voisi tulla tuon nuorukaisen rakastajatar, ei siksi, että se tuottaisi sinulle erityistä huvitusta, vaan ainoastaan alottaaksesi jotakin uutta.
Séverine ei viitsinyt kiistellä, vaan ainoastaan toisti hiljaa kaksi eri kertaa.
— Alottaakseni jotakin uutta, alottaakseni jotakin uutta…
Sitten virkkoi hän vastustamattoman vilpittömyyden valtaamana:
— No niin, kuulehan, se on totta… Me voimme sanoa toisillemme kaikki. On niin paljon sellaista, joka sitoo meitä yhteen… Hän on monta kuukautta ollut tunkeileva. Hän tiesi minun kuuluvan sinulle, eikä luullut sen minuun enemmän koskevan, jos rupeaisin hänen omakseen. Kun me jälleen tapasimme toisemme täällä, puhui hän minulle siitä uudestaan ja toisti, että hän oli kuolemakseen rakastunut minuun, ja näytti olevan syvästi kiitollinen hänelle osoittamastani huolenpidosta ja oli niin hellä ja lempeä, että minä todellakin silmänräpäyksen uneksin rakastuvani häneenkin, alottavani jotakin uutta, jotakin parempaa, jotakin suloista … niin, kentiesi jotakin, mikä ei olisi tuottanut minulle erityistä huvitusta, mutta joka olisi antanut minulle rauhaa…
Hän keskeytti puheensa ja empi jatkaa.
— Sillä meiltä molemmilta on nyt tie tukossa, emme pääse pitemmälle… Unelmamme matkustamisesta täältä pois, toiveemme rikkauden ja onnen löytämisestä Amerikassa — koko tämä onnellisuus, joka riippui sinusta, se on nyt tehty mahdottomaksi, koska sinä et voinut siihen alistua. Voi, minä en moiti sinua mistään, onpa vielä parempikin, ett'ei sitä ole tapahtunut: mutta minä tahdon saada sinut ymmärtämään, että sinun kanssasi minulla ei enään ole mitään odotettavana: päivä tulee olemaan toisen kaltainen, samoine tuskineen, samoine murheineen.
Jacques antoi hänen puhua puhuttavansa ja kysyi häneltä vasta, kun näki hänen vaikenevan:
— Senkö vuoksi sinusta on tullut hänen rakastajattarensa?
Séverine käveli muutaman askeleen huoneessa, kääntyi sitten ympäri ja kohautti olkapäitään.
— Ei, en ole ollut hänen rakastajattarenaan, ja sanon sinulle aivan yksinkertaisesti mitenkä se on, ja minä olen varma, että sinä uskot minua, koska meidän kumpaisenkaan ei tarvitse valehdella mitään toisillemme… Ei, en ole voinut siihen taipua, yhtä vähän kuin sinä voit, kun oli kysymys tuosta toisesta asiasta. Sinua ihmetyttää, ett'ei nainen voi antautua miehelle, kun hän lähemmin harkitessaan huomaa, että siitä olisi hänelle hyötyä. Minä itse en sitä kauvankaan ajatellut: minun ei ollenkaan ollut vaikea siinä suhteessa tyydyttää miestäni tai sinua, kun näin teidät itseeni näin rakastuneina. Mutta tällä kertaa en sitä voinut. Hän on ainoastaan suudellut kättäni, ei edes suutani. Vannon sinulle, että niin on. Hän odottaa minua tuonnempana Pariisissa. Nähdessäni hänet niin onnettomana, en tahtonut saattaa häntä aivan epätoivoon.
Hän oli oikeassa, Jacques uskoi häntä ja ymmärsi sangen hyvin, ett'ei hän puhunut valhetta. Hänet valtasi jälleen tuska, hänen kamalasti liikutettu himonsa kasvoi hänen ajatellessaan, että hän nyt oli yksin hänen kanssaan, kaukana kaikista muista ihmisistä, ja että heidän intohimonsa jälleen loimotti korkeana. Hän tahtoi päästä pakoon ja huudahti:
— Mutta entäs tuo toinen sitten? Onhan vieläkin yksi lisäksi,
Cabuche.
Séverine astui taas kiivaasti häntä kohden.
— Oh, sinä olet huomannut sen, sinä tiedät senkin… Niin, se on totta, hän on myöskin. Minä kysyn itseltäni, mikä heitä kaikkia vaivaa. Hän ei koskaan ole sanonut minulle sanaakaan siitä. Mutta minä näen kyllä, kuinka hän vääntelee käsiänsä, kun me suutelemme toisiamme, ja kuullessaan minun sinua sinuttelevan, itkee hän salaa. Ja sitäpaitsi varastaa hän minulta kaikkea mahdollista, käsineitä, vieläpä nenäliinojakin katoaa ja hän piilottaa ne luolaansa, ikäänkuin olisivat ne aarteita… Mutta et suinkaan sinä voine mielessäsi kuvitella, että minä saattaisin antautua tuolle villille. Minä pelkäisin häntä. Muuten ei hän pyydä mitään. Ei, ei, kun tuollaiset suuret, tyhmät miehet ovat ujoja, voivat he kuolla rakkaudesta, ilman että heillä on mitään pyyteitä. Sinä voisit jättää minut hänen huostaansa kokonaiseksi kuukaudeksi, eikä hän koskettaisi minua sormellaankaan, yhtä vähän kuin Louisettea, sen voin nyt taata.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa tämän muiston johdosta ja äänettömyys syntyi. Menneisyys esiintyi heidän katseelleen, he muistivat kohtaamisen tutkintatuomarin luona Rouenissa, tuon hauskan ensimäisen Pariisinmatkan ja kohtaukset Havressa ja kaiken sen hupaisen ja kamalan, mikä sen jälkeen oli seurannut. Hän tuli niin lähelle Jacquesia, että tämä tunsi hänen haalean hengityksensä.
— Ei, ei, vielä vähemmin hänen kuin jonkun toisen kanssa. Ei kenenkään kanssa, kuuletko, sillä se olisi minulle mahdotonta. Ja tahdotko tietää miksi? Minulla on nyt tunne siitä, ja minä olen varma, ett'en pety. Se on siksi, että sinä olet ottanut minut kokonaan. Ei ole olemassa mitään muuta sanaa siitä. Niin, ottanut, kuten otetaan jotakin molemmin käsin ja kannetaan se pois ja käytetään sitä joka minuutti, niinkuin jotakin, joka on omaa. En ole kuulunut kenellekään ennen sinua. Minä olen sinun ja pysyn omanasi, vaikka et sitä tahtoisikaan, vaikka en itsekään sitä tahtoisi… En voisi sitä selittää. Tiemme ovat nyt kerran siten yhtyneet. Kun on noista toisista kysymys, herättää se minussa pelkoa ja vastenmielisyyttä, jota vastoin sinä, sinä tuotat minulle suloista nautintoa, todellakin taivaallisia onnea. Ah! minä rakastan ainoastaan sinua, en voi rakastaa ketään muuta kuin sinua.
Hän ojensi kätensä häntä kohden, painaakseen häntä itseänsä vastaan, nojatakseen päätään hänen olkapäähänsä ja painaakseen huulensa hänen huuliaan vastaan. Mutta Jacques tarttui hänen käsiinsä ja työnsi hänet takaisin hämmennyksissään ja peljästyksissään siitä, että tunsi tuon vanhan pöyristyksen kiitävän jäseniänsä pitkin ja veren nousevan päähänsä. Hänen korvissaan soi ja päässään kolkutti ja melusi sekavasti samalla tapaa, kuin koska hänellä muinoin oli pahimmat kohtauksensa. Muutamaan aikaan ei hän ollut voinut koskea häneen keskellä valoisaa päivää taikka edes kynttilän palaessa, koska hän pelkäsi tulevansa sairaaksi, jos näkisi hänet. Tässä tilaisuudessa paloi lamppu, joka loi kirkasta valoa heidän molempain yli; ja jos hän siinä määrin vapisi noin, jos hän alkoi joutua raivoon, tapahtui se aivan varmasti sen vuoksi, että hän eroitti hänen valkoisen, pyöreän povensa hänen aamunuttunsa auki päästetystä kauluksesta.
Hän jatkoi samalla kertaa rukoilevasti ja intohimoisesti:
— Meidän olemisemme on tosiaankin, ikävä kyllä, suljettu. Vaikka en odotakaan sinulta mitään uutta, vaikka tiedänkin, että huomispäivä on tuottava meille samoja tuskia ja samoja murheita, on se minusta yhdentekevää, eikä minulla ole muuta tehtävää, kuin elää retuuttaa ja kärsiä sinun kanssasi. Me palaamme Havreen, käyköön kuinka tahansa, kunhan minä vaan saan sinut silloin tällöin hetkiseksi huostaani… Nyt on kulunut kolme yötä, joina en ole voinut nukkua huoneessani rappujen toisella puolella, syystä että olen ikävöinnyt sinua. Mutta sinä näytit niin kärsivältä ja olit niin synkkä, että minä en uskaltanut… Mutta salli minun nyt jäädä luoksesi tänä iltana. Saatpa nähdä, kuinka siitä tulee suloista. Minä tekeydyn niin pieneksi, ett'en ole sinulle haitaksi. Ja ajatteles, että tämä on viimeinen yö. Täällä olemme ikäänkuin olisimme maailman lopussa. Emme kuule tuulahdusta, emme suhinaakaan. Ei kukaan tule, me olemme yksin, niin täydellisesti, ett'ei kukaan saisi siitä tietoa, vaikkapa kuolisimme toistemme syliin.
Raivoisassa, Séverinen hyväilyjen kuumittamassa himossaan Jacques, jolla ei ollut mitään asetta, ojensi kätensä, tarttuakseen Séverinen kaulaan ja kuristaakseen hänet, kun hän itsestään noudatti totuttua tapaa, kääntyi ympäri ja sammutti lampun. Samoin kuin sinä yönä, jolloin Séverine Victoire eukon huoneessa Pariisissa tunnusti hänelle kaikki, kuunteli hän nyt äänetönnä hänen loppumattomia kuiskauksiansa. Kentiesi oli hän tänä iltana, sammuttaessaan lampun, tuntenut kuoleman leijailevan päänsä päällä. Aina tähän päivään asti oli hän, vaikka kuolema häntä alituisesti uhkasi, hymyillen ja huoletonna levännyt lemmittynsä sylissä. Mutta nyt oli jääkylmä väristys kulkenut hänen läpitsensä ja selittämätön pelko vei hänet aivan lähelle Jacquesin rintaa, ikäänkuin olisi hän tuntenut miehisen suojeluksen tarvetta. Hänen kevyt hengityksensä oli ikäänkuin koko hänen olentonsa antama lahja.
— Oi, lemmittyni, jos olisit voinut siihen ryhtyä, kuinka onnellisiksi me olisimme siellä tulleet… Ei, ei, en enään pyydä sinua tekemään sellaista, jota et voi; mutta minä niin kovasti kaipaan sitä, mistä silloin uneksimme!… Äsken minä niin peljästyin. En tiedä, mutta on ikäänkuin jokin uhkaisi minua. Ne ovat luonnollisesti pelkkiä lapsellisuuksia, mutta joka minuutti käännyn ympäri ja on ikäänkuin joku olisi tuolla aikeessa iskeä minuun ja suojanani olet ainoastaan sinä armaani. Kaikki iloni riippuu sinusta, sinä olet nyt ainoa, joka pysytät minua elämässä.
Vastaamatta painoi Jacques hänet vielä lähemmäksi itseänsä ja pani siihen sen, mitä hän ei sanoin ilmaissut, nimittäin liikutuksensa, vilpittömän toivomuksensa olla hyvä häntä kohtaan ja sen intohimoisen rakkauden, jota hän hänessä edelleenkin herätti. Ja kuitenkin oli hän aikonut tappaa hänet tänä iltana, ja hän olisi varmaan kuristanut hänet, ellei hän olisi kääntynyt ympäri ja sammuttanut lamppua. Hän ei milloinkaan tulisi terveeksi, kohtaukset palasivat nyt sattumalta, ilman että hän edes voi saada selville ja miettiä syitä. Minkä vuoksi olikaan hän tahtonut tappaa hänet tänä iltana, vaikka havaitsi hänet uskolliseksi ja luottavaiseksi ja hänen intohimoisuutensa suuremmaksi? Oliko siis niin, että mitä enemmän Séverine häntä rakasti, sitä enemmän tahtoi hän saada hänet huostaansa, vaikka se johtaisikin hänen menehtymiseensä. Oliko se miehisen itsekkäisyyden mustiin syvyyksiin kätketty toivomus? Tahtoiko hän omistaa hänet, niin kuin maakin, kuolleena!
— Sano minulle, armaani, minkä vuoksi siis olen peloissani? Tiedätkö mitään vaaraa, joka minua uhkaa?
— En, en, ole rauhallinen, ei sinua mikään uhkaa.
— Toisinaan vapisee koko ruumiini. Takaani uhkaa alituinen vaara, jota en näe, mutta jonka tunnen… Miksi siis olen peloissani?
— Ei, ei, älä pelkää… Minä rakastan sinua, enkä salli kenenkään tehdä sinulle mitään pahaa… Kuinka ihanaa onkaan siten sulautua toisiinsa!
Syntyi suloinen äänettömyys.
— Oi, rakastettuni, jatkoi Séverine kevyen hyväilevästi hengittäen, vielä monta sellaista yötä, kuin tämä… Me myisimme tämän talon ja matkustaisimme rahoinemme, Amerikasta etsiäksemme ystäväsi, joka sinua edelleenkin odottaa… En ainoanakaan päivänä mene levolle suunnittelematta, kuinka me järjestäisimme elämämme siellä… Ja kaikkina iltoina tulisi olemaan samanlaista kuin tänä iltanakin. Minä kuuluisin sinulle ja lopuksi me nukkuisimme toistemme syliin… Mutta minä tiedän, että sinä et voi, ja jos puhunkin sinulle siitä, en tee sitä saattaakseni sinut pahoille mielin, vaan sen vuoksi, että se vastoin tahtoani tunkeutuu esiin sydämestäni.
Jacques teki nyt saman kiivaan päätöksen, jonka hän jo ennen oli niin usein tehnyt, nimittäin tappaa Roubaud, päästäkseen tappamasta Séverineä. Nyt, kuten kaikkina muinakin kertoina, uskoi hän tahtovansa sitä lujasti ja järkähtämättömästi.
— En ole voinut, mutisi hän vuorostaan, mutta minä olen sen tekevä.
Enkö ole sitä sinulle luvannut?
Séverine teki heikon vastaväitteen.
— Ei, minä pyydän sinua, älä lupaa mitään… Me tulemme sairaiksi, sitten kun rohkeutesi on sinut pettänyt… Ja se on sitäpaitsi inhoittavaa, se ei saa tapahtua.
— Kyllä, tiedäthän, sen päinvastoin pitää tapahtua. Sen vuoksi olen saapa voimaa sen tekemiseen. Tahtoisin puhua sinun kanssasi siitä, ja me keskustelemme siitä, koska olemme täällä itseksemme ja rauhassa, emmekä voi nähdä edes omien sanojemme väriä.
Séverine hengitti syvään ja antoi tapahtua Jacquesin tahdon mukaan, hänen sydämensä sykki niin kovasti, että Jacques tunsi sen lyövän omaa sydäntänsä vastaan.
— Oi, Jumalani, minä toivoisin niin innokkaasti sellaista, jonka ei pitäisi tapahtua … mutta nyt, kun siitä tulee täyttä totta, en voi kauvemmin elää.
He vaikenivat uudelleen, tämän päätöksensä raskaan painon masentamina. Heillä oli tuntoa ympärillä olevan raivaamattoman seudun lohduttomasta yksinäisyydestä. Kun Jacques sitten, ikäänkuin etsien, suuteli häntä kaulaan leuvan alle, alkoi hän uudelleen kuiskailla:
— Meidän täytyy saada hänet tänne… Niin, minä voisin kutsua hänet tänne jollakin tekosyyllä. En vielä tiedä, mitä olen keksivä, mutta sen saamme sitten nähdä. Sinä odotat häntä piilossa ja se käy aivan itsestään, sillä täällä voipi olla varma siitä, ett'ei tule häirityksi. Siten on tehtävä.
Jacques tyytyi aivan myöntyväisesti vastaamaan:
— Niin, niin.
Mutta Séverine punnitsi jokaisen yksityiskohdan hyvin tarkoin, ja sitä mukaa kuin hän kehitti suunnitelmaa päässään, arvosteli ja paranteli hän sitä.
— Mutta me tekisimme hyvin tyhmästi, armaani, ellemme ryhtyisi varokeinoihin. Jos antaisimme vangita itsemme seuraavana päivänä, olisi parempi antaa olla niin kuin on… Olen lukenut sen jostakin, en nyt voi muistaa mistä, mutta kai se oli jossakin romaanissa, ja parasta taitaisikin olla saattaa ihmiset siihen uskoon, että se oli itsemurha… Hän on nyt jonkun aikaa ollut niin kummallinen ja synkkä, ett'ei kukaan joutuisi ihmeisiinsä, saadessaan yht'äkkiä kuulla hänen matkustaneen tänne ottaakseen itsensä hengiltä… Mutta nyt on keksittävä jokin keino asian järjestämiseksi niin, että itsemurha näyttää todenmukaiselta. Vai kuinka?
— Niin, epäilemättä.
— Jotakin, mikä poistaa jäljet vai kuinka… Sepä olisi ajatus! Jos hänellä esimerkiksi olisi haava kaulassa, tarvitsisi meidän ainoastaan ottaa ja kantaa hänet alas radalle. Ymmärrätkö? Asettaisimme hänet raiteelle, niin että ensimäinen juna irroittaisi hänen päänsä. Kun kaikki on ruhjoutunut, voivat he sitten saada etsiä niin paljon kuin haluavat, silloin ei löydy edes reikääkään… Mitä sinä siitä sanot?
— Niin, se on mainiota!
Molemmat oikein vilkastuivat ja Séverine tuli melkein iloiseksi ja ylpeäksi siitä, että hänellä oli niin paljon mielikuvitusta. Mutta kun Jacques hyväili häntä hiukan tulisesti, kulki väristys hänen läpitsensä.
— Ei, odota… Kun lähemmin ajattelen, ei se kuitenkaan ole oikein hyvin. Jos sinä olisit minun luonani, näyttäisi itsemurha joka tapauksessa epäilyttävältä. Sinun täytyy olla poissa. Kuulehan nyt. Sinun on huomenna lähdettävä pois aivan julkisesti, niin että sekä Cabuche että Misard sen näkevät ja niin, että sinun poissaolosi voidaan näyttää toteen. Sinä menet junaan Barentinissa ja astut jollakin tekosyyllä pois Rouenissa. Sitten palaat takaisin heti kun on tullut pimeä ja minä päästän sinut sisään. Siinä on ainoastaan neljä lieuea, niin että sinä voit olla palannut vähemmässä kuin kolmessa tunnissa… Tällä kertaa on kaikki järjestetty ja sitten se käy helposti, kunhan sinä vaan tahdot.
— Niin, minä tahdon. Se on selvää.
Jacques harkitsi nyt itse ja syntyi hetken vaitiolo, jonka aikana he pysyivät liikkumattomina, ikäänkuin olisivat täydellisesti syventyneet tuohon päätettyyn, nyt varmaan tekoon.
— Mutta, virkkoi Séverine äkkiä — mitä tekosyytä käytämme, saadaksemme hänet ulos? Hän ei voi tulla ennen kun kahdeksan junalla illalla, lopetettuaan virantekonsa, eikä hän ole perillä ennen kymmentä. Mutta niin on parempi… Niin, nyt olen siitä selvillä. Misard on puhunut eräästä talonostajasta, jonka pitäisi tulla tänne ylihuomenna. Minä sähkötän miehelleni huomenna, kun tulen ylös, että hänen läsnäolonsa on ehdottomasti välttämätön. Hän tulee silloin huomen illalla, sinä lähdet iltapäivällä ja voit olla palannut ennen hänen saapumistaan. Silloin on pimeä, ei kuuvalo, eikä mikään muukaan meitä häiritse. Kaikki voidaan järjestää erinomaisesti.
— Niin, erinomaisesti.
Kun he vihdoin nukkuivat, alkoi pimeys, joka siihen saakka oli kätkenyt heidät toisiltansa, ikäänkuin olisivat he olleet mustaan kaapuun verhottuina, vaalenemaan koittavan aamun edessä. Jacques nukkui raskaasti ja uneksimatta aina kymmeneen saakka, ja kun hän avasi silmänsä, oli hän yksinään; Séverine pukeutui huoneessaan rapun toisella puolella. Säteilevä päivämeri tunkeutui sisään akkunasta ja loi hehkuaan punaisiin vuodeverhoihin ja seinäpapereihin ja kaikkeen muuhun punaiseen huoneessa. Samaan aikaan tärisytti taloa kohisten ohikulkeva juna, ja luultavasti juna hänet herätti. Sokaistuneena tarkasteli hän aurinkoa ja sitä punaista sädettä, jossa hän oli. Sitten hän muisti: Se oli päätetty, seuraavana yönä hän tappaisi, sitten kun tämä suuri aurinko olisi mennyt pois.
Kaikki kävi tänä päivänä niin kuin Séverine ja Jacques olivat suunnitelleet. Ennen aamiaista pyysi ensinmainittu Misardia viemään miehelle osoitetun sähkösanoman Doinvilleen ja kolmen ajoissa, kun Cabuche oli siellä, valmistautui Jacques julkisesti lähtöön.
Kun hän läksi, astuakseen Barentinissa neljän ja neljäntoista junaan, sai hän vielä seuraansa Cabuchenkin, jolla ei ollut mitään tekemistä, ja joka tunsi itsetiedotonta tarvetta olla hänen lähellänsä, onnellisena siitä, että tapasi rakastajassa jotakin siitä naisesta, jota hän jumaloi. Rouenissa, jonne Jacques saapui kahtakymmentä minuuttia yli viiden, majoittui hän erääseen ratapihan lähellä sijaitsevaan majataloon, jota piti eräs hänen kansalaisettarensa. Hän mainitsi siellä, että hän seuraavana päivänä kävisi tervehtimässä muutamia tovereita, ennen kun palaisi Pariisiin, jälleen ryhtyäkseen virantekoonsa. Mutta hän sanoi olevansa hyvin väsyksissään, koska oli liiaksi ponnistanut voimiansa, ja meni sen vuoksi jo kello kuudelta sisälle laskeutuakseen levolle eräässä huoneessa, jonka hän oli itselleen annattanut alakerroksessa, ja jonka akkuna oli autiolle veräjälle päin. Kymmenen minuuttia myöhemmin kapusi hän huomaamattomasti ulos akkunasta ja sulki luukun, jotta voisi tulla sisään yhtä huomaamattomasti, ja läksi matkalle Croix-de-Maufrasiin.
Vasta neljännestä yli yhdeksän oli Jacques jälleen saapunut tuon aution, hyljätyn talon luo. Oli hyvin pimeä, eikä yksikään kynttilä valaissut rakennuksen ilmanpitävästi suljettua etuosaa. Hän tunsi taas ikäänkuin tuskallisen piston sydämessään, tämä kamala synkeys herätti hänessä aavistuksen välttämättömästä onnettomuudesta. Séverinen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan heitti hän kolme pientä kiveä punaisen huoneen luukkuun. Sitten meni hän talon takapuolelle, jossa muuan ovi vihdoin aivan hiljaa avattiin. Suljettuaan sen jälkeensä, seurasi hän hapuillen noita kevyitä askeleita rappusissa. Mutta saapuessaan ylös, pysähtyi hän liikkumattomana hämmästyksestä, kun hän suuren lampun valossa, joka seisoi erään pöydän kulmalla, näki vuoteen jo epäjärjestyksessä ja nuoren naisen vaatteet viskattuina tuolille ja hänet itsensä paitasillaan, paljain jaloin ja yöksi suittuna, nuo paksut hiuspalmikot korkealle sidottuina ja jättäen kaulan vapaaksi.
— Kuinka? Sinä olet jo mennyt levolle!
— Niin, se on epäilemättä paljon parempi… Sain erään ajatuksen! Sinä voit ymmärtää, että jos minä menen alas näin ja avaan hänelle, kun hän tulee, on hänen vieläkin vaikeampi epäillä mitään. Minä sanon silloin hänelle, että päätäni kivistää. Misard uskoo jo, että minä voin pahoin. Sen vuoksi voin sanoa, ett'en ole lähtenyt huoneesta, kun hänet huomen aamulla tavataan alhaalta radalta.
Mutta Jacques, joka jälleen alkoi vapista, innostui liikaa:
— Ei, ei, pukeudu… Sinun täytyy olla ylhäällä… Sinä et voi olla noin.
Séverine hymyili ihmeissään.
— Miksi niin, armaani? Minä vakuutan sinulle, ett'ei sinun tarvitse olla levoton, ei minun ole ollenkaan vilu. Tunnustele, enkö ole lämmin!
Hän lähestyi maikaillen ripustautuakseen hänen kaulaansa paljailla käsivarsillaan, ja paita liukui tällöin olkapäältä alas ja paljasti pyöreän poven. Mutta kun Jacques vetäytyi syrjään ja näytti tulevan yhä ärtyisämmäksi, antoi hän myöden.
— Älä vain suutu, minä ryömin jälleen vuoteeseen, jott'ei sinun tarvitse kauvemmin olla levoton siitä, että minä vilustun.
Sitten kun Séverine oli uudelleen laskeutunut levolle ja vetänyt peitteen ylös leukansa alle, näytti Jacques todellakin hiukan rauhoittuvan. Séverine jatkoi puhumistaan aivan hiljaa.
— Olen muutamien kuukausien kuluessa kärsinyt aivan liian paljon, enkä voi pitää hänestä. Satoja kertoja olen sanonut itselleni: Mieluummin kaikkea muuta, kuin jäädä vielä viikoksikaan tämän miehen luo. Mutta sinä olet oikeassa; on hirveätä olla pakotettuna johonkin tuollaiseen, ja sitä voidaksemme täytyy meidän todellakin oikein innokkaasti toivoa elävämme onnellisina yhdessä… Me menemme alas ilman valkeata. Sinä asetut oven taakse, ja kun minä olen avannut ja hän on tullut sisään, teet sinä kuten tahdot… Jos minä puutun tähän, tapahtuu se auttaakseni sinua, jott'ei sinun yksinäsi tarvitse pitää siitä murhetta, ja minä järjestän niin hyvin kuin voin.
Jacques jäi seisomaan pöydän eteen, huomatessaan veitsen. Se oli sama veitsi, jota mies oli käyttänyt, ja Séverine oli ilmeisesti pannut sen siihen jotta hän vuorostaan käyttäisi sitä. Veitsi oli aivan avattuna ja loisti lampunvalossa. Hän otti sen käteensä ja tutki sitä. Séverine oli vaiti ja katseli myös. Kun se oli Jacquesilla, niin olihan tarpeetonta puhua hänelle siitä. Ja vasta, kun hän oli pannut sen takaisin pöydälle, jatkoi Séverine puhumistaan.
— Armaani, en tahdo sinua yllyttää. Vielä ei ole liian myöhäistä lähteä täältä, ellet saata sitä tehdä.
Jacques teki kiivaan liikkeen ja oli itsepäinen.
— Luuletko, että minä olen pelkuri? Tällä kertaa se on tapahtuva, sen olen vannonut.
Samassa silmänräpäyksessä tärisytti taloa juna, joka salaman nopeudella kulki ohi niin läheltä, että se tuntui järkyttävän talon perustuksia, ja Jacques lisäsi:
— Se on hänen junansa, suoraan Pariisista tuleva juna. Hän on poistunut junasta Barentinissa ja on puolen tunnin kuluttua täällä.
Ei Jacques eikä Séverine puhuneet enempää ja pitkällinen äänettömyys pääsi vallalle. He näkivät mielikuvituksessaan, kuinka hän kulki noita kapeita polkuja pimeässä yössä. Jacques alkoi konemaisesti kävellä edestakaisin huoneessa, ikäänkuin olisi hän laskenut joka askeleen, joka toi tuon toisen lähemmäksi. Askel lisäksi ja vieläkin yksi, ja lopuksi seisoisi hän väijyksissä porstuan oven takana ja työntäisi veitsen toisen kaulaan, kohta kun tämä astuisi sisälle. Séverine, joka makasi seljällään, peite edelleen vedettynä ylös leuvan alle, katseli suurin, kiintein silmin häneen, hänen kävellessään siinä edestakaisin, Jacquesin askelten säännöllinen rytmi, joka saapui hänen korviinsa toisten, tuolta kaukaa kuuluvien askelten kaikuna, tuuditti hänen mielensä lepoon. Toinen toisensa jälkeen viivyttelemättä, eikä mikään enään voisi heitä ehkäistä. Kun heitä olisi tarpeeksi monta, syöksyisi hän ylös vuoteesta, menisi paljain jaloin ja kynttilättä rappuja alas avaamaan: "Sinäkö se olet, ystäväni, tule sisään, minä olen jo käynyt levolle". Eikä mies ehtisi edes vastata, vaan kaatuisi maahan pimeässä, kaula katkaistuna.
Uusi juna meni nyt ohitse, se oli alaspäin menevä sekajuna, joka kohtasi suoranaisen junan viittä minuuttia ennen Croix-de-Maufrasia. Jacques pysähtyi hämmästyneenä. Ainoastaan viisi minuuttia! Kuinka pitkällistä olisikaan odottaa koko puoli tuntia! Hän tunsi tarpeen olla liikkeellä ja alkoi kävellä huoneen toisesta päästä toiseen. Levottomana ja niiden miesten kaltaisena, joita kohtaa hermohalvaus heidän miehuusvoimassaan, kysyi hän jo itseltään, tulisiko hän. Hän tunsi sangen hyvin tuon kaiken kulun, koska hän toistakymmentä eri kertaa oli ollut tilaisuudessa ilmiötä seuraamaan. Aluksi varmuus, ehdoton päättäväisyys tappamiseen; sitten ahdistus rinnassa, kylmyys käsissä ja jaloissa; ja sitten yht'äkkiä tahdon voimattomuus lihaksia vastaan. Hän koetti asiaa harkitsemalla yllyttää itseänsä ja toisti mielessään kaikki ne syyt, jotka hän oli itselleen niin monta kertaa sanonut: hänen etunsa Roubaudin raivaamisesta pois tieltä, omaisuus, joka odotti häntä Ameriikassa, sen naisen omistaminen, jota hän rakasti. Pahinta oli, että hän äsken, tavatessaan Séverinen noin puolialastomana, oli luullut asian vielä kerran menneen myttyyn, sillä kohta kun nuo vanhat pöyristykset alkoivat uudelleen, ei hän enään ollut oma herransa. Hän oli vapissut tuon ylivoimaisen kiusauksen edessä, kun se tarjoutui ja veitsi oli tuossa avattuna. Mutta nyt tuli hän jälleen järkähtämättömäksi päätöksessään ja sai joustavuutensa takaisin. Nyt voisi hän sen tehdä. Ja hän odotti häntä edelleenkin, kävellen edestakaisin oven ja akkunan välillä, jolloin hän joka kerta kulki läheltä ohi vuoteen, johon hän ei tahtonut katsoa.
Séverine makasi edelleen liikkumattomana vuoteessa ja seurasi silmillään hänen kävelyänsä. Hänkin oli levoton ja peloissaan, ett'ei Jacques uskaltaisi sitä tälläkään kertaa. Hän tahtoi vain saada tästä lopun ja alottaa uuttaa elämää. Itsetiedottomasti kuuluu hän rakkaudessaan yksinomaan hänelle, joka hänet omisti, eikä hänellä ollenkaan ollut sydäntä tuolle toiselle, johon hän ei koskaan ollut tuntenut mitään intohimoa. Olisihan luonnollisin asia maailmassa, että hän toimitettaisiin pois tieltä, koska hänestä oli haittaa; ja hänen täytyi erityisesti sitä miettiä, tullakseen liikutetuksi rikoksen häpeällisyydestä. Mutta kohta kun veren ja sen yhteydessä olevien kamalain seikkojen kuva katosi hänen tajunnastaan, sai hän takaisin tyynen hymynsä ja viattoman, hellän ja nöyrän ilmeensä.
Hän, joka luuli niin hyvin tuntevansa Jacquesin, joutui kuitenkin kummiinsa. Siinä oli tosin edelleenkin hänen pyöreä, kaunis päänsä, hänen kiharaiset hiuksensa ja hyvin tummat viiksensä sekä ruskeat, kultapilkkuiset silmät, mutta alaleuka muistutti nyt pitkää, ulospistävää kitaa, joka teki hänet suuressa määrin rumaksi. Kun Jacques kulki hänen ohitsensa, tuli hän vastoin tahtoansa katsahtaneeksi häneen, ja Séverine huomasi silloin, että ikäänkuin punainen usva oli laskeutunut hänen silmiensä yli ja himmentänyt niiden loisteen, jolloin hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin olisi peräytynyt koko ruumiillaan. Mitä hän tahtoi välttää? Pettikö hänen rohkeutensa vieläkin kerran? Tietämätönnä siitä alituisesta kuolemanvaarasta, jossa hän oli Jacquesin läheisyydessä, oli Séverine jo jonkun aikaa tahtonut selittää aiheettoman, vaistomaisen pelkonsa aavistukseksi lähellä olevasta välien rikkumisesta. Hän sai aivan äkisti päähänsä, että ellei Jacques voisi tällä kertaa iskeä, niin hän pakenisi, eikä palaisi enään koskaan takaisin. Hän päätti silloin, että Jacquesin oli ehdottomasti tappaminen, ja että hän antaisi hänelle rohkeutta, ja hän todellakin olisi sen tarpeessa. Tässä silmänräpäyksessä häiritsi uusi ohikulkeva juna huoneen painostavaa hiljaisuutta. Se oli loppumattoman pitkä tavarajuna, ja oli kuin olisivat viimeiset vaunut vierineet vierimistään loppumattomiin. Séverine nousi kyynärpäänsä nojalle ja odotti, kunnes tuo hirmumyrskyn kaltainen pauhina oli etäisyyteen häipynyt tuossa nukkuvassa seudussa.
— Viipyy vielä neljännestunnin, sanoi Jacques ääneensä. Hän on nyt ehtinyt Bécourtin metsän läpi ja on puolimatkassa. Oh, kuinka kauvan se kestää!
Mutta kun hän palasi akkunan luo, tapasi hän Séverinen seisomassa paitasillaan vuoteen vieressä.
— Menkäämme lampun kanssa alas, ehdotti hän. Sinä voit silloin nähdä paikan ja asettua sinne, ja minä näytän sinulle, kuinka avaan oven ja kuinka sinun on meneteltävä.
Jacques vapisi ja peräytyi.
— Ei, ei! Ei lamppua!
— Niin, mutta me piilotamme sen sitten. Sinun täytyy kuitenkin olla asiasta selvillä.
— Ei, ei! Mene uudelleen levolle!
Séverine ei totellut, vaan meni päinvastoin häntä kohden sellaisen naisen voitonvarmalla ja itsevaltiaalla hymyllä, joka tuntee olevansa kaikkivoipa sen intohimon kautta, jota hän herättää. Kun hän sulkisi Jacquesin syliinsä, niin tämä tekisi mitä hän tahtoisi, ja hän jatkoi puhumistaan hyväilevällä äänellä, saadakseen hänet suostumaan.
— Mutta lemmittyni, mikä sinua vaivaa? Voisipa luulla, että sinä pelkäät minua. Kohta kun lähestyn, näytät sinä väistävän minua. Jospa tietäisit, kuinka minun tässä silmänräpäyksessä tarvitsee nojautua sinuun, tuntea sinun olevan täällä, että me olemme täysin yksimieliset, ainiaaksi, kuuletko!
Hän oli vihdoin saanut hänet likistetyksi pöytää vastaan, niin ett'ei hän voinut päästä kauvemmaksi pakoon. Jacques katsoi häneen lampun kirkkaassa valossa. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä noin paljaana. Hän taisteli vastaan, mutta veri, joka virtasi päähän, ja nuo kamalat puistatukset valtasivat ja hämmensivät hänet. Hän muisti silloin, että veitsi oli hänen takanaan pöydällä; hän tunsi sen ja hänen tarvitsi ainoastaan ojentaa kätensä.
Suurella vaivalla onnistui hänen sammaltaa:
— Mene maata, minä pyydän sinua.
Mutta Séverine ei sen suhteen pettynyt; se oli tuo valtaan pääsevä himo häneen, joka pani Jacquesin noin vapisemaan. Hän tunsi jonkinmoista ylpeyttä siitä. Minkä vuoksi pitäisi hänen totella häntä, koska hän tahtoi tänä iltana saada hänet rakastumaan itseensä aina hulluuteen naakka. Notkean maikailevana meni hän häntä yhä lähemmäksi ja oli nyt aivan hänen edessään.
— Suutele minua… Suutele minua yhtä lämpimästi kuin rakastat minua… Se on antava meille rohkeutta… Ah niin, rohkeutta, sitä me tarvitsemme! Meidän täytyy rakastaa toisiamme enemmän kuin ketään muita, tehdäksemme mitä aijomme tehdä… Suutele minua kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi.
Jacques voi tuskin hengittää. Hän ei voinut kuulla mitään aivoissaan kuuluvien epäselvien äänien ja noiden tulipistojen takia, jotka korvien takaa tunkeutuivat päähän ja sen jälkeen levisivät hänen käsivarsiinsa ja jalkoihinsa. Tuo toinen, tuo kimppuun hyökkäävä eläin, tuli nyt syöksyen esiin ja ajoi hänet ulos hänen omasta ruumiistaan. Hänen kätensä eivät häntä enään totelleet ja hän juopui tästä naisellisesta alastomuudesta, joka vietteli häntä niin ja lopulta saattoi hänet niin täydelliseen pyörtymykseen, että hänen tahtonsa masentui.
— Suutele minua lemmittyni, koska meillä vielä on minuutti aikaa… Sinä tiedät, että hän on kohta täällä. Hän voi kolkuttaa minä sekuntina tahansa… Koska sinä et tahdo, että menemme alas, niin muista, mitä sanon; minä avaan oven, ja silloin seisot sinä sen takana, mutta älä viivyttele, vaan toimita se heti tehdyksi… Minä rakastan sinua niin paljon, meistä tulee niin onnelliset! Hän on huono ihminen, joka on antanut minun kärsiä, ja on onnemme ainoana esteenä… Suutele minua, suutele minua!
Kääntymättä ympäri, kopeloi Jacques oikealla kädellä taakseen ja tarttui veitseen. Hetkiseksi jäi hän seisomaan siten ja puristi veistä kädessään. Oliko hän saanut takaisin tuon halun kostaa hyvin vanhoja loukkauksia, joita hän ei voinut tarkalleen muistaa, tämän vihan, jota oli kasaantunut toisesta miespuolisesta sukupolvesta toisensa jälkeen naisen ensimäisestä uskottomuudesta saakka, joka tapahtui luolien syvyydessä? Hän tuijotti kuin mielipuoli Séverineen, ainoa, mitä hän nyt himoitsi, oli kaataa hänet pitkin pituuttaan kuoliaana maahan, ikäänkuin olisi hän joltakin toiselta ryöstetty saalis. Se kamala portti, joka johti sukupuolihimon mustiin syvyyksiin, avautui nyt: rakkaus ja kuolema, tyhjäksitekeminen, omistaakseen vielä täydellisemmin.
— Suutele minua, suutele minua…
Hän taivutti päänsä taaksepäin rukoilevalla hellyydellä ja paljasti siten povensa. Kun Jacques näki hänen valkoisen rintansa ikäänkuin tulen loisteessa, kohotti hän veitsen. Séverine näki veitsenterän välkähtävän ja heittäytyi taaksepäin, änkyttäen hämmästyneenä ja peljästyneenä:
— Jacques, Jacques… Jumalani! Miksi? Miksi?
Hampaitaan kiristellen ja sanaakaan sanomatta, ajoi hän häntä takaa. Lyhyen ajan kuluttua oli Séverine pakoitettu takaisin vuoteeseen. Hän väistyi arasti taaksepäin, voimatta puolustautua, ja paita repesi.
— Jumalani, Jumalani! Miksi?
Jacques antoi kätensä pudota ja veitsi keskeytti Séverinen kysymyksen. Työntäessään veitsen hänen kurkkuunsa, väänsi Jacques sitä ympäri, se oli käsi, joka tyydytti kamalan himonsa, ja se oli samanlainen pisto kuin se, jolla presidentti Grandmorin oli tapettu, ja se oli osunut samalle kohdalle ja sitä oli käytetty samalla raivolla. Oliko Séverine huutanut? Siitä ei hän koskaan voinut saada varmuutta. Samassa silmänräpäyksessä kulki näet Pariisista tuleva pikajuna ohitse sellaisella nopeudella ja ankaruudella, että lattia tärisi, ja Séverine makasi siinä kuolleena, ikäänkuin olisi tämä myrsky iskenyt hänet maahan.
Jacques seisoi nyt liikkumattomana ja katseli häntä, kun hän makasi siinä pitkänään hänen jaloissaan vuoteen vieressä. Juna katosi kauvas etäisyyteen ja Jacques katseli nyt häntä punaisen huoneen painostavassa äänettömyydessä. Ja erittäinkin saattoi hänet hämilleen se kamalan peljästyksen ilme, jonka nuo muuten niin miellyttävät, lempeät ja nöyrät kasvot olivat saaneet kuolemassa. Tuo musta tukka oli noussut pystyyn niin kuin pikimustan fasaanin kypärintöyhtö. Vaaleansiniset silmät olivat käyneet muodottoman suuriksi ja niissä oli vielä kysyvä, hämmentynyt ja peljästynyt ilme. Miksi, miksi oli hän hänet murhannut? Yhtä tiedotonna kuin silloin, koska elämä oli laahannut hänet lokaan ja vereen, ja kaikesta huolimatta vienona ja viattomana, oli hänet nyt, ilman että hän milloinkaan olisi sitä käsittänyt, ruhjottu ja temmattu pois tuon onnettoman murhan kautta.
Mutta Jacques joutui hämilleen. Hän kuuli villipedon puhkinan, villisian röhkinän, leijonan karjunnan; mutta hän tyyntyi, olihan se hän itse, joka hengitti niin kovasti. Ah, vihdoinkin, vihdoinkin! Hän oli siis tyydyttänyt himonsa, hän oli tappanut! Niin, tämä oli hänen työtänsä.
Hän tunsi sekä hämmästystä että ylpeyttä ja hänen miehekäs itsetuntonsa ja etevämmyytensä kohosi. Hän oli tappanut hänet ja omisti hänet siten, kuin hän jo kauvan oli halunnut hänet omistaa, kokonaan ja täydellisesti, aina olemattomuuteen saakka. Séverine ei enään kuulunut, eikä koskaan tämän jälkeen voisi kuulua kenellekään muulle.
Muisto eräästä toisesta murhatusta, presidentti Grandmorinista, jonka hän oli nähnyt murhattavan viidensadan metrin päässä siitä tuona kamalana yönä, valtasi nyt hänet. Tämä niin valkoinen ja hieno verinaarmuinen ruumis oli yhtäläinen ihmisriepu, oli sellainen särjetty nukke ja pehmeä riepu, joksi veitsenpisto muuttaa ihmisolennon. Niin, siten se oli. Hän oli tappanut ja nyt makasi tämä lattialla. Séverine oli kaatunut, kuten tuo toinenkin.
Lattiapalkkien kolina ja tärinä tempasi Jacquesin niistä hämmentyneistä mietteistä, joihin hän oli vaipunut kuolleen edessä. Aukenivatko ovet? Tuliko väkeä häntä vangitsemaan? Hän katseli ympärilleen, eikä huomannut muuta kuin äänettömyyttä ja tyhjyyttä. Ah, vieläkin juna! Ja mies, joka kolkuttaisi ovea tuolla alhaalla, ja jonka hän oli aikonut tappaa! Hänet oli hän kokonaan unhoittanut. Hän ei katunut mitään, mutta katseli itseänsä jo niinkuin löylynlyömä. Mitä siis oli tapahtunut? Nainen, jota hän rakasti, ja joka rakasti häntä niin intohimoisesti, makasi nyt tuossa lattialla kurkku puhkaistuna, jota vastoin mies, joka oli heidän onnensa esteenä, eli vielä ja askel askeleelta tuli yhä lähemmäksi pimeässä. Kuukausimääriä olivat hänen kasvatuksensa häneen istuttamat epäilykset ja vähitellen periytyneet ja hankitut ihmisyysaatteet saaneet hänet säästämään tuota miestä. Mutta nyt sitävastoin oli hän, vaikka se oli vastoin hänen omaa harrastustaan, oli antanut perityn hurjuutensa, saman murhanhalun, joka aarniometsissä pani eläimen heittäytymään toisen kimppuun, temmata hänet mukaansa.
Hän tahtoi kääntää silmänsä pois, mutta hänellä oli ankara tunne siitä, että eräs toinen valkoinen olento nousi vuoteen jalan kohdalta. Oliko kuollut kaksistunut? Sitten tunsi hän Floren. Tämähän oli jo kummitellut, silloin kun hän makasi kuumeessa rautatieonnettomuuden jälkeen. Hän oli nyt kostettu; ja varmaankin riemuitsi. Jacquesia jääti kauhu ja hän kysyi itseltään, mikä häntä vaivasi, kun hän noin viipyi huoneessa. Hän oli murhannut, oli juopunut rikoksen kamalasta viinistä. Hän kompastui veitseen, joka oli lattialla, ja pakeni nyt tiehensä rappuja alas, avasi ulkorapulle johtavan suuren oven, ikäänkuin ei pieni ovi olisi ollut kylliksi, ja syöksyi sysimustaan yöhön ja katosi raivoisasti juosten, kertaakaan kääntymättä ympäri, ja tuo salaperäinen talo viistossa radan varrella lepäsi siinä hänen takanaan, avonaisena ja lohdutonna kuolonkaltaisessa yksinäisyydessään.
Cabuche oli tänä yönä, kuten kaikkina muinakin öinä, mennyt aidan yli ja kuljeskeli Séverinen akkunan edustalla. Hän tiesi Roubaudia odotettavan, eikä sen vuoksi ihmetellyt valkeanvaloa, joka pilkisti luukun raoista. Mutta kun hän näki miehen hyppäävän alas rapulta ja sitten raivoisasti laukkaavan tiehensä ja katoavan nummelle päin, jäi hän seisomaan hämmästyksestä liikkumattomana. Oli jo liian myöhäistä alkaa ajaa pakenijaa takaa ja hän jäi seisomaan peljästyneenä ja levottomuuden ja neuvottomuuden valtaamana avatun portin eteen, josta porstua ammotti heitä vastaan, kuten suuri, musta läpi. Mitä olikaan tapahtunut? Menisikö hän sisään? Kumea hiljaisuus ja täydellinen pimeys, lampun edelleen palaessa tuolla ylhäällä, saattoi hänen mielensä yhä ankeammaksi.
Vihdoin rohkaisi Cabuche mielensä ja hamuili rappuja ylös. Makuukamarin oven edustalla, joka myös oli avoinna, pysähtyi hän uudelleen. Hän luuli tuossa kirkkaassa kajastuksessa näkevänsä kasan hameita vuoteen luona. Séverine oli varmaankin riisuutunut. Levottomana ja kiivaasti virtaavin verin huusi hän häntä hiljaa. Sitten sai hän nähdä veren, ymmärsi nyt, mitenkä asian laita oli, ja syöksyi esiin, päästäen hirveän kiljahduksen, joka tunkeutui esiin hänen särkyneestä sydämestään. Jumalani! Siinä makasi Séverine murhattuna ja maahan viskattuna kamalassa alastomuudessa. Hän luuli vielä kuulevansa hänen kuolonkorahduksensa ja tunsi niin syvää epätoivoa, niin tuskallista häpeää nähdessään hänen makaavan ja kuolevan aivan alastomana, että hän veljellisellä myötätuntoisuudella tarttui molemmin käsivarsin hänen ympärilleen, nosti hänet ylös ja pani vuoteeseen sekä heitti peitteen ylitse suojatakseen häntä. Mutta tästä syleilystä, joka oli ainoa hellyydenosoitus, mikä milloinkaan oli heidän välillään tapahtunut, tulivat hänen kätensä ja rintansa aivan vereen. Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän siellä Roubaudin ja Misardin. Hekin olivat vihdoin päättäneet mennä rappuja ylös, kun huomasivat kaikkien ovien olevan avoinna. Roubaud oli myöhästynyt sen vuoksi, että hän oli hetkeksi pysähtynyt juttelemaan ratavartijan kanssa, joka sitten oli tullut hänen mukanaan jatkaakseen keskustelua. Molemmat seisoivat siinä tyhminä ja tuijottivat Cabucheen, jonka kädet olivat veressä kuten teurastajan kädet.
— Se on samanlainen puukon pisto kuin se, jolla presidentti murhattiin, selitti vihdoin Misard, joka tutki haavaa.
Roubaud ravisteli päätään, vastaamatta ja voimatta kääntää katsettaan Séverinestä ja hänen kamalasta, peljästyneestä kasvojenilmeestään ja tuosta mustasta tukasta, joka tornina kohosi yli otsan, ja noista suunnattomasti suurentuneista, kysyvistä sinisilmistä.
XII.
Kolme kuukautta sen jälkeen kuljetti Jacques eräänä lämpöisenä kesäkuunyönä pikajunaa, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja kolmekymmentä. Hänen uutta veturiansa, jolla oli numeronaan 608, ja joka oli aivan uusi, mutta jonka hän alkoi tuntea sangen hyvin, ei ollut helppo käsitellä. Se oli jämeä ja itsepintainen niinkuin varsa, joka ensin täytyy väsyttää perin pohjin, ennen kun se tottuu suitsiin. Hän kiroili sitä ja kaipasi Lisonia. Hänen täytyi katsoa tarkasti ylös joka silmänräpäys. Mutta tänä yönä oli ilma niin leuto ja suloinen, että hän tunsi olevansa taipuvainen hiukan hellittämään ja antamaan sen laukata melkein niinkuin se itse tahtoi, ja hän tunsi itse olevansa onnellinen, saadessaan hengähtää. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut sellaista hyvinvointia, ilman mitäkään tunnonvaivoja, ja tuntenut olevansa niin syvästi onnellinen ja rauhallinen.
Hän, jolla ei muuten koskaan ollut tapana puhua matkalla, alkoi laskea leikkiä Pecqueuxille, joka oli annettu hänelle lämmittäjäksi.
— Mikä teitä vaivaa? Tehän avaatte silmänne juuri kuin ette joisi mitään muuta kuin vettä!
Pecqueux näytti todellakin vastoin tapaansa aivan selvältä ja oli hyvin synkkämielinen.
— Niin, kylläpä täytyy pitää silmänsä avoimina, jos tahtoo nähdä selvästi, vastasi hän varsin äkäisesti.
Jacques katsoi häneen epäluuloisesti. Hänen omatuntonsa ei ollut puhdas. Edellisellä viikolla oli hän näet heittäytynyt Pecqueuxin rakastajattaren, Philomènen syliin, joka jo kauvan oli häntä rakastuneesta kyönittänyt. Hän oli kuitenkin tehnyt sen ainoastaan jonkinlaisesta uteliaisuudesta. Mikä erittäinkin saattoi hänet siihen, oli kokeen tekemisen halu. Oliko hän nyt täydellisesti parantunut, tyydytettyään kamalan himonsa? Hänen syvä ilonsa ja tyyni hymyilevä näkönsä johtuivat, hänen tietämättänsä, varmaankin siitä onnesta, että hän nyt oli mies kuten kaikki muutkin.
Hän ehkäisi Pecqueuxia, joka oli avannut tulisijan luukun, pannakseen sisään enemmän hiiliä.
— Ei, ei, älkää lämmittäkö niin paljon. Se käy muutenkin hyvin.
Mutta lämmittäjä mörisi joukon rumia asioita.
— Kyllä kai… Tuota lötköä!… Ja kun ajattelen, että morkattiin tuota vanhaa, joka oli niin siivo… Tämä lutka ei ole edes potkunkaan arvoinen.
Päästäkseen suuttumasta jätti Jacques vastaamatta. Mutta hän tunsi hyvin, että vanha yhdyselämä kolmeen henkeen oli mennyttä kalua; sillä hänen, toverin ja veturin välinen ystävyys oli Lisonin kuollessa kadonnut. Nyt jouduttiin riitaan kaikesta mahdollisesta, mutterista, joka oli ruuvattu liian kovaan, hiililapiollisesta, jota ei oltu heitetty oikein. Ja hän päätti olla varovainen Philomènen suhteen, koska hän ei tahtonut joutua julkitappeluun tällä ahtaalla, liikkuvalla sillalla, joka oli varattu hänelle ja hänen lämmittäjälleen. Niin kauvan kun Pecqueux, kiitollisena siitä, että häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän voi valmistaa itselleen pieniä sivuansioita ja saada tähteeksi jääneen ruoan, totteli häntä niinkuin koira ja osoitti hänelle sellaista uskollisuutta, että hän olisi voinut, jos niiksi olisi tullut, vääntää ihmisiltä niskat nurin, elivät he molemmat niinkuin veljekset, menivät äänettöminä yhteistä vaaraa vastaan, eivätkä tarvinneet mitään sanoja ymmärtääkseen toisiansa. Mutta siitä tulisi ikäänkuin oikea helvetti, ellei voitaisi olla sovussa, kun alati oltiin pakoitetut elämään rinnatusten ja alttiina samoille töytäyksille, vaikka mieluimmin olisi nähty, että olisi voitu syödä toinen toisensa suuhunsa. Juuri viikkoa ennen oli yhtiön täytynyt erottaa Cherbourgin pikajunan veturinkuljettaja ja lämmittäjä sen vuoksi, että nämä olivat joutuneet riitaan eräästä naisesta ja ensinmainittu oli esiintynyt raa'asti toista kohtaan, joka ei ollut tahtonut totella; he olivat niin äkämystyneet, että matkalla oli syntynyt oikeita tappeluja, ja he olivat aivan unhoittaneet koko sen pitkän matkustajajonon, joka täyttä vauhtia vyöryi heidän takanaan.
Pecqueux ei viitsinyt totella, vaan avasi tulisijan vielä pari kertaa ja heitti sisään hiiliä, otaksuttavasti saadakseen toran aikaan. Mutta Jacques ei ollut sitä näkevinään, vaan näytti ainoastaan pitävän silmällä liikuntaa ja koetti vähentää nopeutta. Tuntui niin raitis ja suloinen veto, kun juna pauhaten kulki eteenpäin tuona lämpimänä heinäkuunyönä. Kun pikajuna viittä yli yksitoista saapui Havreen, siistivät he veturia ikäänkuin olisivat olleet yhtä hyvät ystävykset kuin ennenkin.
Kun he sen jälkeen läksivät veturitallista mennäkseen yömajaansa Rue
Francois-Mazelinen varrelle, huudettiin heille:
— Onko teillä niin kiire? Ettekö voi minuutiksikaan poiketa tänne?
Se oli Philomène, joka veljensä talon kynnykseltä oli tähystellyt Jacquesia. Mutta hän näytti jokseenkin nololta, saadessaan nähdä Pecqueuxin, ja joskin hän tuli huutaneeksi heitä molempia, tapahtui se sen huvituksen toivossa, että saisi ainakin hiukan jutella uuden ystävänsä kanssa, vaikka hänen entinen rakastajansa olikin läsnä.
— Anna meidän olla rauhassa! karjasi Pecqueux. Sinä ikävystytät meidät kuoliaiksi, meidän täytyy nukkua.
— Onpa hän oikein rakastettava, vastasi Philomène hilpeästi. Mutta herra Jacques ei ole sinua kaltaisesi ja hän varmaankin nauttisi pikku lasillisen… Vai kuinka, herra Jacques?
Jacques oli varovaisuudesta sanomaisillaan ei, kun lämmittäjä yht'äkkiä vastaanotti kutsun, ajatellen voivansa pitää heitä silmällä ja hankkia itselleen varmuutta. He menivät keittiöön ja istuutuivat pöydän ääreen, jolle nainen asetti kaksi lasia ja konjakkipullon, jonka jälkeen hän sanoi matalammalla äänellä:
— Teidän täytyy koettaa olla pitämättä suurta melua, sillä veljeni nukkuu tuolla ylhäällä, eikä hän juuri pidä siitä, että minulla on vieraita.
Tarjotessaan heille, lisäsi hän kohta sen jälkeen:
— Tiedättekö, että Lebleu eukosta tuli loppu tänä aamuna… Mutta sitäpä minä aina sanoinkin… Se vie häneltä hengen, jos hänet ajetaan takakerrokseen, joka on oikea vankila. Hän kesti kuitenkin neljä kuukautta sitä, ett'ei nähnyt mitään muuta kuin sinkkikaton… Mutta se, mikä varmaan teki tenän, kohta kun hän ei voinut liikkua tuolistaan, oli se, ett'ei hän enään voinut jatkaa tapaansa vakoilla neiti Guichonia ja herra Dabadieta. Niin, hän kuoli suuttuneena siitä, ett'ei koskaan ollut yllättänyt heitä mistään.
Philomène keskeytti puheensa, nieli kulauksen konjakkia ja sanoi sitten nauraa hohottaen:
— Vaikka kyllä he kuhertelevat yhdessä… Mutta ne ovat niin pahansuopia… Vaikka minä luulen kuitenkin, että pieni rouva Moulin on nähnyt heidät eräänä iltana. Mutta siitä ei toki ole pelkoa, että hän puhuisi mitään, siksi on hän liian tyhmä ja ja muuten niin kylläpä on hänen miehensä, alipäällikkö…
Hän keskeytti puheensa uudelleen huudahtaakseen:
— Kuulkaapa nyt, ensi viikollahan Roubaudin murhaa käsitellään
Rouenissa.
Tähän saakka olivat Jacques ja Pecqueux antaneet hänen lörpötellä, pistämättä sanaakaan väliin. Viimemainittu arveli aivan yksinkertaisesti, että Philomène oli hirveän suulas, koskaan ei hän hänen seurassaan vaivannut itseään noin paljon keskustelulla. Hän ei voinut kääntää silmiään pois hänestä ja tuli vähitellen ärtyisäksi ja mustasukkaiseksi, kuinka Philomène maikaili hänen esimiehelleen.
— Niin, vastasi veturinkuljettaja aivan tyynen näköisenä. Minutkin on kutsuttu.
Philomène siirtyi lähemmäksi, onnellisena siitä, että sai kyynärpäällään hipaista häntä.
— Minäkin olen todistajana… Ah, herra Jacques, kun minulta kysyttiin teistä, sillä ymmärrättehän, että tahdottiin tietää oikea totuus teidän suhteestanne häneen, tuohon ihmisparkaan, niin, kun minua kuulusteltiin, sanoin minä tuomarille: "Jacques jumaloi häntä ja siis on aivan mahdotonta, että hän on tehnyt hänelle mitään pahaa!". Olinhan nähnyt teidät yhdessä ja minähän olin sangen sopiva puhumaan siitä.
— Ah, vastasi Jacques ja teki välinpitämättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Minä en ollut levoton ja saatoin tunti tunnilta ilmoittaa, kuinka olin viettänyt aikani… Kun yhtiö on pysyttänyt minut toimessani, on se kaiketi tapahtunut siksi, ett'ei minua vastaan ollut pienintäkään muistutusta.
Syntyi äänettömyys ja kaikki kolme joivat hiljaa.
— Onpa se vaan jotakin hirvittävää, jatkoi Philomène. Sellainen villipeto tuo Cabuche. Hänhän oli aivan veressä, kun hänet vangittiin. Kylläpä se on hassua, kun mies ottaa naisen hengiltä sen vuoksi, että haluaa häntä omaksensa, ikäänkuin näin tapahtuisi paremmin silloin, kun ei naista enään olisi olemassa!… Ja mitä en koskaan eläissäni voi unhoittaa, on nähkääs se, kun herra Cauche alhaalla asemalaiturilla vangitsi Roubaudin. Minä olin siellä silloin. Kuten tiedätte, oli kulunut ainoastaan viikko siitä kun Roubaud, vaimonsa hautajaisten jälkeisenä päivänä, aivan tyynesti oli mennyt virantoimitukseensa. Herra Cauche löi häntä silloin olkapäähän ja sanoi, että hänellä oli määräys viedä hänet vankilaan. Ajatelkaapa sitä. He, jotka eivät koskaan voineet olla erossa toisistaan, ja jotka pelasivat keskenänsä korttia kaiket yöt. Mutta ken on poliisi, hänen täytyy, jos niiksi on, viedä isänsä ja äitinsäkin giljotiinin luo, koska se on hänen ammattinsa. Eikä Cauche välitä sellaisesta ja sitten olen nähnyt hänen pelaavan korttia Cafe du Commersessä, enempää välittämättä hyvästä ystävästään, kuin jos hän olisi ollut suurturkki.
Pecqueux puri hampaansa yhteen ja iski nyrkkinsä pöytään.
— Lempo soikoon! Olisinpa minä ollut tuon Roubaud kurjimuksen sijassa!… Te olette suhteissa hänen vaimoonsa ja toinen ottaa hänet hengiltä. Ja sitten pistävät he hänet putkaan… Se on niin, että voi harmista haljeta…
— Mutta, sinä suuri nauta, kirkui Philomène, sehän on siksi, että hänen syytetään ottaneen tuon toisen vapauttamaan hänet hänen vaimostaan, niin, kuten sanotaan, rahojen takia! Cabuchelta lienee saatu pois presidentti Grandmorinin kello. Muistattehan, se oli hän, joka murhattiin vaunussa puolentoista vuotta takaperin. Siispä asetettiin tämä murha yhteyteen tuon vanhan kanssa ja siitä on sukeutunut koko juttu. Minä en voi sitä selittää, mutta sanomalehdessä oli pari paistaa koko asiasta.
Jacques oli hajamielinen, eikä näyttänyt edes kuulevan mitä hän sanoi. Hän mutisi:
— Mitä hyödyttääkään harkita sitä. Koskeeko se meihin?… Ellei oikeus tiedä mitä se tekee, niin se ei ole meidän asiamme.
Sitten lisäsi hän, kalpein poskin ja tuijottaen kauvas pois.
— Mutta tuota vaimoraukkaa vaan tulee sääli. Onneton, onneton hän.
— Jos joku rohkenisi koskea minun vaimooni, virkkoi Pecqueux kiivaasti, niin minä totta totisesti kuristaisin heidät molemmat. Sitten saisivat toiset huvitelleida lyömällä minulta pään poikki. Se olisi minusta yhdentekevää.
Nyt syntyi vaitiolo, ja Philomène, joka jälleen kaatoi laseihin, oli virnistelevinään ja kohauttavinaan olkapäitänsä. Mutta hänen mielensä oli hyvin liikutettu ja hän vilkuili häneen. Hän laiminlöi itseään nykyjänsä paljon ja oli sangen likainen ja repaleinen, sitten kun Victoire eukon, josta oli jalan taittumisen kautta tullut raajarikko, oli täytynyt luopua paikastaan Pariisin rautatieaseman naistenhuoneessa ja hänet oli otettu erääseen sairaskotiin. Nyt ei hän enään voinut äidillisellä anteeksiantavaisuudellaan pistää hänelle lantteja ja pitää häntä ehjänä ja siistinä, koska hän ei tahtonut, että tuo Havressa oleva syyttäisi häntä siitä, ett'ei hän pitäisi huolta miehestään. Philomène, joka nyt oli mieltynyt Jacquesin siistiyteen ja hienoon näköön, tunsi vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
— Vääntäisitkö sinä niskat nurin Pariisissa olevalta vaimoltasi? kysyi hän morakasti. Ei kai sinun tarvitse peljätä, että kukaan ottaa hänet pois sinulta.
— Häneltä tai joltakin muulta! mutisi Pecqueux.
Mutta, Philomène joi ja rupesi leikkisän näköiseksi.
— Niin, maljasi! Ja jätä minulle vaatteesi, niin minä pesen ja laitan ne, sillä nykyään et sinä tosiaankaan tuota meille kumpaisellekaan kunniaa… Maljanne, herra Jacques!
Jacques vapisi, ikäänkuin olisi hän unesta herännyt. Vaikka hän oli täydellisesti vapaa kaikista omantunnontuskista ja päinvastoin tunsi lievitystä ja ja ruumiillista hyvinvointia, näyttäytyi hänelle Séverinen kuva, ja hänen hellä, tunteellinen luontonsa tuli kyyneliin saakka liikutetuksi. Hän joi maljoja ja kiiruhti sanomaan jotakin, sillä salatakseen levottomuutensa.
— Me saamme sodan, kuten tiedätte.
— Se ei ole mahdollista! huudahti Philomène. Kenen kanssa sitten?
— Preussilaisten kansa. Niin … joku heidän prinsseistään tahtoo päästä Espanjan kuninkaaksi. Muusta ei eilen ollut puhetta kamarissa.
Silloin Philomène tuli pahoille mielin.
— Oh, siitäpä vasta tulee hauskaa! Ikäänkuin ei vaaleissa ja Pariisin katumellakoissa jo olisi ollut tarpeeksi rähinää. Jos syttyy sota, niin se kaiketi ottaa meiltä kaikki miehet?
— Oh, me pääsemme vapaiksi, sillä eihän voitane ottaa väkeä rautatieltä. Mutta joukkojen kuljetuksesta ja muonituksesta syntyy hämminkiä. Mutta tietysti täytyy tehdä velvollisuutensa.
Näin sanoen nousi hän ylös, kun hän huomasi, kuinka Philomène vihdoin oli salaa pistänyt toisen jalkansa hänen jalkansa alle, ja Pecqueux näki sen ja sai veren kasvoihinsa ja alkoi pujoa nyrkkiään.
— Nyt lienee meidän aika lähteä ja mennä maata!
— Niin, se on parasta, änkytti lämmittäjä.
Hän tarttui Philomènen käsivarteen ja likisti sitä niin kovasti, että se olisi voinut mennä poikki. Philomène pidätti tuskanhuudon ja tyytyi kuiskaamaan veturinkuljettajan korvaan, toisen raivoisasti tyhjentäessä lasinsa:
— Varo itseäsi, hän on oikea peto, kun hän on juonut.
Nyt kuului raskaita askelia rappusista ja Philomène peljästyi.
— Se on veljeni! — kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
He eivät olleet ehtineet kahtakymmentä askelta talosta, ennen kun kuulivat korvapuustien äänen, jota seurasi ulvonta. Philomène sai tuntuvan kurituksen, ikäänkuin olisi hän ollut pieni tyttö, joka oli yllätetty nenä hilloastiassa. Veturinkuljettaja pysähtyi ja valmistautui menemään hänen avuksensa. Mutta lämmittäjä pidätti hänet.
— Koskeeko se teihin?… Jospa hän voisi lyödä tuon lutkan kuoliaaksi!
Rue Francois-Mazelinin varrella menivät Jacques ja Pecqueux levolle, sanomatta sanaakaan toisillensa. Heidän ahtaassa huoneessaan heidän vuoteensa melkein koskettivat toisiinsa ja he makasivat kauvan valveilla avoimin silmin ja kuuntelivat toistensa hengitystä.
Seuraavana maanantaina piti oikeudenkäynnin Roubaudin murhajutusta alkaa Rouenissa. Siitä näytti tulevan suuri riemuvoitto tutkintotuomari Denizetille, sillä lakimiesmaailmassa ei tahdottu ollenkaan lakata lausumasta kiitossanoja siitä tavasta, jolla hän oli johtanut tämän sotkuisen ja salaperäisen asian selvittämistä. Se oli mestariteos, sanottiin, hieno analyysi, totuuden loogillinen rakennelma, sanalla sanoen todellinen taideteos.
Saavuttuaan itse paikalle, Croix-de-Maufrasiin, muutamia tunteja Séverinen murhan jälkeen, vangitutti hän Cabuchen. Kaikki osoitti hänet ilmeisesti murhaajaksi: veri, joka virtaili hänen ympärillään ja Roubaudin ja Misardin musertavat todistukset, jotka kertoivat, kuinka he olivat yllättäneet hänet seisomasta yksinään ja hämmentyneenä ruumiin ääressä. Ahdistettuna kysymyksillä miksi ja kuinka hän oli tullut huoneeseen, alkoi hän sammaltaa juttua, jonka tuomari vastaanotti kohauttamalla olkapäitään, koska se tuntui hänestä siinä määrin lapselliselta ja mielettömältä. Hän oli sitä odottanut. Se kummitteli aina ja oli aina kaltaisensa mielikuvituksen synnyttämine murhaajineen, tekaistuine rikoksellisineen, jonka todellinen rikoksellinen sanoi kuulleensa pakenevan pois pimeiden nummien yli. Tuo matkustaja olisi nyt kaukana tipotiessään, jos hän vielä jatkaisi juoksemistaan. Mutta kun häneltä kysyttiin, mitä tekemistä hänellä oli siihen aikaan päivästä talon edustalla, joutui Cabuche hämilleen ja kieltäytyi vastaamasta ja selitti lopuksi, että hän oli ollut ulkona kävelemässä. Olihan lapsellista lausua jotakin tuollaista. Kuinka muuten voitaisiinkaan uskoa tuota salaperäistä tuntematonta, joka murhan tehtyään oli paennut, jättäen kaikki ovet auki jälkeensä ja tutkimatta mitään huonekalua tai ottamatta edes ainoatakaan nenäliinaa mukaansa? Mistä hän olisi tullut ja mitä syytä olisi hänellä ollut tehdä tuo murha?
Jo tutkimuksen alussa oli tuomari kuitenkin saanut tiedon murhatun ja Jacquesin välisestä suhteesta ja oli hyvin kärkäs saamaan tietää, kuinka tämä viimeksimainittu oli viettänyt aikansa. Mutta paitsi sitä, että syytetty itse tunnusti seuranneensa Jacquesia neljän ja neljäntoista-junalle Barentiniin, vakuutti Rouenin ravintolanemäntä mitä pyhimmin, että Jacques oli heti päivällistä syötyään mennyt levolle, eikä lähtenyt huoneestaan ennen kun seitsemän ajoissa seuraavana aamuna. Muuten ei kai kukaan syyttä tappane lemmityistään, jota jumaloi, ja jonka kanssa ei koskaan ole ollut pienimmässäkään riidassa. Sehän olisi tarkoituksetonta. Ei, ei, oli ainoastaan yksi murhaaja, joka oli mahdollinen ja otaksuttava, nimittäin tämä ennen rangaistu, joka oli tavattu siellä verisin käsin ja veitsi jaloissaan, tämä villipeto, joka koetti viranomaisille syöttää mahdottomia lastensatuja.
Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei kuitenkaan paljon puuttunut, ett'ei Denizet tuntenut olevansa hetkisen ymmällä, vaikka hän oli täysin vakuutettu siitä ja vaikka hänen vaistonsa, kuten hän sanoi, ohjasi häntä paljoa enemmän kuin mitkään todistukset. Ensimäisessä tutkimuksessa pidätetyn majassa syvällä Bécourtin metsässä ei oltu saatu selville niin mitään. Kun mitään varkautta ei voitu havaita tapahtuneeksi, oli murhaan etsittävä toinen vaikutin. Sattumalta tuli silloin Misard eräässä kuulustelussa aivan odottamatta antaneeksi hänelle vihjauksen kertomalla, että hän eräänä yönä oli nähnyt Cabuchen kiipeävän muurin ylitse maatilalle katsellakseen akkunan läpi rouva Roubaudia, joka oli menossa levolle. Kun Jacquesilta vuorostaan kysyttiin, kertoi hän tyynesti mitä hän tiesi siitä hiljaisesta ihailusta ja siitä lämpimästä halajamisesta, jolla Cabuche aina riippui hänen hameistaan, ollakseen hänelle joksikin avuksi. Siiloin ei mikään epäilys enään ollut mahdollinen: ainoastaan eläimellinen intohimo oli kannustanut häntä murhaamaan. Nyt oli varsin helppoa ymmärtää, kuinka tuo kaikki oli tapahtunut: hän oli tullut sisään ovesta, jonka avain hänellä mahdollisesti oli ollut, ja hämmennyksissään jättänyt sen auki jälkeensä, sen jälkeen oli hänen ja Séverinen välillä syntynyt riita, joka oli johtanut murhaan, ja ainoastaan miehen tulo oli senjälkeen keskeyttänyt raiskausyrityksen. Tätä vastaan esiintyi kuitenkin vielä viimeinen väite. Olisi nimittäin omituista, että hän, kun tiesi miehen olevan tulossa, olisi valinnut juuri sellaisen silmänräpäyksen, jolloin hän saattoi olla vaarassa tulla yllätetyksi. Mutta lähemmin ajateltuna puhui juuri tämä epäluulonalaista vastaan ja oli kerrassaan masentava, koska siitä kävi ilmi, että hän varmaankin oli toiminut intohimoisuuden puuskan vallassa ja sen ajatuksen hulluttamana, että ellei hän käyttäisi hyväkseen tätä silmänräpäystä, jona Séverine vielä oli yksinään tässä eristetyssä rakennuksessa, ei hän koskaan saisi häntä valtoihinsa, koska hän matkustaisi seuraavana päivänä. Tästä hetkestä saakka oli tuomarin vakaumus järkähtämätön ja täydellinen.
Vaikkakin alttiina alituisille kuulusteluille ja harkitun kiperille kysymyksille, pysyi Cabuche itsepintaisesti ensimäisissä tiedonannoissa, välittämättä ansoista, joita hänelle viritettiin. Hän oli ollut ulkona tiellä hengittämässä raitista yö-ilmaa, kun joku henkilö oli tullut juosten hänen ohitsensa niin nopeasti, ett'ei hän pimeässä voinut edes nähdä, mille suunnalle hän pakeni. Levottomuuden valtaamana oli hän silloin luonut silmäyksen taloon ja huomannut, että ovi oli avoinna. Lopulta oli hän päättänyt mennä sinne ylös ja löysi silloin murhatun vielä lämpimänä ja katsovana häneen suurilla silmillään, niin että hän luuli hänen vielä elävän, ja kun hän aikoi panna hänet vuoteeseen, tuli hän aivan vereen. Tämä oli ainoa, minkä hän tiesi, eikä hänellä ollut mitään muuta sanottavana, milloinkaan muuttamatta ainoatakaan yksityiskohtaa, ikäänkuin olisi hän itsepintaisesti pitänyt kiinni etukäteen sepitetystä kertomuksesta. Kun häntä koeteltiin houkutella kompastumaan, peljästyi hän ja oli ihkaisten vaiti, ikäänkuin ei hän tyhmyydessään olisi ymmärtänyt mitään muuta.
Ensi kerralla, kun herra Denizet kuulusteli häntä sen intohimon johdosta, jota hän oli uhria kohtaan tuntenut, oli hän punastunut niin kuin aivan nuori poika, jota torutaan hänen ensimäisestä lemmenhaaveilustaan. Hän kielsi ja puolustautui sitä epäluuloa vastaan, että hän milloinkaan olisi uneksinut hänestä rakastajattarenaan, se oli jotakin rumaa, jota hän ei tahtonut tunnustaa, mutta se oli samalla arkaluontoinen ja salaperäinen asia, jonka hän kätki syvimmälle sydämeensä, ja jota hän ei voinut uskoa kenellekään. Ei, ei, hän ei ollut häneen rakastunut, hän ei ollut koskaan tuntenut halajavansa häntä, eikä häntä voitaisi milloinkaan saada puhumaan sellaista, joka näytti hänestä pyhyyden häväistykseltä nyt, kun hän oli kuollut.
Mutta tämä hänen itsepäisyytensä olla tunnustamatta asiaa, jonka useat todistajat vakuuttivat, puhui vielä lisäksi häntä vastaan. Sen suunnan jälkeen, minkä syytös nyt oli saanut, oli luonnollisesti hänen etunsa mukaista salata tuo raivoisa intohimonsa, joka vain murhalla voitiin tyydyttää. Kun tuomari, kooten kaikki todistukset yhteen, koetti kiskaista hänestä totuuden suuntaamalla häneen ratkaisevan iskun ja linkosi hänen kasvoilleen syytöksen murhasta ja raiskauksesta, joutui hän aivan suunniltaan ja pani raivoisasti vastaan. Hänkö olisi murhannut hänet, saadakseen hänet valtoihinsa! Hän, joka kunnioitti häntä niin kuin pyhimystä! Täytyi kutsua santarmeja häntä pitelemään, kun hän uhkasi vääntää heiltä kaikilta niskat nurin. Hän oli siis yksi vaarallisimmista ja salavihaisimmista pahantekijöistä, mutta kuitenkin kykenemätön hillitsemään raivokkuuttansa ja sen kautta ilmaisten olevansa syyllinen rikokseen, jonka hän kielsi.
Oltiin tutkimuksen tässä kohdassa, ja syytetty raivostui ja huusi, että se oli tuo salaperäinen pakolainen, joka kerta, kun jälleen tuli puhe murhasta. Mutta herra Denizet tuli silloin tehneeksi löydön, joka muutti koko asian ja yht'äkkiä teki sen monta vertaa merkityksellisemmäksi. Kuten hän sanoi, vainusi hän totuutta, ja ikäänkuin hänellä olisi ollut aavistus jostakin, tahtoi hän itse toimittaa uuden tutkimuksen Cabuchen majassa. Hän löysi silloin aivan yksinkertaisesti eräästä piilopaikasta muutaman palkin takaa nenäliinoja ja naisenkäsineitä sekä niiden alta kultakellon, jonka hän suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen heti tunsi: Se oli presidentti Grandmorinin kello, jota hän ennen oli niin innokkaasti etsinyt, suuri kello, kaksine kierteisine alkukirjaimineen ja kuoren sisäpuolella valmistusnumero 2516. Salaman tavoin selvisi hänelle nyt kaikki, entinen liittyi nykyiseen, tosiasiat, jotka hän yhdisti, ihastuttivat häntä loogillisella yhtäpitäväisyydellänsä.
Mutta seuraukset olivat niin pitkällekäypiä, että hän aluksi rajoittui kuulustelemaan Cabuchea käsineiden ja nenäliinojen suhteen, silloin mainitsematta mitään kellosta. Silmänräpäyksen väikkyi Cabuchen huulilla tunnustus: Niin, hän jumaloi häntä, niin, hän himoitsi häntä, aina siinä määrin, että suuteli hameita, joita hän oli käyttänyt, poimi ja hänen selkänsä takana varasti kaikkea, mikä tuli itseltään häneltä, esim. kureliivin nauhoja, solkia, neuloja j.n.e. Mutta voittamaton häpeä sai hänet olemaan vaiti. Ja kun tuomari vihdoin pani kellon hänen eteensä, tarkasteli hän sitä hämmästyneen näköisenä. Hän muisti sangen hyvin tuon kellon, jonka hän ihmeekseen oli löytänyt nenäliinan kulmaan solmittuna, minkä hän oli ottanut erään pieluksen alta ja vienyt mukanansa saaliina kotiinsa. Sitten oli kello jäänyt paikoilleen hänen miettiessään, miten hän menettelisi kantaakseen sen takaisin. Mutta mitäpä muuten hyödyttikään puhua siitä? Silloin hänen myöskin olisi pakko kertoa toisistakin varkauksistaan häneltä, pikku kapineista ja hyvältätuoksuvista paidoista, joita hän niin häpesi. Eihän uskottu mitään, mitä hän sanoi. Muuten alkoi hän itse lakata ymmärtämästä mitään; kaikki nyt kerrassaan pyöri hänen yksinkertaisissa aivoissaan. Häntä ei enään liikuttanut edes syytös murhasta; hän tuli tylsäksi ja toisti joka kysymykseen, ett'ei hän tiennyt mitään käsineistä eikä nenäliinoista. Kellostakaan ei hän tiennyt mitään. Häntä ikävystytettiin ja yhtä hyvin voitaisiin hänen antaa olla rauhassa ja lähettää hänet yhtä kyytiä giljotiinin luo.