Kun hän asui yksinäisessä sivurakennuksessa puutarhassa, aution tien varrella, emme edes kuulleet, koska hän tuli. Hän otti vaunut Barentinista ja näyttäytyi vasta seuraavana päivänä, toisinaan vasta myöhään päivällä, jolloin hän tuli vieraisille, kuin monivuotinen naapuri ainakin.
Syy, miksi nyt odotin häntä, oli se että hänellä nyt piti olla mukanansa minulle annettavaksi kymmenentuhatta frangia erään kauppa-asian selvittämistä varten. Hänellä oli varmaankin tämä summa mukanaan. Ja sen vuoksi olen aina luullut, että hänet murhattiin aivan yksinkertaisesti rosvoamisen tarkoituksessa.
Tuomari ei heti vastannut mitään, sitten lausui hän, katsoen häntä kasvoihin:
— No, mitä luulette te rouva Roubaudista ja hänen miehestään?
Hän pani vastaan hyvin innokkaasti.
— Ei, herra Denizet hyvä, ette suinkaan te luulottele sellaista tuosta kunnon ihmisestä… Séverine oli hyvä ja kiltti pikkutyttö, hyvin helposti ohjattava ja sitäpaitsi herttainen ja rakastettava, mikä ei suinkaan asiaa pilaa. Koska tahdotte, että minun on se toistettava, niin on minun mielipiteeni, ett'eivät hän ja hänen miehensä saata tehdä mitään huonoa tekoa.
Tuomari nyökkäsi hyväksyvästi ja loi voittoriemuisen katseen rouva Lachesnayeen. Tämä pahastui ja otti itsellensä vapauden sekaantua keskusteluun.
— Minun mielestäni on täti tosiaankin hyvin herkkäuskoinen.
Rouva Bonnehon vastasi tähän tavalliseen suorasukaiseen tapaansa:
— Rakas Berthe, siinä asiassa me emme milloinkaan tule ymmärtämään toisiamme… Hän oli iloinen ja nauroi mielellään, ja siinä oli hän varsin oikeassa… Minä tiedän sangen hyvin, mitä sinä ja miehesi ajattelette. Mutta itsekkäisyys lienee saattanut päänne kovin pyörälle, koska olette niin ihmeissänne siitä, että isäsi testamenttasi Croix-de-Maufrasin tuolle kiltille Séverinelle… Olihan hän kasvattanut hänet ja antanut hänelle myötäjäiset, ja silloinpa oli aivan luonnollista, että hän muisti häntä testamentissaan. Eikö hän tavallaan pitänyt häntä tyttärenänsä!… Voi, rakas ystäväni, rahat merkitsevät niin vähän, milloin onnesta on kysymys?
Rouva Bonnehon, joka aina oli ollut sangen varakas, osoittautui todellakin ehdottoman epäitsekkääksi. Kauniin ja ihaillun naisen suloudella oli hän kauneudessa ja rakkaudessa näkevinänsä elämän ainoan tarkoitusperän.
— Juuri Roubaud on puhunut sähkösanomasta, huomautti herra de Lachesnaye sangen kuivasti. Ellei mitään sähkösanomaa olisi ollut, niin ei suinkaan presidentti olisi voinut sanoa hänelle saaneensa sellaisen. Miksi on Roubaud valehdellut?
— Mutta, huudahti Denizet ja joutui intoihinsa, presidentti on sangen hyvin itse voinut keksiä tuon sähkösanoman, selittääkseen Roubaudeille äkillisen matkansa. Heidän oman todistuksensa mukaan olisi hän matkustanut vasta seuraavana aamuna, ja koska hän oli samassa junassa kuin he, täytyi hänen keksiä joku tekosyy, ellei hän tahtonut ilmoittaa todellista syytä, jota muuten ei kukaan meistä tiedä… Tällä asianhaaralla ei ole mitään merkitystä, eikä se johda mihinkään.
Syntyi jälleen vaitiolo. Kun tuomari taas alkoi puhua, oli hän hyvin tyyni ja noudatti suurta varovaisuutta.
— Nyt minun täytyy puuttua sangen arkaluontoiseen asiaan, ja minä pyydän teitä suomaan anteeksi kysymysteni laadun. Ei kukaan voi enemmän kunnioittaa velivainajanne muistoa, kuin minä. Mutta onhan huhuja ollut liikkeellä. On väitetty hänellä olleen rakastajattaria.
Rouva Bonnehon, joka oli suunnattoman suvaitsevainen, hymyili uudelleen.
— Oh, herraseni, hänen ijällään!… Veljeni jäi aikaisin leskeksi, enkä minä milloinkaan katsonut olevani oikeutettu paheksumaan sitä, minkä hän itse katsoi oikeaksi. Hän eli omalla tavallaan, minun vähintäkään sekaantumatta hänen elämäänsä. Sen vaan tiedän, että hän piti arvossa yhteiskunnallista asemaansa, ja että hän kuolemaansa saakka yhtämittaa seurusteli parhaimmissa seurapiireissä.
Berthe, joka oli pakahtumaisillaan suuttumuksessa, kun hänen läsnäollessaan puhuttiin isän rakastajattarista, loi katseensa maahan ja mies, joka oli hiukan hämillään, asettui akkunan luo, selkä huoneeseen päin.
— Anteeksi, ett'en jätä tätä asiaa, sanoi Denizet. Eikö teillä ollut joku selkkaus erään kamarineidon kanssa?
— Niinpä kyllä, Louisette… Mutta, rakas ystävä, hän oli pieni pahantapainen tyttöriepu, jolla neljäntoista vuotiaana oli suhteita erääseen irtipäästettyyn vankiin. Hänen kuolemaansa koetettiin käyttää veljeäni vastaan. Se oli häpeällistä ja minä kerron teille, mitenkä asian laita oli.
Varmaankaan ei hän puhunut vastoin parempaa tietoansa. Vaikka hän tiesi, mitä hänen oli ajateltava presidentin siveydestä ja vaikka tämän traagillinen kuolema ei ollut häntä hämmästyttänyt, tunsi hän kuitenkin tarvetta suojella perheen korkeata asemaa. Mitä muuten tuli tuohon ikävään juttuun Louisetten kanssa, niin vaikka hän uskoikin veljensä varsin hyvin saattaneen tehdä viettelysyrityksiä tuota nuorta tyttöä vastaan, oli hän toki yhtä vakuutettu viimeksimainitun varhaisesta tapainturmeluksesta.
— Kuvitelkaa mielessänne aivan nuorta tyttöä, oi, niin pientä ja herttaista, valkoista ja punaista kuin enkeli, ja sitäpaitsi lempeätä ja hellää kuin pieni pyhimys, niin että hän olisi voinut saada herran ehtoollisen, antamatta itseänsä ripittää… Voitteko sitä ajatella! Hän ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista vuotta, kun hän oli ystävättärenä jonkinlaisella eläimellä, eräällä Cabuche-nimisellä kivityömiehellä, joka oli istunut viisi vuotta vankilassa sen vuoksi, että oli kapakassa lyönyt erään miehen kuoliaaksi.
Tuo mies eli villin tavoin Becour-metsässä, mihin hänen isänsä, joka oli kuollut surusta, oli jättänyt hänelle perinnöksi puunrungoista ja mullasta tehdyn majan. Itsepintaisesti työskenteli hän muutamissa siellä sijaitsevissa hyljätyissä kivilouhimoissa, joista minun luullakseni on tuotu puolet siitä kivestä, mistä Rouen on rakennettu… Ja juuri hänen luolassaan kävi pienokainen katsomassa ihmissuttaan, jota koko paikkakunta niin kauheasti pelkäsi, että hänen täytyi, kuten ruttotautisen, elää kokonaan muista erotettuna. Ja heidät tavattiin usein yhdessä kuljeskelemassa halki metsien, käsitysten, tyttö niin pienenä ja hentona, mies niin suurena ja eläimellisenä. Se oli sanalla sanoen niin suurta tapain turmelusta, että sitä tuskin saattoi uskoa.
Luonnollisesti sain minä sen tietää vasta paljon myöhemmin. Olin ottanut Louisetten luokseni melkein armeliaisuudesta ja tehdäkseni hyväntyön. Tiesin, että hänen perheensä oli köyhä, mutta Misardit olivat tarkoin varoneet kertomasta, että he turhaan olivat antaneet lapselle vitsoja, estääkseen häntä livistämästä Cabuche-ystävänsä luo heti, kun vaan ovi oli avoinna…
Ja silloin tapahtui onnettomuus. Veljelläni ei Doinvillessa ollut omia palvelijoita, vaan Louisette ja eräs toinen palvelustyttö siivosivat hänen huoneensa. Eräänä aamuna meni tyttö yksinänsä hänen asuntoonsa, eikä koskaan palannut. Minun vakaumukseni mukaan oli hän jo aikoja sitten suunnitellut pakonsa, ehkäpä odotti hänen rakastajansa häntä ja vei hänet mukanaan…
Mutta kauheinta oli, että viisi päivää myöhemmin pantiin liikkeelle huhu, että Louisette oli kuollut ja että veljeni olisi tehnyt väkivaltaisen raiskausyrityksen häntä vastaan niin liikuttavain asianhaarain vallitessa, että lapsen sanottiin joutuneen kokonaan pois suunniltansa, lähteneen Cabuchen luo ja siellä kuolleen aivokuumeeseen. Liikkeellä on ollut niin monta erilaista selitystä, että on vaikea sanoa, mitä todellakin on tapahtunut. Mutta minä puolestani luulen, että Louisette, joka todellakin on kuollut pahanlaatuiseen kuumeeseen, sillä sen on eräs lääkäri todistanut, on heittänyt henkensä jonkun varomattomuuden johdosta öisin kuljeskellessaan soiden keskellä. Mutta ettehän voine uskoa, rakas tuomarini, että veljeni olisi häntä rääkännyt. Sehän olisi liian inhoittavaa ja on aivan mahdotonta.
Hänen tätä kertoessaan, oli Denizet tarkkaavaisesti kuunnellut, ilmaisematta mitään hyväksymistä taikka paheksumista. Ja rouva Bonnehon tunsi lopuksi olevansa hiukan hämillään ja lisäsi sen vuoksi:
— Herra Jumala, minä en suinkaan tahdo kieltää, että veljeni mahdollisesti on tahtonut laskea leikkiä hänen kanssaan. Hän piti nuoresta väestä ja jäykän pintansa alla oli hänellä kätkössä paljon rentomielisyyttä. Voimmehan otaksua hänen suudelleen häntä.
Kun hän lausui tämän, tunsivat Lachesnaye-puolisot kainoudessansa olevansa syvästi liikutetut.
— Oi, täti sinä, täti!
Mutta hän kohautti olkapäitänsä:
— Minkävuoksi pitäisi valehdella oikeuden edessä?
— Hän suuteli häntä, kentiesi hyväili häntä. Mutta ei suinkaan se ollut mikään rikos… Ja näin otaksun minä siitä syystä, ett'ei kivityömies ole sitä keksinyt. Varmaankin se on ollut Louisette itse, joka on ollut epatto ja valehdellut ja pahentanut asian, kentiesi saadakseen jäädä rakastajansa luo, ja siitä on johtunut, että tämä, joka oli, kuten jo olen sanonut, eläin, hyvässä uskossa lopulta luulotteli, että hänen rakastajattarensa oli murhattu… Hän oli raivosta mieletönnä ja kertasi kaikissa kapakoissa, että jos hän pääsisi presidenttiin käsiksi, niin pistäisi hän hänet kuoliaaksi kuin sian…
Tuomari, joka tähän asti oli ollut vaiti, keskeytti vilkkaasti:
— Onko hän sanonut niin, onko siihen todistajia?
— Kyllä, niin monta kuin haluatte… Sanalla sanoen oli se sangen ikävä asia tuo, josta meillä on ollut surua. Onneksi oli veljeni asema sellainen, että hän oli kaikkien epäluulojen yläpuolella.
Rouva Bonnehon oli saanut selville, mitä uutta jälkeä herra Denizet nyt seurasi, mutta hän tunsi olevansa hiukan levoton ja piti sen vuoksi parempana olla siihen liiaksi puuttumatta tekemällä puolestansa tuomarille kysymyksiä.
Denizet nousi nyt ylös ja selitti, ett'ei hän kauvempaa tahtonut hyväksensä käyttää perheen tuskallista hyväntahtoisuutta. Hänen käskystänsä notario nyt luki annetut todistukset, ennen kun ne allekirjoitettiin. Hän oli laatinut ne täysin oikein ja niin perattuina kaikista tarpeettomista ja loukkaavista lausunnoista, että rouva Bonnehon, kun hän piti kynää kädessään kirjoittaakseen alle loi hyväntahtoista hämmästystä ilmaisevan katseen tuohon kalpeaan ja laihaan Laurentiin, jota hän tähän saakka ei ollut edes huomannut.
Kun sitten tuomari seurasi häntä sekä hänen veljentytärtään ja tämän miestä ovelle saakka, puristi hän hänen kättään.
— Älkää unhoittako minua! Te tiedätte aina olevanne tervetullut Doinvilleen. Kiitos, ystäväni, te olette yksi minun viimeisistä uskollisistani.
Hänen hymynsä verhosi surumielisyyden, jota vastoin hänen kuivakiskoinen ja epämiellyttävä veljentyttärensä, joka ensimmäisenä läksi huoneesta otti hyvin vaillinaisesti jäähyväiset.
Yksin jäätyään hengitti Denizet yhden minuutin. Hän jäi seisomaan ajatuksiinsa vaipuneena. Grandmorin, jonka maine tässä suhteessa oli vakaantunut, oli aivan varmaan tehnyt itsensä syypääksi väkivaltauksen yritykseen. Tämä teki tutkimuksen sangen arkaluontoiseksi asiaksi ja hän päätti olla vieläkin varovaisempi, siksi kunnes saisi ministeriöstä odottamansa viittauksen. Mutta ei hän silti sen vähemmin riemuinnut. Vihdoinkin oli hän siis saanut rikoksellisen käsiinsä:
Astuttuaan paikallensa pöydän ääreen, soitti hän vahtimestaria.
— Antakaa herra Jacques Lantierin tulla sisään.
Roubaud-puolisot odottivat yhä käytävän penkillä näköjänsä sangen kärsivällisinä ja juuri kuin horroksiin vaipunein kasvojenpiirtein, joita hermostunut vavahteleminen ainoastaan silloin tällöin häiritsi. Mutta kun vahtimestari kutsui Jacquesia, he ikäänkuin heräsivät ja hieman säpsähtivät. He katsoivat silmät suurina hänen jälkeensä, kun hän katosi tuomarin luo. Sitten vaipuivat he jälleen odotukseensa, yhä edelleenkin äänettöminä ja kalpeina.
Koko tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan pitänyt Jacquesia sangen ikävässä mielentilassa, aivan kun se lopulta olisi koskenut häntä itseänsä. Se oli sangen tyhmää, sillä eihän hänen tarvinnut soimata itseänsä mistään, ei edes siitä, että oli ollut vaiti, ja kuitenkaan ei hän voinut mennä tuomarin luo tuntematta jotensakin samaa väristystä kuin rikoksellinen, joka pelkää tulevansa ilmi. Hän koetti rauhoittua hänen kysymystensä suhteen ja ajatteli tarkoin asiaa, peljäten sanovansa liian paljon. Eikö hänen silmistään voinut lukea että hänkin olisi voinut murhata? Ei mikään olisi voinut tuntua hänestä vastenmielisemmältä kuin se, että hänet kerran toisensa jälkeen kutsuttaisiin oikeuden eteen, ja se tavallansa ärsytti häntä, jonka aika oli täpärällä, että häntä vaivattiin asioilla, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä.
Tällä kertaa käsitteli herra Denizet ainoastaan kysymystä murhaajan tuntomerkeistä. Koska Jacques oli ainoa todistaja, joka vilahdukselta oli nähnyt murhaajan, saattoi hän yksinään antaa luotettavia tietoja. Mutta Jacques pysyi ensimmäisessä todistuksessaan ja toisti että hän oli tuskin sekunnin ajan katsellut murhanäytelmää, ja että sen kuva oli ollut niin nopeasti häipyvä, että se oli muistossa muodottomana ja epämääräisenä. Hän oli nähnyt ainoastaan sen, että joku leikkasi toiselta kaulan poikki, eikä mitään muuta.
Puolen tunnin ajan ahdisteli tuomari häntä hitaasti ja itsepintaisesti ja käänteli samaa kysymystä kaikilla ajateltavissa olevilla tavoilla: Oliko hän suuri, oliko hän pieni? Oliko hänellä partaa, pitkä vai lyhyt tukka? Miten oli hän puettu? Mihin yhteiskuntaluokkaan näytti hän kuuluvan? Mutta Jacques oli hämillään ja antoi ainoastaan epämääräisiä vastauksia.
— No, kysyi Denizet vihdoin kiivaasti ja katsoi häntä silmiin, tuntisitteko hänet jälleen, jos saisitte hänet nähdä?
Jacquesin silmäluomet vavahtivat ja hänet valtasi tuska tämän katseen edessä, joka tutkisteli hänen aivojansa. Hän kysyi omaltatunnoltaan ääneensä:
— Tuntisinko hänet … kyllä… ehkä.
Mutta se omituinen pelko, jota hän tunsi itsetiedottoman rikoksellisuuden suhteen, palautti hänet heti hänen kiertelevien vastaustensa järjestelmäänsä.
— En, enpä luule, että koskaan voisin siitä varmasti väittää.
Ajatelkaa itse? Kahdeksankymmenen kilometrin nopeus tunnissa?
Tuomari oli juuri alakuloisuutta ilmaisevalla eleellä käskemäisillään hänen astua viereiseen huoneeseen, pitääkseen hänet käytettävänään, kun hänen mieleensä juolahti toinen ajatus.
— Jääkää tänne ja istuutukaa.
Hän soitti uudelleen ja sanoi vahtimestarille:
— Tuokaa sisään herra ja rouva Roubaud.
Kun nämä jo ovella saivat nähdä Jacquesin, pimeni heidän silmänsä ja vilkuelivat levottomasti sinne tänne. Oliko hän puhunut? Istuiko hän paikoillaan, jotta häntä kuulusteltaisiin vastatusten heidän kanssaan.
Koko heidän luottamuksensa katosi, kun he tunsivat hänen läsnäolonsa, ja aluksi antoivat he vastauksensa jonkun verran hillityllä äänellä. Mutta tuomari otti esiin ainoastaan heidän ensimmäisen todistuksensa ja heidän tarvitsi vain toistaa samat asiat melkein sanasta sanaan samalla tavalla, hänen kuunnellessaan heitä pää kumarassa ja edes katselematta heitä.
Sitten kääntyi hän aivan äkisti Séverineen:
— Poliisikomisarion pöytäkirjan mukaan, joka on minun hallussani, olette sanonut hänelle, että teidän mielipiteenne mukaan oli joku Rouenissa noussut vaunuun juuri kun juna lähti liikkeelle.
Hän ällistyi. Miksi muistutti hän häntä siitä? Oliko se ansa? Oliko hänen tarkoituksenaan vetoamalla hänen selityksiinsä houkutella hänet puhumaan ristiin? Hän löi sen vuoksi kysyvän katseen mieheensä, joka varovaisesti puuttui puheeseen.
— En luule, virkkoi hän, vaimoni lausuneen ajatustaan niin varmassa muodossa.
— Anteeksi… Kun te esititte tuon mahdollisuuden, lausui rouva
Roubaud: Siten kai se tapahtui.
— Minä haluaisin nyt tietää, oliko teillä mitään erityistä syytä lausua näin?
Hän joutui nyt aivan hämmennyksiinsä ja oli vakuutettu siitä, että ellei hän pitäisi varaansa, niin tuomari vastaus vastaukselta pakoittaisi hänet tunnustamaan. Mutta eihän hän kuitenkaan voinut pysyä vaiti.
— Ei, ei mitään erityistä syytä. Sanoin sen aivan yksinkertaisesti jotakin puhuakseni, sen vuoksi, että muuten olisi ollut vaikea selittää, kuinka se on tapahtunut.
— Ette siis ole nähnyt kysymyksessäolevaa miestä, ette siis voi antaa meille mitään tietoja hänestä?
— En, en ollenkaan mitään!
Herra Denizet näytti nyt jättävän tämän erityiskohdan tutkimuksessa sikseen, mutta palasi heti siihen, kun hän kuulusteli Roubaudia.
— Mistä siis johtuu se; ett'ette te ole nähnyt kysymyksessäolevaa miestä, jos hän todellakin on noussut vaunuun, sillä todistuksestanne käy selville, että te juttelitte uhrin kanssa vielä lähtömerkkiä puhallettaessa?
Tämä itsepintaisuus peljästytti asemapäällikön täydellisesti, epätietoinen kun hän oli siitä, mikä olisi viisainta, hyljätä miestä koskeva keksintö, vaiko itsepintaisesti pysyä siinä. Jos häntä vastaan oli todistuksia, niin voisi otaksuma tuntemattomasta murhaajasta tuskin pitää paikkaansa, vieläpä voisi se pahentaa hänen asemaansa. Odottaen pääsevänsä tästä selville, vastasi hän hyvin perinpohjaisilla ja sekavilla selityksillä.
— On todellakin ikävää, virkkoi herra Denizet, että muistinne on jäänyt niin epäselväksi, sillä te voisitte auttaa meitä saamaan lopun epäluuloista, joita on syntynyt useampia eri henkilöitä vastaan.
Tämä tuntui olevan lausuttu niin suorastaan Roubaudia vastaan, että hän tunsi vastustamatonta tarvetta näyttää syyttömyytensä toteen. Hän luuli tulleensa ilmi ja teki heti päätöksensä.
— Se on omantunnonkysymys ja onhan luonnollisin asia maailmassa, että tunnen olevani epäröivä. Jos myöntäisin; että minä kyllä luulin nähneeni hänet…
Tuomari teki riemuitsevan eleen, ajatellen itsekseen, että tämä taipumus vilpittömyyteen oli seurauksena hänen taidostaan johtaa kuulustelua. Hän sanoi omaavansa kokemusta siitä omituisesta vaikeudesta, mikä muutamilla todistajilla on kertoa sitä, minkä tietävät, ja hän mielisteli itseänsä sillä, että hän kyllä saisi nämä pusertamaan tietonsa esille, vaikk'eivät he sitä tahtoneet.
— Puhukaa siis… Minkälainen hän oli? Pieni tai suuri taikka noin teidän mittaisenne?
— Eipä suinkaan, paljon pitempi. Ainakin sain minä sen käsityksen, sillä se oli vain havainto henkilöstä, johon nyt melkein varmasti luulen koskettaneeni, kun juoksin ehtiäkseni takaisin vaunuuni.
— Odottakaa, sanoi herra Denizet, ja kääntyi Jacquesiin, kysyi hän tältä:
— Oliko hän, jonka te näitte puukko kädessä, pitempi kuin herra
Roubaud?
Veturinkuljettaja, joka alkoi käydä levottomaksi, kun hän pelkäsi myöhästyvänsä viiden junasta, nousi ylös ja tarkasteli Roubaudia. Tuntui siltä, kuin ei hän olisi koskaan ennen häntä katsellut ja hän ihmetteli, huomatessaan hänet niin pieneksi ja karkeatekoiseksi omituisine piirteineen, jotka hän oli nähnyt jossakin ennen, kentiesi unissaan.
— Ei, mutisi hän, ei pitempi, jotensakin sama vartalo.
Mutta alipäällikkö pani innokkaasti vastaan.
— Paljonkin pitempi, päätänsä ainakin.
Jacques katsoi edelleenkin häneen silmät hyvin suurina, ja tämän katseen esineenä, josta hän luki kasvavaa hämmästystä, liikahti Roubaud, ikäänkuin paetakseen omaa näköisyyttänsä, samalla kun hänen vaimonsakin peljästyksestä jähmettyneenä seurasi sitä muistin äänetöntä työtä, joka heijastui nuoren miehen kasvoille. Tämä oli selvästikin aluksi ihmetellyt eräitä yhtäläisyyksiä Roubaudin ja murhaajan välillä. Sitten oli hän aivan äkisti päässyt varmuuteen siitä, että Roubaud todellakin, kuten huhu oli väittänyt, oli murhaaja. Mutta sen jälkeen näytti hän, joka seisoi tuossa suu avoinna, joutuneen niin kovan mielenliikutuksen valtaan tämän huomion johdosta, että oli mahdotonta tietää, mitä hän tulisi tekemään, eikä hän edes itsekään sitä tietänyt. Jos hän puhuisi, olisivat puolisot hukassa. Roubaudin ja hänen katseet sattuivat yhteen, ja he kumpikin katsoivat toistensa sielun syvyyksiin. Seurasi hetken vaitiolo.
— Teidän käsityksenne ei siis ole sama, sanoi herra Denizet. Jos hän teistä näytti pienemmältä, niin sehän on epäilemätöntä, syystä että hän seisoi kumartuneena uhrinsa yli.
Hänkin katseli kumpaakin miestä. Hän ei ollut ajatellut voivansa näin käyttää hyväkseen tätä ristikuulustelua, mutta hänen ammattivaistonsa sanoi hänelle tällä hetkellä, että totuus oli ilmassa. Hänen uskonsa Cabuchea koskevaan asiainkäänteeseen alkoi jonkun verran horjua. Olisikohan Lachesnayes ollut oikeassa? Olisivatko tosiaankin vastoin kaikkea todennäköisyyttä tämä kunnon virkamies ja hänen nuori, herttainen vaimonsa rikollisia?
— Oliko miehellä täysiparta? kysyi hän Roubaudilta.
Tällä oli kyllä voimaa vastata, äänensä vähääkään väräjämättä;
— Täysiparta, ei suinkaan! Luulen, että hänellä ei ollut partaa laisinkaan.
Jacques ymmärsi, että hänelle tehtäisiin sama kysymys. Miten hän vastaisi? Hän olisi voinut vannoa, että miehellä oli täysiparta. Hänenhän ei itse asiassa tarvinnut vähääkään välittää näistä ihmisistä, ja miks'ei hän sitten sanoisi totuutta?
Mutta kun hän käänsi katseensa pois miehestä, sattui hänen silmiinsä vaimon katse, josta hän luki niin palavan rukouksen, koko hänen olentonsa niin täydellisen antautumisen, että hän aivan ällistyi. Häneen palasi vanha väristys: rakastiko hän siis häntä, voisiko hän siis rakastaa häntä lemmekkäästi, ilman luonnotonta hävittämishalua? Ja samassa silmänräpäyksessä hänen levottomuutensa vaikutti häneen omituisesti, päinvastaista, hänestä tuntui, kuin olisi hänen muistinsa himmentynyt, eikä hän enään tuntisi Roubaudia murhaajaksi. Koko murhanäytelmä oli nyt hänen edessään epäselvin ääriviivoin ja hän tuli siinä määrin epäröiväksi, että olisi kuolemaksensa katunut, jos olisi puhunut.
Denizet kysyi nyt häneltä:
— Oliko hänellä täysiparta, kuten herra Roubaudilla?
Ja Jacques vastasi rehellisesti:
— Minä en todellakaan voi sitä sanoa. Minä muistutan vieläkin siitä, että tuo kaikki kävi niin nopeasti. En tiedä mitään, enkä tahdo väittää mitään varmuudella.
Mutta Denizet oli itsepintainen, sillä hän tahtoi saada lopun epäluuloista alipäällikköä vastaan. Hän ahdisteli tätä ja hän ahdisteli veturinkuljettajaa ja pusersi vihdoin ensinmainitusta murhaajan täydelliset tuntomerkit.
Tämä oli pitkä ja karkeatekoinen, parraton ja oli ollut puettuna puseroon, s.o. hänen omien tuntomerkkiensä täydellinen vastakohta.
Mutta veturinkuljettajalta saattoi tuomari poimia ainoastaan kierteleviä yksitavuisia sanoja, jotka vahvistivat toisen tekemiä väitöksiä.
Tuomari palasi tämän johdosta ensimmäiseen vakaumukseensa: Hän oli oikeilla jäljillä, todistajan murhaajasta antama kuva havaittiin niin tarkaksi, että jokainen uusi erityiskohta siinä teki sen vieläkin varmemmaksi. Nuo syyttömästi epäillyt puolisot saattaisivat musertavalla todistuksellaan rikoksellisen mestauslavalle.
— Astukaa tuonne, sanoi hän Roubaud-puolisoille ja Jacquesille ja antoi heidän astua viereiseen huoneeseen, sitten kun he olivat allekirjoittaneet todistuksensa. Odottakaa siellä, kunnes kutsun teitä.
Heti sen jälkeen käski hän, että vanki tuotaisiin sisään ja oli niin hyvällä tuulella menestyksestään, että virkkoi notariollensa:
— Nyt, Laurent, on hän käsissämme.
Ovi avattiin ja kaksi santarmia toi suuren, pitkän, viidenkolmatta tai kolmenkymmenen vuotiaan miehen. Tuomarin viittauksesta he poistuivat ja Cabuche seisoi yksinään keskellä huonetta hämillään ja vastaan hangoittelevana kuin saarrettu eläin.
Hän oli suuri ja roteva voimakkaine kauloineen ja suunnattomine nyrkkeineen, vaalea ja valkohipiäinen, parta oli harvaa, melkein pelkkää kiharaa, keltaista haiventa, silkin pehmoista. Täyteläiset kasvot ja matala otsa osoittivat niukkaa ymmärrystä ja kiivasta luonnetta, joka noudatti hetken mielijohteita, mutta suuri suu ja neliskulmainen nenä, joka muistutti säyseän koiran kuonoa, ilmaisi juuri kuin hellyyden tarvetta ja nöyryyttä. Väkivallalla tuotuna luolastaan ja metsästään varhain aamulla ja suuttuneena syytöksistä, joita hän ei käsittänyt, sai hän jo ällistyksensä kautta ja repaleisella puserollansa sen epäiltävän vanginnäön, sen luihun rosvomuodon, minkä vankila antaa kunniallisimmallekin ihmiselle. Tuli hämärä ja hän katosi tuon tumman huoneen varjoon, kun vahtimestari toi sisään suuren lampun, joka loi kirkasta valoaan hänen kasvoillensa.
Denizet tarkasteli häntä suurilla, kirkkailla silmillään noiden raskaiden silmäluomien alta. Hän ei sanonut mitään, se oli äänetön kamppailu, ensimmäinen voimakoetus, ennen kun tuo hurja taistelu viekkauksineen ja ansoineen ja moraalisine kidutuksineen olisi alkava. Olihan hän rikoksellinen, häntä vastaan oli kaikki sallittua, hänellä ei enään ollut muuta oikeutta, kuin tunnustaa rikoksensa.
Kuulustelu alkoi sangen hitaasti.
— Tiedättekö, mistä rikoksesta teitä syytetään?
Cabuche murisi äänellä, joka oli paksuna voimattomasta vihasta:
— Minulle ei sitä ole sanottu, mutta minä epäilen mitä se on. Siitä on tarpeeksi asti lörpötelty!
— Tunnetteko presidentti Grandmorinin?
— Kyllä, liiankin hyvin!
— Eräs nuori tyttö, Louisette nimeltänsä, joka oli teidän rakastajattarenne, palveli kamarineitona rouva Bonnehonin luona.
Kivenhakkaaja joutui nyt pois suunniltansa raivosta. Hän oli niin katkeroittunut, että kaikki muuttui punaiseksi hänen silmissään.
— Ei, vaikka piru olisi! Ne, jotka sitä väittävät, ovat kirottuja valehtelijoita. Louisette ei suinkaan ollut minun rakastajattareni.
Tuomari oli uteliaana kuunnellut tätä purkausta. Hän poikkesi hiukan kuulustelusta ja sanoi:
— Te olette sangen hurjapäinen; teidät on tuomittu viideksi vuodeksi vankeuteen siitä, että eräässä kahakassa olette lyöneet miehen kuoliaaksi.
Cabuche painoi päänsä alas. Tämä tuomio oli hänen häpeänsä. Hän mutisi:
— Hän sen alkoi… Istuin vankilassa ainoastaan neljä vuotta ja sain yhden vuoden armahduksen.
— Te väitätte siis, jatkoi Denizet, ett'ei Louisette ollut teidän rakastajattarenne?
Cabuche pujoi taas nyrkkejänsä. Sitten lausui hän hiljaa ja katkonaisesti:
— Mutta ajatelkaahan, että hän oli vasta lapsi, ei edes neljäntoista vuotias, kun minä jälleen pääsin vapaaksi… Kaikki ihmiset karttoivat minua silloin ja olisivat voineet heittää kiviä minun päälleni. Mutta hän, jonka aina kohtasin metsässä, hän tuli luokseni ja jutteli ja oli niin herttainen… Meistä tuli hyvät ystävykset ja me kuljimme käsi kädessä. Se oli niin onnellista aikaa se…
On kyllä totta, että hän kasvoi, ja että minä ajattelin häntä. En voi muuta sanoa, olin rakastunut häneen, niin että olisin voinut tulla hulluksi. Hänkin piti paljon minusta, ja olisi kyllä voinut käydä, kuten te sanoitte, mutta hänet otettiin minulta pois ja hänelle hankittiin paikka Doinvilleen.
Kun sitten eräänä iltana tulin kotiin kivilouhimosta, tapasin hänet oveni edustalla. Hän oli silloin puoliksi mieletönnä ja niin rasittunut että hänellä oli polttavan kuuma. Hän ei ollut uskaltanut palata vanhempiensa luo ja etsi senvuoksi minut, kuollakseen minun luonani… Voi tuota kirottua sikaa! Minun olisi heti pitänyt pistää puukko hänen kurkkuunsa.
Tuomari puristi ohuet huulensa yhteen, ihmeissään siitä vilpittömyydestä, mikä ilmeni Cabuchen lausunnosta. Hänen oli selvästikin pakko pelata ovelammasti, hän oli tekemisissä voimakkaamman vastustajan kanssa, kuin oli luullutkaan.
— Niin, minä tunnen tuon rivon jutun, jonka te ja tyttö keksitte. Mutta muistakaa tarkoin, että presidentti Grandmorinin koko elämä kohotti hänet teidän syytöstenne yläpuolelle.
Ällistyneenä ja suurin, pyörein silmin sekä kalisevin hampain änkytti
Cabuche:
— Mitä me olemme keksineet?… Muut ne valehtelevat ja meitä syytetään valheista!
— Älkää näytelkö viattoman osaa… Olen jo kuulustellut Misardia, joka on naimisissa teidän rakastajattarenne äidin kanssa. Jos tarvis vaatii, niin minä kuulustelen häntä ja teitä vastatusten, jolloin saatte nähdä mitä hän ajattelee teidän jutustanne… Varokaa tarkoin vastauksianne. Meillä on todistajia, me tiedämme kaikki, ja te tekisitte viisaimmin puhumalla totta.
Hänen tavallinen menettelytapansa oli koettaa peloitella silloinkin, kun hän ei mitään tietänyt, ja kun hänellä ei ollut todistajia.
— Kiellättekö siis julkisesti ja kaikkialla kerskuneenne siitä, että te iskisitte suonta presidentti Grandmorinista?
— Siten kyllä olen sanonut. Ja minä sanoin sen aivan rehellisesti, sillä sormeni kovasti syhyivät!
Tuomari hämmästyi tästä hänen myöntämisestänsä niin kovin. Hän oli odottanut järjestelmällistä ja yhtämittaista kieltämistä. Mutta puhuteltu tunnusti nyt uhkauksensa. Mikähän viekkaus tässä piili? Peläten menettelevänsä liian kiireisesti, mietti hän silmänräpäyksen, silmäili Cabuchea tarkoin ja sitten yht'äkkiä tämän kysymyksen:
— Mitä teitte helmikuun 14 ja 15 päivien välisenä yönä?
— Laskeuduin levolle 6 ajoissa… En voinut oikein hyvin, ja serkkuni Louis teki minulle sen palveluksen, että ajoi kivikuorman Doinvilleen.
— Niin, serkkunne on nähty silloin, kun hän kuorminensa ajoi radan yli. Mutta kysyttäessä ei serkkunne ole voinut sanoa muuta, kuin että te olitte eronneet päivällisen ajoissa, ja ettei hän enään senjälkeen nähnyt teitä. Voitteko näyttää toteen että menitte makuulle kello kuudelta?
— Mitä tyhmyyksiä. En minä voi näyttää sitä toteen. Minulla on oma yksinäinen tupa metsänlaidassa. Minä sanon olleeni siellä, ja siinä kaikki.
Silloin päätti herra Denizet lyödä suuren iskun musertavalla väitteellä. Hänen kasvonsa jäykistyivät tahdonvoiman jännityksestä ja suu näytteli kokonaisen näytelmän.
— Minä sanon teille, mitä te teitte helmikuun 14 päivän iltana… Kello 8 te Barentinissa nousitte Rouenin junaan tarkoituksessa, mikä ei vielä ole tutkimuksesta käynyt selville. Te aijoitte palata kuriirijunalla, joka pysähtyy Rouenissa yhdeksän ja kolme, ja te olitte väkijoukossa asemasillalla, kun äkkäsitte presidentti Grandmorinin vaunussaan. Huomatkaa nyt, että minä varsin kernaasti myönnän, ett'ei se ollut mikään edeltäpäin suunniteltu rikos, vaan että te saitte sen ajatuksen vasta silloin… Teidän onnistui tungoksessa tunkeutua vaunuun, te odotitte, kunnes juna oli Malaunay-tunnelissa, mutta te olitte laskenut ajan väärin, sillä juna jätti tunnelin, juuri kun te teitte murhan… Sitten heititte ruumiin ulos ja poistuitte junasta Barentinissa, sitten kun myös olitte viskannut matkahuovan menemään… Sen te teitte.
Hän vakoili pienintäkin ryppyä Cabuchen punaisilla kasvoilla ja suuttui, kun tämä, joka aluksi oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti, lopuksi purskahti nauruun.
— Mitä juttua te kerrottekaan?… Jos minä olisin sen tehnyt, niin puhuisin siitä.
Sitten jatkoi hän tyynesti:
— Minä en ole sitä tehnyt, mutta minun olisi pitänyt tehdä se. Niin, hitto vieköön, olempa pahoillani, etten ole sitä tehnyt.
Denizet ei voinut saada Cabuchelta urkituksi mitään. Hän toisti turhaan kysymyksensä, palasi kymmenen kertaa samoihin asioihin, vaikkakin eri teitä. Ei, yhä vaan ei! Hän ei ollut se. Hän kohautti olkapäitänsä ja piti sitä hullunkurisena. Häntä vangittaessa oli tutkittu hänen majansa, vaan ei oltu löydetty aseita, pankinseteleitä eikä kelloa, mutta raskauttavana todistuksena oli otettu takavarikkoon housut, joissa oli muutamia pieniä veripilkkuja. Hän päästi uuden naurunhohotuksen: Olipa sekin soma juttu: jänis, jonka hän oli pyydystänyt ansaan, oli tahrinut hänen säärensä vereen!
Nyt oli se tuomari, joka rikoksesta saamassaan päähänpälkähtämässä kadotti jalansijan ja liian suuressa ammattitaidossaan sekotti asian ja joutui pois yksinkertaisesta totuudesta. Tuo yksinkertainen mies, joka ei pystynyt käyttämään viekkautta, kävi alituisella kieltäytymisellään voittamattomaksi, ja se saattoi Denizetin vähitellen aivan raivoihinsa. Sillä hän ei voinut muuta, kuin pitää häntä syyllisenä ja jokainen uusi kieltäminen ärsytti häntä vielä enemmän, koska hän piti sitä itsepintaisena pysymisenä valheessa ja hurjuudessa. Mutta hän kyllä pakottaisi hänet paljastamaan itsensä.
— Te siis kiellätte?
— Tietysti, koska minä en ole se… Jos minä se olisin, niin minä ylpeilisin ja puhuisin siitä.
Denizet nousi nyt kiivaasti ylös ja avasi itse pienen viereisen huoneen oven. Ja kutsuttuaan sisään Jacquesin, kysyi hän häneltä:
— Tunnetteko tämän miehen?
— Kyllä, minä tunnen hänet, vastasi veturinkuljettaja hämmästyneenä.
Olen ennen nähnyt hänet Misardin luona.
— Ei, ei … tunnetteko hänet rautatievaunussa olleeksi murhaajaksi?
Jacques kävi heti varovaiseksi. Eihän hän sitä paitsi tuntenutkaan häntä rautatievaunussa olleeksi. Tuo toinen oli näyttänyt hänestä lyhyemmältä ja tummemmalta. Hän oli juuri sanomaisillaan sen, kun huomasi, että se olisi liiaksi pitkälle uskallettua. Ja sen vuoksi vastasi hän edelleenkin vältellen:
— En tiedä, en voi sitä sanoa… Minä vakuutan, herra tuomari, ett'en voi sitä sanoa.
Viipymättä kutsui Denizet nyt sisään Roubaud-puolisot vuorostansa ja kysyi heiltä:
— Tunnetteko te hänet?
Cabuche hymyili edelleen. Hän ei hämmästynyt ja nyökkäsi Séverinelle, jonka hän oli tuntenut, kun tämä nuorena tyttönä asui Croix-de-Maufrasissa. Mutta Séverine ja hänen miehensä ällistyivät, saadessaan nähdä hänet. He ymmärsivät, että hän oli se vangittu, josta Jacques oli maininnut, ja että hänen pyyntönsä oli aiheuttanut heidän uudelleen kuulustelemisensa. Roubaud oli hämillään ja peljästyksissään hänen yhdennäköisyydestään sen olemattoman murhaajan kanssa, jonka tuntomerkit hän oli kuvannut suorastaan omiensa vastakohdaksi. Tämä oli sula sattuma, ja hän joutui siitä niin sekaannuksiinsa, ett'ei tietänyt, mitä vastaisi.
— No, tunnetteko hänet?
— Herra Jumala! Se oli, sanon sen vieläkin kerran, pelkkä mielikuvite, henkilö, joka liipaisi minua… Hän on kyllä tuon toisen mittainen, ja vaaleatukkainen ja parraton…
— Tunnetteko hänet?
Alipäällikkö tunsi ahdistusta ja hänen koko ruumiinsa vapisi sisällisestä, äänettömästä taistelusta, mutta itsesäilytysvaisto voitti.
— En voi sitä varmasti väittää. Mutta yhdennäköisyys on suuri.
Nyt alkoi Cabuche kiroilla. Hän ei voinut muuta kuin lopen ikävystyä ja suuttua sellaisista jutuista. Koska se ei ollut hän, niin tahtoi hän lähteä tiehensä. Veri nousi hänen päähänsä, hän huitoi nyrkeillään ja tuli niin hirmuiseksi, että täytyi kutsua santarmit viemään hänet pois.
Mutta Denizet riemuitsi tästä rajuudesta, näistä ahdistetun petoeläimen ponnistuksista, joka tahtoo murtautua ulos. Nyt oli hänen vakaumuksensa järkähtämätön ja hän osoitti sen.
— Huomasitteko hänen silmiänsä? Silmistä minä heidät tunnen! Hän on nyt saanut tarpeeksensa ja on meidän hallussamme.
Roubaud-puolisot katsoivat jäykästi toisiinsa. Nyt oli se siis ohi, he olivat pelastetut, koska oikeus oli saanut rikollisen käsiinsä. He olivat edelleenkin hiukkasen hämillään ja heillä oli paha omatunto sen osan johdosta, jota heidän oli asiainhaarain pakosta ollut pakko näytellä. Mutta heidän ilonsa karkoitti kaikki epäillykset. He hymyilivät Jacquesille ja odottivat keventynein mielin ja ikävöiden raittiiseen ilmaan, että tuomari antaisi heidän kaikkien kolmen lähteä, kun vahtimestari samassa tuli tuomaan kirjettä.
Denizet istuutui taasen nopeasti pöytänsä ääreen ja luki kirjeen hyvin tarkkaan, unhoittaen noiden kolmen todistajan läsnäolon. Se oli kirje ministeriöltä, se viittaus jota hänen olisi pitänyt odottaa, ennen kun uudelleen joudutti tutkimista. Ja kirjeen sisällys lienee vähentänyt hänen voittoriemuansa, sillä vähitellen hänen kasvonsa jäykistyivät ja niille palasi järkähtämätön synkkyytensä. Silmänräpäykseksi hän kohotti päätään ja vilkaisi Roubaud-puolisoihin, kuin olisi kirje muistuttanut häntä heistä.
Heidän lyhyt ilonsa loppui nyt, he vaipuivat takaisin samaan ikävään mielialaan ja tunsivat jälleen olevansa pulassa. Miksi oli hän nyt niin katsellut heitä? Oliko Pariisissa löydetty tuo varomaton, kolme riviä sisältävä kortti, jonka takia hän alati oli ollut levoton? Séverine tunsi varsin hyvin herra Camy-Lamotten, jonka hän usein oli tavannut presidentin luona, ja tiesi että hän oli saanut tehtäväkseen järjestää vainajan paperit. Roubaudia kalvoi katkera katumus sen johdosta, ettei hän ollut ajatellut lähettää vaimoansa Pariisiin edullisille vierailuille ja ainakin hankkimaan varmuutta ylisihteerin suojeluksesta siltä varalta, että yhtiön johtokunta ikävystyisi noihin pahoihin huhuihin ja erottaisi hänet virastaan. He eivät kääntäneet silmiänsä tuomarista ja tunsivat molemmat levottomuutensa kasvavan sikäli kuin näkivät hänen käyvän synkemmäksi. Häntä näkyi vaivaavan tuo kirje, joka sotki sekaisin koko hänen menestyksellisen päivätyönsä.
Vihdoin laski Denizet kirjeen pois ja oli hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen Roubaud-puolisoihin ja Jacquesiin. Sitten hän tyytyi kohtaloonsa ja puhui ääneensä itsekseen:
— No niin, saammehan nähdä, asia täytyy ottaa vielä kerran käsiteltäväksi… Saatte lähteä.
Mutta kun heidän kaikkien kolmen piti lähteä, ei hän voinut vastustaa haluansa saada varmuutta, luoda valoa siihen tärkeään kohtaan, joka turmeli hänen uuden järjestelmänsä, vaikkakin häntä kehoitettiin olemaan tekemättä mitään enempää ilman edelläkäypää yhteistä neuvottelua.
— Ei, te voitte jäädä vielä silmänräpäykseksi, sanoi hän
Jacquesille, minulla on vielä kysymys tehtävänä teille.
Roubaud-puolisot odottivat käytävässä. Ovet olivat avoinna, mutta he eivät voineet lähteä tiehensä, jokin pidätti heitä, ahdistus sen johdosta, mitä tuomarin huoneessa tapahtui, fyysillinen mahdottomuus mennä pois ennen kun olivat saaneet kuulla Jacques'ilta, mitä häneltä vielä oli kysytty. He seisoivat liikkumattomina samassa paikassa, vaikka jalkansa olivat lopen väsyneet. Vihdoin vaipuivat he äänettöminä vieretysten samalle penkille, jossa aikaisemmin olivat tuntikausia odottaneet.
Kun veturinkuljettaja jälleen tuli näkyviin, nousi Roubaud sangen vaivaloisesti seisoalleen.
— Me odotimme teitä, saadaksemme seuraa ratapihalle… No?
Mutta Jacques käänsi tuskastuneena päänsä poispäin, ikään kuin olisi hän tahtonut välttää Séverinen katsetta, joka oli häneen kiinnitetty.
— Hän ei nyt tiedä enempää kuin ennenkään, hän vain sekoittaa asian. Nyt kysyi hän minulta, eikö murhaajia ollut kaksi. Ja kun minä Havressa olin puhunut mustasta kasasta, joka makasi ukon jalkojen päällä painamassa, niin kysyi hän minulta siitä… Hän näyttää olevan sitä mieltä, että se vain oli matkahuopa. Hän noudatti sen ja minun täytyi lausua siitä mielipiteeni… Niin, Herra Jumala, ehkä se olikin matkahuopa.
Roubaud-puolisot vapisivat. Oltiin heidän jäljillänsä, ja tämä nuoren miehen lausuma sana voisi syöstä heidät perikatoon. Hän tiesi varmasti, miten asianlaita oli, ja lopultakin hän saataisiin lörpöttelemään siitä.
Vaitiollen kulkivat he pois oikeuspalatsista, rouva Roubaudin kävellessä molempien herrojen välissä.
Heidän saavuttuaan kadulle, virkkoi alipäällikkö:
— Sepä totta, toveri, vaimoni täytyy matkustaa päiväksi Pariisiin asioita toimittamaan. Tekisitte sangen kauniisti, jos pitäisitte hänestä huolta siinä tapauksessa, että hän jotakin apua tarvitsee.
V.
Minuutilleen neljännestä yli kahdentoista ilmoitti Pont de l'Europen luona oleva vartia ohjesäännöissä määrätyillä kahdella torventörähdyksellä Havren pikajunan, joka nyt tuli esiin Batignolles-tunnelista. Kääntöpyörä pantiin liikkeelle ja päästäen lyhyen vihellyksen ajoi juna ratapihalle, natisten, savuten ja valuen rankkasadetta, jota oli kestänyt Rouenista saakka.
Asemamiehet eivät vielä olleet vääntäneet vaunuovien salpoja auki, kun muuan ovi avautui ja Séverine hyppäsi reippaasti asemalaiturille, ennen kun juna edes oli oikein pysähtynyt. Hänen vaununsa oli loppupäässä ja hänen täytyi sen vuoksi kiiruhtaa, päästäkseen veturin luo tuon vaunuista nousseiden matkustajain muodostaman vahvan virran sekä lasten ja matkakapineiden sekamelskan lomitse. Jacques seisoi veturissa, odottaen menoa veturitalliin, sillä aikaa kun Pecqueux rievulla pyyhkieli messinkiheloja.
— Siitä on siis suostuttu, sanoi Séverine, nousten varpaisilleen. Minä olen kello 8 Rue Cardinetin varrella, ja te olette silloin niin kiltti, että esitätte minut päälliköllenne, jotta voin lausua hänelle kiitokseni.
Roubaud oli keksinyt sen tekosyyn, että hänen oli kiitettävä Batignollen veturivarikon päällikköä jostakin palveluksesta, minkä tämä muka oli tehnyt. Siten pääsisi Séverine tilaisuuteen käyttää Jacquesin avuliaisuutta hyväksensä sekä voisi vetää nauhat kireämmälle ja vaikuttaa häneen.
Nokisena, läpimärkänä ja väsyneenä taistelussa sadetta ja tuulta vastaan, loi Jacques häneen ankaran katseen, eikä vastannut. Havresta lähdettäessä ei hän ollut voinut vastata kieltävästi hänen miehelleen, mutta ajatellessaan olevansa kahden kesken hänen kanssaan hän ällistyi, sillä hän tunsi liiankin hyvin nyt himoitsevansa häntä.
— Vai kuinka? toisti Séverine hymyillen ja loi häneen suloisesti hyväilevän katseen, vaikkakin häntä sekä hämmästytti että loukkasi nähdä hänet noin likaisena ja melkein tuntemattomana. — Minä luotan teihin.
Kun hän kurkotti vieläkin enemmän ja nojasi käsineen peittämän kätensä erääseen rautavedikkeeseen, oli Pecqueux siksi kohtelias, että varoitti häntä.
— Varokaa, te ryvötätte itsenne.
Jacquesin täytyi silloin lopultakin vastata, mutta hän teki sen hyvin yrmeällä äänellä:
— Niin, Rue Cardinet… Ellen minä vaan sula tässä kirotussa sateessa. Nyt on oikea koiranilma.
Séverine punastui Jacquesin viheliäisen tilan johdosta ja lisäsi, juuri kuin olisi viimemainittu saanut kärsiä ainoastaan hänen tähtensä:
— Voi minkälaiselta te näytätte, ja minun kun oli niin hyvä olla!… Minä ajattelin teitä ja olin vallan epätoivoissani, kun satoi niin hirveästi… Minä joka iloitsin siitä, että te toitte minut tänne ja veisitte minut tänä iltana pikajunalla takaisin!
Mutta tämä rakastettava ja hyvin hellä tuttavallisuus näytti vain saattavan hänet vieläkin levottomammaksi ja häntä rauhoitti se, kun kuului huuto: "Peräyttäkää!" Hänelle tuli silloin kiire antaa höyrypillin soida, jolloin lämmittäjä viittasi Séverineä menemään pois tieltä.
— Kello 3!
— Niin, kello 3!
Veturin lähtiessä liikkeelle, oli Séverine viimeinen, joka poistui asemalaiturilta. Kun hän Rue d'Amsterdamilla aikoi avata sateenvarjonsa, huomasi hän iloksensa, että sade oli tauonnut. Hän käveli aina Place de Havrelle saakka, jossa hän hetken mietittyään katsoi parhaaksi heti syödä aamiaista. Kello oli nyt viisikolmatta minuuttia yli yhdentoista; hän meni erääseen Rue Saint-Lazaren kulmauksessa sijaitsevaan ravintolaan tilasi itselleen kyljyksen paistettujen munien kera. Hän söi hyvin hitaasti ja vaipui kokonaan samoihin ajatuksiin, jotka olivat kiusanneet ja vainonneet häntä nyt useampia viikkoja. Tällöin hän kalpeni, kävi levottomaksi, eikä hänellä enään ollut jäljellä sävyisää vietteleväistä hymyänsä.
Roubaud oli pitänyt vaarallisena odottaa kauemmin ja oli sen vuoksi edellisenä iltana, eli kaksi päivää jälkeen Rouenissa pidetyn kuulustelun, tullut siihen päätökseen, että Séverinen oli matkustettava tervehtimään herra Camy-Lamottea, ei ministeriöön, vaan hänen kotiinsa Rue du Rocherin varrelle, missä hän asui eräässä aivan Hôtel Grandmorinin vieressä sijaitsevassa hotellissa. Séverine tiesi hänen olevan tavattavissa siellä klo 1, eikä sen vuoksi pitänyt kiirettä. Hän ajatteli sitä, mitä sanoisi ja koetti arvata hänen vastauksensa, jott'ei antaisi minkään sekaannuttaa itseänsä.
Se oli uusi levottomuuden syy, mikä edellisenä iltana oli jouduttanut hänen matkustamistansa. Juorukellojen kautta asemalla oli hän saanut kuulla rouva Lebleun ja Philomènen kertoneen kaikkialla, että yhtiö erottaisi Roubaudin, koska hänen virassa pitämisensä katsottiin muka häpäisevän yhtiötä. Ja pahinta oli, että herra Dabadie suoraan kysyttäessä ei ollut sitä kieltänyt, mikä seikka antoi huhulle sangen suuren merkityksen. Hänen oli silloin välttämätön pakko rientää Pariisiin puhumaan heidän puolestansa ja ennen kaikkea anomaan tämän mahtavan henkilön suojelusta, kuten ennen presidentin.
Mutta sellaisen pyynnön takana joka ainakin kelpaisi selittämään vieraisilla käyntiä, oli vieläkin pakottavampi vaikutin, nimittäin heidän tuntemansa polttava, ääretön tarve saada tietoja asemasta, sama tarve, joka pakottaa rikoksellisen ennemmin ilmaisemaan itsensä kun olemaan tietämättömyydessä. Tietämättömyys olisi tappanut heidät nyt, kun he tunsivat tulleensa ilmi, sitten kun Jacques oli kertonut heille, että viranomaiset epäilivät vielä toisenkin murhaajan olevan olemassa. He olivat väsymättömät keksimään uusia otaksumia kirjeen löytämisestä, uuden tutkimuksen toimeenpanemisesta j.n.e. Tunnin toisensa jälkeen he odottivat kotitarkastusta, vangitsemista; ja heidän tuskansa tulivat niin suuriksi ja pieninkin asia, mikä tapahtui heidän läheisyydessään, teki niin uhkaavan ja levottomuutta herättävän vaikutuksen heihin, että he lopulta pitivät hirmukohtausta parempana, kuin tätä alituista levottomuutta. He halusivat saada varmuutta ja päästä kauemmin kitumasta.
Séverine söi kyljyksensä ja vaipui niin ajatuksiinsa, että ihan säpsähti hämmästyneenä siitä, että oli julkisessa ravintolassa. Kaikki kävi maultansa niin karvaaksi ja hänen oli niin vaikea niellä mitään, eikä hän voinut edes juoda kahvia. Mutta miten hitaasti hän söikään, kello oli tuskin neljännestä yli kahdentoista, kun hän läksi ravintolasta. Vielä kolme neljännestuntia kulutettavana! Hän, joka jumaloi Pariisia, ja oli niin ihastunut kaduilla kuljeskelemiseen niinä harvoina kertoina, joina hän oli siellä, hän tunsi nyt olevansa niin eksynyt ja peloissaan ja kärsimätön saamaan lopun kaikesta ja sitten piiloutumaan. Katukäytävät alkoivat jo kuivaa ja vieno tuuli ajoi pilvet kokonaan pois. Hän kulki Rue Tronchetia alaspäin ja saapui la Madeleinen luona olevalle kukkatorille. Nyt oli yksi noista viimeisistä, kalpeista maaliskuun talvipäivistä, jolloin varsinkin kevätesikköjen ja atsaleeojen tuonti on niin runsas. Hän vaelteli puolisen tuntia tässä varhaisessa keväässä ja vaipui epämääräisiin haaveiluihin, ajatellen Jacquesia vihollisena, jolta hänen oli riistettävä aseet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jo käynyt Rue du Rocherin varrella, ja että kaikki kävisi hyvin sillä taholla, että hänen nyt vain oli päästävä varmuuteen tuon nuoren miehen vaitiolosta. Mutta se oli varsin hankala yritys, ja hänen aivoillaan oli paljon tekemistä, keksiessään kaikenlaisia romantillisia suunnitelmia, joiden mukaan se tapahtuisi. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut väsymystä eikä levottomuutta, vaan tuuditti hänen ajatuksensa hiljaiseen lepoon.
Mutta silloin äkkäsi hän äkisti erään huvimajan kellon … kymmenen minuuttia yli yhden. Hän ei ollut toimittanut asiaansa, hänet valtasi uudelleen tuska asiain todellisen tilan johdosta ja hän kiiruhti Rue du Rocherille.
Herra Camy-Lamottesin hotelli sijaitsi mainitun kadun ja Rue de Naplesin kulmauksessa, ja Séverinen täytyi kulkea ohi Grandmorinin hotellin, joka lepäsi siinä autiona ja hiljaisena, alaslasketuin akuttimin. Hän katsahti ylöspäin ja joudutti askeleitansa. Hän muisti viimeisen käyntinsä tässä talossa, ja näki sen seisovan suurena ja uhkaavana edessänsä. Ja kun hän muutaman askeleen pääsi siitä, vaistomaisesti kääntyi ympäri ja katsoi taakseen, kuin kirkuvan väkijoukon takaa-ajama henkilö, huomasi hän vastapäätä olevalla katukäytävällä Rouenin tutkintotuomarin, herra Denizetin, joka myös käveli katua ylöspäin. Hän pysähtyi ällistyneenä. Oliko hän huomannut hänet, kun hän silmäili taloa? Ei, tutkintotuomari käveli tyyneesti ja hän päästi hänet edelle, kulkien hyvin levottomana hänen perässään. Ja hän sai uuden piston sydämmeensä, nähdessään Denizetin Rue de Naplesin kulmauksessa soittavan Camy-Lamotten ovikelloa.
Hän joutui aivan suunniltaan peljästyksestä. Nyt ei hän ainakaan uskaltaisi mennä sinne. Hän kääntyi ympäri, joutui Rue de Edimbourgille ja kulki sitä Pont de Europeen saakka. Vasta siellä luuli hän olevansa turvassa. Hän ei hämmingissään enää tietänyt, minne menisi tai mihin ryhtyisi, ja nojasi liikkumattomana kaidepuihin ja katseli rantarakennelmien lävitse alas tuolle laajalle asema-alueelle, jolla junat lakkaamatta tulivat ja menivät. Hän seurasi niitä peljästyneillä katseillaan, hän oli vakuutettu siitä, että tuomari oli tullut sinne murha-asian takia, että he molemmat puhuivat hänestä, että hänen kohtalonsa ratkaistiin juuri tällä hetkellä. Epätoivoissaan sai hän silloin halun mieluimmin heti heittäytyä junan alle, kuin palata Rue du Rocherille. Hän saattoi juuri nyt nähdä erään junan tulevan ulos kaukoliikennettä varten varatulta junasillalta. Se kulki hänen jalkojensa alitse ja haalea, valkoinen savupyörre lehahti vasten hänen kasvojansa.
Mutta ajatus siitä, että matka silloin olisi ollut tyhmä ja hyödytön, ja siitä hirveästä tuskasta, minkä hän jälleen veisi mukanansa kotiin, ellei hänellä olisi kylliksi voimia hankkia itsellensä varmuutta, pääsi silloin valtaan sellaisella painolla, että hän päätti viiden minuutin kuluessa voittaa takaisin rohkeutensa. Veturit sähisivät ja hän seurasi silmillänsä pientä sellaista, joka kuljetti erästä junaa kiertolinjalle. Ja nostaen katseensa ylös vasemmalle, tunsi hän pakkahuoneen yläpuolella, korkealla Amsterdamin kujan varrella olevassa talossa Victoire eukon akkunan ja hän näki jälleen olevansa siellä miehensä kanssa, tuijottaen alas akkunasta vähää ennen tuota inhoittavaa kohtausta, joka oli syynä koko heidän onnettomuuteensa. Tämä palautti muistiin hänen vaarallisen asemansa niin kirvelevällä tuskalla, että hän heti tunsi olevansa valmis uhmailemaan kaikkea, saadakseen siitä lopun. Torventörähdykset ja pitkäveteinen jyrinä huumasivat häntä ja taajat savupilvet, jotka lensivät Pariisin kirkkaalle, avaralle taivaalle, katkaisivat näköalan. Hän palasi nyt Rue du Rocherille ja kulki kuin olisi mennyt itsemurhaa tekemään, kiireisin askelin, äkisti ruvettuaan pelkäämään ett'ei enää tapaisi häntä kotona.
Kun Séverine oli painanut soittojohdon nappulaa, kiiti jäätävä peljästys jälleen hänen lävitsensä. Mutta palvelija oli jo kysynyt hänen nimeänsä ja pyytänyt häntä istuutumaan odotushuoneeseen. Hiljaa avattujen ovien kautta kuuli hän sangen selvästi kahden henkilön välisen vilkkaan keskustelun. Sitten syntyi syvä ja täydellinen äänettömyys. Hän ei tuntenut mitään muuta, kuin sen, miten kumeasti hänen ohimojensa kohdalla tykytti. Hän sanoi itselleen, että tuomari vielä harkitsi asiaa, ja että hän epäilemättä saisi odottaa sangen kauan, mikä tuntuisi hänestä sietämättömältä. Mutta hän hämmästyi: palvelija antoi hänen astua sisään. Tuomari ei varmaankaan ollut lähtenyt, ja Séverine aavisti hänen seisovan piilossa oven takana.
Hän oli viety suureen, synkkään virkahuoneeseen, jossa oli tummat huonekalut, paksu matto ja paksut oviverhot, mitkä tekivät sen niin umpinaiseksi, ett'ei mikään ääni ulkoa voinut tunkeutua sisälle. Mutta siellä oli kukkia, vaaleita ruusuja pronssikorissa, jotka kaikessa tässä ankarassa totisuudessa ilmaisivat salattua lempeyttä, harrastusta mukavaan elämään. Talon isäntä seisoi suorana. Varsin moitteettomasti istuvassa takissaan ja kapeine kasvoineen, mitkä harmaantunut poskiparta teki jonkun verran suuremmiksi, näytti hän tosin ankaralta ja vakavalta, mutta hänellä oli vielä notkea vartalo ja oli hän myös jonkun verran säilyttänyt vanhan maailmanmiehen hienoutta ja ylhäisyyttä, jonka tarkoituksellisen, virallisen jäykkyyden taakse hymy tuntui voivan piiloutua. Huoneessa vallitsevassa hämärässä hän näytti sangen ylhäiseltä ja arvokkaalta.
Séverine tunsi sisään astuessaan, kuinka lämmin, ummehtunut ilma painosti hänen rintaansa. Hän näki siellä ainoastaan herra Camy-Lamotten, joka katseli häntä, kun hän lähestyi. Camy-Lamotte ei antanut mitään merkkiä kehoittaakseen häntä istumaan, eikä osoittanut olevansa halukas alottamaan keskustelua, vaan odotti, että hän selittäisi syyn käyntiinsä. Tämä vielä pidensi vaitioloa, mutta ankaralla ponnistuksella sai Séverine äkkiä itsehillitsemiskykynsä takaisin ja astui kylmäverisenä ja varovaisena vaaraa vastaan.
— Herra ylisihteeri, suvainnette suoda anteeksi rohkeuteni koettaa vedota teidän hyväntahtoiseen muistiinne. Te tunnette sen korvaamattoman vahingon, minkä olen kärsinyt, ja nykyisessä hyljätyssä tilassani olen rohjennut toivoa teiltä jossain määrin edelleenkin saavani sitä puolustusta ja suojelusta, jota teidän ystävänne, minun niin katkerasti kaivattu suojelijani, meille lahjoitti.
Camy-Lamotte ei silloin voinut muuta, kuin viittauksella kehoittaa häntä istumaan, sillä tämä oli naisellisen teeskentelyn synnynnäisellä taidolla lausuttu täysin vilpittömällä äänellä, liikanaisetta nöyryydettä taikka surutta. Mutta hän ei vieläkään virkkanut mitään, vaan istuutui itsekin ja odotti. Oivaltaessaan, että hänen oli tarkemmin selitettävä sanottavansa, jatkoi Séverine:
— Pyydän saada muistuttaa teitä siitä, että minulla on ollut kunnia tavata teidät Doinvillessä. Voi, se oli onnellinen aika minulle… Nyt on paha aika tullut, ja minulla on ainoastaan teidät, minä pyydän teidän apuanne sen miehen nimessä, jonka me molemmat olemme kadottaneet. Te, joka olitte niin kiintynyt häneen, täydentäkää te hänen hyvätyönsä, korvaatkaa te hänet.
Ylisihteeri kuunteli hänen puhettansa ja katseli häntä; ja kaikki hänen epäluulonsa järkähtivät; Séverine näytti näet siinä määrin luonnolliselta ja viehättävältä kaipauksessaan ja rukouksissaan. Se lyhyt, nimetön kirjelappu, jonka hän oli löytänyt Grandmorinin paperien joukosta, ei hänen mielestään ollut voinut tulla keneltäkään muulta, kuin Séverineltä, jonka myöntyväisyys presidentin toivomuksiin ei hänelle ollut tuntematon. Jo ilmoitus hänen tulostaan oli aivan äsken saanut hänet täydellisesti vakuutetuksi siitä, ja hän oli keskeyttänyt keskustelunsa tuomarin kanssa ainoastaan saadakseen varmuutensa vahvistetuksi. Mutta mitenkäpä olisi häntä voinut luulla rikokselliseksi kukaan, joka näki hänet niin lempeänä ja hurskaana.
Hän tahtoi kuitenkin päästä siitä täydellisesti selville, ja pysyen edelleen mitä totisimman näköisenä, sanoi hän:
— Selittäkää tarkemmin… Minä muistan teidän varsin hyvin, enkä muuta pyydä kuin olla teille hyödyksi, ellei se kohtaa mitään vastusta.
Séverine kertoi nyt kiertelemättä, kuinka hänen miestään uhkasi virkaero. Häntä kadehdittiin kovin hänen kelvollisuutensa ja sen korkean suojeluksen takia, jota hän tähän saakka oli nauttinut. Nyt, kun luultiin häneltä puuttuvan puolustajia, toivottiin voitavan riemuita ja ponnistettiin kaksin verroin. Hän ei kuitenkaan maininnut ketään nimeltä erikseen, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta hän puhui hyvin harkituin sanoin. Päättäessään lähteä Pariisiin oli hän kuitenkin ollut vakuutettu siitä, että ripeä puuttuminen asiaan oli välttämätön. Kentiesi oli se seuraavana päivänä liian myöhäistä: hän pyysi sen vuoksi pikaista apua ja tukea.
Hän lausui kaiken tämän esittämällä niin runsaasti loogillisia tosiasioita ja hyviä syitä, että näytti todellakin mahdottomalta, että hän olisi vaivannut itseänsä jossakin muussa tarkoituksessa.
Camy-Lamotte otti huomioon hänen huultensa pienimmät ja huomaamattomimmatkin värähdykset ja iski nyt ensimmäisen iskun.
— Minkä vuoksi sitten yhtiö erottaisi teidän miehenne? Ei suinkaan sillä ole mitään vakavaa moitetta häntä vastaan?
Séverine ei liioin kääntänyt katsettansa hänestä ja vakoili hänen kasvojensa pienempiäkin ryppyjä ja kysyi itseltänsä, oliko mies löytänyt kirjeen. Ja vaikka kysymys olikin sangen viaton, tuli hän äkkiä vakuutetuksi siitä, että kirje oli jossakin tässä huoneessa. Camy-Lamotte tietää jotakin, sillä hän asetti paulan hänen eteensä ja tahtoi nähdä, uskaltaisiko hän puhua erottamisen todellisista syistä. Mies oli muuten antanut niin suuren painon sanoillensa, että Séverine tunsi, kuinka hänen vaaleat, raukeat silmänsä tutkistelivat häntä hänen sisimpään olemukseensa saakka.
Hän uhmaili nyt vaaraa urheasti.
— Voi, Jumalani, se on kerrassaan kuulumatonta, mutta on epäilty, että me tuon onnettoman testamentin takia olisimme ottaneet hengen hyväntekijältämme. Meidän ei ollenkaan ole ollut vaikea näyttää syyttömyyttämme toteen. Mutta tuollaisista häpeällisistä syytöksistä jää aina jotakin jäljelle ja yhtiön johtokunta epäilemättä pelkää häväistysjuttuja.
Camy-Lamotte tunsi uudelleen olevansa ihmeissään ja hämillään, kuullessansa tätä suoruutta ja olletikin sitä kunniallista tapaa, jolla nainen tämän lausui. Hän, joka ensi silmänräpäyksessä oli arvellut, ett'ei Séverine olisi minkään näköinen, alkoi sitä paitsi nyt pitää häntä perin vietteleväisenä nöyrine, myöntyväisine ilmeineen sinisissä silmissään tuon valtavan, mustan hiuskasan alla. Ja hän ajatteli ystäväänsä Grandmorinia sekä kateudella että ihailulla: Kuinka hitossa oli tämä, joka kumminkin oli kymmenen vuotta häntä vanhempi, oli voinut kuolemaansa saakka omistaa sellaisia naisia, kun hänen sitä vastoin jo oli täytynyt olla sellaisitta leikkikaluitta, ollakseen menettämättä sitä vähää ydintä, mikä hänessä vielä oli jäljellä? Nainen oli todellakin varsin ihastuttava ja hieno, ja nyt jo epä-itsekkääksi käyneen rakastajan hymy mursi rikki ylhäisen kylmän kasvojen-ilmeen, mikä soveltui vihamiehelle, joka oli saanut ikävän asian niskoillensa.
Mutta nyt Séverine hairahtui. Hän tunsi voimansa ja muuttui röyhkeäksi. Hän näet virkkoi:
— Me emme ole niitä ihmisiä, jotka tappavat rahoja saadakseen. Olisi tarvittu jokin muu vaikutin, ja sellaista ei ollut.
Camy-Lamotte katsoi häneen ja huomasi, miten hänen suupielensä nytkähtivät. Hän se oli. Nyt oli hän aivan lujasti vakuutettu siitä. Ja Séverine itse ymmärsi olevansa hänen vallassaan siitä, että hän oli lakannut hymyilemästä, ja että hänen leukansa nyt alkoi nytkähdellä. Hän tunsi olevansa voimaton, oli kuin ei häntä enään olisi ollut olemassa. Mutta hän istui kuitenkin yhä suorana tuolillansa, kuuli edelleen puhuvansa samalla tasaisella äänellä ja sanovansa, mitä sanottaman piti. Keskustelua jatkettiin, mutta tämän jälkeen ei kumpaisellakaan ollut mitään toiselta tiedusteltavaa; ja merkityksettömin sanoin puhuivat molemmat nyt ainoastaan sellaisista aineista, jotka eivät heitä huvittaneet. Camy-Lamottella oli kirje, ja hän, Séverine, oli sen kirjoittanut. Tämä ilmeni yksinpä heidän vaitiolostaankin.
— En tahdo kieltäytyä, sanoi Camy-Lamotte lopuksi, puolustamasta teitä yhtiölle, jos te todellakin olette avun arvoiset. Odotan liikennepäällikön juuri tänä iltana tulevan luokseni erään toisen asian takia… Mutta minä tarvitsen muutamia tietoja. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa miehenne nimi, ikä ja virka-ansiot, sanalla sanoen kaikki, mitä tarvitaan, jotta minä perehtyisin asemaan.
Hän työnsi nyt Séverinen eteen pienen divaanipöydän, mutta katseli poispäin hänestä, jott'ei hän ylen pahasti peljästyisi. Hän vapisi: Camy-Lamotte halusi saada mallin hänen käsialastaan, voidakseen verrata sitä kirjeeseen. Silmänräpäyksen hän epätoivoissaan mietti jotakin tekosyytä, koska oli päättänyt olla kirjoittamatta. Sitten ajatteli hän: Mitäpä se hyödyttää, koska kerran hän tunsi todellisen asianlaidan. Ainahan he voisivat saada haltuunsa joitakuita hänen kädestänsä lähteneitä rivejä.
Nähtävästi levottomuudetta ja kuin olisi se ollut yksinkertaisin asia maailmassa, kirjoitti hän mitä toinen pyysi, samalla kun tämä seisoi hänen takanansa ja heti tunsi täydellisesti saman käsialan, vaikka se oli suurempaa ja vähemmän vapisevaa kuin kirjeessä. Hän piti tuon pienen, solakan naisen tekoa oikein urheana ja hymyili uudelleen, milloin ei tämä voinut häntä nähdä, sellaisen kokeneen miehen hymyilyä, joka veltostuneena ja kaikesta vilpittömänä voi ainoastaan sulosta hurmaantua. Ei todellakaan maksanut vaivaa harrastaa oikeutta. Hän valvoi ainoastaan sen hallituksen etua, jota hän palveli.
— Antakaa se minulle, niin minä kuulustelen, mitä voin tehdä.
— Olen teille sangen kiitollinen. Te siis toimitatte, että mieheni pysytetään virassaan ja minä voin niin ollen pitää asiaani ajettuna?
— Eikös hitossa, minä en sitoudu mihinkään… Minun täytyy katsoa ja harkita.
Hän epäröi todellakin, hän ei tietänyt, mille kannalle asettuisi
Roubaud-puolisojen suhteen.
Ainoa seikka, mikä vielä sen jälkeen kun hän tunsi olevansa riippuvainen Camy-Lamotten mielivallasta, ahdisti hänen mieltänsä, oli tämän epäröiminen, se, että mies joko pelastaisi tai kukistaisi hänet hänen voimatta aavistaa niitä syitä, jotka määräisivät hänen toimintansa.
— Voi, ajatelkaa, miten tuskallista se on meille. Te ette voi sallia minun lähteä, antamatta minulle varmuutta.
— Herra Jumala, rouva Roubaud. Enhän minä voi sille mitään tehdä.
Odottakaa.
Camy-Lamotte vei hänet ovelle, ja hän kulki mieletönnä epätoivosta ja säikähdyksestä ja oli vilpittömästi tunnustamaisillaan kaikki, pakoittaakseen hänet suoraan sanomaan, mitä hän aikoi heille tehdä. Voidakseen viipyä siellä vielä hetkisen ja toivoen sinä aikana keksivänsä keinon, huudahti hän:
— Minä unhoitin, että aijoin pyytää teiltä neuvoa tuon onnettoman testamentin suhteen… Arveletteko, että meidän on otettava lahjoitus vastaan?
— Laki on teidän puolellanne, vastasi Camy-Lamotte varovaisesti. Se riippuu asianhaaroista ja teidän käsityksestänne.
Hän oli nyt ovella ja teki viimeisen yrityksen.
— Minä rukoilen teitä, älkää antako minun lähteä näin, sanokaa minulle, voinko toivoa.
Kiihtymystä ilmaisevin elein oli hän tarttunut miehen käteen. Tämä riistäytyi irti. Mutta hän katsoi häneen niin kauniisti ja lämpimän rukoilevasti, että hän tuli liikutetuksi.
— No niin, tulkaa takaisin kello viideltä. Ehkäpä minä silloin voin sanoa teille jotakin.
Hän läksi ja poistui hotellista vielä huolestuneempana kuin oli sinne tullessaan. Asema oli nyt kärjistynyt, ja hänen kohtalonsa oli vielä ratkaisematta ja vangitseminen tapahtuisi ehkä kohta. Kuinka voisi hän elää viiteen saakka? Silloin heräsi jälleen ajatus Jacquesista, jonka hän oli vallan unhoittanut. Hän oli myöskin yksi, joka saattoi kukistaa hänet, jos hän vangittaisiin. Vaikka kello nyt oli tuskin puoli kolme, riensi hän Rue du Rocheria pitkin Rue Cardinetia kohden.
Yksin jäätyänsä seisoi Camy-Lamotte hetkisen hiljaa kirjoituspöytänsä ääressä. Perehtynyt kun oli oloihin Tuilerieissa, jonne hänen toimensa oikeusministerin ylisihteerinä kutsui häntä melkein joka päivä, ja yhtä kaikkivoipa kuin itse ministeri ja käytetty mitä arkaluontoisimmissakin tehtävissä, tiesi hän aivan hyvin, kuinka Grandmorinin murhajuttu oli herättänyt kiihtymystä ja levottomuutta korkeimmassa paikassa.
Vastustussanomalehdet kävivät edelleenkin meluisaa taistelua. Muutamat syyttivät poliisin olevan niin kiintynyt valtiolliseen vakoiluunsa, ett'ei sillä ole aikaa ottaa selkoa murhaajista, toiset taas pöyhivät presidentin elämää ja huomauttivat hänen kuuluneen hoviin, jossa mitä raaimmat irstailut vallitsivat. Tämä taistelu kävi todella tuhoisaksi sitä mukaan kun vaalit lähestyivät. Ylisihteerillekin oli lausuttu toivomus, että siitä tehtäisiin loppu niin pian kuin mahdollista, samantekevää millä tavalla. Koska ministeri oli jättänyt tuon arkaluontoisen asian hänen huostaansa, oli hänellä yksinänsä päätösvalta ja hän yksin siitä edesvastuun kantoi. Tämä oli otettava tarkoin harkittavaksi, sillä hän ei epäillyt kaikkien silmissä saavansa kantaa koiranpäätä, jos osoittaisi jotakin taitamattomuutta.
Edelleenkin ajatuksiinsa vaipuneena Camy-Lamotte avasi oven viereiseen huoneeseen, jossa Denizet odotti. Tämä, joka oli kuunnellut, huudahti hänen sisään tullessaan:
— Sitähän juuri sanoinkin, että on aivan aiheetonta epäillä heitä… Nähtävästi aikoo hän vaan pelastaa miehensä virkaerosta. Hän ei lausunut ainoatakaan epäilyttävää sanaa.
Ylisihteeri ei heti vastannut. Ajatuksiinsa vaipuneena hän kiinnitti katseensa tuomariin, jonka korkeat piirteet ja ohuet huulet pistivät hänen silmiinsä. Hän ajatteli nyt sitä virkamieskuntaa, jota hän sen salaisena päällikkönä piti käsissään, ja ihmetteli, että se kaikessa köyhyydessään saattoi pysyä niin arvokkaana ja ammattitottumuksesta huolimatta niin älykkäänä. Mutta tämä, niin ovela kuin luulikin olevansa, oli kuitenkin intohimoisen itsepäinen, luullessaan päässeensä totuuden perille.
— Te siis edelleenkin väitätte, että tuo Cabuche on syyllinen? Kysyi
Camy-Lamotte.
Denizet säpsähti hämmästyksestä.
— Tietysti?… Kaikki todistaa mitä varmimmin häntä vastaan. Olen jo lukenut todistukset, ne ovat, sen uskallan sanoa, mallikelpoiset, sillä ei puutu niin ainoatakaan… Olen tarkoin tutkinut kysymystä, olisiko vaunussa mahdollisesti ollut joku rikostoveri, nainen, kuten te sanoitte. Se näyttikin pitävän yhtä sen veturinkuljettajan todistuksen kanssa, joka oli vilahdukselta nähnyt murhatapauksen, mutta minä olen häntä tarkoin kuulustellut, eikä hän ole pysynyt ensimäisessä todistuksessaan sekä on sitäpaitsi tuntenut matkahuovan siksi tummaksi esineeksi, josta hän oli puhunut… Niin Cabuche on varmaankin rikoksellinen, sitäkin suuremmalla syyllä kun, ellei hän se ole, meillä ei ole ketään muuta.