Ylikonduktööri oli nojautunut vaununsa ovesta ulos ja Pecqueux, joka oli kääntynyt ympäri, kiljasi vuorostaan hänelle:
— Siinä oltiin nyt!
Konduktööri hyppäsi reippaasti alas lumeen, joka ulettui hänen polviinsa saakka. Hän tuli sinne ja nuo kolme miestä pitivät neuvottelua.
— Muuta emme voi tehdä, kuin koittaa lapioida lunta syrjään, sanoi veturinkuljettaja lopuksi. Onpa onni, että meillä on lapioita. Huutakaa alikonduktööriänne, niin kaipa me neljä saamme pyörät irti.
Viittoiltiin toiselle konduktöörille, joka myöskin oli astunut alas vaunustaan. Hän voi tuskin päästä perille ja oli uppoamaisillansa lumeen. Mutta matkustajat alkoivat käydä levottomiksi siitä, että juna noin pysähtyi valkoiselle, autiolle lakeudelle, ja että noin äänekkäästi keskusteltaisiin mitä pitäisi tehdä, sekä että muuan konduktööri vaivalloisesti rämpi eteenpäin junan sivulla. Akkunat vedettiin alas, huudettiin ja kyseltiin, ja se oli epämääräistä sekamelskaa, joka kävi yhä suuremmaksi.
— Missä me olemme?… Miksi pysähdytään … mikä nyt on?… Herra jumala, onko jokin onnettomuus tapahtunut?
Konduktööri näki välttämättömäksi koettaa rauhoittaa matkustajia. Juuri kun hän lähestyi matkustajavaunuja, puhutteli häntä englannitar, jonka paksut, punaset kasvot pistäytyivät esiin hänen kahden ihanan tyttärensä kasvojen välitse. Hän kysyi vahvasti murtaen:
— Eihän se liene mitään vaarallista?
— Ei, ei, vastasi konduktööri. Siinä on ainoastaan vähän lunta ja juna lähtee heti.
Akkuna vedettiin ylös ja nuorten tyttöjen vilkasta kuherrusta kuului; englanninkielessä on niin eloisa, kaunis sointu, kun se kujahtelee nuorilta, ruusunpunaisilta huulilta. Molemmat nauroivat ja heillä oli hyvin hauskaa.
Mutta etempänä huusi eräs vanha herra konduktööriä, samalla kun hänen nuori rouvansa uskalsi pistää kauniin, ruskean päänsä näkyviin hänen takanaan.
— Miksi ei ole ryhdytty mihinkään varokeinoihin?… Se on sietämätöntä. Minä tulen kotiin Lontoosta ja minulla on tänä aamuna asioita toimitettavana Pariisissa ja minä sanon teille etukäteen, että panen yhtiön edesvastuuseen jokaisesta viivytyksestä.
Konduktööri saattoi ainoastaan toistaa:
— Me lähdimme kolmen minuutin kuluttua.
Oli hirveän kylmä, lunta satoi sisään ja kasvot vetäytyivät sen vuoksi takaisin ja akkunat vedettiin ylös. Mutta noissa suljetuissa vaunuissa saattoi kumeasta surinasta huomata, että siellä vallitsi suuri levottomuus ja peljästys. Ainoastaan kaksi akkunaa pysyi alasvedettynä ja kolmen vaunun matkalla keskusteli kaksi matkustajaa, jotka nojasivat kyynärpäillään oviin; toinen oli noin neljänkymmenen ikäinen ameriikkalainen ja toinen nuori, Havressa asuva mies. Molempia huvitti lumenluonti suuresti.
— Ameriikassa olisivat kaikki matkustajat astuneet alas junasta ja avustaneet.
— Oh, tämä on pikkuasia. Viime vuonna istuin kiinni kaksi kertaa.
Toimeni vaatii minut joka viikko Pariisiin.
— Ja minun toimeni noin joka kolmas viikko.
— Kuinka, aina New-Yorkistako?
— Niin, New-Yorkista.
Jacques johti työtä. Saadessaan nähdä Séverinen eräässä ovessa ensimäisessä vaunussa, johon hänellä aina oli tapana sijoittua, ollakseen lähempänä häntä, loi hän häneen rukoilevan katseen. Hän ymmärsi ja vetäytyi takaisin jott'ei kauvempaa olisi alttiina tuolle jäätävälle tuulelle, joka poltti kasvoja.
Séverineä ajatellen työskenteli Jacques sen jälkeen reippain mielin. Mutta hän huomasi, ett'ei syy junan kiinnijäämiseen tai pakkautuneeseen lumeen ollut pyörissä, sillä ne tunkeutuivat paksuimmankin lumikerroksen läpi, vaan että niiden välillä oleva tuhkalaatikko oli esteenä siten, että se muodosti kovia, suunnattoman suuria lumipalloja. Hän sai erään tuuman.
— Meidän täytyy ruuvata tuhkalaatikko irti.
Ylikonduktööri aluksi pani sitä vastaan.
Veturinkuljettaja oli hänen päällikkyytensä alainen, eikä hän tahtonut valtuuttaa häntä koskemaan veturiin, mutta lopuksi hän myöntyi.
— No niin, mutta te saatte ottaa edesvastuun niskoillenne!
Se oli hankalaa työtä, ja maaten sulavassa lumessa pitkin pituuttansa veturin alla selällänsä saivat Jacques ja Pecqueux tehdä sitä lähes puoli tuntia. Onneksi oli heillä työkalulaatikossaan ruuviavaimia käsillä. Parikymmentä kertaa oltuaan vaarassa palaa ja murskaantua onnistui heidän vihdoin saada tuhkalaatikko irti. Mutta vielä eivät he olleet saaneet sitä veturin ulkopuolelle Se oli suunnattoman raskas ja tarrautui kiinni pyörien ja lieriöiden keskelle. Nelinkontin ryömien vetivät ja laahasivat he sen kuitenkin vihdoin radan ulkopuolelle.
— Nyt lapioimme jälleen, sanoi konduktööri.
Juna oli nyt lähes tunnin ajan ollut pulassa ja matkustajat olivat käyneet yhä tuskaantuneemmiksi. Joka minuutti vedettiin akkuna alas ja joku kysyi, miksi ei ollenkaan lähdetty liikkeelle. Siinä oli kirkunaa ja kyyneleitä ja oikea pakokauhu oli syntymäisillään.
— Ei, sitä ei tarvita, se on tarpeeksi lapioitu, selitti Jacques.
Nouskaa ylös, minä vastaan lopusta.
Hän asettui jälleen paikoilleen Pecqueuxin kera, ja kun molemmat konduktöörit olivat palanneet vaunuihinsa, väänsi hän erästä raanaa. Lämmin höyry, joka sähisten virtasi ulos, sulatti täydellisesti lumiröykkiöt, jotka vielä olivat kiinni kiskoissa. Käsi kääntöpyörällä hän sitten ajoi takaperin. Hän ajoi hitaasti noin kolmesataa metriä takaperin, voidakseen ottaa vauhtia. Sekotettuaan tulta ja päästyään yli korkeimman sallitun paineen, ajoi hän jälleen eteenpäin lumivallia vastaan, joka sulki tien ja puristi Lisonia sitä vastaan sen koko koolla ja vetämänsä junan painolla. Se läähätti raskaasti, kuten puunhakkaaja, joka suurella voimalla käyttelee kirvestänsä, ja sen vahvat rautajäsenet natisivat. Mutta vielä ei se päässyt eteenpäin, se tarttui kiinni, savuten ja täristen yrityksen jälkeen.
Hänen täytyi ottaa sama liike vielä kahdesti uudestaan, peräytyä ja syöksyä lunta vastaan tunkeutuakseen sen läpi, ja joka kerraksi otti Lison vauhtia ja läähätti raivoisasti suunnattomalla hengityksellään. Vihdoin näytti se hengähtäneen tarpeekseen, jännitti metallilihaksensa äärimmäiseen ponnistukseen, pääsi läpi ja juna seurasi raskaasti perässä noiden molempien hajotettujen lumimuurien lomitse. Se oli vapaa.
— Se on sentään aika rumilas, virkkoi Pecqueux.
Jacques oli aivan sokeana, otti silmälasit pois nenältään ja kuivasi ne. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, eikä hän enään ollenkaan tuntenut vilua. Mutta aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi syvää laaksoa, joka sijaitsi noin kolmensadan metrin päässä Croix-de-Maufrasista. Se oli tuulen puolelta avonainen, ja sinne oli lunta varmaankin kerääntynyt melkoinen määrä. Hän tuli heti vakuutetuksi, että siinä paikassa hän kärsisi haaksirikon. Hän kurottautui ulospäin. Kaukaa suorassa linjassa viimeisen kaarteen takaa tuli laakso näkyviin pitkänä, lumen täyttämänä hautana. Nyt oli täysi päivä ja lumihiutaleita putoili lakkaamatta tuolle äärettömälle, kimmeltävän valkoiselle kentälle.
Mutta Lison vyöryi eteenpäin keskinkertaisella nopeudella, enään kohtaamatta mitään estettä. Oltiin niin varovaisia, että annettiin lyhtyjen junan sekä alku- että loppupäässä jäädä palamaan; ja tulisijan alapuolella oleva valkoinen lyhty loisti kuten Kyklopin silmä päivänvalossa. Lison vyöryi eteenpäin ja tuli suurine, ammottavine silmineen yhä lähemmäksi notkelmaa. Silloin tuntui siltä, kuin olisi se alkanut hengittää lyhyesti ja katkonaisesti, kuten pelkäävä hevonen. Se jyrisi ja tärisi kovasti, nousi pystyyn ja meni eteenpäin ainoastaan veturinkuljettajan vakavan käden ohjaamana. Tämä oli jälleen avannut tulipesän luukut, jotta lämmittäjä panisi suurempaa vauhtia valkeaan. Ja nyt se ei enään ollutkaan loistava pyrstötähden pyrstö yön pimeydessä, se oli tiheä, musta savuluuta, joka ryvetti tuon suuren, kelmeän, ja kylmän taivaan.
Lison vyöryi eteenpäin. Vihdoin oli sen mentävä noron sisälle. Ratavallit oikealla ja vasemmalla olivat hautaantuneet lumeen ja rata oli aivan näkymättömissä. Se oli kuin myrskyn kovertama luola, joka oli laitojaan myöten täynnä lunta. Se meni sinne sisälle, tunkeutui eteenpäin noin viisikymmentä metriä, hengästyneenä ja yhä hitaammin. Lumi, minkä se työnsi tieltään, muodosti sulun sen eteen, kohisi ja nousi kuten vaahtopäinen aalto, uhaten niellä sen. Silmänräpäyksen näytti se aaltoon haudatulta ja voitetulta. Mutta viimeisen kerran ponnistaen kaikkia lihaksiansa se vapautui ja kulki vielä kolmekymmentä metriä. Se oli kuitenkin loppu, viimeinen kuolinnytkähdys. Lumiröykkiöt taas putoilivat alas, hautasivat pyörät ja kaiken muunkin veturista, jonka osat tulivat ikäänkuin jäävitjoilla kahlituiksi. Lison seisoi nyt aivan hiljaa, vetäen viimeisen henkäyksensä ankarassa pakkasessa. Sen henki oli sammunut, se oli jäykkä ja eloton.
— Siinä sitä oltiin nyt, sitä juuri odotinkin, sanoi Jacques.
Hän tahtoi heti ajaa takaperin, uudelleen koettaakseen samaa liikettä. Mutta tällä kertaa Lison ei liikahtanut paikaltaan. Se tahtoi yhtä vähän liikkua taakse- kuin eteenkinpäin; se seisoi joka taholta sisään suljettuna, maahan kiinni naulattuna, saamattomana ja kuurona. Sen takana oleva junakin näytti kuolleelta ja akkunoita myöten syvään lumeen vajonneelta. Lumentulo ei tauonnut, vaan lunta satoi vieläkin sakeammin pitkien tuulenpuuskien mukana. Veturi ja vaunut, jotka jo olivat puoliksi peitossa, hävisivät näkyvistä yhä enemmän, oli kuin olisivat ne uponneet tuohon äänettömään, kylmään, valkoiseen erämaahan. Mikään ei enään liikahtanut ja lumi kietoi junan kääriliinoihinsa.
— No, alkaako se taas? kysyi ylikonduktööri ja nojautui ulos akkunastaan.
— Nyt me olemme jään alla! huusi Pecqueux pitemmittä puheitta.
Tällä kertaa oli asema todellakin arveluttava. Alikonduktööri kiiruhti panemaan junan jälkeen paukkumerkkejä, jotta se olisi suojattu siltä taholta; ja veturinkuljettaja puhalsi sillä välin hurjasti, lyhyin keskeytyksin, läähättävän ja kolkon hätämerkinannon. Mutta lumi teki ilman niin paksuksi ja raskaaksi, että merkkivihellys hukkui siihen, eikä otaksuttavasti voinut kuulua edes Barentiniin. Mitä oli tehtävä? Heitä ei ollut enempää kuin neljä, eivätkä he koskaan voisi lapioida pois sellaista lumenpaljoutta. Sitä varten olisi tarvittu kokonainen työmieskunta. Välttämätöntä oli rientää noutamaan apua. Ja pahinta oli, että uusi pakokauhu uhkasi syntyä matkustajain keskuudessa.
Eräs ovi avattiin ja kaunis ruskeatukkainen nainen hyppäsi alas aivan säikähtäneenä, luullen jonkin onnettomuuden tapahtuneen. Hänen miehensä, vanha kauppias, tuli hänen perässään ja kirkui:
— Se on hävytöntä, minä kirjoitan ministerille.
Naisten itkusta lähtevä ääni ja raivostuneita miesääniä tunkeutui nyt ulos vaunuista kiivaasti alasvedettyjen akkunain läpi. Ainoastaan molemmat englannittaret olivat tyynet ja hymyilivät, pitäen koko asiaa hauskana. Kun ylikonduktööri koetti rauhoittaa kaikkia ihmisiä, kysyi nuorempi tyttö häneltä hieman englanniksi sorahtaen ranskankielellä:
— Tähänkö pysähdytään?
Useita herroja oli mennyt ulos vaunuista, vaikka lumi oli niin syvää, että siihen vajosi vatsaa myöden. Ameriikkalainen kohtasi tällöin havrelaisen nuoren miehen, kun he molemmat menivät veturin luo katselemaan. He pudistivat päätään.
— Nyt kuluu varmaankin neljä, viisi tuntia, ennen kun veturi voidaan saada irti.
— Niin, vähintäänkin, ja sittenkin tarvittaisiin ainakin parikymmentä työmiestä.
Jacques oli juuri saanut ylikonduktöörin lähettämään alikonduktöörinsä Barentiniin apua noutamaan. Hän tai Pecqueux eivät voineet jättää veturia.
Konduktööri läksi liikkeelle ja pian katosi hän näkyvistä laakson toisessa päässä. Hänellä oli neljän kilometrin matka, eikä hän ehkä voisi palata ennen kun kahden tunnin kuluttua. Jacques, joka oli epätoivoissaan, jätti silmänräpäykseksi paikkansa ja juoksi ensimäisen vaunun luo, missä hän näki Séverinen, joka oli vetänyt akkunan alas.
— Älkää peljätkö! ehätti hän sanomaan. Ei ole mitään vaaraa.
Séverine vastasi samoin sinuttelematta häntä, koska hän pelkäsi jonkun kuulevan:
— En minä tietenkään pelkää. Olen vaan ollut hyvin levoton teidän takianne.
Nämä sanat tekivät heille niin hyvää, että he tunsivat tulleensa lohdutetuiksi ja hymyilivät toisilleen. Mutta kun Jacques kääntyi ympäri, sai hän hämmästyksekseen nähdä ratapengertä pitkin tulevat Floren ja Misardin ynnä kaksi muuta miestä, joita hän ensi aluksi ei tuntenut. Nämä olivat näet kuulleet hätämerkin, ja Misard, joka oli vapaana, riensi sinne kahden toverinsa kera, joille hän vast'ikään oli tarjonnut valkosta viiniä. He olivat kivenhakkaaja Cabuche, joka lumen takia ei voinut tehdä työtä, ja vaihdemies Ozil, joka oli tullut tunnelin läpi Malaunaysta tervehtimään Florea, jota hän edelleenkin hakkaili huolimatta huonosta vastaanotosta tämän puolelta. Tyttö, joka oli rohkea ja väkevä kuin poika, tuli uteliaisuudesta heidän seurassaan. Hänen samoin kuin hänen isäpuolensakin mielestä se oli todellinen tapahtuma, tavaton seikkailu, että junan noin täytyy pysähtyä heidän ovensa edustalle.
Kuinka monen junan olivatkaan he nähneet tuulen nopeudella kiitävän ohi niinä viitenä vuotena, mitkä he olivat siellä asuneet, joka tunti päivällä ja yöllä, rumalla ja kauniilla säällä! Aina oli tuuli näyttänyt tempaavan junat mukaansa, eikä koskaan ollut yksikään juna edes vähentänyt vauhtiaan, vaan he näkivät niiden kiitävän pois ja katoavan etäisyyteen, voimatta saada niistä mitään lähempiä tietoja. Koko maailma vilahti heidän ohitsensa ja ihmisjoukko vietiin pois täyttä vauhtia, ja ainoat, joihin he tutustuivat, olivat muutamat kasvot, jotka salaman tavoin vilahtivat ohi, kasvot, joita he eivät koskaan saisi uudelleen nähdä, mutta joskus myös kasvoja, jotka kävivät heille jossain määrin tutuiksi sen kautta, että ne palasivat määrättyinä päivinä, mutta jotka heille pysyivät nimettöminä. Ja kas, nyt laski lumesta maihin juna heidän portillaan: luonnollinen järjestys oli käännetty ylösalaisin, he saivat nyt läheltä nähdä tämän tuntemattoman maailman, jonka onnettomuuden tapaus toi heidän tielleen, ja he olivat yhtä hämmästyneinä ja suurisilmäisinä kuin villit, jotka ovat rientäneet rannalle, eurooppalaisten ollessa haaksirikkoon joutumaisillaan. Avoimissa ovissa näkyi turkkikaapuihin kääriytyneitä naisia ja paksuihin takkeihin pukeutuneita herroja, ja nähdessään kaiken tämän komeuden ja loiston, mikä oli ajautunut tähän jäämereen, he tulivat hämmästyksestä liikkumattomiksi.
Mutta Flore oli tuntenut Séverinen. Hän, joka alati väijyi Jacquesin junaa, oli viime viikkoina pannut merkille, hänen olonsa pikajunassa perjantai-aamuisin, ja sen oli hän voinut tehdä sitäkin helpommin, kun Séverine aina, tullessaan rata-ylikäytävän läheisyyteen, pisti päänsä ulos akkunasta luodakseen silmäyksen maatilaansa Croix-de-Maufrasiin. Floren silmät pimenivät, kun hän näki hänen puoliääneen puhelevan veturinkuljettajan kanssa.
— Ah, kas rouva Roubaudia! huudahti Misard, joka juuri nyt tunsi hänet ja heti muuttui matelevan näköiseksi. Sepä oli onnettomuus… Mutta te ette saa jäädä tänne, vaan tulkaa meidän luoksemme.
Jacques, joka oli tarttunut ratavartijan käteen, kannatti hänen tarjoustaan.
— Hän on oikeassa, Jacques sanoi. Se kestää ehkä useita tunteja ja te voisitte paleltua kuoliaaksi sinä aikana.
Séverine ei ollut halukas ja selitti, että hän oli niin lämpimässä puvussa. Myöskin pelkäsi hän hiukan kävellä kolmeasataa metriä lumessa. Silloin tuli Flore, joka tuijotti häneen suurilla silmillään, esiin ja sanoi:
— Tulkaa, minä kannan rouvaa.
Ennen kuin Séverine edes oli ehtinyt hyväksyä tarjouksen, oli hän ottanut hänet väkeville käsivarsilleen ja nosti hänet ylös kuten pienen lapsen. Sitten asetti hän hänet maahan radan toiselle puolelle, missä se jo oli tallattu, eikä lumi vajottanut. Hämmästyneet matkustajat rupesivat nauramaan. Sepä oli luja tyttö! Ollappa tusina hänen kaltaisiansa, niin ei tarvittaisi kaksia tunteja lumen luomiseen.
Uutinen Misardin ehdotuksesta ja ratavartijantuvan olemassaolosta, johon voisi mennä suojaan, ja jossa voisi lämmitellä sekä ehkä saada ruokaa ja vähän viiniä, levisi vaunusta toiseen. Levottomuus asettui, kun alettiin käsittää, ett'ei mikään välitön vaara ollut uhkaamassa. Mutta asema ei tullut vähemmän surkeaksi: lämmityslaitokset jäähtyivät; kello oli yhdeksän, ja janoa ja nälkää saataisiin kärsiä, jos apu viipyisi. Se saattoi venyä ijankaikkisuuteen saakka ja kuka tiesi, eikö täytyisi yötäkin siellä viettää?
Muodostui kaksi eri puoluetta. Muutamat olivat epätoivoissaan, eivätkä tahtoneet lähteä vaunuista, vaan majoittuivat niihin, juuri kuin olisivat olleet valmiit kuolemaan niissä, kääriytyivät huopiinsa ja heittäytyivät raivoissaan pitkälleen penkeille. Toiset taas pitivät parempana uskaltautua kävelemään lumeen, toivoen saavansa paremmat oltavat tuolla ja varsinkin haluten päästä pakoon tuon maihin ajautuneen, kuoliaaksi paleltuneen junan tuskastuttavaa näkyä. He muodostivat kokonaisen joukkueen, johon kuului vanha kauppias ja hänen nuori rouvansa, englannitar ja hänen molemmat tyttärensä, Havresta kotoisin oleva nuori mies, ameriikkalainen ja tusina muita, ja olivat valmiit lähtemään liikkeelle.
Jacques oli, hiljaa puhuteltuaan Séverineä, saanut hänen seuraamaan mukana, ja vannonut, jos voisi päästä pälkähästä, antaa hänelle tietoja asemasta. Kun Flore edelleenkin katseli heitä synkin silmin, puhutteli hän häntä ystävällisesti, kuten vanhaa ystävää ainakin.
— Siitä on siis sovittu, sinä näytät naisille ja herroille tietä… Minä pidän Misardin ja nuo muut. Me pysymme paikoillamme ja teemme kaikki mitä voimme sillä aikaa.
Cabuche, Ozil ja Misard olivat todellakin heti tarttuneet lapioihin sekä liittyneet Pecqueuxiin ja ylikonduktööriin, jotka jo olivat käyneet luminietosten kimppuun. He koettivat saada veturin irti, kaivoivat pyörien alta ja heittivät lumen ratapengertä alas. Kukaan ei enään sanonut mitään, ja ainoa, mikä kuului valkoisen seudun tukahuttavassa synkkyydessä, oli nyt heidän hiljainen, raivoisa työnsä. Kun tuo pieni matkustajajoukko poistui, loi se viimeisen katseen junaan, joka seisoi siinä yksinään ja hyljättynä, kuten kapea, musta viiva tiheän, painavan lumikerroksen alla. Ovet olivat suljetut ja akkunat vedetyt ylös. Lunta satoi edelleen hiljaa ja itsepintaisesti ja se hautasi junan hitaasti ja varmasti.
Flore tahtoi jälleen kantaa Séverineä, mutta tämä epäsi ja tahtoi kävellä kuten muutkin. Nuo kolmesataa metriä olivat hyvin tukalat: notkelmassa vajottiin vyötäröihin saakka ja kaksi eri kertaa täytyi pelastaa suuri englantilaisnainen, joka oli puoliksi uppoamaisillaan lumeen. Hänen tyttärensä nauroivat yhä ja olivat ihastuksissaan. Vanhan herran nuori rouva lipesi ja oli pakotettu vastaanottamaan nuoren havrelaisherran käden, sillä aikaa kun hänen miehensä ameriikkalaisen seurassa sadatteli Ranskaa. Laaksosta pois päästyä kävi tie mukavammaksi, mutta täytyi seurata erästä pengertä ja kulkea eteenpäin tuulen tuivertamana sekä huolellisesti välttää reunoja, jotka olivat lumen alla epävarmat ja vaaralliset.
Vihdoinkin oltiin perillä ja Flore antoi matkustajain majoittua keittiöön, mutta ei voinut edes valmistaa kaikille istumapaikkoja, sillä heitä oli lähes parisenkymmentä ja he täyttivät koko huoneen, joka onneksi oli jotensakin suuri. Ainoa, minkä hän saattoi keksiä, oli noutaa muutamia lautoja ja talossa olevien tuolien avulla laittaa pari penkkiä. Hän heitti sitten risukimpun takkaan ja teki sen jälkeen eleen, ikäänkuin olisi sillä tahtonut sanoa, että siinä oli kaikki, mitä saatiin pyytää. Hän ei ollut koko aikana virkkanut ainoatakaan sanaa ja jäi seisomaan, katsellen näitä ihmisiä suurilla, vihertävillä silmillään ja hurjanrohkean näköisenä. Ainoastaan kaksi henkilöä hän tunsi sen vuoksi, että hän nyt kuukausimääriä oli usein huomannut heidät vaununikkunoissa. Ne olivat ameriikkalainen ja havrelainen nuori mies, ja hän tarkasteli heitä, kuten tutkitaan surisevaa hyönteistä, mikä nyt vihdoinkin on istuutunut, ja jota ei sen lentäessä voitu seurata. He näyttivät hänestä omituisilta, hän ei ollut mielessään kuvitellut heitä juuri sellaisiksi, vaikk'ei hän ollut tietänyt heistä mitään muuta kuin heidän ulkomuotonsa.
Mitä noihin toisiin tuli, niin näyttivät ne hänestä kuuluvan toiseen rotuun, olevan tuntemattoman maailman asukkaita, jotka olivat pudonneet taivaasta, ja jotka toivat hänen keittiöönsä vaatteita, tapoja ja ajatuksia, joita hän ei koskaan olisi voinut uskoa siellä saavansa nähdä.
Englannitar ilmoitti nuorelle kauppiaanrouvalle olevansa matkalla Intiaan vanhimman poikansa luo, joka oli korkeana virkamiehenä siellä. Ja toinen laski leikkiä huonosta onnestaan ensimmäisellä kertaa, kun hänen päähänsä oli pälkähtänyt seurata miestään Lontooseen, jonne tämä matkusti kaksi kertaa vuodessa.
Kaikki vaikeroivat ajatellessaan tulevansa suljetuiksi tähän autioon seutuun: Herra Jumala! kuinka voitaisiin saada jotakin syötävää ja missä voitaisiin saada nukkua? Flore, joka liikkumattomana kuunteli heitä, kohtasi katseen Séverineltä, joka istui tuolilla tulen edessä, ja antoi hänelle silloin merkin seurata mukana viereiseen huoneeseen.
— Äiti, ilmoitti hän, saapuessaan sinne sisälle, — se on rouva
Roubaud. Eikö sinulla ole mitään sanomista hänelle?
Phasie makasi vuoteella, kasvot olivat keltaiset ja sääret ajettuneet ja hän oli niin sairas, ett'ei hän nyt neljääntoista päivään ollut noussut vuoteelta. Ja tuossa kurjassa huoneessa, jossa kamiini ylläpiti tukahuttavaa kuumuutta, hän koetti saada tunnit kulumaan mietiskelemällä itsepintaista päähänpistoansa, eikä hänellä ollut muuta huvitusta kuin pikajunan vihellykset.
— Ah, rouva Roubaud, mutisi hän. Vai niin.
Silloin Flore kertoi hänelle onnettomuudentapauksesta ja puhui sinne tuomistaan ihmisistä, jotka nyt olivat siellä. Mutta tämä kaikki ei tehnyt häneen mitään vaikutusta.
— Vai niin, vai niin, toisti hän samalla väsyneellä äänellä.
Hän koetti kuitenkin muistella, kohotti silmänräpäykseksi päätään ja sanoi:
— Jos rouva tahtoo käydä talossaan, niin sinä tiedät, että avaimet ovat naulassa kaapin luona.
Mutta Séverine epäsi. Häntä pöyristi ajatus palaamisesta
Croix-de-Maufrasiin tällaisessa myrskyssä ja näin himmeässä valossa.
Ei, ei, siellä ei ollut mitään, jota hän olisi halunnut katsoa;
mieluummin jäisi hän sinne, missä oli, ja odottaisi lämpöisessä.
— Istukaa sitten, rouva, sanoi Flore. Täällä on parempi olla kuin tuolla ulkona. Meillä ei ole ruokaa, niin että se riittäisi kaikille noille ihmisille, mutta jos teidän on nälkä, niin sanokaa pois, aina sitä sentään on palanen teitä varten.
Hän työnsi esiin tuolin, osottautui edelleen kohteliaaksi ja koetti nähtävästi heittää pois tavallisen juroutensa. Mutta hänen silmänsä eivät herenneet tähystelemästä nuorta rouvaa, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa ja hankkia itselleen varmuuden eräästä kysymyksestä, minkä hän joku aika sitten oli itselleen tehnyt. Hänen kohteliaisuudessaan piili tarve päästä häntä lähemmäksi, tuijottaa häneen, koskea häneen päästäksensä varmuuteen.
Séverine kiitti ja istuutui uunin lähelle, koska hän todellakin mieluummin oli yksin sairaan kanssa kamarissa, jonne hän toivoi Jacquesin keksivän jonkin keinon tulla häntä tervehtimään. Kaksi tuntia kului, painostava lämpö valtasi hänet ja seudusta juteltuansa hän vaipui uneen, kun Flore, jota joka minuutti kutsuttiin keittiöön, jälleen avasi oven ja sanoi käheällä äänellä:
— Astukaa sisään vaan, onhan hän täällä.
Se oli Jacques, joka oli hiipinyt tiehensä, tuodakseen hyviä uutisia. Barentiniin lähetetty mies oli näet tullut takaisin, tuoden mukanaan kokonaisen työmiesjoukon, kolmisenkymmentä sotamiestä, mitkä rautatiehallitus onnettomuudentapauksien varalta oli lähettänyt uhatuille paikoille, ja kaikki olivat nyt täydessä toimessa lapioineen ja kuokkineen. Mutta sitä kestäisi kauvan, eikä liikkeelle päästäisi kentiesi ennen kuin yöllä.
— Eipä teillä täällä ole huonot oltavat, lisäsi hän, olkaa vain kärsivällinen. No, Phasie täti, ettehän antane rouva Roubaudin kuolla nälkään?
Nähdessään suuren poikansa, joksi hän häntä nimitti, oli Phasie vaivoin noussut istualleen, ja hän katseli häntä, kuunteli hänen puhettaan ja tunsi olevansa elostunut ja onnellinen hänet nähdessään. Kun Jacques oli tullut lähelle hänen vuodettansa, selitti hän:
— Vai niin, vai niin! Oh, vai olet sinä täällä, suuri poikani. Vai sinä se olet antanut lumen vangita itsesi! Eikä tuo aasi kerro sitä minulle.
Hän kääntyi nyt tyttärensä puoleen ja torui häntä:
— Ole nyt ainakin kohtelias ja mene herrain ja rouvasväen luo ja puuhaile heidän kanssaan, jott'eivät mene sanomaan hallitukselle, että me olemme oikein aika villejä.
Flore oli asettunut Jacquesin ja Séverinen väliin. Hän näytti olevan kahden vaiheella ja miettivän pysyä itsepintaisesti siellä, huolimatta äidin käskystä. Mutta eihän hän saisi nähdä mitään, koska äidin läsnäolo esti heitä ilmaisemasta tunteitaan, ja hän meni sen vuoksi ulos huoneesta sanomatta mitään, mutta loi heihin pitkän jäähyväissilmäyksen.
— Mitenkä on laitasi, Phasie täti, kysyi Jacques ja näytti huolestuneelta, oletko nyt tykkänään vuoteen omana? Onko se vaarallista?
Phasie veti hänet lähelleen, pakottipa hänet istuutumaan patjan reunalle, ja välittämättä Séverinestä, joka hienotunteisena oli siirtynyt syrjään, etsi hän häneltä lohdutusta ja puhui hyvin hiljaa:
— Onko se muka vaarallista? On oikea ihme, että vielä tapaat minut hengissä… En ole tahtonut kirjoittaa sinulle, sillä tuollaisesta ei kirjoiteta… Olen ollut henkeni heittämäisilläni, mutta nyt voin paremmin ja luulen hyvinkin pelastuvani tällä kertaa.
Jacques katseli häntä tarkoin ja peljästyi taudin edistymisestä. Hän ei voinut enään huomata hänessä jälkeäkään hänen entisestä kauneudestaan ja terveydestään.
— Täti Phasie raukka, teitä vaivaa siis edelleenkin tuo kouristus ja pyörtymys?
Phasie puristi hänen kättään niin, että oli rusentamaisillaan sen, ja jatkoi vieläkin hillitymmällä äänellä:
— Ajatteles, minä olen saanut hänet ilmi… Kuten muistat, mietiskelin paljon sen vuoksi, kun en tietänyt, kuinka hän voi saada myrkkyään sisälleni. Minä en juonut enkä syönyt mitään, mihin hän kosketti, ja kuitenkin oli minulla joka ilta kuin valkea vatsassani… Hän pani myrkkyä suoloihin… Minä näin sen eräänä iltana… Ja minä kun kaikessa käytin runsaasti suoloja, puhdistaakseni vertani.
Sitten kun Séverinen omistaminen näytti parantaneen Jacquesin, oli hänellä tapana toisinaan ajatella tätä pitkällistä ja itsepintaista myrkytysjuttua samalla tavalla kuin epäillen ajatellaan pahaa unta. Hän likisti nyt vuorostaan sairaan käsiä ja koetti rauhoittaa häntä.
— Onkohan se sentään mahdollista? Sanoakseen jotakin sellaista täytyy olla aivan varma… Ja tapahtuuhan se aivan liian hitaasti, voidakseen olla sitä. Se lienee pikemmin joku tauti, jota lääkärit eivät ymmärrä.
— Niin, tauti, ilkkui hän, tauti, jonka hän on salaa saanut ruumiiseeni! Mutta siinä olet oikeassa, mitä puhut lääkäreistä, kaksi sellaista on ollut täällä, eivätkä he ymmärtäneet mitään, vielä vähemmin voivat edes päästä yksimielisyyteen. Ainoakaan tuollainen ei saa tämän jälkeen jalallansa tänne astua. Kuuletko, hän antoi minulle sitä suolan seassa! Ja minä voin vannoa, että näin sen. Se tapahtui minun tuhannen frangini vuoksi, jotka perin isältäni. Hän tietysti luulottelee saavansa ne käsiinsä toimitettuansa minut hengiltä. Mutta niitä hän turhaan havittelee. Ne ovat jossakin, josta yksikään ihminen ei ole saava niitä käsiinsä, ei koskaan, ei ikipäivinä… Minä voin nyt lähteä täältä ja olla levollinen siitä, ett'ei kukaan milloinkaan saa käsiinsä minun tuhatta frangiani!
— Mutta jos minä olisin teidän sijassanne Phasie täti, niin lähettäisin noutamaan santarmeja, ollessani niin varma asiastani.
Hän teki vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.
— Oh, ei mitään santarmeja… Tämä asia ei liikuta ketään muuta; se on hänen ja minun välinen asia. Minä tiedän, että hän tahtoo syödä minut suuhunsa, mutta luonnollisesti en minä sitä halua. Minun on vain puolustettava itseäni, eikä oltava niin tyhmä kuin olin hänen suolansa suhteen… Kukapa voisi uskoa, että tuollainen epäsikiö, tuollainen pieni palleroinen, jonka saattaisi taskuunsa pistää, kykenisi, jos saisi sen rauhassa tehdä, rotanhampaillaan jyrsimään kuoliaaksi tällaisen suuren naisen kuin minä olen?
Häntä pöyristytti ja hän hengitti vaivalloisesti, ennen kun sai kaiken sanottavansa lausutuksi.
— Mutta missään tapauksessa ei se tällä kertaa onnistu. Nyt voin paremmin ja pääsen kyllä jalkeille neljäntoista päivän kuluttua. Ja hänen täytyy olla lopen viekas, voidakseen minua enään pettää. Siihen nähden olen utelias. Jos hän saa uudelleen annetuksi minulle myrkkyä, niin selvää on, että hän on väkevämpi ja silloin minun menehtymistäni ei voida auttaa. Mutta se on asia, johon ei kellään muulla ole oikeutta puuttua.
Jacques luuli, että se oli hänen sairautensa, joka täytti hänen aivonsa tuollaisilla kamaloilla haaveilla, ja koetti laskea hänen kanssaan leikkiä, saadakseen hänet luopumaan sellaisista ajatuksista, mutta silloin alkoi hän vapista peitteen alla.
— Nyt tulee hän, kuiskasi hän. Minä tunnen ruumiissani, milloin hän on läheisyydessä.
Muutamia sekunteja myöhemmin tuli Misard todellakin huoneeseen. Phasie oli tullut aivan kalpeaksi ja oli sellaisen vastentahtoisen säikähdyksen uhrina, jota rumilaat tuntevat nähdessään hyönteisiä, jotka syövät niitä. Siinä, että hän itsepintaisesti tahtoi yksinään puolustautua, piili näet kasvava kauhistus, jota hän ei tahtonut tunnustaa. Misard, joka heti ovelta oli luonut vilkkaan katseen häneen ja veturinkuljettajaan, oli sen jälkeen olevinansa ikäänkuin ei olisi nähnyt heitä noin vieretysten, vaan raukein silmin, yhteenpuristetuin huulin ja tavallinen nöyrä ilme kasvoillaan alkoi hän nyt osoittaa erinomaisen toimeliasta kohteliaisuutta Séverinelle.
— Tulin ajatelleeksi, että rouva kentiesi tahtoisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja luoda silmäyksen maatilaansa ja otin itselleni sen vuoksi hetkisen vapautta… Jos rouva niin haluaa, tulen minä mukaan.
Mutta kun Séverine uudelleen kieltäytyi, jatkoi hän pelokkaalla äänellä:
— Rouva taisi joutua ihmeisiinsä hedelmien suhteen. Mutta ne olivat madonsyömiä kaikki tyynni, niin ett'ei todellakaan maksanut vaivaa koota niitä laatikkoihin… Sitäpaitsi tuli myrsky ja se teki paljon vahinkoa… Sepä on ikävää, ett'ei rouva voi saada myydä… Muuan herra on ollut sitä katsomassa, mutta hän tahtoi saada korjauksia… Mutta minä olen aina käytettävänä ja rouva voi olla varma, että kun minä olen rouvan sijassa, niin se on yhtä hyvä kuin jos rouva itse olisi paikalla.
Sitten tahtoi hän välttämättömästi tarjota Séverinelle leipää sekä päärynöitä, jotka olivat hänen omasta puutarhastaan, eivätkä suinkaan olleet madonsyömiä. Séverine piti hyvänänsä.
Kulkiessaan keittiön läpi oli Misard kertonut matkustajille, että lumenluontityö kävi hyvin, mutta että se hyvinkin veisi vielä neljä, viisi tuntia. Kello oli yli kahdentoista ja nyt tuli uusi vaikerrus, sillä nälkä alkoi ankarasti ahdistaa. Flore selitti suoraan, ett'ei hänellä ollut ruokaa kaikille näille ihmisille. Mutta hänellä oli runsaasti viiniä ja hän toi kellarista kymmenen litraa, jotka asetti riviin pöydälle. Mutta laseista oli puute ja useampien täytyi tulla samalla toimeen: englannitar molempine tyttärineen yhdellä, vanhan herran nuorine rouvineen toisella j.n.e.
Tämä viimeksimainittu tapasi havrelaisessa nuoressa miehessä uutteran ja kekseliään seuralaisen, joka valvoi hänen hyvinvointiansa. Hän katosi ja tuli sitten takaisin tuoden omenia ja leivän, mitkä oli saanut käsiinsä puuvajasta. Flore suuttui ja ymmärsi, että se oli hänen sairaan äitinsä leipä. Mutta mies oli jo leikellyt sen ja jakoi sitä naisille, alottaen nuoresta rouvasta, joka tunsi olevansa imarreltu ja hymyili hänelle tuttavallisesti. Mutta hänen miehensä oli edelleenkin mitä huonoimmalla tuulella, eikä enään välittänyt hänestä, vaan kehui yhdessä ameriikkalaisen kanssa New-Yorkin kauppaoloja. Milloinkaan eivät omenat olleet nuorten englannittarien suussa maistuneet niin hyvältä. Heidän äitinsä oli hyvin väsynyt ja torkkui. Kaksi naishenkilöä oli istuutunut lattialle lieden eteen ja he olivat aivan menehtyneet odotuksesta. Herrat, jotka olivat menneet ulos tupakoimaan ja siten kuluttamaan neljännestuntia, palasivat sisään kylmettyneinä ja vilusta väristen. Tunne vakavasta pulasta kävi yhä suuremmaksi huonosti tyydytetyn nälän ja väsymyksen johdosta, jotka hämmennys ja kärsimättömyys teki vielä suuremmiksi. Tuo kaikki alkoi muistuttaa haaksirikkoa ja sitä hyljättyä tilaa mihin joukko meren autiolle saarelle heittämiä sivistysihmisiä on joutunut.
Kun Misard tullessaan ja mennessään jätti oven auki, saattoi Phasie täti tautivuoteeltansa nähdä keittiöön. Siellä siis olivat nuo ihmiset, joiden hän kohta vuoden aikana, retostautuessaan vuoteestaan tuolille, oli nähnyt kiitävän ohitse salaman nopeudella. Nyttemmin voi hän ainoastaan harvoin mennä radalle, vaan oli tuolla sisällä päivät ja yöt yksinään ja kiinnikytkettynä, tuijottaen silmillään ulos akkunasta ja ilman muuta seuraa kuin nämä ohikiitävät junat.
Hän oli aina pahoitellut tätä susien maata, jossa ei milloinkaan kukaan ihminen tervehtinyt häntä, ja nyt oli kokonainen joukko ihmisiä tuosta tuntemattomasta maailmasta poikennut tänne. Ajattelepa, että kaikkien näiden joukossa, jotka olivat niin innokkaat pääsemään liikeasioihinsa, ei ollut ainoatakaan, jolla oli epäilystäkään siitä, että hänen suolaansa oli pantu tuollaista pahusta! Hän mietiskeli paljon sitä päähänpistoa ja kysyi itseltään, sallisiko Jumala sellaisen kavalan konnantyön tapahtua, ilman että sitä edes huomattaisiin. Ja kuitenkin kulki siitä ohitse niin monta ihmistä, tuhansia ja taasen tuhansia, mutta aina nelistäen, eikä ollut ainoatakaan, joka olisi mielessänsä kuvitellut, että tässä pienessä, matalassa majassa aivan vapaasti ja hiljaisesti otettiin ihminen hengiltä. Ja Phasie täti tuijotti toiseen toisensa perästä kaikista näistä ihmisistä, jotka olivat kuin kuusta pudonneet, ja ajatteli, että kun oli niin paljon tekemistä, ei ollut ihme, jos kuljettiinkin viheliäisyyksien ohi niistä mitään tietämättä.
— Tuletteko mukana tuonne? kysyi Misard Jacquesilta.
— Kyllä, kyllä, vastasi hän, minä teen teille seuraa.
Misard meni ja sulki oven jälkeensä. Mutta Phasie pidätti Jacquesin ja kuiskasi hänelle:
— Jos minä menehdyn, niin saat nähdä hänen muotonsa, kun hän ei saa noita lantteja käsiinsä. Se huvittaa minua, kun sitä vain ajattelenkin. Ja joka tapauksessa minä kuolen tyytyväisenä.
— Pitääkö siis rahojen, Phasie täti, joutua hukkaan kaikilta ihmisiltä? Ettekö anna tyttärenne saada niitä?
— Florenko? Jotta Misard ottaisi ne häneltä! Enpä suinkaan! En tahdo antaa niitä edes sinullekaan, suuri poikaseni, sillä sinäkin olet liian tyhmä ja hän kyllä puijaisi itsellensä ainakin jotakin. En tahdo antaa niitä kenellekään muulle kuin maalle, johon joudun!
Hän hengästyi ja Jacques sai hänet paneutumaan pitkälleen ja koetti tyynnyttää häntä, syleili häntä ja lupasi taas pian käydä tervehtimässä. Kun hän näytti vaipuvan uneen, meni Jacques Séverinen taakse, joka edelleen istui lieden läheisyydessä. Hän hymyili ja nosti sormensa kehoittaakseen häntä varovaisuuteen, ja ääneti ja viehkeästi taivuttautui hän taaksepäin ja ojensi suunsa häntä kohden, ja hän kumartui alas, painoi suunsa hänen suutaan vasten syvään ja äänettömään suudelmaan. He sulkivat silmänsä ja imivät toistensa hengitystä. Mutta kun he hurmautuneina jälleen avasivat silmänsä, seisoi Flore, joka oli avannut oven, siinä heidän edessään ja katseli heitä.
— Eikö rouva Roubaud halua lisää leipää? kysyi hän käheällä äänellä.
Séverine, joka oli hyvin hämillään ja pahoillaan, änkytti muutamia epämääräisiä sanoja:
— Ei, kiitos.
Jacquesin silmät paloivat, kun hän silmänräpäyksen tuijotti Floreen. Hän oli kahden vaiheella, huulet vapisivat, kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin, mutta hän ei viitsinyt sitä tehdä, vaan meni pois, tehden suuren, raivoisan, uhkaavan liikkeen, ja paukautti oven kiivaasti kiinni jälkeensä.
Pitkänä ja komeana kuin amatsooni ja vaalea, raskas kassa korkealle työnnettynä jäi Flore seisomaan. Hänen tuskansa, kun hän joka perjantai näki tämän naisen Jacquesin kuljettamassa junassa, ei siis ollut häntä pettänyt. Varmuuden, jota hän oli etsinyt siitä saakka, kun he olivat täällä yhdessä, oli hän vihdoinkin saavuttanut ja se oli täydellinen. Milloinkaan ei se mies, jota hän rakasti, rakastaisi häntä: se oli tuo hento, mitätön olento, jonka hän oli valinnut. Ja katumus vastarinnan johdosta, jota hän oli tehnyt sinä iltana, jolloin Jacques raa'asti koetti saada hänet valtaansa, tuntui jälleen niin tuskallisena, että hän oli nyyhkyttämäisillään. Sillä hän päätteli aivan yksinkertaisesti niin, että jos hän vaan olisi antautunut Jacquesille ennen tuota toista, niin se nyt olisi hän, joka olisi hänen rakastajattarenaan. Missä voisi hän nyt tavata hänet niin häiritsemättä, että voisi heittäytyä hänen kaulaansa ja huutaa hänelle; — Ota minut, minä olen ollut tyhmä, mutta minä en parempaa ymmärtänyt!
Mutta voimattomuuden tunto herätti hänessä raivoa tuota heikkoa olentoa kohtaan, joka seisoi siinä niin tuskaisena ja sammaltavana. Voimakkailla käsivarsillaan olisi hän voinut likistää hänet kuoliaaksi kuten pienen linnun. Miksi hän ei siis rohjennut? Hän vannoi kostavansa hänelle, hän tiesi kilpailijattarestaan sellaisia asioita, että hän voisi saada hänet vankeuteen, vaikka hänen nyt annettiin kulkea vapaana kuten kaikkien lutkien, jotka myivät itsensä äveriäille ja vaikutusvaltaisille ukoille. Mustasukkaisuuden kiduttamana ja täynnä vihaa alkoi hän kiivaasti ja hurjasti poimia pois päärynäin ja leivän jäännöksiä.
— Koska ei rouva halua lisää, niin annetaan toisille.
Kello löi kolme, kello löi neljä. Aika kului äärettömän hitaasti ja väsymys ja ärtyisyys lisääntyivät yhä enemmän. Nyt alkoi sinisen kalpea hämärä jälleen levitä tuon laajan, valkoisen maiseman yli ja joka kymmenes minuutti tulivat herrat, jotka olivat menneet alus etäältä katsoakseen, kuinka työ sujui, takaisin sisälle ja kertoivat, ettei veturi vielä näyttänyt olevan vapaana. Yksinpä molemmat pikku englannittaretkin alkoivat hermostuneesti itkeä. Eräässä nurkassa oli kaunis ruskeatukkainen nainen vaipunut uneen, nojaten havrelaiseen nuoreen mieheen, jota hänen vanha miehensä ei edes huomannut tuossa yleisessä hämmingissä, missä sopivaisuuden säännöt unhoitettiin. Keittiössä tuli kylmä ja he värisivät vilusta, edes ajattelemattakaan lisätä puita takkaan, ja ameriikkalainen meni vihdoin tiehensä, kun hänen mielestään oli parempi maata vaunun penkillä. Kaikki ajattelivat ja katuivat nyt jotakin: Miksi ei oltu jääty sinne, silloin ei ainakaan olisi tarvittu kiusaantua epävarmuudessa siitä, mitä tapahtui. Täytyi pidättää englannitarta, joka myös sanoi palaavansa vaunuun ja menevänsä siellä levolle. Kun pöydän kulmalle oli pantu kynttiläjalka, jotta ihmiset voisivat nähdä jotakin tuossa pimeässä keittiössä, kävi rohkeuden puute äärettömäksi ja kaikki sulautui synkäksi epätoivoksi.
Tuolla etäämpänä oli sillä välin heretty lumenluonnista, ja sillä aikaa kun sotamiehet, jotka olivat veturin vapauttaneet, lakaisivat rataa kappaleen eteenpäin, olivat veturinkuljettaja ja lämmittäjä asettuneet jälleen paikoillensa.
Nähdessään, että lumentulo vihdoinkin taukosi, sai Jacques takaisin rohkeutensa. Vaihdemies Ozil oli vakuuttanut hänelle, että tunnelin toisella puolella Malaunayhyn päin oli lunta satanut paljoa vähemmän. Jacques kysyi Ozililta uudelleen:
— Tulitteko tunnelin läpi kävellen? Voitteko helposti päästä sisään ja ulos?
— Voin, kuten sanon! Minä vastaan siitä, että te pääsette läpi.
Cabuche, joka oli ahkerasti työskennellyt jättiläisvoimallaan, oli jo poistumaisillaan ujoudessaan ja arkuudessaan, mitkä hänen viimeinen selkkauksensa oikeuden kanssa oli tehnyt vain suuremmiksi, ja Jacquesin täytyi huutaa häntä.
— No, toveri, ojennappa meille nyt nuo lapiot, jotka seisovat tuossa ratavallin nojassa, jotta ne ovat meillä, jos tarvitsemme.
Kivenhakkaajan tehtyä hänelle tämän viimeisen palveluksen, löi Jacques voimakkaasti kättä Cabuchelle, osoittaakseen hänelle, että hän kaikesta huolimatta piti häntä arvossa, nähtyään hänet työssä.
— Tepä olette kelpo mies, te!
Tämä ystävyyden osoitus liikutti Cabuchea tavattomasti.
— Kiitos, vastasi hän aivan yksinkertaisesti ja tukahutti kyyneleensä.
Misard, joka oli sopinut hänen kanssaan, syytettyään häntä tutkintotuomarin edessä, nyökkäsi hyväksyvästi ja veti ohuet huulensa hymyyn. Hän oli hyvän aikaa sitten lakannut työskentelemästä ja seisoi nyt kädet taskuissa ja tarkasteli junaa keltaisilla silmillään ja näytti odottavan katsoakseen, eikö hän voisi löytää joitakin hukkaan joutuneita esineitä pyörien alta.
Vihdoinkin oli ylikonduktööri sopinut Jacquesin kanssa siitä, että voitaisiin yrittää taas lähteä liikkeelle, kun Pecqueux, joka jälleen oli laskeutunut radalle, huusi veturinkuljettajaa.
— Kas vaan! Täällä on eräs lieriö saanut vamman.
Jacques meni nyt sinne ja kumartui alas. Huolellisesti tarkastaessaan hän äkkäsi heti, että Lison oli haavoittunut. Lunta luotaessa oli huomattu, että tammiparrut, jotka ratavartijat olivat jättäneet ratavalleille, olivat lumen ja tuulen vaikutuksesta liukuneet alas radalle ja osaltaan olleet syynä kiinnijäämiseen, kun veturi oli törmännyt parruja vastaan. Nyt näkyi lieriön päällyksessä naarmu, ja sen sisällä kulkeva akseli näytti hiukan vääristyneen. Mutta se oli ainoa näkyvissä oleva vamma, ja se rauhoitti häntä ensi alussa. Mutta kentiesi oli olemassa arveluttavia sisäisiä vaurioita, sillä ei ole mitään herkempää kuin koneen monimutkainen mekanismi, jossa sykkivä sydän, elävä sielu asustaa.
Jacques nousi jälleen veturiin, puhalsi, avasi järjestimen koetellakseen, olivatko Lisonin jäsenet kunnossa. Veturi tärisi kauan kuten henkilö, joka on langennut ja loukkautunut, eikä ole saanut takaisin kykyä käyttää jäseniään. Vaivalloisesti läähättäen se vihdoin pääsi irti, antoi pyörien kulkea muutamia kertoja ympäri, mutta oli vielä vauhko ja kankea. Se onnistuisi, kone voisi päästä eteenpäin ja suorittaa matkan. Mutta Jacques pudisti päätään, sillä hän, joka tunsi Lisonin niin hyvin, oli huomannut siinä jotakin omituista: se oli muuttunut, vanhentunut ja saanut johonkin kuolinpiston. Sen lienee se saanut täällä luminietoksissa, se oli jokin sydänvika tai kuoleman tuottava vilustuminen, niin kuin nuoret, vahvarakenteiset naiset voivat saada kuolettavan rintataudin sen vuoksi, että ovat menneet tanssiaisista kotiin jääkylmässä sateessa.
Jacques päästi uuden merkki vihellyksen, sitten kun Pecqueux oli avannut ejektorin. Molemmat konduktöörit olivat paikoillaan. Misard, Ozil ja Cabuche nousivat ensimäisen tavaravaunun astuimelle. Ja juna liukui nyt hiljalleen eteenpäin laaksosta sotamiesten välitse, jotka lapioillaan asestettuina olivat asettuneet radan oikealle ja vasemmalle puolelle. Sitten se pysähtyi ratavartijatuvan luo ottaakseen matkustajat mukaansa.
Flore seisoi siinä tuvan edustalla ja Ozil ja Cabuche asettuivat hänen viereensä, mutta Misardille tuli kiire sanomaan hyvästi naisille ja herroille, jotka tulivat ulos hänen tuvastaan, ja kokoilemaan hopealantteja, joita he antoivat.
Vihdoinkin siis jälleen oltiin vapaat! Mutta odotus oli käynyt liian pitkäksi ja kaikki värisivät vilusta, nälästä ja väsymyksestä. Englannitar tuli puolinukuksissa olevine tyttärineen, havrelainen nuori herra nousi samaan vaunuun kuin kaunis ruskeatukkainen nainen, joka oli hyvin uupunut ja tarjosi hänen miehelleen palveluksiaan. Olisi voinut luulla näkevänsä pakenevan, hajaantuneen joukon, jossa tungeskeltiin toistensa ympärillä tallatussa lumisohjussa, tuupittiin toisiaan ja kadotettiin lopulta siivouden tunnekin. Silmänräpäyksen näkyi kamarin akkunan takaa täti Phasie, joka uteliaisuuden ajamana oli noussut vuoteeltaan ja retostautunut katsomaan. Suurilla, sairauden johdosta sisäänpainuneilla silmillään katseli hän tätä tuntematonta joukkoa, näitä katoavan maailman matkalaisia, joita hän ei enään koskaan tulisi näkemään, ja jotka myrsky oli kuljettanut sinne ja sitten jälleen pois.
Mutta Séverine tuli viimeksi ulos tuvasta. Hän kääntyi ympäri ja hymyili Jacquesille, joka kumartui eteenpäin seuratakseen häntä silmillään, kunnes hän saapui vaununsa luo. Flore, joka salaa katseli heitä, kalpeni uudelleen, nähdessään nämä heidän molemminpuolisen hellyytensä äänettömät ilmaukset. Hän lähestyi kiivaasti Ozilia, jota hän tähän saakka oli välttänyt, ikäänkuin olisi hän nyt vihassaan tuntenut miehen tarvetta.
Ylikonduktööri antoi nyt lähtömerkin, johon Lison vastasi vaikeroivalla vihellyksellä, ja tällä kertaa pani Jacques koneen käyntiin, pysäyttääkseen sen vasta Rouenissa. Kello oli kuusi ja yö oli nyt täydellisesti laskeutunut synkältä taivaalta tuon valkoisen maiseman yli; mutta maata pitkin oli vielä jäljellä kamalan kolkko, heikko kajastus, joka valaisi autiota, hävitettyä seutua. Ja tässä epämääräisessä valossa kohousi viistoon käsin Croix-de-Maufrasin luona oleva talo, aivan mustana ja vielä enemmän rappeutuneena, lumen keskeltä fasaadeineen, jossa oli sanalla: "Myytävänä" varustettu kyltti.
VIII
Juna saapui Pariisin asemalle vasta kymmenen ja neljäkymmentä illalla. Oli viivytty Rouenissa kaksikymmentä minuuttia, jotta matkustajat saivat aikaa syödä, ja Séverine oli kiiruhtanut lähettämään sähkösanoman miehelleen, ilmoittaakseen hänelle, että hän palaisi Havreen vasta pikajunalla seuraavana iltana.
Kohta Mantesista lähdettyään oli Pecqueux saanut erään tuuman. Hänen vaimonsa, Victorie eukko, oli jo viikon maannut sairaalassa nyrjäytettyään pahasti jalkansa langetessaan, ja koska hänellä, kuten hän virnistellen sanoi, oli käytettävänään toinen sänky kaupungissa, tarjosi hän huoneensa rouva Roubaudille. Siellä olisi hänellä paljonkin paremmat oltavat kuin jossakin läheisessä hotellissa ja hän voisi oleskella siellä aina seuraavaan iltaan saakka juuri kuin kotonaan. Jacques oivalsi heti sellaisen sovittelun käytännöllisyyden, sitäkin enemmän, kun hän ei tietänyt, mihin hän muuten sijoittaisi hänet, ja kun hän junasillalta, matkustajain vihdoinkin virtaillessa ulos vaunuista, tuli veturin luo, jätti hän hänelle lämmittäjän antaman avaimen ja neuvoi häntä hyväksymään tarjouksen. Mutta hän epäröi ja kieltäytyi ensin, kun häntä hävetti lämmittäjän veitikkamainen ja asianymmärtäväinen hymy.
— Ei, ei, minulla on eräs serkku ja siellä minä kyllä saan makuupaikan lattialla.
— Pitäkää hyvänänne vaan, sanoi Pecqueux lopuksi hyvänsuovan näköisenä. Vuode on pehmeä ja niin suuri, että siinä voisi maata neljäkin henkilöä.
Jacques katsoi häneen niin itsepintaisesti, että hän otti avaimen vastaan. Veturinkuljettaja kumartui alas ja kuiskasi hänelle:
— Odota minua.
Séverinen tarvitsi kulkea ainoastaan kappale Rue d'Amsterdamia ja sitten kääntyä sisään portista, mutta lumi oli niin liukasta, että hänen täytyi kulkea erittäin varovaisesti. Hänellä oli onni tavata portti avoinna ja hän meni rappuja ylös ilman, että häntä näki edes portinvartija-eukko, joka pelasi dominoa erään naapurivaimon kanssa; ja saavuttuaan neljänteen kerrokseen avasi hän oven ja sulki sen niin hiljaa, että varmaan ei yksikään naapureista voinut epäillä hänen olevan siellä. Kulkiessaan kolmannen kerroksen rappusia oli hän kuitenkin sangen selvästi eroittanut naurua ja laulua Dauvergnen asunnosta. Molemmilla sisaruksilla oli kai ollut pienet kestinsä; heillä oli näet tapana kerran viikossa harjoittaa musiikkia ystävättäriensä kanssa. Ja kun Séverine oli sulkenut oven jälkeensä, saattoi hän huoneen painostavassa pimeydessä lattian läpi jälleen kuulla kaikkien nuorten vilkkautta ja iloa.
Silmänräpäyksen oli pimeys hänen mielestään aivan läpitunkematon ja hän vapisi, kun kukkuva kello, jonka syvät lyönnit hän tunsi, alkoi lyödä yhtätoista pimeässä. Mutta hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeään, molemmat akkunat häämöttivät kahtena valjuna nelikulmiona, joiden kautta lumen kimmellys valaisi kattoa. Hän kotiutui nyt ja etsi tulitikkuja ruokakaapin kulmalta, jossa hän muisti ne nähneensä. Vielä vaikeampi oli kuitenkin saada käsiinsä kynttilää, mutta vihdoin löysi hän kynttilänpätkän eräästä laatikosta. Hän sytytti sen ja huone tuli valaistuksi. Hän loi levottoman, nopean katseen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa, oliko hän todellakin vallan yksin. Hän tunsi kaikki: tuossa oli se ymmyrkäinen pöytä, jossa hän oli syönyt aamiaista miehensä kanssa, tuossa punaisine puuvillapeitteineen vuode, josta hän oli lyönyt hänet maahan nyrkin-iskulla. Huone oli aivan samallainen kuin silloin, kun hän oli siellä kymmenen kuukautta takaperin.
Séverine riisui nyt hiljaa hattunsa. Mutta kun hänen piti riisua kaapunsakin, värisi hän vilusta. Siellä oli vallan jääkylmä. Hiiliä ja tikkuja oli pienessä laarissa takan vieressä. Enempää riisuutumatta hän sai päähänsä silloin heti ajatuksen sytyttää valkea, ja se huvitti häntä ja vapautti hänet siitä epämiellyttävästä tunteesta, jota hän aluksi oli tuntenut. Nämä valmistukset ja ajatus, että he molemmat saisivat oikein lämmintä, saivat hänet jälleen iloiseksi ja onnelliseksi heidän seikkailunsa johdosta. He olivat jo hyvin kauvan ilman toivoakaan, että se milloinkaan voitaisiin toteuttaa, haaveilleet saavansa aivan häiritsemättömästi omistaa toisensa.
Kun kamiinissa alkoi suhista, mietti hän muita valmistuksia, siirsi tuolit makunsa mukaisesti, otti esille puhtaita raiteja ja valmisti vuoteen kokonaan uudelleen, mikä oli sangen vaivalloista, sillä se oli todellakin hyvin suuri. Mutta hän tuli hyvin pahoilleen, kun ei voinut ruokakaapista saada käsiinsä mitään syötävää eikä juotavaa: Pecqueux oli varmaankin niinä kolmena päivänä, mitkä hän oli täällä herrastellut, kuluttanut kaikki putipuhtaaksi. Samoin oli laita kynttiläinkin, löytyi ainoastaan tuo kynttilänpätkä, mutta sepä ei merkinnyt paljoa, kun kuitenkin pian mentäisiin levolle. Nyt oli hyvin lämmin, ja virkistyneenä asettui hän keskelle huonetta ja katseli ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ett'ei mitään puuttunut.
Häntä ihmetytti, ett'ei Jacques vielä ollut tullut, kun muuan vihellys johti hänet akkunan luo. Se oli suoraan Havreen menevä juna, joka nyt läksi 11,20. Tuolla alhaalla oli se laaja alue, joka ulottui asemalta Batignolles-tunneliin saakka, paljaana lumiverhona, jossa voi eroittaa ainoastaan rautatieraiteiden tummat haarautumiset. Veturi ja vaunut raiteilla muodostivat valkoisia kasoja, ikäänkuin olisivat ne nukkuneet kärpännahkaisen peitteen alla. Ja isojen rautatiehallien nyt puhtaiden ruutujen ja Pont de l'Europen valkoisilla pitseillä reunustettujen tukipylväiden väliltä pilkistivät, vaikka oli yö, kaikkea tätä valkoista vastaan Rue de Romen varrella vastapäätä sijaitsevat keltatäpläiset ja likaiset talot. Havren juna tuli nyt näkyviin, mustana esineenä liukuen eteenpäin, etunenässään lyhty, jonka kirkas valo tunki pimeyden läpi; ja hän näki, miten se katosi sillan alle, junan perässä olevien kolmen lyhdyn luodessa veripunaista kajastusta lumelle.
Kääntyessään ympäri huoneeseen päin vapisi hän jälleen: Oliko hän todellakin aivan yksin? Hän oli luullut tuntevansa lämmintä hengitystä niskassaan ja vaatteiden läpi raakaa koskettamista ruumiiseensa. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja katseli jälleen ympärilleen huoneessa. Ei, siellä ei ollut ketään.
Millähän Jacques huvittelihe, kun hän viipyi tuolla tavoin? Kului vieläkin kymmenen minuuttia. Hän säikähti, kuului hiljaista rapinaa, jotkin kynnet raapivat ovea. Mutta hän ymmärsi pian mitä se oli ja kiiruhti avaamaan. Se oli Jacques, mukanaan pullo malagaa ja torttu.
Séverine nauraa hytkytti ja ripustautui ylitsevuotavassa hellyydessään hänen kaulaansa.
— Ah, sinäkö se olet, rakkaani! Sinäpä olet tehnyt oivan keksinnön!
Mutta Jacques vaiensi hänet nopeasti.
— Hiljaa, hiljaa!
Silloin alensi hän ääntään, luullen portinvartijattaren olevan Jacquesin kintereillä. Ei, hänellä oli ollut se onni, että juuri kun hän aikoi soittaa, avattiin portti eräälle rouvalle ja hänen tyttärelleen, jotka luultavasti olivat olleet Dauvergnen luona, ja hän oli voinut tulla ylös ilman että kenelläkään oli aavistustakaan siitä. Mutta ulkona rappusten välipaikalla oli hän aivan äsken avoimesta ovesta nähnyt sanomalehtien myyjättären pesevän pientä pyykkiä pesuastiassa.
— Olkaamme ääneti! Puhu hiljaa.
Séverine vastasi siihen sulkemalla hänet intohimoisesti syliinsä ja peittämällä hänen kasvonsa äänettömillä suudelmilla. Tämä salaperäinen leikki ja se, että saatiin vain hyvin hiljaa kuiskailla, huvitti häntä.
— Niin, niin, saatpa nähdä, ett'ei meistä kuulla enempää, kuin jos olisimme kaksi pientä rottaa.
Hän asetti kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen pöydälle kaksi lautasta, kaksi lasia ja kaksi veistä ja hänen teki kovasti mielensä nauraa, niin että seinät soi.
Hän huvitti Jacquesia suuresti ja tämä sanoi puoliääneen:
— Minä luulin sinun olevan nälissäsi.
— Niin, minä kuolen nälästä! Rouenissa oli niin huonoa ruokaa!
— Menisinköhän alas noutamaan kanan?
— Ei, kiitoksia, jotta et voisi tulla takaisin… Ei, torttu riittää aivan hyvin.
He istuutuivat heti vieretysten samalle tuolille ja torttu jaettiin ja syötiin monia rakastavaisten kujeita tehden. Séverine valitti janoaan ja joi yhtä kyytiä kaksi lasia malagaa, niin että veri lopulta nousi hänen päähänsä. Kamiini kävi tulipunaiseksi heidän takanaan ja heidän selässään tuntuivat lämpimät väreet. Mutta kun Jacques suuteli liian kiivaasti hänen niskaansa, ehkäisi hän vuorostansa häntä.
— Hiljaa, hiljaa!
Séverine antoi hänelle merkin kuunnella ja silloin kuulivat he uudelleen alhaalta Dauvergnen asunnosta hillittyä, soiton tahdin mukaista töminää, siellä alhaalla alettiin tanssia. Ja heidän huoneensa edustalla tyhjensi sanomalehtimyyjätär pesuastian rappusten vieressä olevaan likaviemäriin. Hän lukitsi sitten ovensa, tanssi tuolla alhaalla taukosi hetkeksi ja ulkoa, akkunan alta, missä lumi vaimensi kaikki äänet, kuului ainoastaan kumea jyrinä eräästä lähtevästä junasta, jonka heikot vihellykset muistuttivat vaikerrusta.
— Auteniliin menevä juna, mutisi Jacques. Nyt on kello kymmentä minuuttia vailla kaksitoista.
Sitten kysyi hän hyväilevällä äänellä, joka oli kevyt kuin tuulenhenkäys:
— Rakastatko sinä minua?
Séverine ei vastannut, entisyys tunkeutui hänen kimppuunsa kaikesta tästä onnen huimaavasta hurmauksesta huolimatta ja tahtomattansa eli hän uudelleen ne tunnit, mitkä oli siellä viettänyt miehensä kanssa. Eikö tämä torttu, jota syötiin samassa pöydässä ja samojen äänien ympäriltä kuuluessa, ollut jatkoa tuohon edelliseen aamiaiseen? Nuo toiset asiat herättivät kasvavaa levottomuutta, muistot tunkeutuivat hänen mieleensä, ei milloinkaan ollut hän tähän saakka tuntenut niin polttavaa tarvetta sanoa rakastajalleen kaikki, antautua kokonaan. Se oli kuin ruumiillinen tarve, jota hän ei voinut pysyttää erossa intohimostaan, ja hän luuli tulevansa kuulumaan hänelle vielä enemmän ja nauttimaan vielä suuremmassa määrässä hänen omanaan olemisen onnellisuutta ja riemua, jos hän hänen sylissään hiljaa tunnustaisi hänelle syntinsä. Se, mikä oli tapahtunut, kävi hänen silmissään jälleen eläväksi, hänen miehensä oli läsnä, hän käänsi pois päänsä ja kuvitteli mielessään näkevänsä hänen lyhyen, karvaisen kätensä ojentuvan hänen olkapäänsä yli veistä ottamaan.
— Rakastatko minua? toisti Jacques.
Hän vapisi tuntiessaan Jacquesin huulten painautuvan hänen huuliaan vastaan, ikäänkuin olisi hän siten vielä kerran tahtonut sinetillä sulkea hänen salaisuutensa. Hän siirtyi lähemmäksi, painoi kasvonsa lähelle häntä ja huokasi hyvillään:
— Jumalani, kuinka olen onnellinen!
He eivät puhuneet mitään. Huone kävi yhä pimeämmäksi, niin että tuskin saattoi eroittaa noita kahta valjua akkunaneliötä; ja katossa näkyi ainoastaan ikäänkuin pyöreä verinen pilkku kamiinin kajastuksesta. He katselivat toisiaan silmät selki selällään. Soitto tuolla alhaalla vaikeni, ovet paukkuivat ja koko talo vähitellen vaipui syvään ja sikeään uneen. Alhaalla tärisivät kääntölevyt Caenista tulevan junan saapuessa, ja siitä lähtevät kamalat äänet tuskin tunkeutuivat sinne ylös, ikäänkuin olisivat ne tulleet hyvin kaukaa.
Mutta kun Séverine piti Jacquesia niin lähellänsä, heräsi hänen intohimonsa. Ja samalla heräsi hänessä tarve tunnustaa. Se oli kiusannut häntä monta pitkää viikkoa! Katossa oleva punainen pilkku laajeni ja siitä tuli ikäänkuin suuri, leveä veritäplä. Katsoessaan siihen näki hän näkyjä, hänen ympärillään olevat esineet saivat puhekyvyn ja kertoivat kovalla äänellä koko tapahtuman. Hän tunsi, kuinka sanat tunkeutuivat esiin hänen huuliltaan, hermostuksen aaltomaisesti kuohuessa hänen ruumiinsa läpi. Kuinka ihanaa olisikaan, kun ei tarvitsisi häneltä salata mitään, vaan voisi täydellisesti sulautua häneen!
— Sinä et tiedä, rakkaani…
Jacques, joka ei myöskään kääntänyt katsettaan veritäplästä, ymmärsi varsin hyvin, mitä hän aikoi sanoa. Hän saattoi seurata, kuinka tässä pehmeässä, niin lähelle häntä likistäytyneessä olennossa tuo synkkä, valtava jokin, mikä heillä kumpaisellakin alati oli ajatuksissaan, vaikka eivät he koskaan siitä puhuneet, kuohui yhä korkeammalle. Tähän saakka oli hän saanut hänet olemaan vaiti, koska hän pelkäsi niiden pöyristysten palautuvan, jotka olivat hänen vanhan tautinsa oireina, ja vapisi pelosta, että tämä muuttaisi heidän oloaan ja toisi verta heidän välilleen. Mutta tällä kertaa oli hän voimaton, hän ei edes kyennyt kumartamaan alas ja sulkemaan hänen suutaan suudelmalla. Hän luuli, että Séverine ilmaisisi kaikki. Sen vuoksi tuntui se hänestä helpotukselta hänen levottomassa odotuksessaan, kun Séverine näytti rauhattomalta ja epäröivältä ja sitten sanoi lopuksi:
— Sinä et tiedä, kultaseni, että mieheni epäilee minun olevan sinun rakastajattaresi.
Viimeisessä sekunnissa se tulikin olemaan muisto edellisestä yöstä Havressa, joka vastoin hänen tahtoaan tunnustuksen sijasta tunkeutui esiin hänen huuliltaan.
— Lorua, luuletko niin? mutisi Jacques epäuskoisesti. Hän näyttää niin ystävälliseltä, ja viimeksi tänä aamuna kätteli hän minua.
— Minä vakuutan sinulle, että hän tietää kaikki. Hän ajattelee varmaan tällä hetkellä, että me olemme yhdessä! Minulla on todistukseni.
Hän vaikeni ja puristi häntä vielä lujemmin itseään vastaan ja tässä hyväilyssä oli onneen sekoittuneena katkeruutta. Hetkisen haaveiltuaan häntä pöyristytti ja hän sanoi:
— Voi, kuinka minä vihaan häntä, vihaan häntä!
Jacques hämmästyi. Hän ei suinkaan ollut suutuksissaan Roubaudille, vaan tuli mielestään hyvinkin helposti toimeen hänen kanssaan.
— Miksi niin sitten? kysyi hän. Eipä hän meitä suuresti häiritse.
Séverine ei vastannut mitään, vaan toisti:
— Minä vihaan häntä… Se on kidutusta, kun vain tunnen hänen olevan lähellänikin. Voi, kuinka kernaasti minä, jos voisin, vapauttaisin itseni ja jäisin sinun luoksesi!
Liikutettuna tästä intohimon purkauksesta, likisti Jacques hänet lähemmäksi itseään, ja melkein irroittamatta huuliaan, jotka painoi hänen kaulalleen, sanoi Séverine aivan hiljaa:
— Sinä et tiedä, rakkaani…
Tunnustus tunkeutui nyt välttämättömästi esille. Ja tällä kertaa tunsi Jacques olevansa niin vakuutettu siitä, että mikään maailmassa ei voisi sitä estää. Talossa ei enään kuulunut henkäystäkään, yksinpä sanomalehtimyyjätärkin oli varmasti vaipunut sikeään uneen. Ulkopuolelta, tuosta lumen peittämästä kaupungista, ei kuulunut edes vaunujen kolinaa, ja viimeinen Havren juna, joka oli lähtenyt kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista, näytti vieneen mukanaan mitä asemalla vielä oli ollut elämästä jäljellä. Kamiini ei enään suhissut, siinä kun oli enään vain muutamia hehkuvia hiiliä, mutta se punainen täplä oli vielä jäljellä katossa ja näytti pyöreältä, kamalalta silmältä.
— Rakkaani, sinä et tiedä…
Silloin ei Jacques enään voinut olla puhumatta:
— Kyllä, kyllä, minä tiedän.
— Ei, sinä kentiesi epäilet, mutta sinä et voi mitään tietää.
— Minä tiedän, että hän teki sen perinnön takia.
Séverine säpsähti ja nauroi hermostuneesti ja vastoin tahtoaan.
— Ah, perintö!
Ja aivan hiljaa, niin hiljaa, että jos yöperhonen olisi lepattanut ruutuja vastaan, sen surina olisi kuulunut kovemmalta, kertoi hän lapsuudestaan presidentti Grandmorinin luona, tahtoi aluksi valehdella, päästäkseen tunnustamasta yhteyttään hänen kanssaan, mutta antoi lopulta myöden välttämättömyydelle olla vilpitön, ja tunsi lohdutusta, melkein huvia kertoessaan kaikki tyynni. Hänen sanansa virtasivat sen jälkeen kevyesti ja kuiskaamalla ja keskeytymättä.
— Ajatteles, se oli täällä, juuri tässä huoneessa edellisessä helmikuussa, samaan aikaan kun hänellä, kuten muistat, oli juttunsa aliprefektin kanssa. Me olimme juuri syöneet aamiaisemme hauskasti ja iloisesti tämän pöydän ääressä, aivan kuten vastikään söimme illallista täällä. Hän ei luonnollisesti tietänyt mitään, enkä minä aikonut hänelle mitään kertoa. Mutta eräästä sormuksesta, vanhasta lahjasta, pelkästä mitättömästä esineestä ja ilman että minä tiedän kuinka se tapahtui, ymmärsi hän kaikki tyynni… Voi, rakkaani, sinä et voi mielessäsi kuvitella, kuinka hän rääkkäsi minua!
Hän vapisi ja Jacques tunsi, kuinka hänen pienet kätösensä hypistelivät häntä.
— Hän löi nyrkillään minut kumoon… Ja sitten laahasi hän minua tukasta… Ja sen jälkeen nosti hän jalkansa minun kasvojeni yli, ikäänkuin olisi aikonut murskata minut. Niin kauvan kun elän olen muistava sen… Ja lyönti toisensa jälkeen, Jumalani! Jos minä toistaisin sinulle kaikki, mitä hän kysyi minulta, ja kaikki, mitä hän lopulta pakotti minut kertomaan! Kuten näet, olen minä sangen vilpitön, koska tunnustan sen sinulle, vaikka mikään ei pakota minua sitä tekemään. Mutta minä en koskaan uskaltaisi antaa sinulle edes pienintä kuvaustakaan kaikista hänen loukkaavista kysymyksistään, joihin minun täytyi vastata, sillä muuten olisi hän aivan varmasti lyönyt minut kuoliaaksi.
Hän oli kyllä rakastunut minuun ja tuli kai kovin pahoilleen, saadessaan kuulla tuon kaiken; ja minä myönnän, että olisin menetellyt kunniallisemmin, jos olisin ilmoittanut sen hänelle, ennen kun me menimme naimisiin. Mutta pitäähän sitä ymmärtää. Sehän oli vanhaa ja unhoitettua. Täytyy olla ihka villi voidakseen tulla niin hulluksi mustasukkaisuudesta… No, armaani, herkeätkö nyt rakastamasta minua, kun tiedät tämän?
Jacques ei ollut liikahtanut, vaan istui siinä hitaana ja miettiväisenä Séverinen käsivarsien kietoutuessa elävien käärmeiden tavoin hänen kaulansa ympärille. Hän oli hyvin hämmästynyt. Hän ei ollut koskaan epäillyt mitään sellaista. Kuinka kaikki kävikään sotkuiseksi! olisihan testamentti riittänyt selittämään kaikki! Mutta muuten oli se hänen mielestään parempi siten; varmuus siitä, ett'eivät aviopuolisot olleet tehneet murhaa rahojen takia, vapautti hänet halveksumisen tunteesta, jota hän toisinaan oli epäselvästi tuntenut, yksinpä Séverinen suudellessakin.
— Miksi en enään rakastaisi sinua?… Minä en välitä sinun edellisestä elämästäsi. Se on asia, joka ei minua liikuta… Sinä olet naimisissa Roubaudin kanssa, voisit yhtä hyvin olla sitä jonkun toisen kanssa.
Syntyi äänettömyys. Molemmat syleilivät toisiaan, niin että ihan olisivat voineet tukehtua.
— Ah, sinä olet siis ollut ukon rakastajatar. Onpa se kuitenkin naurettavaa.
Mutta Séverine ryömi ihan hänen suunsa luo ja sammalsi uudelleen:
— Vain sinua minä rakastan, en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta. Ah, jospa tietäisit, minkälaisia nuo toiset olivat, kun taas sinä, armaani, teet minut niin sanomattoman onnelliseksi!
Hän hyväili intohimoisesti Jacquesia, mutta vaikka tässäkin kuohui intohimo, hillitsi hän kuitenkin vielä itseään:
— Ei, ei, ole rauhallinen… Entäs ukko sitten?
Koko ruumis vapisten tunnusti hän aivan hiljaa:
— Niin, me murhasimme hänet.
Väristys, jonka himo hänessä aikaan sai, muuttui jälleen kuolinvapistukseksi. Kaiken tämän nautinnon takana oli ikäänkuin kuolonkamppauksen uudelleen alkaminen. Silmänräpäyksen oli hän puhumatonna ja juurikuin pyörryksissä. Painaen sitten nenänsä jälleen rakastajansa olkapäälle kuiskasi hän aivan hiljaa:
— Hän pakotti minut kirjoittamaan presidentille, että hän matkustaisi pikajunassa samalla kertaa kuin me, mutta näyttäytyisi vasta Rouenissa. Minä istuin vapisten nurkassani, hämmentyneenä ja miettien onnettomuutta, jota kohden me kuljimme. Vastapäätä minua istui mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään, ja joka peljästytti minut hirveästi. En edes nähnyt häntä, kuvittelin mielessäni, että hän saattoi selvästi lukea meidän aivoistamme, ja että hän varsin hyvin tiesi, mitä me aijoimme tehdä… Sillä tapaa kuluivat nuo kaksi tuntia Pariisin ja Rouenin välillä. Minä en sanonut sanaakaan, en liikahtanut paikaltani ja suljin silmäni, jotta minun luultaisiin nukkuvan. Tunsin, että mieheni istui yhtä liikkumattomana vieressäni ja se, mikä minua peljästytti, oli tieto niistä kamaloista suunnitelmista, joita hän hautoi, vaikka en voinut täsmälleen arvata, mitä hän oli päättänyt tehdä… Voi, sellainen matka kaikkine noine hämmentyneine ajatuksineen ja sen lisäksi kaikki vihellykset, nykäykset ja pyörien kolina!
Jacques, joka oli haudannut suunsa hänen paksuun, hyvältä tuoksuvaan tukkaansa, suuteli häntä tietämättään ja kauvan, pitäen säännöllisiä väliaikoja.