— Mutta miten menettelitte tappaaksenne hänet, kun ette olleet samassa vaunussa?
— Odota, niin saat kuulla… Se oli mieheni suunnitelma, vaikka tietysti se oli sattuma, joka pani sen onnistumaan… Rouenissä viivyttiin kymmenen minuuttia. Me astuimme alas vaunusta ja hän pakotti minut menemään presidentin vaunun luo, ikäänkuin olisimme tahtoneet oikoa jäseniämme. Ja siellä oli hän olevinaan hyvin hämmästynyt, saadessaan nähdä presidentin vaununovella, juurikuin ei olisi tietänyt hänen olevan junassa mukana.
Asemasillalla oli hirveä tungos ja joukko ihmisiä valtasi toisen luokan vaunut erään juhlan johdosta, joka piti pidettämän Havressa seuraavana päivänä. Kun ovia alettiin sulkea, pyysi presidentti itse, että me tulisimme hänen luokseen. Minä sammalsin ja puhuin meidän matkalaukustamme, mutta hän sanoi, ett'ei suinkaan sitä meiltä varastettaisi, ja että me voisimme palata vaunuumme, kun saapuisimme Barentiniin, sillä siellä astuisi hän pois junasta. Silmänräpäyksen näytti mieheni levottomalta ja tahtoi juosta matkalaukkua noutamaan. Mutta samalla hetkellä puhalsi konduktööri, ja silloin hän teki päätöksensä, työnsi minut ylös vaunuun, nousi itse perässä ja sulki oven ja akkunan. Sitä, ett'ei meitä nähty, en vieläkään voi selittää. Oli kaiketi laita niin, että paljon ihmisiä tuli juosten ja virkamiehet joutuivat pyörälle, eikä sanalla sanoen ollut todistajaa, joka olisi nähnyt selvästi. Ja juna liukui hiljalleen pois asemalta.
Hän oli vaiti muutamia sekunteja, palauttaen tapausta muistiinsa.
— Ah, ensimmäiset silmänräpäykset vaunussa, kun tunsin maan pakenevan aitamme. Minä olin kuin pyörällä päästäni, ajattelin aluksi meidän matkalaukkuamme. Kuinka saisimme sen takaisin? Eikö se ilmaisisi meitä, jos jättäisimme sen sinne? Kaikki tyynni näytti minusta niin tyhmältä, niin mahdottomalta, vain lapsen pahalta unelta, niin että täytyisi olla mielipuoli koettaakseen panna sitä toimeen. Jo seuraavana aamuna olisimme vangitut ja syyllisiksi todistetut. Koetin sen vuoksi rauhoittua ja sanoin itselleni, että mieheni peräytyisi, että se olisi mahdotonta, ja ett'ei siitä koskaan tulisi mitään.
Mutta ei, minun tarvitsi ainoastaan katsoa häneen hänen puhuessaan presidentin kanssa, ymmärtääkseni, että hän järkähtämättömästi pysyi hurjassa päätöksessään. Kuitenkin oli hän sangen tyyni, vieläpä puheli iloisesti ja tavallisen näköisenä, ja ainoastaan hänen kirkkaasta katseestaan, jonka hän tuon tuostakin kiinnitti minuun, luin minä hänen itsepintaisen tahtonsa. Hän ottaisi hänet hengiltä kilometrin, ehkä kahden päässä, mutta täsmälleen sillä paikalla, jonka hän oli määrännyt, vaikka minä en tietänyt, missä se oli. Se oli varmaa ja se loisti esiin yksinpä niistä tyynistä silmäyksistäkin, millä hän tarkasteli toista, jota hetken kuluttua ei enään olisi olemassa. Minä en sanonut mitään, mieleni oli syvästi liikutettu, mutta minä koetin sitä salata ja olin hymyilevinäni, kohta kun joku katsoi minuun.
Miksi en sitten ajatellutkaan estää tuota kaikkea? Vasta myöhemmin, kun tahdoin päästä selvyyteen, ihmettelin sitä, ett'en alkanut huutaa akkunasta taikka painanut hälyytyslaitoksen nappulaa. Tässä silmänräpäyksessä olin kuin halvattu, tunsin olevani aivan voimaton. Vallan varmaan arvelin, että miehelläni oli täysi oikeus puolellaan; ja koska ilmaisen sinulle kaikki, armaani, täytynee minun tunnustaa sekin. Tahtomattani olin koko olennollani hänen puolellansa tuota toista vastaan; molemmat olivat omistaneet minut, mutta hän oli nuori, jota vastoin tuo toinen, ah, tuo toinen hyväilyinensä… Muuten, mitä tietää ihminen? Hän tekee toisinaan tekoja, joita ei ikinä uskoisi voivansa tehdä. Kun ajattelen, ett'en uskaltaisi ottaa kanaakaan hengiltä. Oh, oli kuin olisi hurja myrsky-yö raivonnut sisälläni ja kuin olisi olentoni pohjalla ulvonut ja kirkunut jokin musta ja hirvittävä!
Jacques huomasi nyt tässä heikossa pikku olennossa, joka oli hänen syliinsä suljettuna, samaa läpitunkemattomuutta, samaa pohjatonta, synkkää syvyyttä, josta hän puhui. Vaikka hän kuinka kovin painaisi häntä rintaansa vastaan, ei hän kuitenkaan voisi tunkeutua hänen sisimpäänsä. Kertomus murhasta sai hänet kuumeeseen.
— Sano, olitko sinä apuna ukon tappamisessa?
— Minä istuin eräässä nurkassa, jatkoi Séverine, vastaamatta hänen kysymykseensä. Mieheni erotti minut presidentistä, joka istui toisessa nurkassa. He juttelivat tulevista vaaleista… Tuon tuostakin näin mieheni kumartuvan eteenpäin ja, juuri kuin olisi hän ollut kärsimätön, luovan katseen ulos, saadakseen selville missä me olimme… Joka kerta seurasin minä hänen katsettansa ja selvitin myös itselleni, kuinka kauvas olimme tulleet. Yön valjussa valossa kiitivät mustat puuryhmät hurjaa vauhtia ohitse. Ja yhtämittaa tuota pyörien kolinaa, jonka kaltaista en koskaan ole kuullut, ja raivokkaiden ja vaikeroivien äänien inhoittavaa melua ja kuoleman kanssa kamppailevien eläinten kolkkoa vaikerrusta!
Juna Syöksyi eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella. Yhtäkkiä tuli valoisa ja junan kaiku kajahteli rakennusten välillä eräällä asemalla. Olimme Marommessa, s.o. puolen kolmatta penikulman päässä Rouenista. Nyt puuttui Malaunay ja sitten Barentin. Mitä silloin tapahtuisi? Odottaisiko hän viime hetkeen saakka? Minulla ei enään ollut tietoa ajasta eikä etäisyydestä ja kuten uppoava kivi vajosin minä vastarintaa tekemättä ja huumautuneena alas halki pimeyden, kunnes Malaunayn ohi kuljettaessa yht'äkkiä käsitin: se tapahtuisi tunnelissa, kilometrin päässä sieltä…
Minä käännyin mieheni puoleen, katseemme yhtyivät! niin, tunnelissa kahden minuutin kuluttua… Juna syöksyi eteenpäin, kuljettiin Dieppeen vievän sivuradan ohi, minä huomasin vaihdemiehen paikallaan. Rataa ympäröivät nyt kunnaat ja kukkulat ja minä luulin selvästi voivani eroittaa ihmisiä, jotka olivat ojentaneet käsivartensa ylös ja laskettelivat meille haukkumasanoja. Sitten puhalsi veturi pitkän, pitkäveteisen merkkivihellyksen: nyt tuli tunneli… Ja juna syöksyi sen sisään, oi, mikä kaiku tässä pitkässä holvissa! Sinä tunnet vapisevien kiskojen kolinan, se muistuttaa nopeata vasaraniskua toisen jälkeen alasimella, ja tällä hämmingin hetkellä luulin minä, että se oli ukkonen, joka jyrisi.
Hän värisi ja keskeytti puheensa, senjälkeen sanoakseen toisella, melkein nauravalla äänellä:
— Eikö se sentään ole hyvin tyhmää, aarteeni, että minun vielä pitää tuntea kylmää väristystä selkäpiissäni? Onhan minun kuitenkin niin suloinen olla sinun luonasi ja minä tunnen olevani niin tyytyväinen ja onnellinen… Eikähän muuten nyt enään ole mitään peljättävänä: asia on pyyhitty pois, puhumattakaan siitä, että korkeilla viranomaisilla on vielä vähemmän halua kuin meillä vetää sitä päivänvaloon… Oi! sen voin niin hyvin ymmärtää, ja minä olen aivan rauhallinen ja huoleton.
Hän lisäsi sen jälkeen nauraen:
— Sinä voit muuten imarrella itseäsi sillä, että peljästytit meitä aika tavalla. Ja sanoppa minulle — sen suhteen olen aina ollut utelias — mitä sinä oikeastaan näit?
— Sen, mitä sanoin tuomarille enkä mitään muuta, nimittäin miehen, joka pisti toisen kuoliaaksi… Te käyttäydyitte minua kohtaan niin kummallisesti, että minä lopuksi aloin epäillä. Vieläpä kerran tunsinkin sinun miehesi… Mutta se tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin, kun tulin ehdottomasti varmaksi…
Séverine keskeytti iloisesti:
— Niin, muistatko puistossa tuona päivänä, jolloin minä kielsin ensi kerralla kun olimme kahdenkesken Pariisissa… Onpa se kuitenkin kummallista! Minä sanoin sinulle, että me emme sitä tehneet, ja minä tiesin täydellisesti, että sinä ymmärsit asian olevan päinvastoin. Eikö se ollut juurikuin olisin kertonut sinulle kaikki? Oi, aarteeni, minä ajattelin sitä usein ja luulenpa, että juuri siitä päivästä saakka olen pitänyt sinusta.
Ja hän jatkoi:
— Juna kiiti tunnelin läpi… Se on hyvin pitkä. Sitä kestää kolme minuuttia. Minusta tuntui kuin olisimme olleet siellä tunnin… Presidentti taukosi huumaavan kolinan takia puhumasta. Ja mieheni lienee viime hetkessä vaipunut jonkinlaiseen tainnostilaan, sillä hän ei liikahtanutkaan vielä. Minä näin vain lampun lekottavassa valossa, kuinka hänen silmänsä kävivät sinipunerviksi. Aikoiko hän odottaa, kunnes jälleen olisimme avoimella kentällä? Koko asia oli nyt käynyt minusta niin onnettomuutta tuottavaksi, niin välttämättömäksi, että minulla oli ainoastaan yksi toivomus, nimittäin päästä kärsimästä tätä odotusta. Miksi ei hän sitten tappanut, kun hänen kuitenkin täytyi? Olisin voinut itse ottaa veitsen saadakseni siitä lopun, siihen määrään olin mieletönnä pelosta ja tuskasta… Hän katsoi minuun. Hän saattoi selvästi lukea sen kasvoistani. Ja yht'äkkiä, syöksyi hän ylös ja kourasi oveen päin kääntynyttä presidenttiä olkapäähän. Presidentti peljästyi ja riistäytyi vaistomaisesti irti ja ojensi kätensä merkinanto nappulaa kohden, joka oli suoraan hänen päänsä yläpuolella. Hän ulottui siihen, mutta toinen iskijälleen kiinni häneen ja heitti hänet penkkiin sellaisella vauhdilla, että hän tuli kuin taitetuksi kahtia. Hän ällisteli hämillään ja peloissaan ja päästi muutamia sekavia huutoja; mitkä häipyivät kolinaan, kun minä sitä vastoin kuulin mieheni sähisevällä, raivoisalla äänellä selvästi hokevan: Senkin sika, senkin sika!
Mutta kolina vaimeni ja juna ajoi ulos tunnelista, valju maisema tuli jälleen näkyviin ohikiitävine tummine puineen. Minä olin istunut paikoillani nurkassani ja likistäydyin jähmettyneenä niin pitkälle sohvan selkämystä vastaan kuin mahdollista. Kuinka kauvan kesti heidän ottelunsa? Se lienee kestänyt tuskin muutamia sekunteja. Mutta minusta tuntui, kuin ei se koskaan päättyisi, kuin kuulisivat kaikki matkustajat nuo huudot ja kaikki puut näkisivät meidät. Mieheni, jolla oli veitsi avattuna, ei voinut iskeä, kun hänet potkaistiin takaperin ja hän luiskahti tärisevällä lattialla. Hän oli lankeamaisillaan polvilleen ja juna kiiti eteenpäin täyttä vauhtia, veturin viheltäessä rataylikäytävän kohdalla Croix-de-Maufrasin luona…
Silloinpa minä, ilman että sitten olen voinut muistaa kuinka se tapahtui, heittäydyin presidentin sätkyttelevien säärien yli. Niin, minä putosin alas kuin käärö ja painoin koko painollani alas hänen jalkojaan, niin ett'ei hän enään voinut niitä liikuttaa. Enkä minä mitään nähnyt, mutta tunsin kaikki.
Jacques oli tiedonhaluinen ja tahtoi keskeyttää hänet, tehdäkseen hänelle kysymyksiä. Mutta nyt oli Séverine innokas pääsemään loppuun.
— Ei, odota… Kun nousin ylös, kuljimme me täydellä höyryllä Croix-de-Maufrasin ohitse. Minä voin selvästi eroittaa talon etupuolen ja sen jälkeen portinvartijan tuvan. Nyt puuttui neljä kilometriä, eli korkeintaan viisi minuuttia, ennen kun olisimme Barentinissa… Ruumis makasi kokoonkäännettynä penkillä ja veri valui paksuun lätäkköön. Ja pystysuorana, tylsänä ja pysytellen tasapainossa vaunun nytkähdellessä seisoi mieheni siinä ja vain tuijotti tuijottamistaan, kuivaten veistä nenäliinalla. Kului minuutti, kumpaisenkaan meistä tekemättä mitään pelastuaksemme… Jos jättäisimme ruumiin makaamaan siihen ja itse jäisimme paikoillemme, saataisiin ehkä kaikki ilmi jo Barentiniin pysähdyttäessä…
Mutta hän pisti veitsen taskuun ja näytti heräävän tajuntaan. Minä huomasin, että hän tutki ruumista, otti kellon, rahat ja kaikki mitä käsiinsä sai, ja avattuaan oven koetti hän työntää ruumiin radalle, mutta varoi tarttumasta siihen käsillään, kun pelkäsi tahraantuvansa vereen. — Autapa minua! Työnnä mukana! — Minä en edes yrittänytkään, en tuntenut enään voivani hallita jäseniäni. — Työnnä, hiidessä! — Pää saatiin ulos ensiksi ja roikkui astuimelle saakka, kun taas itse ruumis, joka oli käärästy pallon muotoiseksi, ei mahtunut ovesta. Ja juna kiiti eteenpäin. Vihdoin heltisi ruumis eräästä voimakkaammasta töytäyksestä ja katosi myllertävien pyörien väliin. — Ah, nyt on siitä siasta tehty loppu! — Sitten otti hän huovan ja heitti senkin ulos. Nyt olimme vain me kaksi jäljellä, seisoimme verilätäkön edessä penkillä, jolle emme rohjenneet istuutua.
Ovi heilahteli edelleen avoimena, enkä minä mieletönnä ja hämmentyneenä ollen aluksi ymmärtänyt, kun näin mieheni astuvan alas ja vuorostansa katoavan. Hän palasi pian. — Kiiruhda, tule mukana, ellet tahdo, että kaulamme katkaistaan! Minä en liikahtanut paikalta, hän kävi kärsimättömäksi. — Tule hiidessä! Meidän vaunumme on tyhjä, palaamme sinne. — Vaunumme oli tyhjä; oliko hän ollut siellä? Oliko varmaa, ett'ei tuo mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään ja jonka kasvoja ei voinut eroittaa, istunut vielä jossakin nurkassa? — Tahdotko tulla mukaan, muuten heitän sinut radalle, kuten tuon toisenkin!
Hän nousi jälleen vaunuun ja hoputti minua mielettömällä raakuudella. Ja minä tulin ulos astuimelle ja pitelin molemmin käsin kiinni messinkitangosta. Hän astui ulos minun perässäni ja sulki huolellisesti oven. — Riennä, riennä! — Mutta huimaavan vauhdin takia en uskaltanut myrskyn voimaisen tuulen pieksäessä. Tukkani pääsi hajalleen ja minä luulin käsieni heltiävän otteestaan. — Kiiruhda, piru vieköön! Hän työnsi minua edelleen ja minun täytyi mennä, ottaen kiinni toisella kädellä toisen jälkeen ja painautuen lähelle vaunua, hameiden lepattaessa ympärilläni. Jo pitkän matkan päästä erään mutkan takaa näkyi valonkajastus Barentinin asemalta. Veturi vihelsi. — Kiiruhda, saatana soikoon! Oi tätä hornan ääntä, näitä kovia tärähdyksiä! Oli kuin olisi myrsky tarttunut minuun ja lakaissut minut mukanaan kuten oljenkorren, murskatakseen minut tuolla muuria vastaan. Takanani pakeni maisema ja puut hurjasti nelistäen ajoivat minua takaa, ikäänkuin luikerrellen itsensä ympäri ja ohi kulkiessaan päästäen lyhyen valitushuudon.
Päästyäni vaunun toiseen päähän, kun minun piti kavuta seuraavan vaunun astuimelle ja tarttua toiseen tankoon, pysähdyin enkä uskaltanut mennä pitemmälle. En mitenkään jaksanut. — Riennä, hiidessä! — Hän oli kintereilläni ja hoputti minua, minä suljin silmäni enkä tiedä, kuinka saatoin jatkaa eteenpäinkulkua ainoastaan vaiston voimalla, kuten eläin, joka iskee kyntensä kiinni eikä tahdo pudota. Kummallista, ettei meitä nähty. Me kuljimme ohi kolmen vaunun ja yksi niistä, joka oli toisen luokan vaunu, oli täpö täynnä. Minä muistan joukon kasvoja lampun valossa, luulen, että voisin tuntea ne, jos jonakuna päivänä saisin ne jälleen nähdä: siinä oli m.m. eräs suuri mies, jolla oli punainen poskiparta ja eritotenkin kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat eteenpäin kumarassa ja nauroivat. — Kiiruhda, hiidessä! Riennä! — Ja sitten en enään ollut tajuissani, Barentinin valot lähenivät, veturi vihelsi, viimeinen huomioni oli, että hän laahasi ja veti minua mukanaan. Hän lienee tarttunut minuun, avannut hartiaini ylitse oven ja lennättänyt minut vaunuun. Makasin läähättäen ja puoliksi tainnoksissa eräässä nurkassa, kun pysähdyimme ja liikahtamatta kuulin minä hänen vaihtavan muutamia sanoja Barentinin asemapäällikön kanssa. Junan sen jälkeen jälleen lähdettyä liikkeelle, vaipui hän uupuneena penkille. Havreen saakka emme sanoneet sanaakaan… Voi, minä vihaan häntä, vihaan häntä, näetkös, kaiken tämän inhoittavan takia, jota hän on antanut minun kärsiä. Ja sinua, armaani, rakastan minä kaiken sen onnen vuoksi, jonka minulle valmistat!
Sitten kun Séverine yhä intohimoisemmaksi käyden oli päässyt pitkän kertomuksensa loppuun, ilmaisi hän tällä huudahduksella noiden inhoittavien muistojen lomassa ilon tarvettansa. Mutta Jacques, jota tämä kertomus oli hämmentänyt ja kiihoittanut, piti häntä vielä kiinni ja kysyi:
— Ei, ei odota… Ja sinä makasit hänen polviensa päällä ja tunsit kuinka hän kuoli?
Hänessä heräsi jälleen eloon tuo tuntematon kummitus, hänen sisimmästään tunkeutui esiin vaahtopäinen, hurja aalto, joka pani hänen silmissään vilahtelemaan punaiselta. Hänet valtasi jälleen uteliaisuus murhan suhteen.
— Sano minulle aivan vilpittömästi, minkä vaikutuksen murha teki sinuun? Tuntuiko se tuskalliselta?
— Ei, ei tuskalliselta.
— Tuottiko se sitten iloa sinulle?
— Ah, ei, ei sitäkään.
— Mitä sitten, lemmittyni? Minä pyydän sinua, sano minulle kaikki…
Jos tietäisit… Kerro minulle, miltä se tuntuu.
— Jumalani, eihän sitä osaa sanoa. Se on jotakin hirveätä ja se vetää mukanaan niin kauvas, niin kauvas pois! Koin siinä silmänräpäyksessä enemmän kuin olin kokenut koko kuluneessa elämässäni.
Kamiini oli nyt tykkänään sammunut ja ankara pakkanen tunkeutui sisälle ja teki huoneen aivan jääkylmäksi. Ei ääntäkään tunkeutunut sinne lumen peittämästä Pariisista. Kotvan oli kuulunut kuorsaamista viereisestä, sanomalehtimyyjättären asunnosta. Mutta sitten oli nukkuvan talon synkkä syvyys niellyt kaikki.
Jacques oli pitänyt Séverinen sylissään ja tunsi nyt, kuinka viimeksimainittu ikäänkuin menehtyneenä antoi myöten vastustamattomalle unenhalulle. Matka, pitkällinen odotus Misardin luona ja tämä kuumeinen yö masensivat hänet. Hän sammalsi hyvää yötä kuten pieni lapsi ja nukkui sitten rauhallisesti.
Lähes tunnin piti Jacques häntä vielä käsivarrellaan, joka vähitellen puutui. Hän ei voinut ummistaa silmiään, oli kuin olisi näkymätön käsi pimeässä itsepintaisesti avannut ne yhä uudelleen. Nyt ei hän enään voinut eroittaa mitään huoneessa, joka kaikkinensa, kamiineineen, huonekaluineen, seinineen upposi pimeyteen, ja hänen täytyi kääntyä, löytääkseen jälleen nuo molemmat liikkumattomat akkuna-nelikulmiot, jotka kimmelsivät valjusti ja kevyesti kuin uni. Huolimatta hänen tuskaisesta väsymyksestään piti aivojen kiihoittunut toiminta häntä hereillä ja sai hänet herkeämättä pöyhimään samaa ajatuslyhdettä.
Joka kerta kun hän luuli tahtoaan ponnistamalla vaipuvansa uneen, alkoivat samat kuvat taasen lipua ohi ja herättivät saman vaikutuksen. Ja se, mikä siten kehittyi koneenomaisella säännöllisyydellä, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat ja aito avoimina tulivat täyteen varjoja, oli murha, yksityiskohta toisensa jälkeen. Se oli hirveätä, hän oli tukehtumaisillaan. Oi, kun saisi antaa sellaisen veitsenpiston, tyydyttää tuon niin harvinaisen himon, kun saisi tietää miltä se silloin tuntuu, nauttia tuosta silmänräpäyksestä, jolloin kokee enemmän, kuin koko entisessä elämässään!
Tuon tukahuttavan tunteen kasvaessa luuli Jacques että se oli Séverinen paino hänen käsivarrellaan, joka esti häntä vaipumasta uneen. Hän asetti hänet luotaan vuoteeseen. Aluksi hengitti hän kevyemmin ja luuli, että uni nyt tulisi. Mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta avasivat nuo näkymättömät sormet jälleen hänen silmäluomensa ja murha näkyi taas pimeässä verisin piirtein, veitsi tunkeutui sisään, ruumis nytkähteli. Verisade piirteli viiruja pimeyteen, haava kurkussa oli suunnattoman suuri ja ammottava, kuin olisi se ollut kirveellä tehty. Silloin ei hän kauvempaa taistellut vastaan, vaan jäi tuon itsepintaisen harhanäyn saaliina makaamaan selälleen. Sisässään tunsi hän aivojen työskentelevän monenkertaisesti, koko koneisto jyski. Se tuli hyvin kaukaa, aina hänen nuoruudestaan saakka.
Hän oli kuitenkin luullut parantuneensa, sillä hänen murhaamishalunsa oli nyt ollut kuukausia kuolleena, sitten kun hänestä oli tullut Séverinen rakastaja. Mutta nyt tämän murhan vaikutuksen alaisena, josta nainen kiinteästi häneen painautuneena kuiskaten oli kertonut, tunsi hän samaa murhaamishalua enempi kuin koskaan ennen. Hän vetäytyi nyt eroon Séverinestä, vähinkin kosketus poltti hänen ihoansa. Sietämätön kuumuus nousi ylös pitkin selkää, ikäänkuin olisi patja muuttunut polttorovioksi. Takana niskassa pisteli kuin tuliterillä. Silmänräpäykseksi koetti hän panna kätensä peitteen päälle, mutta ne kävivät heti niin kylmiksi, että häntä pöyristi. Hän tuli levottomaksi käsiensä suhteen ja pisti ne peitteen alle, piti niitä ensin ristissä vatsan päällä ja paneutui lopulta niitten päälle, pitääkseen ne siten vangittuina, juuri kuin olisi hän peljännyt niiden tekevän jonkin häpeällisen teon, jota hän ei tahtoisi, mutta jonka hän kuitenkin tulisi tekemään.
Joka kerta kun kello löi, laski Jacques lyönnit Se tuli neljä, se tuli viisi, se tuli kuusi. Hän ikävöi päivää, hän toivoi, että aamun sarastus karkottaisi tämän painajaisen. Hän kääntyi nyt akkunaan päin ja tarkasteli ruutuja. Mutta yhäti näkyi vain lumen epämääräistä heijastusta. Neljännestä vailla viisi kuuli hän suoraan Havresta tulevan junan saapuvan ainoastaan neljäkymmentä minuuttia myöhästyneenä, joka osoitti, että yhteys oli saatu entiselleen. Vasta kellon käydessä kahdeksaa sai hän nähdä ruutujen aivan hiljalleen valkenevan ja saavan maidonkaltaisen, kalpean kajastuksen: lopulta valaisi huonetta epäselvä valo, jossa huonekalut näyttivät sulautuvan yhteen. Kamiini tuli jälleen näkyviin, samoin kaappi, ruokakaappi. Hän ei vieläkään voinut ummistaa silmiänsä, päinvastoin alkoivat ne harhailla yhä enemmän ja tunsivat katselemisen tarvetta.
Kohta, jopa ennenkin kun tuli tarpeeksi valoisa, aavisti hän pikemmin kuin näki pöydällä veitsen, jota hän illalla oli käyttänyt tortun leikkaamiseen. Nyt ei hän enään nähnyt mitään muuta kuin tämän pienen, suippopäisen veitsen. Koittava päivä ja kaikki valo, mikä tunkeutui akkunasta sisälle, loi heijastustaan ainoastaan tuon veitsen kapeaan terään. Pelko siitä, mihin kädet ryhtyisivät, sai hänen tunkemaan ne vielä enemmän ruumiinsa alle, sillä hän tunsi sangen hyvin, kuinka niitä tempoili ja kuinka ne olivat voimakkaammat kuin hänen tahtonsa. Lakkaisivatko ne olemasta hänen omaisuuttaan? Tulivatko ne joltakulta toiselta, oliko hän perinyt ne esi-isiltään niiltä ajoilta, jolloin ihmiset väänsivät niskat nurin metsän villieläimiltä?
Jotta ei hänen enään tarvitsisi katsella veistä, kääntyi Jacques ympäri Séverineen päin. Hän nukkui aivan rauhallisesti suuressa väsymyksessään ja hengitti kevyesti kuin lapsi. Hänen raskas, musta, hajalleen päässyt tukkansa oli kuin tumma päänalus, alas hartioihin saakka ulottuva, ja leuvan alta pilkisti noiden mustien kutrien lomitse esiin hänen hurmaava, maidonvalkea povensa. Hän katsoi oudosti Séverineen. Hän ihaili häntä kuitenkin, kuljetti mukanaan kaikkialla hänen kuvaansa ja paloi halusta häneen, mikä usein sai hänet levottomaksi, vieläpä silloinkin, kun hän oleskeli veturissa. Se valtasi hänet siinä määrin, että hän eräänä päivänä heräsi kuin unesta samassa silmänräpäyksessä, kun hän merkinannoista huolimatta ajoi täydellä höyryllä erään aseman ohi.
Mutta tuon valkoisen poven näkeminen herätti hänessä nyt äkillisen ja järkähtämättömän pakkokuvittelun ja paitsi sitä kauhua, josta hän oli tietoinen, tunsi hän, kuinka hänessä syntyi yhä voimakkaampi ja käskevämpi halu mennä noutamaan pöydältä veitsi ja pistää se kädensijaa myöten tähän naisruumiiseen. Hän taisteli vastaan ja koetti vapautua tästä mielikuvasta, mutta kadotti joka hetki osan tahdonvoimastaan, ikään kuin olisi tämä päähänpisto vetänyt häntä alas syvyyteen ja hän ollut äärimmäisellä reunalla, jossa tuntee itsensä voitetuksi ja antaa myöden vaiston vaikutukselle. Kaikki meni sekaisin, hänen kapinoivat kätensä veivät voiton hänen pyrkimyksestään pitää niitä piilossa ja yhdessä. Ja hän käsitti liiankin hyvin, että tästä lähtien ei hän enää niitä hallitsisi, vaan että ne häikäilemättä panisivat toimeen aikomuksensa, jos hän edelleen katselisi Séverineä, ja ponnistaen viimeisetkin voimansa, heittäytyi hän ulos vuoteesta ja vierähti lattialle kuin olisi hän ollut juovuksissa.
Siitä nousi hän pystyyn, mutta oli kaatumaisillaan uudestaan. Hän horjui, etsi ihmeissään vaatteitansa ja hänen ainoana ajatuksenaan oli pukeutua nopeasti, ottaa veitsi ja syöksyä ulos kadulle pistääkseen kuoliaaksi jonkun toisen naisen. Tällä kertaa kiusasi murhaamishalu häntä siinä määrin, että hänen täytyi ottaa joku hengiltä. Hän ei saanut vaatteitaan käsiinsä ja kosketti niihin kolme kertaa, ennen kun sai selville, että ne todellakin olivat siinä. Sitten oli hänellä suunnattomasti vaivaa saappaiden vetämisestä jalkoihinsa. Vaikka nyt oli kirkas päivä, tuntui hänestä, että huone oli täynnä punertavaa savua, aamunkoiton jääkylmää sumua, johon kaikki upposi. Hän värisi kuumeisesti, mutta oli vihdoinkin valmis ja oli juuri kätkenyt veitsen hihaansa, lujasti päätettyään tappaa ensimäisen naishyväsen, jonka kohtaisi katukäytävällä, kun alusvaatteiden kahinaa ja pitkä huokaus kuului vuoteesta, ja se sai hänet kalpenemaan sekä pysähtymään pöydän viereen.
Séverine heräsi.
— Mitä nyt, armaani, joko lähdet ulos?
Jacques ei vastannut mitään, eikä edes katsonut häneen, koska hän toivoi hänen vaipuvan uneen uudellensa.
— Mihin sinä lähdet, lemmittyni?
— Se on vain eräs virka-asia, sammalsi Jacques. Nuku sinä, minä palaan takaisin.
Séverine lausui muutamia sekavia sanoja, sulki sitten silmänsä ja nukahti uudelleen.
— Oi, minä olen niin unissani, niin unissani… Anna minulle suudelma, lemmittyni.
Mutta Jacques ei liikahtanut paikaltaan, sillä hän tiesi, että jos hän menisi tuonne takaisin veitsi kädessä, jos hän vain näkisi hänet hänen maatessaan siinä niin ihastuttavana ja kauniina kevyessä ja epäjärjestyksessä olevassa yöpuvussaan, olisi hänen tahdonvoimansa mennyttä kalua. Hänen kätensä kohoisi silloin vastoin hänen tahtoansa ja työntäisi veitsen Séverinen kaulaan.
— Armaani, anna minulle suudelma…
Hänen äänensä vaikeni, hän uinahti vienosti ja hyväilevästi kuiskaten. Jacques avasi oven ja pakeni pyöräpäisnä ulos.
Kello oli kahdeksan, kun Jacques saapui Rue d'Amsterdamin katukäytävälle. Lunta ei oltu vielä luotu pois ja harvojen jalankulkijain askeleet tuskin kuuluivat. Hän sai heti nähdä erään vanhan vaimon, mutta tämä kääntyi Rue de Londresille, eikä hän seurannut häntä… Hän kohtasi muutamia miehiä ja meni alas Place de Havrea kohden, pitäen kiinni veitsestä, jonka auki käännetty terä oli piilossa hihan sisällä. Kun noin neljäntoista vuotias pikkutyttö tuli ulos eräästä vastapäätä olevasta talosta, meni hän suoraan kadun poikki, mutta tuli liian myöhään, kun tyttö poikkesi erääseen vieressä sijaitsevaan leipäkauppaan. Hän oli niin kärsimätön, ett'ei odottanut enempää, vaan meni eteenpäin, saadakseen käsiinsä jonkun toisen. Sen jälkeen kun hän oli lähtenyt huoneesta veitsi kädessä, ei se enään ollut hän, joka toimi, vaan tuo toinen, se, jonka hän niin usein oli huomannut sisimmässään, tuo tuntematon, joka oli tullut niin kaukaa ja joka paloi peritystä murhaamishalusta. Hän oli ennenkin tappanut ja hän tahtoi tappaa vieläkin. Ja kaikki hänen ympärillään oli nyt vain unta, sillä hän katseli kaikkea päähänpistonsa lävitse. Hänen tavallinen, jokapäiväinen elämänsä oli kuin poispyyhitty, hän kulki kuin unessakävijä muistamatta mitään entisyydestä, ollenkaan ajattelematta tulevaisuutta, täydellisesti murhavaistonsa vallassa. Ruumis liikkui, mutta hänen persoonallisuutensa yli jättänyt sen.
Kaksi naista meni hänen ohitseen liipaisten silloin häneen; tämä sai hänen jouduttamaan käyntiänsä ja hän saavutti heidät juuri kun eräs mies pysähdytti heidät, minkä jälkeen kaikki kolme nauroivat ja juttelivat yhdessä. Kun tämä miehen kohtaaminen tapahtui hänelle sopimattomaan aikaan, alkoi hän seurata erästä toista ohikulkevaa naista, joka oli hento ja tummahiveinen ja näytti köyhältä ohuessa saalissaan. Hän käveli hitaasti johonkin luultavasti epämukavaan, vaivalloiseen ja huonopalkkaiseen työhön, sillä hän ei pitänyt kiirettä ja näytti hyvin epätoivoiselta ja surulliselta. Nyt kun Jacques oli saanut kiinni jonkun, ei hänkään pitänyt kiirettä ja tahtoi valita paikan, jossa voisi mukavasti pistää hänet kuoliaaksi. Hän huomasi aivan varmaan, että nuori mies tuli hänen perässään, sillä hän katsoi häneen sanomattoman tuskainen ilme silmissään ja oli epäilemättä hyvin ihmeissään siitä, että kukaan saattoi tahtoa tutustua häneen. Jacques oli jo tullut hänen perässään Rue du Havren keskikohdalle ja nainen kääntyi kahdesti ympäri, mikä kumpaisellakin kerralla esti häntä käyttämästä veistä, jonka hän veti hihastaan, pistääkseen sen hänen kaulaansa. Hänellä oli niin surkuttelua herättävä ja rukoileva katse! Tuolla, missä nainen astuisi alas katukäytävältä, hän iskisi. Mutta aivan äkisti kääntyi Jacques sivulle ja alkoi kulkea erään toisen naisen perässä, joka käveli vastakkaiselle taholle. Hän teki sen aivan harkitsemattaan ja tahtomattaan, vain siksi, että hän kulki ohitse samassa silmänräpäyksessä, ja siksi, että hänen täytyi niin tehdä.
Jacques palasi hänen kintereillään asemalle. Nainen käveli pienin, lyhyin, hyvin vilkkain, lujin askelin ja oli ihastuttavan suloinen, korkeintaan kaksikymmentä vuotta, jo aika pyylevä, vaaleaverinen, kauniine iloisine silmineen, jotka hymysivät elämälle. Hän ei edes huomannut, että joku tuli hänen jäljessään, ja hänellä lienee ollut hyvin kiire, sillä hän kiiruhti aseman rappusia ylös ja meni odotussaliin, jonka läpi hän melkein juoksi päästäkseen kiertoradan pilettiluukuille. Kun hän sieltä pyysi toisen luokan piletin Auteniliin, pyysi Jacques samanlaisen ja meni hänen perässään odotussalien läpi asemalaiturille ja samaan vaunuun, jossa istuutui hänen viereensä. Juna lähti kohta sen jälkeen.
— Minulla on hyvää aikaa, ajatteli hän, minä tapan hänet, kun saavumme tunneliin.
Mutta ainoa henkilö, joka heitä paitsi oli vaunussa, vanha nainen, joka istui heitä vastapäätä, oli juuri tuntenut tuon nuoren rouvan.
— Mitä, tekö se olette? Mihinkä te näin aikaisin matkustatte?
Toinen nauroi suopeasti ja teki hauskan eleen, joka oli ilmaisevinaan epätoivoa.
— Eihän sitä voi tehdä mitään, tulematta nähdyksi. Toivon, ett'ette petä minua… Huomenna on mieheni syntymäpäivä, ja kohta kun hän läksi ulos asioillensa, tuli minulle kiire käteen, aijon mennä erään puutarhurin luo Auteniliin, jossa hän on nähnyt erään kämmekkä-kasvin, johon hän on aivan hullaantunut. Ymmärrättehän, siitä tulee yllätys.
Vanha nainen nyökkäsi hyväntahtoisesti ja liikutettuna.
— Ja pienokainen voi hyvin?
— Oi, pienokainen on ihastuttava… Minä vieroitin hänet kahdeksan päivää takaperin ja näkisittepä, kun hän syö keittoansa… Meillä kaikilla on ihan kauheasti hyvät oltavat.
Hän nauroi vielä äänekkäämmin ja hänen valkoiset hampaansa tulivat näkyviin noiden punaisten, raikkaiden huulien välitse. Jacques, joka istui hänen oikealla puolellaan ja piti veistä kädessään takanansa, sanoi nyt itselleen, että iskeminen kävisi hyvin helposti. Hänen tarvitsisi ainoastaan kohottaa käsivarttaan ja piirtää sillä puoliympyrä ulettuakseen häneen. Mutta heidän ollessaan Batignolles-tunnelissa, ehkäisi häntä ajatus hatun leukanauhasta.
— Tuossa on solmu, ajatteli hän, joka tulee haittaamaan minua, mutta minä tahdon olla oikein varma.
Molemmat naiset jatkoivat iloista pakinaansa.
— Voin ymmärtää, että te olette onnellinen.
— Kyllä, niin onnellinen, ett'en voi sitä kuvailla! Se on kuin unta… Kaksi vuotta takaperin en ollut niin mitään. Muistanette, ett'ei tätini luona ollut kovinkaan hauskaa, eikä minulla ollut riunaakaan myötäjäisiä… Kun hän tuli, vapisin minä, olin niin rakastunut häneen. Ja hän oli niin kaunis, niin rikas… Ja nyt on hän omani, on mieheni ja me molemmat omistamme pienokaisen! Se on melkein liian suuri onni!
Tarkastellessaan hattunauhan solmua huomasi Jacques, että sen alla riippui mustassa samettinauhassa suuri, kultainen muistokotelo, ja hän otti kaikki lukuun.
— Minä tartun hänen kaulaansa vasemmalla kädelläni, taivutan pään taaksepäin ja siirrän muistokotelon syrjään, jotta saan kaulan paljaaksi.
Juna pysähtyi joku minuutti ja läksi jälleen liikkeelle. Oli kuljettu lyhyiden tunnelien läpi Courcellesin ja Neuillyn luona. Tarvittaisiin ainoastaan sekunti.
— Olitteko kesällä meren rannalla? kysyi vanha nainen.
— Kyllä, me olimme kuusi viikkoa Bretagnessa, eräässä syrjäisessä kolkassa, oikeassa paratiisissa. Sen jälkeen vietimme syyskuun Poitoussa minun appeni luona, jolla on siellä isoja metsiä.
— Ettekö talveksi asutu etelään?
— Kyllä me tulemme olemaan Cannesissa 15 päivän seutuvilla… Olemme vuokranneet erään talon, jolla on ihastuttava, pienoinen puutarha, ja meri edessään. Olemme lähettäneet sinne ihmisiä, jotka panevat kaikki kuntoon siksi kun me tulemme… Ei silti, että mieheni taikka minä olisimme kylmän arkoja, mutta päivänpaiste on sentään ihanaa…? Me palaamme maaliskuussa. Seuraavaksi vuodeksi jäämme Pariisiin. Kahden vuoden kuluttua, kun pienokaisesta on tullut iso nainen, me matkustamme. Se on kuin alituista juhlaa.
Hän tunsi olevansa niin onnellinen, ja hillitsemättä tarvettaan purkaa tunteitaan, kääntyi hän nyt hymyillen Jacquesiin, jota hän ei tuntenut. Tämän liikkeen vaikutuksesta siirtyi nauhan solmu, muistokotelo joutui syrjään ja ruusunpunainen kaula tuli näkyviin pienine varjon kultaamine kuoppineen.
Jacquesin sormet puristautuivat vieläkin lujemmin veitsenvarteen, ja hänen päätöksensä oli peruuttamaton.
— Minä isken tuohon pilkkuun. Niin, teen sen hetken kuluttua, kun olemme Passyn tällä puolella sijaitsevassa tunnelissa.
Mutta Trocadéron asemalta tuli muuan virkamies, joka tunsi Jacquesin, vaunuun ja istuutui sinne ja alkoi jutella hänelle viranteosta ja eräästä hiilivarkaudesta, johon muuan veturinkuljettaja ja hänen lämmittäjänsä oli syyllisiksi todistettu. Tästä hetkestä lähtien kaikki meni sekaisin hänen tajunnassaan, sittemmin ei hän koskaan voinut tarkalleen selittää itsellensä, mitä todella oli tapahtunut.
He olivat jatkaneet nauramistansa ja kaiken tämän onnen säteily oli ikäänkuin tunkeutunut hänen läpitsensä ja huumannut hänet. Hän oli ehkä matkustanut noiden molempain naisten seurassa aina Auteniliin saakka, mutta hän ei voinut ollenkaan muistaa, olivatko he siellä astuneet pois junasta. Hän itse seisoi lopulta Seinen rannalla, voimatta selittää itselleen, kuinka se oli tapahtunut. Vain siitä oli hän varsin selvästi tietoinen, että hän siellä oli heittänyt veitsen, joka hänellä yhä oli ollut kädessään, alas veteen. Tylsänä ja hajamielisenä ei hän sitten enään tietänyt, mistä tuo toinen veitsinensä oli tullut. Hän lienee sen jälkeen summamutikassa kuljeskellut kaduilla ja toreilla. Ihmiset ja talot kulkivat hänen ohitsensa valjuhohtoisina. Hän oli luultavasti poikennut johonkin sisälle ja syönyt jossakin salissa, joka oli väkeä täynnä, sillä hän näki selvästi edessään valkoisia lautasia. Myöskin oli hänellä pysyväinen vaikutelma punaisesta ilmoituslapusta erään suljetun myymälän ovella. Mutta sitten vajosi kaikki synkkään syvyyteen, olemattomuuteen, jossa ei ollut aikaa eikä paikkaa, ja jossa hän oli maannut tainnoksissa kentiesi vuosisatoja.
Tullessaan tajuihinsa oli Jacques ahtaassa huoneessaan Rue Cardinetin varrella, jossa hän vaatteet yllä oli heittäytynyt poikkipuolin vuoteeseen. Vaisto oli johtanut hänet sinne kuten jäykkäkoipisen koiran, joka retostautuu koppiinsa. Mutta hän ei voinut muistaa mitään siitä, kuinka hän oli tullut rappuja ylös ja vaipunut uneen. Hän heräsi lyijynraskaasta unesta ja säikähti noin äkisti jälleen tullessaan tajuihinsa juurikuin syvän pyörtymyksen jälkeen. Kentiesi oli hän nukkunut kolme tuntia, kentiesi kolme päivää. Yhtäkkiä palasi hänen muistinsa: hän muisti Séverinen seurassa viettämässä yön, hänen kertomuksensa murhasta ja kuinka hän oli syöksynyt ulos kuten verenjanoinen eläin. Hän tuli nyt vähitellen entiselleen ja oli hämillään ja hämmästyksissään siitä, mitä hänen tietämättään oli tapahtunut. Sitten hän muisti, että Séverine odotti häntä, ja syöksyi ylös. Hän katsahti kelloon, näki sen jo olevan neljä, ja tyhjin aivoin ja rauhallisena kuten voimakkaan suoneniskun jäleltä kiiruhti hän takaisin Amsterdaminkadulle.
Séverine oli nukkunut sikeästi puolipäivään saakka. Silloin hän heräsi ja hämmästyi, kun ei nähnyt Jacquesia siellä. Hän sytytti tulen kamiiniin, ja vihdoinkin saatuaan pukeutuneeksi päätti hän, joka oli nälkään kuolemaisillaan, kahden ajoissa mennä alas ja syödä läheisessä ravintolassa. Jacquesin tullessa näkösälle, oli hän vast'ikään palannut, toimitettuaan muutamia asioita.
— Oi, armaani, kuinka olen ollut levoton!
Séverine ripustautui hänen kaulaansa ja katsoi syvälle hänen silmiinsä.
— Mitä on tapahtunut?
Jacques, joka oli lopen väsynyt ja nyt ruumiiltaan aivan kylmä, rauhoitti häntä hiljaa ja äänettömästi ja osoittamatta mitään hämminkiä.
— Ei se ollut mitään, ainoastaan ikävä tehtävä. Saatuaan jonkun käsiinsä, eivät he tahdo hänestä ollenkaan hellittää.
Séverine alensi ääntään, käyden lähenteleväksi ja hyväileväksi.
— Voitko arvata, mitä minä mielessäni kuvittelin… Se ajatus oli niin kauhea ja kidutti minua niin kovin… Sanoin itselleni, että sinä sen jälkeen, mitä olen sinulle ilmaissut, et ehkä enään välittäisikään minusta… Ja minä luulin sinun lähteneen pois siinä mielessä, ett'et enää koskaan palaisi, et koskaan, koskaan enään!
Itku valtasi hänet, hän tyrskähti nyyhkytyksiin ja painoi Jacquesin intohimoisesti syliinsä.
— Voi! lemmittyni, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen sitä, että minua kohtaan ollaan kilttejä!?… Rakasta minua oikein paljon, sillä näetkös, vain sinun lempesi voi minulle unhoitusta lahjoittaa… Nyt, kun olen kertonut sinulle kaikki onnettomuuteni, et saa minua hyljätä; minä rukoilen sinua olemaan sitä tekemättä!
Jacques heltyi hänen liikutuksestaan. Vastustamaton herpautuminen teki hänestä vähitellen hentomielisen ja heikon. Hän sammalsi:
— Ei, ei, älä pelkää, minä rakastan sinua.
Ja hänkin tuli liikutetuksi ja itki sitä onnetonta, inhoittavaa sairautta, joka oli häneen tarttunut, ja josta hän ei voisi koskaan parantua. Hänet valtasi rajaton häpeä ja epätoivo.
— Voi, rakasta sinäkin minua kaikin voimisi, sillä minä tarvitsen sitä yhtä hyvin kuin sinäkin!
Séverine vapisi ja tahtoi tietää, mitä se oli.
— Sinun täytyy kertoa minulle huolesi.
— Ei, ei, eivät ne huolia ole, ne ovat asioita, joita ei ole olemassa, synkkiä tunteita, jotka tekevät minut hirveän onnettomaksi, ilman että siitä on edes mahdollista puhua.
He kaulailivat toisiansa ja sulautuivat toistensa alakuloisuuteen ja tuskaan. Heidän kärsimyksensä oli ääretön, ilman unhoituksen, ilman anteeksiantamuksen mahdollisuutta. He itkivät ja tunsivat olevansa elämän, taistelun ja kuoleman sokeiden voimieni painon alla.
— On aika ajatella poislähtöä, sanoi vihdoin Jacques ja irrottautui… Sinä olet kotona Havressa tänä iltana.
Tummana, synkkänä ja hämmentynein katsein mutisi Séverine hetken vaitiolon jälkeen:
— Jospa kuitenkin olisin vapaa, jospa ei miestäni olisi olemassa!…
Oi, kuinka nopeasti me silloin unhoittaisimme!
Jacques teki kiivaan eleen ja ajatteli ääneensä:
— Emmehän toki voine ottaa häntä hengiltä?
Séverine tarkasteli häntä, ja hän vapisi ihmeissään siitä, että oli sanonut tuon, jota ei koskaan ollut ajatellut. Koska hän kerran tahtoi murhata jonkun, niin miksi sitten ei hän tappanut sitä, josta hänelle oli haittaa?
Kun hän vihdoin lähti Séverinen luota kiiruhtaakseen veturitalliin, sulki nainen hänet jälleen syliinsä ja peitti hänen kasvonsa suuteloilla.
— Oi, rakasta minua oikein paljon, lemmittyni. Minä olen pitävä sinusta vielä paljoa enemmän… Me tulemme onnellisiksi.
IX.
Havressa osoittautuivat Jacques ja Séverine jo seuraavina päivinä hyvin varovaisiksi ja levottomiksi. Koska Roubaud tiesi kaikki, niin kenties vakoili hän heitä, yllättääkseen heidät ja kostaakseen huomiota herättävällä tavalla. He muistivat hänen mustasukkaisuudenpurkauksensa entisaikoina, hänen, entisen asemamiehen, raa'at nyrkiniskut. Ja kun he näkivät hänet noin salakähmäisenä ja vaiteliaana ja sameakatseisena, eivät he voineet muuta uskoa, kuin että hän mietti jotakin katalaa viekkautta, jotakin ansaa heille, saadakseen heidät valtoihinsa. Seuraavana kuukautena kohtasivat he toisiansa sen vuoksi mitä suurinta varovaisuutta ja valppautta noudattaen.
Roubaud kävi tällä välin yhä enemmän näkymättömäksi. Kenties katosi hän noin ainoastaan palatakseen odottamatta ja tavatakseen heidät sylityksin.
Mutta heidän pelkonsa ei toteutunut. Päinvastoin pitenivät hänen poissaolonsa siinä määrin, ett'ei hän koskaan ollut kotona, vaan läksi pois heti kun pääsi vapaaksi ja palasi vasta määrätyllä kellonlyömällä, jolloin virka vaati hänen läsnäoloansa. Niinä viikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus päivisin, oli hänen mahdollista kello kymmeneltä hotkaista aamiainen viidessä minuutissa ja sitten olla näyttäytymättä ennen kun kello tuli puoli kaksitoista; sitten kun hänen toverinsa oli asettunut hänen tilalleen kello viisi iltapäivällä, oli hän tipotiessään, usein koko yön. Hän nukkui tuskin muutamia tunteja. Samaten oli laita niinäkin viikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus öisin. Silloin pääsi hän vapaaksi jo kello viisi aamulla ja söi ja nukkui sitten luultavasti ulkona, sillä joka tapauksessa tuli hän takaisin vasta kello viisi illalla.
Kaikessa sekasorrossa oli hän kuitenkin kauvan osoittanut ihanteellista tarkkuutta toimessaan, saapui aina täsmälleen minuutilleen, ja vaikka hän toisinaan oli niin läpikotaisin uupunut, että tuskin voi seisoa jaloillaan, seisoi hän kuitenkin suorana ja teki työnsä tunnollisesti. Mutta nytpä alkoi hän osoittautua arveluttavan huolimattomaksi. Toinen ali-asemapäällikkö, Moulin, oli jo kaksi kertaa saanut tunnin odottaa häntä, olipa eräänäkin aamuna, saadessaan kuulla, ett'ei häntä näkynyt aamiaisen jälkeen, ollut niin kiltti, että oli asettunut hänen sijaansa, säästääkseen häntä nuhteilta. Koko Roubaudin virantoimituksessa alkoi tämä hänen vitkallinen rappiollejoutumisensa tuntua. Päivisin ei hän enään ollut sama toimelias mies, joka ei lähettänyt eikä vastaanottanut junaa, ilman että oli sitä ennen omin silmin katsellut kaikkea, ja joka ilmoitti vähäisimmätkin pikkuasiat raportissaan asemapäällikölle, koska hän oli yhtä ankara muita kuin itseänsäkin kohtaan. Öisin nukkui hän Iyijyraskasta unta toimiston suuressa nojatuolissa. Kun hän oli valveilla, näytti hän vielä nukkuvan kävellessään edestakaisin asemasillalla kädet ristissä selän takana ja veltolla äänellä antaessaan määräyksiä, joiden toimeenpanoa hän ei valvonut. Kaikki kävi kuitenkin vanhasta tottumuksesta, lukuunottamatta sitä, että hänen huolimattomuutensa kerran aiheutti yhteentörmäyksen sen kautta, että eräs matkustajajuna joutui väärälle raiteelle. Hänen toverinsa tekivät hänestä pilkkaa ja kertoivat, että hän alkoi hurjistella.
Asian todellinen laita oli, että Roubaud nykyään tykkänänsä asui siinä pienessä ensi kerroksen salissa Café du Commersessa, jossa pelattiin écartéta, ja joka vähitellen oli muuttunut oikeaksi peliluolaksi. Sanottiin sinne öisin tulevan naisia, mutta totta puhuen niitä oli vain yksi. Se oli erään eronsaaneen kapteenin rakastajatar, hän oli vähintäänkin neljänkymmenen vuotias ja hänestä oli tullut hurja peluri. Alipäällikkö tyydytti siellä ainoastaan sitä kamalaa pelinhimoa, joka sattumalta oli hänessä herännyt murhan jälkeen yhdestä piquet-pelistä, sitten kasvanut ja muuttunut välttämättömäksi tottumukseksi, sen vuoksi että peli veti hänen ajatuksensa pois kaikesta muusta. Pelinhimo valtasi hänet siinä määrin, että se karkotti tästä raa'asta miehestä kaiken sukupuolitarpeen; se vallitsi häntä nyt täydellisesti ja oli hänen ainoa huvinsa ja tyydytyksensä.
Ei silti, että omantunnonvaivat milloinkaan olisivat häntä niin kiusanneet, että hän olisi tuntenut unhoittamisen tarvetta; mutta sen hajoamistilan jälkeen, jossa hänen avioliittonsa oli, ja kun hänen elämänsä oli niin turmeltunut, oli hän saanut lohdutusta ja huumausta siitä itsekkäästä onnesta, jota hän saattoi nauttia yksinänsä, ja hän joutui nyt karvoineen kaikkineen tämän intohimon valtaan, joka saattoi hänet täydellisesti siveelliseen rappiotilaan. Alkohooli ei olisi voinut antaa hänen kuluttaa aikaa helpommin ja nopeammin ja suuremmalla vapautuksen tunteella. Pääsipä hän kaikesta elämän murheestakin. Hän luuli elävänsä tavattoman elämänhaluisesti, mutta oli muuten välinpitämätön ja aivan huoleton niistä ikävyyksistä, jotka ennen olisivat voineet saada hänet raivosta halkeamaan. Ja lukuunottamatta edellisestä yöstä johtunutta väsymystä voi hän sangen hyvin, hän oikein kostuikin, tuli lihavaksi ja hitaaksi ja sai kellertävän hipiän ja silmäluomet riippuivat raskaina noiden levottomien silmien yli. Jälleen palatessaan kankeana ja unisena kotiin, osoitti hän siellä ylimielistä välinpitämättömyyttä kaikesta.
Samana yönä, jona Roubaud oli palannut ottamaan lattian alla olevasta piilopaikasta noita kolmeasataa frangia kullassa, oli hänen aikomuksenaan maksaa poliisikomisarius Cauchelle mitä oli hänelle hävinnyt useampana kertana perätysten. Tämä, joka oli vanha peluri, omasi tavattoman kylmäverisyyden, joka teki hänet peloittavaksi. Hän väitti pelaavansa ainoastaan huvikseen; virkamiehenä oli hänen pidettävä kiinni arvostaan entisenä sotilaana; hän oli jäänyt vanhaksipojaksi ja vietti elämäänsä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa kahvilassa. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä usein pelaamasta korttia iltaisin ja nylkemästä toisilta heidän rahojaan. Siitä puhuttiin ja hänen syytettiin olevan niin epäsäännöllinen virantoimituksessaan, että oli kysymys hänen pakottamisestaan eroamaan. Mutta siitä ei tullut mitään, hänellähän oli niin vähän tehtävää, minkä vuoksi siis vaadittaisiin suurempaa uutteruutta? Ja hän tyytyi edelleenkin näyttäytymään silmänräpäyksen asemasillalla, jossa kaikki häntä tervehtivät.
Kolme viikkoa myöhemmin oli Roubaud jälleen Cauchelle velkaa lähes neljäsataa frangia. Hän ilmoitti, että vaimon perintö oli tehnyt heidät äveriäiksi, mutta lisäsi nauraen, että vaimolla oli hallussaan kassakaapin avaimet, mikä seikka anteeksiannettavasti selitti hänen hitautensa pelivelkojen suorittamisessa. Eräänä aamuna, kun hän oli yksin, otti hän, jota velka tuntui tuskallisesti liikuttavan, listan jälleen pois ja veti piilopaikasta esiin tuhannen frangin setelin. Silloin vapisi hänen joka jäsenensä eikä hän ollut tuntenut yhtä suurta mielenliikutusta sinä yönä, jolloin hän otti kultarahat, koska hän epäilemättä oli tehnyt sen vain sattumalta, jota vastoin hän, ottamalla tämän setelin alkoi varastaa. Pahoinvoinnin tunne kiiti hänen läpitsensä, kun hän ajatteli noita kirottuja rahoja, joita hän oli itselleen luvannut olla milloinkaan koskematta. Ennen oli hän itselleen vannonut mieluummin kuolevansa nälkään, koin koskettavansa niihin, mutta nyt hän kumminkin otti näistä rahoista, eikä hän olisi voinut itselleen selvittää, mihin hänen epäröimisensä olivat joutuneet, otaksuttavasti olivat ne hävinneet vähitellen päivä päivältä sen hitaan huonontumisprosessin johdosta, jossa hän murhan jälkeen oli.
Hän luuli tuolla alhaalla kolossa tuntevansa jotakin kosteata, jotakin pehmeätä ja niljakasta, ja häntä pöyristi. Hän pani listan nopeasti takaisin ja uudisti valansa, että hän mieluummin leikkaisi kätensä poikki, kuin järkähyttäisi sitä vielä kerran. Hänen vaimonsa ei ollut häntä nähnyt, ja hän hengähti lohdutettuna ja joi ison lasillisen vettä toipuaksensa. Nyt löi hänen sydämensä ilosta, kun hän ajatteli, että hän voi maksaa velkansa ja sitäpaitsi omisti niin paljon pelirahoja.
Mutta kun hänen piti vaihtaa seteli, heräsi hänen pelkonsa jälleen. Ennen oli hän rohkea ja olisi vapaaehtoisesti ilmiantanut itsensä, ellei olisi tehnyt sitä tyhmyyttä, että sekoitti vaimoansa asiaan. Mutta nyt saattoi hän hikoilla kylmää hikeä vain ajatellessaankin santarmeja. Siitä ei ollut apua, että hän tiesi ett'eivät viranomaiset olleet selvillä kadonneiden setelien numeroista ja että asia sitäpaitsi oli ainiaaksi haudattu käsittelystä poistettujen juttujen joukkoon. Hänet valtasi pelko kohta kun hän ajatteli mennä johonkin sisälle pyytämään saada vaihdetuksi. Hän kantoi seteliä taskussaan viisi päivää ja hänelle tuli tavaksi, tarpeeksi ottaa se mukaansa, vaihtaa säilytyspaikkaa ja öisin olla panematta sitä pois luotansa. Hän laati sangen ovelia suunnitelmia, mutta joutui aina ristiriitaan mitä aavistamattomimpien levottomuuden syiden kanssa. Hän oli aluksi ajatellut asemaa: miksi ei hän voisi jättää sitä jollekin toverille, jolla oli joku rahasto huostassaan? Mutta sitten tuntui se hänestä niin perin vaaralliselta, ja hän ajatteli mennä siviilipukuisena johonkin paikkaan Havren toiseen päähän ja ostaa sieltä jotakin, mitä tahansa. Mutta eikö se herättäisi kummastusta, jos hänen nähtäisiin vetävän esiin niin suuren summan ostaakseen jonkun pikkuesineen?
Hän päätti silloin lopuksi käyttää sitä keinoa, että jättäisi setelin sikaarimyymälään Cours Napoléonin varrelle, johon hän poikkesi joka päivä. Eikö se olisi yksinkertaisinta? Olihan tunnettua, että hän oli saanut perintöä, niin ett'ei myymälässä kukaan voisi hämmästyä. Hän oli sen edustalla, mutta kadotti rohkeutensa ja käveli Vauban-veistämölle karaistakseen luontoaan. Hän palasi puoli tuntia käveltyään takaisin, eikä kuitenkaan voinut päättää sitä tehdä.
Mutta illalla Café du Commersessa Cauchen läsnäollessa hän äkkiä rohkaistui, veti setelin esiin ja pyysi emäntää vaihtamaan sen. Tällä ei ollut rahoja, vaan hän lähetti tarjoilijan sen kera sikaaripuotiin. Laskettiinpa leikkiäkin siitä, että se näytti aivan uudelta, vaikka se oli päivätty kymmenen vuotta sitten. Poliisikomisarius tarttui siihen ja käänteli sitä ja sanoi, että se on ollut piilossa jossakin kolossa, ja se antoi kapteenin rakastajattarelle aihetta kertoa jutun, josta ei koskaan tahtonut loppua tulla, eräästä piilotetusta omaisuudesta, joka oli löydetty marmorilaatan alta eräästä piirongista.
Useampia viikkoja kului, ja nämä rahat, jotka Roubaudilla oli hallussaan, kiihoittivat hänen pelihimonsa huippuunsa. Ei silti, että hän olisi pelannut korkeata peliä, mutta häntä vainosi perinpohjaisen huono onni, että nuo jokapäiväiset pikkutappiot, kun ne laskettiin yhteen, vihdoin nousivat suuriin summiin. Kuukauden lopulla oli hän taas rahatonna ja oli jo kunniasanallaan velkaa muutamia louisdoreja ja oli melkein sairaana siitä, ett'ei enään uskaltanut koskea yhteenkään korttiin. Hän rimpuili vastaan, mutta oli joutumaisillaan vuoteen omaksi. Ajatus niistä yhdeksästä setelistä, jotka edelleen olivat ruokasalin permannon alla, ahdisti häntä joka minuutti, hän saattoi nähdä ne läpi lattian, ne polttivat hänen jalkapohjiansa. Jos hän olisi tahtonut, niin olisihan hän muitta mutkitta voinut ottaa vielä yhden! Mutta tällä kertaa oli hän vannonut oikein kunnollisesti ja hän olisi kernaammin pistänyt kätensä tuleen, kuin kopeloinnut sieltä uudelleen. Mutta eräänä iltana, kun Séverine oli nukkunut varhain, antoi hän raivoissansa myöten, ja sellaisen mielipahan valtaamana, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, otti hän listan pois. Mitä hyödytti vastustaa kauvemmin? Se olisi ainoastaan tarpeetonta kärsimistä, siksi hän ymmärsi, että hän nyt ottaisi ne kuitenkin toisen toisensa perästä, kunnes ei enää ainoakaan olisi jäljellä.
Seuraavana aamuna Séverine sattumalta äkkäsi aivan uuden naarmun listan syrjässä. Hän kumartui alas ja havaitsi kopeloimisen jälkiä. Mies nähtävästi jatkoi rahojen ottamista. Ja hän ihmetteli, että se suututti häntä niin kovin, sillä hän ei tavallisesti ollut turhan tarkka, puhumattakaan siitä, että hänkin oli päättänyt mieluummin kuolla nälkään, kuin koskea noihin verentahraamiin seteleihin. Mutta eivätkö ne olleet yhtä hyvin hänen kuin miehenkin? Miksi käytti mies niitä noin salaperäisesti ja karttaen edes kysymästä häneltä neuvoa? Koko aamupäivän kiusasi häntä varmuuteen pääsemisen tarve ja hän olisi itse vuorostansa ottanut listan pois ja tarkastanut, ellei olisi tuntenut kylmän väristyksen kulkevan tukkansa läpi ajatellessaan kopeloivansa siellä aivan yksinään. Eikö kuollut nousisi ylös aukosta? Tämä lapsellinen pelko teki ruokasalin hänelle niin vastenmieliseksi, että hän otti työnsä mukaansa ja sulkeutui huoneeseensa.
Kun myöhemmin illalla he molemmat ääneti söivät paistin tähteitä, harmistui hän uudelleen, ja nähdessään miehensä vasten tahtoaan vilkuilevan permannon nurkkaan, kysyi hän kiivaasti:
— Oletko jälleen ollut siellä ottamassa?
Mies katsahti hämmästyksissään ylös.
— Mitä sitten?
— Oh, älä teeskentele, sinä ymmärrät kyllä mitä tarkoitan… Mutta kuulepa nyt: minä en tahdo, että sinä otat enempää, sillä ne eivät ole sinun eivätkä minunkaan rahojani, ja minä ihan tulen sairaaksi ajatellessani, että sinä kosket niihin.
Roubaud tavallisesti karttoi riitaa. Heidän yhdyselämänsä oli nykyään ainoastaan kahden toisiinsa sidotun olennon välttämätöntä kosketusta, olentojen, jotka saattoivat viettää kokonaisia päiviä vaihtamatta sanaakaan, ja jotka menivät ja tulivat kuten kaksi muukalaista, välinpitämättöminä ja yksinäisinä. Hän tyytyikin vain kohauttamaan olkapäitään, eikä ryhtynyt mihinkään selvityksiin.
Mutta vaimo oli sangen liikutettu ja tahtoi saada lopun noita piilotettuja rahoja koskevasta kysymyksestä, joka oli kiusannut häntä siitä päivästä saakka, jona rikos tehtiin.
— Minä tahdon saada vastauksen… Rohkenetko väittää, ett'et ole niihin koskenut?
— Mitä se sinuun kuuluu?
— Se kuuluu minuun, koska se liikuttaa minua. Vasta tänään minä rupesin pelkäämään, enkä voinut jäädä huoneeseen. Joka kerta, kun sinä kosket niihin, näen minä sitten pahoja unia kolmena yönä… Emme puhu siitä milloinkaan. Ole hiljaa, äläkä pakoita minua puhumaan siitä.
Mies tuijotti häneen silmät ammollaan ja toisti hitaasti:
— Mitä se sinuun kuuluu, että minä kosken niihin, ellen pakoita sinua sitä tekemään. Sehän on minun yksityinen asiani.
Séverine teki kiivaan eleen, jota hän kuitenkin hillitsi. Liikutettuna ja kasvoillaan kärsimyksen ja inhon ilme virkkoi hän sitten:
— En ymmärrä sinua… Olithan sinä kuitenkin kunniallinen mies. Niin, sinä et olisi voinut ottaa keneltäkään soutakaan… Ja se, minkä teit, voitaisiin antaa anteeksi, sillä sinä olit poissa suunniltasi ja olit tehnyt minutkin mielettömäksi… Mutta nämä rahat, oh, nämä inhoittavat rahat, joiden ei enään pitäisi sinulle olla olemassa, ja joita sinä nyt varastat, soun toisensa jälkeen, huviasi varten…Mitä tapahtuukaan? Kuinka olet voinut vajota niin syvälle?
Mies kuunteli häntä ja silmänräpäyksen selvänäköisyyden aikana ihmetteli hänkin sitä, että oli alentunut varastamaan… Eri asteet tuossa hiljalleen tapahtuvassa henkisessä rappeutumisesta katosivat hänen tietoisuudestaan, eikä hän voinut uudelleen solmita murhan katkaisemaa sidettä siihen, mitä oli ollut ennen, hän ei voinut enään itselleen selittää, kuinka toinen olemus, melkeinpä uusi olento oli alkanut sen yhteydessä, että hänen aviollinen yhdyselämänsä purkautui ja hänen vaimonsa vetäytyi pois hänen luotaan ja muuttui hänen vihollisekseen. Mutta hän oivalsi heti, että se oli auttamatonta, ja hän teki eleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua kaikista epämieluisista mietteistä.
— Kun kotona on ikävää, ärjäsi hän, niin etsitään huvitusta sen ulkopuolelta. Koska sinä et enään rakasta minua…
— En, en, minä en enään rakasta sinua.
Roubaud katsoi vaimoonsa ja iski nyrkkinsä pöytään ja veri nousi hänen kasvoihinsa.
— Anna minun olla rauhassa! Estänkö minä sinua huvittelemasta? Rupeanko minä sinun tuomariksesi? On monta seikkaa, jotka kunniallinen mies tekisi minun asemassani, mutta joita minä en tee. Ensi aluksi potkaisisin sinut ovelle. Sitten kentiesi taukoisin varastamasta.
Séverine oli käynyt aivan kalpeaksi, sillä hänkin oli ajatellut, että kun mustasukkaista miestä vaivaa sisällinen paha siihen määrään, että hän suvaitsee vaimonsa rakastajaa, on se merkki moraalisesta syövästä, joka leviää yhä enemmän, kuolettaa kaikki epäröimiset ja hajoittaa koko omantunnon. Mutta hän tenäsi vastaan, eikä tahtonut tunnustaa mitään edesvastuuta itselleen. Änkyttäen huudahti hän:
— Minä kiellän sinua koskemasta rahoihin.
Mies oli herennyt syömästä. Hän kääri lautasliinansa tyynesti kokoon, nousi sitten ylös ja sanoi pilkallisen näköisenä:
— Voimmehan jakaa, jos sinä sitä tahdot.
Hän kumartui heti alas, ottaakseen listan pois.
Séverine syöksyi esiin ja pani jalkansa lattialle.
— Ei, ei! Sinä tiedät, että minä mieluummin tahtoisin kuolla… Älä ota sitä pois. Älä, älä, ei minun nähteni!
Séverinellä oli tänä iltana kohtaus Jacquesin kanssa tavarajuna-aseman takana. Kun hän puolen yön jälkeen palasi kotiin, esiintyi taas edellisen illan näytelmä hänelle ja hän sulkeutui huoneeseensa. Roubaudilla oli yövuoro eikä vaimon tarvinnut edes peljätä hänen makaavan kotona, jonka hän muuten nykyään teki harvoin. Mutta vaikka hän oli vetänyt peitteen leukaan saakka ja antoi lampun palaa, ei hän saanut unta. Miksi oli hän kieltäytynyt jakamasta? Eikä näiden rahain anastamisen ajatus nyt enään niin suuresti koskenut hänen kunniantuntoonsa. Eikö hän ollut vastaanottanut Croix-de-Maufrasin testamenttaamista? Silloinpa saattoi hän yhtä kernaasti pitää rahatkin hyvänään. Mutta silloin häntä taas hirvitti. Ei, ei koskaan! Rahoja sellaisinaan olisi hän voinut ottaa; mutta mihin hän ei uskaltanut koskea, pelosta että ne polttaisivat sormia, olivat juuri nämät rahat, jotka oli varastettu kuolleelta, nuo inhoittavat murharahat.
Hän rauhoittui jälleen ja järkeili itsekseen: Hän ei olisi ottanut niitä pannakseen ne jälleen menemään; päinvastoin olisi hän kätkenyt ne muualle, haudannut ne johonkin paikkaan, jonka hän yksinään olisi tietänyt, missä ne olisivat maanneet ijankaikkisiin aikoihin; ja silloin olisi ainakin toiset puolet ollut pelastettu miehen käsistä. Hän ei saisi sitä riemua, että pitäisi kaikki, mies ei saisi pelissä kuluttaa sitä, oli hänen.
Kun kello löi kolme, katui hän katkerasti, että oli kieltäytynyt jakamasta. Hänen mieleensä juolahti ajatus, vielä epäselvä ja etäinen: hän nousisi ylös ja etsisi esiin rahat lattian alta, jott'ei mies saisi enempää. Mutta tämä ajatus jääti häntä silloin niin, ett'ei hän tahtonut sitä enempää ajatella. Ottaa kaikki, pitää kaikki, ilman että mies edes uskaltaisi nurista. Tämä ehdotus tunkeutui vähitellen hänen mieleensä ja tahto, joka oli voimakkaampi kuin hänen vastaanhangoittelemisensa, nousi hänen sisällään olevista tiedottomista syvyyksistä. Hän ei tahtonut, mutta syöksyi kuitenkin kiivaasti ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Hän ruuvasi lampun irti ja läksi ruokasaliin.
Nyt ei Séverine enään vapissut. Koko hänen pelkonsa oli ohitse, hän toimi aivan kylmäverisesti hitain ja mittamääräisin liikkein, kuten unissakävijä. Hän etsi hiilihangon, sillä vääntääkseen listan irti. Kun kolo oli avattuna, valaisi hän sitä lampulla, koska hän näki huonosti. Mutta hän kävi aivan kankeaksi ja liikkumattomaksi ällistyksestä: kolo oli tyhjä. Hänen ollessaan Jacquesia tapaamassa, oli Roubaud selvästikin tullut takaisin, ennen häntä saman kaiken ottamisen ja pitämisen himon valtaamana, ja hän oli yhdellä kertaa pistänyt taskuunsa kaikki setelit, niin, ett'ei ainoatakaan ollut jäljellä. Hän kumartui alas ja havaitsi kolossa ainoastaan kellon ja kellonperät, jotka loistivat tomussa hirsien välillä. Kylmäverisessä raivossaan pysyi hän, joka oli puolialasti, silmänräpäyksen samassa asennossa ja hoki parikymmentä kertaa korkealla äänellä:
— Varas! Varas! Varas!
Sitten hän raivoisasti tempasi käteensä kellon, jolloin suuri, musta hämähäkki, joka oli peljästynyt, juoksi tiehensä kipsiä pitkin. Hän potkasi listaa kantapäällään ja meni makuulle, pannen lampun yöpöydälle. Jälleen lämmetessään katsoi hän kelloa, jota hän piti nyrkkiin puristetussa kädessään, käänteli ja tutki sitä kauvan. Erittäinkin herättivät hänen mielenkiintoaan presidentin kaksi nimikirjainta kuoren päällä. Sen sisäpuolella näki hän valmistumisnumeron 2516. Tämän kalleuden säilyttäminen oli varsin vaarallista, sillä poliisi tiesi numeron. Mutta suutuksissaan siitä, ett'ei voinut pelastaa enempää, ei hän enään tuntenut mitään pelkoa. Vieläpä tuntui hänestä siltä, että hänen pahat unensa nyt olivat lopussa, koska ei ruumiin tavaroita enään ollut lattian alla. Hän voisi vihdoinkin liikkua vapaasti kotonansa, missä halusi. Hän pisti kellon päänalusensa alle, sammutti lampun ja vaipui uneen.
Seuraavan päivän oli Jacques vapaana ja odotti, että Roubaud tapansa mukaan läksisi Cafe du Commerceen, jolloin hän menisi Séverinen luo ja söisi hänen kanssaan aamiaista. He tekivät tämän toisinaan, milloin uskalsivat. Heidän nyt syödessään puhui Séverine, jota vielä hirvitti, hänen kanssaan rahoista, ja kertoi, kuinka hän oli tavannut piilopaikan tyhjänä. Hänen katkeruutensa miestä kohtaan ei vielä ollut talttunut ja sama huudahdus uusiintui taukoamatta:
— Varas! Varas! Varas!
Sen jälkeen otti hän esille kellon ja tahtoi ehdottomasti antaa sen
Jacquesille, huolimatta tämän osoittamasta vastenmielisyydestä.
— Etkö siis ymmärrä, armaani, ett'ei kukaan ole etsivä sitä sinulta. Jos minä pidän sen, niin hän ottaa sen minulta… Ja näetkös, minä antaisin hänen mieluummin repiä ruumiin palasiksi. Ei, hän on saanut aivan liiaksikin paljon. Minä en tahtoisi saada noita rahoja, ne hirvittivät minua, enkä minä milloinkaan olisi pannut niistä soutakaan menemään. Mutta mikä oikeus hänellä oli käyttää niitä hyväksensä? Voi, kuinka minä vihaan häntä!
Hän itki ja rukoili Jacqaesia niin itsepintaisesti, että tämä vihdoin pisti kellon liivintaskuunsa.
Tunti oli kulunut ja Séverine istui vielä puoliksi pukeutuneena hänen polvellaan. Hän nojautui taaksepäin hänen olkapäätään vastaan ja oli kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympärille hiukeaan hyväilyyn, kun Roubaud, jolla oli oma avain, astui sisään. Séverine syöksähti ylös, mutta olihan hänet yllätetty itse työssä, niin että olisi hyödytöntä kieltää. Roubaud oli äkkiä pysähtynyt eikä voinut päästä ohi, kun rakastaja ällistyksissään jäi istumaan. Mutta vaimo ei vaivannut itseään edes minkäänlaisella selityksellä, vaan meni häntä vastaan ja hoki raivokkaasti:
— Varas! Varas! Varas!
Roubaud epäröi hetkisen. Sitten kohautti hän olkapäitänsä, ikäänkuin olisi se ollut jotakin, joka ei ollenkaan koskenut häntä, ja meni huoneeseen noutamaan erästä muistikirjaa, jonka hän oli unhoittanut sinne. Mutta Séverine seurasi häntä ja löylytti häntä nuhteilla:
— Sinä olet jälleen ollut siellä? Uskallatko sitä kieltää?… Ja sinä olet ottanut kaikki tyynni. Varas! Varas! Varas!
Sanaakaan sanomatta meni mies ruokasalin läpi. Vasta ovella hän kääntyi ympäri ja loi vaimoonsa synkän katseen.
— Tahdotko antaa minun olla rauhassa!
Hän meni, paukahuttamatta edes ovea kiinni. Oli kuin ei hän olisi nähnyt mitään, eikä hän ollut tehnyt mitään huomautusta rakastajan läsnäolosta.
Pitkän väliajan kuluttua Séverine kääntyi ympäri Jacquesiin päin.
— Uskotko sinä nyt?
Tämä, joka ei ollut sanonut sanaakaan, nousi nyt vihdoinkin ylös ja lausui mielipiteensä.
— Hän on mennyttä miestä!
Molemmat olivat yhtä mieltä siitä. Heidän hämmästystään sen johdosta, että toista rakastajaa suvaittiin, vaikka ensimäinen oli murhattu, seurasi nyt inho miehen auliutta kohtaan. Kun mies on joutunut noin pitkälle, istuu hän auttamattomasti kiinni liejussa ja voi vajota miten syvälle tahansa.
Tämän päivän jälkeen oli Séverinellä ja Jacquesilla täysi vapaus ja he käyttivät sitä, enään välittämättä Roubaudista. Mutta nyt, kun mies ei enään tehnyt heitä levottomiksi, tuli heidän suurimmaksi murheekseen naapurin, rouva Lebleun vakoilu, joka aina oli väjymässä. Aivan varmaan epäili hän jotakin. Kulkipa Jacques miten hiljaa tahansa, niin huomasi hän joka käynnillä vastapäätä olevan oven huomaamattomasti avautuvan raolleen ja silmän tirkistävän häneen aukosta. Se kävi sietämättömäksi, eikä hän enään uskaltanut mennä sinne ylös, sillä hän pelkäsi, että ovella kuunneltaisiin, kun tiedettäisiin hänen olevan siellä. Ei siis ollut mahdollista suudella eikä edes jutella häiritsemättä. Katkeroituneena tästä uudesta esteestä hänen intohimollensa, alotti Séverine silloin uudelleen vanhan sotaretkensä Lebleun perhettä vastaan, saadakseen haltuunsa heidän asuntonsa. Oli asianmukaista, että se kaikkina aikoina oli ollut alipäälliköllä. Mutta nyt ei se enään ollut tuo oivallinen näköala akkunoista lähtöpengermälle ja Ingouvillen kukkuloille, joka häntä houkutteli. Ainoana syynä hänen toivomukseensa, jota syytä hän tietysti ei maininnut, oli se, että asumukseen oli toinenkin sisäänkäytävä, keittiön rapulle johtava ovi. Jacques voisi silloin tulla ja mennä, ilman että rouva Lebleulla oli edes aavistustakaan hänen käynnistään. Vihdoinkin he silloin olisivat vapaudessaan.
Siitä tuli hirveä ottelu. Tämä taistelu, joka jo ennenkin oli pannut koko käytävän tuleen ja liekkeihin, pantiin jälleen vireille ja kävi yhä kiivaammaksi. Rouva Lebleu, jota uhattiin, puolustautui urheasti ja väitti, että se veisi häneltä hengen, jos hänet suljettaisiin tuohon pimeään huoneustoon, joka oli kolkko kuin vankila, ja jolta katto vei kaiken näköalan. Miten voitaisiinkaan luulla hänen saattavan elää tuossa luolassa, hänen, joka oli tottunut valoisaan huoneeseensa avarine näköaloineen ja jota huvitti katsella matkustajain alituista vuota? Hänen jalkansa epäsivät häneltä kaiken kävelemisen, ja nyt ei hän koskaan saisi nähdä muuta kuin sinkkikaton; yhtä hyvä olisi tappaa hänet paikalla.
Valitettavasti olivat nämä vain tunteensyitä ja hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä oli sama huoneusto kuin Roubaudin edeltäjällä alipäällikön virassa, joka nuorenamiehenä oli ollut siksi kohtelias, että oli luovuttanut sen hänelle. Sitäpaitsi piti olla olemassa hänen miehensä kirjoittama kirjekin, jossa hän sitoutui luovuttamaan huoneuston, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Kun kirjettä vielä ei oltu löydetty, kielsi hän sen olemassaolon. Mitä huonommaksi hänen asemansa kävi, sitä kiivaammin ja pontevammin hän esiintyi. Kerran koetti hän vetää puolelleen toisen alipäällikön, Moulinin, vaimon, jonka hän väitti sanoneen nähneensä herrojen suutelevan rouva Roubaudia rappusissa. Mutta Moulin suuttui, sillä hänen vaimonsa, joka oli kiltti ja vähäpätöinen olento, jota ei koskaan näkynyt, itki ja vakuutti, ett'ei hän ollut mitään nähnyt eikä sanonut. Viikon ajan lietsoi tämä juorupuhe myrskyä, joka raivosi käytävän toisesta päästä toiseen.
Mutta rouva Lebleun suurin vika, jonka täytyi tuottaa hänelle tappion, oli, että hän edelleenkin suututti neiti Guichonia toimistossa itsepintaisella vakoilemisellaan. Se oli hänen harha-ajatuksensa, hänen päähänpistonsa, että neiti Guichon joka yö kävi asemapäällikön luona, ja tämä hänen tarpeensa yllättää hänet siitä oli muuttunut kerrassaan sairaalloiseksi ja sitäkin polttavammaksi, kun hän oli vakoillut neiti Guichonia kahden vuoden ajan saamatta vähintäkään ilmi. Mutta hän oli varma heidän yhteydestään ja se oli tehdä hänet hulluksi. Neiti Guichon, joka oli raivoissaan siitä, ettei voinut tulla ja mennä joutumatta vakoilluksi, vaati sen vuoksi nyt, hänkin, että hänet karkoitettaisiin talon taka-osassa olevaan huoneustoon. Silloin olisi yksi huoneusto heidän välillään, eikä hänen ainakaan tarvitsisi olla häntä vastapäätä ja hän pääsisi kulkemasta hänen ovensa ohitse. Näkyi selvästi että asemapäällikkö Dabadie, joka näihin saakka ei ollut välittänyt tästä taistelusta, päivä päivältä yhä enemmän kallistui Lebleun perhettä vastaan, ja se oli vakava merkki.
Asianhaarat sotkeutuivat vielä enemmän persoonallisen torailun johdosta. Philomène, joka nyt meni tuoreine munineen Séverinen luo, käyttäytyi hyvin hävyttömästi joka kerta kun tapasi rouva Lebleun, ja kun tämä tahallaan antoi ovensa yleiseksi harmiksi alati olla avoinna, vaihdettiin yhtämittaa ohimennen pahoja sanoja noiden molempain välillä. Séverinen ja Philomènen tuttavuus oli muuttunut tuttavallisuudeksi, ja viimeksimainittu oli vihdoin alkanut käydä Jacquesin asioilla hänen rakastajattarensa luona, kun ei hän itse uskaltanut tulla. Hän tuli muninensa, toi terveisiä ja muutti tapaamisia, selitti, miksi Jacquesin oli täytynyt edellisenä iltana olla varovainen ja kertoi kuinka kauvan hän oli viipynyt hänen luonaan ja mistä he olivat jutelleet. Milloin tuli jokin este, jäi näet Jacques toisinaan mielellänsä kotiin Sauvagnatin luo, joka oli veturitallin esimies. Hän meni Pecqueuxin kanssa sinne, ikäänkuin olisi hän tuntenut huvittelemisen tarvetta ja peljännyt olla koko iltaa yksinään.