VIII.
Paikallisvärit.
Auringonlaskun aikaan pieni ketch-alus [ketch = pienehkö kaksimastoinen purjelaiva] lipui Beranden satamaan, ja vähää myöhemmin sen kapteeni tuli maihin. Hän oli kaksikymmenvuotias nuorukainen, jolla oli pehmeä ääni ja miellyttävä puhetapa, ja Joan ihaili häntä jo edeltäkäsin kuultuaan Sheldonilta, että hän purjehti aivan yksin malaitalaisen miehistönsä kanssa. Pelkkiä romanttisia kuvia tulvi Joanin silmien eteen hänen saadessaan tietää, että mies oli nimeltään Christian Young, kotoisin Norfolk-saarelta, ja että hän polveutui suoraan John Youngista, joka oli ottanut osaa "Bountyn" kapinaan. Tahitilaisen ja englantilaisen veren sekoitus näkyi hänen lempeistä silmistään ja kellanruskeasta ihonväristään, mutta englantilainen kovuus näytti kadonneen. Se oli kuitenkin olemassa ja se se juuri teki hänelle mahdolliseksi yksin kuljettaa laivaansa ja taistellen hankkia elatuksensa Salomonin-saarten hurjien asukasten keskuudessa.
Tavatessaan äkkiarvaamatta Joanin hän joutui melkein hämilleen, mutta tytön teeskentelemätön, toverillinen käytös, joka loukkasi Sheldonin tunnetta siitä, mikä naiselle soveltui, vapautti hänet pian noloudestaan. Suuren maailman uutisia Youngilla ei ollut kerrottavana, mutta sitä enemmän Salomonin-saarten kuulumisia. Viisitoista mustaihoista oli varastanut pyssyt ja karannut pensaikkoihin Lungan viljelyksiltä, jotka olivat kauimpana lännessä Guadalcanarin rannalla. Ja viidakoista he olivat lähettäneet sanan, että aikoivat palata pyyhkäistäkseen pois elävien ilmoilta plantaasin kolme valkoihoista viljelijää, joista taas kaksi vuorostaan etsi karkulaisten jälkiä viidakoista. Young piti varsin luultavana, että nämä, ellei heitä sitä ennen saataisi satimeen, tekisivät laajan kaarroksen ja palaisivat rannikolle Beranden kohdalla varastaakseen täältä veneen.
"Unohdin mainita, että Ugi'ssa oleskeleva kauppamiehenne on murhattu", kertoi Young Sheldonille. "Viisi isoa kanoottia tuli sinne Port Adamsista. Ne laskivat maihin yöllä, Oscarin nukkuessa. Kaiken, mitä he eivät voineet viedä mennessään, he polttivat. 'Flibberty-Gibbet' sai asiasta tiedon Mbolin salmessa ja kiiruhti Ugiin. Minä olin Mbolissa, kun tieto ehti sinne."
"Minun pitänee hylätä Ugi", tuumi Sheldon.
"Tämä oli vuoden kuluessa jo toinen kerta, kun sikäläinen kauppiaanne sai surmansa", lisäsi Young. "Siellä pitäisi olla vähintään kaksi valkoihoista, jotta siellä olisi turvallista. Malaitan kanootithan tekevät alituisesti hävitysretkiään juuri niille tienoille, ja tiedätte kyllä, millaista väkeä Port Adamsissa on. Muuten minulla on teille koira matkassani. Tommy Jones lähetti sen Neal-saarelta, sanoi luvanneensa sen teille. Se on ensiluokkainen neekerikoira. Tuskin se oli ollut kahta minuuttia laivalla, ennenkuin se oli ajanut koko laivaväen ylös köysiin. Tommy on ristinyt sen Piruksi."
"Olen usein tuuminut, miksi teillä ei ole täällä koiraa", sanoi Joan.
"Niitä on vaikea saada säilymään. Ne joutuvat aina krokotiilien suuhun."
"Jack Henley surmattiin Marovon laguunilla kaksi kuukautta takaperin", jatkoi Young selontekoaan lempeällä äänellään. "'Apostle' toi vast'ikään tiedon siitä."
"Missä Marovon laguuni sijaitsee?" kysyi Joan.
"Uudessa-Georgiassa, parisataa mailia länteen", vastasi Sheldon.
"Bougainville on juuri sen alapuolella."
"Hänen omat palvelijansa surmasivat hänet", jatkoi Young, "mutta Marovon alkuasukkaat olivat yllyttäneet heidät siihen. Hänen laivamiehistönsä, joka oli kotoisin Santa Cruzista, pakeni veneellä Choiseuliin, ja Mather purjehti 'Lilyllä' Marovoon. Hän poltti siellä muutaman kylän ja sai takaisin Henleyn pään. Hän löysi sen eräästä talosta, johon neekerit olivat ripustaneet sen kuivumaan. Ja siinä ovatkin kaikki minun uutiseni lukuunottamatta sitä, että joukko uusia Lee-Enfield-kiväärejä taas on liikkeellä Ysabelin itäpäässä. Kukaan ei tiedä, miten alkuasukkaat ovat saaneet ne käsiinsä. Hallituksen pitäisi toimeenpanna tarkka tutkimus. Ja — niin, sehän on totta, eräs sotalaiva, 'Cambrian' on näillä tienoin. Se poltti kolme kylää Binalla — 'Minotan' jutun takia, jos tiedätte — ja ammuskeli granaateilla viidakkoihin päin. Sitten se jatkoi matkaa Sio-saarta kohti järjestämään sikäläisiä oloja."
Keskustelu kääntyi nyt yleisempiin asioihin, ja vähää ennen kuin Young sanoi hyvästit lähteäkseen laivalleen, kysyi Joan:
"Kuinka te voitte suoriutua kaikesta aivan omin voimin, mr Young?"
Youngin suurten, miltei tyttömäisten silmien katse suuntautui hetkiseksi Joaniin, ennenkuin hän pehmeimmällä ja lempeimmällä äänellä, minkä ajatella saattaa, vastasi:
"Voi, minä tulen aika hyvin toimeen mustaihoisten kanssa. Tietenkin heistä on silloin tällöin hiukan harmia, mutta sehän on odotettavissa. Heille ei saa koskaan näyttää olevansa peloissaan. Minä olen pelännyt monta monituista kertaa, mutta he eivät ole koskaan sitä aavistaneetkaan."
"Hän näyttää siltä, kuin ei voisi tappaa hyttystäkään, joka on häntä purrut", sanoi Sheldon Youngin lähdettyä. "Kaikki norfolk-saarelaiset, jotka polveutuvat 'Bountyn' miehistöstä, ovat samaa lajia. Mutta ajatelkaahan Youngia! Vasta kolme vuotta sitten, kun hän vast'ikään oli saanut 'Minervan', hän kerran oli laivoineen Suussa Malaitalla. Siellä on joukko alkuasukkaita, jotka ovat palanneet Queenslandista, raakaa väkeä. He päättivät hankkia käsiinsä Youngin pään. Heidän vanhan silmäpuolen päällikkönsä Billyn poika oli lähtenyt Lungan plantaasille työntekijäksi ja kuollut siellä punatautiin. Tämä merkitsi, että heidän oli korvaukseksi saatava valkoisen miehen pää, yhdentekevää kenen, kunhan he sen vain saisivat. Young oli silloin hyvin nuori, ja he olivat varmat siitä, että hänen päänsä olisi helposti saatavissa. He houkuttelivat hänen veneensä rannikolle lupailemalla työmiehiä ja surmasivat koko miehistön. Samassa hetkessä tuo hurja joukko, joka Suusta oli tullut 'Minervalle', karkasi Youngin kimppuun. Tämä oli juuri pannut kuntoon dynamiittipommin pyydystääkseen kaloja; hän sytytti langan ja heitti sen heidän joukkoonsa. Häntä ei saa puhumaan siitä, mutta sytytyslankahan oli lyhyt. Ne, jotka jäivät henkiin, hyppäsivät mereen, ja hän itse nosti ankkurin ja purjehti tiehensä. Nyt suulaiset ovat luvanneet sata sylystä simpukankuoria palkinnoksi hänen päästään; se vastaa arvossa sataa puntaa. Ja siitä huolimatta hän säännöllisesti käy Suussa. Hän oli siellä aivan äskettäin vieden sinne takaisin kolmekymmentä työntekijää Cape Marshilta, Fulcrum-veljesten plantaasilta."
"Joka tapauksessa hänen tämäniltaiset uutisena ovat syventäneet ja selventäneet minun käsitystäni täkäläisestä elämästä", sanoi Joan. "Se on värikästä elämää lievimmin sanoen. Salomonin-saaret pitäisi merkitä kartalle punaisella — ja keltaisella tautien merkiksi."
"Eivät Salomonin-saaret toki sentään aina esiinny tässä valossa. Berande on tietysti pahin kaikista plantaaseista, ja pahimmat onnettomuudet kohtaavat aina sitä. Lieneekö pahempi kulkutauti koskaan raivonnut täällä kuin se oli, josta me juuri olimme pääsemäisillämme teidän saapuessanne. Olihan aivan surkeata, että tartunta oli päässyt leviämään 'Jessiellekin'. Berandella on aina ollut huono onni. Kaikki näiden seutujen veteraanit pudistavat päätään sitä ajatellessaan."
"Berande tulee vielä menestymään", sanoi Joan päättäväisesti. "Minä nauran kaikkea taikauskoisuutta vasten kasvoja. Te voitatte vastukset ja pääsette vielä kerran hyville päiville. Ei huonoa onnea voi iankaikkisesti kestää. Mutta minä pelkään kuitenkin, ettei Salomonin-saarten ilmasto sovi valkoihoisille."
"Mutta se voi sopia tulevaisuudessa. Viidenkymmenen vuoden kuluttua, kun viidakko on työnnetty vuoriston rajaan asti, katoaa kuumetauti näiltä mailta, kaikki on silloin paljon terveellisempää. Tänne syntyy kaupunkeja, sekä isoja että pieniä, sillä täällä on äärettömiä aloja hyvää maata, josta nykyjään ei ole kenellekään hyötyä."
"Mutta tämä ilmasto ei sittenkään muutu valkoisen miehen ilmastoksi", toisti Joan. "Valkoinen mies ei koskaan voi suorittaa täällä varsinaista maatyötä."
"Se on totta."
"Se merkitsee, että orjuus on oleva täällä välttämätön", jatkoi Joan kiihkeästi.
"Niin — kuten kaikissa troopillisissa maissa. Mustien, ruskeitten ja keltaisten täytyy tehdä työ valkoisen miehen johdolla. Mutta mustien työ kannattaa liian huonosti, ja vastedes tuodaan tänne heidän työmailleen kiinalaisia tai intialaisia kuleja. Kysymys on jo vireillä plantaasinomistajien kesken. Minä puolestani olen sydämestäni kyllästynyt mustaan työväkeen."
"Musta rotu saisi siis kuolla sukupuuttoon?"
Sheldon kohautti olkapäitään ja vastasi:
"Niin, kuten Pohjois-Amerikan intiaanit, jotka kuitenkin ovat paljon jalompaa rotua kuin melanesialaiset. Maailma ei nykyisestään laajene, kuten tiedätte, ja se alkaa täyttyä…"
"Ja niiden, jotka eivät kelpaa elämään, täytyy kuolla?"
"Juuri niin. Kelvottomien täytyy kuolla."
Seuraavana aamuna Joan heräsi äänekkääseen huutoon ja kirkunaan. Ensi työkseen hän tarttui revolveriinsa, mutta kuullessaan Noa-Noan, joka vartioi hänen ovensa edustalla, ääneensä nauravan hän tiesi, ettei ollut öitään hätää, ja meni ulos katsomaan, mikä oli ilon aiheena. Kapteeni Young oli jättänyt Pirun maihin juuri samalla hetkellä, jolloin sillanrakennustöissä oleva miesjoukko oli lähdössä työpaikalleen rantaan. Piru oli iso ja musta, lyhythäntäinen ja voimakasrakenteinen koira ja painoi varmaan seitsemänkymmentä naulaa. Mustaihoiset eivät sitä miellyttäneet. Tommy Jones oli kasvattanut sen hyvin, pitänyt sitä kahleissa tuntikausia joka päivä ja komentanut pari mustaihoista palvelijaansa vuoron perään kiusoittelemaan sitä. Siten Piru oli oppinut vihaamaan koko mustaa rotua, ja heti kun se oli päässyt maihin, oli koko sillanrakentajajoukko lähtenyt käpälämäkeen aitauksen yli ja etsinyt suojaa kookospalmuista.
"Hyvää huomenta", tervehti Sheldon kuistiltaan. "Mitä te arvelette tästä neekerinmetsästäjästä?"
"Minä arvelen, että meille tulee täysi työ, ennenkuin saamme hänet tottumaan talon palvelijoihin", vastasi Joan.
"Ja teidän tahitilaisiinne samoin. Katsohan eteesi, Noa! Juokse!"
Piru oli nyt tullut vakuutetuksi siitä, että sen oli mahdotonta ahdistaa puihin kiivenneitä uhrejaan, ja ryntäsi suoraa päätä isoa tahitilaista kohti.
Mutta Noa pysyi paikallaan, vaikkakin hiukan epäröiden, ja jokaisen ihmeeksi Piru tanssi ja hypähteli hänen ympärillään iloisesti häntäänsä heilutellen.
"Tuota minä sanon hyvinkasvatetuksi koiraksi", huudahti Joan. "Sehän on viisaampi kuin te, mr Sheldon. Sille ei tarvinnut opettaa, että tahitilainen ei ole sama kuin neekeri. Mitä arvelet, Noa? Miksi se ei pure sinua? Se tietää, että sinä olet tahitilainen, eikö niin?"
Noa-Noa pudisti päätään ja irvisteli.
"Se ei tietä minä tahitilainen", selitti hän. "Se näke minulla pitkät housut, valkoisen miehen housut."
"Teidän täytynee antaa sille ihmistuntemuksen oppikurssi", sanoi Sheldon nauraen ja astui portaita alas tekemään tuttavuutta Pirun kanssa.
Juuri samassa hetkessä Adamu-Adam ja Matauare, pari Joanin laivamiestä, sattuivat astumaan veräjästä pihamaalle. He olivat olleet Balesunalla alligaattoripyydyksen teossa, ja housujen asemesta heillä oli yllään lava-lavat, joiden liepeet lepattivat sulavasti heidän muhkeitten reisiensä ympärillä. Piru huomasi heidät ja irtautui heti Sheldonin hyväilyistä.
"Heillä ei housut", huomautti Noa, ja hänen irvistyksensä kävi entistä leveämmäksi hänen nähdessään Adamu-Adamin pötkivän pakoon.
Mies kiipesi katokselle, joka keräsi sadevettä alhaalla oleviin vesisäiliöihin. Nähdessään toiveensa tällä taholla pettyneiksi Piru kääntyi Matauareen päin.
"Juokse, Matauare, juokse!" kehoitteli Joan.
Mutta Matauare pysyi paikallaan ja odotti koiran hyökkäystä.
"Hän on 'Peloton Mies', sitä hänen nimensä merkitsee", selitti Joan
Sheldonille.
Tahitilainen tarkkasi rauhallisena koiran liikkeitä ja samassa kuin tämä hampaitansa näyttäen hypähti ilmaan karatakseen hänen kimppuunsa hän ojensi kätensä. Se iski koiraa lujasti alaleukaan, ja seuraavassa tuokiossa Piru teki puoliympyränmuotoisen pyörähdyksen ilmassa ja putosi raskaasti selälleen maahan. Kolme kertaa se uudisti hyökkäyksensä, ja kolme kertaa sama ote pakotti sen luopumaan yrityksestään. Sitten se tyytyi nuuskimaan Matauaren jalkoja ja epäluuloisesti valvomaan hänen liikkeitään.
"All right, Piru, all right", vakuutteli Sheldon koiralle. "Matauare hyvä mies, minun mies."
Mutta koira tarkkasi tuntikauden tahitilaisen pienimpiäkin liikkeitä, ennenkuin se lopulta päätti kohdella häntä niinkuin talonväkeä. Sitten sen huomio kiintyi talon kolmeen palvelijaan. Se ajoi Ornfirin keittiön nurkkaan ja sai hänet turvaa etsien painautumaan kuumaa uunia vasten, kiskaisi lava-lavan Lalaperun vyötäisiltä nuorukaisen hädissään kiivetessä kuistin pylväälle ja seurasi Viaburia biljardipöydälle, missä taistelu oli täydessä käynnissä, kun Joan tuli poikaparan avuksi.
IX.
Mies ja nainen.
Pirun väsymätön tarmo ja valppaus tekivät mitä syvimmän vaikutuksen. Näytti siltä, kuin puremishalu olisi alituisesti syyhyttänyt sen hampaita, ja milloin se ei voinut iskeä niitä mustiin sääriin, se tyytyi kookospähkinöihin, joita putoili puista pihamaalle, karkoitti kaikki kanat aitauksen sisäpuolelta ja osoitti kiukkuista mielenlaatuaan jokaiselle päällysmiehelle, joka tuli tekemään tiliään töitten kulusta. Se ei voinut unohtaa rääkkäystä, jonka alaisena se oli ollut penikka-aikanaan ja joka ainiaaksi oli syövyttänyt sen mieleen leppymättömän vihan mustaa rotua kohtaan, ja sen viha oli niin raivoisa, että Sheldonin täytyi sulkea se asuinhuoneisiin, jos joku vieras alkuasukas joskus jostakin syystä pääsi aitauksen sisäpuolelle. Tämä loukkasi joka kerta Pirun tunteita, ja kun se sitten pääsi vapaaksi, niin talon palvelijoilla oli syytä olla varuillaan.
Christian Young purjehti edelleen "Minervallaan" vieden mukanaan Tommy
Jonesille kutsun — perille vietäväksi kukaties milloin — poiketa
Berandelle, kun hän ensi kerran liikkuisi niillä vesillä.
"Mitä suunnitelmia teillä on tultuanne Sydneyhin?" kysyi Sheldon samana iltana Joanilta heidän syödessään päivällistä.
"En ole ennen kuullutkaan, että muka lähtisin Sydneyhin", vastasi Joan. "Mutta arvattavasti te olette saanut pensaikkolennättimitse tiedon, että tuo tulagilainen kolmas apulaisasiamies, vanginvartija ja entinen merimies, aikoo karkoittaa minun epämieluisan persoonani."
"Oi ei, ei sinnepäinkään, vakuutan sen teille", alkoi Sheldon nolona ja hätäisesti peläten tietämättään tahtomattaan loukanneensa. "Minä vain tulin sitä ajatelleeksi. Katsokaahan, kun nyt olette menettänyt kuunarinne ja — ja kaiken muun — ymmärrättehän — niin minä olin ajatellut, että jos — niin, jos — tuhat tulimmaista, jos te tahtoisitte minun asiamiesteni välityksellä Sydneyssä hankkia lainan — tietysti väliaikaisesti — kunnes olette ehtinyt antaa ystävillenne tiedon asemastanne, niin minä olisin hyvin iloinen voidessani — niin, kyllähän te ymmärrätte. Sopivinta…"
Hän pysähtyi kesken lausettaan ja katsoi Joaniin samalla kertaa suutuksissaan ja levottomana.
"Mitä ihmettä tämä nyt taas merkitsee?" kysyi hän melkein kiivaasti. "Mitä minä nyt olen tehnyt?"
Joanin silmät loistivat taisteluhalusta, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn.
"Ette ainakaan mitään odottamatonta", sanoi hän rauhallisesti. "Olette vain tavallisessa, jokapäiväisessä miehisessä ylimielisyydessänne jättänyt minut kokonaan huomioon ottamatta. Tietenkään se ei merkitse mitään, että minä olen sanonut teille, että minun aikomukseni ei suinkaan ole ollut lähteä Sydneyhin. Mutta sinne minun täytyy mennä, koska te korkeammassa viisaudessanne niin olette päättänyt."
Hän vaikeni ja katsoi Sheldonia uteliaasti, ikäänkuin tämä olisi ollut jokin outo, merkillinen luontokappale.
"Olen tietysti kiitollinen teidän avuntarjouksestanne", jatkoi hän, "mutta sekään ei riitä parantamaan loukatun ylpeyteni saamaa haavaa. Mitä teidän tarjoukseenne tulee, niin se ei ollut enempää kuin valkoisella miehellä on oikeus odottaa toiselta. Haaksirikkoutuneita merimiehiä on aina tapana auttaa eteenpäin. Mutta tämä kysymyksessäoleva merimies ei ole avun tarpeessa. Ja toiseksi tämä merimies ei aio lähteä Sydneyhin, niin että paljon kiitoksia vain."
"Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?"
"Keksiä jonkin kolkan, missä minun ei tarvitse alistua sietämään korkeamman sukupuolen holhousta ja määräämisvaltaa."
"Ei, tiedättekö, tuo menee sentään vähän liian pitkälle." Sheldon nauroi, mutta nauru oli väkinäistä eikä tuntunut ensinkään luonnolliselta. "Te tiedätte itse, kuinka mahdoton tämä nykyinen tilanne on."
"Minä en tiedä mitään sellaista, hyvä herra. Ja vaikkapa se olisikin, niin enkö minä ole suoriutunut tähänkin asti?"
"Mutta se ei voi jatkua. On todella…"
"Mitä vielä, miksi se ei voisi jatkua. Kun kerran olen suoriutunut tähän asti, niin miksi en suoriutuisi edelleenkin. Minä aion jäädä Salomonin-saarille, mutta en Berandelle. Huomispäivänä aion lähteä veneellä Pari-Sulaylle. Puhuin asiasta kapteeni Youngin kanssa. Hän kertoi, että siellä on vähintään neljäsataa acrea maata, pelkkää hyvää viljelyskelpoista maata. Ja kun Pari-Sulay on saari, niin minun ei tarvitse pelätä, että villisiat hävittäisivät nuoret puut. Minun ei tarvitse muuta kuin pitää rikkaruohot loitolla, kunnes puut alkavat kantaa hedelmää. Ensiksi minä aion ostaa saaren; toiseksi hankkia neljä- tai viisikymmentä mustaa työmiestä ja alkaa raivata maata ja istuttaa puita. Samalla rakennan itselleni bangalon, ja sitten te pääsette vapaaksi minun kiusallisesta läsnäolostani — älkää nyt vain sanoko, ettei se muka ole kiusallinen."
"Ei, kyllä se on kiusallinen", tunnusti Sheldon avomielisesti. "Mutta kun te ette tahdo katsoa asiaa minun kannaltani, niin meidän ei kannata siitä keskustella, Olkaa nyt hyvä ja unohtakaa tämä kaikki ja luottakaa siihen, että minä tahdon auttaa teitä tämän — tämän suunnitelmanne toteuttamisessa. Minä tiedän enemmän kookosviljelyksestä kuin te. Te puhutte ikäänkuin olisitte kapitalisti. En tiedä, kuinka paljon rahaa teillä on, mutta en voi luulla, että te 'ryvette kullassa', kuten teillä amerikkalaisilla on tapana sanoa. Mutta minä tiedän, mitä tuollainen maan raivaaminen maksaa. Olettakaamme, että hallitus myy teille Pari-Sulayn punnasta acrelta. Raivaustyö maksaa teille vähintään neljä kertaa niin paljon, siis yhteensä viisi puntaa acrelta ja neljäsataa acrea eli kaikkiaan kymmenentuhatta dollaria. Onko teillä niin paljon rahaa?"
Joan seurasi hänen sanojaan tarkkaavaisena ja jännittyneenä, ja Sheldon näki selvään, että äskeinen riita oli jäänyt unohduksiin. Tyttö oli ilmeisesti pettynyt ja vastasi allapäin:
"Ei, minulla on tuskin kahdeksaatuhatta dollaria."
"On vielä muutakin, mitä teidän on otettava huomioon. Te tarvitsette, kuten itse sanoitte, ainakin viisikymmentä työntekijää. Palkkioita lukuunottamatta heidän palkkansa on kolmekymmentä dollaria vuodessa."
"Minä maksan tahitilaisilleni viisitoista dollaria kuussa."
"He eivät kelpaisi mihinkään varsinaisessa plantaasityössä. Mutta palatkaamme asiaan. Viidenkymmenen mustaihoisen työmiehen vuosipalkat nielevät teiltä kolmesataa puntaa vuodessa — se on tuhatviisisataa dollaria. Hyvä! Kuluu hyvinkin seitsemän vuotta, ennenkuin puunne alkavat kantaa hedelmiä. Seitsemän kertaa tuhatviisisataa on kymmenentuhattaviisisataa — siis enemmän kuin te omistatte — ja kaikki se menee työmiesten palkkoihin eikä teille jää penniäkään bangaloa, muita rakennuksia, työkaluja, kiniiniä, Sydneyn-matkoja ja paljoa muuta varten."
Sheldon pudisti vakavasti päätään. "Teidän täytyy luopua siitä tuumasta."
"Mutta minä en tahdo lähteä Sydneyhin", huusi Jaan. "Minä en aivan yksinkertaisesti tahdo. Minä lunastan itselleni niin suuren osuuden jostakin muusta plantaasista kuin varani sallivat. Myykää minulle osuus Berandeen."
"Taivas varjelkoon!" huudahti Sheldon niin vilpittömästi ilmaisten kauhistuksensa, että Joan purskahti makeaan nauruun.
"No niin, en tahdo kiusata teitä. Minä en, kuten ymmärrätte, ylimalkaan ole halukas tyrkyttämään seuraani niille, jotka eivät sitä halua. Niin, niin, kyllä minä tiedän, että te palatte halusta saada huomauttaa minulle, että olen tyrkyttänyt seuraani teille aina siitä hetkestä lähtien, jolloin astuin maihin, mutta että olette liian kohtelias sanoaksenne sen. Mutta kuten itse olette anonut, on minun ollut mahdotonta lähteä tieheni, eikä minulla ole ollut muuta neuvoa kuin jäädä tänne. Te ette antanut minun lähteä Tulagiin. Te pakotitte minut tyrkyttämään teille seuraani. Mutta sama se, minä en ryhdy kenenkään kanssa osakkaaksi. Ostan Pari-Sulayn, mutta panen vain kymmenen miestä työhön ja raivaan hitaasti. Lisäksi koetan saada ostetuksi jonkin vanhan aluksen ja hankin kauppaluvan. Ja mitä siihen seikkaan tulee, niin aion tehdä retkiä Malaitalle tuomaan sieltä miehiä."
Hän katsahti Sheldoniin odottaen vastaväitteitä, ja tämän nyrkkiin puristunut käsi ja miehekkään kauniitten kasvojen jokainen piirre osoittivat, ettei hän ollut erehtynyt.
"Sanokaa pois mitä ajattelette", kehoitti hän. "Älkää välittäkö minusta. Minä — minä alan tottua siihen, kuten tiedätte. Oikein totta!"
"Toivoisin, että olisin nainen, jotta voisin sanoa teille, kuinka rajattoman järjetön ja mahdoton koko teidän tuumanne on", huudahti Sheldon kiihdyksissään.
Joan katsoi häneen miettien ja sanoi:
"Vielä parempihan on, että olette mies. Mikään ei estä teitä puhumasta minulle suoraan, sillä minä pyydän teitä kohtelemaan minua ikäänkuin olisin mies. En tullut tänne Salomonin-saarille helmojani laahustamaan. Ettekö voisi olla hyvä ja unohtaa, että minä onnettoman sattuman kautta olen jotakin muuta kuin mies, joka tahtoo ansaita leipänsä."
Sheldonin mielessä kiehui ja kuohui. Tekikö tyttö hänestä pilaa? Vai potiko Joan epänaisellisuuden väijyvää tautia? Vai oliko kaikki tyynni pelkkää hämmästyttävän, liikuttavan järjetöntä lapsellisuutta?
"Minä olen sanonut teille", aloitti hän jäykästi, "että nainen ei voi lähteä Malaitalle työväkeä noutamaan. Muuta en tahdo — enkä uskalla — sanoa."
"Ja minä sanon teille vuorostani, että tuo ei ensinkään pidä paikkaansa. Minä olen omana kapteeninani purjehtinut 'Mielellä' Tahitilta tänne asti — ja siihen, että menetin laivani, ovat teidän merikarttanne syypäät. Olen ammattitaitoinen merenkulkija, ja sitä ei juuri voi sanoa teidän täkäläisistä kapteeneistanne. Kapteeni Young kertoi minulle siitäkin. Ja minä olen myös merimies — parempi merimies kuin te, kun kovalle ottaa, ja sen te tiedätte. Osaan ampua. En ole tyhmä. Kykenen hyvin pitämään huolta itsestäni. Ja aivan varmasti aion ostaa aluksen, purjehtia sillä ja tehdä retkiä Malaitalle."
Sheldon teki epätoivoisen liikkeen.
"Se on oikein se", jatkoi Joan sanatulvaansa. "Peskää te kätenne. Mutta perästä kuuluu, kuten Vonin oli tapana sanoa."
"Ei meidän kannata keskustella tästä asiasta. Otetaan nyt hiukan musiikkia."
Hän nousi ja meni ison grammofonin luo, mutta vääntäessään konetta, ennenkuin levy vielä oli alkanut pyöriä, hän jo kuuli Joanin sanovan:
"Te olette kai koko elinaikanne tavannut vain Jane Eyrejä. Siksi ette ymmärrä minua. Tule, Piru, jättäkäämme hänet rauhassa nauttimaan vanhasta soitostansa."
Sheldon katsoi häneen kärsivä ilme kasvoillaan ja aikomatta sanoa mitään, kunnes näki hänen ottavan pyssyn telineeltään, tutkivan, oliko se ladattu, ja astuen ovea kohti.
"Minne aiotte mennä?" kysyi hän päättäväisesti.
"Kun te kerran tahdotte kohdella minua kuten mies naista, niin teistä olisi hirveän vaikeaa — tai ehkä sopimatonta — sanoa minulle, miksi en saisi mennä alligaattoreja pyydystämään. Hyvää yötä! Nukkukaa hyvin!"
Sheldon sulki grammofonin niin, että paukahti, astui askelen ovea kohti, mutta muutti äkkiä mieltä ja heittäytyi nojatuoliin.
"Nyt te toivotte, että pedot syövät minut suuhunsa, eikö totta?" huusi Joan verannalta, ja hänen astuessaan portaita alas helähteli raikas nauru avoimesta ovesta Sheldonin kärsiviin korviin.
X.
Boucher'n sanantuoja.
Seuraavana päivänä Sheldon oli yksin plantaasilla. Joan oli lähtenyt tutkimusretkelle Pari-Sulaylle, eikä hänen paluutaan voinut odottaa ennenkuin myöhään iltapäivällä. Yksinäisyys painosti Sheldonia, ja ankarat sadekuurot saivat hänet iltapäivällä kerran toisensa jälkeen astumaan kaukoputki kädessä verannalle huolestuneena etsimään venettä ulapalta. Sillä välin hän kulmat rypyssä tutki plantaasin tilikirjoja, teki arviolaskelmia, laski yhteen, punnitsi raha-asiainsa tilaa ja rypisti kulmiaan entistä tuimemmin. "Jessien" menettäminen oli ollut Berandelle kova isku. Se ei ollut ainoastaan tehnyt laivan raha-arvoa vastaavaa lovea hänen varallisuuteensa, sen lisäksi hän ei enää voinut ottaa lukuun sen tuottamia tuloja, ja juuri niillä hän oli tottunut peittämään melkoisen osan plantaasin juoksevista menoista.
"Hughie-raukka", mutisi hän kerran ääneen itsekseen. "Mikä onni, että sinä pääsit näkemästä tätä surkeutta, vanha veikko. Tätä suurta surkeutta."
Kahden sadekuuron väliajalla "Flibberty-Gibbet" ilmestyi ankkuripaikalle, ja sen laivuri, Peter Olesen, "Jessien" Olesenin veli, harmaa, tuimakatseinen, kuumeen kuihduttama vanha merikarhu, laahasi väsyneen ruumiinsa verannan portaita ylös ja vaipui lepotuoliin. Whiskyn ja soodaveden avulla hän pysyi sen verran koossa, että jaksoi tehdä selkoa matkan vaiheista ja antaa isännälleen laskut.
"Tehän olette aivan menehtymäisillänne kuumeeseen", sanoi Sheldon. "Miksi ette purjehdi Sydneyhin saadaksenne hiukan kunnollista ilmaa keuhkoihinne?"
Vanha merimies pudisti päätään.
"Mahdotonta. Minä olen liian kauan ollut täällä saarilla. Minä kuolisin siellä. Kuume käy siellä kahta kauheammaksi."
"Kuolisitte tai parantuisitte", sanoi Sheldon.
"Kuolisin aivan varmasti. Yritin kolme vuotta sitten. Viileä ilma pakotti minut vuoteen omaksi jo ennen kuin olin ehtinyt rantaan. Minut kannettiin maihin ja vietiin sairaalaan. Siellä makasin kaksi viikkoa yhteen menoon tiedottomana. Sitten lääkärit lähettivät minut takaisin saarille — sanoivat, että se oli ainoa keino, millä voisin pelastaa henkeni. Ja vielähän minä olen hengissä, mutta kuume on läpeensä myrkyttänyt koko olemukseni. Jos lähtisin Austraaliaan, niin olisin kuukauden kuluttua vainaja."
"Mutta mitä aiotte tehdä?" kysyi Sheldon. "Ettehän voi jäädä tänne, kunnes kuolette."
"Muuta neuvoa minulla ei ole. Palaisin mielelläni vanhaan maahan, mutta en kestäisi sitä. Täällä minä elän kauemmin ja tänne jään, kunnes olen kulunut loppuun. Mutta Jumala tietää minun toivovan, etten koskaan olisi nähnyt Salomonin-saaria, sen sanon teille."
Hän ei suostunut viettämään yötä maissa, sai ohjeensa ja palasi laivaan. Kalpea iltarusko hukkui päivän synkimmän sadekuuron peittoon, ja sen parhaillaan kestäessä Sheldon näki veneen lähestyvän. Keulapurje laskettiin alas, ja vene suuntasi kulkunsa suoraan rantaan. Sheldon tunsi pistoksen sydämessään nähdessään Joanin mela kädessä seisovan veneen perässä ja heittäytyvän ruumiinsa koko painolla sen varaan vastustaakseen painetta, joka uhkasi kääntää veneen sivuttain hyökyaallon heiteltäväksi. Tahitilaiset hyppäsivät veneestä ja vetivät sen nopeasti korkealle rannalle, ja omituisen seurueensa etunenässä Joan astui veräjästä pihamaalle.
Ensimmäiset sadepisarat putoilivat maahan raskaina kuin rakeet, korkeat kookospalmut huojuivat ja vääntelehtivät tuulen kourissa, ja kömpelöt pilvimöhkäleet saivat troopillisen hämärän äkkiä muuttumaan mustaksi yöksi.
Aivan huomaamattaan Sheldon oli vapautunut iltapäivän kalvavasta rauhattomuudesta. Hänet valtasi outo ilon tunne nähdessään Joanin juoksevan portaita ylös nauraen, punoittavin poskin, hiukset hajallaan ja rinta kiivaasti nousten ja laskien äskeisistä ponnistuksista.
"Ihastuttavaa, aivan ihastuttavaa siellä Pari-Sulaylla", huusi hän hengästyneenä. "Minä ostan sen. Kirjoitan asiamiehelle tänä iltana. Ja bangalon paikka — sen olen jo valinnut — on suurenmoinen. Teidän pitää tulla sinne jonakin päivänä minua neuvomaan. Ette kai pane pahaksenne, että jään tänne, kunnes voin asettua sinne asumaan? Eikö tuo äskeinen sadekuuro ollut kaunis? Minä olen kai myöhästynyt päivälliseltä? Juoksen vain sisään siistiytymään, hetken kuluttua olen taas luonanne."
Ja hänen viipyessään lyhyen hetkisen Sheldon astuskeli edestakaisin isossa arkihuoneessa kärsimättömästi ja levottomana odottaen hänen paluutaan.
"Tiedättekö mitä, minä en koskaan vastedes aio rähistä teidän kanssanne."
"Rähistä", vastasi Sheldon. "Mikä kauhea sana. Se kuulostaa alhaiselta ja epämiellyttävältä. Minusta 'kiistellä' on hauskempi sanoa."
"Sanokaa miten tahdotte, mutta me emme tee sitä enää koskaan, emmehän?"
Sheldon rykäisi hermostuneesti, sillä hän huomasi selvään, että vihollisuudet saattoivat alkaa minä hetkenä hyvänsä.
"Pyydän anteeksi", kiiruhti hän aloittamaan. "Minun ei olisi pitänyt ajatella ääneen. Tarkoitan tietysti, että en tahdo riidellä. Teillä on aivan hirvittävä tapa sanaakaan sanomatta saada minut käyttäytymään tyhmästi. Minulla oli todellakin mitä ystävällisimmät aikeet ja nyt olen…"
"Tehnyt rumia huomautuksia", jatkoi Joan hänen puolestaan.
"Tuolla tavoin te juuri johdatatte minut kiusaukseen", valitti Sheldon.
"Mutta minähän en ole sanonut yhtään pahaa sanaa. Minä istuin tässä kaikessa rauhassa ja te olitte juuri viekkaasti saanut minut uskomaan, että oli rauha maassa ja sensemmoista, kun te yht'äkkiä aloitte torua minua."
"Tokkopa."
"Kyllä, te sanoitte, että minä olin hirvittävä tai että minulla on hirvittäviä tapoja, mikä merkitsee samaa. Toivoisin, että bangaloni olisi valmis. Muuttaisin sinne huomispäivänä."
Mutta hänen vapisevat huulensa puhuivat toista, ja seuraavassa hetkessä
Sheldonin oli pahempi olla kuin koskaan hänen nauruaan kuunnellessaan.
"Minä tahdoin vain ärsyttää teitä, rehellinen intiaani. Ja ellette te nyt naura, niin minä epäilen, että olette minulle suutuksissanne. Kas niin, naurakaa! Mutta älkää toki" — lisäsi hän kiireesti — "älkää toki, jos se kiusaa teitä. Te näytätte aivan siltä, kuin teillä olisi hammassärkyä. Aivan niin, älkää vastustelko. Muistakaa, että lupasitte olla riitelemättä, jotavastoin minulla on oikeus yhä edelleen olla niin epämiellyttävä kuin suinkin haluan. Mutta alkaaksemme keskustella, 'Flibberty Gibbethän' on täällä. En tietänytkään, että se on niin iso kutteri. Mutta se on huonossa kunnossa. Sen köysistö on ylen hämäräperäinen, ja ensimmäinen ankara sadekuuro lakaisee luultavasti sen kannen putipuhtaaksi. Minä tarkkasin Noa-Noan ilmettä purjehtiessamme sen ohitse. Hän ei sanonut sanaakaan, veti vain suunsa hymyyn. Enkä minä häntä siitä moiti."
"Laivuri on hyvin sairaana", selitti Sheldon. "Ja hänen piti jättää perämies Ugiin pitämään huolta kaikesta, sikäläinen kauppiaani, Oscar, kun on saanut surmansa. Ja te tiedätte kyllä, millaisia merimiehiä neekerit ovat."
Joan nyökäytti myöntävästi päätään, ja sill'aikaa kuin hän näytti hautovan mielessään jotakin ylen tärkätä arvostelua, pyysi Sheldon saada toisen annoksen lihaa — ei sen vuoksi, että hänen olisi ollut nälkä, vaan sen vuoksi, että hän tahtoi katsella tytön ohuita, kiinteitä sormia, joissa ei näkynyt jälkeäkään jalokivistä eikä sormuksista. Hän oli ihastunut pyöreään käsivarteen, joka näkyi hihan alta ja päättyi pehmeään ranteeseen, jota eivät vielä rumentaneet mitkään nuoruuden paettua ilmaantuvat suoniverkot. Sormet olivat tervasta ruskeat ja näyttivät niin perin poikamaisilta. Samassa Sheldonin silmät avautuivat. Niin se olikin. Hän oli äkkiarvaamatta, aivan sattumalta löytänyt Joanin kiduttavan, arvoituksellisen olennon avaimen. Nuo päivänpaahtamat, poikamaiset sormet selittivät kaiken. Eipä ihmekään, että Joan niin usein oli saanut hänet pois suunniltaan. Hän oli koettanut kohdella häntä kuten naista, mutta hän ei ollut nainen. Hän oli vain tyttöletukka — ja lisäksi poikamainen tyttöletukka, jonka päivettyneet sormet mielellään askartelivat poikien lempitöissä, jonka ruumis ja lihakset nauttivat uinnista ja kaikenlaisista ankarista voimainponnistuksista ja jonka mieli paloi seikkailuihin, kuten jokaisen tavallisen pojan, jota miellyttivät pyssyt ja revolverit, Cowboy-hatut ja sukupuolesta piittaamaton toverillisuus.
Hänen näin miettiessään ja katsellessaan hänestä alkoi jostakin syystä tuntua siltä, kuin hän olisi istunut kirkossa kaukana kotimaassaan ja kuunnellut kuoripoikien laulua. Joan muistutti näitä poikia tai ehkä mieluummin heidän ääntään. Hänessä oli tuota samaa sukupuolettomuutta. Hänen ruumiinsa oli naisen ruumis, mutta hänen mielensä ei ollut vielä aikuinen. Hän ei ollut ollut sellaisten vaikutusten alainen, jotka edistävät kypsymistä. Hänellä ei ollut ollut äitiä. Von, hänen isänsä, alkuasukaspalvelijat ja alkuperäinen saarelaiselämä olivat määränneet hänen kehityksensä suunnan. Hevoset ja pyssyt olivat olleet hänen lelunsa, teltat ja matkaleirit hänen leikkitupansa. Päättäen hänen omista sanoistaan hänen opistokautensa oli ollut opinnoille omistettua maanpakolaisuutta, alituista kaipuuta Hawaiin hurjille ratsastus- ja uintiretkille. Hän oli kasvatettu kuin poika ja ajatteli kuin poika. Tämä selitti hänen suuttumuksensa hameenhelmoja kohtaan ja sen vastenmielisyyden, jonka säädyllisen sovinnaisuuden säännöt hänessä herättivät. Jonakin päivänä hän vielä tulee täysikäiseksi, mutta toistaiseksi hän oli vasta kehittymässä.
No hyvä, hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin kohdella Joania kuin poikaa eikä erehtyä kohtelemaan häntä kuin naista. Hän tuumi itsekseen, voisiko rakastaa sitä naista, joka hänestä kehittyisi, kunhan hän kerran heräisi — ja hän tuumi myös, voisiko rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän oli ja itse herättää hänet. Oli miten oli, Joan oli joka tapauksessa vallannut suuren sijan hänen elämässään, sen hän oli huomannut iltapäivällä tarkastellessaan merta sadekuurojen väliajoilla. Sitten hän muisti Beranden huonot raha-asiat ja menot, joita oli odotettavissa, ja hänen otsansa rypistyi.
Hän huomasi äkkiä, että Joan oli sanonut jotakin. "Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Mitä te sanoittekaan?"
"Te ette kuullut sanaakaan, sen minä tiesin", nuhteli tyttö. "Minä sanoin, että 'Flibberty-Gibbet' on liian kurjassa kunnossa ja että minä huomenna — kun te ensin olette puhunut laivurin kanssa, niin ettei se loukkaa hänen tunteitaan — annan miesteni toimittaa siinä suursiivouksen. Sitten me myös puhdistamme sen pohjan, jossa nyt riippuu neljän tuuman pituinen parta. Minä näin sen, kun se kallistui tuolla selällä. Älkää unohtako, että minä jonakin päivänä aion tehdä pienen purjehdusretken 'Flibbertyllä', vaikkapa minun sitten täytyisi karata sillä."
Heidän juodessaan kahvia verannalla alkoi Piru äkkiä hurjasti haukkua ja hypellä pihalla lähellä rannanpuoleista veräjää. Lopulta Sheldon meni pelastamaan pelästyneen alkuasukkaan sen pahoinpitelystä ja vei hänet portaille kuulustellakseen häntä.
"Kuka sinun herrasi on?" kysyi hän. "Ja mitä sinä teet täällä, kun aurinko menee alas?"
"Minu herra Boucher. Hyvin paljo miehiä Port Adamsista tulla minu herra luo. Hyvin paljo kulje kulje ympäri."
Mustaihoinen veti vyönsä alta paperinpalasen ja antoi sen Sheldonille.
Tämä silmäili sitä hätäisesti.
"Se on Boucher'lta", selitti hän, "Packardin seuraajalta. Packard oli tuo mies, josta kerroin teille, hän jonka oma laivaväkensä otti hengiltä. Hän sanoo, että Port Adamsin joukkoa on liikkeellä — viisikymmentä miestä isoissa kanooteissa — ja että he ovat leiriytyneet hänen rannalleen. He ovat jo tappaneet häneltä puolen tusinaa sikoja ja näyttävät aikovan ryhtyä ikävyyksiä aiheuttamaan. Ja Boucher pelkää, että Lungan viisitoista karkulaista aikoo yhtyä heihin."
"Ja silloin?" kysyi Joan.
"Silloin Billy Papen täytyy lähettää Boucher'lle seuraaja. Se on katsokaas Papen asema. Kunpa tietäisin mitä tehdä. Minä en mielelläni jätä teitä tänne yksin."
"Ottakaa minut mukaanne sitten."
Sheldon hymyili ja pudisti päätään.
"Silloin on paras, että otatte jonkun miehistäni", neuvoi Joan. "He osaavat ampua eivätkä pelkää mitään — lukuunottamatta Utamia, joka pelkää kummituksia."
Isoa kelloa soitettiin ja viisikymmentä mustaihoista kantoi ison veneen rantaan. Tavallinen miehistö astui veneeseen, ja Matauare ja kolme muuta tahitilaista istuutui patruunavöillä ja pyssyillä varustettuina perätuhdoille. Sheldon ohjasi venettä.
"Voi, kuinka mielelläni lähtisin mukaan", huudahti Joan hartaasti, kun vene erkani rannasta.
Sheldon pudisti päätään.
"Kyllä minä täytän paikkani yhtä hyvin kuin mies", piti Joan yhä puoliaan.
"Teitä tarvitaan täällä", vastasi Sheldon. "Nuo Lungan karkulaiset voisivat tulla rannikolle juuri näillä tienoin ja rynnätä plantaasille, jos me molemmat olisimme poissa. Hyvästi! Me palaamme huomenna. Sinne on vain kaksitoista mailia."
Palatessaan asuntoonsa Joanin täytyi kulkea miesjoukon keskitse, joka äsken oli laskenut veneen vesille. Miehet viivyttelivät rannalla ja juttelivat omituisella, apinamaisella tavallaan illan tapahtumista. He väistyivät hänen tieltään, mutta juuri kun hän oli ehtinyt keskelle joukkoa, hän äkkiä tunsi oman avuttomuutensa. Heitä oli niin monta. Mikä heitä olisi estänyt kaatamasta häntä maahan, jos heitä olisi haluttanut? Samassa hän muisti, ettei hänen tarvinnut muuta kuin kirkaista, niin Noa-Noa ja hänen muut kotiin jääneet merimiehensä, joista jokainen tappelussa olisi pitänyt puoliaan kymmenkuntaa mustaihoista vastaan, olisi hänen apunaan. Kun hän avasi veräjän, niin muuan kehistä lähestyi häntä. Hän ei pimeässä tuntenut häntä.
"Mikä nimi?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Mikä sinun nimesi?"
"Minä Aroa", vastasi mies.
Joan muisti hänet toiseksi niistä sairaista nuorukaisista, joita hän oli hoitanut sairaalassa.
"Minu otti hyvin hyvin paljon se lääke", sanoi Aroa.
"Ja nyt sinä olet terve", vastasi Joan.
"Minu tahto tupakka, paljon tupakka, minu tahto kangas, minu tahto delfiinihammas, minu tahto vyö."
Joan katsahti häneen huvitettuna odottaen näkevänsä hymyilevät tai edes irvistävät kasvot. Mutta ne olivat aivan ilmeettömät. Lukuunottamatta kapeata vyökaistaletta, korvakapuloita ja kippuraisiin hiuksiin kiedottua simpukkanauhaa mies oli aivan alasti. Hänen ruumiinsa oli äsken öljytty ja kiiltävä, ja silmät kiiluivat tähtien valossa kuin villin eläimen. Muut miehet olivat asettuneet hänen taakseen tiheäksi seinäksi. Jotkut poistuivat, mutta useimmat tuijottivat häneen jurosti ja uhkaavan äänettöminä.
"Niinkö?" sanoi Joan. "Mitä varten sinä tahdot niin paljon tavaraa?"
"Minu otti lääke", sanoi Aroa. "Sinu maksa minu."
Tämä oli näyte heidän kiitollisuudestaan, tuumi Joan. Näytti siltä, kuin Sheldon sittenkin olisi ollut oikeassa. Aroa odotti tylsän näköisenä. Kaukana rannasta kuului kala loiskahtaen hyppäävän vedestä. Pieni aalto löi hiljaa rantaan. Lepakon varjo suhahti pehmeästi heidän ohitseen. Kevyt tuulahdus vilvoitti hänen poskeaan, maatuuli alkoi puhaltaa.
"Mene pois", sanoi Joan ja kääntyi astuakseen veräjästä.
"Sinu maksa minu", sanoi nuorukainen.
"Aroa, sinä olet tyhmä. Minä en maksa sinulle. Nyt sinä menet."
Mutta mustaihoinen ei liikahtanutkaan. Joan tunsi, että hän katsoi häneen miltei röyhkeästi toistaessaan:
"Minu otti lääke. Sinu maksa minu. Sinu maksa minu nyt."
Silloin hän menetti kärsivällisyytensä ja antoi nuorukaiselle kelpo korvapuustin, joka lennätti hänet toveriensa joukkoon. Mutta he eivät lähteneet tiehensä. Muuan toinen nuorukainen astui esiin.
"Sinu maksa minu", sanoi hän.
Hänen silmissään oli levoton, riidanhaluinen ilme, jommoisen hän oli huomannut apinoilla. Tytön tutkiva katse näytti häntä kiusaavan, ja hänen paksut huulensa puristuivat lujasti yhteen, ikäänkuin hän kaikin voimin olisi koettanut näyttää vihaiselta ja päättäväiseltä.
"Mikä syy?" kysyi Joan.
"Minu Gogoomy", vastasi mies. "Bawo minu veli."
Joan muisti, että Bawo oli muuan sairas nuorukainen, joka oli kuollut kuumeeseen. "Jatka", käski hän.
"Bawo otti lääke. Bawo kuoli. Bawo minu veli. Sinu maksa minu. Isä minu suuri päällikkö Port Adamsissa. Sinu maksa minu."
Joan nauroi.
"Gogoomy, sinä olet sama kuin Aroa, hyvin tyhmä. Kuka maksaa minu lääke?"
Hän katkaisi keskustelun, astui veräjästä ja sulki sen. Mutta Gogoomy painautui sitä vastaan ja sanoi röyhkeästi.
"Isä minu suuri päällikkö. Sinu ei lyö minu pää. Minu sano sinu pelkä minu liian paljon."
"Pelkää?" kysyi Joan vihasta väristen.
"Sinu pelkä liian paljon, sinu ei lyö minu pää", sanoi Gogoomy ylpeästi.
Silloin Joan ojensi kätensä veräjän yli ja antoi hänelle kämmenellään tuiman korvapuustin. Isku oli niin voimakas, että nuorukainen horjahti sivullepäin ja oli kaatumaisillaan. Hän hyppäsi veräjää kohti ikäänkuin pakottaakseen sen aukenemaan, ja koko joukko lähestyi aitausta. Joan tuumi hetkisen. Hänen revolverinsa riippui hänen asuntonsa seinällä. Mutta pieninkin huudahdus saisi hänen laivamiehensä kiiruhtamaan paikalle, ja hän tiesi, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Siksi hän ei huutanut apua. Sen sijaan hän vihelsi Pirun luokseen samalla kutsuen sitä nimeltä. Hän tiesi kyllä että koira oli kahleissa arkihuoneessa, mutta mustaihoiset eivät jääneetkään odottamaan sen tuloa. He pakenivat hurjasti kirkuen pimeyden halki, ja Gogoomy seurasi heitä vastenmielisesti. Sillävälin Joan astui bangaloonsa aluksi nauraen, mutta lopulta niin pahoillaan äskeisestä tapahtumasta, että hänen teki mieli itkeä. Hän oli valvonut kokonaisen yön tuon sairaan nuorukaisen vuoteen ääressä, joka sitten oli kuollut, ja nyt veli tahtoi saada maksun hänen hengestään.
"Hyh! Mikä epäkiitollinen otus!" mutisi hän ja mietti mielessään, kertoisiko tämän kohtauksen Sheldonille vai eikö.
XI.
Port Adamsin joukko.
"Ja kaikki järjestyi aika helposti", kertoi Sheldon. Hän istui kahvia juoden kuistilla. Vene oli nostettu katoksensa alle. "Boucher oli aluksi hiukan arka eikä tahtonut lujin kourin käydä asiaan käsiksi, mutta kun kerran olimme päässeet alkuun, niin hän suoriutui varsin hyvin. Me leikimme oikeudenkäyntiä, ja Telepasse, tuo vanha roisto, alistui tuomioihin. Hän on Port Adamsin päälliköitä, aika konna ja veijari. Me tuomitsimme hänet maksamaan sikojen arvon kymmenkertaisesti ja pakotimme hänet poistumaan joukkoineen. Ihanaa joukkoa, se täytyy sanoa, vähintään kuusikymmentä miestä, viisi isoa kanootillista, kaikki liikkeellä vain ilkitöitä tehdäkseen. Olivat saaneet käsiinsä tusinan verran Snider-kiväärejä, jotka välttämättä pitäisi ottaa takavarikkoon."
"Miksi ette ottaneet niitä?" kysyi Joan.
"Joutuakseni rettelöihin valtion asiamiehen kanssa! Hän on hirvittävän arka, kun on kysymys hänen mustista holhokeistaan, kuten hän heitä nimittää. No niin, me ajoimme heidät tiehensä, mutta he astuivat taas muutaman mailin päässä maihin saadakseen kai-kaita. Luultavasti he johonkin aikaan tänään kulkevat tästä ohi."
Kahta tuntia myöhemmin kanootit saapuivat. Ei kukaan huomannut niiden tuloa. Palvelijat söivät aamiaista keittiössä, työmiehet asunnoissaan. Piru lepäsi rauhaisassa unessa selällään biljardipöydän alla unissaan karkoittaen kiusallisia kärpäsiä. Joan hääri varastohuoneessa, ja Sheldon nautti päivällislepoaan riippumatossa kuistilla. Hän heräsi äkkiä. Jonkin salaperäisen voiman vaikutuksesta hän oli herännyt tuntien, ettei kaikki ollut niinkuin piti. Liikahtamatta hän katsahti pihamaalle ja huomasi, että se oli täynnänsä aseistettuja alkuasukkaita. Hän tunsi samat miehet, joista oli eronnut aamulla, mutta huomasi joukon kasvaneen. Kaikkia noita miehiä hän ei aikaisemmin ollut nähnyt.
Hän laskeutui riippumatosta ja kulki harkitun hitain askelin kuistin kaidepuuta kohti, jonka luo päästyään hän haukotteli unisesti ja katsoi alas heihin. Omituista, ajatteli hän, että tuntui siltä, kuin hänen kohtalonsa olisi ollut aina seisoa tällä korkealla paikalla ja kerran toisensa jälkeen katsoa alas kapinoiviin mustiin joukkoihin, joita piti hillitä ja suostutella uhkauksin tai lupauksin. Mutta vaikka hän näennäisesti silmäsi joukkoa aivan välinpitämättömästi, teki hän todellisuudessa tarkkoja huomioita. Uusilla miehillä oli kaikilla uudenaikaiset pyssyt. Sitä hän oli arvellutkin. Heitä oli viisitoista, ei kannattanut epäilläkään, etteivät he olleet Lungan karkulaisia. Lisäksi oli alkuperäisellä joukkueella tusinan verran vanhoja Snider-kiväärejä. Muilla oli keihäät, nuijat, jouset ja nuolet sekä pitkävartiset tomahawkit. Alhaalla rannassa hän näki isot sotakanootit maihin vedettyinä. Niiden korkeita keuloja ja periä koristivat eriskummaiset veistellyt kuviot ja valkoisista simpukankuorista muodostellut kiehkura- ja nauhakoristukset. Nämä alkuasukkaat olivat surmanneet hänen ugilaisen kauppamiehensä Oscarin.
"Mitä asiaa teillä on tänne?" kysyi Sheldon.
Samassa hän salaa heitti silmäyksen merelle päin, missä 'Flibberty-Gibbet' kuvastui veden kiiltävään pintaan. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt sen suojakatoksen alla, ja hän huomasi, että vene ei ollut paikoillaan sen vierellä. Tahitilaiset olivat ilmeisesti lähteneet Balesunaan päin kalastamaan. Hän oli ypö-yksin tällä korkealla paikallaan vihamielisen joukon yläpuolella, sillävälin kuin koko hänen maailmansa lepäili rauhallisesti tyynessä troopillisessa puolipäivänhelteessä.
Ei kukaan vastannut, ja hän toisti kysymyksensä, tällä kertaa ankarammalla äänellä, josta huomasi suuttumuksen alkavan kiehua hänessä. Hänen äänensä sai mustan joukon rauhattomasti liikehtimään kuten karjalauman. Mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Kaikkien silmät tuijottivat häneen varmasti odottaen, että jotakin tapahtuisi. He odottivat sitä, odottivat alhaisen ihmisjoukon aralla, yksimielisellä tavalla, kuka heistä ensimmäisenä tarttuisi toimeen ja siten saisi heidät kaikki yhtenä miehenä toimimaan. Sheldonkin odotti tätä samaa ja koetti olla varuillaan. Suoraan alapuolellaan hän äkkäsi pyssynpiipun, joka töin tuskin pisti esiin kahden mustan ruumiin välistä ja hitaasti kohosi häntä kohti. Pyssy oli toisessa rivissä seisovan miehen lanteilla.
"Mitä asiaa?" karjaisi Sheldon äkkiä osoittaen sormellaan miestä, joka piteli pyssyä käsissään. Tämä väistyi taaksepäin, ja pyssynpiippu laskeutui alemmaksi.
Sheldonin asema oli edelleenkin varma, eikä hän tahtonut antaa voiton luisua käsistään.
"Pois täältä, te kaikki miehet", käski hän. "Pois täältä ja kauas suolaiselle merelle. Ymmärrättekö?"
"Minu puhu", aloitti muuan lihava ja rasvainen alkuasukas, jonka karvaista rintaa peitti vuosikausien kuluessa kertynyt likakerros.
"Vai niin, sinä, Telepasse", huudahti valkoinen mies iloisesti. "Käske miesten mennä pois; sinä jäät puhumaan minun kanssani."
"Hän hyvä mies", vastattiin. "Hän puhu."
"No, mitä te kaikki tahdotte?" kysyi Sheldon koettaen välinpitämättömyyttä teeskennellen korvata sen heikkouden, josta hänen myöntymyksensä oli todistuksena.
"Tämä poika olla minu poika." Vanha päällikkö osoitti sormellaan
Gogoomya, jonka Sheldon samassa tunsi.
"Sinu valkoinen Mary liian paljon ei hyvä", jatko Telepasse. "Lyö Gogoomy pää. Gogoomy pian päällikkö. Minu kuole, Gogoomy olla suuri päällikkö. Valkoinen Mary lyö häne pää. Ei hyvä. Te maksa minu paljon tupakka, paljon ruuti, paljon kangas."
"Sinä vanha lurjus", mietti Sheldon mielessään. Tunti sitten hän oli nauranut Joanin kertoessa eilispäivän kohtauksesta, ja jo nyt Telepasse itse oli tullut saamaan vahingonkorvausta.
"Gogoomy", sanoi Sheldon käskevällä äänellä. "Mitä sinä kuljet täällä?
Mene pois hyvin pian."
"Minu ei mene", oli uhkamielinen vastaus.
"Sinu valkoinen Mary lyö häne pää", alkoi vanha Telepasse uudestaan.
"Minä sano, paljon tule suuri meteli, jos sinu ei maksa."
"Puhu miehillesi", sanoi Sheldon kiihtymistään kiihtyen. "Käske heidän mennä helvettiin, alas rantaan. Sitten minä puhun sinun kanssasi."
Sheldon tunsi verannan lattiapalkkien hiljaa huojuvan ja tiesi, että Joan oli tullut ylös ja seisoi hänen vieressään. Mutta hän ei uskaltanut katsahtaa häneen. Tuolla alhaalla oli niin monta kivääriä, ja ne saattoivat milloin tahansa laueta miesten lanteilta.
Lattia huojahti uudestaan Joanin liikkuessa, ja Sheldon tiesi hänen astuneen sisään huoneeseen. Hetkistä myöhemmin tyttö oli jälleen hänen vieressään. Sheldon ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen tupakoivan ja ihmetteli, miksi hän juuri nyt poltti. Samassa hän keksi syyn. Hän katsahti nopeasti sivullepäin ja näki Joanin kädessä tutun dynamiittikäärön. Hän näki myös sytytyslangan pään, joka oli asiaankuuluvalla tavalla halkaistu ja johon oli pistetty vahatulitikku.
"Telepasse, sinä vanha lurjus, käske miestesi heti mennä pois!
Totisesti minä en leiki sinun kanssasi."
"Minu ei leiki", sanoi päällikkö. "Minu tahto sinu maksa, kun valkoinen
Mary lyö Gogoomy häne pää."
"Minä tulen sinne alas ja lyön sinua päähän", vastasi Sheldon nojautuen kaidetta vasten ikäänkuin hypätäkseen sen yli.
Syntyi vihainen murina, ja musta joukko liikehti rauhattomasti. Moni pyssynpiippu nousi lanteilta. Joan painoi savukkeensa palavaa päätä sytytyslankaa vastaan. Snider-kivääri laukesi kumeasti paukahtaen, ja Sheldon kuuli lasiruudun särkyvän pirstaleiksi takaan. Samassa silmänräpäyksessä Joan heitti dynamiitin sihisevine ja räiskyvine sytytinlankoineen keskelle mustaihoisten taajinta joukkoa. He hajaantuivat liian nopeasti ehtiäkseen ampua enempää. Piru oli herännyt kuullessaan pyssynlaukauksen ja murisi ja läähätti pyrkien ulos. Joan kuuli sen ja kiiruhti avaamaan ovea — ja siten aiotusta murhenäytelmästä tulikin komedia.
Pyssyt ja keihäät putosivat tai heitettiin maahan koko joukon hurjasti etsiessä turvaa kookospalmuista. Pirun voimat näyttivät moninkertaistuneen. Ei koskaan ollut näin runsas saalis mustaa lihaa joutunut sen kynsiin ja hampaihin, ja se puri ja repi ja raastoi ilmassa heiluvia sääriä, kunnes viimeinenkin pari oli korkealla sen pään yläpuolella. Kaikki olivat puissa paitsi Telepasse, joka oli liian vanha ja lihava ja joka makasi liikkumattomana pitkällään maassa samalla paikalla mihin oli kaatunut. Piru, joka oli liian yleväluontoinen pahoin pidelläkseen vihollista, joka ei päässyt liikkumaan, hyppelehti hurjasti puulta puulle haukkuen ja tavoitellen niitä, jotka riippuivat alinna.
"Näyttää siltä, kuin te tarvitsisitte hieman opetusta sytyttimen hoidossa", huomautti Sheldon kuivasti.
Joan katsahti häneen halveksivasti.
"Siinä ei ollut sytytysnallia", sanoi hän. "Eikä sitäpaitsi sellaista nallia vielä ole keksittykään, joka saisi sen panoksen laukeamaan. Sehän oli kloraalipullo."
Hän pani kaksi sormea suuhunsa, ja Sheldon hätkähti kuullessaan hänen viheltävän kimakasti ja käskevästi — aivan kuin poika. Tätä merkkiä oli hänen tapana käyttää kutsuessaan miehiään paikalle, ja se teki Sheldoniin aina vastenmielisen vaikutuksen.
"He ovat lähteneet Balesuna-joelle kalastamaan", ilmoitti Sheldon. "Mutta tuolla tulee Olesen miehineen. Hän on vanha sotakarhu, kun vain pääsee vauhtiin. Katsokaa, miten hän kurittaa neekereitään. Ne eivät souda kyllin nopeasti hänen mielestään."
"Entä mitä nyt on tehtävä?" kysyi Joan. "Te olette ajanut otuksenne puihin, mutta sinne ne eivät voi jäädä."
"Eivät, mutta minä aion antaa niille pienen opetuksen."
Sheldon astui ison soittokellon luo.
"All right", sanoi hän vastaukseksi Joanin varoittavaan kädenliikkeeseen. "Minun työläiseni ovat kaikki viidakkomiehiä, nämä vieraat sitävastoin 'suolaisen veden miehiä', ja näiden kahden ihmislajin välillä ei vallitse ylenpalttisen hellä suhde. Saattepa nähdä, tästä tulee hauskaa."
Hän kutsui työmiehensä koolle, ja kun kaikki kaksisataa vähitellen kerääntyivät pihamaalle, suljettiin Piru uudelleen sisähuoneeseen, missä se surkeasti ulvoen valitti sitä kurjaa kohtelua, jonka alaiseksi se oli joutunut. Plantaasin työmiehet tanssivat sotatansseja jokaisen puun juurella, ja ilma täyttyi herjauksista ja haukkumasanoista, joita he singauttelivat perinnäisille vihamiehilleen. Kesken kaikkea saapui "Flibberty-Gibbetin" päällikkö. Kuumekohtaus oli juuri saavuttamaisillaan hänet, hän horjui kulkiessaan ja vapisi niin, että tuskin jaksoi pitää pyssyä kädessään. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, hampaat kalisivat, eikä polttava auringonpaiste, jossa hän kulki, estänyt häntä palelemasta.
"Mi-mi-minä jään niitä… n-n-n-niitä va-va-vahtimaan", änkytti hän. "Ri-ri-riivattu, että mi-minun aina pitää s-s-saada ku-kuumetta, kun on jotakin erikoista. M-mi-mitä te aiotte tehdä?"
"Ensinnäkin poimia pyssyt maasta."
Sheldonin käskystä palvelijat ja päällysmiehet kokoilivat sinne tänne
putoilleet aseet ja latoivat ne läjään kuistille. Sheldon erotti
Lungasta varastetut uudenaikaiset pyssyt muista, särki vanhat
Snider-kiväärit säpäleiksi ja jätti keihäät, nuijat ja tomahawkit
Joanille.
"Todella verraton lisä teidän kokoelmiinne", sanoi hän hymyillen, "suoraan taistelukentältä kerättyjä aseita."
Alhaalla rannassa hän rakensi rovion kaikesta, mitä oli löydetty kanooteista plantaasityömiesten tärvellessä ja särkiessä ja ryöstäessä kaiken, mitä heidän tielleen sattui. Itse kanootit kolhittiin pahanpäiväisesti, täytettiin hiekalla ja korallinkappaleilla, hinattiin vähät matkan päähän rannasta ja upotettiin kymmenen sylen syvyyteen.
"Kymmenen syltä lienee heille tarpeeksi", sano: Sheldon heidän palatessaan pihalle.
Täällä meteli oli käynyt yhä hurjemmaksi. Sotalaulut raikuivat taukoamatta, ja tanssit olivat täydessä käynnissä. Tyytymättä enää haukkumasanoihin plantaasin miehet olivat alkaneet pommitella avuttomia vihollisiaan puunpalikoilla, kivillä ja korallinkappaleilla. Ja nuo seitsemänkymmentäviisi uljasta ihmissyöjää riippuivat kärsivällisesti puitten oksilla, antoivat kaiken sataa päälleen ja uhkailivat muristen kostaa.
"Tästä riittää Malaitalle sodan syytä neljäksikymmeneksi vuodeksi", nauroi Sheldon. "Mutta Telepasse-ukko tuskin toistamiseen yrittää hyökätä plantaasille."
"No, vanha veijari", lisäsi hän kääntyen vanhan päällikön puoleen, joka istui avuttomana murjottaen portaitten juurella. "Nyt sinu pää myös me lyö. Tulkaahan, miss Lackland ja antakaa hänelle kelpo korvapuusti. Se on hänelle alennuksen huippu."
"Huh, hän on liian likainen. Mieluummin panisin hänet kylpyyn. Hei,
Adamu-Adam, peseppäs tämä paholainen. Saippuaa ja vettä! Amme täyteen!
Ornfiri, juokse tuomaan tänne pesuharja."
Tahitilaiset, jotka vast'ikään olivat palanneet kalasta ja irvistellen katselivat paikalla vallitsevaa sekasortoa, yhtyivät leikkiin.
"Tambo! Tambo!" kirkuivat ihmissyöjät puista kauhistuen moista pyhyyden häväisemistä nähdessään, miten heidän päällikkönsä keikautettiin kylpyammeeseen ja pyhä lika liotettiin ja hangattiin hänen ruumiistaan.
Joan oli mennyt bangaloon ja heitti sieltä palasen valkoista puuvillakangasta, johon vanha Telepasse nopeasti kiedottiin, minkä jälkeen hän astui esiin loistavan puhtaana, rykien ja syljeskellen suustaan saippuavaahtoa, jolla Noa-Noa oli pakottanut hänet huuhtomaan kurkkuaan.
Palvelijat toivat käskystä käsiraudat, ja Lungan karkulaiset vedettiin toinen toisensa perästä maahan ja pantiin kahleisiin. Sheldon sitoi heidät kaksittain yhteen yhdistäen kahleet toisiinsa teräsketjulla. Gogoomy sai läksytyksen kapinallisesta käyttäytymisestään ja suljettiin koko iltapäiväksi lukkojen taa. Sitten Sheldon antoi työmiehilleen vapaan iltapäivän palkinnoksi, ja kun he olivat poistuneet pihamaalta, sai Port Adamsin joukko laskeutua puistaan. Ja koko iltapäivän Sheldon ja Joan istuskelivat verannalla vilvoittelemassa ja katsoivat kuinka he sukeltelivat pohjaan ja koettivat tyhjentää upotetut kanoottinsa hiekasta ja kivistä. Hämärsi jo, kun he pääsivät veneisiinsä ja muutamilla rikkinäisillä airoilla meloen katosivat näkyvistä. Tuuli oli alkanut puhaltaa, ja "Flibberty-Gibbet" oli jo matkalla Lungaan palauttamaan karkulaisia.