XIX.
Kadonnut lelu.
"Kas niin", sanoi Joan huoahtaen, "nyt olen osoittanut teille muutamia ripeitä amerikkalaisia toimintatapoja, jotka menestyvät ja vievät tuloksiin, ja kuitenkin te taas aiotte jatkaa hidasta myyräntyötänne."
Viisi päivää oli kulunut, ja Joan ja Sheldon seisoivat verannalla katsoen "Marthaa", joka suunnaten kulkunsa tiukasti tuulta vastaan loittoni rannasta. Noina viitenä päivänä Joan ei ollut sanallakaan ilmaissut hartainta toivomustaan, mutta Sheldon, joka tähän seikkaan nähden luki hänen ajatuksensa kuin avoimesta kirjasta, oli huomannut hänen parikymmentä kertaa johtavan puheen siihen suuntaan toivoen, että Sheldon itse ehdottaisi, että hän ottaisi "Marthan" päällikkyyden huostaansa. Hän oli odottanut, että Sheldon sanoisi ratkaisevan sanan, ja oli vahvasti päättänyt olla itse sitä sanomatta. Sopivan laivurin hankkiminen oli ollut vaikea tehtävä. Joan oli aluksestaan mustasukkainen, eikä kukaan ehdotetuista ollut häntä tyydyttänyt.
"Olesenko?" oli hän kysynyt. "Hän menee kyllä mukiin 'Flibbertyllä', kun minä tahitilaisineni olen saapuvilla, niin että voin pelastaa aluksen, kun se on menemäisillään kappaleiksi hänen velttoutensa takia. Mutta 'Marthan' kapteenina? Mahdotonta!"
"Munster? Niin, hän on Salomonin-saarten ainoa kapteeni, joka hoitaa virkaansa niin että se minua miellyttää. Mutta hänestäkin tiedetään pahaa. Hänen syynsä oli, että 'Umbawa' joutui haaksirikkoon ja sataneljäkymmentä henkeä hukkui. Hän oli ensimmäinen perämies ja hoiti päällikkyyttä. Toimi tietoisesti vasten annettuja määräyksiä. Ei ole ihme, että hänet erotettiin…
"Christian Young ei ole koskaan kuljettanut isoa laivaa. Ja sitäpaitsi meillä ei ole varaa maksaa hänelle niin paljoa kuin hän ansaitsee 'Minervalla'. Sparrowhawk on hyvä mies —- käskyjä täyttämään. Omaa aloitekykyä hänessä ei ole vähääkään. Hän on taitava merimies, mutta ei kelpaa hoitamaan päällikkyyttä. Sanon teille, että olin aivan hermostunut koko ajan, kun hän oli 'Flibbertyn' päällikkönä Punga-Pungassa, kun minun täytyi pitää huolta 'Marthasta'."
Ja niin oli aina käynyt. Ei yksikään ehdotettu nimi tyydyttänyt häntä, ja hänen sattuvat arvostelunsa saivat Sheldonin hämmästymään. Kymmenisen kertaa Joan oli vähällä saada hänet tunnustamaan, että sen arvostelun mukaan, jonka hän oli antanut Salomonin-saarten merimiehistä, hän itse oli ainoa "Marthan" päälliköksi sopiva henkilö. Mutta joka kerta Sheldon hillitsi itsensä, ja Joanin ylpeys esti häntä itseään sitä ehdottamasta. "Mies, joka pystyy ohjaamaan pientä valasvenettä, ei silti aina sovi kuunarin kapteeniksi", vastasi hän kerrankin erääseen Sheldonin väitteeseen. "Sitäpaitsi 'Marthan' kaltaisen laivan päälliköksi tarvitaan laajakatseinen mies, joka osaa nähdä asiat suuressa mittakaavassa; häneltä vaaditaan kykyä ja yritteliäisyyttä."
"Mutta jos teidän tahitilaisenne ovat mukana laivassa…" Sheldon koetti toista keinoa.
"Ei ainoakaan tahitilaisistani lähde mukaan", oli Joan heti vastannut. "Minun mieheni pysyvät siellä missä minäkin. Enhän voi tietää, milloin tulen heitä tarvitsemaan. Kun minä purjehdin jonnekin, niin he tulevat kanssani, mutta jos minä jään maihin, niin hekin jäävät. Kyllä minä keksin heille yllin kyllin työtä täällä plantaasilla. Olette nähnyt heidän raivaavan maata ja tiedätte, että jok'ainoa heistä on viiden kuuden teidän ihmissyöjänne arvoinen."
Ja niinpä Joan nyt seisoi Sheldonin vieressä ja huokasi nähdessään "Marthan" luovivan merelle vanha Savo-saarelta kutsuttu Kinross päällikkönään.
"Kinross on vanha kivettymä", sanoi hän, ja hitunen katkeruutta väreili hänen äänessään. "Hän ei koskaan tule uhkarohkeudellaan aiheuttamaan haaksirikkoa, siitä voitte olla varma, mutta hän on aivan lapsellisen pelkurimainen, ja pelkurimaiset laivurit tekevät aivan yhtä usein haaksirikkoja kuin uhkarohkeat. Jonakin päivänä 'Martha' joutuu haaksirikkoon siksi, että on vain yksi pelastuksen mahdollisuus eikä Kinross uskalla koettaa sitä. Minä tunnen hänen kaltaisensa merimiehet. Peläten käyttää hyväksensä otollista tuulenpuuskaa, joka veisi hänet määränpäähän kahdessakymmenessä tunnissa, hän tyvenen tullen jää paikalleen istumaan ja saa viikkokauden pyrkiä satamaansa. Kyllä 'Martha' tulee ansaitsemaan rahaa hänen ollessaan kapteenina, siitä ei ole epäilystä, mutta ei läheskään niin paljoa kuin se ansaitsisi täysin kykenevän päällikön kuljettamana."
Hän vaikeni ja katsoi punoittavin poskin ja silmät säteillen merelle.
"Taivas! Se on hurmaava! Katsokaa, millaiset vuot se kyntää, ja kuitenkaan tämä tuuli ei ole vielä mitään. Mutta eipä se olekaan pohjattu tavallisella valkometallilla, vaan joka tuuma on sotalaiva-vaskea. Minä panin miehiä kiilloittamaan sitä kookospähkinän kuvulla, silloin kun sitä korjattiin Punga-Pungassa. Se oli hylkeenpyyntialus, ennenkuin tämä kullanetsijäretkikunta sai sen haltuunsa. Ja hylkeenpyyntilaivan pitää olla hyvä purjehtija. Ne ovat useammin kuin kerran luikkineet venäläisten toisen luokan risteilijäin kynsistä ylhäällä Siperian vesillä. Sanonpa suoraan, että jos olisin voinut uneksiakaan, että minua Guvutussa odotti niin suuri onni, että sain sen vähemmällä kuin kolmellasadalla dollarilla, niin en koskaan olisi ruvennut teidän yhtiökumppaniksenne. Ja siinä tapauksessa minä nyt purjehtisin sillä."
Sheldon huomasi yht'äkkiä, miten oikeassa Joan oli. Sen mitä hän oli tehnyt, hän olisi tehnyt vaikkakaan ei olisi ollut hänen yhtiökumppaninsa. Ja hän, Sheldon, ei ollut millään tavoin ottanut osaa "Marthan" pelastamiseen. Omin avuin ja neuvoin, Guvutun irvihampaitten naurun alaisena ja miesten sellaisten kuin Morganin ja Raffin kanssa kilpaillen, hän oli antautunut seikkailuunsa ja suoriutunut siitä kunnialla.
"Kun te puhutte noin, alkaa minusta tuntua siltä, kuin olisin paha iso mies, joka on ottanut pieneltä lapselta hänen rakkaimman lelunsa", sanoi Sheldon äkkiä katuvaisena.
"Ja se pieni lapsi itkee leluaan."
Joan katsoi häntä silmiin, ja Sheldon huomasi, että hänen huulensa hiukan vapisivat ja silmänsä olivat kosteat. Nyt hän taas oli poika kiireestä kantapäähän, ajatteli Sheldon, poika, joka itki pientä leikkilaivaansa. Ja kuitenkin hän samalla oli nainen. Mikä ristiriitaisuuksien yhdistelmä hän olikaan! Ja Sheldon mietti mielessään, olisikohan rakastanut häntä niinkuin nyt rakasti, jos hän olisi ollut pelkkä nainen eikä ensinkään poika. Ja hänet valtasi tietoisuus siitä, että hän rakasti Joania juuri sellaisena kuin hän oli, hänen poikamaisuuttaan samoin kuin hänen olentonsa muitakin puolia, rakasti sitä kokonaisuutta, joka ei olisi ollut sama, jos joku sen osa olisi ollut toisenlainen.
"Mutta pieni lapsi ei enää itke", kuuli hän Joanin sanovan. "Tuo oli viimeinen nyyhkytys. Tiedän, että ellei Kinross saata laivaa perikatoon, niin te jonakin päivänä uskotte sen yhtiökumppaninne huostaan. Ja nyt en enää aio nalkuttaa. Mutta toivoisin teidän ymmärtävän, mitä minä tunnen. Minun tunteeni eivät ole vain kuin 'Marthan' ostajan tai rakentajan. Minä olen sen pelastanut. Minä autoin sen karilta. Minä pelastin sen joutumasta meren hautaan, vaikka pidettiin uhkarohkeana panna viisikymmentä puntaa alttiiksi koko yritykseen. Se on minun omani, aivan erikoisesti minun omani. Ilman minua sitä ei olisi olemassa. Tuo kova luoteismyrsky olisi tehnyt siitä lopun, ennenkuin se olisi kolmeakaan tuntia puhaltanut. Ja sitten minä olen purjehtinut sillä, ja se kulkee kuin noiduttu, aivan kuin noiduttu. Esimerkiksi käännöksissä! 'Marthaa' teidän ei tarvitse mairitella nostamalla etupurjetta, vähentämällä isoapurjetta ja hiljentämällä vauhtia ruorilla. Ei, ruori alas vain, ja se kääntyy aivan kuin ori, jolla on suitset suussa. Ja sen saa kulkemaan taapäin kuin höyrylaivan. Tein sen Langa-Langassa karin ja rantahietikon välillä. Se oli suurenmoista… Mutta te ette rakasta laivoja niinkuin minä, ja minä tiedän, että teidän mielestänne olen naurettava. Mutta kyllä minä vielä kerran taas purjehdin 'Marthalla'. Tiedän sen. Tiedän sen."
Vastaukseksi Sheldon — ennakolta ensinkään harkitsematta tekoaan ojensi kätensä ja laski sen Joanin kädelle, joka lepäsi kaidepuulla. Mutta hän tiesi — eikä siitä ollut vähintäkään epäilystä — että hän sai vastauksen kädenpuristukseensa pojalta, pojalta, joka suri lelunsa menettämistä. Tuo ajatus jäähdytti häntä. Hän ei ollut todellisuudessa koskaan ollut Joania lähempänä, mutta samalla tämä ilmeisesti ei ollut koskaan ollut hänestä niin kaukana kuin nyt. Hän ei varmaan ollut edes tietoinen siitä, että Sheldon oli koskettanut hänen kättään. Hän oli suruissaan 'Marthan' lähdöstä, ja Sheldonin käsi oli hänelle kuin kenen tahansa — parhaassa tapauksessa ystävän — käsi.
Sheldon veti takaisin kätensä ja asteli hermostuneena poispäin.
"Miksi ihmeessä hän ei nosta isoa haruspurjetta?" kysyi Joan harmistuneena. "Se antaisi 'Martha'-muorille aika vauhdin tällä tuulella. Mutta tiedänhän minä, mitä lajia ukko Kinross on. Hän on sellainen laivuri, joka loikoilee kolme päivää märssypurje kahdesti reivattuna odottaen ja peläten kovaa tuulenpuuskaa, joka ei tulehan. Varovainenko? Tottahan toki, aivan onnettoman varovainen."
Sheldon kääntyi takaisin.
"Olkaa huoleti", sanoi hän. "Voitte lähteä purjehtimaan 'Marthalla' milloin ikänä haluatte — vaikka pestausretkelle Malaitalle, jos mielenne tekee."
Hän teki suuren myönnytyksen ja tunsi tekevänsä sen vastoin todellista vakaumustaan. Mutta Joanin vastaus sai hänet hämmästymään.
"Ukko Kinross kapteenina?" kysyi hän. "Ei kiitos. Hän saisi minut tekemään itsemurhan. Minä en jaksaisi nähdä, miten hän kohtelee 'Marthaa'. Hermoni menisivät aivan hunningolle. En koskaan aio astua 'Marthat kannelle muuten kuin sen päällikkönä. Minä olen merimies kuten isänikin, eikä hän koskaan sietänyt nähdä laivaa huonosti hoidettavan. Näittekö, miten Kinross lähti liikkeelle? Se ei ollut kaunista. Ja mitä melua hän piti lähtiessään! Ukko Noa oli varmaan taitavampi lähtiessään matkaan arkkeineen."
"Mutta pääsee kai hän kuitenkin perille", sanoi Sheldon hymyillen.
"Pääsihän Noakin."
"Ja se oli pääasia."
"Niin oli — ihmisille, jotka elivät ennen vedenpaisumusta."
Hän katsoi taas kauan "Marthaan" päin ja kääntyi sitten Sheldonin puoleen.
"Te olette kehnoa joukkoa täällä alhaalla, mitä laivoihin tulee, ainakin useimmat teistä. Christian Young on kyllä all right, Munsterilla on oma yltiöpäinen tyylinsä, ja vanha Nielsen kuuluu olleen tuhti äijä. Mutta ei kenelläkään muulla niistä, joita olen täällä nähnyt, ole oikeata reippautta, vauhtia, kykyä, ei oikeata merimiehen ylpeyttä. He ovat velttoja, hitaita nahjuksia ja kulkevat rauhassa eteenpäin, kunnes pääsevät perille — taivas tiesi milloin. Mutta kerran minä näytän teille miten 'Marthaa' on käsiteltävä. Nostan ankkurin ja lähden matkaan semmoista vauhtia, että päätänne aikaa pyörryttää — ja ohjaan sen Guvutun rantaan laskematta kertaakaan ankkuria."
Hän vaikeni hengästyneenä ja purskahti sitten nauruun, joka ilmeisesti kohdistui häneen itseensä.
"Kinross vanhus nostaa sittenkin haruspurjeen", sanoi Sheldon rauhallisesti.
"Eihän!" huudahti Joan epäuskoisesti, katsahti merelle ja juoksi sitten noutamaan kaukoputken.
Hän katsoi tarkasti toimitusta kaukoputkella, ja Sheldon, joka tutki hänen kasvojensa ilmeitä, huomasi, ettei laivuri ollut menetellyt edukseen.
Viimein Joan surkeasti huoahtaen otti kaukoputken silmiltään.
"Pannukakku tuli koko yrityksestä", sanoi hän, "ja nyt hän koettaa uudestaan. Ja tuollainen mies saa ohjata 'Marthan' kaltaista hurmaavaa alusta. No onhan tämä ainakin hyvä este avioliitolle heidän kesken. Ei, en tahdo enää katsoa. Tulkaa sisään ja pelatkaamme rauhallinen, vanhanaikainen peli biljardia. Ja sitten minä satuloin hevosen ja lähden kyyhkysiä metsästämään. Tuletteko mukaan?"
Tuntia myöhemmin, juuri kun he ratsastivat pihamaalta, Joan käännähti satulassaan luodakseen viimeisen silmäyksen "Marthaan", joka näkyi kaukaisena pilkkuna Floridan rantaa vastaan.
"Uskotteko, että Tudor hämmästyy saadessaan tietää, että minä omistan
'Marthan'?" sanoi hän sitten naurahtaen. "Ajatelkaahan! Ellei hän löydä
täällä kultaa, niin hän saa ostaa höyrylaivalipun päästäkseen
Salomonin-saarilta."
Iloisesti nauraen hän ratsasti veräjästä. Mutta äkkiä hänen naurunsa muuttui laimeaksi ja hän seisautti ratsunsa. Sheldon katsahti häneen tutkivasti, ja huokasi, että hänen kasvoihinsa ilmestyi punertavankeltaisia ja vihreitä täpliä.
"Se on kuume", sanoi hän. "Minun täytyy kääntyä takaisin."
Heidän tultuaan jälleen pihamaalle häntä värisytti ja puistatti, niin että Sheldonin piti auttaa häntä laskeutumaan hevosen selästä.
"Lystikästä, eikö totta?" sanoi Joan, ja hänen hampaansa kalisivat. "Aivan kuin merikipu, aivan vaaratonta, mutta tekee ihmisen hirveän viheliäiseksi, niin kauan kuin sitä kestää. Menen nukkumaan. Lähettäkää Noa-Noa ja Viaburi luokseni. Antakaa Ornfirin lämmittää vettä. Neljännestunnin kuluttua olen aivan poissa suunniltani. Mutta illalla olen taas kunnossa, Se iskee minuun aina ankarasti, mutta menee pian ohitse. Miten ikävää, että metsästysretki täytyi jättää. Kiitos, olen all right."
Sheldon teki niinkuin Joan oli pyytänyt, lähetti hänelle kuumaa vettä ja istuutui sitten kuistille turhaan koettaen mielenkiinnolla syventyä kaksi kuukautta vanhoihin Sydneyn sanomalehtiin. Alituisesti hänen katseensa lensi pihan poikki ruohomajaa kohti. Ja hän päätteli, että täkäläiset valkoiset miehet varmasti olivat oikeassa siinä, että Salomonin-saaret eivät sopineet naisen oleskelupaikaksi.
Hän löi käsiään yhteen, ja Lalaperu tuli juoksujalkaa paikalle.
"Kuulehan, sinä!" sanoi hän pojalle. "Mene parakille, tuo mustat Maryt, hyvin monta, kaikki."
Muutamaa minuuttia myöhemmin Beranden kaksitoista mustaihoista naista seisoivat rivissä hänen edessään. Hän katsoi heitä arvostelevasti ja valitsi lopulta erään, joka oli nuori ja niin sievä kuin hänen rotuisensa yleensä saattoi olla ja jonka ruumiissa ei näkynyt ihotaudin merkkejä.
"Mikä nimi?" kysyi Sheldon. "Sangui?"
"Minu Mahua", oli vastaus.
"All right, sinä Mahua. Lakkaa keittämästä ruokaa parakissa. Tule valkoisen Maryn luo. Koko aika sinun pitää olla hänen luonaan. Ymmärrätkö?"
"Minu ymmärrä", mutisi tyttö ja meni Sheldonin viittauksesta suoraa päätä ruohomajaan.
"Miten on?" kysyi Sheldon Viaburilta, joka astui ruohomajasta.
"Paljo sairas", vastasi tämä. "Valkoinen Mary puhu paljon, hyvin paljon koko aika. Koko aika puhu häne suuri kuunari."
Sheldon nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. "Marthan" menettäminen oli aiheuttanut kuumeen. Se olisi tullut joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin, mutta pettymys oli jouduttanut sitä. Hän sytytti savukkeen ja oli sen savukiehkuroissa näkevinään englantilaisen äitinsä ja mietti mielessään, tokkopa äiti voisi ymmärtää, että poikansa rakasti naista, joka itki sitä, ettei saanut olla ihmissyöjäsaarten vesillä purjehtivan laivan kapteenina.
XX.
Kuin miesten kesken.
Maailman kärsivällisinkin mies käy helposti kärsimättömäksi ollessaan rakastunut — ja Sheldon oli rakastunut. Hän nimitti itseänsä aasiksi parikymmentä kertaa päivässä ja koetti pakottaa ajatuksensa toisille urille pysyäkseen tasapainossa, mutta vielä useammin kuin parikymmentä kertaa päivässä ne karkasivat ja kiertelivät Joanin ympärillä. Tuo tyttö oli kuin mielenkiintoinen kysymysmerkki, ja hän tuumiskeli alituisesti, miten voisi parhaiten häntä lähestyä.
Sheldon ei ollut tottunut rakastaja. Hänellä oli vain yksi kokemus tältä alalta, ja silloinkin toinen oikeastaan oli ollut toimivana osapuolena. Siitä jutusta hänellä oli ollut hyvin vähän iloa. Tämä nykyinen oli jotakin aivan toista, ja hän vakuutti vakuuttamistaan itselleen, että se oli tavallista vaikeampi tapaus aivan erikoislaatuinen. Tämä nainen ei ainoastaan ollut haluton menemään naimisiin, vaan hän ei ensinkään ollut nainen. Hän tunsi vilpitöntä kauhua ajatellessaankin avioliittoa, nautti poikien huvituksista ja haaveksi seikkailuja ja sen semmoista. Hän oli terve, hyvin kehittynyt ja raikas, mutta niin kypsymätön, että aviomies hänen tulevaisuudentuumissaan merkitsi vain haitallista estettä.
Mutta miten lähestyä häntä? Sheldon tunsi hänen intomielisen vapaudenrakkautensa, hänen syvään juurtuneen vastenmielisyytensä kaikkea pakkoa kohtaan. Kukaan mies ei koskaan saisi häntä omakseen kietomalla käsivartensa hellästi hänen ympärilleen. Silloin hän lentäisi tiehensä kuin pelästynyt lintu. Sillä tavoin häntä ei koskaan saisi lähestyä, sen Sheldon tiesi. Hänen kädenpuristuksensa täytyi pysyä sellaisena kuin se oli aina ollut, hyvän ystävän kädenlyöntinä. Teoin hän ei koskaan saisi ilmaista tunteitaan. Siis sanoin. Mutta miten löytää oikeat sanat? Vedota Joanin rakkauteen? Mutta hänessä ei ollut sellaista rakkautta. Vedota hänen järkeensä? Mutta hän tuntui ajattelevan pojan tavoin. Hän oli niin miellyttävä ja hieno kuin vain hyvän kasvatuksen saanut nainen voi olla, mutta mikäli saattoi päättää, toimi hänen henkinen minänsä suvuttomasti tai poikamaisesti. Ja kuitenkin hänen täytyi löytää sanat, sillä jostakin ja joskus hänen täytyi alkaa. Joanin mielen täytyi tottua tähän ajatukseen, hänet oli ohjattava ajattelemaan avioliittoa.
Ja niin Sheldon kulmat kurtussa ratsasteli valvomassa plantaasin töitä, mietti pulman ratkaisua mielessään ja terästi itseään ensimmäiseen yritykseen. Hän laati toistakymmentä kekseliästä suunnitelmaa, joiden avulla jää saataisiin murretuksi, mutta joka kerta joku ketjun rengas petti ja keskustelu kääntyi odottamattomille ja sopimattomille urille. Mutta sitten eräänä aamuna aivan odottamatta hänelle tarjoutui otollinen tilaisuus.
"Beranden menestyminen on minun rakkain toivomukseni", oli Joan vast'ikään sanonut heidän keskustellessaan kopran kuljetusmaksujen alenemisesta.
"Tahdotteko kuulla, mikä on minun sydämeni rakkain toivomus?" sanoi Sheldon ripeästi. "Haluaisin sanoa sen teille. Minä uneksin siitä. Se on minun rakkain ajatukseni."
Hän vaikeni ja katsoi tarkkaan ja merkitsevästi Joaniin, mutta näki selvään, että tämä ei odottanut saavansa kuulla mitään muuta kuin hänen mielipiteensä jostakin aivan yleisestä asiasta.
"Tahdon kyllä, antakaa kuulua", sanoi Joan hiukan kärsimättömänä hänen viivyttelystään.
"Minäkin ajattelen mielelläni Beranden menestymistä", sanoi hän, "mutta se on toisarvoinen seikka. Se merkitsee minulle vähemmän kuin rakkain toivomukseni, joka on, että te kerran jaatte Beranden kanssani täydellisemmin kuin vain yhtiökumppaninani, että te kerran, kun olette valmis, tulette vaimokseni."
Joan vetäytyi kauemmaksi hänestä, ikäänkuin käärmeen pistämänä. Hänen kasvonsa kalpenivat äkkiä, ei neitseellisestä hämmennyksestä, vaan suuttumuksesta, jonka Sheldon näki liekehtivän hänen silmissään.
"Ja pidätte siis päivänselvänä — että minä kerran olen valmis siihen", huusi hän kiihkeästi. Sitten hänen äänensä äkkiä muuttui kylmäksi ja rauhalliseksi, ja hän puhui niinkuin Sheldon kuvitteli hänen puhuneen liikeasioista Morganin ja Raffin kanssa Guvutussa. "Kuulkaahan minua, mr Sheldon. Minä pidän teistä hyvin paljon, vaikka te olettekin hidas ja mieluimmin nutustelette eteenpäin kuin myyrä, mutta minä tahtoisin kerta kaikkiaan saada teidät ymmärtämään, että en ole tullut Salomonin-saarille mennäkseni naimisiin' Sen vastuksen olisin voinut saada niskoilleni kotonakin, ei minun olisi tarvinnut purjehtia kymmentätuhatta mailia sitä etsimään. Minun täytyy hankkia toimeentuloni ja tulin Salomonin-saarille tehdäkseni sen. Minä en voi hankkia toimeentuloani menemällä naimisiin, jotkut naiset ehkä voivat, mutta minä en, kiitoksia vain paljon. Ja kun istuudun keskustelemaan koprankuljetusmaksuista, niin en tahdo saada keskustelua höystetyksi naimatarjouksilla. Sitäpaitsi — sitäpaitsi…"
Hänen äänensä katkesi hetkeksi, ja kun hän jälleen alkoi puhua, oli siinä suostutteleva sävy, joka melkein sai Sheldonin tuntemaan itsensä pahantekijäksi.
"Ettekö huomaa, että se pilaa kaiken, tekee koko tämän tilanteen mahdottomaksi… ja minä iloitsin niin meidän yhtiökumppanuudestamme ja olin siitä ylpeä. Ettekö huomaa, etten minä voi jäädä teidän yhtiökumppaniksenne, jos te teette minulle rakkaudentunnustuksia? Ja minä olin niin onnellinen."
Pettymyksen kyynelet loistivat hänen silmissään, ja hän nielaisi äkkiä nyyhkytyksen.
"Minähän varoitin teitä", sanoi Sheldon vakavasti. "Tällaiset oudot suhteet miehen ja naisen välillä eivät voi kestää kauan. Sanoin sen teille heti alussa."
"Sanoitte, sanoitte, kyllä minä muistan aivan hyvin mitä te sanoitte." Hän oli taas suutuksissaan, ja naisellisen rukoileva sävy oli kadonnut. "Te varoititte hyvin älykkäästi. Te piditte hyvin tarpeellisena varoittaa minua kaikkien muitten Salomonin-saarten miesten paitsi itsenne suhteen."
Tämä oli Sheldonille kuin isku vasten kasvoja. Joanin sanoihin sisältyvä totuus karvasteli hänen mieltään, samoin se, että hän tunsi hänen sittenkin olevan väärässä. Voitonriemun välke, joka loisti Joanin silmistä hänen huomattuaan iskunsa osuneen, sai hänet vastaamaan.
"Asia ei ole niin yksipuolinen kuin te näytte luulevan", alkoi hän. "Minulla oli hyvin hyvä olla Berandella, ennenkuin te tulitte. Ainakaan minun ei tarvinnut sietää sitä häpeää, että minua olisi syytetty alhaisesta menettelystä, kuten te nyt juuri olette minua syyttänyt, Muistakaa, pyydän teitä, muistakaa, että minä en ollut kutsunut teitä Berandelle. En edes kehoittanut teitä jäämään tänne. Jäämällä te juuri saitte aikaan tämän — teille — epämiellyttävän tilanteen. Jäämällä te tulitte minulle kiusaukseksi ja nyt tahdotte syyttää minua siitä. Minä en ollut hyvilläni siitä, että te jäitte tänne. Silloin en ollut teihin rakastunut. Olisin tahtonut saada teidät lähtemään Sydneyhin tai palaamaan Hawaiille. Mutta te halusitte itsepäisesti jäädä tänne. Te olette suorastaan…"
Hän vaikeni etsiäkseen lempeämpää sanaa kuin se, joka jo oli noussut hänen huulilleen, mutta Joan vei häneltä sanat suusta.
"… tyrkyttänyt itseäni teille — niin juuri te aioitte sanoa", huudahti Joan posket taisteluhalusta palaen. "Jatkakaa pois vain! Älkää välittäkö siitä, mitä minä voin tuntea…"
"Olkoon menneeksi", sanoi Sheldon päättäväisesti huomaten, että keskustelu oli muuttumaisillaan koulupoikamaiseksi myrkyllisten huomautusten singauttelemiseksi. "Te olette itsepäisesti tahtonut, että kohtelisin teitä kuten miestä. Johdonmukaisuus vaatisi teitä puhumaan kuin mies ja miehen tavoin kuuntelemaan toisen miehen puhetta. Ja nyt teidän täytyy kuunnella. Te ette ole syypää siihen, että tämä epämiellyttävä tilanne on syntynyt. En ole syyttänyt teitä mistään, muistakaa se. Ja samasta syystä teidän ei pitäisi syyttää minua mistään."
Hän huomasi Joanin rinnan kohoavan ja laskevan hänen istuessaan siinä kädet nyrkissä, ja hänen täytyi ponnistella voidakseen olla ojentamatta käsivarttaan ja kietomatta sitä hänen ympärilleen ja sensijaan kehittää kylmästi harkittua sotasuunnitelmaansa. Hän oli jo sanomaisillaan hänelle, että hän oli maailman viehättävin poika, mutta hän luopui kaikista turhista sivuhyppäyksistä ja tyytyi tosiseikkojen ja tapahtumien esittämiseen.
"Te ette voi mitään sille, että olette sellainen kuin olette. Te ette voi mitään sille, että minun mielestäni olette hyvin viehättävä olento. Te olette herättänyt minussa halun saada teidät omakseni. Te ette tarkoittanut sitä, ette millään tavoin koettanut herättää rakkauttani, mutta te olitte niin luotu, että sen piti tapahtua, siinä kaikki. Ja minä olin niin luotu, että minun täytyi tuntea halua saada teidät vaimokseni. Mutta minäkään en voi mitään sille, että olen se mikä olen. En voi tahdonponnistuksella tappaa haluani saada teidät omakseni, niinkuin tekään ette voi tehdä itseänne minulle vastenmieliseksi, vaikka haluaisittekin."
"Uh tuota haluamista, tuota 'saada teidät omakseni'!" keskeytti Joan harmistuneena. "En minä sentään ole mikään idiootti. Ymmärrän kyllä yhtä ja toista. Ja koko tämä juttu on niin typerä ja järjetön — ja epämiellyttävä. Tahtoisin päästä siitä kokonaan. Luulen todenteolla, että minun olisi hyvin viisasta naida Noa-Noa tai Adamu-Adam tai tuo Lalaperu tai kuka musta hyvänsä. Silloin voisin käskeä häntä mielin määrin ja pitää hänet loitolla itsestäni, ja teidänlaisenne miehet jättäisivät minut rauhaan eivätkä puhuisi minulle avioliitosta ja haluamisesta ja omistamisesta."
Sheldon nauroi vastoin tahtoaan ja vaikka häntä oikeastaan ei ensinkään naurattanut.
"Teillä ei näytä olevan sydäntä nimeksikään" sanoi hän kiivaasti.
"Siksikö, että minulla on sydän, joka ei kaipaa miestä hallitsijakseen?" Joan tarttui heti riitahansikkaaseen. "Olkoon menneeksi! Olen sydämetön — mitä te siis vielä tahdotte?"
"Tahdon kysyä teiltä, miksi näytätte siltä, kuin olisitte nainen. Miksi teillä on naisen ruumis, naisen huulet, ihanat naisen hiukset. Ja minä vastaan itse: siksi, että te olette nainen — vaikka nainen teissä nukkuu. Mutta kerran hän herää."
"Varjelkoon taivas!" huudahti Joan äkkiä niin vilpittömästi kauhistuen, että Sheldon alkoi nauraa ja Joaninkin täytyi hymyillä itselleen.
"Minulla on vielä jotakin teille sanottavana", jatkoi Sheldon. "Koetin todellakin suojella teitä jokaista muuta Salomonin-saarten miestä ja samoin itseänne vastaan. Mitä minuun itseeni tulee, en voinut uneksiakaan vaaran uhkaavan siltä taholta. Niinpä minun ei onnistunut suojella teitä itseltäni. Minun ei onnistunut ensinkään suojella teitä. Te olitte itsepäinen ja teitte mitä tahdoitte, aivan kuin ei minua olisi ollut olemassakaan — korjasitte kareilta haaksirikkoutuneita kuunareita, pestailitte Malaitalla ja purjehditte kapteenina kuunarillanne, te, yksinäinen, turvaton tyttö Salomonin-saarten pahimpien lurjusten seurassa. Fowler! Ja Brahms! Ja Curtis! Ja niin johdonmukainen on ihmisen luonne — olen suora, kuten huomaatte — että rakastan teitä senkin takia. Rakastan teitä kaiken vuoksi, juuri sellaisena kuin olette."
Joanin kasvoille tuli kiusaantunut ilme, ja hän kohotti vastustellen kättään.
"Älkää tehkö noin", sanoi Sheldon. "Teillä ei ole oikeutta olla kauhuissanne, kun minä puhun teille rakkaudestani. Muistakaa, että me puhumme keskenämme kuin kaksi miestä. Meidän keskustelumme kannalta katsoen te olette mies. Nainen teissä on vain satunnainen, epäoleellinen, tänne kuulumaton, sivuseikka. Teidän on täytynyt kuulla minun suoraan tunnustavan sen oudon tosiasian, että rakastan teitä. Mutta nyt en enää kiusaa teitä puhumalla rakkaudestani. Elämämme tulee jatkumaan kuten tähänkin asti. Vaikka minä rakastankin teitä, on teidän parempi ja turvallisempi olla Berandella kuin missään muualla Salomonin-saarilla. Mutta tämän miehisen keskustelumme lopuksi tahtoisin pyytää teitä silloin tällöin muistamaan, että rakastan teitä ja että elämäni onnellisin päivä tulee olemaan se, jolloin te suostutte tulemaan vaimokseni. Tahtoisin, että joskus ajattelisitte sitä, ettehän voi olla sitä kokonaan ajattelematta. Ja nyt emme puhu siitä sen enempää. Tässä käteni — kuin miesten kesken."
Hän ojensi kätensä. Joan epäröi, mutta puristi sitä sitten sydämellisesti ja hymyili kyynelten läpi.
"Toivoisin —", sanoi hän epävarmalla äänellä, "toivoisinpa, että te tuon mustan Maryn sijasta olisitte antanut minulle jonkun, joka olisi minulle kiroillut."
Ja nämä arvoitukselliset sanat lausuttuaan hän kääntyi poispäin.
XXI.
Kiellettyä tavaraa.
Tuon illan keskustelun jälkeen Sheldon ei sanallakaan kosketellut näitä asioita, eikä hänen käytöksensä mitenkään muuttunut entisestään. Hänessä ei huomannut mitään, mikä olisi muistuttanut riutuvaa rakastajaa, ei edes rakastajaa ylimalkaan. Heidän suhteensa ei ollut millään tavalla kärsinyt. He olivat yhtä suoria ja toverillisia toisiaan kohtaan kuin ennenkin. Sheldon oli jännittyneenä odottanut, herättääkö hänen karu rakkaudentunnustuksensa Joanin naisellisen itsetietoisuuden eloon, mutta hän etsi turhaan sen merkkejä. Tyttö tuntui olevan aivan ennallaan kuten Sheldonkin, ja tämä, joka itse salasi todelliset tunteensa, uskoi varmaan, että Joan ei salannut mitään. Ja kuitenkin siemenen, jonka hän oli kylvänyt, täytyi itää, hän luotti siihen, vaikka ei luottanutkaan tulokseen. Tämän merkillisen tytön kehitystä oli mahdoton edeltäpäin arvata. Hän saattaisi herätä, se oli kyllä mahdollista, mutta yhtä mahdollista oli toisaalta, että hän, Sheldon, ei ollut Joanille se oikea, ja että hänen rakkaudentunnustuksensa vain vahvistaisi tytön käsitystä naimattoman säädyn paremmuudesta.
Sillävälin Sheldon oli alkanut uhrata yhä enemmän aikaa plantaasin hoitoon, ja Joan otti talouden ja moninaiset siihen liittyvät puuhat huolekseen. Hän kävi työhönsä käsiksi lujin ottein, merimiehen tavoin, ja mullisti perinpohjin menettelytavat ja kurinpidon. Beranden työmiehistön keskitaso oli paranemaan päin. "Martha" oli vienyt pois viisikymmentä miestä, joiden aika oli kulunut umpeen, ja he olivat olleet plantaasin pahimpia — Billy Be-Blowedin pestaamia viiden vuoden miehiä, jotka olivat nähneet vanhan hirmuvallan päivät ja olleet paikalla, kun Beranden entiset omistajat ajettiin pois. Uudet miehet, jotka olivat tulleet työhön uuden hallituksen aikana, antoivat aihetta toivoa parempia tuloksia. Joan oli alusta alkaen ollut Sheldonin kanssa yhtä mieltä siitä, että heitä oli kohdeltava ankarasti, mutta samalla ehdottoman oikeudenmukaisesti, jos mieli estää heitä saamasta tartuntaa niiltä vanhoilta työmiehiltä, jotka olivat jääneet paikalle.
"Luulenpa, että olisi edullista panna kaikki joukkueet työhön bangalon läheisyyteen tänä iltapäivänä", sanoi Joan eräänä päivänä heidän syödessään aamiaista. "Minä olen nyt saanut täällä suursiivouksen tehdyksi ja teidän pitäisi siivota työväenasunnot. Täällä varastellaan aivan liikaa."
"Hyvä tuuma", myönsi Sheldon. "Heidän arkkunsa on tutkittava. Olen juuri kaivannut paria paitaa, ja paras hammasharjani on myös poissa."
"Ja kaksi laatikkoa minun patruuniani", lisäsi Joan, "puhumattakaan nenäliinoista, pyyhkeistä, lakanoista ja parhaista tohveleistani. Mutta mitä he tekevät teidän hammasharjallanne, sitä minun järkeni ei riitä käsittämään. Ensi kerralla he kai varastavat biljardipallot."
"Yksi niistä hävisi muutamaa viikkoa ennen teidän tuloanne", sanoi
Sheldon nauraen. "Tänä iltapäivänä tutkimme arkut."
Heillä olikin yllin kyllin työtä siksi iltapäiväksi. He tutkivat kumpikin aseistettuina työväenasunnot päästä päähän, majan majalta. Päällysmiehet olivat apuna, ja puolisen tusinaa sanansaattajia oli valmiina kutsumaan paikalle ne miehet, joita kulloinkin tarvittiin, Kukin toi arkkunsa avaimen ja sai olla läsnä, kun päällysmiehet tarkoin nuuskivat sisällystä.
Varastettua tavaraa löytyi paljon. Runsas tusina ruokoveitsiä, vesurintapaisia, teräviä kuin partaveitsi, joilla yhdellä iskulla saattoi katkaista mieheltä pään. Pyyheliinoja, lakanoita, paitoja ja tohveleita, hammasharjoja, tomuhuiskuja, saippuaa, kaivattu biljardipallo ja kaikki usean kuukauden kuluessa kadonneet ja unohdetut pikkuesineet tulivat päivänvaloon. Mutta hämmästyttävintä kaikesta oli ampumatarpeitten runsaus — Lee-Metford-, Winchester- ja Marlin-kiväärien patruunia, 32-45 kaliberin revolverinpatruunia, haulikoitten patruunia, kaksi laatikkoa Joanin 38-kaliberisia, Malaitan vanhentuneitten Snider-kiväärien hirvittävän raatelevia patruunia, ruutia, dynamiittia, sytytyslankaa ja laatikoittain pommeja. Mutta suurin löytö tehtiin huoneessa, jossa asui Gogoomy ja viisi Port Adamsista kotoisin olevaa miestä. Arkuista ei täällä tavattu mitään varastettua, ja se herätti Sheldonin epäluulot. Hän käski penkoa maalattian. Ensin tuli esiin kaksi mattoihin käärittyä, hyvin öljyttyä ja ruostumatonta, uudenuutukaista Winchester-kivääriä, joita Sheldon ei tuntenut. Ne eivät olleet Berandelta peräisin, eivät myöskään ne neljäkymmentä astiaa ruutia, jotka löytyivät nurkkapaalujen alta. Sheldon ei myöskään varmasti muistanut, että heiltä olisi kadonnut kahdeksan laatikkoa pommeja. Iso Colt-revolveri tunnettiin Hughie Drummondin omaisuudeksi, ja Joan arveli, että Iver & Johnson-mallinen revolveri oli sama, jonka Matapuu oli maininnut kadottaneensa ensimmäisellä viikolla heidän saavuttuaan Berandelle. Kun ei mitään patruunia löytynyt, niin Sheldon antoi jatkaa kaivamista ja sai vaivan palkaksi viidenkymmenen naulan peltisen jauholaatikon. Gogoomy katsoi kiiluvin silmin, miten Sheldon otti esiin sata panosta patruunia kumpaiseenkin Winchesteriin ja yhtä monta erilajisiin ampuma-aseisiin kuuluvaa.
Kaikki kielletty ja varastettu tavara koottiin ja lajiteltiin bangalon takakuistille. Muutaman askelen päähän portaitten juurelta asetettiin ryhmään nuo lähes viisikymmentä rikoksellista ja heidän taakseen järjestettyihin joukkoihin plantaasin satoihin nouseva työntekijäjoukko. Portaitten yläpäässä istuivat Joan ja Sheldon, ja portailla seisoivat päällysmiehet. Varkaat kutsuttiin yksitellen esiin tutkittaviksi, mutta mitään uskottavaa ei heitä voitu saada tunnustamaan. He valehtelivat ilmeisesti ja itsepäisesti ja jouduttuaan kiinni valheesta he keksivät selitykseksi puolen tusinaa uusia valheita. Eräs väitti kivenkovaan löytäneensä kahdeksan kääröä ruutia rannalta. Matapuun revolverin, joka oli löydetty erään Kapu-nimisen mustan arkusta, tämä kertoi saaneensa Lervumielta. Lervumie, joka kutsuttiin selittämään asiaa, sanoi, että Noni oli sen hänelle antanut. Noni oli saanut sen Sulefatoilta, Sulefatoi Chokalta, Choka Ugavalta ja Ugava täydensi renkaan todistamalla saaneensa sen Kapulta. Mutta Kapu, jota vastaan näin ollen oli kaksi todistusta, kertoi rauhallisesti ja yksityiskohdittain, miten Lervumie oli sen hänelle antanut, ja Lervumie esitti aivan yhtä tarkasti, kuinka hän oli saanut sen Nonilta. Nonista ympyrä jatkui edelleen Sulefatoihin ja niin vähitellen takaisin alkupisteeseen.
Eräitten esineitten jälkiä voitiin varmasti seurata talon palvelijoihin asti, joista jok'ainoa vannoi ja vakuutti olevansa viaton ja vieritti syyn toveriensa niskoille. Nuorukainen, joka oli ottanut biljardipallon, sanoi, ettei hän ollut koskaan eläessään sitä nähnyt, ja esitti otaksuman, että se oli joutunut hänen arkkuunsa jonkin salaperäisen ja selittämättömän vihamielisen voiman vaikutuksesta. Hän ainakaan ei voinut selittää, miten se oli sinne tullut. Kukaties, vaikka olisi taivaasta pudonnut. Jokaisen vuosikausiin Berandelle poikenneen aluksen kokit ja laivamiehistöt saivat niskoilleen syyn lukuisain varastettujen esineitten ja miltei kaikkien ampumatarpeitten hankkimisesta. Heidän puheestaan ei saanut esille vähääkään totuutta, mutta varmaa oli, että tuntemattomat aseet ja ampumatarpeet olivat peräisin tänne poikenneista aluksista.
"Katsokaahan kaikkea tätä", sanoi Sheldon Joanille. "Me olemme nukkuneet tulivuoren suulla. Heitä pitäisi totisesti ruoskia…"
"Ei ruoski minu", huusi Gogoomy alhaalta. "Minu isä suuri päällikkö. Jos sinu ruoski minu, sinu pian tapahtu paljon hyvin paljon paha, minu sano."
"Suus kiinni, Gogoomy!" karjaisi Sheldon. "Minä piiskaan sinua, niin että poraat kuin seitsemän porokelloa. Kuule, Kwaque, pane rautoihin tämä Gogoomy."
Kwaque — harteva päällysmies — erotti Gogoomyn joukosta, pani toveriensa avustamana hänen kätensä ristiin selän taa ja naksautti raskaat käsiraudat lukkoon.
"Minu pian lopeta työ sinu luona, sinu kuole vallan kokonaan", uhkaili
Gogoomy kasvot vihan vääristäminä päällysmiestä.
"Pyydän teitä, älkää ruoskiko heitä", sanoi Joan matalalla äänellä. "Jos ruoskiminen on välttämätöntä, niin lähettäkää heidät Tulagiin esivallan rangaistaviksi. Antakaa heidän itsensä valita, tahtovatko mieluummin maksaa sakkoja vai joutua julkisesti ruoskittaviksi."
Sheldon nyökäytti päätään ja nousi seisomaan. Hän kääntyi mustan joukon puoleen.
"Manonmie!" huusi hän. Manonmie astui esiin ja jäi odottamaan.
"Sinä olet halju mies", sanoi Sheldon. "Varastat paljon, hyvin paljon. Olet varastanut yhden pyyhkeen, vesurin, kaksikymmentä patruunaa. Paha, hyvin paha on varastaa niin paljon. Minä olen sinulle hyvin vihainen. Jos sinä tahdot, niin minä otan sinulta yhden punnan sakkoa, joka kirjoitetaan isoon kirjaan. Mutta jollet tahdo maksaa sakkoa, niin minä lähetän sinut Tulagiin hallituksen piiskattavaksi. Siellä Tulagin vankilassa on paljon nuoria miehiä New-Georgiasta ja Ysabelista, ja he eivät pidä ollenkaan Malaitan miehistä. Totisesti, he antavat sinulle kovasti selkään. Mitäs sanot?"
"Sinu ota minu se yksi punta pois", oli vastaus. Manonmie astui ilmeisen tyytyväisenä takaisin paikalleen, ja Sheldon merkitsi sakon plantaasin työpäiväkirjaan.
Rikokselliset kutsuttiin toinen toisensa jälkeen esiin ja saivat valita, ja jokainen poikkeuksetta valitsi sakkorangaistuksen. Jotkut tuomittiin maksamaan vain muutamia shillinkejä, jotavastoin vakavammissa tapauksissa, esimerkiksi kun oli kysymys pyssyjen ja ampumatarpeitten varastamisesta, sakot olivat suhteellisesti ankarammat.
Gogoomy ja hänen viisi heimolaistaan tuomittiin maksamaan kolme puntaa miestä kohti, mutta Gogoomy mutisi jotakin käsittämättömillä kurkkuäänillä ja koko joukko kieltäytyi maksamasta.
"Sitten sinä menet Tulagiin", varoitti Sheldon, "ja siellä saat kovan raipparangaistuksen ja joudut vankeuteen kolmeksi vuodeksi. Mr Burnett näkee Winchester-kiväärit, näkee patruunat, näkee revolverit, näkee ruudin, näkee dynamiitin — ja totisesti, hän on kovin vihainen ja antaa sinulle kolme vuotta vankeutta. Jollet maksa kolmea puntaa, joudut vankeuteen. Ymmärrätkö?"
Gogoomy epäröi.
"Se on totta, niin juuri Burnett heitä rankaisisi", sanoi Sheldon syrjään Joanille.
"Sinu ota minu ne kolme punta pois", murahti Gogoomy samalla suunnaten
Sheldoniin vihamielisen katseen, joka oli puoleksi tarkoitettu myös
Joanille ja Kwaquelle. "Minu lopeta työ sinu luona, tule iso meteli
täällä. Minu isä on iso päällikkö Port Adamsin luona."
"Jo riittää", varoitti Sheldon häntä. "Pidä suusi kiinni."
"Minu ei pelkää", vastasi päällikön poika, jonka röyhkeys teki hänet päätään pitemmäksi muita miehiä toverien silmissä.
"Pane hänet telkien taa yöksi", sanoi Sheldon Kwaquelle. "Kun aurinko nousee, panet hänet ja nuo muut viisi hänen kanssaan niittämään heinää. Ymmärrätkö?"
Kwaque irvisti.
"Minu ymmärtä", hän sanoi. "He niitä heinää, ngari-ngari tule, he jää heinän luo. Ei pääse pois. Minu sano!" [Ngari-ngari — oikeastaan "raapi-raapi" — eräitten kasvien aiheuttama ihomyrkytys, joka tosin ei ole vaarallinen, mutta hyvin kiusallinen.]
"Gogoomysta meillä tulee vielä olemaan paljon vastusta", sanoi Sheldon Joanille, kun päällysmiehet alkoivat järjestellä joukkojaan ja viedä niitä takaisin työmaille. "Pitäkää häntä silmällä. Olkaa varuillanne, kun ratsastatte yksin viljelysmailla. Noiden Winchesterien ja ampumatarpeitten menetys on koskenut häneen kovemmin kuin teidän korvapuustinne. Hän on täysin kypsä ilkitöihin."
XXII.
Gogoomy tekee lopun Kwaquesta.
"Mitenkähän Tudorin on mahtanut käydä? Hän katosi meidän näkyvistämme pensaikkoihin jo kaksi kuukautta sitten, emmekä ole kuulleet hänestä niin sanaakaan sen jälkeen kuin hän lähti Binusta."
Joan Lackland istui hevosensa selässä sillä Balesunan rantaäyräällä, jolle oli kylvetty maissia, ja Sheldon, joka oli jalan tullut paikalle, nojasi hänen hevoseensa.
"Ihmeellistä todella, ettei häneltä näin pitkään aikaan ole tullut mitään tietoa", vastasi hän tarkoin tutkien Joanin kasvoja hattunsa reunan alta ja miettien, mahtoiko tyttö olla hyvinkin levoton seikkailevan kullanetsijän kohtalosta. "Mutta kyllä Tudor aina suoriutuu. Hän sai heti alussa aikaan jotakin, mihin minä en olisi luullut hänen enemmän kuin kenenkään muunkaan pystyvän — sai Binu-Charleyn taivutetuksi lähtemään mukaansa. Lyön vetoa, ettei yksikään Binun neekeri koskaan ole mennyt niin kauas sisämaahan joutumatta kai-kaiksi. Mitä Tudoriin tulee…"
"Katsokaa! Katsokaa!" huudahti Joan matalalla äänellä osoittaen lähellä kapean virran toista rantaa olevaa velttoa pyörrettä, jossa iso krokotiili liukui eteenpäin vedenrajassa kuin tukki. "Olisipa minulla nyt pyssyni."
Krokotiili painui veden alle jättäen tuskin värettäkään jälkeensä vedenpintaan.
"Muuan Binun mies oli täällä varhain tänä aamuna — lääkettä pyytämässä", kertoi Sheldon. "Ehkäpä juuri tuo peto oli hänen käyntinsä syynä. Joukko Binun naisia oli ollut joen rannalla, ja etumaisena kulkeva oli astunut suoraan ison krokotiilin päälle. Se tapahtui juuri veden rajassa; peto kaatoi hänet kumoon ja iski hampaansa hänen sääreensä. Kaikki muut naiset tarttuivat häneen kiskoakseen hänet pedon hampaista. Ja taistelun tuoksinassa hän menetti jalkansa. Se oli katkennut polven alapuolelta, kertoi mies. Annoin hänelle antiseptisiä aineita. Luulisin hänen jäävän henkiin."
"Huh, noita inhoittavia petoja", sanoi Joan, ja kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään. "Minä vihaan niitä, vihaan!"
"Ja kuitenkin sukeltelette haikalaparviin", kiusoitteli Sheldon.
"Nehän ahdistavat vain kaloja. Ja niin kauan kuin kaloista ei ole puutetta, ei ole hätää. Vain nälkiintyneinä ne ovat halukkaat haukkaamaan palasen ihmislihaakin."
Sheldonia kauhistutti, kun hän kuvitteli mielessään, että hai pääsisi iskemään hampaansa Joanin hienoon hipiään.
"Minä toivoisin sittenkin, että luopuisitte siitä", sanoi hän hitaasti.
"Myönnättehän, että se aina on uhkapeliä."
"Mutta juuri siksihän se on hauskaa", huudahti Joan.
Sheldon oli jo sanomaisillaan, että hän ei tahtonut kadottaa häntä, mutta ehti hillitä itsensä, tietäen että Joan olisi pitänyt hänen sanojaan kuluneena sananpartena. Hän oli nyt tullut siihen johtopäätökseen, että Joania ei saanut kiusata. Hän olisi tehnyt suuren taktillisen virheen, jos olisi johdonmukaisesti tai vaikkapa vain silloin tällöinkin muistuttanut hänelle rakkauttaan.
"Toiset ovat luodut runojen ylistettäviksi, toiset elämään syrjässä, mutta jotkut edeltä määrätyt haikalan vatsaan", sanoi hän jurosti nauraen ja jatkoi sitten: "Oli miten oli, tahtoisin joka tapauksessa osata uida yhtä hyvin kuin te. Ehkäpä minäkin saisin yhtä suuren itseluottamuksen kuin teillä on."
"Tiedättekö, minä luulen, että olisi hauskaa olla naimisissa sellaisen miehen kanssa kuin miksi te näytte olevan kehittymässä", huudahti Joan äkkiä, hypäten asiasta toiseen kuten hänellä oli tapana. "Luulen todella, että teistä voisi kasvattaa hyvin hyvän aviomiehen, ymmärrättekö, ei tuollaista ylimielistä valtiasta, vaan sellaisen, joka ymmärtäisi, että hänen vaimonsa on yksilö aivan niinkuin hän itsekin ja omaa yhtä vapaan tahdon. Luulen aivan todenteolla, että te edistytte."
Hän nauroi ja ratsasti tiehensä jättäen Sheldonin syvän alakuloisuuden valtaan. Jos hän olisi luullut Joanin sanojen takana piilevän hitusenkaan ujoutta tai naisellista hämminkiä, jos hän olisi uskonut, että ne sisälsivät kainon kehoitus- ja rohkaisuyrityksen, niin hän olisi ollut ylpeä. Mutta hän tiesi varmasti, että noita rohkeita sanoja ei ollut lausunut nainen, vaan poika.
Joan ratsasti eteenpäin nuorten kookospalmujen muodostamaa kujaa myöten, näki sarvilinnun, seurasi sen harhailevaa lentoa plantaasin rajalla olevaan korkeaan metsään asti, kuuli villikyyhkysten kuhertelun ja arveli niiden oleilevan syvemmällä metsässä, seurasi loitolta villisian vereksiä jälkiä, kiersi sitten takaisin ja valitsi bangaloon johtavan kapean polun, joka kulki kahdenkymmenen acren raivaamattoman ruohokentän poikki. Ruoho ulottui miehen vyötäisiin tai ylemmäksi, ja ratsastaessaan hän muisti, että Gogoomy kuului siihen ryhmään, joka oli määrätty tänne niittämään. Hän tuli työpaikalle, mutta ei nähnyt miehestä jälkeäkään. Hänen kengittämätön ratsunsa kulki aivan äänettömästi pehmeällä hiekkamaalla, ja vähän kauempaa hän kuuli ääniä ruohikosta. Hän veti ohjat kireälle ja kuunteli. Hän kuuli Gogoomyn puhuvan, ja tämän sanat saivat hänet vieläkin kiristämään ohjaksia ja kuohahtamaan vihasta.
"Koira olla talossa, mutta yöllä se kulke ympäri", sanoi Gogoomy, jonka oli pakko solkata englantia, koska kuulijoiden joukossa oli muitakin kuin hänen oman heimonsa miehiä. "Te otta kiinni yksi porsas ja pane se koiralle kai-kai iso ongenkoukku päähän. Kun koira kulke hake kai-kai, te onki häne niinkuin yksi hai. Sitten koira pian loppu. Iso master nukku isossa talossa. Valkoinen Mary nukku pikku talossa. Yksi mies Adamu pikku talon luona. Me tappa koira, tappa Adamu, tappa iso master, tappa valkoinen Mary, tappa kaikki. Siellä olla paljo pyssy, paljo ruuti, paljo tomahawki, paljo veitsi, paljo delfiinihammas, paljo tupakka, paljo pumpulikangas — paljo, hyvin paljo, ja kaikki me otta ja vie veneeseen ja souta, souta kuin piru, ja kun aurinko nouse, me olla kauas, kauas pois."
"Minu otta kiinni se porsas, kun aurinko mene alas", sanoi eräs piipittävällä äänellä, josta Joan tunsi hänet Cosseksi, erääksi Gogoomyn heimolaiseksi. "Minu otta se koira", sanoi toinen. "Ja minu otta se valkoinen Mary", huudahti Gogoomy. "Minu otta Kwaque ja hän kuole pian hyvin pian."
Näin paljon Joan ehti kuulla murhasuunnitelmista ennenkuin hänen vihansa yltyi järkeä voimakkaammaksi. Hän kannusti hevostaan ruohikkoon huutaen:
"Mitä tämä merkitsee, miehet?"
He nousivat nopeasti maasta ja hajaantuivat. Ihmeekseen Joan huomasi, että heitä oli kokonainen tusina. Katsoessaan heidän kiiluviin silmiinsä ja huomatessaan raskaat, kahden jalan pituiset leikkuuveitset heidän käsissään hän äkkiä havaitsi, miten ajattelemattomasti oli menetellyt. Jos hänellä vain olisi ollut revolverinsa tai pyssynsä mukanaan, niin kaikki olisi käyny hyvin. Mutta hän oli vaaraa aavistamatta lähtenyt liikkeelle aseettomana ja näki nyt Gogoomyn katseen suuntautuvan vyölleen ja hänen silmiensä kiiluvan tyytyväisyydestä hänen huomatessaan, että kauhistava ihmistappaja-ase oli poissa.
Salomonin-saarten valkoisten miesten lakikirjan ensimmäinen pykälä kielsi heitä koskaan esiintymästä pelokkaina alkuasukkaan edessä, ja Joan päätti suoriutua pälkähästä kuin mies.
"Te puhutte liian paljon", sanoi hän vakavasti. "Puhutte liian paljon ja teette työtä liian vähän. Ymmärrättekö?"
Gogoomy ei vastannut, vaan oli siirtävinään painonsa toiselle jalalle ja hiipi samassa askeleen eteenpäin. Muut miehet, jotka olivat hajaantuneet viuhkamaisesti hänen ympärilleen, tekivät samoin, ja julmat veitset heidän käsissään ilmaisivat heidän aikeensa.
"Te leikatkaa heinää!" käski Joan ankaralla äänellä.
Mutta Gogoomy työnsi hitaasti toisenkin jalkansa eteenpäin. Joan tutki välimatkaa katseellaan. Hänen olisi ollut mahdotonta kääntää hevosensa ja päästä pakenemaan. He olisivat iskeneet hänet kuoliaaksi takaapäin.
Ja tänä jännittävänä hetkenä heidän kaikkien kasvonpiirteet syöpyivät unohtumattomaksi kuvaksi hänen mieleensä. Eräs heistä oli vanha ukko, jonka halkinaiset ja venytetyt korvalehdet riippuivat rinnoille; toisella oli afrikkalaisen leveä, litteä nenä ja surkastuneet silmät, joista vain sairaalloisen kellertävät valkuaiset näkyivät tuuheitten kulmakarvojen alta; kolmannella oli paksut huulet ja takkuinen poskiparta. Ja Gogoomy — hän ei ollut koskaan ennen tullut huomanneeksi, että Gogoomy oli verrattain kaunis — kaunis kuin hurja, uhkamielinen villipeto. Hänessä oli alkuperäistä ylhäisyyttä, jota hänen tovereiltaan puuttui. Hänen vartalonsa muodot olivat sulavammat kuin heidän, hänen ihonsa tasainen, hyvin hoidettu ja puhdas. Hänellä oli yksi ainoa delfiininhampaista tehty kaulanauha, josta riippui rinnalle iso opaalinhohtoisesta helmiäisestä veistetty puolikuu. Otsanauha oli lumivalkeista helmistä, ja tukassa riippui yksi ainoa pitkä sulka. Toisen jalan pyöreän pohkeen yläpuolella oli sukkanauhan tavoin rivi valkeita helmiä. Kokonaisvaikutus oli äärimmäisen keikarimainen. Kapea vyönauha täydensi puvun. Hän näki vielä erään miehen, vanhan ja kuihtuneen, jolla oli syvät vaot otsassa ja kurttuiset kasvot. Ja nuo kasvot värähtelivät ja vääntyivät kuin vihaisen eläimen — aivan niinkuin hän ennen muisti nähneensä apinain kasvojen liikkuvan.
"Gogoomy", sanoi hän ankarasti, "jos sinä et niitä heiniä, niin minä lyön sinua päähän." Gogoomyn kasvot kävivät entistäänkin pilkallisemmiksi, mutta hän ei vastannut mitään. Sen sijaan hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle nähdäkseen, miten hänen toverinsa supistivat piiriä. Samalla hän työnsi jalkaansa monta tuumaa eteenpäin ruohikossa.
Joan näki selvästi asemansa toivottomuuden. Hän ei voinut päästä saarroksesta muuten kuin murtamalla vihollisten ketjun. Hän kohotti uhkaavasti ratsupiiskaansa ja painoi samalla kannukset kiivaasti hevosen kumpaankin kylkeen. Pelästynyt eläin karkasi suoraan Gogoomya kohti. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, Jok'ainoa veitsi nousi ja kaikki miehet paitsi Gogoomy hypähtivät häntä kohti. Gogoomy itse vetäytyi syrjään ratsun tieltä singauttaen samalla veitsensä Joanin jälkeen niin että sen olisi luullut leikkaavan hänet kahdeksi kappaleeksi. Joan kumartui eteenpäin, ja veitsi lensi hänen ohitseen, mutta leikkasi hänen ratsastuspukunsa lievettä ja satulan reunaa, viilsipä naarmun hevoseenkin. Hänen oikea kätensä, joka vielä oli koholla, laskeutui äkkiä, ja siima suhahti ilmassa. Hän näki ruoskaniskun valkean, turpoavan jäljen nuorukaisen uhkamielisissä, kauniissa kasvoissa ja huomasi vielä samassa silmänräpäyksessä ratsastavansa kurttukasvoisen vanhuksen yli, kuuli hänen murinansa ja näki hänen irvistyksensä — joka todentotta muistutti vihaista apinaa. Ja sitten hän oli vapaa ja ratsasti täyttä laukkaa kotiin päin.
Merielämään perehtyneenä hän osasi antaa arvoa Sheldonin päättäväiselle ja nopealle, täsmälliselle menettelylle hänen kuullessaan, mitä oli tapahtunut. Hypähtäen nuolena lepotuolista, jossa oli istunut aamiaista odotellen, hän löi kätensä yhteen kutsuen palvelijoitaan. Ja vielä kuunnellessaan Joanin kertomusta hän kiinnitti patruunavyönsä ja tutki automaattisen pistoolinsa koneistoa.
"Ornfiri!" käski hän nopeasti ja varmasti, "soita isoa kelloa kovasti. Sitten satuloit hevosen… Viaburi' Mene nopeasti Sili'n luo ja sano, että monta mustaa on karannut — kymmenen tai kaksitoista mustaa." Hän kirjoitti nopeasti jotakin paperiliuskalle ja ojensi sen Lalaperulle. "Lalaperu, vie tämä pian valkoisen master Boucher'n taloon… Sitten he eivät pääse rannikkoa myöten kumpaankaan suuntaan", selitti hän Joanille. "Ja vanha Sili panee kyllä koko kylänsä liikkeelle heitä takaa ajamaan."
Ison kellon kutsumina saapuivat Joanin tahitilaiset ensimmäisinä paikalle; heidän kiiltävät ruumiinsa ja huohottavat rintansa todistivat, että he olivat juosseet koko matkan. Muutamilla kauimpana työssä olevilla joukkueilla oli tunnin matka paikalle.
Sheldon ryhtyi aseistamaan Joanin miehiä ja jakelemaan ampumatarpeita ja käsirautoja. Adamu-Adam pantiin ladatuin kiväärein vartioimaan veneitä. Noa-Noa sai Matapuun avustamana toimekseen pitää huolta työjoukkioista niiden saapuessa paikalle, pitää miehiä hyvällä tuulella ja katsoa, etteivät hekin peloissaan rikkoisi sääntöjä. Muut viisi tahitilaista saivat jalan seurata Joania ja Sheldonia.
"Olenpa iloinen siitä, että saimme heidän salaisen asevarastonsa ajoissa kaivetuksi esiin kätköstään", sanoi Sheldon heidän ratsastaessaan veräjästä.
Sadan yardin päässä he kohtasivat kotiin palaavan työjoukkueen. Se oli
Kwaquen ryhmä, mutta Sheldon etsi turhaan päällysmiestä joukosta.
"Mitä tämä, miksi Kwaque ei ole mukana?" kysyi hän.
Epäselvää puheensorinaa kuului vastaukseksi joka suusta.
"Suu kiinni te kaikki!" käski Sheldon.
Hän puhui tylyn ankarasti eläytyen valkoisen miehen osaan, jonka on aina esiinnyttävä voimakkaana ja ylemmyytensä tuntevana.
"Babatani, puhu sinä!"
Babatani astui esiin ylpeänä erikoisasemastaan toverien joukossa.
"Gogoomy hän teki loppu Kwaquesta", selitti Babatani. "Hän otta häne pää ja juokse pois niin pirusti."
Lyhyesti ja ilman mielikuvituksen lentoa hän kertoi, miten murha oli tapahtunut, ja Sheldon ja Joan ratsastivat eteenpäin. Ruohistossa, jossa Joania vast'ikään oli ahdistettu, he tapasivat pienen kurttuisen miehen, jonka Joan oli ratsastanut kumoon. Hän kirskui ja irvisteli vanhaan tapaansa. Ratsu oli murskannut hänen toisen nilkkansa, ja sata yardia ryömittyään hän oli ymmärtänyt paon mahdottomaksi. Viimeinen työjoukkue, joka oli ollut raivaamassa maata aivan plantaasin rajalla, sai määräyksen kuljettaa hänet kotiin.
Mailin matkan päässä, missä karkulaisten jäljet kääntyivät suoraan pensaikkoihin päin, he löysivät Kwaquen ruumiin. Pää oli hakattu irti ruumiista ja viety pois, mutta Sheldon oli varma siitä, että ruumis oli Kwaquen. Hän oli ilmeisesti tehnyt vastarintaa, sillä paikalta, missä ruumis löytyi, lähti verisiä jälkiä.
Saavuttuaan tiheikköön heidän täytyi jättää hevoset. Papehara jätettiin niitä vartioimaan, sillä välin kuin Joan ja Sheldon muitten tahitilaisten seuraamina jatkoivat matkaa jalan. Polku kulki alaspäin rämeikön halki, jonka yli Berande-joki paikkapaikoin tulvi ja jossa murhamiesten punaiset jäljet yhtyivät krokotiilin jälkiin. Karkulaiset olivat ilmeisesti tavanneet pedon nukkumasta auringonpaisteessa ja viivytelleet tarpeeksi kauan ehtiäkseen hakata sen kappaleiksi. Tuossa haavoittunut mies oli istunut ja odottanut, kunnes muut olivat valmiit jatkamaan matkaa.
Tuntia myöhemmin, heidän kulkiessaan villisian polkua, Sheldon äkkiä pysähtyi. Veriset jäljet olivat päättyneet. Tahitilaiset ryntäsivät tiheikköön kummallekin puolelle tietä ja Utamin huudahdus ilmaisi pian heidän löytäneen jotain. Joan odotti, kunnes Sheldon palasi hänen luokseen.
"Se on Mauko", sanoi hän. "Kwaque oli haavoittanut häntä, ja hän ryömi tuonne kuolemaan. Nyt on siis kahden kohtalo tiedossamme. Mutta kymmenen on vielä jäljellä. Ettekö nyt usko saaneenne tästä tarpeeksi?"
Joan nyökäytti päätään.
"Ei tämä juuri ole miellyttävää", sanoi hän. "Palaan hevosten luo ja jään sinne teitä odottamaan."
"Mutta te ette voi lähteä yksin. Ottakaa kaksi miehistä mukaanne."
"Silloin jatkan mieluummin matkaa", sanoi Joan. "Olisi hullutusta heikentää takaa-ajojoukkoa, enkä minä ole ensinkään väsynyt."
Jäljet kääntyivät äkkiä oikealle, aivan kuin karkulaiset olisivat muuttaneet mieltä ja suunnanneet kulkunsa Balesunaa kohti. Mutta jäljet painuivat painumistaan oikealle ja lopulta näytti siltä, kuin ne olisivat aikoneet muodostaa silmukan, jonka solmukohta kaikesta päättäen oli sillä plantaasin rajalla, minne he olivat jättäneet hevoset. Heidän parhaillaan kulkiessaan tiheikössä, jossa ei mikään muu hievahtanutkaan kuin sametinhieno, kahdentoista tuuman pituinen perhonen, he kuulivat useita laukauksia.
"Kahdeksan", laski Joan. "Ja kaikki yhdestä aseesta. Se oli varmasti
Papehara."
He kiiruhtivat eteenpäin, mutta tullessaan paikalle he joutuivat ymmälle. Molemmat hevoset seisoivat paikoillaan liekaan sidottuina, ja Papehara kyykötti maassa rauhallisesti poltellen. Lähestyessään häntä Sheldon oli kompastua ruohikossa makaavaan ruumiiseen ja huomasi samassa toisenkin. Joan tunsi tämän. Se oli Cosse, Gogoomyn heimolainen, joka oli luvannut auringon laskettua ottaa kiinni Pirulle syötiksi aiotun sian.
"Huono onni, missie", tervehti Papehara pudistaen alakuloisesti päätään. "Vain kaksi. Minu ampu Gogoomy, mutta minu ampu ohi."
"Mutta te olette tappanut heidät", torui Joan. "Teidän pitää ottaa heidät kiinni elävinä."
Tahitilainen hymyili.
"Miten?" kysyi hän. "Minu tupakoi. Minu ajattele Tahiti ja leipäpuu ja hauska hyvä aika Bora-Boralla, Äkkiä, kas noin, kymmenen mies he juokse pensaikosta minu päälle. Joka mies häne ole pitkä veitsi. Gogoomy häne ole pitkä veitsi toinen käsi ja Kwaquen pää toinen käsi. Minu ei aika otta he kiinni elävänä. Minu ampu, helvetti minu ampu. Miten te otta elävänä kymmenen musta mies, kymmenen pitkä veitsi ja Kwaquen pää?"
Turhan hyökkäyksensä jälkeen karkulaiset olivat hajaantuneet eri suunnille, mutta ennen pitkää jäljet taas yhtyivät. Ne kulkivat nyt Berande-jokea kohti, jonka yli pakolaiset olivat kulkeneet selvästi aikoen piiloutua sen takana olevaan suureen mangrove-metsään.
"Meidän ei kannata mennä kauemmaksi", sanoi Sheldon. "Sili kyllä lähettää koko kylänsä heitä takaa-ajamaan. Hänen ohitseen he eivät koskaan pääse. Meidän on nyt vain vartioitava rannikkoa ja estettävä heitä pääsemästä takaisin plantaasin alueelle tuhoja tekemään. Kas niin, tuota minä juuri aavistinkin!"
Vastaisen rannan pensaitten varjossa lipui pieni kanootti vastavirtaa. Se kulki niin äänettömästi, että sitä olisi voinut luulla näköhäiriöksi. Kolme alastonta mustaihoista miestä meloi sitä eteenpäin ilman pienintäkään melua. Pitkävartisia, ohuita, luukärkisiä heittokeihäitä oli kanootin partaalla, ja viinellinen nuolia riippui joka miehen selässä. Näiden ihmismetsästäjäin tarkoilta silmiltä ei mikään jäänyt huomaamatta. He olivat ensiksi nähneet Sheldonin ja Joanin, mutta eivät mitenkään ilmaisseet sitä. Sillä kohtaa, missä Gogoomy seuralaisineen oli noussut virrasta, kanootti äkkiä pysähtyi, kääntyi ja katosi pimeimpään varjopaikkaan mangrove-puiden alle. Toinen ja kolmas kanootti tuli esiin alhaaltapäin mutkan takaa, liukui aavemaisesti karkulaisten ylimenopaikan kohdalle ja häipyi näkyvistä mangrove-puiden varjoon.
"Toivon, ettei tästä tule enää lisää tappamista", sanoi Joan heidän käännettyään hevosensa kotiinpäin.
"Sitä en juuri luule", vakuutti Sheldon. "Olen laatinut sopimukseni Sili-vanhuksen kanssa sellaiseen muotoon, että hän saa maksun ainoastaan elävistä vangeista, ja siksi hän tapaa olla hyvin varovainen."
XXIII.
Sanoma viidakoista.
Beranden karkulaisia ei koskaan ennen oltu näin innokkaasti ajettu takaa. Gogoomyn ja hänen toveriensa ilkityöt olivat olleet huonona esimerkkinä noille sadalleviidellekymmenelle vastapestatulle miehelle. Oli suunniteltu murhia, surmattu päällysmies ja rikottu työsopimus karkaamalla tiheikköihin. Sheldon näki, miten välttämätöntä oli opettaa vasta tulleille ihmissyöjille, että huonoa esimerkkiä oli turmiollista seurata, eikä hän antanut Sili'n levätä yöllä eikä päivällä. Itse hän tahitilaiset seuranaan miltei lakkaamatta risteili pensaikoissa ja antoi Joanin huolehtia plantaasista. Pohjoisessa Boucher oli hyvänä apuna ja pakotti karkulaiset kahdesti kääntymään takaisin heidän pyrkiessään rannikolle.
Mies miehen jälkeen karkulaiset joutuivat kiinni. Jo ensimmäinen ajojahti mangrove-rämeikön halki tuotti Sili'lle kaksi vankia. Heidän koettaessaan tehdä kaarroksen pohjoista kohti sai kolmas Boucher'n pyssystä haavan reiteensä. Hän laahusti hitaasti muiden jäljessä ja joutui Sili'n miesten käsiin. Kaikki kolme vankia asetettiin joka päivä pihamaalle raskaine kahleineen noille sadalleviidellekymmenelle punga-pungalaiselle opiksi ja ojennukseksi sekä selväksi osoitukseksi siitä, miten sen käy, joka seuraa huonoa esimerkkiä. Sitten pyydettiin "Minervasta", joka purjehti Beranden ohi matkalla Tulagiin, vene maihin, ja vangit lähetettiin vankilaan tuomiotaan odottamaan.
Viisi oli vielä vapaana, mutta heidän oli mahdoton päästä pujahtamaan pakoon. He eivät päässeet nurmikolle eivätkä hurjia bushmanneja peläten myöskään uskaltaneet tunkeutua liian syvälle sisämaahan. Jonkun ajan kuluttua yksi noista viidestä tuli vapaaehtoisesti antautumaan, ja Sheldon sai kuulla, että Gogoomy ja kaksi muuta olivat ainoat joukosta, jotka vielä olivat vapaina. Neljä heitä olisi pitänyt olla, mutta antautuneen miehen kertoman mukaan neljäs oli tapettu ja syöty. Saman kohtalon pelosta hänkin oli tullut takaisin. Hän oli kotoisin Malusta, Malaitan luoteisosasta, samoinkuin sekin, joka oli tullut syödyksi. Gogoomyn kaksi jäljelläolevaa kumppania olivat Port Adamsista. Mitä häneen itseensä tuli, sanoi mies tahtoneensa mieluummin saada tuomionsa ja rangaistuksensa hallitukselta kuin joutua toveriensa suuhun pensaikossa.
"Pian hyvin pian Gogoomy kai-kai minu", sanoi hän. "Minu sano, minu ei tahdo he kai-kai minu."
Kolmea päivää myöhemmin Sheldon vangitsi toisen Gogoomyn tovereista, joka oli menehtymäisillään kuumeeseen eikä kyennyt tekemään vastarintaa eikä juoksemaan pakoon. Samana päivänä Sili löysi toisen, joka oli samassa tilassa. Gogoomy oli nyt yksin, ja takaa-ajajien piirin supistuessa supistumistaan hänen ympärillään hän voitti pelkonsa ja suuntasi kulkunsa suoraan saaren keskustassa kohoavaa harjannetta kohti. Sheldon neljän tahitilaisen seuraamana ja Sili kolmekymmentä miestä muassaan seurasivat hänen jälkiään kymmenisen mailia aukeille ruohokentille, mutta sitten Sili'n ja hänen väkensä rohkeus petti. Sili tunnusti ettei hän eikä kukaan hänen heimonsa mies koskaan ennen ollut uskaltanut tulla näin syvälle sisämaahan ja kertoi Sheldonille opiksi ja huviksi mitä hirvittävimpiä juttuja bushmannien julmuudesta. Ennen muinoin, kertoi hän, he olivat tulleet ruohikoitten poikki ja hyökänneet rannikon alkuasukkaitten kimppuun, mutta valkoisten miesten tultua rannikolle he olivat pysytelleet sisämaassa varustuksissaan. Ei yksikään rannikon alkuasukas ollut nähnyt heitä sen jälkeen.
"Gogoomy pian kuole bushmannien luona", vakuutti hän Sheldonille. "Minu sano hän kuole pian, he kai-kai häne vallan kokonaan."
Ja niin retkikunta lähti paluumatkalle. Ei mikään voinut saada alkuasukkaita kulkemaan eteenpäin, ja Sheldon tiesi, että olisi ollut sulaa hulluutta jatkaa matkaa viiden miehen voimalla. Hän seisoi vyötäisiin ulottuvassa ruohikossa ja katsoi kaihomielin aaltoilevan ruohotasangon ja pehmeäviivaisten kukkuloitten takaa näkyvää Lion's Headia, valtavaa kalliohuippua, joka Guadalcanarin keskustasta kohosi taivasta kohti. Se oli jokaisen saaren rantaa pitkin purjehtivan merimiehen maantunnus, vuori, jolle valkoisen miehen jalka ei vielä koskaan ollut astunut.
Samana iltana päivällisen jälkeen Sheldonin ja Joanin pelatessa biljardia koira äkkiä haukahti pihamaalla ja Lalaperu, joka lähetettiin katsomaan, mitä oli tapahtunut, toi sisään uupuneen ja pölyttyneen alkuasukkaan, joka tahtoi puhua "ison valkoisen masterin" kanssa. Mies pyysi niin hartaasti, että Sheldon päästi hänet puheilleen, vaikka olikin jo myöhäinen ilta. Sheldon astui verannalle häntä tapaamaan ja ensi silmäykseltä nähdessään hänen laihat kasvonsa ja riutuneen ruumiinsa hän tiesi, että miehellä varmasti oli tärkeätä asiaa. Siitä huolimatta hän kysyi ankarasti:
"Mitä sinä tulet näin myöhään, kun aurinko on jo laskenut?"
"Minu Charley", mutisi mies puolustautuen väsyneellä äänellä. "Minu asu
Binussa."
"Vai niin — Binu-Charley? Mitä tahdot puhua minulle? Missä iso valkoinen master on?"
Joan ja Sheldon kuuntelivat yhdessä Binu-Charleyn kertomusta. Hän kuvaili Tudorin retkeä Balesunaa ylös: miten veneet oli kiskottu koskista ylös, miten he olivat kulkeneet jokea myöten, joka luikerteli ruohikoitten halki, miten valkoiset miehet lukemattomia kertoja olivat huuhtoneet hiekkaa kultaa etsien. Hän kertoi ensimmäisistä pienistä pyöreistä kukkuloista, viidakkopolkujen ihmishengen varalle viritetyistä ansoista, salahaudoista, joiden reunat ja pohja olivat täynnä teräviä keihäänkärkiä, ensimmäisistä heidän tapaamistaan bushmanneista, jotka eivät olleet koskaan nähneet tupakkaa eivätkä tunteneet polttamisen nautintoa, kiitteli heidän ystävällisyyttään, kertoi kuinka retkikunta sitten tunkeutui yhä lähemmäksi Lion's Headin rinteitä, kuinka valkoiset miehet kärsivät pensaikkohaavoista ja malariasta ja kuinka järjettömästi he luottivat bushmanneihin.
"Koko aika minu sano valkoinen master", kertoi hän, "minu sano: Se fella bushman se katso häne silmällä. Hän tietä paljon, hyvin paljon. Kun teillä on pyssy, se bushman on hyvä, hyvin hyvä ystävä. Koko aika hän katso tarkasti häne silmällä. Kun teillä ei ole pyssy, silloin se bushman lyö teiltä pää poikki. Hän kai-kai teidät kokonaan!"
Mutta bushmannit olivat olleet vielä kärsivällisempiä kuin valkoihoiset. Viikkoja oli vierinyt eikä mitään väkivaltaisuuksia ollut tapahtunut. Bushmannit tulivat yhä suuremmissa laumoissa valkoisten leiriin ja toivat aina lahjaksi syötäviä juuria, sikoja ja lintuja, villejä hedelmiä ja vihanneksia. Aina kun kullanetsijät siirsivät leiriään, bushmannit tarjoutuivat kantamaan tavaroita. Ja valkoiset miehet kävivät yhä huolettomammiksi. He eivät enää viitsineet olla varuillaan eivätkä kantaa pyssyä ja patruunavyötä muassaan, vaan alkoivat jättää aseensa leiriin lähtiessään kullanhakuun.
"Minu puhu koko aika iso valkoinen master, että hän katso tarkasti häne silmällä. Ja valkoinen master hän teke iso nauru, sano Binu-Charley aina sama pikku pikku lapsi — he sano minu ole pikku pikku lapsi."
Sitten eräänä aamuna Binu-Charley huomasi naisten ja lasten kadonneen. Tudor makasi juuri silloin kuumehoureissa heidän entisellä leiripaikallaan, viiden mailin päässä pääleiristä, joka oli siirretty nykyiseen paikkaansa, jotta retkikunta voisi tutkia eräitä kvartsiksi epäiltyjä kerrostumia. Binu-Charley oli kummankin leirin keskivälillä, kun naisten ja lasten katoaminen alkoi häntä epäilyttää.
"Minu ajattele", sanoi hän, "minu ajattele kovin. Monta musta Mary, monta pikku lapsi kulke iso pitkä matka. Mikä syy? Minu tietä, iso hyvin iso meteli tule pian. Minu pelkä kovin, minu pelkä. Minu juokse. Minu juokse pian."
Hän oli heittänyt tajuttomana makaavan Tudorin olalleen ja kantanut häntä mailin matkan takaisinpäin samaa tietä, jota he olivat tulleet. Siitä hän oli poikennut uudelle syrjätielle, kantanut taakkaansa neljännesmailin verran tiheimpään pensaikkoon ja piilottanut hänet isoon banian-puuhun. Palatessaan leiriin pelastaakseen jos mahdollista pyssyt ja matkavarusteet Binu-Charley oli nähnyt joukon bushmanneja kulkevan heidän tietään ja piiloutunut pensaikkoon. Siinä istuessaan hän oli kuullut kaksi laukausta leirin suunnalta. Muuta hän ei tietänyt. Hän ei ollut nähnyt valkoisia miehiä sen jälkeen eikä myöskään ollut uskaltanut lähestyä heidän vanhaa leiriänsä. Hän oli palannut Tudorin luo ja oleillut hänen kanssaan piilopaikassaan viikkokauden eläen villeillä hedelmillä ja muutamilla kyyhkysillä ja papukaijoilla, jotka hänen oli onnistunut ampua kaaripyssyllä. Sitten hän oli tullut Berandelle tuomaan uutisia. Hän kertoi, että Tudor oli hyvin sairas, makasi päiväkausia yhtä mittaa tainnoksissa ja oli tajuissaankin ollessaan hyvin heikko.
"Miksi et tapa valkoista masteria?" kysyi Joan. "Hänellä on hyvä pyssy, paljon kangasta, paljon tupakkaa, monta veistä ja kaksi pikkupyssyä, jotka ampuvat nopeasti pom-pom-pom — niin juuri."
Mustaihoinen hymyili ovelasti.
"Minu ymmärtä se asia. Jos minu tappa se valkoinen master, niin iso joukko valkoinen master tule Binuun ja olla niin helvetin vihainen ja sano: 'Mikä tämä pyssy merkitse?' Jaa, ne tappa Binu-Charley kokonaan. Paljo valkoinen master, paljo vihainen. Jos minu ei tappa häne, niin hän anta minu paljo tupakka, paljo kangas, paljo kaikki hyvin paljo."