"Meillä on vain yksi mahdollisuus", sanoi Sheldon Joanille.
Tämä rummutti sormillaan pöytää ja odotti, sillävälin kuin Binu-Charley tuijotti häneen väsyneesti, silmää räpäyttämättä.
"Lähden aikaisin huomisaamuna", jatkoi Sheldon.
"Me lähdemme", oikaisi Joan. "Minä saan tahitilaisistani irti kaksi kertaa niin paljon kuin te, ja sitäpaitsi valkoihoisen ei koskaan pidä yksin antautua sellaisiin seikkailuihin."
Sheldon kohautti olkapäitään merkiksi siitä, että hän alistui, vaikk'ei ollutkaan samaa mieltä. Hän tiesi, että olisi ollut turha vaiva ryhtyä väittelemään Joanin kanssa, ja lohduttautui ajattelemalla, että taivas ties mihin seikkailuihin hän voisi antautua, jos jäisi viikoksi yksin Berandelle. Hän löi kätensä yhteen, ja seuraavan neljännestunnin ajan palvelijat saivat viedä sanomia parakkeihin. Eräs miehistä lähetettiin Balesunan kylään pyytämään vanhaa Sili'ä viipymättä saapumaan paikalle. Valaanpyyntivene miehitettiin ja lähetettiin viemään Boucher'lle sanaa, että hänen tuli heti lähteä Berandelle. Tahitilaisille jaettiin ampumatarpeita ja varastosta otettiin säilykkeitä muutaman päivän eväiksi. Viaburi kävi kalmankalpeaksi kuullessaan, että hänen tuli seurata retkikuntaa, ja kaikkien ihmeeksi Lalaperu vapaaehtoisesti tarjoutui lähtemään hänen sijastaan.
Sili saapui ylpeänä arvostaan, jota todisti sekin, että Beranden suuri herra kutsui hänet öiseen aikaan neuvotteluihin, ja varmana päätöksessään, ettei suostuisi astumaan tuumaakaan pelättyjen bushmannien alueelle. Hän sanoi, että jos hänen mieltään olisi kysytty silloin kun kullanetsijät lähtivät matkaan, niin hän olisi voinut edeltäpäin kertoa heidän surkean loppunsa. Vain yksi kohtalo odotti jokaista, joka uskalsi lähteä bushmannien maille: joutua alkuasukkaitten ruoaksi. Ja edelleen hän tahtoi sanoa, vaikk'ei häneltä oltu kysyttykään, että jos Sheldon aikoi lähteä pensaikkoihin, niin hänkin tulisi syödyksi.
Sheldon kutsui paikalle erään päällysmiehistä ja pyysi häntä valitsemaan kymmenen kookkainta, parasta ja voimakkainta Punga-Pungan miestä.
"Ei rannikon asukkaita", varoitti Sheldon, "vaan sisämaan miehiä, heillä on vahvat jalat. Pojat eivät tunne pyssyä, ja se ei ole hyvä. Tuokaa vahvoja miehiä, jotka osaavat ampua."
Valiomiehiä olivatkin ne kymmenen, jotka astelivat verannalle ja seisoivat siinä lyhtyjen valossa. Heidän paksut, jäntereiset säärensä osoittivat heidän olevan sisämaalaisia. Jokaisella oli pitkäaikainen kokemus pensaikkotaistelussa, useimmilla oli luodin tai keihään jälkiä ruumiissaan, ja kaikki olivat hurjia ilosta saadessaan jättää plantaasityön ikävän yksitoikkoisuuden ja päästessään tapporetkille. Tappaminen oli heidän synnynnäinen kutsumuksensa eikä suinkaan ruohon niittäminen, ja vaikka he eivät olisikaan uskaltaneet yksin tunkeutua Guadalcanarin pensaikkoihin, niin he Sheldonin kaltaisen valkoisen miehen turvissa ja sellainen valkoinen Mary mukanaan, millaiseksi he tunsivat Joanin, saattoivat rauhallisina odottaa retkestä paljon nautintoa ja iloa. Sitäpaitsi suuri herra oli heille kertonut, että nuo kahdeksan tahitilaisjättiläistä lähtisivät mukaan.
Punga-Pungan vapaaehtoiset seisoivat siinä säihkyvin silmin ja kasvojaan väännellen, alastoman ruumiin ainoana verhona kapeat vyöt ja hirvittävät helyt koristuksenaan. Jokaisen nenässä riippui litteä kilpikonnanluinen rengas, ja jokaisella oli savipiippu joko pistettynä korvalehden läpi tai helmistä tehdyn käsivarsirenkaan ja käsivarren väliin. Kaksi upeata villisian torahammasta koristi erään rintaa. Toisen rinnalla riippui suunnattoman suuri kiilloitetusta simpukankuoresta veistetty pyöreä laatta.
"Tulee kova tappelu", ilmoitti Sheldon heille lopuksi.
He irvistelivät ja astuivat tyytyväisinä jalalta toiselle.
"Ehkä bushmanni tekee teistä kai-kaita", sanoi Sheldon vielä.
"Ei pelkoa", vastasi heidän puhemiehensä, muuan Kugu, roteva, paksuhuulinen, etiooppialaisen näköinen mies. "Kukaties Punga-Pungan mies kai-hai bushmannin."
Sheldon pudisti nauraen päätään ja päästi heidät menemään, minkä jälkeen hän lähti varastohuoneeseen etsimään pientä suojatelttaa Joania varten.
XXIV.
Sisämaassa.
Peloittavan näköinen oli se joukkue, joka seuraavana aamuna auringon noustessa lähti kanooteissa ja pikkuveneissä matkaan Berandelta. Siihen kuuluivat paitsi Joania ja Sheldonia Binu-Charley ja Lalaperu, kahdeksan tahitilaista, kymmenen Punga-Pungan miestä, jotka kaikki ilokseen ja ylpeydekseen olivat saaneet kiiltävät, uudenaikaiset pyssyt. Lisäksi oli joukossa kaksi plantaasin venemiehistöistä, kuusi miestä kumpaisessakin. Näiden ei kuitenkaan pitänyt tulla Carlia edemmäksi, missä vesitie päättyi ja missä heidän tuli odottaa veneinensä. Boucher jäi Berandelle pitämään huolta plantaasista.
Kello yhdentoista aikaan aamupäivällä retkikunta saapui Binuun, jossa parisenkymmentä taloa oli ryhmässä joen rannalla. Siellä heihin liittyi neljäkymmentä binulaista, jotka olivat keihäin ja nuolin asestetut ja kirskuivat ja irvistelivät ihastuksesta nähdessään sotaisen joukon. Pitkien suvantojen jälkeen virran juoksu alkoi käydä vuolaammaksi, ja matka edistyi hitaammin ja vaivalloisemmin. Balesuna oli useilta kohdin matalakin, ja tuontuostakin raskaasti kuormitetut veneet tarttuivat pohjaan, jolloin ne oli puoleksi nostettava matalan kohdan yli. Paikka-paikoin sulkivat kapean joen yli kaatuneet puunrungot tien, ja veneet ja kanootit täytyi kantaa rantaa myöten esteitten ohitse. Yön tullen he ehtivät Carliin tyydytyksekseen tietoisina siitä, että olivat suorittaneet yhtenä päivänä matkan, joka Tudorin retkikunnalta oli vaatinut kaksi päivää.
Tänne Carliin — he olivat nyt puolitiessä ruohikon poikki — jätettiin seuraavana aamuna venemiehistöt ja suurin osa binulaisia. Uskaliaimmat heistä kulkivat vielä vajaan mailin eteenpäin, mutta pötkivät sitten juoksujalkaa takaisin. Binu-Charley kulki kuitenkin edelleen joukon etunenässä ohjaten sitä kukkuloille päin, samaa tietä, jota Tudor ja hänen miehensä muutamia viikkoja sitten olivat kulkeneet. Asettuessaan toisena iltana leiriin he jo olivat ehtineet ylätasangolle ja kauas troopilliseen pensaikkoon. Kolmantena päivänä he kulkivat bushmannien teitä — kapeita polkuja, joita täytyi astua peräkkäin ja jotka kiertelivät ja kaartelivat tiheän aarniometsän varjossa. Maa oli rehevää ja kosteata, ja miltei täydellinen hiljaisuus vallitsi metsässä; vain silloin tällöin kyyhkynen kukersi tai lumivalkea papukaija päästi ilmoille karkean naurunsa vaivalloisesti lentäessään.
Keskellä aamupäivää sattui täällä metsässä ensimmäinen onnettomuus. Binu-Charley oli hetkiseksi jäänyt jälkijoukkoon ja Kugu, sama punga-pungalainen, joka oli kerskaillut syövänsä bushmannit suuhunsa, kulki etumaisena. Joan ja Sheldon kuulivat jousenjänteen suhahduksen ja näkivät Kugun ojentavan kätensä, pudottavan pyssynsä, horjahtavan eteenpäin ja vaipuvan käsilleen ja polvilleen. Hänen paljaitten hartioittensa välissä alhaalla vasemmalla näkyi nuolen luukärki, joka oli lävistänyt hänen ruumiinsa. Ladatut pyssyt olivat valmiina ampumaan joka suunnalle, ja kaikki odottivat hermostuneesti, mitä seuraisi. Mutta ei risahdustakaan, ei pienintäkään liikettä ollut huomattavissa, ei mitään muuta kuin kostea, painostava hiljaisuus.
"Bushman ei lakkaa", huudahti Binu-Charley, ja useampi kuin yksi joukosta säpsähti kuullessaan hänen äänensä. "Aina sama kirottu ruma juttu. Tuo Kugu ei näe enää häne silmällä. Hän ei tiedä ei mitään." Kugun käsivarret olivat koukistuneet hänen alleen, ja hän makasi vavahdellen siinä mihin oli kaatunut. Juuri kun Binu-Charley tuli paikalleen joukon etunenään, haavoittunut heitti henkensä; ruumis vavahti vielä viimeisen kerran ja jäi hiljaa makaamaan.
"Suoraan läpi sydämen", sanoi Sheldon toimitettuaan tutkimuksensa. "Se tuli varmaan jonkinlaisesta vipulaitteesta."
Hän huomasi Joanin kalpeiden kasvojen jännittyneen ilmeen ja näki hänen suurin silmin tuijottavan maassa makaavaan ruumiiseen, joka hetki sitten oli ollut elävä ihminen.
"Minä pestasin hänet itse", sanoi hän kuiskaten. "Hän tuli rannikolle sisämaasta Punga-Pungaan ja suoraa päätä 'Marthaan' ja tarjoutui pestattavaksi. Ja minä olin hänestä niin ylpeä. Hän oli ensimmäinen…"
"Peijakas! Katso tämä", keskeytti Binu-Charley työntäen syrjään metsäpolun lehväseinämää, jonka takaa tuli näkyviin jousi niin valtava, ettei ainoakaan bushmanni olisi yksin jaksanut sitä jännittää.
Binulainen tutki ansan koneiston, löysi pensaaseen kätketyn laukaisulangan, joka Kugun jalan kosketuksesta oli saanut kireälle jännitetyn jousen laukeamaan.
He olivat syvällä aarniometsässä. Kolkko hämärä vallitsi, sillä ei yksikään auringon säde sattumaltakaan päässyt tunkeutumaan paksun lehti- ja liaanikatoksen lävitse, jonka alla he kulkivat. Tahitilaiset tunsivat ilmeisesti pyhää kammoa paikan hiljaisuutta ja pimeyttä ja äskeistä salaperäistä tapahtumaa kohtaan, mutta osoittivat juroa pelottomuutta ja tahtoivat jatkaa matkaa. Punga-pungalaiset sen sijaan eivät olleet millänsäkään. He olivat itse bushmanneja ja tottuneita tähän salaiseen sodankäyntiin, vaikka heidän metsissään olivatkin toiset keksinnöt käytännössä kuin täällä. Syvimmin tapaus oli vaikuttanut Joaniin ja Sheldoniin, mutta valkoihoisina heidän ei arveltu antavan mitään valtaa mielessään jokapäiväisille mielenliikutuksille ja heidän velvollisuutensa oli suhtautua kaikkeen välinpitämättömällä ylemmyydentunnolla, kuten hallitsevan rodun sopi.
Heidän jälleen lähtiessään liikkeelle Binu-Charley taas otti johdon käsiinsä, ja hänen tarkka katseensa keksi toisen piilostaan väijyvän ansan toisensa jälkeen. Itse tiekin oli täynnänsä loukkauskiviä, joista tärkeimpiä olivat viekkaasti piiloitetut tunkeilevien vieraitten paljaihin jalkoihin pistävät okaat. Kerran iltapäivällä Binu-Charley oli vähällä pudota tien alle kaivettuun piikkireunaiseen ja -pohjaiseen kuoppaan. Silloin tällöin koko joukko sai pysähtyä odottamaan, kun Binu-Charley tutki epäilyttäviä taipaleita. Joskus hänen täytyi poiketa tieltä ja ryömiä ja kiipeillä viidakon halki päästäkseen lähestymään ansoja takaapäin. Kerran eräs jousi hänen varovaisuudestaan huolimatta laukesi Ja nuoli hipaisi erään tiellä odottavan punga-pungalaisen olkaa.
He tulivat tienhaaraan, jossa pieni syrjäpolku yhtyi isompaan tiehen.
Sheldon pysähtyi ja kysyi Binu-Charleyltä, tiesikö hän minne se vei.
"Iso puutarha siellä pieni matka hyvin pieni", oli vastaus. "AlL right, te tahto mene katso sitä."
"Hiljaa!" varoitti hän hetkisen kuluttua. "Hyvin lähellä se puutarha.
Joku bushman siellä, me ota häne kiinni."
Heidän hiivittyään vielä kappaleen matkaa eteenpäin ja kurkisteltuaan edessään leviävälle metsänaukeamalle Binu-Charley viittasi Sheldonia varovaisesti lähestymään. Joan hiipi hänen vieressään, ja he katsoivat yht'aikaa. Aukeama oli ainakin puolen acren laajuinen ja huolellisesti aidattu, jotteivät villisiat pääsisi sitä turmelemaan. Meloni- ja banaanipuitten hedelmät olivat juuri kypsymäisillään ja niiden alla maassa kasvoi makeita perunoita ja jams-juuria. Aukeaman laidassa oli pieni seinätön, vain sateensuojaksi kelpaava ruokomaja. Sen edustalla istui laiha, parrakas bushmanni kyyristyneenä tulen ääreen. Tuli savusi kovasti, ja savupatsaan keskelle oli ripustettu pyöreä, tumma esine. Bushmanni oli ilmeisesti syventynyt mietiskelyyn, johon tuo esine oli antanut aiheen.
Sheldon varoitti joukkoaan ampumasta, ellei näyttäisi siltä kuin miehen onnistuisi paeta, ja viittasi Punga-Pungan miehiä lähestymään. Joan hymyili hänelle hyväksyvästi. Tässä olivat pääkallonpyytäjät vastatusten. Mustat astuivat äänettömästi paikoilleen, jotka olivat niin valitut, että he yht'aikaa voivat hyökätä aukealle. Heidän kasvonsa olivat tuimat ja vakavat, heidän silmistään loisti hehkuva haltioituminen, joka oli heidät vallannut. Sillä tämä oli elämää, tämä leikki elämästä ja kuolemasta, heidän mielestään ainoata leikkiä, joka sopi miehelle, joskin he leikkivät sitä alhaisella ja pelkurimaisella tavalla, surmasivat takaapäin metsän pimennoissa ja harvoin tulivat päivänvaloon.
Sheldon antoi heille kuiskaten merkin, ja kaikki kymmenen — Binu-Charley oli näet heidän joukossaan — hypähtivät eteenpäin. Bushmannin herkät korvat varoittivat häntä vaarasta, ja hän karkasi jaloilleen jousi ja nuoli kädessä; asetti nuolen uraan ja jännitti jousen, ennenkuin vielä oli seisoallaankaan. Mies, jota hän tähtäsi, väisti nuolen tieltä, ja ennenkuin hän ehti ampua uudestaan, hänen vihollisensa olivat hänen kimpussaan. He kierittivät häntä pari kertaa ympäri maassa ja kiskoivat hänet sitten aseista riisuttuna ja avuttomana jaloilleen.
"Mitä, hänhän on aivan kuin muinainen babylonialainen!" huudahti Joan häntä katsellen. "Hän on assyrialainen, foinikialainen! Katsokaa tuota suoraa nenää, noita kapeita kasvoja, noita poskipäitä — ja tuota kaltevaa, soikeaa otsaa ja partaa ja silmiä!"
"Entä noita kippurahiuksia sitten", nauroi Sheldon.
Bushmanni oli hirvittävän kuolemanpelon vallassa. Sen mukaan mitä hän elämästä tiesi, ei hänellä voinut olla muuta odotettavissa kuin kuolema. Mutta hän ei kuitenkaan painunut tomuun heidän eteensä, vaan vastasi heidän katseihinsa jonkinlainen itsetyytyväinen ilme kasvoissaan. Viimein hänen katseensa pysähtyi Joaniin, ensimmäiseen valkoiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt.
"Hei, tämä bushman on kai-kainut se mies!" huudahti Binu-Charley äkkiä.
Hänen sanansa kuuluivat niin käsittämättömiltä, että Joan äkkiä käännähti katsomaan, mikä oli herättänyt hänen huomionsa — ja näki aivan silmäinsä edessä Gogoomyn. Ainakin Gogoomyn pään — se se oli tuo tumma esine, jonka he olivat nähneet riippuvan savussa. Se oli vielä aivan näköisensä, savustus oli vast'ikään alkanut, ja vaikka silmät olivat ummessa, saattoi Joan tuossa hirvittävässä kappaleessa, joka heilahteli savupyörteessä, vielä huomata kaiken sen juron kauneuden ja eläimellisen voiman, jonka hän kerran oli niissä pannut merkille.
Joanin kauhu ei vähentynyt hänen nähdessään miten punga-pungalaiset suhtautuivat asiaan. He olivat silmänräpäyksessä tunteneet pään ja samassa purskahtaneet sydämelliseen nauruun, jonka jälkeen he kimakoilla äänillään olivat alkaneet lausua toisilleen ajatuksiaan näyn johdosta. Gogoomyn loppu oli heistä hauska pila. Hänen karkausyrityksensä oli käynyt hullusti. Hän oli leikkinyt leikin loppuun ja hävinnyt. Ja mikä olisi ollut lystikkäämpää kuin että bushmannit sitten söivät hänet suuhunsa? Tämä oli hauskin tapahtuma, mikä moniin aikoihin oli heille sattunut. Eikä se heidän mielestään ollut missään suhteessa tavaton eikä oudostuttava. Gogoomy oli kulkenut bushmannin elämänkierroksen päästä päähän. Hän oli itse katkonut päitä, ja nyt toiset olivat ottaneet hänen päänsä. Hän oli syönyt ihmisiä ja lopulta itse joutunut ihmissyöjien käsiin.
Punga-pungalaisten nauru vaikeni, ja he katselivat näytelmää kiiluvin silmin ja ahnein ilmein. Tahitilaisista näky sitävastoin oli ilmeisesti vastenmielinen, ja Adamu-Adam pudisti hitaasti päätään ja murahteli ilmaisten siten inhoaan. Joan oli ärtynyt. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta kummassakin poskessa paloivat punaiset täplät. Vastenmielisyys oli väistynyt vihan tieltä, ja hän oli ilmeisesti kostonhimoisella tuulella.
Sheldon naurahti.
"Ei teidän kannata olla vihainen", sanoi hän. "Älkää unohtako, että hän katkaisi Kwaquen pään ja söi toverinsa, joka oli karannut hänen kanssaan. Sitäpaitsi hän oli syntynyt tähän kohtaloon. Hänet syötiin samasta kaukalosta, josta hän itse oli syönyt."
Joan katsahti häneen, ja hänen vapisevat huulensa avautuivat vastatakseen.
"Älkääkä unohtako", lisäsi Sheldon, "että hän oli päällikön poika ja että hänen port-adamsilaiset heimolaisensa epäilemättä tahtovat saada valkoisen miehen pään korvaukseksi."
"Tämä on kaikki niin hirmuista ja niin naurettavaa", sanoi Joan viimein.
"Ja niin — romanttista", jatkoi Sheldon ovelasti.
Joan ei vastannut, vaan kääntyi poispäin, mutta Sheldon tiesi, että nuoli oli osunut.
"Tämä mies olla sairas, häne vatsa käy ympäri", sanoi Binu-Charley osoittaen punga-pungalaista, jonka olkapäätä nuoli tuntia aikaisemmin oli raapaissut.
Mies istui maassa ja valitteli käsivarret koukistettujen polvien ympäri kiedottuina, pää riipuksissa ja tuskissaan huojuen edestakaisin. Myrkytystä peläten Sheldon oli heti avannut haavan ja ruiskuttanut siihen puhdistavaa ainetta, mutta varokeinosta huolimatta olka pöhöttyi nopeasti.
"Viemme hänet Tudorin piilopaikkaan", sanoi Joan. "Kävely pitää hänen verensä liikkeellä ja hajoittaa myrkyn. Adamu-Adam, pidä huoli tästä miehestä. Ehkä hän tahtoo nukkua. Silloin sinä ravistat hänet hereille. Jos hän nukkuu, niin hän kuolee."
He edistyivät nyt nopeammin, sillä Binu-Charley asetti vangitun bushmannin edelleen ja pakotti hänet puhdistamaan polun ansoista. Kerran tien tehdessä äkkimutkan, jossa miehen olka ei voinut olla hipaisematta lehväseinämää, bushmanni hyvin huolellisesti työnsi lehvät syrjään ja paljasti teräväkärkisen peitsen, joka oli niin asetettu, että ohikulkijan täytyi saada ainakin ilkeä naarmu.
"Helkutti", sanoi Binu-Charley, "tämä kärki olla paha."
Hän otti peitsen käteensä, tutki sitä tarkasti ja teki äkkiä kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut pistää sillä bushmannia rintaan. Hän teki sen vain leikillään, mutta bushmanni hypähti kauhistuneena taaksepäin. Ase oli epäilemättä myrkytetty, ja tämän jälkeen Binu-Charley kantoi sitä uhkaavasti bushmannin selän takana.
Aurinko laski lännessä kohoavan mahtavan vuorenhuipun taakse, ja metsässä syntyi aikainen, kauan kestävä hämärä. Retkikunta jatkoi vaivalloista vaellustaan tässä turman metsässä, tässä kammottavan salaperäisyyden, nopean, äänettömän ja kaamean kuoleman, eläimellisen intohimon, alhaisen vaiston, vielä alkulimassa rypevän ihmiselämän, rappeutuneen ja rajattoman raakalaisuuden tyyssijassa. Ei ainoakaan tuulenhenkäys antanut eloa synkälle hiljaisuudelle, ja ilma oli ummehtunut, kostea ja tukahduttavan kuuma. Hiki tihkui lakkaamatta matkamiesten ruumiista, ja heidän sieraimissaan tuntui mätänevien kasvien ja mustan, hedelmällisyyttään kihelmöivän mullan raskas tuoksu.
Binu-Charleyn osoittamalla paikalla he kääntyivät syrjään polulta, jota olivat kulkeneet, ja tulivat milloin ryömien nelinkontin kosteassa, mustassa sohjossa, milloin pujahdellen ja kiipeillen tiheikköjen läpi kymmenkunta jalkaa maanpinnan yläpuolella suunnattoman suuren banian-puun luo. Se oli puolen acren laajuinen ja muodosti aarniometsän syvyyteen oman tiheikkönsä, vielä läpipääsemättömämmän kuin muu metsä. Sen synkästä pimennosta kuului särkynyt, laulava miehen ääni.
"Kuulkaa, iso master ei vielä kuollut."
Laulu taukosi, ja heikko ääni kysyi sisältä: "Kuka siellä?" Joan vastasi, ja sitten ääni selitti:
"Minä en houraile. Lauloin pysyäkseni jommoisellakin tuulella. Onko teillä mitään syötävää?"
Muutaman minuutin kuluttua sairas makasi peitteihin käärittynä, miehet rakensivat nuotioita ja kantoivat vettä, Joanin teltta pystytettiin, ja Lalaperu tutki myttyjä ja avasi säilykeastioita. Tudor oli voittanut kuumeen ja oli paranemaan päin, mutta yhä vielä peloittavan voimaton ja nälkään nääntymäisillään. Hänen kasvonsa olivat niin pöhöttyneet moskiitonpuremista, että häntä oli mahdoton tuntea, ja vain todennäköisyyssyyt saivat heidät uskomaan tavanneensa oikean miehen. Joanilla oli voiteita muassaan, ja ennen niiden käyttöä hän hautoi pöhöttyneitä kasvoja kuumilla kääreillä. Sheldon, jonka täytyi valvoa leirin pystyttämistä ja yön valmistelutoimia, katsoi hänen puuhailuaan ja kärsi mustasukkaisuuden tuskia joka kerta nähdessään hänen käsiensä koskettavan Tudorin kasvoja ja ruumista. Sairaanhoitajattaren tehtävissään nuo kädet eivät hänestä tuntuneetkaan pojan käsiltä, sen Joanin käsiltä, joka vihan liekit kalpeilla poskillaan oli katsellut Gogoomyn päätä. Nyt nuo kädet olivat naisen, ja Sheldon hymyili itselleen keksiessään, että hän jonakin yönä nukkuisi ilman moskiittoverkkoa, jotta Joan aamulla hautoisi hänenkin kasvojaan.
XXV.
Pääkallonpyytäjät.
Illalla oli jo päätetty, mihin aamulla oli ryhdyttävä. Tudorin piti jäädä piilopaikkaansa kokoamaan voimia, sillävälin kuin retkikunta jatkoi matkaansa. Heikko toivo, että he voisivat pelastaa yhdenkään Tudorin kumppaneista, sai Joanin päättäväisesti pyrkimään eteenpäin, ja sekä Sheldon että Tudor koettivat turhaan taivuttaa häntä jäämään banian-puun suojaan Sheldonin jatkaessa etsintää. Adamu-Adamin ja Arahun piti jäädä Tudorin luo vartioimaan, viimeksimainitun kipeän jalkansa vuoksi, hän oli näet astunut bushmannien tielle piilottamaan okaan. Bushmannien käyttämä myrkky oli ilmeisesti hitaasti vaikuttavaa ja verraten heikkoa, sillä haavoittunut punga-pungalainen oli vielä hengissä ja vaikka hänen olkansa vielä olikin paisuksissa, niin oli polte kuitenkin jo alkanut vaimeta. Hänkin jäi Tudorin luo.
Binu-Charley näytti tietä, välillisesti tosin, sillä myrkytettyä peistä hyväkseen käyttäen hän ajoi bushmannivankia edellään. Polku kulki vieläkin kostean, mätänevän tiheikön läpi, ja he tiesivät, ettei kylää ollut odotettavissa ennenkuin maa alkoi yletä. He ponnistelivat hengästyneinä ja hikisinä eteenpäin kosteassa, liikkumattomassa ilmassa, vajonneina villin, rehevän kasvullisuuden mereen. Kaikkialla estivät puitten valtavat juuret heidän kulkuaan, ja toisiinsa takertuneet köynnöskasvit, paksut kuin miehen käsivarsi, heittelehtivät toiselta korkealta oksalta toiselle tai riippuivat äärettöminä sotkuisina vyyhteinä kuin hirvittävät käärmeet. Oli mehevävartisia kasveja, joiden lehdet olivat isommat kuin miehen ruumis ja joiden koko hikinen pinta höyrysi. Siellä täällä kalliosaaria muistuttavat viikunapuut työnsivät muun hillittömän kasvullisuuden syrjään muodostaen pylväistöjä ja käytäviä, joihin päivänvalo ei päässyt tunkeutumaan ja joissa alituinen keskiyön pimeys vallitsi. Puunkaltaiset saniaiset ja sammalet ja lukemattomat muut loiskasvit taistelivat loistavaväristen sienien kanssa elämisenmahdollisuuksista, ja itse ilmakin tuntui tarjoavan tukea hennon satumaisille köynnöskasveille, jotka olivat keveitä ja hienoja kuin timanttiusva ja joiden pienen pienet kukkaset helähdellen värisivät. Sairaalloiset, kalpeankellertävät ja helakanpunaiset kämmekkäät loistivat kultaisessa auringonpaisteessa, joka pisaroittain pujottelihe katoksen läpi. Salaperäinen, pahaenteinen oli tämä metsä, hiljaisuuden ruumishuone. Mikään muu ei siinä liikkunut kuin omituiset, pienet linnut, joiden omituisuus teki salaperäisyyden vieläkin syvemmäksi, ne kun lensivät äänettömästi, laulamatta, visertämättä ja olivat himmeätäpläisine siipineen aivan kuin kämmekkäitä, sairauden ja riutumisen liiteleviä kukkasia.
He huomasivat hänet äkkiarvaamatta istumassa viisitoista jalkaa maasta polun yläpuolella, monihaaraisen puun oksalla. He näkivät hänet kaikki, kun hän varjon tavoin heittäytyi puusta alastomana kuin maailmaan syntyessään, putosi joustavasti, koukistetuin polvin maahan ja kiiti kuin varjo polkua eteenpäin. Heidän oli vaikea käsittää, että hän oli ihminen, sillä hän näytti enemmän satuolennolta, pensaikon hengeltä, metsän haltialta. Binu-Charley oli ainoa, joka ei joutunut ymmälle. Vangin pään ylitse hän lennätti myrkytetyn peitsensä pakenevaa olentoa kohti. Heitto oli suurenmoinen ja hyvin tähdätty, mutta varjo hypähti ja keihäs lensi häntä laisinkaan vahingoittamatta hänen jalkojensa välitse maahan. Mutta samassa hän kuitenkin kompastui siihen ja kaatui. Ennenkuin hän ehti nousta jaloilleen, oli Binu-Charley hänen kimpussaan ja tarttui hänen lumivalkoiseen tukkaansa. Hän oli vielä nuori mies ja lisäksi aika keikari; kasvot olivat hiilellä mustatut, hiukset tuhkalla valkeiksi jauhoitetut, nenän läpi oli pistetty äsken irtileikattu villisian häntä, ja kaksi samanlaista riippui korvissa. Muita koristeita hänellä ei ollutkaan, lukuunottamatta ihmisen sormiluista tehtyä kaulanauhaa. Nähdessään heidän toisen vankinsa hän alkoi kirkua valittavalla, kimakalla äänellä, rypisteli silmäkulmiaan ja tuijotti ynseillä villieläimen silmillään. Hänet sijoitettiin joukon keskustaan, jossa muuan punga-pungalainen kuljetti häntä vitsaköydestä.
Polku alkoi nyt vähitellen nousta pensaikosta ylävämmille maille, painui tosin silloin tällöin hetteisiin, joissa epäterveellinen kasvullisuus rehevöi, mutta nousi kuitenkin nousemistaan kaveten pyöreitten, miltei huomaamattomien kukkuloiden ja jyrkkien selänteiden ja kallioiden yli, missä metsä harveni ja sinisiä pilkkuja alkoi näkyä päitten päällä.
"Pian me pysähty", sanoi Binu-Charley varoittaen.
Ennenkuin hän vielä oli puhunut loppuun, kuului korkealta heidän päittensä yläpuolelta kylärummun kumeasti kaikuva räminä. Mutta lyönnit seurasivat toisiaan hitaasti eikä ääni ilmaissut minkäänlaista hämminkiä eikä pakokauhua. He olivat juuri kylän alapuolella ja saattoivat kuulla kukkojen kiekuvan, kahden naisen kovaäänisesti kiistelevän ja pienen lapsen itkevän. Polku muuttui nyt kylätieksi, jota oli paljon kuljettu ja joka nousi niin jyrkästi, että joukko useita kertoja pysähtyi hengähtämään. Tie ei tullut ensinkään leveämmäksi, ja paikka-paikoin ihmisten jalat ja miespolvien aikuiset sateet olivat uurtaneet sitä niin, että se oli painunut kaksikymmentä jalkaa maanpinnan alapuolelle.
"Yksi ainoa pyssymies pitäisi täällä puoliaan tuhatta vastaan", kuiskasi Sheldon Joanille. "Ja keihäillä ja nuolilla varustettuina puolustaisi kaksikymmentä miestä mainiosti tätä kylää."
He tulivat kylän laitaan. Se sijaitsi pienellä ruohikkoisella ylätasangolla, jossa vain siellä täällä kasvoi joku yksinäinen puu. Naiset kiiruhtivat ulos ruohomajoista, päästivät ilmoille hurjan varoitushuudon ja pyrähtivät kuin säikähtyneet peltopyyt aukeaman vastaiseen laitaan päin kooten juostessaan syliinsä lapsensa, Samalla alkoi keihäitä ja nuolia sadella tulijain joukkoon. Sheldonin käskystä tahitilaiset ja Punga-Pungan miehet alkoivat käyttää pyssyjään. Keihäät ja nuolet lakkasivat lentämästä, ja bushmannit katosivat viimeiseen mieheen. Taistelu oli lopussa, ennenkuin se oli oikeastaan ehtinyt alkaakaan. Hyökkääjistä ei yksikään ollut haavoittunut, bushmanneja makasi puolen tusinaa kuolleina. Nämä olivat ainoat, jotka olivat jääneet näkyviin, haavoittuneensa pakenijat olivat korjanneet. Tahitilaiset ja Punga-Pungan miehet olivat lämmenneet ja tahtoivat jatkaa, mutta Sheldon ei sitä sallinut. Hän oli iloinen huomatessaan ihmeekseen, että Joan oli samaa mieltä, sillä katsahtaessaan häneen kerran luotien lentäessä hän oli nähnyt hänen kalpeitten kasvojensa säihkyvän miekan tavoin palavan taisteluinnosta, sieraimien värähtelevän ja silmien loistavan kirkkaina ja pelottomina.
"Villiraukat", sanoi hän. "Hehän toimivat vain luonteensa mukaisesti. Lähimmäisen syöminen ja hänen kallonsa ryöstäminen on heidän mielestään moitteetonta käytöstä."
"Mutta heidän on opittava, että valkoisen miehen päätä ei sovi ottaa", sanoi Sheldon.
Joan nyökäytti päätään ja sanoi: "Jos löydämme yhdenkään pään, niin poltamme kylän. Hei, Charley! Missä ne säilyttävät päitä?"
"Minu luule ne päät olla pirun pahassa talossa", oli vastaus. "Se iso talo tuolla, kirottu talo."
Hän osoitti kylän suurinta rakennusta, joka oli vaatimattomasti koristettu merkillisillä kuviopunoksilla ja jonka katon kannatinpylväihin oli veistetty rivoja ja kauhistavia, puoleksi ihmistä, puoleksi eläintä esittäviä kuvia. He astuivat sisään, kompastuivat hämärässä kylän nuorten miesten käyttämiin makuutukkeihin ja iskivät päänsä kammottaviin uhrilahjoihin, jotka kuivuneina ja kutistuneina riippuivat kattopalkeista. Kummallakin puolella oli muodottomia epäjumalia, joista toiset olivat karkeasti veistetyt, toiset pelkkiä muokkaamattomia pölkkyjä, jotka olivat kiedotut mätäneviin, kuvaamattoman likaisiin niinipunoksiin. Ilma oli ummehtunut ja tuoksui mädänneelle, eivätkä nauhaan pujotetut kalanpyrstöt ja puoleksi puhdistetut koiran ja krokotiilin kallot tehneet sitä terveellisemmäksi hengittää.
Keskellä huonetta, kyyristyneenä matalan savuavan tulen ääreen, joka oli sytytetty tuhansien entisten tulien hajoitettuun tuhkaan, istui vanha mies ja tuijotti tylsästi tulijoihin. Hän oli hyvin vanha, niin vanha, että hänen kurttuinen ihonsa riippui väljinä poimuina eikä ensinkään näyttänyt ihmisen nahalta. Hänen luisevat kätensä olivat kuin pedon kynnet, hänen laihat kasvonsa kuin ilmetty ruumiinkallo. Hänen tehtävänään näytti olevan tulen hoitaminen, ja tuijottaessaan heihin hän lisäsi siihen kourallisen kuivaa, lahonnutta puuta. Ja savussa he näkivät sen mitä etsivät. Joan kääntyi poispäin ja kiiruhti horjuvin askelin, miltei sairaana inhosta ulkoilmaan ja auringonpaisteeseen.
"Katsokaa, ovatko ne kaikki siellä", huusi hän heikolla äänellä sisään jääneille, hoiperteli pari askelta eteenpäin tietämättä minne pyrki, veti ilmaa keuhkoihinsa pitkin, voimakkain vedoin ja koetti unohtaa äskeisen näyn.
Sheldonin vastenmieliseksi tehtäväksi jäi päiden laskeminen. Ne olivat siellä kaikki, yhdeksän valkoisen miehen päätä, joiden kasvot olivat tulleet hänelle niin tutuiksi kullanetsijäretkikunnan asustaessa teltoissaan Beranden pihamaalla ja pannessa veneitään kuntoon. Binu-Charley, jota työ mitä suurimmassa määrin huvitti, auttoi häntä, käänteli päitä voidakseen paremmin tuntea ne, tutki tarkoin ruoskanjälkiä ja kehoitti Sheldonia panemaan merkille, miten kasvot olivat vääntyneet. Punga-Pungan miehet tuijottivat tylsästi tapansa mukaan, ja tahitilaiset — niinikään tapansa mukaan — olivat kauhistuneet ja kiihdyksissä. Monet heistä kiroilivat ja murahtelivat hiljaa itsekseen. Matapuu oli niin raivostunut, että hän äkkiä pitkin harppauksin astui tulenhoitajan luo ja potkaisi häntä kylkiluihin. Vanhus päästi kauhuissaan hirveän, pelästyneen villieläimen karjuntaa muistuttavan parahduksen, heittäytyi kasvoilleen tuhkaan ja makasi siinä vapisten ja joka hetki odottaen kuolemaa.
Muitakin, kokonaan kuivettuneita ja savustuneita päitä oli huoneessa yllinkyllin, mutta kahta poikkeusta lukuunottamatta niiden omistajat olivat olleet mustaihoisia. Tällaista metsästystä siis harjoitettiin tuossa pimeässä turman metsässä, ajatteli Sheldon niitä nähdessään. Niin tukahduttava kuin huoneen ilma olikin, ei hän kuitenkaan malttanut olla pysähtymättä erään Binu-Charleyn löydön eteen.
"Minu tiedä musta Mary, minu tiedä valkoinen Mary", sanoi Binu-Charley.
"Minu ei tiedä tämä Mary. Mikä häne nimi?"
Sheldon katsoi hänen osoittamaansa päätä. Se oli vanha, kurttuinen ja mustunut monen vuoden savustuksesta "pirun pahassa talossa", mutta ei kuitenkaan ollut epäilemistäkään siitä, että nuo kuivettuneet muumiomaiset kasvot olivat olleet kiinalaisen. Miten tuo pää oli tullut tänne, oli arvoitus. Se oli naisen pää, eikä Sheldon koskaan ollut kuullut kiinatarta mainittavan Salomonin-saarten historian yhteydessä. Korvissa riippui kahden tuuman pituiset korvarenkaat, ja kun binulainen Sheldonin kehoituksesta hankasi pois paksun savu- ja likakerrostuman, ilmaantui hänen sormiensa alta loistavan vihreää nefriittiä, hohtavia helmiä ja lämpimän punertavaa Itämaan kultaa. Toinen pää, joka sekin oli otettu kauan sitten, oli valkoisen miehen, kuten tuuheat, kurttuiselle ylähuulelle kaartuvat vaaleahkot viikset kyllin selvästi todistivat. Ja Sheldon mietti, kukahan unohdettu helmenpyydystäjä tai santelipuunkauppias oli saanut luovuttaa tämän julman voitonmerkin.
Käskettyään Binu-Charleyn ottaa pois korvarenkaat ja annettuaan Punga-Pungan miesten tehtäväksi kantaa ulos vanhan tulenhoitajan Sheldon lähti majasta ja sytytti sen palamaan. Pian jok'ainoa rakennus loimusi iloisesti, ja vanha tulenhoitaja istui eteensä tuijottaen ulkona päivänpaisteessa nähden kylänsä palavan poroksi. Ylempänä olevilta vuorilta, missä ilmeisesti oli muita kyliä, kuului rumpujen räminää ja hurjaa sotatorvien toitotusta, mutta Sheldon arveli, ettei hänen pienine joukkoineen kannattanut uskaltautua edemmäksi. Sitäpaitsi hänen tehtävänsä oli jo täytetty. He olivat löytäneet kaikki Tudorin retkikunnan jäsenet. Ja heillä oli vielä edessään pitkä, synkkä paluumatka pääkallonpyytäjien maasta. Vapautettuaan molemmat vankinsa, jotka katosivat tiehensä kuin säikähtyneet hirvet, he siis painalsivat jyrkkää polkua alas höyryävään tiheikköön.
Joan, joka vielä oli näkemästään kiihdyksissä, kulki alakuloisesti ääneti Sheldonin edellä. Puolen tuntia kuljettuaan hän kääntyi Sheldonin puoleen ja sanoi heikosti hymyillen:
"En luule, että minun enää koskaan tekee mieleni lähteä pääkallonpyytäjien luo. Tämä on seikkailua, tiedän sen, mutta hyvääkin voi joskus saada enemmän kuin tarpeeksi. Tästälähin tyydyn ratsastelemaan plantaasin mailla ja ehkä joskus pelastamaan toisen 'Marthan'. Mutta Guadalcanarin bushmannien ei tarvitse pelätä, että minä uudestaan tulen heidän rauhaansa häiritsemään. Tulen kuukausimääriä näkemään pahoja unia, tiedän sen varmasti. Huh, noita petoja, noita hirviöitä!"
Samana iltana he asettuivat leiriin Tudorin banian-puun alle. Vaikka tämä olikin toipumaan päin, täytyi häntä kuitenkin kantaa paareilla. Punga-pungalaisen ajettunut olkapää parani hitaasti, mutta Arahu ontui yhä vielä okaan myrkyttämää jalkaansa.
Kahden päivän kuluttua he saapuivat Carliin, missä veneet odottivat, ja saapuivat Berandelle kolmantena päivänä puolenpäivän aikaan kiidettyään virtaa ja koskia alas. Joan irroitti huoahtaen revolverivyönsä ja ripusti sen huoneen naulaan, ja Sheldon, joka oli pysytellyt lähettyvillä vain saadakseen nähdä hänen suorittavan tuon asiaankuuluvan kotiintulotoimituksen, huoahti hänkin helpotuksesta. Mutta kotiintulo ei tuottanut hänelle pelkkää iloa, sillä Joan ryhtyi heti Tudoria hoitamaan ja oleskeli hyvin paljon kuistilla, missä sairas lepäili riippumatossa moskiittoverkon alla.
XXVI.
Kallista aikaa hukkaan.
Seurasi sitten kymmenen rauhallista päivää, jotka Tudor toipilaana vietti Berandella. Plantaasin työt kävivät kulkuaan säännöllisesti kuin kello. Gogoomyn ja hänen seurueensa harkitsemattoman kapina yrityksen kukistamisen jälkeen kaikki uppiniskaisuus näytti kadonneen olemattomiin. Ne kaksikymmentä miestä, jotka vielä olivat jäljellä vanhimmasta rekryyttijoukosta, olivat palvelleet aikansa loppuun ja "Martha" vei heidät takaisin kotiseudulleen. Uusi miehistö, jota kaiken aikaa oli kohdeltu hyvin, osoittautui kelpo väeksi. Ratsastellessaan plantaasin mailla Sheldon ei voinut olla tunnustamatta itselleen, että hevosen omistamisesta oli hyvin paljon hyötyä ja mukavuutta, eikä ihmettelemättä, ettei hän itse ollut tullut ajatelleeksi sen hankkimista. Samalla hän muisteli kaikkia niitä erilaatuisia parannuksia, joista hänen oli Joania kiittäminen: oivallista Punga-Pungan työmiesjoukkoa, hedelmiä ja vihanneksia, "Marthaa", jonka hän pilkkahinnasta oli siepannut merestä ja joka nyt ansaitsi rahaa kuin roskaa huolimatta vanhan Kinrossin hitaasta ja varovaisesta toimintatavasta, Berandea, jonka raha-asiat jälleen olivat varmalla pohjalla, joka päivä päivältä lähestyi sitä aikaa, jolloin se alkaisi tuottaa, ja jonka viljelykset kasvoivat kasvamistaan mustien työmiesten raivatessa pensaikkoja ja niittäessä ruohikkoja uusien kookospalmu-istutusten tieltä.
Näistä ja tuhansista muista seikoista Sheldonin täytyi huomata, miten paljosta aineellisesta hyvinvoinnista hänen oli kiittäminen Joania — tuota solakkaa, kirkasotsaista tyttöä, jonka harmaista silmistä romantiikka säteili ja jonka vyöllä riippuva pitkäpiippuinen Colt-revolveri loisti seikkailuinnosta, tuota tyttöä, joka hirmumyrskyn vinkuessa oli tullut maihin kookkaine tahitilaisine miehistöineen, astunut hänen bangaloonsa ja pojan käsin ripustanut patruunavyönsä ja Baden-Powell-hattunsa biljardipöydän vieressä olevaan naulaan. Hän unohti kaiken, mikä aikaisemmin oli tuottanut hänelle mielipahaa, ja muisti vain hänen viehättävät ominaisuutensa ja iloitsi erikoisesti niistä piirteistä, jotka ensi aluksi olivat häntä eniten loukanneet — hänen poikamaisuudestaan ja seikkailuhalustaan, siitä, että häntä miellytti panna henkensä vaaralle alttiiksi uiskennellen haikalojen lähettyvillä, hänen halustaan päästä pestausretkille, hänen rakkaudestaan merta ja laivoja kohtaan, hänen äänensä päättäväisestä, arvokkaasta sävystä, kun miehet laskivat venettä vesille ja hän sytytyslanka toisessa, dynamiittipanos toisessa kädessä oli lähdössä Balesuna-joelle kalastamaan. Hän ajatteli ihastuneena hänen puhdasta tavallisimpienkin sopivaisuussääntöjen halveksimistaan, hänen nuorekasta väittelyhaluaan, hänen arkaa, metsälinnun tapaista vapaudenrakkauttaan ja hurjaa, kiihkeätä riippumattomuustarvettaan. Kaikkea tätä Sheldon nyt rakasti tahtomatta enää taltuttaa ja kahlehtia häntä, niin mahdottomalta kuin tuntuikin voittaa hänet omakseen häntä taltuttamatta ja kahlehtimatta.
Oli hetkiä, jolloin Joanin ajatteleminen ja rakkaus häntä kohtaan saivat hänet pyörryksiin. Hän seisautti silloin hevosensa ja loihti suljetuin silmin eteensä hänen kuvansa sellaisena kuin hän tuona ensimmäisenä päivänä oli seisonut veneensä perässä sen syöksyessä vinhaa vauhtia rantaa kohti ja suuttuneena astunut hänen verantansa poikki huomauttaen, että oli erinomaisen vieraanvaraista antaa ihmisten joko hukkua juuri pihamaan edustalle tai uida maihin. Ja avatessaan silmänsä ja kannustaessaan hevostaan eteenpäin hän mietti, kuten oli jo tuhansia kertoja miettinyt, voisiko hän koskaan pidättää häntä luonaan. Olihan hän kuin villi metsälintu, joka varmaan kerran pyrähtää tiehensä hänen käsistään.
Sheldon huomasi selvästi, että Joan oli herättänyt Tudorin mielenkiinnon. Toipuva vieras oleskeli päivät pitkät verannalla, mutta vaikka hänen jalkansa olivat perin heikot ja voimattomat, oli hän jonkin aikaa itsepintaisesti tahtonut tulla sisään aterioimaan heidän seurassaan. Ensimmäisen varoittavan todistuksen vieraan kasvavasta mielenkiinnosta Joania kohtaan Sheldon sai, kun Tudor vähitellen kokonaan lakkasi pistelemästä häntä tavanmukaisilla kokkapuheillaan. Tämän sanasodan päättyminen merkitsi ikäänkuin diplomaattisten välien katkaisemista valtioitten kesken sodan alkaessa, ja kun Sheldonin epäluulot kerran olivat päässeet heräämään, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sai niille uutta yllykettä. Tudor osoitti liian selvästi nauttivansa Joanin seurasta, pani liian selvästi parastaan huvittaakseen häntä ja lumotakseen hänet häikäisevällä seikkailijaolemuksellaan. Usein palatessaan aamuratsastukseltaan viljelyksiltä tai tullessaan varastosta tai valvomasta koprankuivausta Sheldon tapasi Joanin ja Tudorin yhdessä verannalla. Edellinen kuunteli hartaasti ja haltioituneena jälkimmäisen kertoessa seikkailuistaan joissakin kaukaisissa maanäärissä.
Sheldon pani myös merkille, miten Tudor katseli Joania ja seurasi häntä silmillään. Hän huomasi noiden silmien nälkäisen katseen ja kasvojen kiihkeästi haluavan ilmeen. Ja hän tuumi, olikohan hänenkin kasvoihinsa hänen tietämättään tahtomattaan painunut sama leima. Sheldon oli varma eräistä seikoista. Ensiksikin siitä, että Tudor ei ollut oikea mies Joanille eikä voinut tehdä häntä pysyväisesti onnelliseksi, toiseksi siitä, että Joan oli liian järkevä tyttö rakastuakseen todenteolla niin pintapuoliseen mieheen, ja lopuksi siitä, että Tudor itse jollakin tavoin iskisi kirveensä kiveen. Mutta samalla Sheldon tosi rakastajan tuskallisen levottomuuden kalvamana pelkäsi, ettei niin kävisikään, vaan että toinen satunnaisilla ansioillaan, joiden ulkokuori oli niin loistava ja joita hän niin taitavasti osasi tuoda esiin, voittaisi tytön omakseen. Mutta yhden seikan Sheldon ainakin varmasti tiesi: Tudor ei tuntenut Joania eikä aavistanutkaan, että vapautensa ja riippumattomuutensa säilyttäminen oli hänelle elinehtona. Ja tässä kohden Tudor iskisi kiveen — tahtoessaan riistää häneltä vapauden ja pitää häntä kahleissa. Ja kuitenkaan, kaikesta varmuudestaan huolimatta, Sheldon ei voinut olla ajattelematta, että mitäpä jos hänen käsityksensä Joanista olikin väärä ja Tudor sittenkin oli valinnut oikean tien.
Tilanne oli sangen kiusallinen ja hermostuttava. Sheldon ei voinut muuta kuin odottaa ja seurata asiain kehittymistä, sillä välin kuin hänen kilpailijansa saattoi kokonaan antautua tarmokkaasti pyydystelemään arkaa otusta. Lisäksi Tudorin käytös hermostutti häntä. Sen jälkeen kuin heidän diplomaattiset välinsä kaikessa hiljaisuudessa olivat katkenneet, oli hän mikäli mahdollista koettanut välttää joutumasta kosketuksiin Sheldonin kanssa, mutta tämä vainusi hänen mielessään kytevän vihamielisyyden ja näyttipä se hänen rakastuneitten silmiensä mustasukkaisen suurennuslasin läpi katsottuna päällepäätteeksi vielä suuremmalta kuin se oikeastaan olikaan. Tuo toinen mies oli tunkeutunut hänen ja Joanin väliin. Hänellä ei ollut mitään tekemistä Berandella, ja nyt kun hän taas oli terve ja voimissaan, oli hänen aika lähteä. Mutta vaikka Sydneyhin matkalla oleva postihöyrylaiva oli poikennut Berandelle, ei hän tehnyt lähtöä, vaan jäi paikoilleen, eleli kuin kotonaan, alkoi tehdä uintiretkiä, kalasteli Joanin kanssa, oli tuntikausia hänen seurassaan ampumassa kyyhkysiä, virittämässä ansoja krokotiileille ja harjoittelemassa pyssyn ja revolverin käyttöä.
Mutta erinäiset perinnäiset vieraanvaraisuussäännöt estivät Sheldonia antamasta vieraalleen vihjaustakaan siitä, että hänen oli aika lähteä tiehensä. Samaten hän tunsi, että ei olisi ollut rehellistä peliä varoittaa Joania, ja voitti senkin kiusauksen. Vaikka hän olisi tietänytkin Tudorista jotakin epäedullista, niin hänen olisi ollut mahdotonta ilmaista sitä — ellei se olisi ollut hyvin vakavaa laatua — mutta pahinta oli, ettei hän tietänyt kilpailijastaan kerrassaan mitään pahaa. Sehän juuri olikin kiusallisinta, ja Sheldon oli aika-ajoin niin pyörällä päästään ja ristiriitaisten tunteitten vallassa, että hän pakotti itsensä suhtautumaan kaikkeen ikäänkuin olisi ollut vain katsojana, ja uskotteli itselleen, että hänen vastenmielisyytensä Tudoria kohtaan johtui yksinomaan aiheettomista ennakkoluuloistaan ja mustasukkaisuudesta.
Ulkonaisesti hän pysyi yhtä levollisena ja hymyilevänä kuin ennenkin. Plantaasin työt jatkuivat vanhaan tapaansa. "Martha" ja "Flibberty-Gibbet" menivät ja tulivat, samoin koko se kirjava kokoelma rannikkoaluksia, jotka hetkeksi poikkesivat rantaan odottamaan tuulta ja samalla saadakseen jutella hetkisen, juoda lasin tai pari ja pelata hiukan biljardia. Koira piti pihamaan puhtaana neekereistä. Boucher tuli säännöllisesti joka sunnuntai valaanpyyntiveneessään vierailulle. Kahdesti päivässä, aamiaisen ja päivällisen aikana, Joan, Sheldon ja Tudor kokoontuivat kuin parhaat ystävät ruokapöydän ääreen, ja iltaisin he yhtä hyvinä ystävinä istuskelivat verannalla.
Ja sitten Sheldonin aavistus toteutui. Tudor iski kirveensä kiveen. Hän ei tuntenut Joanin arkaa metsälinnun luonnetta, hänen silmitöntä vihaansa kahleita ja pakkoa kohtaan eikä tietänyt, miten hän kammosi toisen vallan alle joutumista. Luullen Joanin silmistä loistavaa lämmintä innostuksen hehkua, jonka hänen viimeinen kertomuksensa oli niihin sytyttänyt, hellyyden ja antautumisen merkiksi Tudor veti hänet puoleensa, kietoi käsivartensa lujaksi kahleeksi hänen vyötäistensä ympäri ja käsitti hänen raivoisan vastustelunsa pelkän tyttömäisen arkuuden ilmaisuksi. Tämä tapahtui aamiaisen jälkeen verannalla, ja Sheldon, joka istui sisällä tutkien sydneyläisen tukkuliikkeen luetteloa ja laatien sen mukaan tilauksiaan seuraavaksi höyrylaivapäiväksi, kuuli Joanin äkkiä huudahtavan ja heti sen jälkeen korvapuustin mäiskähtävän. Päästyään irti vastenmielisestä kahleestaan Joan oli antanut Tudorille kelpo iskun vasten kasvoja, paljoa voimakkaamman kuin aikoinaan Gogoomylle.
Sheldon oli noussut puoleksi seisomaan, mutta hillitsi itsensä ja vaipui takaisin tuoliinsa, niin että hän Joanin astuessa huoneeseen oli jälleen päässyt tasapainoon. Joan puristi vasemmalla kädellään lujasti oikeata käsivarttaan, ja kalpeat posket tulipunaisine täplineen muistuttivat Sheldonille sitä aikaa, jolloin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt hänet suuttuneena.
"Hän loukkasi käsivarttani", huudahti Joan vastaukseksi Sheldonin kysyvään katseeseen.
Sheldon ei voinut pidättää hymyään. Oli niin Joanin kaltaista — hänen poika-minänsä kaltaista — juosta valittamaan ruumiillista kipua, joka hänelle oli tuotettu. Hän ei varmastikaan ollut nainen, joka tunsi miehet ja tiesi, miten heidän suhteensa oli meneteltävä. Korvapuusti, jonka hän oli antanut Tudorille, kaikui vielä Sheldonin korvissa, ja kun hän katsahti tyttöön, joka seisoi hänen edessään valittaen, että hänen käsivarttaan oli pahoinpidelty, leveni hänen hymynsä levenemistään.
Tämä hymy se sai Joanin itsensäkin huomaamaan itkunsa lapselliseksi ja nostatti hänen kasvoilleen syvemmän punan kuin Sheldon koskaan oli niillä nähnyt. Kaula, posket ja otsa hehkuivat häpeästä.
"Hän — hän…" Joan koetti puolustuksella ilmaista suuttumuksensa syvemmän syyn, mutta käännähti äkkiä, juoksi takaovesta ulos ja portaita alas.
Sheldon istui ja mietti. Hän oli hiukan vihainen, ja mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä vihaisemmaksi hän tuli. Jos kyseessä olisi ollut kuka muu nainen tahansa kuin Joan, niin juttu olisi ollut huvittava. Mutta Joan oli vihoviimeinen nainen maailmassa, jota sai koettaa suudella vastoin hänen tahtoaan. Oli miten oli, juttu tuoksahti takaportailta — sitä olisi voinut pitää pienenä epäonnistuneena huvinäytelmänä — ellei moinen käytös juuri Joania kohtaan olisi ollut suorastaan pyhyyden loukkaus. Tudorilla olisi pitänyt olla enemmän järkeä. Sitäpaitsi asia koski Sheldoniin henkilökohtaisestikin. Häneltä oli riistetty jotakin, mitä hän melkein piti omaisuutenaan, ja hänen mustasukkaisuutensa kuohahti hänen ajatellessaan tätä väkivaltaista tuttavallisuutta.
Hänen ollessaan tässä mielentilassa ovi paukahti, Tudor astui huoneeseen ja pysähtyi hänen eteensä. Sheldon ei ollut tätä odottanut, mutta näki heti selvästi, että toinen oli raivoissaan.
"No, mitä nyt tahdotte?" kysyi Tudor uhkamielisesti.
Sheldonilla oli silmänräpäyksessä vastaus valmiina.
"Toivon, ettette uudista yritystänne, siinä kaikki — lukuunottamatta että minulle tulee olemaan erittäin suuri ilo saada antaa valaanpyyntiveneeni käytettäväksenne mitä pikemmin sitä parempi. Se vie teidät Tulagiin muutamassa tunnissa."
"Ikäänkuin se riittäisi."
"En ymmärrä mitä tarkoitatte", sanoi Sheldon yksinkertaisesti.
"Silloin ette tahdo ymmärtää."
"Mutta minä en todellakaan ymmärrä", sanoi Sheldon rauhallisesti. "Ainoa seikka, josta olen selvillä, on, että liioittelette hairahduksenne merkitystä ja pidätte sitä vakavampana kuin se on."
Tudorin kasvot vääntyivät pahansuopaan irvistykseen, ja hän vastasi:
"Voisi tuntua siltä, kuin te liioittelisitte tarjotessanne minulle venettänne. Te tarkoitatte siis, että Berande ei ole kyllin suuri meille kahdelle. Antakaa siis minun sanoa teille, että minun mielestäni Salomonin-saaristo ei ole kyllin laaja meille kahdelle. Tämä asia on selvitettävä meidän kesken, ja paras olisi tehdä se nyt heti."
"Ymmärrän, että nuo tulennielijäntemput tuntuvat teistä luonnollisilta", sanoi Sheldon kyllästyneenä, "mutta miksi te kiusaatte minua niillä, sitä en ymmärrä. Ette suinkaan tahdo tapella kanssani."
"Se juuri on tarkoitukseni."
"Mutta taivaan nimessä, miksi?"
Tudor katsahti häneen musertavan halveksivasti.
"Kirpulla on enemmän sielua ruumiissaan kuin teillä. Arvelen, että kuka tahansa saisi mielistellä vaimoanne —."
"Mutta eihän minulla ole vaimoa", keskeytti Sheldon.
"Ainakin teillä pitäisi olla. Tämä asiantila on häpeällinen. Teidän pitäisi edes naida hänet kuten minä kunniallisena miehenä olisin valmis tekemään."
Ensi kertaa Sheldonin suuttumus kuohahti yli äyräittensä.
"Te…" alkoi hän kiivaasti, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja jatkoi rauhallisesti: "Teidän olisi paras juoda lasillinen ja ajatella asiaa. Se on minun neuvoni. Tietysti te rauhoituttuanne ette halua jäädä tänne sen jälkeen, mitä nyt olette minulle sanonut, niin että sill'aikaa kuin juotte, kutsun minä venemiehistön koolle ja annan laskea veneen vesille. Ehditte Tulagiin kahdeksaksi tänä iltana."
Hän kääntyi ovea kohti pannakseen sanansa täytäntöön, mutta toinen tarttui häntä olkapäähän ja pyöräytti hänet takaisin.
"Kuuletteko, Sheldon, minä sanoin, että Salomonin-saaristo ei ole kyllin suuri meille kahdelle, ja tarkoitin sitä."
"Tarkoitatteko että tarjoudutte ostamaan Beranden maineen puineen kaikkineen?" kysyi Sheldon.
"En. Tarkoitan, että meidän täytyy tapella."
"Mutta mistä hitosta tahdotte tapella minun kanssani?" Toisen itsepäisyys teki Sheldonin kärsimättömäksi. "Minulla ei ole riitaa kanssanne, mitäpä teillä voisi olla minun kanssani. Minä en koskaan ole sekaantunut teidän asioihinne. Te olitte vieraani. Miss Lackland on yhtiökumppanini. Jos te katsoitte sopivaksi rakastella häntä ja jostakin syystä epäonnistuitte, niin mitäpä meidän silti tarvitsisi tapella? Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, ja kaksintaistelut joutuivat pois muodista ennenkuin kumpikaan meistä oli syntynytkään."
"Te rakensitte riitaa", sanoi Tudor äreästi. "Te annoitte minun ymmärtää, että minun oli aika lähteä. Te lyhyesti sanoen ajoitte minut ulos. Ja sitten teillä on otsaa pyytää saada tietää, miksi minä rakennan riitaa. Tämä ei kelpaa, sen sanon teille. Te aloititte riidan ja minä tahdon saada sen perinpohjin ratkaistuksi."
Sheldon hymyili kärsivällisesti ja alkoi sytyttää savukettaan. Mutta
Tudor oli itsepäinen.
"Te aloititte riidan", väitti hän.
"Riitaa ei ole olemassakaan. Siihen tarvittaisiin kaksi, ja minä puolestani en tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta mielettömyydestä."
"Te aloititte, kuuletteko, ja minä sanon teille, miksi sen teitte."
"Luulen, että te olette juonut liikaa", sanoi Sheldon. "Muulla tavoin en voi selittää järjetöntä itsepäisyyttänne."
"Minä sanon teille, miksi tahdoitte rakentaa riitaa. Te ette ollut tyhmä liioitellessanne tämän pienen viattoman hakkailun merkitystä ja pitäessänne sitä vakavana asiana. Metsästelin teidän maillanne, ja te tahdoitte päästä minusta. Teillä oli täällä hyvin hauska ja mukava olla, teillä ja tytöllä, kunnes minä tulin. Ja nyt olette mustasukkainen, juuri niin, mustasukkainen ja tahdotte ajaa minut pois täältä. Mutta minä en lähde."
"Jääkää sitten kaikin mokomin. En tahdo riidellä siitä kanssanne.
Jääkää vaikka vuodeksi."
"Hän ei ole teidän vaimonne", jatkoi Tudor ikäänkuin toinen ei olisi puhunutkaan. "Kenellä tahansa on oikeus hakkailla häntä, ellei hän ole teidän — no niin, ehkä sittenkin olin väärässä, onhan se täysin anteeksiannettavaa, kuinka olisin voinut tietää. Olisinhan voinut nähdä sen vaikka ummessa silmin, jos olisin välittänyt siitä, mitä Guvutussa juoruiltiin. Siellä kaikki nauroivat tälle teidän jutullenne. Minä olin hullu ja erehdyin todentotta, kun uskoin suhteenne viattomaksi."
Sheldon oli niin suuttunut, että toisen kasvot ja koko mies tuntuivat värähtelevän ja pyörivän hänen silmissään. Mutta ulkonaisesti hän oli levollinen ja ilmeisesti kyllästynyt keskusteluun.
"Olkaa hyvä ja antakaa miss Lacklandin jäädä keskustelun ulkopuolelle", sanoi hän.
"Miksi sen tekisin?" kysyi Tudor. "Te kaksi saitte minut puijatuksi käyttäytymään narrin tavoin. Mistä minä olisin voinut tietää, ettei kaikki ollut niinkuin olla pitäisi? Te ja hän käyttäydyitte ikäänkuin kaikki olisi parhaassa järjestyksessä. Mutta nyt olen saanut silmäni auki. Hän näytteli todella suurenmoisesti loukatun vaimon osaa, löi syyllistä korvalle ja pakeni teidän luoksenne. Tämä riittää todistamaan rannikon juorut tosiksi. Vai yhtiökumppanit — liiketarkoituksissa? Petkutusta, juuri petkutusta kaikki tyynni."
Silloin Sheldon kylmästi ja harkitusti löi häntä käsivartensa koko voimalla, ja Tudor, jonka leukaan isku sattui, kaatui kyljelleen ja särki kaatuessaan tuolin säpäleiksi. Hän nousi hitaasti jaloilleen, mutta ei koettanut hyökätä vastustajansa kimppuun.
"Tahdotteko siis kuitenkin tapella?" sanoi Tudor synkästi.
Sheldon nauroi, ensi kertaa todella sydämensä pohjasta. Tilanteen naurettavuus ei voinut olla vaikuttamatta hänen huumorille alttiiseen mieleensä. Hän oli valmistautuvinaan uuteen iskuun, mutta Tudor seisoi hänen edessään kalpeana kasvoiltaan, käsivarret veltosti riippuen eikä näyttänyt aikovan tehdä vastarintaa.
"En tarkoittanut nyrkkiottelua", sanoi hän hitaasti. "Tarkoitan taistelua elämästä tai kuolemasta. Te osaatte kyllä käyttää pyssyä ja revolveria, minä samoin. Niiden avulla me selvitämme tämän asian."
"Te olette tullut aivan hulluksi."
"En suinkaan", vastasi Tudor. "Minä olen vain rakastunut mies. Ja vielä kerran pyydän teitä lähtemään kanssani selvittämään välejämme. Valitkaa aseet mielenne mukaan."
Ensi kertaa Sheldon kiinnitti todella vakavaa huomiota hänen sanoihinsa. Hän ihmetteli, mikä kumman kiusanhenki mahtoikaan kalvaa tuon miehen aivoja saaden hänet käyttäytymään näin kummallisesti.
"Miehet eivät todellisessa elämässä toimi sillä tavoin", huomautti
Sheldon.
"Saatte huomata, että tästä tulee hyvinkin todellista elämää, ennenkuin meidän välimme ovat selvät. Aion tappaa teidät tänään."
"Turhia loruja, mies." Tilanne ei enää jaksanut tuntua
Sheldonista naurettavalta. "Turhia loruja eikä mitään sen enempää.
Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ei ryhdytä kaksintaisteluihin.
Niiden aika oli ennen — ennen vedenpaisumusta."
"Puhuaksemme Joanista…"
"Olkaa hyvä ja jättäkää hänen nimensä mainitsematta", varoitti Sheldon.
"Kyllä, jos lupaatte taistella."
Sheldon kohotti epätoivoissaan käsiään.
"Puhuaksemme Joanista…"
"Varokaa itseänne", varoitti Sheldon uudestaan.
"Lyökää te vain minut maahan, jos teitä haluttaa. Mutta sillä ette sulje suutani. Voitte lyödä minut maahan vaikka kuinka monta kertaa, niin pitkälti kuin päivää riittää, mutta niin pian kuin pääsen pystyyn, puhun taas Joanista. Tahdotteko siis tapella?"
"Kuulkaahan minua, Tudor", alkoi Sheldon koettaen puhua niin päättäväisesti kuin suinkin. "Minä en ole tottunut sietämään keneltäkään mieheltä kymmenettäkään osaa siitä, mitä jo olen teiltä sietänyt."
"Saatte sietää vielä aika paljon, ennenkuin tämä päivä on lopussa", oli vastaus. "Teidän täytyy tapella, kuuletteko. Annan teille rehellisesti tilaisuuden tappaa minut, mutta joka tapauksessa tapan teidät ennen päivän päättymistä. Me emme nyt ole sivistyksen helmassa, olemme Salomonin-saarilla sangen alkuperäisten olojen keskellä. Kuningas Edvardia, lakia ja järjestystä edustavat Tulagin asiamies ja tykkivene, joka silloin tällöin käy vierailemassa. Kaksi miestä ja yksi nainen — se on alkuperäinen tilanne sekin. Me ratkaisemme asian vanhaan hyvään alkuperäiseen tapaan."
Sheldonin mieleen iski ajatus, että Tudorin hurjat seikkailut kaikissa maan äärissä olivat varmaan jotakin erikoista. Tarvittiin juuri hänen luontoisensa mies — mies, joka kykeni tyrkyttämään kaksintaistelun kahdennenkymmenennen vuosisadan järjestettyihin oloihin — löytämään tuollaisia hurjia seikkailuja.
"Vain yksi mahdollisuus on olemassa, joka voisi saada minut luopumaan vaatimuksestani", jatkoi Tudor. "Minun sanani eivät loukkaa teitä, sen tiedän. Siihen olette liian välinpitämätön tai liian pelkuri tai kumpaakin. Mutta voisin kertoa teille, mitä Tulagissa jutellaan, se olisi kidutusta, eikö totta? Voin kertoa, mitä he siellä arvelevat siitä, että te ja tämä nuori neitonen täällä hoitelette plantaasia muka yhtiökumppanuuden turvissa."
"Vaiti!" huusi Sheldon, sillä toinen alkoi taas värähdellä hänen silmissään. "Te tahdotte kaksintaistelua. Olkoon menneeksi." Sitten hänen terve järkensä ja vastenmielisyytensä kaikkea naurettavaa kohtaan jälleen pääsivät voitolle, ja hän lisäsi: "Mutta tämähän on järjetöntä, mahdotonta."
"Joan ja Davidko yhtiökumppaneita, mitä? Vai yhtiökumppaneita", alkoi Tudor toistella kerran toisensa jälkeen ilkkuvalla ja halveksivalla äänellä.
"Pysykää taivaan nimessä vaiti ja käyköön niinkuin tahdotte", huudahti Sheldon. "En ole ikinä nähnyt toista hullua, joka niin itsepäisesti pitäisi kiinni hullusta päähänpistostaan. Millainen kaksintaistelu tästä sitten tulee. Sekundantteja ei ole. Mitä aseita käytämme?"
Silmänräpäyksessä Tudor jätti pirullisen apinoimisensa sikseen ja oli jälleen kylmäverinen, tyyni maailmanmies.
"Minä olen usein ajatellut, että tavallisesti käytännössä oleva kaksintaistelu ei vastaa kaksintaisteluihannetta", sanoi hän. "Olen taistellut useita sellaisia."
"Siis ranskalaisia", keskeytti Sheldon.
"Sanokaa niitä vaikka siksi. Mutta palatkaamme ihanteelliseen kaksintaisteluun. Minun käsitykseni mukaan se olisi seuraavanlaatuinen. Ei sekundantteja tietysti eikä katselijoita. Muita ei tarvita kuin molemmat päähenkilöt. Heillä olkoon oikeus käyttää mitä aseita haluavat revolvereista ja pistooleista konekivääreihin ja pommeihin asti. He asettuvat mailin matkan päähän toisistaan ja lähtevät liikkeelle toisiaan kohti käyttäen hyväkseen piilopaikkoja, peräytyen, tehden kierroksia, käyttäen sotajuonia — kaikki on sallittua. Päähenkilöitten on lyhyesti sanoen metsästettävä toisiaan…"
"Aivan kuin kaksi villiä intiaania?"
"Aivan niin", huudahti Tudor ihastuneena. "Te käsititte asian aivan oikein. Ja Berande on juuri oikea paikka ja nyt juuri on oikea aika. Miss Lackland on luultavasti lepäämässä aterian jälkeen ja luulee meidänkin olevan. Meillä on kaksi tuntia aikaa, kunnes hän herää. Kiiruhtakaa siis ja tulkaa! Te lähdette Balesunan, minä Beranden rannalta. Nämä joethan rajoittavat plantaasia, eikö totta? Hyvä? Plantaasi on kaksintaistelukenttämme. Kumpikaan meistä ei saa mennä sen rajojen ulkopuolelle. Tyydyttekö tähän?"
"Täydellisesti. Mutta onko teillä mitään sitä vastaan, että annan joitakin määräyksiä?"
"Ei suinkaan", sanoi Tudor. Hänen kohteliaisuutensa oli taas moitteeton, kun hän kerran oli saanut tahtonsa perille.
Sheldon löi kätensä yhteen, ja paikalle kiiruhtava palvelija juoksi noutamaan Adamu-Adamin ja Noa-Noan Sheldonin luo.
"Kuulkaa nyt", sanoi Sheldon. "Tämä mies ja minä taistelemme tänään suuren taistelun. Mahdollista on, että hän kuolee. Mahdollista, että minä menetän henkeni. Jos hän kuolee, ei siitä sen enempää. Jos minä kuolen, niin te kaksi pidätte huolta miss Lacklandista. Otatte pyssyt ja vartioitte häntä huolellisesti yöt päivät. Jos hän tahtoo puhua mr Tudorin kanssa, antaa puhua. Jos hän ei tahdo puhua hänen kanssaan, pitäkää herra loitolla. Ymmärrättekö?"
He murahtivat ja nyökäyttivät päätään. He olivat olleet paljon tekemisissä valkoisten miesten kanssa ja olivat oppineet, ettei koskaan pitänyt pyytää selitystä tämän omituisen heimon omituiseen käytökseen. Jos nämä kaksi katsoivat sopivaksi lähteä tappamaan toisiaan, niin se oli heidän asiansa eikä saarelaisten, jotka tottelivat heidän käskyjään. He astuivat asenaulakon luo ja kumpikin valitsi itselleen pyssyn.
"Parempi jokainen Tahiti-mies saa pyssy", ehdotti Adamu-Adam. "Ehkä suuri meteli nouse."
"Hyvä, ottakaa ne kaikki", vastasi Sheldon, joka paraikaa otti esiin ampumatarpeita.
Tahitilaiset astuivat ovelle ja portaita alas vieden nuo kahdeksan pyssyä muassaan asuntoonsa. Tudor, joka oli kiinnittänyt patruunavyön sekä pyssyä että pistoolia varten vyölleen, odotti kärsimättömästi.
"Tulkaa jo! Kiiruhtakaa! Me kulutamme kallista aikaa", kehoitteli hän
Sheldonin etsiessä lisää patruunia automaattista pistooliaan varten.
He astuivat yhdessä portaita alas ja pihamaan poikki rantaan, missä kääntyivät selin toisiinsa, ja kumpikin lähti määräpaikkaansa kohti pyssy kädessä. Tudor vaelsi Berandea, Sheldon Balesunaa kohti.