XXVII.
Uudenaikainen kaksintaistelu.
Sheldon oli tuskin ehtinyt Balesunan rannalle, kun hän kuuli kaukaa epäselvän pyssynlaukauksen. Hän tiesi, että Tudor siten antoi merkin siitä, että hän oli ehtinyt Berande-joelle ja lähtenyt takaisinpäin. Sheldon laukaisi pyssynsä vastaukseksi ja lähti hänkin kulkemaan takaisinpäin. Hän kulki kuin unessa pysytellen hajamielisesti rannan aukealla. Koko juttu oli niin järjetön, että hänen täytyi ponnistaa ajatuksiaan uskoakseen sen todeksi. Hän toisti mielessään äskeisen keskustelunsa Tudorin kanssa ja koetti siitä löytää jonkin järkevän syyn nykyiseen toimintaansa. Hän ei tahtonut surmata Tudoria. Se, että tuo mies oli ollut väärällä tiellä kosiskellessaan Joania, ei antanut hänelle, Sheldonille, oikeutta riistää hänen henkeään. Mistä sitten oikeastaan oli kysymys? Olihan tosin Tudor sitten lausunut loukkaavia huomautuksia Joanista, ja hän oli iskenyt hänet maahan. Mutta eihän Tudorin tämän takia olisi tarvinnut koettaa saada häntä hengiltä.
Tällä tavoin hän oli kulkenut neljänneksen kumpaisenkin joen välimatkasta, kun hänelle äkkiä selvisi, ettei Tudor ollutkaan rannalla. Ei tietystikään. Hän kulki — sopimuksen ehtoja noudattaen — kookospalmujen turvissa. Sheldon poikkesi äkkiä vasemmalle pyrkien hänkin niiden suojaan, kun heikko pyssynpamahdus kuului hänen korviinsa. Melkein samassa luoti, joka oli osunut kovaan hiekkaan noin sadan jalan päässä hänestä, kimmahti takaisin ja lensi vinkuen vielä jonkun matkaa eteenpäin. Sheldonille selvisi, että tämä kaikki, niin järjetöntä ja epätodellista kuin se olikin, sittenkin oli täyttä totta. Tuo luoti oli tarkoitettu häntä varten. Mutta vieläkin sitä oli vaikea uskoa. Hän katsoi tuttua maisemaa ja merta, jonka pinnan heikko, mutta tasainen tuulenhenki sai väräjämään. Tulagin suunnalta hän saattoi nähdä kuunarin valkoiset purjeet; se kulki tuulta vastaan suoraan Berandea kohti. Rannalla oli hevonen laitumella, ja Sheldon tuumi huolettomasti, missähän muut olivat. Hänen katseensa sattui koprankuivauspaikalta kohoavaan savuun ja harhaili parakkien, työkaluvajojen, venehuoneitten ja bangalon yli jääden lopulta lepoon tavattuaan Joanin pienen ruohomajan pihamaan nurkassa.
Hän pysytteli nyt puitten suojassa ja kulki taas neljännesmailin eteenpäin. Jos Tudor olisi kulkenut samaa vauhtia, niin heidän olisi pitänyt kohdata toisensa tällä paikalla, mutta Sheldon päätteli, että toinen oli kulkenut kiertoteitä. Vaikeinta oli nyt saada selville, missä hän oli. Puut seisoivat suorissa riveissä, jotka muodostivat suoran kulman keskenään, eikä Sheldon voinut nähdä muuta kuin yhden kapean käytävän kerrallaan. Hänen vastustajansa saattoi tulla seuraavaa tai sitä seuraavaa kujannetta myöten, oikealta tai vasemmalta. Hän saattoi olla sadan jalan tai puolen mailin päässä. Sheldon astuskeli hitaasti eteenpäin ja tuli siihen johtopäätökseen, että vanha tavallinen kaksintaistelu oli paljon yksinkertaisempi ja helpompi kuin tämä pitkällinen piilosilla-olo. Hänkin koetti kiertää sivullepäin toivoen, että he siten ehkä tapaisivat toisensa, mutta näkemättä vilaustakaan Tudorista hän lopulta tuli vastaraivatulle kentälle, jolla istutetut nuoret, miehen vyötäisiin ulottuvat puut tarjosivat hyvin vähän suojaa ja vielä vähemmän piilopaikkoja. Juuri hänen astuessaan ensi askelta aukeamalle pamahti pyssy hänen oikealla kädellään. Hän ei kuullut luodin suhahdusta sen lentäessä ohi, mutta huomasi sensijaan, miten se osui kauempana kasvavan palmun runkoon.
Hän kiiruhti takaisin suurempien puitten suojaan. Kahdesti hän oli antautunut vaaralle alttiiksi ja kahdesti oli häntä ammuttu, mutta hänen itsensä ei ollut onnistunut vilaukseltakaan nähdä vastustajaansa. Hänen vihansa alkoi hitaasti yltyä. Hiton epämiellyttävää, tuumi hän, tämä alituinen maalitauluna oleminen. Niin turhanpäiväistä kuin kaikki oikeastaan olikin, oli se sittenkin vakavaa leikkiä, jossa oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Ei ollut mitään mahdollisuutta välttää kuolettavaa luotia, ei voinut ampua ilmaan ja siten päästä koko jutusta, kuten vanhanaikaisessa kaksintaistelussa. Tätä ajometsästystä täytyi jatkaa, kunnes jompikumpi oli saanut toisen ammutuksi. Ja jos toinen jätti käyttämättä mahdollisuuden saada toinen surmatuksi, niin toisen mahdollisuudet surmata hänet itsensä siitä vain kasvoivat. Siitä ei voinut erehtyä. Tudor oli ollut aika viekas paholainen ehdottaessaan tämänlaatuista kaksintaistelua, päätteli Sheldon alkaen varovaisesti pyrkiä viimeisen laukauksen suuntaan.
Hänen tullessaan paikalle, jolta se oli ammuttu, oli Tudor kadonnut, ja vain hänen jalkainsa jäljet olivat osoittamassa hänen tietään plantaasin sisäosiin päin.
Kerran, kymmenen minuuttia myöhemmin, hän vilaukselta näki Tudorin sadan yardin päässä hänen kulkiessaan saman kujanteen poikki kuin hän itse, mutta päinvastaiseen suuntaan. Hän oli heittämäisillään pyssynsä olkaa vasten, mutta samassa Tudor oli poissa. Pikemminkin äkillisen mielijohteen voimasta kuin minkään tuloksen toivossa ja samalla pilkallisesti hymähtäen itselleen Sheldon nosti automaattisen pistoolinsa ja ampui kahdessa sekunnissa kahdeksan laukausta puiden lomitse siihen suuntaan, minne Tudor oli kadonnut. Toivoen, että hänellä olisi haulikko, Sheldon istuutui maahan muutaman puun taa, asetti uuden panossarjan pistooliin, veti patruunan piippuun, työnsi varmuuslaitteen paikoilleen ja täytti jälleen tyhjän kotelon.
Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Tudor koetti samaa keinoa häntä vastaan. Luoteja sateli räiskien hänen ympärilleen kuin sadepisaroita ankaran rajuilman raivotessa; ne osuivat läiskähdellen palmujen runkoihin tai kimmahtivat takaisin ja lensivät vinkuillen hänen ohitseen. Viimeinen luoti kimmahti ensin yhdestä, sitten toisesta puusta, antoi menetettyään sitten suurimman osan vaikutusvoimaansa Sheldonille kovan iskun otsaan ja putosi hänen jalkainsa juureen. Silmänräpäyksen ajan hän oli puolikuuro, mutta huomasi tarkemmin tutkiessaan, ettei luoti ollut häntä pahoin vahingoittanut. Ainoa vamma, jonka se oli aikaansaanut, oli epämiellyttävä mustelma, joka pian paisui kyyhkysenmunan kokoiseksi.
Metsästys jatkui. Kerran tullessaan bangalon läheisen metsikön laitaan hän näki palvelijain ja kokin seisovan takakuistilla ja vilkuilevan uteliaasti metsään päin jutellen ja naureskellen keskenään omituisilla kimakoilla äänillään. Toisen kerran hän kohtasi työmiesryhmän, joka kuokki maasta rikkaruohoja. He kiinnittivät tuskin mitään huomiota hänen tuloonsa, vaikka hyvin tiesivät, mitä oli tekeillä. Ei ollut heidän asiansa, että nämä käsittämättömät valkoiset miehet olivat metsässä koettaen tappaa toisensa. Ja vaikka he olisivatkin olleet huvitettuja asiasta, niin he parhaansa mukaan salaisivat sen Sheldonilta. Hän käski heitä jatkamaan perkaustyötään metsikön etäisimmässä kolkassa ja jatkoi Tudorin takaa-ajoa.
Väsyneenä loppumattomaan kiertokulkuun Sheldon uudestaan koetti kulkea suoraan vihollista kohti. Mutta tämä oli liian viekas. Käyttäen hyväkseen Sheldonin uhkarohkeutta hän ampui muutaman laukauksen häntä kohti ja hiipi sitten tiehensä muuttaen alituisesti kulkunsa suuntaa. Tunnin ajan he tällä tavoin kiertelivät ja kaartelivat ja risteilivät edestakaisin ja ympäri ja metsästelivät toinen toistaan riveihin istutettujen palmujen keskellä. Silloin tällöin he hetkiseksi näkivät toisensa vilaukselta ja ampuivat umpimähkäisiä, tuloksettomia laukauksia. Erään puun takana kasvavassa korkeassa ruohikossa Sheldon huomasi Tudorin istuneen savuketta polttaen. Ruoho oli painunut maahan siltä kohden, missä hän oli istunut. Toisella puolella oli savukkeenpätkä ja puoleksipalanut tulitikku, jolla hän oli sytyttänyt sen. Hänen edessään oli siellä täällä kiiltäviä metallisiruja. Sheldon tiesi, mitä ne merkitsivät. Tudor oli siinä veistänyt teräsvaippaisia kuuliaan, halkaissut tai katkaissut niiden kärjet, että ne aiheuttaisivat vaarallisemman haavan — sanalla sanoen, tehnyt niistä noita inhoittavia dum-dum-kuulia, joiden käyttö on kielletty nykyaikaisessa sodankäynnissä. Sheldon tiesi nyt, miten hänen kävisi, jos Tudorin kuula osuisi hänen ruumiiseensa. Se tekisi vain pienen reiän siihen kohtaan, mistä se tunkeutuisi ruumiiseen, mutta reikä, josta se tulisi ulos, olisi teevadin kokoinen.
Hän päätti jättää jahdin sikseen ja laskeutui ruohikkoon istumaan. Oikealla ja vasemmalla hänellä oli turvanaan palmurivit ja kumpaankin suuntaan laaja näköala pitkin käytäviä. Sitä hän voi pitää silmällä. Tudor saisi nyt tulla hänen luokseen, muuten tämä leikki ei milloinkaan loppuisi. Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja sitoi nenäliinan kaulaansa suojellakseen itseään kiusallisilta hyttysiltä, jotka väijyskelivät ruohikossa. Koskaan ei seikkailu-käsite ollut tuntunut hänestä niin vastenmieliseltä kuin nyt. Joanista cowboy-hattuineen ja pitkäpiippuisine Colt-revolvereineen oli jo ollut harmia yllin kyllin, ja sitten tuli vielä tämä toinen seikkailun tavoittelija, joka ei saanut sitä tarpeeksi ennenkuin oli saanut rauhaarakastavan plantaasinviljelijän väkisin taivutetuksi mielettömään ja naurettavaan raakalaiskaksintaisteluun. Jos kukaan koskaan on antanut seikkailujen kuulla kunniansa, niin Sheldon teki sen istuessaan hiki päässä ja taistellen hyttysiä vastaan ruohikossa, johon ei ainoakaan tuulenhenki osunut, samalla tarkoin pitäessään silmällä käytävää kumpaankin suuntaan.
Sitten Tudor tuli. Sheldon katsoi sattumalta oikeaan suuntaan sillä hetkellä, jolloin hän ilmestyi näkyviin. Tudor vilkaisi nopeasti käytävää pitkin kummallekin sivulleen, ennenkuin astui esiin. Puolitiehen päästyään hän pysähtyi nähtävästi kahden vaiheilla, mihin suuntaan jatkaa matkaa. Hän oli oivallinen maali seisoessaan vastapäätä piiloutunutta vihollistaan kahdensadan yardin matkan päässä hänestä. Sheldon tähtäsi suoraan hänen rintaansa, mutta malttoi mielensä ja käänsi pyssyn hänen oikeata olkapäätään kohden. Ajatellen: "tämän jälkeen hän ei kykene jatkamaan taistelua", hän painoi liipaisinta. Kuulalla olisi ollut tarpeeksi voimaa lävistämään miehen ruumiin mailin matkan päästä, ja se osui Tudoriin niin rajusti, että hän sen sysäyksestä kieppui jonkun kerran ympäri ja lopulta kaatui maahan.
"Toivottavasti en sentään ottanut sitä veijaria hengiltä", mutisi
Sheldon ääneensä, hypähti jaloilleen ja juoksi Tudorin luo.
Mutta hänen päästyään satasen askelta lähemmäksi Tudor karkoitti kaikki sensuuntaiset epäilykset. Hän oli ottanut aseen vasempaan käteensä ja laski automaattisesta pistoolistaan rajun kuulasateen Sheldonia kohti. Tämä peräytyi puunrungon taa, laski laukaukset ja kun kahdeksas oli pamahtanut, ryntäsi hän haavoittuneen luo. Hän tempasi pistoolin hänen kädestään ja laskeutui polvilleen hänen päälleen saadakseen hänet pysymään alallaan.
"Pysykää hiljaa", sanoi hän. "Te olette nyt minun vallassani, niin ettei teidän kannata vastustella."
Tudor koetti yhä vielä tehdä vastarintaa ja työntää Sheldonia kauemmaksi.
"Pysykää hiljaa, sanon minä", käski Sheldon. "Minä olen tyytyväinen tähän ratkaisuun, eikä teilläkään ole muuta neuvoa. On siis paras, että nyt heti antaudutte ja tunnustatte leikin loppuneeksi."
Tudor heitti vastenmielisesti vastarinnan sikseen.
"Hullunkurisia nämä uudenaikaiset kaksintaistelut, eikö totta?" Sheldon katsahti hieman pilkallisesti alas Tudoriin muuttaen asentoa. "Arvokkuudesta ei puhettakaan. Jos olisitte vastustellut hetkistäkään kauemmin, niin minä olisin painanut naamanne multaan. Tekisi mieleni tehdä se nytkin vain opettaakseni teille, että kaksintaistelut ovat joutuneet muodista. Tarkastakaamme nyt vammojanne."
"Ette olisi minuun lopultakaan osannut", murahti Tudor vihoissaan, "ellette olisi ampunut väijyksistä kuin mikäkin…"
"Kuin mikäkin villi intiaani. Aivan niin. Te olette käsittänyt asian aivan oikein, hyvä mies." Sheldon jätti kiusoittelun sikseen ja nousi jaloilleen. "Maatkaa nyt siinä hiljaa, kunnes lähetän tänne muutamia miehiä kantamaan teidät kotiin. Haavanne ei ole vaarallinen, olkaa iloinen siitä, etten minä seurannut teidän esimerkkiänne. Jos oma luotinne olisi teihin osunut, niin vaunuilla ja parihevosilla olisi mainiosti päässyt ajamaan sen aikaansaamasta reiästä. Nyt pääsette sensijaan vähällä — vain pieni sievä lävistys. Kunhan puhdistamme haavan ja saamme sen sidotuksi, niin olette kuukauden kuluttua täysin terve. Älkää nyt olko millännekään; pian lähetän paarit teitä noutamaan."
XXVIII.
Antautuminen.
Tultuaan metsän reunaan Sheldon tapasi Joanin, joka odotti veräjän luona. Häneltä ei voinut jäädä huomaamatta, että tyttö ilostui nähdessään hänet.
"En voi sanoa, miten iloinen olen nähdessäni teidät", sanoi Joan hänelle tervehdykseksi. "Miten Tudorin on käynyt?" Tuo viimeinen paukuttelu ei kuulunut miellyttävältä. Tekö ammuitte vai Tudor?"
"Vai niin, te siis tiedätte kaiken", vastasi Sheldon kylmähkösti.
"Viimeksi ampui Tudor, mutta hän teki sen vasemmalla kädellään. Hän on
haavoittunut, sai reiän olkaansa." Hän katsahti terävästi Joaniin.
"Olette pettynyt vai mitä?" lisäsi hän sitten hitaasti.
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että en surmannut häntä."
"Mutta enhän minä sentään tahtonut saada häntä surmatuksi sen vuoksi että hän suuteli minua", sanoi Joan.
"Mitä, suuteliko hän teitä", huudahti Sheldon ilmeisesti hämmästyneenä.
"Minä luulin, että hän oli loukannut käsivarttanne."
"Voihan sitä sanoa suudelmaksi, vaikka se osuikin nenänpäähän." Tyttö nauroi muistellessaan hullunkurista kohtausta. "Mutta kyllä minä itsekin maksoin hänelle palkan. Löin häntä kasvoihin. Ja hän loukkasi käsivarttani. Se on mustansininen. Katsokaa."
Hän veti ylös avaran puseronhihan, ja Sheldon näki kahden sormen sinisen jäljen.
Juuri silloin tuli joukko mustaihoisia esiin metsästä kantaen haavoittunutta karkeatekoisilla paareilla.
"Eikö tämä ole romanttista?" sanoi Sheldon ivallisesti hymyillen ja tutkien Joanin hämmästynyttä katsetta. "Ja nyt minun on näyteltävä välskärin osaa ja puoskaroitava hänet kuntoon. Hullunkurinen, tämä kahdennenkymmenennen vuosisadan kaksintaistelu. Ensin ammutaan mieheen reikä ja sitten suoraa päätä sitä tukkimaan."
He olivat väistyneet syrjään antaakseen tilaa paareille, ja Tudor, joka oli kuullut äskeisen huomautuksen, kohottautui terveen kyynärpäänsä varaan ja sanoi uhkamielisesti irvistäen:
"Olisittepa te saanut minun luotini ruumiiseenne, niin olisitte saanut tukkia sen lautasella."
"Teitä kurjaa!" huusi Joan. "Te olette veistellyt kuulianne."
"Sopimuksen mukaisesti", vastasi Tudor. "Kaikki oli luvallista.
Olisimme saaneet käyttää dynamiittia, jos meitä olisi haluttanut."
"Hän on oikeassa", vakuutti Sheldon heidän seuratessaan paareja pihamaalle. "Kaikki aseet olivat sallitut. Minä istuin ruohikossa, josta hän ei voinut minua nähdä, ja ammuin sieltä jalon salametsästäjän tavoin. Niin käy, kun on naisia plantaasilla. Ja nyt täytynee ajatella antiseptisia aineita ja leikkausta. Ikävä homma, ja minun täytyy lukea yhtä ja toista, ennenkuin ryhdyn siihen."
"En minä ymmärrä, että syy olisi minun", alkoi Joan. "Enhän minä voinut sille mitään, että hän suuteli minua. Enhän voinut uneksiakaan, että hän yrittäisi mitään sellaista."
"Me emme tapelleet suudelman takia. Mutta nyt minulla ei ole aikaa selittää. Jos te hankitte siteitä ja muuta sen semmoista, niin minä katson, mitä kirjassani sanotaan 'ampumahaavoista ja niiden hoidosta'."
"Onko verenvuoto huolestuttava?" kysyi Joan.
"Ei. Luoti näkyy vältelleen tärkeimpiä valtimoita, Mutta olisi siinä saattanut käydä hullustikin."
"Silloin teidän ei kannata etsiä apua kirjoista", sanoi Joan. "Minä olen kuolemaisillani uteliaisuudesta saada kuulla, mikä oikeastaan oli syynä. 'Apostle' on tyvenessä niemen tällä puolen ja sen veneet ovat vesillä hinatakseen sen tänne. Se laskee ankkurinsa viiden minuutin kuluttua ja tohtori Welshmere on varmaan laivassa. Meidän ei siis kannata tehdä muuta kuin katsoa, että Tudorin olo on mukava. Olisi kai paras panna hänet teidän huoneeseenne moskiittoverkon alle ja lähettää sana tohtori Welshmerelle, että hän ottaisi lääkärintyökalunsa muassaan."
Tuntia myöhemmin sairas oli saanut tarpeellisen hoidon ja huolenpidon ja tohtori Welshmere lähti rantaan palatakseen laivaansa, mutta lupasi tulla uudelleen maihin päivälliselle. Joan ja Sheldon seisoivat verannalla ja näkivät hänen poistuvan.
"En sano enää koskaan pahaa sanaa lähetyssaarnaajista nähtyäni heitä täällä Salomonin-saarilla", sanoi Joan istuutuen laivatuoliin.
Hän katsahti Sheldoniin ja alkoi nauraa.
"Se on oikein", sanoi Sheldon. "Samaa minäkin tunnen käyttäydyttyäni naurettavasti ja yritettyäni surmata vieraani."
"Mutta te ette ole sanonut, mikä oli tuohon kaikkeen syynä."
"Te", vastasi Sheldon lyhyesti.
"Minä? Mutta tehän sanoitte juuri päinvastoin."
"Enkä sanonut. Suudelma ei ollutkaan syynä." Hän astui kaidepuun luo ja nojasi siihen katsoen Joania suoraan silmiin. "Mutta teidän tähtenne se oli sittenkin. Voinhan kertoa teille kaiken. Muistatte, että aikoja sitten varoitin teitä seurauksista, kun tahdoitte tulla Beranden osakkaaksi. No niin, nyt koko rannikko juoruilee siitä, ja Tudor ei suostunut olemaan kertomatta juoruja minulle. Huomaatte siis, että teidän on mahdotonta jäädä tänne nykyisten olosuhteitten vallitessa. Olisi parempi jos lähtisitte täältä."
"Mutta minä en tahdo lähteä", vastusteli Joan onnettoman näköisenä.
"Hankimme siis seuranaisen."
"En minä tahdo sitäkään."
"Mutta ette kai odota, että minä vähitellen ammun jok'ainoan maankiertäjän täällä Salomonin-saarilla, joka avaa suunsa?" kysyi Sheldon synkeä ilme kasvoillaan.
"En, en sitäkään", vastasi Joan äkkiä päättäväisesti. "Sanonpa teille mitä me teemme. Me menemme naimisiin ja saamme kaikki juorut vaikenemaan. Siinä piste!"
Sheldon katsahti häneen hämmästyneenä. Hän olisi luullut Joanin pitävän häntä pilkkanaan, ellei lämmin puna äkkiä olisi noussut tytön poskille.
"Tarkoitatteko sitä todella?" kysyi hän epäröiden. "Ja miksi?"
"Saadaksemme kaikki rannikon ilkeät juorut vaikenemaan. Eikö siinä ole syytä kylliksi?"
Kiusaus oli niin suuri ja tuli niin äkkiä, että se sai Sheldonin vapisemaan, mutta samassa tuo sama vastenmielisyys, jota hän oli tuntenut loikoessaan ruohikossa taistellen hyttysiä vastaan ja kiroillen seikkailuja, valtasi hänet ja hän vastasi:
"Ei, se on vähemmän kuin ei mitään. Minä en tahdo saada teitä vaimokseni vain tarkoituksenmukaisuussyistä."
"Te olette naurettavin olento mitä ajatella saattaa!" huudahti Joan miltei muinoinen kiivas sävy äänessään. "Te puhutte minulle rakkaudesta ja naimisiinmenosta aivan vastoin minun tahtoani ja kuljette viikkokausia plantaasilla viheliäisenä siitä, ettette saa minua, ja tuijotatte minuun, kun luulette etten sitä huomaa, niin nälkäinen katse silmissänne, että saatte minut tuumimaan milloinkahan viimeksi olette syönyt kunnollisen aterian, ja heitätte helliä silmäyksiä revolverivyöhöni, joka riippuu naulassa, ja taistelette minun tähteni ja niin edespäin — ja — ja nyt kun sanon tahtovani mennä naimisiin kanssanne, niin te suvaitsette hylätä tarjoukseni."
"Te ette voi tehdä minua naurettavammaksi kuin tunnen olevani", vastasi Sheldon mietteissään hieroen otsaansa, johon oli noussut aika kuhmu. "Ja jos tämä nyt on teidän romanttinen ohjelmanne — kaksintaistelu tytön takia ja sitten tyttö voittajan syliin — niin minä en aio tehdä itseäni entistä suuremmaksi aasiksi suostumalla siihen."
"Minä luulin, että te tekisitte sen heti paikalla", tunnusti Joan, mutta nähdessään hänen veitikkamaisen ilmeensä ei Sheldon hevillä voinut olla epäilemättä hänen näennäisen naiivisuutensa vilpittömyyttä.
"Siinä tapauksessa minulla on toinen käsitys rakkaudesta kuin teillä", sanoi hän. "Minä tahtoisin, että rakastamani nainen tulisi vaimokseni siksi, että hän rakastaa minua, eikä romanttisesta ihailusta sen johdosta, että minun on onnistunut nävertää reikä miehen olkapäähän savuttomalla ruudilla. Tiedättekö, minua alkaa kyllästyttää tämä seikkailuhulluttelu ja hölynpöly. En pidä siitä. Tudor on juuri mainio esimerkki tuosta seikkailuja harrastavasta ihmiskunnasta, niin itsepäisesti kuin hän etsi riitaa kanssani ja tahtoi tapella — 'elämästä ja kuolemasta', niin hän sanoi. Se oli surkean hullunkurista."
Joan puri huultaan, ja vaikka hänen katseensa oli yhtä rauhallinen ja selkeä kuin tavallisesti, juorusi poskien hehkuva puna, että hän oli vihainen.
"Tietysti, ellette tahdo mennä naimisiin kanssani…"
"Tahdonhan minä", keskeytti Sheldon äkkiä.
"Mutta tehän…"
"Ettekö siis ymmärrä, pikku tyttö, että minä tahtoisin teidän rakastavan minua", jatkoi Sheldon kiihkeästi. "Muuten avioliittomme olisi puolinainen. Minä en tahdo, että te menette naimisiin kanssani vain sen vuoksi, että rannikon juorut siten saadaan vaikenemaan, eikä myöskään mistään typerästä romanttisesta syystä. En tahtoisi saada teitä omakseni… sillä tavoin."
"Siinä tapauksessa" — Joan puhui hyvin vakavasti, vaikka Sheldon olisi voinut vannoa jälleen näkevänsä tuon veitikkamaisen ilmeen — "koska te olette halukas harkitsemaan tarjoustani, niin sallinette minun tehdä joitakin huomautuksia. Ensiksikään teidän ei pidä puhua niin pilkallisesti seikkailusta, koska oma elämänne on seikkailua. Ja varmasti se oli sitä jo minun tullessani tänne ja tavatessani teidät kuumeeseen menehtymäisillänne yksinäisellä plantaasillanne, missä parisataa hurjaa ihmissyöjää himoitsi henkeänne. Sitten minä tulin…"
"Niin, sitten te tulitte myrskytuulen tuomana", puuttui Sheldon puheeseen, "suoraa päätä kuunarinne haaksirikosta, sousitte rantaan vene täynnä uhkeita tahitilaismerimiehiä ja astuitte bangalooni Baden-Powell-hattu päässä, merisaappaat jalassa ja valtava Colt-revolveri riippuen vyössänne, ja minä myönnän mielelläni, että te olitte kuin seikkailun hengetär."
"Mainiota!" huudahti Joan riemuiten. "Siis yksinkertaista yhteenlaskua — lisäämme teidän seikkailunne minun seikkailuuni. Se asia on siis selvä, eikä teidän tarvitse tehdä pilkkaa seikkailusta. Toiseksi minun mielestäni Tudorin suuteluyritys ei ollut ensinkään romanttinen eikä myöskään tämä järjetön kaksintaistelu ollut seikkailua. Mutta sen sijaan minusta on romanttista, että te rakastuitte minuun. Ja lopuksi… nyt lisäämme romantiikkaa romantiikkaan… minä luulen, että rakastan teitä, Dave — voi Dave!"
Viimeiset sanat hän puoleksi kuiskasi ujolla kyyhkysäänellä Sheldonin sulkiessa hänet syliinsä ja painaessa hänet rintaansa vasten.
"Mutta minä en rakasta sinua tämänpäiväisen hulluttelun takia", kuiskasi Joan painautuen hänen olkaansa vasten. "Valkoiset miehet eivät saisi kierrellä maita ja metsiä tappaakseen toisiaan."
"Miksi sinä sitten rakastat minua?" kysyi Sheldon — kuten kaikki rakastajat tuon ikuisen kysymyksen lumoissa, joka ainiaaksi on jäänyt vastausta vaille.
"En tiedä — siksi vain että rakastan, luullakseni. Ja yhtä tyydyttävän selityksenhän sinäkin annoit minulle silloin kun keskustelimme niinkuin kaksi miestä keskenään. Mutta minä olen rakastanut sinua viikkokausia — koko ajan, kun sinä olet ollut niin ihastuttavasti ja hienotunteisesti mustasukkainen Tudorille."
"Jatka, jatka", pyysi Sheldon kuiskaten hänen vaietessaan.
"Minä odotin, että sinun kärsivällisyytesi pettäisi, ja kun se ei tapahtunut, niin rakastin sinua sitäkin enemmän. Sinä olit niinkuin isä ja Von. Sinä jaksoit pitää itsesi aisoissa. Et antautunut hullutteluihin…"
"Ennenkuin tänään", keskeytti Sheldon.
"Niin, ja senkin vuoksi rakastin sinua. Aika oli jo täytetty. Minä olin jo alkanut ajatella, ettet sinä enää koskaan ottaisi koko asiaa puheeksi. Ja nyt kun minä olen tarjonnut itseni sinulle, niin sinä et edes ole sanonut suostuvasi."
Molemmat kätensä Joanin olkapäille asettaen Sheldon vetäytyi käsivarren mitan päähän hänestä ja katsoi häntä kauan suoraan silmiin, joiden katse ei enää ollut kylmä, vaan ikäänkuin kultaisen hohteen läpitunkema. Silmät sulkeutuivat hetkeksi, mutta avautuivat jälleen, ja Joan vastasi rohkeasti hänen katseeseensa. Sitten Sheldon taas hellästi ja hartaasti veti hänet puoleensa.
"Entä 'oma kotiliesi ja satula'?" kysyi hän hetkistä myöhemmin.
"Nehän olen miltei saavuttanut. Ruohomaja on kotini ja 'Martha' satulani ja — ja katsohan kaikkia näitä puita, jotka olen istuttanut, puhumattakaan maissista. Ja kaikkeen olet sinä syynä. Ehkä en koskaan olisi alkanut rakastaa sinua, ellet sinä olisi saanut minua innostumaan Beranden viljelykseen."
"Kas tuolla tulee 'Nongasela' esiin niemenkärjen takaa ja sen veneet ovat vesillä", sanoi Sheldon kiinnittämättä huomiota Joanin viimeisiin sanoihin. "Ja asiamies on laivassa. Hän on matkalla San Christobaliin tutkimaan lähetyssaarnaajan murhaa. Onpa meillä onni matkassa, muuta en voi sanoa."
"Tuota onnea minä en oikein käsitä", sanoi Joan pettyneenä. "Meidän olisi pitänyt saada viettää tämä ilta aivan kahdenkesken ja puhua kaikenlaista. Minulla on niin loppumattomasti kysyttävää sinulta. Emmekä me tällä kertaa olisi puhuneet niinkuin miehet keskenään", lisäsi hän.
"Mutta minun tuumani on sittenkin parempi." Sheldon oli hetkisen kahden vaiheilla. "Katsos, asiamieshän on saariston ainoa viranomainen, joka voi antaa meille naimalupakirjan. Ja — sanohan, eikö meillä ole onnea — tohtori Welshmere on täällä ja voi vihkiä meidät. Voimme siis mennä naimisiin tänä iltana."
Joan vetäytyi säikähtyen kauemmaksi hänestä, irroittautui hänen syleilystään ja peräytyi useita askeleita taapäin. Sheldon näki, että hän oli todenteolla pelästynyt.
"Minä… minä olin luullut…" sopersi hän.
Mutta vähitellen hänessä tapahtui muutos. Veri syöksähti hänen kasvoihinsa, ja ne hehkuivat aivan samoin kuin Sheldon kerran aikaisemmin tänä päivänä oli nähnyt niiden hehkuvan. Hänen viileän levollinen katseensa ei enää ollut viileä eikä levollinen; silmät olivat saaneet lämpimän hohteen, ja luomet painuivat alas. Katse väisti arasti Sheldonin katsetta hänen astuessaan takaisin hänen luokseen ja painautuessaan hänen syliinsä. Ja hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten:
"Dave, minä olen valmis."