V.
Hän tahtoo hankkia itselleen plantaasini
Sheldon parani nopeasti. Hänellä ei enää ollut kuumetta, ja nyt hänen vain piti koota voimia. Joan oli ottanut taloudenhoidon huolekseen, ja Sheldon sanoi, että hän nyt ensi kertaa Berandella sai kelvollista valkoisen miehen ruokaa. Joan valmisti itse omin käsin sairaan miehen ruoan, ja se sekä hauskuus, jonka hänen seuransa tuotti, saivat aikaan, että Sheldon kahden päivän kuluttua kykeni horjuvin askelin astumaan verannalle. Tilanne, johon hän oli joutunut, oudostutti häntä suuresti ja vielä enemmän häntä ihmetytti, ettei se tytöstä näyttänyt tuntuvan lainkaan omituiselta. Hän oli asettunut tänne asumaan ja ryhtynyt pitämään huolta taloudesta aivan kuin tämä kaikki olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, ikäänkuin Sheldon olisi ollut hänen isänsä tai veljensä tai hän itse olisi ollut mies, kuten Sheldon.
"Tämä on aivan suurenmoisen hauskaa", vakuutti tyttö hänelle. "Aivan kuin kappale jotakin romaania. Minä tulen suoraan meren sylistä ja löydän sairaan miehen, joka on ypö yksin kahdensadan orjan…"
"Työntekijän", oikaisi Sheldon. "He ovat tehneet sopimuksen. He tekevät työtä täällä kolme vuotta ja ovat vapaaehtoisesti suostuneet sopimuksentekoon."
"Aivan niin", jatkoi tyttö — "sairaan miehen, yksin kahdensadan työntekijän kanssa ihmissyöjäsaarella — nehän ovat ihmissyöjiä, eivätkö ole? Vai onko se vain turhaa puhetta?"
"Turhaa puhettako?" sanoi Sheldon hymyillen. "Kyllä se on hiukan enemmän kuin turhaa puhetta. Useimmat työmiehistäni ovat viidakkolaisia, ja ne ovat järjestään kaikki ihmissyöjiä."
"Mutta eivät kai enää sitten kun ovat tulleet ihmisten ilmoille työntekijöinä. Eivät kai nämä teidän työmiehenne voisi niin menetellä."
"Kyllä he söisivät teidät heti paikalla, jos saisivat tilaisuuden."
"Sanotteko tuon vain noin ylimalkaan, vai tiedättekö todella, että niin on laita?" kysyi tyttö.
"Tiedän varmasti."
"Kuinka te sen tiedätte? Kuka on antanut teille aiheen ajatella niin?
Omat miehennekö?"
"Niin juuri, omat mieheni, jopa palvelijat, jotka liikkuvat talossani, itse kokkikin, joka paraikaa teidän opastamananne paistaa niin herkullisia leipiä. Vasta kolme kuukautta takaperin yksitoista heistä varasti valaanpyyntiveneen ja karkasi Malaitalle. Yhdeksän heistä oli sikäläisiä ja kaksi oli San Christobalin bushmanneja. He olivat typeriä — nuo kaksi san-christobalilaista tarkoitan, jotka astuivat samaan veneeseen yhdeksän malaitalaisen kanssa — yhtä typeriä kuin malaitalaiset olisivat olleet, jos heitä olisi ollut kaksi ja san-christobalilaisia yhdeksän."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö jännittyneenä "Kuinka sitten kävi?"
"Nuo yhdeksän malaitalaista söivät nuo molemmat San Christobalin miehet suuhunsa, jättivät vain päät, joita pidetään liian arvokkaina syötäviksi. Ne he ahtoivat perätuhdon alle ja antoivat niiden olla siellä kunnes matka oli lopussa. Ja nyt nuo kaksi päätä ovat jonkun bushmannikylän ylpeytenä ja aarteena Langa-Langan tuolla puolen."
Tyttö löi kätensä yhteen, ja hänen silmänsä säkenöivät.
"He ovat siis oikeita, todellisia ihmissyöjiä! Ajatelkaahan, kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Ja minä kun olin luullut, että seikkailut ja romantiikka kuuluvat kokonaan menneisyyteen."
Sheldon katsahti häneen ja hymähti.
"Mitä nyt?" kysyi tyttö.
"Ei mitään erikoista. Minä vain en voi kuvitella! että olisi hituistakaan romanttista joutua likaisen neekerijoukon syötäväksi."
"Ei, ei tietystikään", myönsi tyttö. "Mutta elää heidän keskuudessaan, johtaa ja hallita heitä — kahtasataa — ellei se ole romanttista, niin se ainakin on jännittävintä, mitä voi kuvitella. Ja romanttinen on läheistä sukua jännittävälle, kuten tiedätte."
"Neekerivatsaan joutuminen olisi siis jännittävintä, mitä voitte kuvitella. Joka oli todistettava", väitti Sheldon itsepäisesti.
"Teissä ei totta totisesti näytä olevan tippaakaan romantiikkaa!" huudahti tyttö. "Te olette aivan yhtä ikävä ja järkevä ja kuiva kuin kaikki englantilaiset liikemiehet. Minä en käsitä, miksi te olette täällä. Teidän olisi pitänyt pysyä kiltisti kotona pankkivirkamiehenä tai — tai —"
"Kauppa-apulaisena. Kiitän nöyrimmästi."
"Vaikkapa niinkin — minä tahansa. Mitä ihmettä te teette täällä maailman äärissä?"
"Ansaitsen jokapäiväisen leipäni ja pyrin eteenpäin elämässä."
"Siis 'nuoremman pojan' okainen tie! Jos nyt sekään ei ole romanttista, niin ei mikään. Ajatelkaapas kaikkia tämän maailman nuorempia poikia, jotka kukin tahollaan kokevat tuhansia ja taas tuhansia seikkailuja taistellessaan 'oman kotilieden ja oman satulan' saavuttamiseksi. Ja täällä te olette tuon taistelun tuoksinassa — ja minä myös."
"Pyydän anteeksi, mutta —" aloitti Sheldon sanojaan venytellen.
"No niin, sanokaamme nyt sitten, että minä taistelen nuorempana tyttärenä", oikaisi tyttö; "minulla ei ole 'kotiliettä' eikä 'satulaa', ei ketään eikä mitään — ja olenhan minä yhtä kaukana maailman äärissä kuin tekin."
"Minun on kai siis myönnettävä, että teidän asemanne on tavallaan romanttinen", sanoi Sheldon.
Hän tuli ajatelleeksi edellisiä öitä, jotka tyttö oli viettänyt riippumatossa verannalla moskiittiverhot suojanaan ja verannan äärimmäisessä nurkassa huudon ulottuvilla lepäävät tahitilaiset merimiehet henkivartiostonaan. Hän oli tähän asti ollut liian avuton jaksaakseen asettua vastarintaan, mutta nyt hän päätti, että tytön piti saada hänen vuoteensa sisällä huoneessa ja että hän itse nukkuisi riippumatossa.
"Näettekös, minä olin koko ikäni lukenut ja haaveillut romanttisista seikkailuista", kuuli hän tytön kertovan, "mutta en koskaan, hurjimmissakaan unelmissani, rohjennut uskoa, että saisin kokea niitä. Tämä tuli niin odottamatta. Vielä kaksi vuotta sitten minä uskoin, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin…" Hän keskeytti lauseensa ja nyrpisti suutaan. "Niin, minä luulin todella, etten voisi muuta tehdä kuin mennä naimisiin."
"Ja te valitsitte siis mieluummin ihmissyöjät ja patruunavyön?" kysäisi
Sheldon.
"Ihmissyöjiä en tullut ajatelleeksi, mutta patruunavyö oli parasta mitä ajatella saatoin."
"Te ette uskaltaisi käyttää revolveria, vaikkapa se olisikin välttämätöntä." Hän huomasi tytön silmien äkkiä leimahtavan ja jatkoi: "Tarkoitan, että ette vois vahingoittaa sillä ketään, vaikka teidän täytyisikin ampua."
Tyttö lähti äkkiä liikkeelle ja aikoi mennä sisään rakennukseen.
Sheldon tiesi, että hän meni noutamaan revolveriaan.
"Älkää huoliko", sanoi hän. "Tässä on minun pistoolini. Mitä aiotte sillä tehdä?"
"Vaikkapa ampua alas tuon lipunnosto-pylpyränne."
Sheldon hymyili epäuskoisesti.
"Minä en tunne teidän pistoolianne", sanoi tyttö epäröiden.
"Liipasin on herkkä eikä teidän tarvitse tähdätä maalin alle. Painakaa vain hiljaa."
"Kyllä tiedän", vastasi tyttö kärsimättömästi. "Tunnenhan minä automaattiset ampuma-aseet noin ylimalkaan ja tiedän, että ne voivat olla kiusallisia kuumetessaan, mutta minä en tunne tätä teidän asettanne." Hän katsoi sitä hetkisen. "Se on vireessä. Onko se ladattu?"
Hän laukaisi, mutta ei osannut.
"Välimatka on pitkä", koetti Sheldon lohduttaa.
Mutta tyttö puri huultaan ja laukaisi uudestaan.
Luoti lensi vinkuen ilmassa. Metallinen kiekko kieppui ratisten edestakaisin. Hän ampui kerran toisensa jälkeen, kunnes kaikki kahdeksan panosta olivat käytetyt. Kuusi laukausta osui maaliin. Kiekko heilui yhä vielä kahvelin päässä, mutta kuulat olivat pidelleet sitä niin pahoin, ettei siitä ollut enää mihinkään. Sheldon ihmetteli. Hän itse ei olisi ampunut noin hyvin, eipä edes Hughie Drummond. Kun hän aikaisemmin oli sattunut näkemään naisten ampuvan, niin he tavallisesti olivat kirkuneet ja ampuneet silmät kiinni umpimähkää ilmaan.
"Te ammuitte todellakin hyvin… ollaksenne nainen", sanoi hän. "Vain kaksi kertaa ammuitte ohi, ja ase oli teille outo."
"Mutta nuo kaksi harhalaukausta minua harmittavat", valitti tyttö. "Ja pistoolinne on mainion tarkkakäyntinen. Jos annatte minulle uudet panokset, niin lupaan varmasti osata maaliin kahdeksan kertaa."
"Sitä en epäile. Mutta nyt minun täytyy hankkia uusi nostokiekko.
Viaburi! Tänne hoi, — tuo varastosta yksi plokki."
"Minä löisin vetoa siitä, että te ette osaisi kahdeksaa kertaa kahdeksasta", sanoi Joan ylpeästi.
"Siihen vedonlyöntiin minä varon suostumasta", vastasi Sheldon. "Kuka on opettanut teitä ampumaan?"
"Isäni ensin ja sitten Von ja hänen cowboynsa. Isä vasta osasi ampua, mutta kyllä Vonkin oli aika taitava."
Sheldon tuumi mielessään, kuka tuo Von mahtoi olla — oliko ehkä juuri hän kaksi vuotta takaperin saanut Joanin vakuutetuksi siitä, että hänen oli parasta mennä naimisiin.
"Mistä osasta Yhdysvaltoja te olette kotoisin?" kysyi hän. "Chicagostako vai Wyomingista vai jostakin sieltäpäin. Muistakaa, ettette ole hiiskunut minulle mitään itsestänne. En tiedä muuta kuin että te olette miss Joan Lackland kotoisin ties mistä."
"Saatte mennä kauemmaksi länteen, jos tahdotte löytää minun kotiseutuni."
"Ahaa — malttakaahan! Nevada?"
Tyttö pudisti päätään.
"Kalifornia?"
"Vielä kauemmaksi länteen!"
"Sehän on mahdotonta, ellen ole kokonaan unohtanut maantietoani."
"Politiikan te näytte unohtaneen", nauroi Joan. "Ettekö muista, että on olemassa jotakin mitä sanotaan alusmaiksi?"
"Filippiinit!" huudahti Sheldon voitonriemuisesta
"Ei, vaan Hawaii. Siellä olen syntynyt. Se on kaunis maa. Taivas, minullahan on jo melkein koti-ikävä! Eipä siksi, etten olisi ennen ollut poissa sieltä. Olin New Yorkissa romahduksen sattuessa. Mutta se on minusta ihanin paikka maailmassa — Hawaii nimittäin."
"Mutta mitä taivaan nimessä teillä sitten on tekemistä tässä Herran hylkäämässä paikassa?" kysyi Sheldon. "Tännehän tulevat vain hullut", lisäsi hän katkerasti.
"Mutta ei kai Nielsen ollut mikään hullu?" kysyi tyttö. "Minun ymmärtääkseni hän kokosi täällä kolme miljoonaa."
"Tuo on aivan totta, valitettavasti, sillä juuri sen takia minä olen täällä."
"Niin minäkin", virkkoi tyttö. "Isä kuuli hänestä puhuttavan Marquesas-saarilla, ja niin me lähdimme matkaan. Mutta isä-raukka ei koskaan päässyt tänne asti."
"Hän — isänne — siis kuoli?" kysyi Sheldon hiljaa.
Joan nyökäytti päätään; hänen silmänsä kostuivat ja saivat lempeän ilmeen.
"Voinhan oikeastaan aloittaa alusta." Hän kohotti ylpeästi päätään, ikäänkuin olisi tällä liikkeellä karkoittanut surumielisyytensä, — aivan niinkuin sopi odottaakin naiselta, jolla oli Baden-Powell-hattu ja pitkäpiippuinen revolveri. "Olen syntynyt Hilossa Hawaii-saarella, joka on suurin ja paras koko ryhmästä. Sain saman kasvatuksen kuin useimmat muut Hawaiin tytöt. He viettävät ulkoilmaelämää ja osaavat ratsastaa ja uida, ennenkuin tietävät, mitä kuusi kertaa kuusi on. Mitä minuun itseeni tulee, en voi muistaa, milloin ensi kerran nousin hevosen selkään tai milloin opin uimaan. Ainakaan en silloin vielä osannut aakkosia. Isä omisti karjatiloja Hawaiilla ja Mauilla — aika suuria saarien oloihin nähden. Hokuna yksin käsitti kaksisataatuhatta acrea. Se sijaitsi Mauna Kean ja Mauna Loan välillä, ja siellä minä opin ampumaan kauriita ja metsän eläimiä. Molokailla on isoja, täplikkäitä hirviä. Von oli Hokunan tilanhoitaja. Hänellä oli kaksi tytärtä, jotka olivat jotakuinkin minun ikäisiäni. Ja minä vietin aina kuuman vuodenajan siellä — kerran olin siellä koko vuoden. Me kolme tyttöä elimme kuin intiaanit. Emmehän me tosin saaneet metsistyä aivan kokonaan, mutta kyllä me panimme parastamme metsistyäksemme niin paljon kuin mahdollista. Ainahan meillä oli siellä kotiopettajattaria ja läksyjä ja ompelemista ja taloustehtäviä ja kaikkea muuta sellaista, mutta pelkäänpä, että meitä useimmiten täytyi houkutella työhön lupaamalla meille hevosia ja ajeluretkiä.
"Von oli ollut sotaväessä, ja isä oli vanha merikarhu, ja molemmat vaativat ankaraa kuria. Mutta Vonin tytöillä ei ollut äitiä eikä minulla myöskään — ja ukothan olivat miehiä. He hemmoittelivat meitä aivan kauheasti. Näettekö, heillä ei ollut vaimoja, ja siksi he aina seurustelivat meidän kanssamme, kun olimme lopettaneet työmme. Meidän piti oppia kaikki, mikä koski talon hoitoa, kahta vertaa paremmin kuin palvelijoitten — he olivat alkuasukkaita — jotta kerran kykenisimme ottamaan ohjakset käsiimme. Ja meidän piti aina sekoittaa heidän cocktailinsa, se toimitus oli liian pyhä, jotta sitä olisi voinut uskoa palvelijalle. Me emme koskaan saaneet tehdä mitään, mistä emme olisi suoriutuneet omin neuvoin. Tietysti cowboyt aina ottivat kiinni ja satuloivat meidän hevosemme, mutta meidän täytyi itse osata mennä hevoshakaan ja ottaa hevoset…"
"Kuinka se tapahtui?" kysyi Sheldon.
"Me otimme ne kiinni lassolla. Ja isä ja Von opettivat meitä satuloimaan ja olivat hyvin ankaria arvosteluissaan. Samoin oli revolveriemme ja pyssyjemme laita. Palvelijat puhdistivat ja voitelivat ne aina, mutta meidän täytyi oppia, miten se oli tehtävä, voidaksemme valvoa, että he tekivät sen huolellisesti. Alussa sattui usein, että joltakulta meistä otettiin pyssy viikoksi pois; vain pienen ruostetahran takia. Meidän piti oppia sytyttämään valkea rankkasateessa, vieläpä märistä puista, kun retkillämme pystytimme teltan yöksi, jaa se oli vaikeinta kaikesta — lukuunottamatta kielioppia luullakseni. Kyllä me opimme enemmän isältä ja Vonilta kuin opettajattariltamme. Isä opetti meille ranskaa ja Von saksaa. Me opimme molemmat kielet jotakuinkin hyvin ja yksinomaan hevosen selässä tai asustaessamme teltassamme.
"Kylmänä vuodenaikana tytöillä oli tapana tulla Hiloon minua tervehtimään. Siellä isällä oli kaksi taloa, toinen niistä meren rannalla. Tai sitten me kaikki kolme matkustimme maatilallemme Punaan, ja siellä oli kanootteja ja veneitä ja siellä kalastettiin ja uitiin. Isä oli myöskin Hawaiin kuninkaallisen purjehdusseuran jäsen, ja hän otti meidät mukaan kilpapurjehduksille ja pitkille retkille. Katsokaas, isä ei koskaan lakannut rakastamasta merta. Ollessani neljätoista vuotta vanha minä hoidin isäni taloutta, ja palvelijat olivat kokonaan minun käskettävinäni. Olen hyvin ylpeä tuosta ajasta. Ja kun olin täyttänyt kuusitoista, lähetettiin meidät kaikki kolme tyttöä Kaliforniaan, Millin naisopistoon, jossa kaikki oli hyvin hienoa ja tukehduttavaa. Kuinka me ikävöimmekään kotiin! Emme tulleet ensinkään hyviksi ystäviksi muiden tyttöjen kanssa, jotka nimittivät meitä ihmissyöjänaluiksi sen vuoksi, että olimme kotoisin Sandwich-saarilta, ja tekivät vastenmielisiä viittauksia sinnepäin, että meidän esi-isämme muka olivat herkutelleet kapteeni Cookin ruumiilla. Koko juttuhan on epähistoriallinen, ja sitäpaitsihan meidän esi-isämme eivät edes eläneet Hawaiilla.
"Kolme vuotta olin Millin opistossa — silloin tällöin kävin tietysti kotona — ja kaksi vuotta New Yorkissa. Sitten isä menetti omaisuutensa, muuan sokeriviljelys Maui'lla vei hänet vararikkoon. Insinöörien tiedonannot eivät olleet pitäneet paikkaansa. Sitäpaitsi isä oli rakentanut rautatien, jota sanottiin 'Lacklandin hullutukseksi' — mutta uskokaa pois, kyllä se lopulta tulee kannattavaksi. Mutta nyt sekin osaltaan vaikutti romahdukseen, Pelaulau Ditch antoi lopullisen sysäyksen. Mutta sittenkään ei olisi tapahtunut mitään, ellei olisi tullut tuota suurta paniikkia Wall Streetillä. Minun rakas, hyvä isäukkoni! Hän ei hiiskunut minulle sanaakaan. Mutta minä luin sanomalehdestä vararikosta ja lähdin heti kotiin. Siihen asti ihmiset olivat minulle toitotelleet, että avioliitto oli ainoa onni, jonka nainen voi saavuttaa tässä elämässä. Romantiikalle siinä siis ei ollut sijaa. Mutta isän vararikko vei minut suoraa tietä romantiikan maailmaan."
"Milloin tuo tapahtui?" kysyi Sheldon.
"Viime vuonna — suuren pörssipaniikin vuonna."
"Odottakaahan!" Sheldon mietti jotakin mielessään hyvin vakavan näköisenä. "Kuusitoista ja viisi, siihen yksi tekee kaksikymmentäkaksi. Te olette syntynyt vuonna 1887?"
"Niin olenkin, mutta tuo ei ollut kohteliasta."
"Olen todella pahoillani", sanoi Sheldon, "mutta tuo kysymys tuli aivan itsestään."
"Ettekö te koskaan osaa sanoa mitään miellyttävää? Vai onko tuo teidän englantilaisten tavallinen tapa?" Tytön harmaisiin silmiin tuli veitikkamainen ilme ja hänen huulensa vapisivat hetkisen. "Minä suosittelen teille, mr Sheldon, luettavaksi Gertrude Athertonin kirjaa Amerikkalaiset vaimot ja englantilaiset aviomiehet."
"Kiitos, olen lukenut sen. Se on minulla tuolla." Hän osoitti hyvin varustettua kirjahyllyään. "Mutta pelkään, että se on jotenkin puolueellinen."
"Kaikki, mikä ei ole englantilaista, on tietysti puolueellista", vastasi tyttö. "Minä en ole koskaan pitänyt englantilaisista. Viimeinen, jonka opin tuntemaan, oli eräs työnjohtaja. Isän piti panna hänet viralta."
"Ei yksi kiuru kesää tee."
"Mutta siitä englantilaisesta oli meille ikävyyksiä aivan loppumattomiin — no niin! Ja olkaa nyt kiltti älkääkä tehkö minua vielä sietämättömämmäksi kuin jo olen."
"Koetan olla varuillani."
"Mitä siihen tulee, niin —" Tyttö keikautti päätään taaksepäin, avasi suunsa lopettaakseen aloittamansa nuhdesaarnan, mutta muutti mieltään. "No niin, minä jatkan kertomustani. Isälle ei oikeastaan jäänyt mitään, ja hän päätti palata merelle. Hän ei ollut koskaan lakannut rakastamasta sitä, ja minä puolittain luulen, että hän iloitsi siitä, että kävi niinkuin kävi. Hän oli iloinen kuin nuori poika, pää täynnä tuumia ja valmisteluja aamusta iltaan. Hänellä oli tapana valvoa puoliyöhön ja keskustella minun kanssani kaikesta. Senjälkeen nimittäin kuin olin hänelle sanonut, että olin varmasti päättänyt seurata häntä.
"Hän oli aloittanut uransa Etelämerellä — pyydystänyt helmiä ja helmiäisiä — ja uskoi varmasti, että sieltä vieläkin voisi haalia kokoon rikkauksia. Kookosviljelys häntä erikoisesti houkutteli, ja kunnes plantaasi alkaisi tuottaa hedelmiä hän aikoi harjoittaa kauppaa, helmenpyyntiä ja ehkä jotain muutakin. Hän möi huvipurtensa ja osti kuunarin nimeltä 'Miele', ja niin me lähdimme matkaan. Minä pidin isästä huolta ja opiskelin merenkulkuoppia. Isä oli oma laivurinsa. Perämies oli tanskalainen, mr Ericsen, miehistö japanilaisia ja hawaiilaisia. Me kuljimme ensin edestakaisin Linjasaarten seutuvilla, kunnes se alkoi liiaksi koskea isään. Kaikki oli toisin kuin ennen. Saaret oli vallattu ja jaettu eri valtojen kesken, suuret yhtiöt olivat asettuneet sinne ja haalineet itselleen maat, kauppaoikeudet, kalastusoikeudet, sanalla sanoen kaiken.
"Sitten me purjehdimme Marquesas-saarille. Siellä oli kaunista, mutta alkuasukkaat olivat melkein sukupuuttoon kuolleet. Isä oli aivan vimmoissaan kuullessaan, että ranskalaiset olivat määränneet vientitullin kopralle — hänestä se oli keskiaikaista — mutta maahan hän oli ihastunut. Siellä oli Nukanivalla viidentoistatuhannen acren laajuinen laakso, joka kolmelta puolelta ympäröi oivallista ankkuripaikkaa. Siihen hän rakastui ja osti sen kahdellatoistasadalla Chilen dollarilla. Mutta Ranskalle maksettavat verot olivat aivan peloittavat — siksipä maa olikin niin halpaa — ja, mikä oli pahinta kaikesta, meidän oli mahdotonta saada työväkeä. Kanakit eivät tahtoneet tehdä mitään, ja virkamiehet tuntuivat istuvan yökaudet tuumimassa, mitä uusia vastuksia he voisivat keksiä meidän tiellemme.
"Kuudessa kuukaudessa isä sai siitä kyllikseen. Tilanne oli toivoton. 'Lähtekäämme Salomonin-saarille', hän sanoi, 'että saamme nähdä, kuinka Englanti hallitsee. Ja ellei meillä sielläkään ole menestymisen mahdollisuuksia, niin jatkamme matkaa Bismarckin-saaristoon. Lyönpä vetoa siitä, ettei sivistys vielä ole ehtinyt valloittaa Amiraliteetti-saaria. Kaikki oli valmiina, tavarat laivaan lastattuina, uusi miehistö — marquesaslaisia ja tahitilaisia — paikoillaan. Olimme juuri lähtemäisillämme Tahitiin, sillä 'Miele' oli hiukan korjauksen ja uudistusten tarpeessa, kun isä-raukkani äkkiä sairastui ja kuoli."
"Ja te jäitte aivan yksin maailmaan?"
Joan nyökäytti päätään.
"Hyvin, hyvin yksin. Minulla ei ollut veljiä eikä sisaria, ja isän kaikki omaiset olivat saaneet surmansa eräässä hirmumyrskyssä Kansasissa. Isä oli silloin ollut aivan pieni poika. Olisinhan minä tietysti voinut palata Vonin luo. Sinne olen milloin tahansa tervetullut kuin omaan kotiini. Mutta miksi olisin mennyt sinne? Sitäpaitsihan isä oli uskonut minulle suunnitelmansa, ja minusta tuntui siltä, kuin se olisi velvoittanut minut toteuttamaan ne. Se oli minusta suuri tehtävä. Ja minun teki mieli toteuttaa ne. Ja — niin, täällä minä nyt olen.
"Älkää koskaan menkö Tahitille, sen neuvon annan teille. Paikka on hurmaava ja alkuasukkaat mukavia. Mutta valkoihoiset! Varkaita, rosvoja, valehtelijoita jok'ikinen! Rehellisiä miehiä ei ole niin monta, että tarvittaisiin viisi sormea niiden laskemiseen. Se seikka, että minä olin nainen, teki kaiken heille vain yksinkertaisemmaksi. He rosvosivat minulta kaiken omaisuuteni senkin seitsemänlaisten tekosyitten nojalla ja valehtelivat ilmankin tekosyytä, joko se sitten oli tarpeellista tai ei. Mr Ericsen-raukan he saivat lahjotuksi. Hän antautui rosvojen palvelukseen ja todisti kaikki heidän laskunsa oikeiksi, vaikka ne olisivat olleet tuhannen prosenttia liian suuret. Kun he puijasivat minulta kymmenen frangia, niin niistä tuli kolme hänen osalleen. Kun maksoin viidentoistasadan frangin laskun, niin se tuotti hänelle viisisataa. Kaiken tämän sain tietysti kuulla jäljestäpäin. Mutta 'Miele' oli vanha alus, korjaukset olivat tarpeen, ja minä sain maksaa seitsenkertaisen hinnan.
"En tietysti koskaan saa tietää, kuinka paljon Ericsen ansaitsi. Hän oli asettunut asumaan maihin, hienosti kalustettuun taloon. Laivanrakentajat olivat luovuttaneet sen hänelle vuokratta. Hedelmiä, vihanneksia, kalaa, lihaa ja jäitä tuotiin hänelle joka päivä, eikä hänen tarvinnut maksaa mitään. Kauppiaat suorittivat hänelle osan sovitusta palkasta siinä muodossa. Ja koko ajan hän kyynelsilmin valitteli, että minä olin joutunut niin kurjan kohtelun uhriksi. Ei, minä en ollut tullut ammattivarkaitten pesään, olin vain tullut Tahitille.
"Mutta kun varkaat sitten joutuivat riitaan keskenään, niin aloin saada vihiä asiain tilasta. Eräs noista petkutetuista petkuttajista tuli pimeän tultua minun luokseni ja kertoi tosiasioita, näytti numeroita ja vakuuttavia todistuksia. Tiesin, että oikeuteen vetoaminen olisi vienyt minulta loputkin omaisuudestani. Tuomarit ottivat vastaan lahjoja niinkuin kaikki muutkin. Mutta aivan toimettomana en sentään antanut kaiken tapahtua. Eräänä pimeänä yönä menin Ericsenin asuntoon. Minulla oli sama revolveri, joka minulla on täälläkin, ja pakotin hänet pysymään vuoteessaan sen aikaa, kun tein kotitarkastuksen. Hiukan yli yhdeksäntoistatuhatta frangia vein sieltä mennessäni. Hän ei koskaan valittanut poliisille eikä palannut laivaan. Muut rosvot vain nauroivat minulle ja tekivät minusta pilkkaa. Siellä oli pari amerikkalaista, ja he neuvoivat minua olemaan ryhtymättä oikeudenkäyntiin, ellen tahtonut jättää laivaanikin rosvoille.
"Sitten minä hankin saksalaisen perämiehen Uudesta-Seelannista. Hänellä oli kapteenin todistukset ja häntä puhuteltiin sillä nimellä, mutta minä ymmärsin merenkulkua paremmin kuin hän ja oikeastaan minä itse olinkin kapteenina. Menetin kuitenkin laivani, mutta sillä asialla ei ollut mitään tekemistä minun kykyni kanssa. Olimme ajelehtineet neljä päivää rasvatyynellä ulapalla. Sitten tuli luoteismyrsky, ja se ajoi meidät rantaan suojanpuolelle. Yritimme purjehtien päästä selville vesille, mutta silloin tahitilaisten laivanrakentatajien kurja työ tuli ilmi. Menetimme heti halkaisijapuomin ja kaikki keulataakit. Ainoa pelastuksen keino oli kääntyä takaisin ja kulkea Floridan ja Ysabelin välisen salmen kautta. Ja kun olimme hämärissä onnellisesti päässeet siitä ja kartta osoitti vähintään neljätoista syltä vettä, niin äkkiä törmäsimme koralliriuttaan. Vanha 'Miele' raukka sai vain yhden kolauksen ja pääsi sitten irti, mutta sekin oli sille liikaa, ja me ehdimme parahiksi laskeutua veneeseen, ennenkuin se upposi. Saksalainen perämies hukkui. Koko yön ajelehdimme merellä ja seuraavana aamuna keksimme tämän paikan."
"Ja nyt kai te aiotte palata Vonin luo?" kysyi Sheldon.
"En suinkaan. Isä oli aikonut tulla Salomonin-saarille. Minä etsin sopivan paikan ja hankin itselleni pienen plantaasin. Tiedättekö, mistä täältäpäin voisi saada hyvää maata halvalla?"
"Kautta pyhän Yrjänän, te olette omituista joukkoa, te yankeet, todella omituista", sanoi Sheldon. "Tuollaista hurjapäisyyttä en olisi unissanikaan voinut kuvitella mahdolliseksi."
"Sanokaa mieluummin seikkailuintoa", oikaisi Joan.
"Olette oikeassa — seikkailuintoa juuri. Jos te olisitte astunut maihin Malaitalle ettekä Guadalcanarille, niin te ja teidän jalosukuiset tahitilaisenne olisitte jo aikoja sitten joutuneet ihmissyöjien kai-kaiksi."
Joania värisytti kauhusta.
"Totta puhuen", hän tunnusti, "meitä peloitti kauheasti astua maihin Guadalcanarille. Minä olin lukenut 'Merenkulku-oppaasta', että alkuasukkaat ovat epäluotettavia ja nurjamielisiä valkoihoisille. Minun tekee mieli lähteä Malaitalle jonakuna päivänä. Onko siellä plantaaseja?"
"Ei ainoatakaan. Eikä yhtään valkoihoista kauppiasta myöskään."
"Sitten minä lähden sinne joskus pestauslaivalla",
"Mahdotonta!" huudahti Sheldon. "Se paikka ei ole naiselle sopiva."
"Minäpä lähden sittenkin", vastasi Joan.
"Mutta nainen, jolla on vähänkään omanarvontuntoa, ei…"
"Älkäähän jatkako", varoitti tyttö. "Jonakuna päivänä minä lähden sinne, ja silloin te ehkä saatte katua rumia sanojanne."
VI.
Myrsky.
Sheldon ei koskaan aikaisemmin ollut joutunut läheisiin tekemisiin nuoren amerikattaren kanssa ja olisi varmaan tuuminut, mahtoivatko he kaikki olla Joan Lacklandin kaltaisia, ellei olisi ollut kyllin viisas tajutakseen, ettei tämä suinkaan ollut mikään tyyppi. Tytön vilkkaus ja vaihtelevat mielialat hämmästyttivät häntä, ja Joanin elämänkatsomus oli niin täydellisesti erilainen kuin naisen elämänkatsomuksen tuli Sheldonin käsityksen mukaan olla, että he useinkin joutuivat keskenään ilmiriitaan. Sheldon ei koskaan voinut olla edeltäpäin varma siitä, mitä Joan seuraavana hetkenä sanoisi tai tekisi. Vain yhden seikan hän tiesi, sen nimittäin, että mitä tahansa hän teki tai sanoi, niin se aivan varmasti oli jotakin odottamatonta ja ennalta arvaamatonta. Hänen olemuksessaan tuntui olevan jotakin miltei hysteeristä. Hän oli äkkipikainen ja kuohahtava ja luotti liian paljon itseensä ja liian vähän Sheldoniin, mikä ei laisinkaan ollut sopusoinnussa tämän käsityksen kanssa siitä, miten naisen tuli käyttäytyä miehen ollessa lähettyvillä. Joan piti itseään aivan hänen vertaisenaan, Ja se kiusasi Sheldonia. Ajoittain tämä oli puolittain itsetiedottomasti suutuksissaan tytön röyhkeästä ja ennenkuulumattomasta tunkeutumisesta tänne hänen luokseen. Hänhän oli noussut suoraan ulvovan luoteistuulen myllertämästä merestä vast'ikään pidettyään revolveria Ericsenin nenän alla ja polynesialaisten jättiläistensä turvissa asettunut asumaan Berandelle niinkuin mikä haaksirikkoutunut merimies tahansa. Kaikki tämä sopi oivallisesti yhteen Baden-Powell-hatun ja pitkän 38 kaliberin revolverin kanssa.
Mutta hänen ulkomuotonsa ei vastannut tätä käytöstä. Jos hän olisi ollut lyhyttukkainen ja leveäleukainen, rakenteeltaan karkea ja ahavoitunut ja joka suhteessa mahdollisimman epämiellyttävä, niin ei olisi ollut mitään hätää. Mutta kaiken päällisiksi hän oli auttamattoman ja viehättävän naisellinen. Hänen hiuksensa melkein kiusasivat Sheldonia, niin harvinaisen kauniit ne olivat. Ja hän oli niin solakka ja miellyttävä tuo nainen — tai ehkä oikeammin sanoen tyttö — että Sheldonin sydäntä särki nähdä hänen terävin, asiantuntevin katsein ja käskevällä äänellä ohjaavan valaanpyyntivenettä kuohujen läpi. Hän saattoi mielikuvituksessaan nähdä hänet ottamassa suopungilla kiinni hevosta, ja tuo ajatus pöyristytti häntä. Ja lisäksi Joan oli niin monipuolinen. Hänen kirjallisuuden- ja taiteentuntemuksensa hämmästytti Sheldonia, mutta samalla tämä ei voinut tukahduttaa syvälle mieleensä juurtunutta tunnetta, että tytöllä, jolla oli tietoja näiltä aloilta, ei ollut oikeutta omata kokemuksia taklauksista, ankkurin laskemisesta ja purjehduksesta Etelämerellä. Nämä ajatukset mielessään hän yhtä hyvin olisi voinut vaikkapa kiroilla. Ja kun tällainen tyttö itsepäisesti väitti lähtevänsä pestausretkelle Malaitan rannikkoa pitkin, niin hän unohti sen kunnioituksen, jonka oli omalle itselleen velkaa.
Sheldon ei voinut olla yhä uudelleen kiinnittämättä huomiota hänen naisellisuuteensa. Hän soitti pianoa paljon paremmin ja musikaalisemmin kuin Sheldonin sisaret kotona Englannissa — tuota soittokonetta, jonka Hughie-raukka sankarillisesti, mistään vaikeuksista välittämättä, oli hankkinut tänne "pysyäkseen kunnossa." Ja kun Joan soitteli kitaraa ja lauloi kirkassointuisia, sametinpehmeitä hawaiilaisia lauluja, niin Sheldon istui ja kuunteli kuten lumottuna. Silloin Joan oli nainen kiireestä kantapäähän, ja hänen naisellisuutensa tenhovoima sai Sheldonin unohtamaan kaikki päivän kiusalliset kohtaukset, ison revolverin, Baden-Powell-hatun ja kaiken muun. Mutta mitä oikeutta — niin kuiskasi seuraava selvä ajatus hänen korvaansa — tällaisella tytöllä oli kuljeksia maita ja meriä kuin mies ja riemuita siitä, että seikkailut eivät olleet maapallolta kadonneet? Naiset, jotka olivat seikkailuilla, olivat seikkailijattaria, ja sen nimen kaiku ei ollut hyvä. Ja sitäpaitsi Sheldon itse ei harrastanut seikkailuja. Ne eivät olleet häntä viehättäneet sen jälkeen kuin hän oli poika — vaikka vaikeaksipa hänen olisi käynyt selittää, mikä hänet oli saanut lähtemään Englannista Salomonin-saarille, ellei juuri seikkailuhalu.
Sheldon ei suinkaan ollut tyytyväinen. Hyvää tapaa loukkaava tilanne oli liikaa hänen vanhoilliselle luonteelleen, jonka kasvatus oli tehnyt vieläkin vanhoillisemmaksi. Berande, yksinäisen valkoisen miehen koti, ei sopinut Joan Lacklandin oleskelupaikaksi. Hän mietti miettimistään tämän pulman ratkaisua ja puhui asiasta Joaninkin kanssa, mutta turhaan. Harmillista, että Austraaliasta tuleva höyrylaivakin oli odotettaessa vasta kolmen viikon kuluttua.
"Yksi asia nyt ainakin on varma, ja se on, että te tahtoisitte saada minut pois täältä", sanoi tyttö. "Minä miehitän huomenna veneeni ja lähden Tulagiin."
"Mutta olenhan sanonut teille, että se on mahdotonta", huudahti Sheldon. "Siellähän ei ole ketään, jonka luo te menisitte. Sikäläinen asiamies on matkustanut Austraaliaan. Paikalla oli vain yksi valkoinen mies, kolmas apulainen, entinen merimies, tavallinen merimies, joka hoitaa Salomonin-saarten hallitusta, puhumattakaan sadasta neekeristä, jotka ovat siellä vankeina. Ja lisäksi tuo mies on sellainen hupsu, että hän voisi tuomita teidät viiden punnan sakkoihin siitä, että ette ensiksi tullut Tulagiin, joka on saariryhmämme varsinainen satama. Hän ei ole miellyttävä mies, ja minä toistan, että se on mahdotonta."
"Entä Guvutu sitten?" ehdotti Joan.
Sheldon pudisti päätään.
"Siellä ei ole mitään muuta kuin kuumetta ja viisi valkoista miestä, jotka juovat itsensä kuoliaaksi. Minä en koskaan antaisi teidän lähteä sinne."
"Oi kiitos", sanoi tyttö rauhallisesti. "Luulen melkein, että voin lähteä jo tänään. — Viaburi! Mene Noa-Noan luo ja käske hänen tulla tänne."
Noa-Noa oli hänen paras miehensä, "Mielen" ylipuosmanni.
"Minne te sitten aiotte lähteä?" kysyi Sheldon ihmeissään. — "Viaburi, odota!"
"Guvutuun — nyt heti", oli vastaus.
"Mutta minä en salli sitä."
"Siksi minä juuri lähdenkin. Te sanoitte tuon saman kerran aikaisemmin, ja teidän kieltoanne minä en voi kärsiä."
"Mitä?" Tytön äkillinen suuttumus sai hänet aivan ymmälle. "Jos olen jotenkin loukannut teitä…"
"Viaburi, hae Noa-Noa tänne", käski Joan uudelleen.
Musta poika lähti liikkeelle aikoen totella.
"Viaburi! Odota, taikka isken kallosi mäsäksi. — Ja nyt minä vaadin, että te selitätte minulle kaiken, miss Lackland. Mitä minä olen sanonut tai tehnyt ansaitakseni tämän?"
"Te olette uskaltanut — ollut kyllin röyhkeä…"
Hän oli niin kiihtynyt, ettei voinut jatkaa.
Sheldon oli aivan epätoivoissaan.
"Tunnustan, että olen aivan päästäni pyörällä", sanoi hän. "Kun te edes voisitte selvin sanoin ilmaista…"
"Yhtä selvin sanoin kuin te annoitte minun tietää, ettette antaisi minulle lupaa lähteä Guvutuun?"
"Missä suhteessa se sitten oli väärin?"
"Teillä ei ole oikeutta — ei yhdelläkään ihmisellä ole oikeutta — antaa minulle lupaa tehdä sitä tai tätä. Minä olen liian vanha tarvitakseni holhoojaa enkä suinkaan purjehtinut Salomonin-saarille sen vuoksi, että olisin kaivannut suojelijaa."
"Kunnon mies on jokaisen naisen suojelija."
"Mutta minäpä en olekaan mikään 'jokainen nainen' — siinäpä se onkin. Olkaa hyvä ja antakaa minun lähettää palvelijanne hakemaan Noa-Noa tänne. Minä käsken hänen laskea veneen vesille. Vai pitääkö minun mennä itse häntä noutamaan?"
He olivat molemmat nousseet paikoiltaan. Joan hehkuvin poskin ja silmät suuttumuksesta säihkyen. Sheldon hämmästyksissään, neuvottomana ja huolestuneena. Musta palvelija seisoi kuin kuvapatsas välittämättä vähääkään näiden käsittämättömien valkoihoisten sananvaihdosta. Hän uneksi rauhallinen ilme silmissään muutamasta Malaitan viidakkorinteillä sijaitsevasta bushmannikylästä, jonka ruohomajoista sininen savu suikerrellen nousi ilmaan erottautuen lähestyvän sadekuuron muodostamaa harmaata taustaa vasten.
"Mutta te ette voi menetellä niin järjettömästi", aloitti Sheldon.
"Joko te nyt taas alatte!" huudahti Joan.
"Minä en tarkoittanut mitään sellaista, ja te tiedätte sen." Sheldon puhui hitaasti ja vakavasti. "Ja mitä tuohon toiseen asiaan tulee, siihen nimittäin, että minä en anna teille lupaa, niin sehän oli vain puheentapa. Tietysti minä en ole teidän holhoojanne. Tiedättehän, että voitte lähteä Guvutuun, jos mielenne tekee" — "tai vaikka hiiteen", oli hän vähällä lisätä. "Mutta minua surettaisi, jos tekisitte sen, siinä kaikki. Olen hyvin pahoillani siitä, että olen loukannut teitä. Pitäkää mielessänne, että olen englantilainen."
Joan hymyili ja istuutui jälleen.
"Ehkä olen ollut liian kiivas", myönsi hän. "Katsokaahan, minä en voi kärsiä pakkoa. Jospa tietäisitte, kuinka olen saanut taistella vapaudestani. Ja kun joku teistä miehistä, jotka itse olette korottaneet itsenne luomakunnan kruunuiksi, sanoo minulle, mitä saan ja mitä en saa tehdä, niin se saa minut kiihdyksiin. Se on minulle arka kohta. — Viaburi, pysy kyökissä. Ei tarvitse hakea Noa-Noaa! — Ja mr Sheldon, sanokaapa nyt minulle, mitä minun on tehtävä. Te ette tahdo, että jään tänne, eikä minulla näytä olevan mahdollisuutta lähteä täältä minnekään."
"Nyt teette minulle vääryyttä. Olihan oikea onnenpotkaus minulle, että satuitte kärsimään haaksirikon juuri täällä. Olin hyvin yksin ja hyvin sairas. En todellakaan tiedä, olisinko ensinkään jaksanut kestää, ellette te olisi sattunut tulemaan. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Jos ajattelisin vain itseäni, omaa etuani, niin en tahtoisi mitenkään antaa teidän lähteä. Mutta minä en ajattele itseäni, vaan teitä. Tämä teidän täälläolonne ei — sitä ei voi pitää oikein sopivana, kuten ymmärrätte. Jos minä olisin naimisissa, jos täällä olisi joku toinen valkoihoinen nainen … Mutta asiain näin ollen…"
Joan nosti kätensä ylös epätoivoa teeskennellen.
"Minä en voi seurata teidän ajatuksenjuoksuanne", sanoi hän. "Toisena hetkenä te sanotte, että minun pitää lähteä tieheni, ja toisena, ettei minulla ole paikkaa minne mennä ja että te ette anna minun lähteä. Mitä tyttö-raukan siis on tehtävä?"
"Sehän juuri on pulma", sanoi Sheldon neuvottomana.
"Tämä tilanne häiritsee siis teidän rauhaanne?"
"Yksinomaan teidän tähtenne."
"Antakaa minun silloin rauhoittaa tunteitanne ja sanoa teille, että se ei häiritsisi minua hituistakaan, ellette te nostaisi siitä niin pahaa melua. Minä en koskaan huoli olla suutuksissani sen johdosta, mille ei mitään voi. Työläs on potkia tutkainta vastaan. Tarkastakaamme nyt asemaa! Te olette täällä ja minä olen täällä. Olette itse sanonut, etten voi lähteä täältä minnekään. On päivänselvää, ettette tekään voi lähteä tiehenne ja jättää minua tänne yksin koko plantaasin ja kahdensadan villatukkaisen ihmissyöjän kanssa. Siksi te jäätte paikallenne ja minä jään myös. Se on aivan yksinkertaista. Ja samalla se on seikkailua. Edelleen, teidän ei tarvitse olla huolissanne itsenne takia. Minä en ole naimahaluinen. Tulin Salomonin-saarille saadakseni plantaasin, en miestä."
Sheldon punastui, mutta ei sanonut mitään.
"Minä tiedän, mitä te ajattelette", nauroi tyttö iloisesti. "Te ajattelette, että jos minä olisin mies, niin te vääntäisitte minulta niskat nurin. Ja sen minä olen ansainnutkin. Olen hyvin pahoillani. Minun ei pitäisi alituisesti loukata teidän tunteitanne."
"Pelkään, että usein annan teille aihetta siihen", sanoi Sheldon tuntien helpotusta huomatessaan myrskyn olevan tyyntymässä.
"Nyt minä keksin jotakin!" huudahti Joan samassa. "Lainatkaa minulle muutamia palvelijoitanne täksi päiväksi. Minä rakennan itselleni ruohomajan pihamaan perimmäiseen nurkkaan — paalujen varaan tietysti. Voin muuttaa sinne tänä iltana. Siellä minun tulee hyvä ja turvallinen olla. Tahitilaiset saavat vartioida taloa aivan kuin olisimme laivalla. Ja sitten minä opiskelen kookospalmunviljelystä. Korvaukseksi pidän huolta keittiöstänne ja taloudestanne ja annan teille säädyllistä ruokaa syödäksenne. Ja loppujen lopuksi en kallista korvaani teidän vastaväitteillenne. Tiedän kaiken, mitä aiotte sanoa ja ehdottaa — että minä asettuisin teidän bangaloonne ja te rakentaisitte ruohomajan itsellenne. Mutta siihen minä en suostu. Teidän on paras alistua kaikkeen. Muussa tapauksessa, ellette te suostu, menen joen poikki, teidän hallintopiirinne ulkopuolelle, ja rakennan sinne kylän itselleni ja merimiehilleni — he kai saavat sitten purjehtia Guvutuun hankkimaan elintarpeita. Ja nyt teidän pitää opettaa minua pelaamaan biljardia."
VII.
Kesytöntä joukkoa.
Joan kävi varmoin ottein käsiksi taloudenhoitoon ja sai aikaan sellaisen mullistuksen, että Sheldon tuskin tunsi asuntoaan entiseksi. Ensimmäistä kertaa hänen kotinsa oli siisti ja hyvässä järjestyksessä. Palvelijat eivät enää vetelehtineet laiskoina eivätkä tehneet niin vähän työtä kuin suinkin, ja kokki selitti, että "hänen pää pyöri ympäri hyvin paljon", sen ankaran ruoanlaittokurssin takia, jonka hän Joanin johdolla sai läpikäydä. Ja Sheldon itse sai perusteellisen läksytyksen saamattomuudestaan, hän kun oli tähän asti syönyt vain säilykkeitä. Velttoudestaan ja haluttomuudestaan hankkia terveellistä ravintoa hän sai kärsiä useita pilkkanimiä, joista "laiskajaakko" ja "vetelys" eivät olleet pahimpia.
Joan lähetti veneensä kaksikymmentä mailia pitkin rannikkoa hakemaan sitruunia ja appelsiineja, kyseli kiusoittavasti, miksi ei näitä hedelmiä jo kauan sitten oltu istutettu Berandelle, ja halveksi Sheldonia syvästi siitä, ettei tämä edes ollut hankkinut keittiökasvitarhaa. Kuivaneista omenoista, joita Sheldon oli pitänyt ihmisravinnoksi kelpaamattomina, valmistettiin Joanin johdolla oivallista aamiaisjälkiruokaa, ja päivällispöydässä ne käytettyinä monenmoisiin vanukkaisiin herättivät Sheldonin rajattoman ihailun. Banaaneja, joita saatiin viidakoista, hän tarjosi sekä keitettyinä että raakoina vähintään kymmenessä eri muodossa, joista jokainen Sheldonin mielestä oli toistaan parempi. Joan tai hänen merimiehensä harjoittivat ahkerasti dynamiittikalastusta ja toivat joka päivä kalaa kotiin, ja Balesunan alkuasukkaille maksettiin tupakkaa, kun he toivat ostereita mangroverämeistä. Hänen kykynsä käyttää kookospähkinöitä oli aivan hämmästyttävä. Hän opetti kokin valmistamaan hiivaa sen mehusta, ja niin saatiin leipä keveäksi ja kuohkeaksi. Kookospalmun hienoimmasta ytimestä hän keitti herkullista salaattia. Pähkinän mehusta ja lihasta hän valmisti erilaisia sekä makeita että happamia kastikkeita ja muhennoksia, joita tarjottiin sen mukaan, miten ne oli valmistettu, mitä erilaisimpien ruokien, milloin kalan, milloin vanukkaan kera. Hän sai Sheldonin huomaamaan, kuinka paljon parempaa kookospähkinän maitoneste oli kahvikermana kuin säilykekerma. Vanhoista pähkinöistä, jotka olivat alkaneet itää, hän otti kiinteän, sienimäisen sisustan ja käytti sen salaatteihin. Nämä tuntuivat ylimalkaan olevan hänen vahvin puolensa, ja hän sai Sheldonin ihmettelemään ja ihailemaan salaattia, jonka hän valmisti nuorista bambuvesoista. Villejä tomaatteja, jotka olivat alkaneet kasvaa istuttamatta tai joita Beranden alkuaikoina oli huolimattomasti kylvetty sinne tänne, kerättiin ja käytettiin salaatteihin, keittoihin ja kastikkeihin. Kanoille, jotka tähän asti aina olivat karanneet viidakkoihin ja sinne piilottaneet munansa, valmistettiin hautomalaatikot, ja Joan kävi itse ammuskelemassa villejä kyyhkysiä ja sorsia talouden tarpeiksi.
"En minä erikoisesti harrasta tämänlaatuista työtä", selitti hän keittiötoimia tarkoittaen, "mutta en voi luopua tavoista, joihin isä on minut totuttanut."
Muun muassa hän myöskin poltti ruton saastuttaman sairaalan, riiteli Sheldonin kanssa tekosestaan ja antoi vihoissaan miestensä heti paikalla rakentaa uuden ja — kuten hän itse sanoi — säädyllisen sairaalan. Hän riisti ikkunoista vanhat harso- ja musliiniverhot ja pani niiden sijaan hienoa, kirkasväristä puuvillakangasta, jota oli löytänyt varastosta. Sitäpaitsi hän neuloi useita nuttuja sairaita varten. Nähdessään luettelon, johon hän oli merkinnyt mitä tarvitsi omaa vaatevarastoaan varten ja muutakin minkä hän aikoi tilata ensimmäisellä laivalla Sydneystä, Sheldon ihmetteli, miten pitkäksi aikaa hän oikeastaan oli aikonut jäädä Berandelle.
Joan oli varmasti erilainen kuin yksikään nainen, jonka hän koskaan oli tuntenut tai josta hän oli voinut uneksiakaan. Suhteessaan häneen ei Joan oikeastaan ollut vähimmässäkään määrässä nainen. Hän ei ollut haikeamielinen eikä hempeä eikä koskaan tuhlaillut hänelle naisellisia viehätyskeinojaan. Heitä olisi voinut luulla sisaruksiksi tai veljeksiksi, sillä sukupuoli ei tässä oudossa suhteessa näyttänyt merkitsevän mitään. Jos Sheldon joskus lausui tavallista imartelevamman kohteliaisuuden, niin Joan joko ei huomannut sitä tai torui häntä. Ja jo kauan sitten hän oli lakannut tarjoamasta Joanille kättään hänen astuessaan veneeseen tai kiivetessään jonkun esteen yli. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tyttö mainiosti kykeni suoriutumaan omin neuvoin. Huolimatta varoituksista ja pelkäämättä krokotiileja ja haikaloja hän itsepäisesti ui kauas rannasta. Ja yhtä itsepäisesti hän tahtoi saada itse heittää dynamiitin ollessaan kalastamassa. Hän puolustautui sanoen, että hän mielestään oli ainakin hiukkasen älykkäämpi kuin hänen laivamiehensä ja että onnettomuuden vaara niinmuodoin oli pienempi, jos hän hoiti dynamiittia. Sheldonin mielestä hän oli miesmäisin ja samalla naisellisin nainen, jonka hän oli tavannut.
Erimielisyys siitä, kuinka oli mustia työmiehiä kohdeltava, oli heillä loppumattomien riitojen aiheena. Joan hallitsi lempeästi, mutta ankarasti, palkitsi harvoin, mutta ei koskaan rankaissut, ja Sheldonin oli pakko myöntää, että hänen laivamiehensä jumaloivat häntä ja talon palvelijat olivat hänen nöyriä orjiaan ja tekivät työtä kolme kertaa ahkerammin kuin hän itse koskaan oli saanut heidät tekemään. Joan huomasi pian plantaasin työntekijäin keskuudessa vallitsevan levottomuuden ja vaaran, joka alituisesti uhkasi sekä häntä että Sheldonia. Kumpikaan heistä ei koskaan uskaltanut lähteä liikkeelle ilman revolveria, ja merimiehet, jotka öisin vartioivat Joanin ruohomajaa, olivat pyssyillä aseistetut. Mutta Joan väitti, että valkoihoisten oma hirmuhallitus oli aiheuttanut heidän vaaranalaisen asemansa. Hän oli kasvanut ystävällisten hawaiilaisten keskuudessa, joita ei koskaan oltu huonosti eikä raa'asti kohdeltu, ja uskoi, että salomoninsaarelaisetkin tulisivat ystävällisiksi, jos heitä kohdeltaisiin lempeästi.
Eräänä iltana syntyi työmiesten asunnoissa hirvittävä meteli, ja Joanin laivamiesten avulla Sheldonin onnistui pelastaa kaksi naista, jotka miehet olivat pieksämäisillään kuoliaiksi. Varmuuden vuoksi heidät suljettiin yöksi keittiörakennukseen. Naiset olivat työmiesten keittäjättäriä, ja heitä rangaistiin sen vuoksi, että toinen heistä oli kylpenyt isossa perunakattilassa. Kylpy ei loukannut mustien siisteyskäsitettä — he kylpivät itse usein kattiloissaan — rikos oli vain se, että kylpijä oli ollut alhainen, viheliäinen nainen. Salomoninsaarilla kaikkia naisia pidetään alhaisina, viheliäisinä, halveksittavina olentoina.
Seuraavana aamuna aamiaista syödessään Joan ja Sheldon äkkiä kuulivat vihaista äänten sorinaa, joka yltyi yltymistään. Beranden ensimmäinen lakipykälä oli rikottu. Kaikki kaksisataa työntekijää päällysmiehiä lukuunottamatta olivat luvatta ja käskyttä tunkeutuneet pihamaalle ja tehneet itsensä rikokseen syypääksi. He kokoontuivat uhkaillen ja kirkuen juuri parvekkeen alle. Sheldon kumartui kaidepuun yli katsoen alhaalla olevaa joukkoa, ja Joan seisoi paria askelta taempana. Melun tauottua kaksi veljestä astui esiin joukosta. He olivat kookkaita, jäntereisiä, Salomonin-saartenkin oloihin katsoen harvinaisen rajunnäköisiä miehiä. Toinen heistä oli Karin-Jama eli "Vaikeneva", toinen Bellin-Jama eli "Kerskailija." Molemmat olivat aikoinaan palvelleet Queenslandin viljelyksillä, ja kaikkialla, missä oli valkoisia miehiä, tunnettiin heidät huonoiksi ihmisiksi.
"Me miehet tahto pois ne kaksi pirun musta Mary", sanoi Bellin-Jama.
"Mitä te sitten teette niille kahdelle mustalle Marylle?" kysyi
Sheldon.
"Me tapa ne", vastasi Bellin-Jama.
"Mitä sinä poika minulle puhut?" kysyi Sheldon ilmeisesti alkaen suuttua. "Iso kello on soinut. Mitä teette täällä? Menkää töihin. Kun iso kello soittaa kai-kaille, silloin saatte tulla puhumaan minulle niistä kahdesta Marystä. Nyt saatte kaikki mennä."
Joukko pysähtyi odottamaan, mitä Bellin-Jama tekisi, ja Bellin-Jama jäi paikoilleen.
"Minu ei mene", sanoi hän.
"Varo itseäsi, Bellin-Jama", sanoi Sheldon ankarasti, "tai minä lähetän sinut Tulagiin saamaan kovan rangaistuksen. Kovan rangaistuksen, sanon minä."
Bellin-Jama katsahti raivoisasti ylöspäin.
"Te tahto tapella?" sanoi hän nyrkit ojennettuina aito queenslandilaiseen tapaan.
Salomonin-saarilla, missä valkoihoisia on vain muutamia ja mustia paljon, mutta missä valkoihoiset ovat hallitsevina, tällainen taisteluvaatimus on mitä verisin loukkaus. Mustan ei edellytetä rohkenevan haastaa valkoista miestä taisteluun. Hän ei voi muuta kuin ottaa valkoiselta mieheltä selkäsaunan.
Bellin-Jaman rohkeus synnytti kuuntelevassa joukossa ihastuksen sorinan. Mutta Bellin-Jaman ääni kaikui vielä ilmassa ja sorina oli tuskin ehtinyt alkaa, kun Sheldon äkkiä hypähti kaidepuun yli pihamaalle. Kaidepuun yläreunasta oli maahan viisitoista jalkaa, ja Bellin-Jama seisoi juuri sen alapuolella. Sheldonin ruumiinpaino kaatoi hänet maahan. Muuta ei tarvittu, Bellin-Jama oli voitettu. Joan, joka oli säpsähtänyt nähdessään Sheldonin odottamattoman hyppäyksen, näki Karin-Jaman ojentavan kätensä ja tarttuvan Sheldonia kurkkuun, kun tämä vielä oli puoleksi polvillaan, sillä välin kuin satakunta mustaihoista ryntäsi eteenpäin saadakseen ottaa osaa hänen surmaamiseensa. Joan ojensi revolverinsa — ja Karin-Jama hellitti otteensa ja horjahti taaksepäin luoti olkapäässään. Ensi hetkessä Joan oli aikonut ampua häntä käsivarteen, ja se olisi näin läheltä hyvinkin voinut onnistua. Mutta muiden rynnistäessä eteenpäin hän oli muuttanut suuntaa ja ampunutkin olkaan. Hetki oli niin vakava, ettei mitään voinut jättää mahdollisuuden varaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuin Sheldon tunsi kurkkunsa vapautuneen, hän iski nyrkillään, ja Karin-Jama kaatui veljensä viereen maahan. Kapina oli tukahdutettu, ja viiden minuutin kuluttua veljekset kannettiin sairaalaan, ja muut kapinoitsijat olivat päällysmiestensä johtamina matkalla työmailleen.
Sheldonin astuessa verannalle Joan istui vaipuneena lepotuoliin ja itki. Näky hermostutti häntä enemmän kuin äskeinen näytelmä. Itkevä nainen olisi missä oloissa tahansa saanut hänet neuvottomaksi, ja kun tämä lisäksi oli Joan Lackland, jolta hän oli oppinut odottamaan mitä tahansa odottamatonta, niin hän oli suorastaan peloissaan. Hän katsahti avuttomana tyttöön ja kostutteli huuliaan.
"Tahtoisin kiittää teitä", aloitti hän. "Ei kannata epäilläkään, että te pelastitte henkeni, ja minun täytyy sanoa…"
Joan veti kiivaasti kädet kasvoiltaan; ne olivat vihasta punaiset ja itkettyneet.
"Te kurja olento! Viheliäinen raukka!" huusi hän. "On teidän syynne, että minä ammuin ihmisen. Sitä en ole koskaan ennen tehnyt."
"Haava ei ole vaarallinen, mies jää kyllä henkiin", onnistui Sheldonin saada sanotuksi.
"Mitä siitä? Minä ammuin häntä joka tapauksessa. Kuka käski teitä hyppäämään maahan sillä tavoin. Se oli raakaa ja pelkurimaista."
"Tiedättekö, minun täytyy sanoa…", koetti Sheldon rauhoittaa häntä.
"Menkää tiehenne! Ettekö näe, että minä vihaan teitä, vihaan teitä.
Voi, ettekö nyt voi mennä!"
Sheldon kalpeni suuttumuksesta.
"Miksi kaiken järjen nimessä te sitten ammuitte?" kysyi hän.
"Si-si-siksi, että te olette valkoihoinen", nyyhkytti Joan. "Isä ei koskaan olisi jättänyt valkoista miestä pulaan auttamatta häntä. Mutta kaikki oli teidän oma syynne. Teillä ei ollut oikeutta antautua vaaraan. Sitäpaitsi se oli tarpeetonta."
"Pelkään, etten oikein ymmärrä teitä", sanoi Sheldon lyhyesti ja kääntyi toisaalle. "Keskustelkaamme tästä joskus myöhemmin."
"Pankaahan vain merkille, kuinka hyvin minä tulen toimeen teidän työmiestenne kanssa", sanoi Joan ja Sheldon pysähtyi jäykän kohteliaasti ovelle kuuntelemaan. "Ajatelkaamme noita kahta sairasta nuorukaista, joita olen hoitanut. Terveiksi tultuaan he tekevät mitä tahansa minun puolestani, eikä minun tarvitse alituisesti pitää heitä kuolemanpelossa. Sanon teille, että tämä kovuus ja julmuus on vältettävissä. Mitä siitä, että he ovat ihmissyöjiä! He ovat siitä huolimatta kaikissa tapauksissa ihmisiä aivan niinkuin te ja minä, ja heilläkin on järki. Sehän juuri erottaa meidät kaikki alemmista eläimistä."
Sheldon kumarsi ja lähti ulos.
"Luullakseni olen käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi", virkkoi Joan tervehdykseksi Sheldonin palatessa tuntikausia myöhemmin viljelysmailta, joita hän oli käynyt katsomassa. "Olen käynyt sairaalassa, eikä miehellä näytä olevan hätää. Haava ei ole vaarallinen."
Sheldon oli selittämättömän iloinen ja tyytyväinen huomatessaan tytön mielen muuttuneen.
"Katsokaahan, te ette ymmärrä meidän täkäläisiä olojamme", alkoi hän puhua. "Mustaihoisia on hallittava ankarasti. Lempeys on kyllä hyvä sekin, mutta se ei yksin riitä. Hyväksyn kaiken, mitä sanotte, mikäli on kysymys hawaiilaisista ja tahitilaisista. Te sanotte, että heitä voi siten kohdella, ja minä uskon teitä. Minulla ei ole omaa kokemusta heistä. Mutta teillä taas ei ole kokemusta mustaihoisista, ja minä pyydän teitä uskomaan minua. He eivät ole samanlaisia kuin teidän saarienne alkuasukkaat. Te olette tottunut polynesialaisiin. Nämä työmiehet ovat melanesialaisia. He ovat mustaihoisia, neekereitä — katsokaa heidän kiharaista villatukkaansa. Ja heidän sivistystasonsa on melkoista alhaisempi kuin Afrikan neekerien. Erotus on todella hyvin suuri. He eivät kykene tuntemaan kiitollisuutta, ei sääliä eikä myötätuntoa. Jos olette heille hyvä, niin he pitävät teitä typeränä. Jos olette ystävällinen, niin he luulevat, että olette peloissanne. Ja jos he luulevat teidän pelkäävän, niin olkaa varuillanne, sillä silloin he tahtovat saada teidät käsiinsä. Todistaakseni tämän tahdon esittää teille ne ajatukset, jotka ehdottomasti syntyvät ja seuraavat toisiaan mustaihoisen miehen aivoissa, kun hän kotiseuduillaan kohtaa muukalaisen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on kauhistunut: 'tappaako tuo vieras minut?' Kun hän huomaa, ettei häntä tapeta, on seuraava ajatus: 'voinko minä tappaa hänet?' Kymmenkunta mailia rannikolta sisämaahan päin asui siirtomaakauppias nimeltä Packard. Hän kehuskeli hallitsevansa lempeästi ja väitti, ettei hän koskaan lyödyt mustaihoisia. Seuraus oli, ettei hän saanut hallita ensinkään. Hänellä oli tapana tulla jokea alas veneellään Drummondia ja minua tervehtimään. Kun hänen venemiehensä päättivät lähteä kotiin, ei hänen auttanut muu kuin keskeyttää vierailunsa ja lähteä heidän kanssaan. Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin Packard oli luvannut jäädä meille päivälliselle. Olimme juuri istuutuneet pöytään, kun Hughie huomasi neekerin tirkistävän ovenraosta huoneeseen. Hän meni ulos miehen luokse, sillä tämä käytös loukkasi Beranden lakeja, Neekerien on esitettävä asiansa talon palvelijain välityksellä ja pysyttävä aitauksen ulkopuolella. Tämä mies — hän oli Packardin venemiehiä — oli tunkeutunut verannalle. Ja hän tiesi kyllä, mitä teki. 'Mitä tämä?' kysyi Hughie. — 'Te sano se valkoinen mies siellä sisällä, että me venemies me lähte pois. Jos hän ei tule nyt, niin me ei odota. Me mene pois.' Samassa silmänräpäyksessä Hughie antoi hänelle korvapuustin, joka lennätti hänet verannan portaita alas."
"Mutta sehän oli tarpeettoman julmaa", väitti Joan. "Valkoista miestä te ette kohtelisi sillä tavoin."
"Siinäpä se juuri onkin. Hän ei ollut valkoinen mies. Hän oli alhainen, musta neekeri, joka oli tahallaan loukannut sekä omaa herraansa että jokaista Salomonin-saarten valkoihoista herraa. Hän loukkasi minua. Hän loukkasi Hughieta. Hän loukkasi Berandea."
"Tietysti, jos kerran hyväksyy teidän kantanne, teidän oppinne voimakkaamman oikeudesta…"
"Mutta Packardin hallituksen ohjeena oli oppi heikomman oikeudesta. Mikä oli seurauksena? Minä olen elossa, Packard on saanut surmansa. Hän oli edelleenkin hyvä ja ystävällinen miehiään kohtaan, ja nämä odottivat, kunnes hän kerran sairastui ja makasi heikkona tautivuoteella kuumeen kourissa. Hänen päänsä on nyt Malaitalla. Hänen molemmat veneensä he myöskin veivät mennessään ja sitäpaitsi niin paljon tavaroita varastosta kuin saivat niihin mahtumaan. — Täällä on myöskin ollut eräs kapteeni Mackenzie, 'Minotan' päällikkö. Hänkin uskoi hyvyyden voimaan ja väitti, että mies parhaiten herättää luottamusta, jos hän ei kanna aseita. Toista kertaa käydessään Malaitalla pestausretkellä hän poikkesi Binaan, joka on lähellä Langa-Langaa. Pyssyt, joilla laivan miehistön olisi pitänyt olla aseistettuna, olivat kapteenin kajuutassa lukkojen takana. Kun laivavene lähti maihin noutamaan työväkeä, hän kuljeskeli edestakaisin kannella ilman minkäänlaista asetta, edes revolveriakaan. Hän sai surmansa alkuasukkaan sotakirveestä. Hänenkin päänsä on Malaitalla. Se oli suoranainen itsemurha. Ja Packardin loppu oli myöskin itsemurha."
"Minä myönnän, että varovaisuus on tarpeen heihin nähden", sanoi Joan, "mutta uskon varmasti, että järkevä ystävällisyys ja lempeys veisivät tyydyttävämpiin tuloksiin."
"Siitä minä olen aivan yhtä mieltä kanssanne, mutta teidän täytyy ottaa huomioon eräs seikka. Berande on ehdottomasti pahin plantaasi koko Salomonin-saaristossa mitä työvoimaan tulee. Syynä siihen on asianhaara, joka tukee teidän väitettänne. Beranden entiset omistajat eivät olleet järkevän ystävällisiä. He olivat kaksi todellista lurjusta. Toinen oli rappiolle joutunut yankee ja toinen muuan saksalainen juoppo. He pitivät työmiehiään orjina. Ensinnäkin he ostivat työvoimansa Johnny Be-Blowedilta, Salomonin-saarten huonomaineisimmalta pestaajalta. Hän on nyt Fidshi-saarilla pakkotöissä, tuomittuna kymmeneksi vuodeksi erään mustaihoisen työmiehen syyttömästä taposta. Viimeisinä aikoinaan hän oli niin huonossa huudossa, etteivät Malaitan alkuasukkaat tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Ainoa keino, millä hän sai miehiä pestatuksi, oli viipymättä rientää paikalle, jossa oli tapahtunut murha tai murhia. Murhamiehet olivat tavallisesti sangen halukkaat allekirjoittamaan sopimuksia ja lähtemään muuanne kostoa pakoon. Sellaista pakenemista nimitetään täällä 'rantahypyksi'. Äkkiä kuului rannalta hurjaa kirkunaa, ja neekeri karkaa veteen keihäs- ja nuolipilven ympäröimänä. Tietysti Johnny Be-Blowedin vene oli lähettyvillä valmiina korjaamaan karkurin. Viime aikoinaan Johnny ei saanutkaan muita värvätyksi kuin juuri tuollaisia rantahyppääjiä.
"Ja Beranden ensimmäiset omistajat ostivat hänen värväämiään työntekijöitä — kesytöntä murhamiesjoukkoa. Heillä oli kaikilla viiden vuoden työsopimus. Värvääjä on nimittäin edullisemmassa asemassa rantahyppääjiin kuin muihin nähden. Hän voisi saada heidät suostumaan vaikkapa kymmenen vuoden sopimukseen, ellei laki sitä kieltäisi. No niin — osa tätä murhamiesjoukkoa meillä nyt on täällä huolenamme. Tietysti muutamat ovat kuolleet tauteihin, toiset saaneet surmansa toverien kädestä, ja moni on pakkotöissä Tulagissa. Ensimmäiset omistajat raivasivat hyvin vähän viljelysmaita ja istuttivat vielä vähemmän. Heidän aikansa meni tappeluihin. Muuan työnjohtaja surmattiin. Toista osakasta lyötiin puukolla olkapäähän. Toinen sai kahdesti heittokeihään ruumiiseensa. He olivat molemmat suurisuisia ja siis myös pelkureita. Lopuksi heidän täytyi luopua kaikesta. Heidän omat neekerinsä pakottivat heidät lähtemään — sananmukaisesti ajoivat heidät tiehensä. Ja sitten Hughie-raukka ja minä, uudet kumppanukset, tulimme tänne pitämään tuota kesytöntä laumaa kurissa. Me emme tunteneet oloja> mutta olimme ostaneet Beranden, eikä ollut muuta neuvoa kuin käydä käsiksi ja selviytyä parhaimman mukaan.
"Ensiksi me hairahduimme osoittamaan heille epäjärkevää lempeyttä. Me koetimme ystävällisesti suostutellen saada heidät tottelemaan. Neekerit päättelivät, että me pelkäsimme heitä. Punastun muistellessani, kuinka typeriä olimme noina ensi aikoina. Mustaihoiset määräilivät, mitä meidän tuli tehdä, uhkailivat ja herjasivat meitä, ja me annoimme kaiken tämän tapahtua toivoen, että hyväntahtoinen kohtelumme pian saisi olot kääntymään parempaan päin. Mutta kaikki kävikin päinvastoin kahta hullummaksi. Sitten eräänä päivänä Hughie nuhteli erästä työmiestä ja joukko oli vähällä tappaa hänet. Hän olisi ollut mennyttä kalua, ellei murhanhaluisia olisi ollut niin monta. He hyökkäsivät kilvan hänen kimppuunsa, ja minä ehdin ajoissa paikalle.
"Sitten me aloimme kiristää ohjia. Täytyi joko hallita kovin kourin tai jättää kaikki, ja me olimme kiinnittäneet melkein koko omaisuutemme yritykseen emmekä voineet jättää sitä. Ja sitäpaitsi ylpeytemme ei olisi sitä sallinut. Me olimme lähteneet kotoa saadaksemme jotakin aikaan, ja luonteemme olivat sellaiset, että meidän täytyi ponnistella eteenpäin. Taistelu on ollut ankara, sillä Berandea on pidetty ja pidetään tänäkin päivänä työvoimaa silmälläpitäen Salomonin-saarten kovaosaisimpana plantaasina. Tiedättekö, meidän ei ole onnistunut saada tänne valkoihoisia. Olemme tarjonneet työnjohtajan paikkaa puolelle tusinalle. En tahdo sanoa, että he ovat pelänneet, sillä he ovat olleet rohkeita miehiä. Mutta he ovat pitäneet paikkaa epäterveellisenä — sen sanoi ainakin viimeinen, joka epäsi tarjouksemme, syyksi. Ja niin on Hughien ja minun ollut pakko tulla omin voimin toimeen."
"Ja kun toverinne kuoli, olitte te valmis jatkamaan aivan yksin!" huudahti Joan silmät loistaen.
"Aioin koettaa suoriutua jotenkuten. Ja nyt pyydän teitä, miss Lackland, olemaan armelias, kun minun käytökseni tuntuu teistä liian kovalta, ja muistamaan, että asemani on harvinaisen vaikea. Meillä on huonoa väkeä, mutta me saamme heidät tekemään työtä. Te olette käynyt katsomassa viljelyksiä ja tiedätte, että niin on, Ja minä vakuutan teille, että parempia kolmen-neljän vuoden vanhoja puita ette tapaa yhdeltäkään Salomonin-saarten plantaasilta. Me olemme työskennelleet sitkeästi saadaksemme kaiken hyvään kuntoon. Vähitellen olemme hankkineet uutta työvoimaa. Sitä varten ostimme 'Jessien'. Tahdoimme itse valita työmiehemme. Ensi vuonna useimpien alkuperäisten työntekijöitten sopimus päättyy — heidät pestattiin Beranden ensimmäisenä vuonna, ja heidän sopimusaikansa menee umpeen eri aikoina vuotta. Tietysti he ovat jossakin määrin turmelleet uudetkin työmiehet, mutta se on helposti korjattavissa, ja sitten Berandesta tulee kunnioitettava plantaasi."
Joan nyökäytti päätään, mutta pysyi ääneti. Hänen mielensä täytti yksinäisen valkoisen miehen kuva sellaisena kuin hän ensiksi oli hänet nähnyt, voimattomana ja kuumeisena, murtuneena hylkynä lepotuoliin vaipuneena, miehen, joka rotunsa edustajana oli tuomittu hallitsemaan viimeiseen hengenvetoonsa asti.
"Vahinko todellakin", sanoi hän. "Mutta valkoisen miehen täytyy kai saada hallita."
"Minua se ei viehätä", vakuutti Sheldon. "Kautta henkeni en voi saada selville, miksi oikeastaan olen tullut tänne. Mutta täällä olen enkä voi lähteä tieheni."
"Rodun kohtalo", sanoi Joan heikosti hymyillen. "Me valkoihoiset olemme ammoisista ajoista olleet rosvoja, maarosvoja tai merirosvoja. Luulen, että se on meillä verissä ja ettemme voi vapautua siitä."
"Minä en ole koskaan ottanut asiaa niin syvämietteiseltä kannalta", tunnusti Sheldon. "Minulla on ollut täysi työ tuumiskellessani, miksi tulin tänne."