IX.
ALKUASUKASTEN JOUKOSSA.
Kun heräsin, paistoi aurinko ja kuulin ääniä läheisyydestä. Katsoessani varovaisesti sinnepäin, näin suuren joukon nuoria naisia ja tyttöjä tulleen joen rannalle täyttämään vesipullojaan. Työskennellessään he nauroivat ja leikkivät. Ajattelematta ollenkaan mitä tein, nousin seisoalleni ja huudahdin, jolloin he heti sieppasivat pullonsa ja huudettuaan varoitukseksi piiloutuivat pensaihin.
Katsoessani ympärilleni näin, että tuon leveän tien vieressä, jota myöten he olivat tulleet, oli kapeampikin polku. Lähdin kulkemaan sitä ja pian kääntyivät muutamat noista pakolaisista ympäri ja nähtyään, ettei minulla ollut aseita, tulivat minua kohti. Eräs, joka nähtävästi oli rohkeampi kuin toiset, koski minuun huutaen samalla jotakin tovereilleen, jotka purskahtivat nauramaan. Sitten kokoutuivat he kaikki ympärilleni katsellen hämmästyneenä tukkaani ja ihoani, jotka pitkäaikainen vedessäolo oli muuttanut melkein luonnollisen värisiksi.
He puhua pärpättivät hirveästi ja tekivät minulle luultavasti paljonkin kysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan, koska en ymmärtänyt sanaakaan heidän kielestään. Huomattuaan, etteivät he saaneet tietää mitään minulta, läksi pari juoksemaan polkua jonnekin muiden istuutuessa ympärilleni ja viittaillessa, että minäkin tekisin samoin.
Odotettuamme noin kymmenen minuuttia palasivat nuo molemmat tytöt neljä miestä mukanaan. Kahdella miehellä oli vanhat piilukkoiset pyssyt ja kahdella pitkät keihäät, joilla he viittasivat minua nousemaan seisoalleni, ja sidottuaan nuoran kaulaani taluttivat he minut erään suuren kylän keskellä olevalle torille.
Kylä oli ympäröity paksuista puunrungoista kyhätyllä aidalla, jonka sisäpuolella oli lukematon joukko matalampien ruokoaitauksien ympäröimiä majoja. Kylän keskellä olevan komean silkkipumpulipuun juurella oli katos, jonka alla oli neljän suuren rummun ympäröimä karkeasti veistetty ja sanomattoman suuri epäjumalankuva. Taluttajani veivät minut tuohon suojaan ja pakottivat minut istuutumaan niin, että eräs katon kannatinpylväs tuli lalkojeni väliin. Sitten sitoivat he nilkkani yhteen ja köytettyään vielä kätenikin selkäni taakse saivat he minut niin varmasti kiinni, että minun oli mahdoton paeta.
Kaikki kylän asukkaat tulivat katsomaan minua ja muutamat lapset, oikeammin pienet mustat lihavat pikkupirut, jotka ensin kovasti pelkäsivät valkoista miestä, tulivat kumminkin rohkeammiksi huomatessaan, etten voinut liikkua. Ne pistivät sormensa silmiini ja silittivät tukkaani, mikä niistä näytti tuntuvan hyvin hauskalta, ja hieroivat ihoani nähdäkseen oliko valkoinen oikea värini vaiko ei. Niiden vanhemmat nauroivat kakarainsa vehkeille ja hyödyttömille ponnistuksilleni saadakseni olla rauhassa.
Luullakseni sain istua siinä uteliaisuuden esineenä melkein tunnin, ennenkuin kuvan ympärillä olevia rumpuja alettiin paukuttaa ja eräs hyvin vanha valkotukkainen neekeri istuutui vieressäni olevalle tuolille. Toinen aivan yhtä vanha mies asettui hänen viereensä ja huomasin selvästi, että kyläläiset kunnioittivat noita molempia vanhuksia hyvin suuresti.
Kun he olivat istuutuneet, lakkasivat rummut pärisemästä, ja tytöt jotka olivat löytäneet minut joenrannalta, kutsuttiin esiin ja saivat he nähtävästi selittää tapahtuman. Sitten saivat nuo neljä miestä, jotka olivat kuljettaneet minut kylään, tehdä vuorostaan selkoa, mitä tekemistä heillä oli ollut asiassa. Tämän jälkeen neuvotteli toinen vanhus, jonka kasvoissa oli mitä ihmeellisimpiä juovia ja ryppyjä, toisen vanhuksen kanssa ja antoi sitten muutamia määräyksiä, jotka toivat näyttämölle erään naamioidun miehen. Tuolla hurjimuksella oli kädessään suuri käyrä veitsi ja häntä seuranneella vaimolla iso puinen sanko, jonka hän laski maahan aivan viereeni. Mies pani toimeen suurenmoisen elenäytelmän osoittaakseen, että hän oli tullut paikalle katkaistakseen minulta pään.
Tunsin joutuneeni tukalampaan asemaan kuin uidessani joessa ja luullessani kanoottia krokotiiliksi. Päätin kumminkin olla pelkäämättä, ja jos nyt niin kävisi, että minut tapettaisiin, niin päätin kuolla täysin englantilaisen syntyperäni mukaisesti. Vanhus piti nyt pitkän puheen mainiten usein Okopaa ja lopetettuaan kääntyi hän puoleeni ja sanoi minulle jotakin murteellisella englanninkielellä, josta en ymmärtänyt muuta kuin sanat: "Okopa", "Kapteeni" ja "Orjat".
Menetin vihdoin kärsivällisyyteni ja huudahdin: "En ole espanjalainen enkä ymmärrä sanaakaan puheestanne! Olen englantilainen."
Kansan käytös muuttui heti, ja tuo minun pyövelikseni aiottu mies
katkaisi siteeni niin nopeasti kuin suinkin, ja vanhus sanoi:
"Englantilaiset ovat yhtä hyviä miehiä kuin espanjalaiset ovat pahoja.
Olet siis englantilainen?"
"Olen", vastasin minä. "Olen englantilainen, mutta olen saanut olla espanjalaisten vankina."
"Kauan aikaa sitten", sanoi vanhus, "soti Hararu Okopan isää vastaan, jolloin Okopan isä tappoi säälimättömästi Hararun vaimon. Hararun hän otti vangiksi ja myi espanjalaisille, joiden laivoissa Hararu sai olla niin kauan, kunnes englantilaiset voitettuaan espanjalaiset vapauttivat hänet, jolloin hän sai palata kotiinsa. Kaikki englantilaiset olivat hyviä Hararulle."
Minut vietiin nyt erääseen aitaukseen, jossa Hararu perheineen asui. Hararu käski minun tulla erääseen majaan ja avattuaan erään suuren arkun sanoi hän minulle: "Siinä on paljon vaatteita, valitse niistä, mitä tarvitset." Halusin kiittää häntä, mutta hän jatkoi: "Sinun ei tarvitse, sillä englantilainen on aivan samanlainen kuin mustakin mies. Kun hän saa vaatteet päälleen, rupeaa hän syömään ja syötyään juttelemaan."
Katsoessani arkkuun huomasin sen olevan täynnä kaikenlaisia vaatteita, silkki- ja kalikookangaskappaleita, ja jonkun aikaa haettuni löysin sieltä paidan, takin ja housut, jotka sopivat minulle niin hyvin, että puin ne heti ylleni "Tahdotko hatunkin?" kysyi Hararu ja mennen erään toisen arkun luo otti hän sieltä kuluneen meriupseerin lakin ja antoi sen minulle.
Kun olin pukeutunut, vei hän minut erääseen toiseen suojaan. Siellä tarjottiin minulle jonkinlaista paistia, joka olisi muuten ollut erinomaista, ellei siinä olisi ollut niin paljon pippuria, että minun oli sitä hyvin vaikea syödä, muutamia banaaneja ja suuri tuopillinen palmuviiniä.
Söin ja join vanhan Harurun seisoessa vieressäni ja kehoittaessa minua syömään enemmän. Olin kumminkin niin kärsimätön saamaan selville, mikä tuon heidän käytöksensä muutoksen oli saanut aikaan, että lopetin pian ja sanoin Hararulle, joka ei ollut suostunut vastaamaan kysymyksiini, ennenkuin olin syönyt kyllikseni, etten jaksanut enempää.
Sitten alkoi Hararu selittää: "Olin yhteen aikaan espanjalaisen orjana, joka kohteli orjiaan hirveän pahasti pieksäen ja polttaen heitä. Sitten tapasi muudan englantilainen tuon espanjalaisroiston kohdellen häntä ansion mukaan ja vieden Hararun Sierra Leoneen, jossa hänet ristittiin Jack Spratiksi, joka on hyvä englantilainen nimi. Sitten läksi eräs englantilainen kauppalaiva tänne Ogowai-joelle ja minä pääsin mukaan. Isäni, veljeni ja sisareni elivät silloin vielä, mutta ovat nyt jo kaikki kuolleet, ja tuo englantilainen antoi minulle pyssyjä, vaatteita, rommia ja paljon muita tavaroita, jolloin jäin tänne ja minusta tuli suuri mies. Okopa on suuri varas, mutta hän on voimakas, sillä hän on saanut espanjalaisilta paljon pyssyjä ja muita tavaroita orjillaan."
Kerroin Hararulle eli Jack Spratille, kuten hän halusi minun häntä nimittävän, kaikki mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin vene oli kaatunut Whydahin tyrskyissä. Kuvasin hänelle, miten olin paennut Santa Mariasta ja nähnyt isäni prikin poistuvan virralta.
"Nuo espanjalaiset ovat pahoja miehiä, kuten Okopakin, ja ovat koettaneet anastaa isäsi laivan", sanoi vanhus. "Nyt he ovat suuttuneet, ja jos he saavat kuulla sinun oleskelevan täällä, lähettävät he jonkun ryöstämään sinut täältä ja katkaisevat kurkkusi, sillä Okopa on niin suuri roisto, että hän on valmis vaikka mihin."
En viitsinyt muistuttaa uutta ystävääni, että kun hän luuli minua espanjalaiseksi, oli hänkin valmis katkaisuttamaan kurkkuni, vaan sanoin ainoastaan: "Ette suinkaan aio luovuttaa minua heille?"
"En anna sinua Okopalle ainakaan vapaaehtoisesti, mutta jos Okopa hyökkää kimppuumme monine pyssyineen ja espanjalaistovereineen ja satut olemaan kylässämme, niin mitä voimme tehdä. Jos he saavat tietää valkoisen miehen oleskelevan kylässämme, lähettävät he jonkun miehen katsomaan, ja jos tuo mies huomaa sinut englantilaiseksi, kuten minäkin olen, rientää hän kertomaan Okopalle, jolloin hän, Camacho ja tuo Pentlea-roisto tulevat miehineen vangitsemaan sinut. Luullakseni on parasta, että lähdet kauemmaksi sisämaahan erään suuren tietäjän luokse ja oleskelet siellä jonkun aikaa. Poikani Tom, joka puhuu englannin kieltä ja on kaikessa yhtä mieltä kanssani, vie sinut sitten toiseen maahan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on englantilaisia laivoja, jolloin voit jälleen päästä isäsi ja veljesi luo."
Olimme pysytelleet koko keskustelumme ajan Jack Spratin omassa majassa, jossa ei meitä lukuunottamatta ollut muita kuin muutamia hänen tyttöjään, jotka hän nyt lähetti hakemaan poikaansa Tomia, kuten hän suvaitsi tätä nimittää. Kun tämä tuli majaan, huomasin, että hän oli jo vanha harmaatukkainen mies. Hänen isänsä takoi nyt hänen päähänsä pitkän sarjan määräyksiä, joihin Tom aina vähän väliä vastasi: "Ymmärrän." "Hyvä on." Lopetettuaan lisäsi vanhus vielä: "Nyt sinun on seurattava Tomia, ja minä kerron kansalleni, että suuri tietäjä tuli sinua noutamaan nukkuessasi."
Kiitin Jack Spratia hänen ystävällisyydestään ja kysyin samalla, eikö hän voisi hankkia minulle kenkiä, koska pelkäsin jalkaini muuten haavoittuvan matkan kestäessä. Hän lupasi tehdä voitavansa, mutta käski minun kumminkin lähteä matkaan heti.
Tom avasi jonkunlaisen majan seinässä olevan salaoven ja viitattuaan minua seuraamaan opasti hän minut erästä hyvin kapeaa ruokoaitauksien välissä olevaa käytävää pitkin kylän ulommaiseen aitaukseen. Tartuttuaan koko voimallaan erääseen paksuun hirteen sai hän pari aidan runkoa siirtymään paikoiltaan niin, että aitaan ilmestyi rako. Tunkeuduimme siitä ulkopuolella olevaan hautaan ja siitä muutamalle vähän kuljetulle polulle, jota me seurasimme noin puolitoista tuntia, kunnes se katosi kokonaan paksuun ja tiheään viidakkoon.
Tom sanoi aina silloin tällöin minulle: "Hyvä on, hyvä on!" ikäänkuin rohkaistakseen minua, ja koska hän vastasi samoin kaikkiin kysymyksiini, luulin hänen englannin kielen taitonsa supistuvan noihin pariin sanaan. Kun hän sittenkin vielä, kun luulin olevamme jo kokonaan eksyksissä, sanoi tuon saman: "Hyvä on!", luulin hänen puhuvan joutavia, sillä tilanne tuntui minusta hyvin tukalalta. Tom korotti nyt äänensä karjuen vähän aikaa hirveästi. Jonkun ajan kuluttua vastattiin hänelle samalla tavalla viidakon kaikkein tiheimmästä osasta, kuten olin kuulevinani. Muutamien minuuttien kuluttua siirrettiin eräästä puusta riippuvat köynnökset syrjään, ja mies ilmestyi eteemme.
Tom polvistui heti tulijan eteen ja otettuaan multaa maasta hieroi hän sillä käsivarsiaan ja otsaansa. Sitten hän nousi ja puhui kauan ja nopeasti tuolle miehelle, viitaten silloin tällöin minuun. Kuulin hänen toistavan sanoja "Englantilainen", "Espanjalainen", "Okopa" ja "Hararu" aina jonkun ajan kuluttua. Mies vastasi hänelle samalla tavalla ja viitattuaan sitten Tomille ja minulle siirsi hän jälleen köynnökset syrjään ja läksi kulkemaan edellämme erästä kapeaa ja hyvin mutkaista polkua, jonka varrelle oli aina lyhyitten matkojen päähän varattu suuria kiviä sen tukkimiseksi.
Seurattuamme opastamme noin kymmenen minuuttia Tomin toistaessa tuota iankaikkista "Hyvä on!" huudahdustaan, saavuimme eräässä puunrungoista kyhätyssä aitauksessa olevalle jykevälle portille, josta pujahdimme toiselle puolelle. Huomasin silloin saapuneeni suurelle avonaiselle torille, jossa oli toista kymmentä tuollaista samanlaista epäjumalan kuvaa kuin ensimmäisessäkin kylässä. Niillä oli jokaisella oma katoksensa, ja sitäpaitsi oli siellä vielä muutamia pieniä majoja, joissa niitä palvelevat papit, joista oppaamme oli yksi, asuivat. Paikan keskellä oli toinen aitaus, jonka sisäpuolelta näkyi hyvin suuri maja. Viitattuaan siihen sanoi Tom: "Jumalien asunto", osoittaen siten osaavansa enemmänkin englanninkieltä kuin "Hyvä on."
Eräs noista majoista luovutettiin heti Tomille ja minulle. Tom koetti saada minut ymmärtämään paneutumalla pitkäkseen ja ollen nukkuvinaan, että meidän oli jäätävä sinne yöksi odottamaan hänen isäänsä, jonka hän sanoi tulevan. Koska maja näytti puhtaalta ja mukavalta ja koska siellä oli ruovoista valmistettu vuodekin, en vastustellut, vaan heittäysin heti sille pitkäkseni ja nukuin pian sikeään uneen, sillä olin äärettömästi väsynyt.
X.
PAPPIEN LUONA.
Herättyäni huomasin Tomin valmistaneen minulle syötäväksi jonkinlaista velliä, jossa uiskenteli hyvin tikkuisesta ja melko täyttävästä hyvänmakuisesta vanukkeesta valmistettuja kokkareita. Kuten sittemmin näin, valmistettiin tuota vanukasta kypsymättömistä kasviksista, jotka ensin keitettiin ja sitten survottiin. Palanpainimeksi kaivoi hän jostakin esille pullollisen "jämerää" eli katajaviinaa, jota hän kehui äärettömän hyväksi. Kun en halunnut juoda sitä tippaakaan, ihmetteli hän kovasti ja tasasi sen pappien kanssa, joilla ei näyttänyt olevan mitään epäilyjä alkohoolijuomain käytön suhteen. Olin nyt täydellisesti toipunut ja halusin katsella hieman ympärilleni. Tutkiessani majaa löysin sieltä pyssynkin ja kysyin Tomilta, saisinko ampua sillä jotakin.
Kuultuaan pyyntöni rupesi hän keskustelemaan pappien kanssa innokkaasti ja sanoi vihdoin: "Hyvä on, lähtekäämme", ja vietyään minut aitauksena olevasta portista sen ulkopuolelle läksi hän edelläni erään puuttoman suon yli vievää polkua pitkin läheisyydessä olevan joen rannalle. Joessa oli paljon sorsia ja muita vesilintuja. Onnistuin ampumaan muutamia, vaikka pyssy olikin vanha yksipiippuinen piilukolla varustettu haulikkorämä. Tom juoksi aina noutamaan linnut minulle ollen iloissaan kuin koulupoika. Kun hän sitten sattui huomaamaan erään parven, jossa oli toistakymmentä sorsaa, viittasi hän minulle, että ampuisin sen keskelle. Täytin hänen pyyntönsä ja tapoin yhdellä laukauksella kolme ja haavoitin neljää muuta. Tom hyppäsi heti virtaan noutamaan niitä. Seurasin jännitettynä, kun hän ahdisti erästä haavoittunutta sorsaa ja säpsähdin senvuoksi kovasti, kun takaani äkkiä pyrähti muutamia sorsia lentoon. Pyörähdettyäni katsomaan näin suuren, ainakin noin parikymmentä jalkaa pitkän python-käärmeen kiemurtelevan noin kolmen jalan päässä minusta.
Pyssyni ei ollut latingissa, ja senvuoksi tartuinkin sen piippuun molemmin käsin voidakseni iskeä käärmettä päähän, kun se äkkiä laskikin päänsä maahan ja alkoi madella tiehensä. Huusin Tomille, joka tuli juosten sorsat kädessään ja nähtyään käärmeen sanoi: "Sehän on jumaliemme jumala", ja viittasi minua palaamaan kylään heti.
Kulkiessamme kylään päin seurasi käärme meitä. Peläten tuota suurta matelijaa riensimme kylään niin nopeasti kuin suinkin, mutta käärme seurasi meitä sinnekin. Kun papit näkivät käärmeen, eivät he näyttäneet ollenkaan säikähtävän, vaan tulivat päinvastoin hyvin iloisiksi, ja sillä aikaa kuin toiset pärisyttivät rumpuja ja puhalsivat torviin, avasivat muut tuon sisimmäisen aitauksen portin ja käärme mateli suoraan sinne. Käytin tilaisuutta hyväkseni katsoakseni sinne ja näin koko aitauksen olevan täynnä suuria käärmeitä, joista ei kumminkaan yksikään ollut niin kauhea kuin tuo hirviö, joka oli säikähdyttänyt minut melkein kuoliaaksi.
Niin pian kuin käärme oli sisäpuolella, sulkivat papit portin ja ympäröityään Tomin alkoivat kysellä häneltä kysymästä päästyäänkin. Hänen vastauksensa näyttivät ilahduttavan heitä kovasti ja he heittivät kaikki ampumani sorsat käärmeille ruoaksi. Tuolle uudelle tulokkaalle olivat he varanneet vuohen, joka, huolimatta sen toivottomista ponnistuksista, työnnettiin aitaukseen, jossa python heti hyökkäsi sen kimppuun ja puristettuaan sen ruumiillaan melkein muodottomaksi möhkäleeksi valmistautui nielemään sen.
Kiipesin aidan harjalle katselemaan tuota toimitusta, jota Tomkin tarkasteli sanoen aina silloin tällöin "Hyvä on!" Silloin kuulin samanlaista huutoa kuin millä Tomkin oli ilmoittanut tulomme, ja Tom hyppäsi heti viereltäni maahan sanoen: "Isä tulee!"
Menin Tomin ja erään papin kanssa Hararua eli Jack Spratia vastaan. Tämä kertoi olleen mainion asian, että olin heti lähtenyt kylästä, sillä Okopa oli lähettänyt miehiä kysymään, missä tuo valkoinen mies oli, joka oli tullut kylään sinä aamuna.
"Kuinka he voivat saada sen niin pian tietää?" kysyin minä.
"Kysyä nyt sitä, sillä eihän sellainen voi pysyä salassa. Toinen kertoo toiselle, ja niin edespäin, kunnes asia on jokaisen tiedossa."
"Mitä minun on tehtävä? Pelkäättekö Okopaa?"
"Okopa ei muuten välittäisi koko asiasta, mutta nuo orjakauppiaat ovat uhanneet häntä, että ellei hän toimita sinua heille takaisin, ampuvat he tykeillään hänen kylänsä raunioiksi. Kerroin heille senvuoksi, milloin tulit kyläämme ja ilmoitin antaneeni sinulle vaatteet, ruokaa ja makuupaikan. Mutta sitten valehtelin, etten löytänytkään sinua enää tullessani sinua herättämään, koska olit karannut kuin varas."
Tämä kuulosti minusta omituiselta, sillä olihan Hararu luullessaan minua espanjalaiseksi ollut vähällä mestauttaa minut, mikä ei lainkaan osoittanut hänen pelkäävän espanjalaisia, ja minä sanoinkin sen hänelle.
"Tuo on kyllä totta, mutta aikoessani mestauttaa sinut en tiennyt, että joella oli espanjalaisia laivoja. Luulin sinua joksikin haaksirikkoutuneeksi, siinä kaikki."
"Mutta nythän voivat nuo espanjalaiset", sanoin minä, "jos he nyt haluavat minut haltuunsa, ymmärtää, etten voi kulkea viidakoissa yksinäni ja saavat niin ollen pian selville, missä oleskelen."
"Niin kyllä", vastasi Jack Sprat, "ja senvuoksi saapikin poikani heti, kun kukko on laulanut, viedä sinut kauas täältä, etteivät hakijat, jos nyt sellaisia tänne ilmestyy, löydä sinua."
Olin kylliksi viisas tyytyäkseni tähän, ja kun me olimme saapuneet pappien kylään, vietiin Hararu heti katsomaan tuota suurta käärmettä, joka nyt oli niellyt pukin ja nukkui. Hän tuli luokseni sanoen minun olevan jonkun mahtavan voiman suojeluksessa, koska ei käärme ollut hyökännyt kimppuuni.
Tämä ihmetytti minua, koska Whydahissa olevan käärmetemppelin pappi oli sanonut minulle samaa. Tulin hyvin iloiseksi kuultuani sen, mutta en uskaltanut kumminkaan olettaa, huolimatta hänen ystävyydestään minua kohtaan, että hän ulottaisi vieraanvaraisuuttaan niin pitkälle, että hän rupeaisi vastustamaan espanjalaisia, jos ne tulisivat hakemaan minua hänen kylästään. Olin varma, etteivät Pentlea eikä Camacho elleivät he olleet hukkuneet kuunarin joutuessa karille, uskoisi mihinkään tuollaiseen juttuun, eivätkä siihenkään, ettei Jack Sprat miehineen voinut minua löytää.
Minulle sanottiin, että minun oli mentävä aikaisin levolle, koska meidän seuraavana päivänä oli kuljettava kauas ja oli senvuoksi lähdettävä hyvin varhain. Menin niin ollen tuohon minulle määrättyyn majaan ja paneuduin pitkäkseni vuoteelleni, mutta en voinut nukkua, sillä tulevaisuuteni alkoi minua kovin huolestuttaa. Ilmeisesti eivät nuo Petrelin miehet olleet minua tunteneet, sillä muussa tapauksessa ei isäni olisi mitenkään lähtenyt joelta koettamatta pelastaa minua. Nyt lähetettiin minut sisämaahan enkä voinut ollenkaan ymmärtää, miten sieltä jälleen pääsisin rannikolle ja takaisin Englantiin. Muistin kumminkin silloin, mitä olin kuullut kerrottavan Livingstonesta, ja päätin hänen laillaan pysyä rohkeana ja luottaa Jumalaan, jonka avulla toivoin vihdoin pääseväni kotiin. Ajatellessani tätä muistinkin, etten ollut rukoillut pitkään aikaan. Laskeuduin heti vuoteeltani lattialle ja rukoilin kauan sydämeni pohjasta pelastusta, unhoittamatta kiittää osakseni tulleista muista armonosoituksista.
Kun lopetin, kuulin melua ulkoa, ja koettaessani avata majani ovea huomasin sen pönkitetyksi ulkopuolelta. Kurkistaessani muutamasta seinässä olevasta reiästä näin, että ylimmäinen pappi oli yksinään kylän keskellä olevan sisemmän aitauksen portin edustalla syventynyt johonkin salaperäiseen toimitukseen. Kaikkien majojen ovet oli suljettu ja paikkaa valaisi ainoastaan pienestä nuotiosta tuikahteleva tuli.
Katselin häntä kauan aikaa, kun hän tiputteli pukin sarvesta jotakin nestettä vasempaan käteensä huolellisesti tarkastellen tippoja niiden pudotessa ja laulaen koko ajan omituista yksitoikkoista säveltä. Hän oli selvästi hyvin hämmästynyt, sillä joskus hän näytti hyvin tyytymättömältä ja joskus hän hymyili. Vihdoin hän äkkiä hyppäsi korkealle huudahtaen kovasti ja juoksi avaamaan majojen ovia kutsuen sisälläolevia ulos.
Tuleen lisättiin uusia oksia, ja he rupesivat tanssimaan sen valossa kaamealla ja hirveällä tavalla. Ainoastaan vanha Jack Sprat pysyi rauhallisena. Sitten he lopettivat yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin, ja Jack Sprat sanoi minulle haettuaan minut paikalle: "Jumalat ovat suosiolliset sinulle ja auttavat sinua. Parin kolmen tunnin kuluttua lähtee Tom opastamaan sinua. Virralle päästyänne voitte matkustaa kanootilla, ja neljän päivän kuluttua pääset miesten luo, jotka vievät sinut suurelle virralle, missä on paljon laivoja. Sitten voit päästä jossakin niistä omaan maahasi."
Kiitin vanhusta hänen kaikesta minulle suomastaan avusta ja kysyin lopuksi, voisinko tehdä jotakin hänen hyväkseen, jos vielä joskus satun pääsemään Englantiin.
"Siihen kuluu kauan aikaa", sanoi hän, "ja olen jo vanha mies. Luultavasti olen jo silloin kuollut, mutta käskekää tuttavienne tekemään kauppoja Tomin eikä Okopan kanssa. Levittäkää tieto kirjeillä, ellette muuten voi."
XI.
JÄNNITTÄVÄ MATKA.
Palasin nyt majaani ja odotin kärsimättömästi hetkeä, jolloin minun oli lähdettävä, sillä en tuntenut olevani turvassa ollessani näin lähellä Pentleaa, Camachoa ja noita muita orjakauppiaita. Vaikka nuo molemmat amerikkalaiset olivatkin näyttäneet tahtovansa olla ystäviäni, oli heitä kumminkin vain kaksi, eikä heillä näyttänyt olevan suurtakaan vaikutusvaltaa.
Vihdoin kuulin kukon kiekuraisen, ja Jack Sprat tuli sanomaan: "Nyt on Tom valmis lähtemään." Hyppäsin heti vuoteeltani ja näin Tomin, jolla oli palmunoksista valmistettu soihtu kädessään, valmiina lähtemään. Jack Sprat antoi minulle pyssyn, jolla olin ampunut edellisenä päivänä. Sekä hän että edellisenä yönä näkemäni pappi hieroivat otsaani jotakin moskaa, ja viimeksimainittu sitoi vyötäreilleni solmuisen nuoranpätkän, josta riippui pari pientä tikkua ja joka vanhan ystäväni sanojen mukaan oli "erinomainen kapine torjumaan vaaroja".
Ruvetessani kiittämään vanhusta hänen ystävällisyydestään torjui hän yritykseni päättäväisesti ja laskien molemmat kätensä olkapäilleni työnsi hän minut edellään ystävällisesti kylästä ja sulki sitten portin.
Seurasin Tomia tuota samaa kapeata polkua sinne, jossa käärme oli säikäyttänyt minua edellisenä päivänä. Rannalla oli meitä odottamassa eräs mies puunkuoresta valmistettuine veneineen, joka oli noin kahdeksantoista tuumaa leveä ja parikymmentä jalkaa pitkä. Tom käski minun mennä tuohon heilakkaan ja hauraaseen laivanrakennustaidon mestariteokseen. Päästyäni siihen oli minun pakko heti polvistua sen keskelle ja tarttua kiinni kumpaankin laitaan estääkseni venettä kaatumasta. Hämmästyin senvuoksi suuresti nähdessäni, että Tom ja tuo toinen mies voivat sitä eteenpäin meloessaan seisoa siinä.
Kiisimme pian eteenpäin virralla tuon pienen kanootin pujahdellessa miesten tarmokkaasti meloessa. Lyhemmässä kuin neljännestunnissa pääsimme jo niin kauaksi, että näin edessämme suuremman ulapan. Hetken kuluttua saavuimme erään suuren kanootin viereen, jossa oli kaksitoista soutajaa. Nousimme Tomin kanssa siihen ja niin alkoi matkani Ogowaita ylöspäin. Vaikka olimmekin jo niin kaukana virralla, että Okopan ja Hararun kylät olivat näkymättömissä, käski Tom kuitenkin meitä olemaan ehdottomasti hiljaa, koska kaikki toisella rannalla olevat kylät kuuluivat Okopan valtakuntaan. Pysyttelimme senvuoksi meloessamme niin lähellä kuin suinkin Hararun puoleista rantaa karttaaksemme väkevintä virtaa ja kaikkia uteliaita katseita. Kanootin keskelle oli valmistettu palmunoksista jonkinlainen katos minulle Jack Spratin käskystä. Sieltä löysin minä kaikenlaisia minulle hyödyksi arveltuja tavaroita, kuten pito- ja vuodevaatteita, jotka oli järjestetty niin, että voin joko istua tahi maata niillä mukavasti.
Jatkoimme matkaamme jonkun aikaa aivan äänettöminä. Kuun säteet valaisivat joesta nousevaa paksua usvaa, ja ohikulkiessamme voimme nähdä puiden tummat varjot. Vihdoin aloin kuulla hyönteisten surinaa ja lentoon pyrähtelevien lintujen siipien suhinaa, jotka ilmaisivat, että tuo troopillisen yön viimeisten tuntien kuolettava hiljaisuus läheni loppuaan. Päivä koittikin pian ja sumu keräytyi joen keskelle, jättäen rannan, jonka puiden varjossa meloimme, aivan kirkkaaksi.
Köynnösten peittämien kukkivien tahi hedelmää kantavien puiden ihanuus oli minusta sanoin kuvaamaton, varsinkin silloin, kun niiden lehvät ojentautuivat kauas virralle. Ruohopalmun pitkät haiveniset tähkät ja rottinkiruovot, joista koulupojat tahi paremmin sanoen opettajat niin paljon pitävät, tunkeutuivat noin viisitoista tahi parikymmentä jalkaa virran yläpuolelle. Sarvi- ja muut linnut pyrähtelivät säikähtyneinä lentoon meloessamme ohi. Kun sumu jo yhä enemmän haihtui, näimme matalikoilla kaunissiipisiä kurmitsoita ja muita outoja lintuja. Kuningaskahlaajat istuivat vedestä sieltä ja täältä työntyvillä oksilla vahtimassa saalistaan. Toiset niistä olivat suuria ja kokonaan harmaita, kun taasen toiset eivät olleet kolibria suurempia ja voivat kilpailla niiden kanssa höyhenpukunsa koreudella.
Tom alkoi nyt katsella matalikkoja tutkivasti ja tarkasti kehoittaen miehiä melomaan niin kovasti kuin suinkin. Juuri kun aurinko näyttäytyi puiden latvojen yläpuolella, pysähdytti hän veneen ja muutamia miehiä laskeutui veteen ja alkoi tehdä reikiä erääseen ruovoista tehtyyn aitaan, joka peitti erään poukaman suun. Kun olimme saaneet kanoottimme sinne, panivat miehet ruovot paikoilleen.
Tyhjennettyämme kanootin upotimme sen. Sitten kahlasimme pitkän matkaa poukamaa pitkin, kunnes saavuimme kapealle polulle, jota läksimme seuraamaan. Jonkun ajan kuluttua saavuimme erääseen pieneen aukeamaan, jossa oli pari majaa. Tarkoituksemme oli pysähtyä sinne siksi päiväksi, ja Tom sanoi: "Hyvä on, hyvä on!" Koska en voinut ymmärtää, miksi näin teimme, kysyin Tomilta. Saatuani hänet vihdoin ymmärtämään mitä tarkoitin, vastasi hän: "Okopan miehet vangitsevat kaikki virralla liikuskelevat vieraat neekerit." Onnistuin saamaan selville, että suuri joukko Okopan miehiä oli mennyt virtaa ylöspäin hankkimaan orjia espanjalaisille ja voivat minä hetkenä tahansa palata, jolloin he eivät olisi päästäneet kanoottiamme taistelutta sivuitseen.
Muutamat miehet rupesivat nukkumaan, muutamat tupakoivat ja muutamat söivät, mutta koko tuon aukeamassa olomme aikana vahdittiin valppaasti, sillä olisihan voinut sattua, että joku Okopan mies olisi sattumalta voinut saada selville, mihin olimme kätkeneet kanoottimme. Mutta koska tuo ruoko-aita oli samanlainen kuin sadat muut Ogowaihin virtaavien pienien jokien suihin kalojen pyyntiä varten kyhätyt padot, voimme olla melkein varmat, ettei sitä huomattaisi.
Minulla oli nyt hyvää aikaa tutkia ystäväni Jack Spratin minulle lahjoittamia tavaroita. Katsellessani niitä sain joka hetki yhä enemmän syytä kiittää laupiasta sallimusta, joka oli johdattanut minut Spratin kylään Okopan ja hänen liittolaistensa kylien sivu. En löytänyt sieltä ainoastaan vaatteita ja helmiä voidakseni ostaa ruokaa ja maksaakseni oppailleni, vaan myöskin toisen vaatekerran ja neljä hyvää valkoista paitaa omaa tarvettani varten. En nyt enää kaivannut muuta kuin hattua suojaksi auringon säteiltä, sillä saamani lakki ei ollut tarkoitukseen sopiva, ja jonkinlaisia kenkiä jalkaini suojaksi piikkejä ja kiviä vastaan, jotka olivat repineet ne jo melko pahasti.
Selitin asian Tomille, joka haki neulan jostakin ja purki eräästä kangaspalasesta lankaa. Leikkasin sitten erään valkoisen kangaskappaleen palasiksi muodostaen niistä jonkinlaisen merimieshatun tapaisen päähineen. Sillä aikaa kuin olin siinä hommassa, oli Tom punonut jostakin puunkuoresta karkeata nuoraa ja koetti saada minut ymmärtämään, että ompelemalla sen jotenkin yhteen voisin saada jonkinlaiset sandaalit jalkoihini. Suurella vaivalla sainkin vihdoin muodostetuksi tuosta nuorasta jalkapohjieni mukaiset kappaleet, ja kiinnitettyäni niihin leveät, lujasta pumpulikankaasta leikkaamani kaistaleet sain ne sidotuiksi kiinni jalkoihini.
Tämä ja Tomin minulle valmistaman ruoan syöminen veivät minulta melkein koko päivän. Myöhään illalla kuulimme rumpujen pärinää ja melojien laulua, jotka pian ymmärsin Okopan miesten aikaansaamaksi meluksi, kun he matkustivat virtaa alaspäin orjineen. Tähystäjämme ilmoitti meille, että viisi suurta kanoottia täynnä orjia, oli mennyt sivu. Koska aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, palasimme kanootillemme, ja tyhjennettyämme veden siitä kuormitimme sen ja aloimme jälleen jatkaa matkaamme virtaa ylös.
Meloimme muutamia tunteja äänettöminä. Emme nähneet emmekä kuulleet mitään aina kello yhteentoista asti, jolloin huomasimme vastapäisen rannan äkkiä kirkastuvan siellä sytytetystä tulesta ja kuulimme kuin kidutettavien ihmisten huutoja. Veneemme eteen molskahtava kuula ilmaisi meille myöskin pian, että meidätkin oli huomattu.
Herkesimme melomasta ja annoimme veneemme liukua takaisin virran mukana, kunnes pääsimme erään metsäisen niemen suojaan, jolloin rupesimme neuvottelemaan, mitä meidän olisi tehtävä. Kuulimme uusia huutoja, ja vaikka en ymmärtänytkään, mitä Tom ja nuo muut miehet sanoivat, näin heidän kumminkin olevan hyvin kuohuksissaan, koska he latasivat pyssynsä, tarkastivat niiden sankkiruudin ja heiluttaen puukkojaan ja kirveitään näyttivät hyvin uhkaavilta. Huudot toistuivat, ja voimme silloin tällöin erottaa sanojakin. Pukkasimme kanoottimme pois puiden suojasta ja meloessamme kaikin voimin tulta kohti sanoi Tom: "Okopan miehet ovat sellaisia roistoja, että he ovat varastaneet tuon miehen vaimon", viitaten samalla erääseen mieheen, joka oli sijoittautunut kanootin keulaan heiluttamaan pyssyään ja tanssimaan kuin riivattu.
Tullessamme lähemmäksi ammuttiin meitä vielä pari kertaa, mutta silloin kun kanoottimme keula liukui rantaan ja me kaikki hyppäsimme veneestä maihin, pakenivat melkein kaikki vankien vartijat, ja ainoastaan kolme jäi odottamaan meidän hyökkäystämme. Lyhyemmässä ajassa kuin menee tämän kirjoittamiseen tapettiin nuo kolme, mutta he ennättivät kumminkin haavoittaa keihäillään muutamia meidän miehiä.
Vangit, sekä miehet että naiset, oli kahlehdittu toisesta jalastaan pitkään, raskaaseen pölkkyyn, niin että heidän oli mahdoton liikkua. Vapautimme heidät muutamissa minuuteissa ja riensimme kaikki kanoottiimme ruveten heti melomaan toiselle rannalle niin nopeasti kuin suinkin. Muutamat vapauttamamme orjat tarttuivat airoihin ja meloivat haavoittuneiden puolesta.
Jonkun ajan kuluttua onnistuin saamaan selville Tomilta, että vapauttamamme henkilöt olivat kotoisin eräästä kauempana virran yläjuoksun varrella olevasta kylästä. Heidän ollessa matkalla tavalliseen markkinapaikkaan olivat Okopan ja hänen liittolaistensa miehet yllättäneet heidät ja ottaneet heidät vangiksi. Tuo mies, joka oli luullut vaimonsa olevan noiden vankien joukossa, oli sattunutkin olemaan oikeassa, sillä hänellä kuului olevan vaimoja useassa paikassa, jotta hänellä olisi enemmän vaikutusvaltaa kulkiessaan kauppamatkoilla. Heidän vangitsijansa olivat jääneet jälkeen Okopan miesten muodostamasta pääjoukosta, koska he olivat jääneet ryyppäämään muutamien ystäviensä luo lähelle sitä paikkaa, josta olimme heidät löytäneet.
Kannoimme haavoittuneet miehet veneen keskellä olevan katoksen alle ja koetin auttaa Tomia haavojen sitomisessa niin hyvin kuin osasin. Ollessamme juuri tuossa työssä kuulimme takaamme melojen molsketta ja miesten huutoja, ja pian ymmärsimme olevamme takaa-ajettuja.
Miehemme, jotka tähän asti olivat meloneet äänettöminä, rupesivat nyt kovasti laulamaan ja lisäsivät ponnistuksiaan saadakseen kanootin parempaan vauhtiin. Siten ponnistelimme koko yön, eivätkä miehet saaneet ollenkaan levähtää, paitsi silloin, kun joku nainen rupesi hetkiseksi jonkun sijaiseksi vaikeaan työhön.
Vihdoin loppui sekin yö. Kun päivä valkeni, huomasimme kaksi meidän kanoottimme suuruista ja yhtä suurella miesjoukolla miehitettyä kanoottia takanamme. Nähtyään meidät kiljaisivat takaa-ajajamme kovasti ja kummankin kanootin keulassa oleva mies ampui, mutta onneksi eivät heidän pyssynsä kantaneet meihin asti.
Koska miehemme alkoivat olla jo kokonaan väsyneitä, ymmärsin selvästi, että ellemme pian pääsisi johonkin turvalliseen paikkaan tahi jotenkin voisi vahingoittaa takaa-ajajiamme, joutuisimme pian heidän käsiinsä, eivätkä he varmaankaan säälisi meitä ollenkaan. Tom viittasi minulle nyt, että ottaisin pyssyni ja tulisin hänen kanssaan kanootin perään. Koska takaa-ajajamme kuulat putoilivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, oli meidän vihdoin pakko vastata heidän ampumiseensa.
Huomasin pian, että kanootista ampuminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, ja koska pyssyni lataaminen oli melko vaivalloista hommaa, voimme ampua vain harvoin ja silloinkin epävarmasti. Onneksi oli takaa-ajajillamme kestettävänä samat vaikeudet, eivätkä he senvuoksi voineet aiheuttaa meille mitään vahinkoa. Ammuskeltuamme toisiamme noin puoli tuntia kumpaisenkaan saamatta sattumaa kuulin luodin vihellyksen, ja räiskähdyksen, kun se sattui johonkin takanani olevaan, ja sitten äänekkään loiskahduksen.
Takimmainen meloja oli saanut kuulan päähänsä ja pudonnut jokeen, josta hän ei milloinkaan enää kohonnut ihmisten ilmoille. Hänen putoamisensa aiheuttama keikkuminen pysähdytti melomisen hetkeksi, jolloin vihollisemme saavuttivat meitä hieman, ollen nyt ainoastaan noin viidenkymmenen metrin päässä meistä. Tulin päättäväisemmäksi kuin milloinkaan ennen ja tähdättyäni hyvin huolellisesti ammuin, jolloin meitä lähinnä olevan kanootin keulassa oleva mies levitti käsivartensa ja kaatui selälleen. Tämä aiheutti hetken hämmennyksen hänen kanootissaan, ja kun Tom samassa onnistui ampumaan erään toisen kanootin melojan, saimme menettämämme välimatkan takaisin. Koska pian kumminkin pari meidän miestämme kaatui ja kolmas haavoittui, luulin takaa-ajajiemme pääsevän heti seuraavassa minuutissa vierellemme ja ryhtyvän käsikähmään kanssamme.
Sanoin sen Tomille, mutta vastaukseksi näytti hän vain kaikki hampaansa sanoen: "Hyvä on!" Samassa silmänräpäyksessä kuulin kumeaa rummunpärinää ja käännyttyäni katsomaan näin meidän juuri saapuneen erään suuren kylän läheisyyteen. Sieltä riensi miehiä rantaan työntämään kanootteja vesille. Kun Tom huomasi minun ymmärtäneen tilanteen, sanoi hän: "Nyt tästä vasta hyvä tulee", ja takaa-ajajamme, jotka nähtävästi olivat seuranneet meitä pitemmälle kuin heidän tarkoituksensa oli ollut, kääntyivät ympäri ja alkoivat meloa myötävirtaan.
Muutamassa hetkessä läksi kylästä kuusi suurta kanoottia ajamaan niitä takaa niin nopeasti kuin suinkin ja me yhdyimme niihin. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa joutuivat takaa-ajajamme vangiksi ja me kaikki nousimme maihin kylän rannassa. Tom näytti olevan siellä hyvin ikävöity vieras ja hänen valkoinen seuralaisensa herätti suurta huomiota, sillä sen rodun edustajaa ei oltu vielä ennen milloinkaan nähty niin kaukana Ogowain rannoilla.
Nuo vapauttamamme vangit olivat kotoisin tästä paikasta, ja heidän vapaaksipääsemisensä kunniaksi pantiin heti toimeen suuri juhla, johon kaikki ottivat osaa. Meille sanottiin, että saisimme olla kylässä kuin kotonamme. Alkuasukaslääkärit rupesivat heti hoitamaan haavoittuneita miehiämme ja Tom sanoi minulle, nähtyään heidän valmistuksensa, miesten kyllä pian toipuvan.
Olin hyvin levoton, koska en tiennyt, mitä minulle aiottiin tehdä ja pitikö minun vielä matkustaa etemmäksi. Olin nyt koko tämän ajan etääntynyt rannikolta, ja vaikka selvästi huomasinkin, että olin päässyt pakenemaan Camachon, Pentlean ja Okopan kynsistä, tuntuivat minusta mahdollisuuteni päästä jälleen Petreliin yhä pienemmiltä.
Tom vastasi vain kaikkiin kysymyksiini "Hyvä on!", ja huomasin pian, että sekä hän että muut miehemme olivat juoneet niin paljon palmuviiniä, katajaviinaa ja muita väkijuomia, joita heille tarjoiltiin voittomme johdosta, etten voinut toivoakaan saavani heiltä kunnollista vastausta ennen juhlallisuuksien loppumista.
XII.
SISÄMAASSA.
Tom ei unhottanut kumminkaan hankkia minulle ruokaa ja paikkaa, jossa voin nukkua. Alistuin senvuoksi katselemaan noiden orjuudesta vapautettujen ihmisten huvituksia. He olivat nyt, sen sijaan että olisivat olleet vankeja, joiden olisi ollut pakko elää alituisessa pelossa tulla lähetetyiksi pois maastaan ystäviensä ja omaistensa luota, vapaat ja onnelliset, jota vastoin nuo, jotka olivat ryöstäneet heidät ja heidän toverinsa, oli nyt kahlehdittu jaloista puupölkkyihin ja sidottu nuorilla kaulasta yhteen. Kylän kaikki lapset ja naiset ivasivat ja uhkailivat heitä.
Jonkun ajan kuluttua käski päällikkö, jonka nimen Tom sanoi olevan Karema, neuvonantajiensa, vaimojensa, rumpaliensa ja soittajiensa kokoontua torille. Ne ryhmittyivät puoliympyrään hänen ympärilleen, jolloin muu kansa vetäytyi hieman taaksepäin, niin että he jäivät yksikseen aukeaman keskelle. Nyt pärisytettiin rumpuja ja soitettiin torvilla noin parikymmentä minuuttia, ja vaikka minusta heidän soittonsa kuulostikin kaikkea muuta kuin sopusointuiselta, näyttivät sekä kuulijat että soittajat olevan hyvin tyytyväiset.
Mutta kesken kaikkea nosti Karema kätensä, jolloin soitto lakkasi. Hän hyppäsi seisoalleen ja alkoi kiihkeästi puhua, kulkien edestakaisin ja huitoen käsillään. Aina silloin tällöin hänen keskeyttäessään pärisytettiin rumpuja ja torvensoittajat puhalsivat pitkään ja kimeästi, ja kaikki läsnäolijat huusivat: "Eh-a-a-a-a-n! Karema! Eh-a-a-aa-n!" ilmaistakseen hyväksyvänsä hänen puheensa.
Vihdoin Karema lopetti ja vaipui hengästyneenä istumaan tuoliinsa. Silloin Tom ja muut veneemme miehet hyökkäsivät esiin huitoen käsillään ja aloittaen hurjan sotatanssin, johon Karemankin miehet yhtyivät. Miesten liikkeet ja huudot ja rumpujen ja torvien pärinä muodostivat kummallisen ilmenäytelmän. Hämmästyin nähdessäni, että Tomkin, jota olin luullut jokseenkin sivistyneeksi, käyttäytyi yhtä hurjasti ja mielettömästi kuin nuo toisetkin.
Tällaista menoa jatkui tunnin tahi pari. Nuo hurjistuneet tanssijat tempasivat minutkin silloin tällöin mukaansa kiidättäen minua ympäriinsä tahi kantaen minua olkapäillään, jolloin Tom kiljui kuin mieletön: "Englantilainen on hyvä mies!" Olin iloinen, kun tämä vihdoinkin loppui, sillä miehet väsyivät viimein niin, etteivät enää jaksaneet.
Tom oli nyt nähtävästi tanssinut kaiken alkoholin ja hurjuuden ruumiistaan ja vei minut Kareman majaan neuvottelemaan päällikön kanssa, miten voisin päästä maasta pois.
Kareman maja oli erään erikoisaitauksen keskellä, ja hänen vaimojensa pienemmät majat oli sijoitettu pitkin aidan vieriä. Maja oli muurattu siististi savesta ja katettu oljilla. Siellä oli muutamia yksinkertaisia tuoleja nähtävästi arvokkaimmille vieraille. Koska olin valkoinen mies ja hänen vieraansa, käskettiin minutkin istuutumaan sellaiseen. Karema itse paneutui pitkäkseen nurkassa olevalle ruokovuoteelle ja rupesi vetelemään haikuja kokospähkinän kuoresta tehdystä kaislavarrella varustetusta vesipiipusta. Tom istuutui eräälle huolellisesti valmistetulle tyylikkäälle jakkaralle.
Tom puhui kauan ja, kuten näin, vakaumuksella. Karema, maaten mukavasti vuoteellaan, tuprutteli vakavasti piippuaan puhaltaen aina silloin, kun Tom erityisesti korosti jotakin, suuria savupilviä ja myrähdellen hyväksymisensä tahi paheksumisensa merkiksi.
Kun Tom vihdoin lopetti, vastasi Karema yhtä pitkästi ja monimutkaisesti, ja Tomin selityksen mukaan oli hänen puheensa sisältö tällainen: — Karema oli hyvin ylpeä ja mielissään, että valkoinen mies oli tullut vierailemaan hänen luokseen, koska se enensi hänen merkitystään naapuriheimojen päälliköiden silmissä, mutta hän ei voinut päästää minua pois maastaan, koska hänen kilpailijansa silloin voisivat myöskin kerskata nähneensä valkoisen miehen. Hän sanoi senvuoksi välttämättömyyden pakosta jyrkästi hylkäävänsä Tomin ehdotuksen, että Tom ja minä matkustaisimme maitse eräälle suurelle joelle, johon valkoisten kauppiasten oli tapana tulla. — Otaksuin hänen tarkoittavan, koska nyt olimme Ogowain rannalla, joko Gaboonia tahi Kongoa.
Käskin Tomin jälleen pyytää Karemalta, että tämä sallisi minun lähteä, sillä aikomukseni ei ollut jäädä ikuisiksi ajoiksi Afrikaan, vaan päästä jälleen omaan maahani omien kansalaisteni luo.
Tom täytti pyyntöni, mutta Karema hylkäsi jyrkästi rukoukseni saada poistua hänen maastaan. Hän sanoi pitävänsä minusta niin hyvää huolta kuin omasta pojastaan, niin kauan kuin tulisin olemaan hänen luonaan, mikä ei suinkaan tulisi kestämään ikuisesti, sillä varmasti, sanoi hän, tulee jonakin päivänä joku englantilainen laiva joen suulle, jolloin voin matkustaa tarvitsematta antautua pitkän maamatkan rasituksille ja vaivoille alttiiksi.
Ajateltuani hänen ehdotustaan, tuntui se minusta parhaalta mahdolliselta näissä olosuhteissa. Ehkä isäni tapaa jonkun sotalaivan ja lähettää sen rankaisemaan Okopaa, koska tämä oli uskaltanut hyökätä Petrelin kimppuun. Voisin silloin ehkä heti matkustaa.
Tuumani tuntui Tomistakin hyvältä, sillä, sanoi hän, vaikka en voinutkaan oleskella hänen isänsä kylässä vaaratta, koska espanjalaiset ja Okopa olisivat luultavasti aiheuttaneet ikävyyksiä, voin olla aivan turvassa Kareman luona, ja senvuoksi oli minun paras hyväksyä hänen tarjouksensa.
Kun Karema kuuli meidän suostuvan hänen ehdotukseensa, murahti hän iloisesti tyytyväisyydestä ja sanoi heti seuraavana päivänä sekoittavansa vertansa kanssani kaikkien kylän asukasten nähden ja siten ottavansa minut omaksi pojaksensa. Hän lupasi myöskin antaa minulle majan omakseni, sekä vaimoja ja orjia viljelemään minulle maata ja keittämään ruokaa.
Kun tämä kysymys oli näin saatu ratkaistuksi, nousi Karema vuoteeltaan ja opasti minut ja Tomin kylän keskellä olevaan vasta valmistettuun aitaukseen, jossa oli uusi ennen käyttämätön maja ja rakennustarpeita toisiin. Sen sanoi hän nyt antavansa minulle, ja luvattuaan lähettää ruokaa ja juomaa entiseen asuntoomme palasi hän jälleen omaan majaansa.
Päästyämme vihdoinkin rauhaan omaan majaamme hiljeni muualta kuuluva melukin vähitellen, sillä kylän asukkaat panivat nähtävästi varhain levolle sinä iltana, väsyneet kun olivat päivän huvituksista. "Nyt ovat kaikki asiat hyvin", sanoi Tom. "Jonkun ajan kuluttua tulee englantilainen laiva teitä noutamaan ja siihen asti voitte elellä täällä kuin Herran kukkarossa."
"Niin kyllä, Tom, mutta ellei tuo englantilainen laiva tulekaan, niin mitä sitten?"
"Ikäviä asioita ei saa ajatella", vastasi Tom, jolle englanninkieli alkoi nyt muistua nopeasti mieleen. Hän kertoi nyt minulle olleensa niin kauan eräässä englantilaisessa laivassa panttivankina kunnes hänen isänsä oli saanut velaksi saamansa tavarat maksetuiksi. Silloin sanoi hän oppineensa puhumaan englannin kieltä täydellisesti.
Mutta siihen tarvittiin kumminkin aikaa, ennenkuin hän voi ymmärrettävästi selvittää minulle, miten tuollainen veren sekoittaminen tapahtuu, ja sanottuani hänelle, etten halunnut mustaa vaimoa, vastasi hän: "Miksi ette? Ellette ota vaimoa, niin kuka keittää ruokanne, sytyttää tulen, kantaa vettä ja tekee kaikki majassanne esiintyvät työt?"
"Niin kylläkin, Tom, mutta voivathan naiset tehdä sen olematta silti vaimojani. Isäsihän antoi minulle niin paljon vaatteita ja helmiä, että voin palkata niillä itselleni palvelijoita."
"Ei, herra, sillä ostoihin menettäisitte pian kaikki helmenne. Paras on ottaa vaimo."
"Mutta, Tom, jos palaan kotimaahani, miten voin viedä sinne mustan naisen, ja mitä hän osaa siellä tehdä?"
"Ah, ellette halua viedä vaimoanne Englantiin, antakaa hänet minulle.
Pidän naisista, ja kun miehellä on monta vaimoa, on hänen hyvä elää."
Koetin turhaan selittää hänelle mielipiteitäni avioliitosta, mutta lopulta hän sanoi: "Kerron Karemalle teidän uskonne olevan sellaisen, ettette saa ottaa vaimoa. Mutta siinä tapauksessa on teidän saatava sitä enemmän orjia."
Koetin selittää hänelle senkin, ettei englantilaisilla ollut tapana pitää orjia, mutta Tom ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin päätin mukautua parempaan kahdesta pahasta ja suostua rupeamaan nimellisesti niiden orjien isännäksi, jotka Karema mahdollisesti lahjoittaisi minulle. Kumminkin päätin mielessäni, että poistuessani maasta vapauttaisin ne kokonaan ja palkitsisin hyvin niiden kaikki minulle tekemät palvelukset.
Kun tämä pitkä keskustelumme loppui, oli jo aika mennä nukkumaan.
Jäätyäni yksikseni rukoilin ja heittäydyttyäni nahoille ja matoilla
peitetylle vuoteelleni nukuin pian uneksien kaikenlaisista asioista.
Joskus olin olevinani jälleen Petrelissä ja joskus taasen Pentlean ja
Camachon kynsissä.
Nukuin kauan ja raskaasti. Kun Tom minut herätti, oli aurinko jo korkealla taivaalla ja kaikki järjestetty valmiiksi tuota juhlallisuutta varten, jossa Kareman ja minun oli vahvistettava liittomme verisiteellä.
Pesin korvani ja käteni Tomin minulle tuomassa maljassa, ja tultuani ulos hänen kanssaan majastamme näin kaikkien kylän asukkaitten istuutuneen kyykkysilleen erään avonaisen paikan ympärille, jonka keskelle oli asetettu pari tuolia Karemalle ja minulle voidaksemme istua juhlallisuuden aikana. Heti kun kylän asukkaat huomasivat minut, huudahtivat he riemusta ja siirtyivät hieman syrjään, jotta Tom voi ohjata minut tuolille. Istuuduttuani jäi hän viereeni seisomaan toimiakseen kumminani.
Niin pian kuin olimme asettuneet paikoillemme, tuli Karema hänen majojaan ympäröivästä aitauksesta vaimojensa ja rumpaliensa kanssa. Kaikki hänen seuralaisensa jäivät ympyrän ulkopuolelle lukuunottamatta erästä miestä, jonka piti toimia hänen hommissaan, ja pappia, jonka piti toimittaa tuo veremme sekoittaminen. Papin koko ruumis, kasvot ja käsivarret oli maalattu valkoisiksi ja hän kantoi kaulassaan ja vartalonsa ympärillä lintujen kalloja, antiloopin sarvia, luita ja hedelmien kuoria ja muita esineitä, joissa mahtavien voimien arveltiin asuvan.
Karema istuutui minua vastapäätä olevalle tuolille tarttuen vasemmalla kädellään minun oikeaan ja oikealla minun vasempaan käteeni. Tom ja Kareman kummi asettuivat taaksemme, Tom minun ja tuo toinen mies Kareman tuolin taakse. Piirrettyään ympyrän maahan ympärillemme kohotti pappi käsivartensa päänsä yläpuolelle aloittaen yksitoikkoisen laulun, johon ympärilläistujat silloin tällöin yhtyivät.
Kun hän lopetti, toi eräs nainen suuren kansiniekka kurpitsan viereemme ja poistui sitten. Pappi aukaisi sen ja otti sieltä kaksi suurta puhvelin sarvea ja joitakin ruohoja, lehtiä ja multaa. Sekoitettuaan niistä jonkinlaista taikinaa pisti hän vähän sitä kumpaankin sarveen ja painoi ne pystyyn maahan Kareman ja minun jalkojeni väliin.
Sitten hän pani onttoon pukinsarveen paljon pieniä piikiviä, helmiä ja pyöristettyjä puunkappaleita, ja pudistettuaan sitä hetkisen kaatoi hän sen sisällön maahan tarkastaen innokkaasti, millaisia kuvioita ne pudotessaan olivat muodostaneet. Hän uudisti sen monta kertaa, ja koska Tom aina vähän väliä sanoi: "Hyvä on, hyvä on!" otaksuin, että papin niiden perusteella lausumat ennustukset olivat minulle suosiolliset.
Seuraavassa silmänräpäyksessä otti hän kurpitsasta neliskulmaisen mustan katajaviinapullon, jonka öljyllä hän valoi sekä minun että Kareman pään. Se näytti Karemasta tuntuvan mukavalta, mutta koska öljy oli härskiytynyt ja haisi pahalta, ei tuo voiteleminen tuntunut minusta ollenkaan miellyttävältä.
Kun hän vielä oli valmistanut hienonnetusta porsliinista, ruudista ja öljystä jonkinlaista taikinaa, avasi hän paitani niin että rintani paljastui ja leikkasi jotensakin terävällä veitsellä pienen haavan rintani yläosaan puristaen siitä muutamia tippoja verta, jotka Tom kokosi hänelle siihen tarkoitukseen annetulle lehdelle.
Karema sai myöskin samanlaisen haavan rintaansa ja hänen kumminsa kokosi hänen verensä toiselle lehdelle. Kun se oli saatu tehdyksi, saneli pappi jonkun pitkän rämsyn, jonka Tom ja hänen virkaveljensä uskollisesti toistivat. Tom käänsi sen minulle jälkeenpäin ja se osoittautui mitä huolellisimmin valmistetuksi rangaistusluetteloksi Karemalle ja minulle, ystävillemme ja tuttavillemme, jos me vain aiheutamme toisillemme jotakin ikävyyksiä tahi ellemme hädän ja vaaran hetkellä kiiruhda toistemme avuksi. Meitä olisi todella rangaistu kuin Rheimsin naakkaa, jos olisimme laiminlyöneet keskinäiset velvollisuutemme, mutta koska olen vielä terve ja hyvissä voimissa, täytin siihen aikaan luullakseni ne täsmällisesti. Kun siitä oli päästy, vaihtoivat nuo molemmat kummit veriset lehtensä, ja pappi kasteltuaan sormensa minun vereeni hieroi sitä Kareman rinnassa olevaan haavaan ja päinvastoin. Sitten hän otti hieman ruutia ja öljyä hieroen sitäkin haavoihin, ja pani lopulta nuo veriset lehdet ja ruudin molempiin puhvelin sarviin.
Heti kun ihmiset näkivät tapahtuman, rupesivat he huutamaan ja kaikki rumpujen, torvien, kulkusien ja muiden soittokoneiden omistajat nostivat sellaisen metelin välineillään, että korvat olivat särkyä. Tuota melua kesti noin viisi minuuttia, ja se lakkasi papin viittauksesta yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.
Luulin toimituksen nyt päättyneen, mutta huomasin pian erehtyneeni, sillä ympyrään ilmestyi pari ryppykasvoista vanhaa naista, joista toinen kantoi kookospähkinän kuorta ja kurpitsapullollista vettä ja toinen suurta nelikulmaista katajaviinapulloa. Pappi otti nyt tuosta suuresta kurpitsakuoresta, joka näytti aivan tyhjentymättömältä, joitakin juuria ja puunkuoren kappaleita, jotka hän leikkasi pieniksi palasiksi ja pani tuohon kookospähkinän kuoreen. Sitten hän valoi sinne hieman vettä ja hämmennettyään sekoitusta kovasti antiloopin sarvella täytti kuoren katajaviinalla ja ojensi sen Karemalle, joka ryypättyään siitä aika kulauksen antoi sen takaisin papille. Tämä antoi sen nyt minulle käskien minua viittauksella noudattamaan Kareman esimerkkiä. Otin sitä suullisen ja huomasin sen maistuvan hyvin katkeralta. Viina poltti kurkkuani niin, että minun oli hyvin vaikea hengittää.
Kuori jatkoi nyt matkaansa Tomille ja Kareman kummille, jotka maistoivat niin, ettei pappiparalle jäänyt muuta kuin pieni tippa, jonka hän kumminkin tyytyväisenä imaisi suuhunsa. Nyt otettiin puhvelinsarvet maasta ja täytettiin mullalla. Minun jalkojeni välissä ollut annettiin Karemalle ja hänen minulle. Sitten talutettiin meidät molemmat asuntomme aitauksen portille, jonka pieleen sarvi sidottiin pitämään kaikkia pahoja henkiä ja vihollisia loitolla niistä. Meidän oli kumminkin pakko palata vielä kerran kylän keskelle, jossa pappi jyrisevin äänin julisti Frankin Kareman veljeksi. Sen hän teki neljästi, katsoen ensin pohjoiseen, sitten etelään ja itään, ja lopuksi länteen.
Joka kerta, kun hän julisti sen, huusivat ihmiset: "Eh-a-a-a-n, eh-a-a-a-n! Frank ja Karema, Karema ja Frank!" lisäten melua rummuillaan, kulkusillaan, torvillaan ja vihellyspilleillään.
Toimitus loppui siihen ja niin oli minusta tehty adianalainen, kuten Kareman alamaisia sanottiin. Sain kaikilta kyläläisiltä lahjoja, jotka olivat enimmäkseen pieniä, kuten tupakanlehtiä, munia, jonkun linnun ynnä muuta sellaista, mutta Karema lähetti kolme naista ja kolme miestä tuomaan saviruukkuja, mattoja, kuokkia, jakkaroita, aseita ja kuusi vuohta. Tom sanoi minulle, että nämä ihmiset samoin kuin niiden tuomat tavarat olivat nyt omaisuuttani. Niiden oli nyt viljeltävä maata ja tehtävä kaikkea, mitä vain käskin. Eräs naisista oli niin nuori ja sievän näköinen, että Tom suositteli häntä minulle vaimoksi.
Toistin hänelle sen olevan mahdotonta ja vihdoin hän lopetti kehoituksensa sanoen: "Hyvä on! En ymmärrä valkoisen miehen syitä, mutta jos musta mies saa hyvän ja sievän naisorjan, menee hän tämän kanssa naimisiin."
Uusi majani alkoi pian näyttää kodikkaalta, ja Kareman käskystä toivat kaikki kylän asukkaat paaluja, olkia ja pajunkuoria sen kuntoon saattamiseksi. Ennen iltaa olivatkin palvelijani, sillä orjiksi en aikonut heitä milloinkaan nimittää, laittaneet suojat ja varastohuoneeni melkein valmiiksi.
Seuraavana päivänä saimme ne kuntoon, ja sitten menin Kareman kanssa valitsemaan kylän ulkopuolelta maapalasta, jonka sain viljeltäväkseni ja johon hän antoi minulle siemenet. Tom jäi vielä siksi päiväksi luokseni ja auttoi minua lahjojen valitsemisessa uusien kansalaisteni etevimmille miehille hänen isänsä minulle antamista tavaroista. Emme silloin unhottaneet pappiakaan, joka oli toimittanut tuon veljeysliiton Kareman ja minun välilläni. Seuraavana päivänä läksi Tom palatakseen Jack Spratin kylään, ja sanottuaan minulle hyvin lämpimät jäähyväiset nousi hän tuohon samaan kanoottiin, jolla olimme tulleet ja läksi melomaan myötävirtaan.
Hänen matkustettuaan tunsin oloni hyvin yksinäiseksi, sillä vaikka olinkin nyt Kareman veli, en voinut puhua sanaakaan hänen kanssaan, enkä tiennyt ollenkaan, miten pitkäksi ajaksi minun oli jäätävä sinne asumaan. Kumminkin sain lohtua ajatuksesta, että voisin olla vielä paljon huonommissa olosuhteissa, ja päätin käyttää käsilläolevia olosuhteita niin paljon hyödykseni kuin suinkin mahdollista.
Huomasin pian oppineeni niin paljon alkuasukasten kieltä, että sain heidät ymmärtämään tarkoitukseni. Sain työtä tarpeeksi kuluttaakseni päiväni ruvettuani seuraamaan palvelijaini toimia ja viljelemään maatani, metsästämään ja ampumaan, opettamaan heitä käyttämään keihästä ja jousta ja rakentamaan kanootteja, joissa kaikissa toimissa kehityin pian hyvin taitavaksi. Näin alkuasukkaitten, sitten kuin heidän ensimmäinen liiallinen kunnioituksensa valkoista miestä kohtaan oli haihtunut, rupeavan pitämään minua melkein huonompana itseään. Mutta kun he näkivät, että voin voittaa heidät heidän omissa askareissaan, olin nimittäin aina ensimmäinen metsästäessämme läheisissä metsissä olevia villiä eläimiä tahi tuossa jännittävämmässä ja vaarallisemmassa urheilussa, virtahepojen keihästämisessä veneistä, jolloin ei kukaan muu voinut viskata keihästään tarkemmasti ja kauemmaksi eikä saada nuoliaan syvemmälle saaliiseen kuin minä, rupesivat he pitämään minua jonkunlaisena johtajanaan ja julkisesti sanomaan minua Kareman seuraajaksi.
Koko kansan joukossa ei minulla ollut kuin muutamia vihollisia, niiden joukossa Kareman nuorin Dala-niminen veli, joka ennen tuloani oli toivonut pääsevänsä Kareman perilliseksi ja hänen erityiseksi ystäväkseen. Koetin usein selittää Dalalle, miten mahdotonta minun rupeamiseni adianalaisten päälliköksi oli, koska tarkoitukseni oli niin pian kuin olin kuullut jonkun englantilaisen laivan saapuneen virralle heti matkustaa päästäkseni siinä omaan maahani. Vaikka Dalan nähtävästi oli pakko uskoa puheeni, oli hän niin kateellisuuden sokaisema, että hän koetti kaikin voimin tehdä minulle harmia. Istutukseni oli usein poljettu, lintuni varastettu ja vuoheni tapettu.
Karema täytti uskollisesti kaikki veljeytemme aiheuttamat velvollisuudet minua kohtaan, korvaten aina tappioni. Ainoa minulle aiheutunut vahinko supistui niin ollen vain ilmoittamisvaivaan, koska Dala, aavistettuaan sen, koetti siinäkin, kuten kaikessa muussa, tehdä aikeeni tyhjäksi.
Tom tuli aina silloin tällöin vierailemaan luokseni, mutta valitettavasti ei hän milloinkaan voinut ilmoittaa englantilaisen laivan saapuneen. Sen sijaan toi hän kerran sen vastenmielisen uutisen, että Pentlea ja Camacho olivat rakentaneet suuren laivan tuossa samassa poukamassa jossa kuunarit olivat olleet piilossa, ja Okopa, joka oli auttanut heitä voimiensa mukaan, sai joka päivä enemmän pyssyjä ja ampumatarpeita. Okopa käyttäytyi kuulemma nyt vihollismielisemmästi kaikkia Hararun puolella jokea asuvia kohtaan ja oli uskaltanut jo hävittää pari pientä kylääkin, vieden niiden asukkaat orjuuteen, puhumattakaan tuosta hänen tavallisesta hommastaan vangita kalastajia ja naisia.
Satoaika ja syksy, kuiva- ja sadeaika menivät menojaan. Koska olin nyt ollut jo melkein pari vuotta adianalaisten luona, aloin ajatella keinoa, miten kaikkien vaarojen uhallakin voisin päästä pois. Rupesin taivuttamaan Karemaa, että hän sallisi minun lähteä maitse tuolle virralle, josta hän oli kertonut minulle silloin kun tulin hänen maahansa, kun sattui tapaus, jolla oli mitä merkityksellisin vaikutus tulevaisuuteeni.
XIII.
IHMISSYÖJÄIN VANKINA.
Olin ollut kylän nuorten miesten kanssa muutamia päiviä metsästysretkellä, ja meitä oli onnistanut hyvin. Meidän oli juuri lähetettävä suurin osa hankkimastamme lihasta ja nahoista kylään jaettavaksi kyläläisten kesken, kun eräs niistä kolmesta miehestä, jonka olin myöskin saanut tuona päivänä, jolloin olin solminut veljeysliiton Kareman kanssa ja joka oli niin kiintynyt minuun, että hän seurasi aina mukanani, sanoi äkkiä minulle: "Frank, olemme metsästelleet näillä seuduilla niin kauan, että sekä puhvelit että antiloopit ovat suuresti vähentyneet. Lähtekäämme etemmäksi metsään ja kauemmaksi kylistä, jotta löydämme enemmän riistaa."
"Niin kyllä, Fumo", vastasin minä, "mutta olemme nyt olleet niin monta päivää viidakoissa, että mukanamme olevat miehet ikävöivät jo vaimojensa luo."
"Ei, Frank", sanoi Fumo. "Meitä on seitsemän, jotka haluamme kauemmaksi. Muut, jotka haluavat palata kotiin, ovat akkoja eivätkä miehiä."
Kysellessäni miehiltä sain kuulla, että Karema oli käskenyt aina kahdeksan päivän kuluttua palata kotiin eikä mennä määrättyjen rajojen ulkopuolelle. Meidän pitäisi nyt, jos tahdoimme totella hänen käskyjään, lähteä heti paluumatkalle.
Kaikki nuo miehet pitivät minua johtajanaan, ja tiesin, että olisin menetellyt oikein, jos olisin noudattanut Kareman toivomuksia, koska hän oli aina kohdellut minua ystävällisesti. Fumon sanat synnyttivät minussa kumminkin halun nähdä laajemmalti seutua ja toivon päästä samalla jollakin tavoin pakenemaan. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut käyttäytyä niin halpamaisesti, että olisin lähtenyt ilmoittamatta Karemalle, mutta ajattelin tutustuttuani enemmän seutuun voivani paremmin osata sellaiseen paikkaan, josta voisin löytää englantilaisten laivoja.
Keskusteltuamme sen pitkää ja tämän lyhyttä päätimme vihdoin, että nuo kylään takaisin haluavat miehet saisivat mennä ja ilmoittaa kotiin päästyään Karemalle, että me muut kahdeksan olimme jääneet metsään toiseksi viikoksi siinä toivossa, että saisimme enemmän suurempaa riistaa. Eräs miehemme lupasi nimittäin opastaa meidät sellaiseen paikkaan, jossa ei ainoastaan ollut paljon puhveleita ja antilooppeja, vaan myöskin usein elefantteja.
Tiesin Kareman mielellään suovan meille anteeksi viipymisemme hänen määräämänsä ajan sivu, jos vain onnistuisimme tuomaan hänelle elefantinluuta, mutta koska en voinut varmasti sanoa, hyväksyisikö hän meidän poistumistamme kylästä niin kauaksi siinäkään tarkoituksessa, päätin lähteä tuohon paikkaan palaamatta ensin kylään ilmoittamaan hänelle tarkoitustani.
Fumo, minä ja kaikki muut vaihdoimme katkenneet keihäämme ehyihin noilta poislähteviltä. Sitäpaitsi otimme heiltä kaikki solmiamattomat jousenjänteet ja kaikki nuolet, joita he eivät tarvinneet. Olin koko joukon ainoa pyssymies ja ampumavarani olivat niin vähissä, että käyttelin niitä hyvin säästävästi, ja olinpa jo monta kertaa päättänyt, etten ampuisi laukaustakaan muuten kuin suurimmassa hädässä, vaikka en ollut malttanut pitää lupaustani.
Niin pian kuin toverimme olivat lähteneet paluumatkalleen, lähdimme mekin erään Wanda-nimisen miehen johdolla matkalle, koska hän sanoi tietävänsä tien. Koko sen päivän kuljimme me sitten eteenpäin mitä tiheimmässä viidakossa ja vietimme yömme erään kapean joen rantaäyräällä.
Seuraavana aamuna pääsimme jo hieman harvempaan metsään ja hajaannuimme hakemaan riistaa. Heti kun olimme eronneet toisistamme, kuulin äänekästä rasahtelua eräästä läheisyydessä olevasta pensaikosta, ja melkein heti syöksyi suuri antilooppi sieltä tiemme poikki koettaen pudistaa pois hartioilleen hypännyttä leopardia. Yhtä pian kuin ennätin sitä ajatella lensi pyssykin poskelleni ja kuula sattui leopardin kylkeen.
Se laski heti saaliinsa irti ja läksi tulemaan minua kohti. Koska pyssyni nyt oli tyhjä, laskin sen maahan aikoen tarttua keihääseeni, jonka olin pannut syrjään silloin kun ammuin, mutta en voinut löytää sitä. Kuullessani Fumon, jonka huomion ampuminen oli kiinnittänyt, minulle huutavan: "Juokse, Frank, juokse!" otin jalat alleni leopardin seuratessa minua kintereillä.
Juoksin paria toveriani kohti, joilta toivoin saavani keihään ja joiden avulla luulin voivani kääntää asiat hieman toisin päin, kun kuulin takaani murinaa ja huutoja. Pyörähdettyäni katsomaan huomasin urhoollisen Fumon hyökänneen leopardin kimppuun keihäineen, mutta jostakin syystä ei hänen pistonsa ollutkaan onnistunut ja raivostunut peto oli syössyt hänen kimppuunsa silloin kun hän oli kääntynyt paetakseen ja iskenyt hampaansa ja kyntensä hänen perälihaksiinsa.
Siepattuani keihään lähinnä olevalta mieheltä sinkautin sen leopardia kohti ja lävistin sen kupeen. Peto päästi heti otteensa irti Fumosta, joka kaatui suulleen veren vuotaessa hänen haavoistaan, ja kääntyi uusia vihollisiaan vastaan. Löydettyäni Fumon ja oman keihääni pistelimme kaikki kolme petoa sen koettaessa temmata meidät maahan. Elleivät kuulani ja keihääni aiheuttamat haavat olisi onneksi heikontaneet leopardin voimia, olisi meille käynyt huonosti taistelussa. Mutta lukuunottamatta paria pientä haavaa, jotka sain ranteeseeni iskiessäni keihääni leopardin rintaan, ei se voinut vahingoittaa meitä muuten. Kuultuaan huutomme tulivat muutkin toverimme juosten, ja heidän avullaan me pian kukistimme vastustajamme.
Niin pian kuin olimme saaneet leopardin hengiltä, kiinnitin huomioni Fumoon, joka oli peloittavassa kunnossa, sillä peto oli repinyt hänen perälihaksensa niin, että luut näkyivät. Koska en ymmärtänyt ollenkaan, miten hänen kauheat haavansa olisi pitänyt sitoa, leikkasin suuria lihapalasia leopardista ja peitettyäni niillä haavat sidoin ne niin hyvin kuin osasin. Sitten oli meidän pakko rakentaa pieni maja hänen ympärilleen, koska hän ei sietänyt liikuttamista. Käsivarteni oli kumminkin niin kipeä saamistani haavoista, etten voinut auttaa tovereitani, ja istuuduin senvuoksi Fumon viereen hoitamaan häntä. Toisten hakatessa polttopuita ja raivatessa leiripaikkaa, menivät toiset hakemaan riistaa ruoaksemme.
Fumo-raukka! En tiedä, mitä olisimme voineet tehdä hänen hyväkseen, jos meillä olisi ollut kirurgisia tietoja ja hyviä sidetarpeita. Päiväkausia pysyi hän aivan samanlaisena tulematta paremmaksi tahi nähtävästi huononemattakaan. Otaksuin senvuoksi olevan parasta lähettää sana Karemalle tapahtumasta ja ilmoittaa, että jatkuvan viipymisemme syy oli Fumon kykenemättömyys kävellä. Kun puhuin asiasta tovereilleni, hämmästyin huomatessani, että muutamat heistä halusivat jättää Fumon oman onnensa nojaan, koska heistä hänen parantumisensa tuntui mahdottomalta. Meidän oli, sanoivat he, lähdettävä kotimatkalle niin nopeasti kuin suinkin, sillä ilmeisesti oli joku jumala meihin suuttunut.
Tuo ehdotus suututti minua niin, että käskin kaikkien haluavien lähteä, mutta uhkasin kumminkin palattuani ilmoittaa Karemalle, etteivät he ole miehiä, vaan akkoja, joita naiset saavat uhata ja pojat ivailla ja jotka eivät milloinkaan enää kelpaa kunnon miesten tovereiksi sota- tahi metsästysretkille.
Kun olin lopettanut puheeni, nousi Chaka, joka oli nuorin joukosta ja suunnilleen siis minun ikäiseni, seisoalleen ja sanoi: "Kuulkaahan nyt, tuo Frankin puhe oli miehen puhetta. Vaikka kaikki muut lähtisivätkin kotiin, jään minä kumminkin Frankin luo?" Sanottuaan sen istuutui hän jälleen.
Seurasi hetken vaitiolo ja sitten sanoi Wanda: "Olen odottanut niiden sanovan jotakin, jotka haluavat jättää Fumon tänne kuolemaan. Koska Frank halusi jäädä tänne ja samoin Chaka, niin en minäkään, Wanda, halua olla heitä huonompi mies, vaan tahdon auttaa ystäviäni hädän hetkellä. Menkää vain takaisin, mutta päästyänne kylään saatte nähdä, että Karema ottaa teiltä keihäät pois ja pistää kuokan käteenne ja panee teidät työskentelemään vaimojen kanssa pelloilla."
Tähän vetoamiseen ei kukaan vastannut mitään ja pian näimme, miten raukkamaiset toverimme kokosivat vähät tavaransa valmistautuen poistumaan luotamme. Näin nyt, miten omituisesti muuttuvainen neekerin luonto on. Nämä samat miehet olivat muutamia tunteja aikaisemmin olleet valmiit uhraamaan henkensä auttaakseen tuota miestä, jonka he nyt olivat valmiit jättämään kuolemaan yksinään ja hoidotta, kaikki yksinkertaisesti vain senvuoksi, että he olivat jotenkin saaneet päähänsä hänen olevan onnettoman, tahi toisin sanoen, että hänen jumalansa oli hylännyt hänet. Sain todellakin kiittää onneani, että nuo molemmat urhoolliset miehet, Wanda ja Chaka, olivat päättäneet jäädä tovereikseni hoitamaan haavoittunutta ystäväämme. Toverimme, jotka olivat päättäneet lähteä kotiin, eivät viivytelleet valmistuksissaan, ja vaikka he eivät voineetkaan enää sinä iltana kulkea kuin lyhyen matkan, poistuivat he heti, auttamatta edes Chakaa ja Wandaa aidan rakentamisessakaan majojemme ympärille suojaksi petoja vastaan.
Heidän mentyään ryhtyivät Chaka ja Wanda tuohon välttämättömään työhön, ja koska nuo poistuneet heittiöt olivat koonneet suuren läjän puita ja oksia, ennenkuin olin tehnyt tuon onnettoman ehdotuksen sanan lähettämisestä Karemalle Fumoa kohdanneesta onnettomuudesta, voimme auringon laskiessa katsoa olevamme jotensakin turvassa. Lisäksi sytytimme vielä suuria nuotioita karkoittaaksemme villipedot kauaksi. Leopardin haavoittamat käsivarteni olivat vähitellen kipeytyneet niin kovasti, etten voinut ollenkaan auttaa tovereitani noissa tärkeissä töissä. Fumo-raukalla oli niin kovat tuskat, että hän vaikeroi äänekkäästi. En saanut nukkua koko yönä silmäntäyttäkään ja aamulla tunsin olevani kuumeessa. Sairastin monta päivää niin huonona, että olin tajuissani vain silloin tällöin, ja kerran sellaisessa tilaisuudessa kertoivat uskolliset ystäväni Fumon kuolleen.
Paranemiseni edistyi kumminkin varmasti, vaikkakin hitaasti, ja olin hyvin iloinen huomattuani käsivarteni melkein terveiksi. Istuessani eräänä päivänä majani ovella odottamassa Chakaa ja Wandaa, jotka olivat lähteneet hakemaan jotakin riistaa ruoaksemme, kuulin äkkiä huudettavan: "Frank, Frank!" Koska silloin juolahti heti mieleeni, että Karema kuultuaan meidän jääneen Fumon hoitajiksi oli lähettänyt meille apua, nousin ja läksin kävelemään ääntä kohti. Kulkiessani hitaasti sinne päin näin Chakan ja Wandan hyökkäävän viidakosta tiheässä keihäs- ja nuolisateessa.
Ilmeisesti olivat he joutuneet otteluun jonkun vihamieliseen heimoon kuuluvan joukon kanssa. He huusivat: "Frank, pakene aitaukseen, tahi muuten sinut tapetaan!" ja ennenkuin Wanda-raukka ehti tuohon jotensakin suolaiseen paikkaan, kaatui hän kuolleena maahan kahden keihään mentyä suoraan hänen lävitseen.
Heti kun Chaka pääsi pieneen linnoitukseemme, sulki hän portin ja sanoi: "Ah, Frank, olimme juuri saaneet erään antiloopin tapetuksi ja nylkiessämme ja paloitellessamme sitä säikähdimme kuullessamme muutamien nuolien lentävän ylitsemme. Pyörähdettyämme katsomaan näimme puiden välissä paljon miehiä, jolloin läksimme juoksemaan pakoon ja paetessamme huusimme sinulle."
Tuo joukko, joka oli hyökännyt ystävieni kimppuun tappaen Wanda-raukan, ympäröi nyt aukeaman, jonka keskellä olevassa aitauksessa pienet majamme olivat. Heidän käsivarsistaan, kiivistään ja helmi- ja höyhenkoristeistaan, jotka olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni, huomasin heidän kuuluvan johonkin minulle aivan vieraaseen heimoon.
He huusivat meille käskien meidän tulla esille aitauksestamme, jos halusimme säilyttää henkemme. Heidän kielensä, vaikka se erosikin adianalaismurteesta, jota jo puhuin täydellisesti, muistutti kumminkin niin paljon sitä, että ymmärsimme heidän sanansa.
Chaka pelkäsi nähtävästi hirveästi. Hän pyysi minua, etten rupeaisi vastarintaan, vaan neuvottelisin noiden miesten kanssa antautumisehdoista, sillä ahdistajamme olivat hänen sanojensa mukaan sellaisia villejä, jotka söivät tappamansa viholliset. "Tuntuu kauhealta joutua syötäväksi", sanoi Chaka vapisten.
Huusin heille tulevamme esille, jos he vain säästävät henkemme, mutta elleivät he lupaa olla hyökkäämättä kimppuumme, sanoin taistelevamme viimeiseen hengenvetoomme saakka. Ensin he nauroivat meille, mutta huomattuaan minut pyssyllä varustetuksi valkoiseksi mieheksi, sanoivat he säästävänsä henkemme. Niin pian kuin tuo lupaus oli annettu, juoksin Chakan kanssa katsomaan Wandaa, mutta emme voineet auttaa häntä enää. Häneen osuneet keihäät olivat lävistäneet hänen sydämensä, niin että hän oli kuollut silmänräpäyksessä.
Emme saaneet pitkää aikaa surraksemme kuollutta toveriamme, sillä miehet ympäröivät meidät heti, ja riisuttuaan meidät aseista sitoivat he käsivartemme selän taakse ja panivat nuoran kaulaamme. Otettuaan majoistamme kaiken, mikä heidän silmissään oli arvokasta, leikkasivat he Wandan ruumiin palasiksi, ja jaettuaan ne keskenään läksivät he noin viiden penikulman päässä olevaan leiriinsä.