Siellä oli suuri joukko metsästys- ja ryöstöretkelle lähteneitä miehiä, jotka olivat ottaneet useita naapuriheimojemme miehiä vangeikseen. Chakan ja minun oli pakko asettua noiden onnettomien joukkoon, ja sitten kuin suuret puunkappaleet oli köytetty nilkkoihimme, emme voineet mitenkään liikkua muuten kuin hitaasti nilkuttamalla.
Vangitsijamme näyttivät meille pian vastenmielisen näytteen villiydestään, sillä aivan meidän nähtemme söivät he Wanda-raukan ruumiin. Chaka, joka oli hyvin peloissaan, sanoi minulle sanomasta päästyäänkin: "Näit nyt, että jos olisimme vastustaneet, olisivat he syöneet meidätkin." Luultavasti en ollut vielä silloin tarpeeksi paljon filosoofi suhtautuakseni asiaan tyynesti, vaan kauhistuin tuota ajatusta yhtä paljon kuin hänkin.
Seuraavana aamuna päivän valjettua kokosivat vangitsijamme tavaransa kokoon. Ymmärsimme heidän keskustelustaan, että he aikoivat matkustaa niin nopeasti kuin suinkin kaukana Ogowain yläjuoksun varrella olevaan kyläänsä. Kuulimme myöskin, että matkamme vastavirtaan tulee tapahtumaan kanooteilla, jotka he olivat kätkeneet virran rantapensaikkoihin. Nuo olivat minusta hyviä uutisia, sillä tuo jalkaani sidottu puukapula, jota minun oli nostettava siinä olevasta nuorasta joka askeleella, vaikeutti kävelyäni suuresti. Olin senvuoksi ollut peloissani, että he huomattuaan sairauteni jättäisivät minut sidottuna hyenain ja shakaalien saaliiksi tahi kuolemaan janoon tahi nälkään.
Sain kärsiä kauheasti. Jalkani nilkasta polveen asti oli pian yhtenä haavana, ja pysähtyessäni hetkeksi levähtämään pakottivat miehet minut eteenpäin lyönneillä ja ivasanoilla. Chaka-raukka, joka oli sidottu minuun kaulamme ympärille kiedotulla nuoralla ja jota kohdeltiin vielä pahemmasti kuin minua, koetti rohkaista minua sanomalla, että me varmasti päästyämme joelle saamme pian tilaisuuden paeta, tahi että miehet, jotka Karema varmasti oli lähettänyt meitä etsimään, voivat kyllä vapauttaa meidät.
Mutta kumpainenkaan mahdollisuus ei voinut sytyttää toivoa rintaani, sillä ponnistellessamme vaivalloisesti eteenpäin en voinut olla ajattelematta, että nämä minua kohdanneet uudet vaikeudet johtuivat vain omasta tottelemattomuudestani. Ajatellessani miten suuri ja horjumaton Kareman ystävällisyys minua kohtaan oli ollut koko hänen kylässään oloaikanani, olisi hänen pieninkin toivomuksensa pitänyt olla kuin laki minulle.
Luulin sitäkin mahdottomaksi, että Karema olisi tiennyt lähettää tarpeeksi miehiä hyökkäämään vihollistemme kimppuun menestyksellä, sillä mitenkäpä hän olisi voinut aavistaa nämä meitä kohdanneet uudet onnettomuudet. Erehdyin kumminkin, kuten seuraavasta pian nähdään.
XIV.
KUOLEMAAKIN PAHEMPAA.
Illalla ennen päivää, jolloin toivoimme pääsevämme Ogowain rannalle, makailimme, Chaka ja minä, väsyneinä ja janoissamme erään suuren puun juurella, sillä aikaa kuin vangitsijamme tekivät kovasti työtä saadaksensa yömajan valmiiksi. Silloin hyökkäsivät muutamat metsässä ruohoa ja oksia keräämässä olleet miehet luoksemme huutaen, että suuri joukko adianalaisia hyökkäisi pian kimppuumme. Ilmoitus aiheutti heti pakokauhun ja tartuttuaan nopeasti aseihinsa riensivät miehet pensaikkoon, jättäen Chakan ja minut puun juurelle.
Huomio, että olimme pääsemäisillämme vapaiksi, soi meille vangeille uusia voimia. Nousimme seisomaan ja huusimme niin kovasti kuin vain jaksoimme ilmoittaaksemme tulokkaille olevamme vielä elossa.
Pian näimmekin heidän lähestyvän meitä ja kuulimme heidän huutonsa. Ajattelimme jo parin kolmen minuutin kuluttua tulevamme vapautetuiksi noiden puunkappalten meille aiheuttamasta kidutuksesta, kun miesten tultua lähemmäksi ja nähtyäni heidän kasvonsa hämmästyin huomatessani heidän toimivan Dalan johdolla. Rupesin aavistamaan pahaa, erittäinkin senvuoksi, että näin joukossa vain hänen omia ystäviään ja miehiä muutamasta Kareman kylän vieressä olevasta kylästä, joka oli Dalan erikoista omaisuutta.
Sen sijaan että Dala olisi vapauttanut minut, kumartuikin hän puoleeni sanoen: "Frank, nyt et enää ikinä pääse kansalaisteni luo etkä myöskään juoruamaan Karemalle minusta."
Sanoin hänelle, etten ollut milloinkaan aiheuttanut hänelle minkäänlaista vahinkoa ja ainoa toivoni oli aina ollut päästä omaan maahani niin pian kuin suinkin. Hän ei kumminkaan ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan, vaan käski rummuttamaan merkiksi noille paenneille, että hänen tarkoituksensa olivat rauhalliset eivätkä sotaiset.
Kuulimme pian heidän huutonsa, ja Dala ja heidän johtajansa neuvottelivat jonkun aikaa keskenään huutaen toisilleen. Sitten pakolaiset tulivat takaisin leiripaikalle nauraen, laulaen ja puhellen ja näyttäen olevan mitä parhaimmissa väleissä adianalaisten kanssa, joiden Chaka ja minä olimme luulleet tulleen vapauttamaan meitä.
Hetken kuluttua tuli eräs mies luoksemme ja sivallettuaan minua kasvoihin virtahevon nahasta tehdyllä ruoskalla niin, että veri rupesi vuotamaan, käski hän minun seurata tulen luo, jonka vieressä olevalla lieolla Dala ja vangitsijaimme päällikkö istuivat. Nousin ja lähdin miehen mukaan. Tultuani lähemmäksi käski Dala hyvin raa'asti minua kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Ensin hän luetteli kaikki kuvitellut minun muka hänelle tekemät vääryydet ja sanoi minun aina myrkyttäneen Kareman mielen häntä vastaan, mikä oli kokonaan valetta. Sitten hän syytti minua, etten ollut totellut Kareman määräystä palata ajoissa takaisin ja että siten olin aiheuttanut Fumon ja Wandan kuoleman.
Koetin puolustautua kumotakseni syytökset, mutta hän sanoi kieltäni käärmeen kieltäkin liukkaammaksi ja vannoi, etten enää milloinkaan saa tilaisuutta suhista myrkkyäni Kareman korviin. Hän kohotti jo keihäänsä luultavasti tappaksensa minut, mutta hänen toverinsa Kifura, joksi häntä sittemmin kuulin nimitettävän, esti sen tapahtumasta. "No olkoon, sallikaamme hänen elää", sanoi Dala, "mutta luullakseni hän pian toivookin kuolemaa." Ja käännyttyään puoleeni sanoi hän minulle: "Frank, englantilaiset ovat tulleet ja odottavat sinua. Hararu on lähettänyt kanootteja noutamaan sinua omien kansalaistesi luo."
Kiitollisuuden tunne värisytti koko olemustani ja huolimatta tuskista, puupölkyistä ja muista vastuksista huudahdin: "Ah, Dala, vapauta minut pian, hyvin pian, että voin lähteä omien kansalaisteni luo' Saavuttuamme sinne annan sinulle paljon tavaroita — pyssyjä, ruutia, helmiä, vaatteita ja mitä ikinä vain haluat."
"Kuulkaa nyt hänen puhettaan!" sanoi Dala. "Koiraakin huonompi orja lupaa minulle pyssyjä ja ruutia. Vaikka saisin kaikki valkoisten miesten omassa maassaan valmistamat tavarat, en sittenkään veisi sinua noihin englantilaisiin laivoihin, sillä vihaan sinua."
Polvistuin ja rukoilin itkussa silmin tuota kovasydämistä villiä säälimään minua. Sanoin hänelle, että poistuttuani maasta ei Karema mitenkään voinut määrätä minua perijäkseen, ja lupasin, etten puhu sanaakaan hänen käytöksestään minua kohtaan, mutta turhaan, ja hän kohotti jälleen keihäänsä tappaakseen minut, mutta Kifura ei sallinut sen tapahtua.
"Kuulehan, adianalainen Dala!" sanoi Kifura. "Mitä tuon valkoisen miehen tappaminen sinua hyödyttää? Hän on nyt minun omaisuuttani ja on edelleenkin oleva. Jos tapat hänet, lähetän sanan Karemalle etkä sitten ikinä pääse hänen sijaisekseen. Kuuntele neuvoani ja tule järkiisi. Voiko kanssasi olevien miesten sanoihin luottaa yhtä hyvin kuin sinun?"
"Varmasti, sillä mitä minä sanon, sanovat hekin. He ovat minun ja heidän henkensä on minun hallussani."
"Ota nyt järkesi vangiksi ja palattuasi Kareman luo sano hänelle: 'Löysimme tuon paikan, johon Frank oli jäänyt, mutta siellä oli ainoastaan hänen kuollut ruumiinsa. Lähdin ajamaan takaa hänen murhaajiaan, joita jäljistä päättäen oli ollut paljon, ja huomasin, että toinenkin meikäläinen — tuo toinen vankimme — oli joutunut heidän kynsiinsä. Saavutettuani viholliset onnistuin vapauttamaan hänet.' Ota nyt tuo mies mukaasi ja englantilaiset antavat sinulle kyllä pyssyjä, koska matkasi tarkoitus oli tuon valkoisen miehen vapauttaminen."
"Mutta, Kifura, tuo orja, tuo Chaka, on Frankin ystävä ja kertoo pian Karemalle, että Frank elää. Haluan tappaa hänet, ettei hän voi kavaltaa minua."
"Malta mielesi, Dala! Elävä mies voi työskennellä ja minä voin käyttää häntä hyväkseni. Lahjoita hänet minulle ja sano hänenkin kuolleen."
"Puhuakseni totta, Kifura, ei tuon orjan henki olisikaan minulle muuten minkään arvoinen, mutta hän voi palata kyläämme ja kertoa Karemalle totuuden."
"Ei, Dala, hän ei tule milloinkaan takaisin. Kukaan kerran Kifuran kynsiin joutunut ei voi milloinkaan paeta."
"No, anna hänen sitten elää. Mutta Frank, anna minun tappaa hänet, sillä niin kauan kuin hän on elossa, ei minulla ole rauhaa."
"En, älä luulekaan, sillä Kifuralla ei ole milloinkaan ennen ollut valkoista vankia. Saavuttuani omaan kylääni sanovat kaikki minua suureksi päälliköksi. Naiset tanssivat ja laulavat, ettei balabalaisten joukossa ole ketään minunlaistani miestä, sillä ei milloinkaan vielä ole kukaan balabalainen omistanut valkoista orjaa."
Seurasi sitten pitkä keskustelu noiden kuuluisuuksien välillä minun tappamisestani. Vihdoin he päättivät, että minä ja Chaka jäämme Kifuran haltuun ja Dala palaa Kareman luo ilmoittamaan meidät molemmat kuolleiksi. Huolimatta siitä, että Dala oli halunnut tappaa minut, lahjoitti Kifura hänelle kanootin, jotta hän pääsisi nopeammin virtaa alas. Jos häneltä kysyttäisiin, mistä hän oli sen saanut, saisi hän sanoa anastaneensa sen taistelussa balabalaisilta.
Saatuani käskyn palata Chakan luo menin sinne ja kerroin hänelle
Kifuran ja Dalan keskustelun pääsisällön.
"Ah, kunpa olisin vapaa", sanoi hän, "että voisin tappaa hänet ja kuolla. Hän on kulkurikoiran synnyttämä saastainen rakki. Mutta, Frank, niin kauan kuin Chaka saa olla kanssasi, on hän orjasi ja auttaa sinua parhaan kykynsä mukaan."
Kului pitkä aika, ennenkuin nukuin, sillä huono onneni ja tieto, että jollen olisi ollut tottelematon Kareman käskyille, olisin nyt omien kansalaisteni joukossa, ehkä isäni ja veljeni luona, kiduttivat minua vieden kaiken toivoni. Vihdoin väsyttivät kiivaat tunteenpurkaukseni minut niin, että vaivuin raskaaseen uneen, josta äänekäs melu ja huudot minut herättivät.
Nousin katsomaan, mikä sen oli aiheuttanut, ja näin kaikkien miesten olevan hereillään ja juoksentelevan kuohuksissaan sinne tänne. Katsahdin Chakaan, mutta hän ei enää ollutkaan vierelläni. Hetken kuluttua kuulin jonkun huutavan kuin kuolemantuskissa. Koetin ryömiä ääntä kohti, sillä pelkäsin urhoollisen toverini joutuneen vaaraan, mutta pari miestä tarttui minuun heti ja vei minut Kifuran luo. Hänen vieressään oli Dalan kuollut ruumis puukko rinnassa ja lyhyen matkan päässä keihästetty Chaka.
Kifura määräsi, että jalastani riippuvan puupölkyn lisäksi oli orjahaarukka sidottava kaulaani ja käteni sidottava selkäni taakse.
Sillä aikaa kuin hänen käskynsä pantiin toimeen, sain tietää, mitä oli tapahtunut. Chaka oli huolimatta jalkaansa kiinnitetystä puupölkystä onnistunut ryömimään Dalan makuupaikalle ja vetäistyään puukon tämän vyöstä oli hän iskenyt sen Dalan sydämeen. Kun hän nousi, sattui läheisyydessä palavan nuotion valo häneen, ja muudan balabalainen, nähtyään mitä hän oli tehnyt, hälyytti silloin heti muut. Ennenkuin Chaka oli päässyt kahdentoista jalan päähänkään vihollisensa ruumiista, keihästettiin hänet kuoliaaksi.
Dalan miehet vaativat nyt kiihkeästi, että saisivat minut tappaa, mutta Kifura ei suostunut luovuttamaan minua heille. Päivän koittaessa erosivat sitten balabalaiset ja adianalaiset toisistaan, viimeksimainittujen lähtiessä omaan kyläänsä ja balabalaisten ryhtyessä jatkamaan matkaansa Ogowaita kohti.
Laahustin eteenpäin vaivalloisesti niin nopeasti kuin voin, sillä jokainen pysähtymisyritys rangaistiin ruoskanlyönnillä, mutta vihdoin minä kompastuin ja kaaduin voimatta enää nousta. Saadaksensa minut jälleen jaloilleni polttivat ja kärvensivät villit vangitsijani minua tulisilla hiilillä, mutta olin niin kokonaan lopussa ja väsynyt elämään, ettei minua saanut mikään liikkeelle. Vihdoin käski Kifura, nähtävästi peloissaan että kuolen, irroittaa pölkyn jalastani ja haarukan kaulastani, ja koetti sitten miehineen saada minut jälleen pystyyn. Mutta toivoen heidän tappavan minut pysyin itsepäisesti paikoillani. Vihdoin oli heidän pakko kaataa muudan puu ja valmistaa siitä noin yhdeksän jalkaa pitkä korento, johon he sitoivat minut kiinni puunkuori- ja nahkahihnoilla. Sitten sai neljä miestä käskyn kantaa minua.
He kohtelivat minua niin säälimättömästi kuin minulla ei olisi ollut lainkaan tuntoa. Kulkiessaan paiskoivat he minua puita vasten, vetivät minua piikkisten pensasten läpi, hinasivat minut kaatuneitten runkojen yli ruhjoen minut kokonaan ja vieden melkein kaiken nahan ruumiistani. Samaan aikaan kärpäset, pistelevät muurahaiset ja muut miellyttävät hyönteiset takertuivat haavoihini imien vertani ja kokoutuivat niin suurissa joukoin silmieni ympärille, että luulin tulevani sokeaksi. Kun minut vihdoin nakattiin kuin pölkky erään vuotavan kanootin pohjalle, luulin saaneeni jo tarpeeksi kärsiä kidutuksia, ja vaikka veneeseen kompuroivat miehet astuivatkin päälleni ja ympärilläni lenteli kaikenlaisia pörriäisiä, otaksuin nyt saavani levätä ja olla rauhassa. Mutta hetken kuluttua huomasinkin, etteivät tuskani olleet vielä loppuneet, sillä vaikka kanootin pohjalla oleva vesi olikin kylmää ja nuo inhoittavat hyönteiset olivat poistuneet, turposivat kumminkin siteeni vedessä niin, että ne syöpyivät ihooni kuin rautalangat. Jäseneni ja koko ruumiini rupesivat ajettumaan, kaulaani kiedottu nuora oli melkein kuristaa minut, niin että jokainen hengähdykseni oli hyvin tuskallinen, ja toinen samanlainen otsani ympärille kiedottu tuntui tunkeutuvan aivoihini.
Huomattuani, että minun oli mahdoton kärsiä sellaisia tuskia ja elää, rukoilin ja pyysin heitä irroittamaan siteeni. Aluksi eivät he olleet kuulevinansakaan rukouksiani, mutta lopulta käski Kifura katkaista siteeni, sillä hän pelkäsi luultavasti minun kuolevan, jolloin hän ei enää olisikaan voinut ylpeillä olevansa ensimmäinen, joka oli tuonut elävän valkoisen vangin heidän maahansa. Tunsin heti helpotusta, vaikka olinkin niin jäykistynyt ja avuton, etten kyennyt nousemaan istuallenikaan, vaan olin pakotettu makaamaan edelleenkin kanootin pohjalla muiden veneessäolijain potkittavana, poljettavana ja syleksittävänä.
Koko päivän meloivat miehet virtaa ylös ja yön vietimme sen rannalla, jolloin kanootit vedettiin maalle. Ollen iloissaan tietäessään pääsevänsä pian kotiinsa tanssivat balabalaiset suurien tulien ympärillä melkein koko yön, huolimatta päivän kuluessa sattuneista ikävyyksistä. Kuumeisesta mielestäni näyttivät he jonkun tuomitun sielun tuskista nauttivalta paholaisjoukolta.
Seuraavana aamuna lähdimme jälleen varhain liikkeelle. Noin kahdeksan aikana, päättäen auringosta, kuulin veden pauhinaa, ja pian sen jälkeen käännettiin kanootit maihin. Kaikki miehet menivät rannalle ja kiskottuaan kuorta puista alkoivat he punoa siitä nuoraa. Heidän puheestaan ymmärsin saapuneemme joillekin putouksille, joita ylös kanootit oli vedettävä.
Vaikka en voinut kävellä, voimistuin kumminkin kohottautumaan istualleni ja huomasin lukumme suuresti lisääntyneen, sillä joukkoon oli ilmestynyt paljon naisia, joita en ollut ennen huomannut olevan mukana ollenkaan. Otaksuin senvuoksi, ettemme olleet enää kaukana matkamme päämäärästä.
Ensin en kiinnittänyt juuri ollenkaan heidän huomiotaan, mutta kun muutamat naiset tuodessaan nuoranippuja kanootteihin huomasivat minut, huusivat he heti toisille, että veneessä oli valkoinen mies. He ympäröivät minut heti repien tukkaani, katsoen silmiini, tutkien varpaitani ja sormiani, ja huutaen ja hälisten ihmettelivät ihoni vaaleutta tahi paremmin sanoen sen sellaisia osia, jotka olivat osaksi säilyttäneet alkuperäisen värinsä. Olin nimittäin niin likainen ja auringon ja ilman paahtama, ettei luullakseni kukaan englantilainen olisi voinut luulla minua näöstä päättäen omaksi kansalaisekseen.
Koetin rukoilla heitä huojentamaan jotenkin kärsimyksiäni, mutta he nauroivat vain puheelleni, ikäänkuin olisin ollut jonkun vieraan apinalajin edustaja, kunnes eräs vanha nainen tuli kanootille kantaen raskasta kuorinippua.
Kun hän huomasi minut, ajoi hän ympärilleni kokoutuneet töllistelijät tiehensä sanoen:
"Hänhän on ihminen kuten mekin ja kärsii samalla tavoin. Menkää hakemaan lehtiä ja antakaa hänelle vettä!"
Sitten hän tuli kanoottiin ja istuuduttuaan viereeni alkoi hän sitoa pahimpia haavojani lehdillä, jotka hän sijoitti niin hellävaroen kuin meikäläisetkin kirurgit kääreensä.
Hänen hoitonsa soi minulle heti helpotusta, ja kun hän vielä antoi minulle mitallisen raikasta rypälemehua, jota eräs toinen nainen oli tuonut hänelle, alkoi toivo jälleen kyteä rinnassani. Kun hän osoitti armeliaisuuttaan minulle, tuli Kifura katsomaan, mitä hän teki, kieltäen häntä tuhlaamasta aikaansa orjan ja vangin vuoksi.
"Ah, Kifura", sanoi hän, "mies on kyllä kieltämättä orja ja vanki, mutta onhan orjilla ja vangeillakin hermot ja he voivat kuolla kuten muutkin. Sitäpaitsi on tämä mies valkoihoinen. Nyt kun Kifura tänä iltana saapuu kotiinsa, ylistävät kyläläisemme tanssiessaan sinua sanoen: 'Missään ei ole Kifuran laista miestä, sillä hän on ensimmäinen, joka on tuonut valkoisen vangin Kitakaan' Kun huhu Kifuran tuomasta valkoisesta miehestä leviää, saapuvat kaikki etäisten kylienkin asukkaat häntä katsomaan ja sanovat, että Kifura todellakin on suuri päällikkö Mutta jos nyt tämä vanki kuolee, ei tuo toteudukaan ja ihmiset sanovat Kifuran valehtelevan eivätkä pidä häntä ollenkaan muita parempana."
Naisen todistelu näytti hieman vaikuttavan Kifuraan. Hän käski vaimon jatkaa hoitoaan, mutta samalla varoa, etten pääse pakenemaan, sillä siinä tapauksessa menettäisi hänkin henkensä. Saatuaan niin ollen luvan auttaa minua valmisti tuo vanhus, Teta, kuten hän sanoi nimensä olevan, kanoottiin jonkinlaisen tuolin, jolla voin istua. Tehtyään kaiken mitä hän voi mukavuudekseni sanoi hän minun saavan olla kanootissa putouksissakin, sillä kukkuloiden yli kiipeäminen näytti olevan minulle mahdotonta. Kun sitten illalla saavuttaisiin Kitakaan, sanoi hän vievänsä minut omaan suojaansa ja hoitavansa minua kuin omaa poikaansa.
Kanootit tyhjennettiin nyt kokonaan ja kuhunkin jätettiin vain kolme miestä pitämään niitä kohdallaan ja tyrkkimään niitä alemmaksi kallioista ja vedenalaisista kivistä silloin kun niitä kiskottiin putouksista ylös nuorilla, joiden valmistamiseen kaikki olivat ottaneet ahkerasti osaa.
Päästyään rannasta sauvoivat miehet kanootit erään kapean niemen toiselle puolelle, jolloin putoukset tulivat kokonaan näkyviin. Hämmästyin nähdessäni mitä meillä oli edessä ja epäilin voivani nykyisessä heikossa tilassani kestää koko kulkua, sillä vesi syöksyi alaspäin kuudenkymmenen asteen kulmassa kuohuen ja kohisten vaahdosta esiinpistävien ja terävien kallioiden ympärillä.
Kun kanootit oli saatu putouksen alla olevaan tyyneen kohtaan, kiinnitettiin niiden keuloihin köydet, joihin rannalle ja sen yläpuolella oleville kallioille kokoutuneet miehet tarttuivat. Mutta ennenkuin kanootit aloittivat oikean nousunsakaan putouksesta, heitteli putouksen alla olevassa kattilassa kuohuva vesi niitä sinne tänne, ollen vähällä täyttää ne vedellä tahi kaataa. Kanootti, jonka avuton matkustaja minä olin, oli viimeinen, joten minulla oli kosolti aikaa katsella ja punnita noita vaaroja, jotka meidänkin oli läpäistävä. Ensimmäinen pääsi turvallisesti putouksen alla olevista kiehuvista ja pärskyvistä kuohuista itse putoukseen, johon sen keula heti sukelsi niin, että se täyttyi vedellä. Mutta kanootti ei kumminkaan kaatunut ja vesi virtasi perästä takaisin jokeen vieden mennessään paljon pieniä esineitä, joita niiden omistajat eivät olleet viitsineet korjata talteen. Huomasin heti, että jos meidän kanootille käy samoin, vievät aallot minut mennessään, jolloin varmasti hukun.
Tuo ystävällinen vanha nainen, Teta, seisoi rannalla lähellä minua. Kutsuin hänet luokseni ja ilmaisin hänelle pelkoni. Hän nauroi ja lohdutti minua kuin avutonta lasta sanoen varmasti, että sellainen oli mahdotonta, mutta lopulta hän kumminkin tuli hieman levottomaksi ja irroitettuaan vyötäreiltään vaatekappaleen sitoi hän minut sillä kainaloitteni alta varmasti takanani olevaan kanootin laitoja yhdistävään poikkipuuhun.
Juuri kun hän sai työnsä lopetetuksi, ilmaisi kova huuto ensimmäisen kanootin turvallisesti saapuneen putouksen niskaan. Köydet juoksutettiin nyt jälleen alas ja kiinnitettiin toiseen kanoottiin. Näin, miten se päästyään putoukseen sukelsi siihen samoin kuin edellinenkin, ja olin iloinen, että Teta oli suostunut sitomaan minut kiinni. Koska minulla ei ollut muutakaan työtä, katselin tuota nousua hyvin tarkkaavaisesti ja huomasin, että kanootissa olevien miesten oli hyvin vaikea estää sitä musertumasta kallioihin ja kaatumasta ja näytti se usein aivan mahdottomalta. Mutta sekin pääsi perille turvallisesti ja samoin kolmas ja sitten tuli meidän vuoromme.
Minusta ei tuntunut ollenkaan mukavalta ensimmäinenkään tutustuminen kuohuihin, jotka täyttivät kanootin puoleksi vedellä. Kun kanoottimme sukelsi putoukseen sen juurella, painoi vesi minua sellaisin voimin, että luulin viimeisenkin hengenpihauksen lähtevän ruumiistani. Mutta kanootin keula kohosi jälleen vedestä noustessamme ylemmäksi, jolloin melkein kaikki vesi virtasi pois perästä vieden kaiken irtaimen mennessään.
Tarkastellessani hidasta ja vaarallista kulkuamme näin, ettemme useinkaan päässeet tuumaakaan eteenpäin, vaan liuvuimme takaisin, joutuen joskus hyvin lähelle kallioita. Kanootissa olevat miehet saivat ponnistaa niin paljon kuin jaksoivat estääkseen sitä murskautumasta kiviin.
Kuljettuamme jonkun matkaa huomasin meidän joutuneen keskemmälle putousta kuin muut kanootit, ja rannalta kanoottiimme ulottuva köysi lauloi kuin harpun kieli veden painaessa meitä takaisinpäin. En tiedä mistä se johtui, mutta eräs parin sylen päässä keulasta oleva solmu veti omituisesti huomioni puoleensa ja pian näinkin sen antavan perään. Kanootissa olevat miehet näkivät sen myös ja huusivat kaikin voimin rannalla ja kalliolla oleville ystävilleen, että he antaisivat veneen liukua takaisin köyden uudestaan kiinnittämistä varten, mutta kuohujen pauhu esti heidän huutonsa kuulumasta selvästi, ja rannalla olevat miehet rupesivat kiskomaan vain kovemmasti luullen veneessä olevien toverien kehoittavan heitä vain suurempiin ponnistuksiin.
Solmusta esiinpistävät köydenpäät lyhenivät lyhenemistään ja meidän oli nyt vain odotettava, kestääkö se niin kauan, että pääsemme putouksen niskaan, vai aukeneeko se. Matkamme edistyi hitaasti ja olimme jo melkein turvassa, kun eräs myötävirtaan uiva tukki törmäsi kanoottimme keulaa vasten. Tätä lisäpainoa ei solmu voinut kestää, vaan aukesi.
Kanootti kääntyi heti kallioita vasten liukuen muutaman alapuolelle veden syöksyessä sen yli. Se kaatui melkein kyljelleen, jolloin siinä olevat kolme miestä syöksyivät kuohuihin. Olin joutunut mitä vaarallisimpaan tilanteeseen, sillä huolimatta ylitseni pursuavasta vedestä, joka oli melkein tukehduttaa minut, odotin joka silmänräpäys, että toinen köysi hankautuu poikki kallioita vasten, jolloin kanootti ja minä heti olisimme murskautuneet kuohuissa palasiksi. En voinut tehdä mitään pelastuksekseni, ja aika, jonka vietin tuossa asennossa odotellessani loppua, tuntui minusta iankaikkisuudelta.
Olin jo menettänyt kaikki toivoni ja rupesin rukoilemaan syntejäni anteeksi, kun tunsin kanootin tärisemisen loppumisesta, ettei köysi enää hankautunutkaan kallioita vasten. Sitten tunsin, miten minua jälleen kiskottiin veden läpi, ja kanootin pyörähdellessä ympäri kallioiden yli kulkiessaan jouduin usein sukkeloonkin.
Juuri viimeisellä hetkellä löin pääni niin kovasti jotakin puunkappaletta tahi kiveä vasten, en voi sanoa kumpaako, että pyörryin. Kun tulin tajuihini, huomasin makaavani rantakalliolla ja vanha Teta oli kumartunut puoleeni valellen otsaani vedellä. Huomattuaan, että olin avannut silmäni, käski hän minun olla iloinen, koska minulla on niin voimakas jumala, ettei hän ollut sallinut minun hukkua kuohuihin. Hänen lohdutuksensa ei tyynnyttänyt mieltäni juuri ollenkaan, sillä luultavasti oli tulevaisuudella varastossa minulle yhtä paljon kärsimyksiä kuin menneisyydelläkin oli ollut, ja kuolema niin ollen olisi ollut suuri laupeuden osoitus minulle. Teta kertoi minulle, että nuo kanootissa olleet kolme miestä olivat hukkuneet, jolloin en voinut olla ajattelematta, että kaikki kanssani vaaroihin joutuneet näyttivät joutuneen saman kovan kohtalon uhreiksi. Ensin Fumo ja Wanda, sitten Chaka ja Dala, ja nyt nämä kolme balabalaista olivat kaikki kuolleet, kun sitä vastoin minä, joka olin ollut suuremmissa vaaroissa kuin yksikään heistä, olin vielä hengissä.
Ajatellessani tätä haihdutti kumminkin kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan pelastuksestani toivottomuuteni, ja Tetan avulla nousin istumaan ja katsoin ympärilleni. Näin, että tuo sivuuttamamme putous oli vain noustavanamme olevien koskien alimmainen osa, sillä niskassa olevan suvannon takana oli monta noin parinkymmenen jalan korkuista jyrkkää putousta, joiden niskaan miehet parhaillaan kiskoivat kanootteja.
Minut sijoitettiin nyt toiseen kanoottiin ja melottiin suvannon päähän. Teta, joka oli jälleen käärinyt vartalonsa ympärille tuon siteenäni ja luultavasti hänen ainoana vaatetuksenaan olleen kangaskappaleen, jäi myöskin veneeseen ja sain nojata päätäni hänen syliinsä. Hänen johdollaan kannettiin minut sitten hellävaroen kallioiden yli ja sijoitettiin toiseen kanoottiin, jossa me pian pääsimme balabalaisten kylistä suurimpaan, Kifuran komeaan hökkelikaupunkiin.
Päästyämme sinne vei Teta minut omaan majaansa ja rupesi hoitamaan ja ruokkimaan minua huolellisesti. Vaikka paranemiseni tapahtuikin hitaasti ja pitkäpiimäisesti, sain kumminkin vihdoin terveyteni ja voimani takaisin. Heti kun voin ruveta kävelemään, rupesin kiihkeästi suunnittelemaan pakoa ja aioin, jos suinkin oli mahdollista, lähteä myötävirtaan päästäkseni jälleen yhteyteen ystävieni Kareman, Tomin ja Jack Spratin kanssa. Huomasin kumminkin, että kaikkia liikkeitäni vahdittiin niin tarkasti, etten voinut ajatellakaan karkaamista. Kun uskoin aikomukseni Tetalle, sanoi hän, ettei sellaista kannattanut ajatellakaan. Hän käski minun vain jäädä tyynesti sinne, missä nyt olin, ja odottaa kärsivällisesti hetkeä, jolloin Kifura sallisi minun poistua.
Kysyttyäni, oliko kauppiasten tapa matkoillaan tulla aina Kitakaan asti, vastasi hän, etteivät putousten alapuolella asuvat ihmiset milloinkaan nousseet niiden niskaan ja senvuoksi voivatkin balabalaiset hallita koko joen yläjuoksun varrella tapahtuvaa kauppaa.
Näin lähetettävän suuria orjajoukkoja ja norsunluumääriä jokea alas, ja yritin lupaamalla mitä suurimpia korvauksia taivuttaa noita miehiä viemään sanan Karemalle, että olin vielä hengissä, mutta ponnistukseni saivat vain aikaan sen, että minun toimiani ruvettiin seuraamaan vielä tarkemmasti kuin ennen ja minut muutettiin Tetan asunnosta Kifuran majan vieressä olevaan pienempään majaan. Balabalaisten joukossa oloaikanani ei minua milloinkaan kohdeltu huonosti, koska minua pidettiin jonkinlaisena pyhänä olentona. Minulle annettiin aina tarpeeksi ruokaa ja kangasta, josta koetin valmistaa itselleni eurooppalaistyylisiä vaatteita. Alkuasukkaat ihailivat niitä niin kovasti, että minusta tehtiin heti Kifuran ja hänen ministeriensä hoviräätäli.
Koska minulla oli aina riittävästi ruokaa ja juomaa, vaivuin vähitellen sellaiseen välinpitämättömyyteen, ettei mieltäni kiinnittänyt muu kuin kuluvan päivän tapaukset enkä tiennyt ajan kulusta enää mitään. Seuraavat tapaukset herättivät minut vihdoin tuosta tilasta.
Kifura balabalaisineen tappeli aina jonkun naapuriheimon kanssa orjista ja norsunluusta ja muutamassa taistelussa kaatui sitten paljon balabalaisia ja Kifura itse joutui vangiksi. Tiedon hänen tappiostaan ja vangiksi joutumisestaan toi kylään eräs pappi, jonka piti viedä paljon kankaita, helmiä ja muuta tavaraa hänen lunnaikseen.
Kylän vanhimmat kutsuttiin kokoon neuvottelemaan asiasta, ja koska halusin tietää heidän päätöksensä, menin kuuntelemaan heidän keskusteluaan. Heti kun pappi huomasi minut, kysyi hän, mistä olin tullut ja mitä tekemistä valkoisella miehellä oli Kifuran kylässä. Kun hänelle kerrottiin, että olin Kifuran valkoinen mies, sanoi hän, etteivät he voi sietää, että Kifuralla on jotakin sellaista, jota ei heillä, hänen voittajillansakaan, ole. Mutta jos he luovuttavat minut heille, vapauttavat he Kifuran ja hänen miehensä enemmittä maksuitta.
Koska tuloni aiheuttama kummastus ja mielenkiinto olivat jo haihtuneet, eivät vanhimmat pitäneet minua enää juuri minkään arvoisena, vaan suostuivat mielellään ehdotukseen. Seuraavana päivänä läksi joukko miehiä, ottaen minut mukaansa, paikalle, jossa vaihdon piti tapahtua. Ennen poistumistani sain kumminkin sanoa jäähyväiset ystävälliselle suojelijattarelleni Tetalle, joka itki erotessamme, sanoen rakastaneensa minua kuin omaa poikaansa miehensä ja lastensa kuoleman jälkeen. Avattuaan erään tuohirasian, jossa hän säilytti kalleimpia aarteitaan, otti hän sieltä helminauhan, josta riippui kiiltävä simpukan kuoren kappale. Antaessaan sen minulle sanoi hän sen suojelevan minua monilta vaaroilta, sillä hänen miehensä oli saanut sen eräältä henkilöltä, joka oli vaeltanut melkein koko maailman ympäri.
Eroaminen vanhasta ystävästäni tuntui minustakin hyvin ikävältä, ja luullakseni ei minun tarvitse ollenkaan kainostella sanoessani, että itkin katkerasti, kun seuralaiseni veivät minut hänen luotaan päästäksensä lähtemään matkalle.
Uudet isäntäni asuivat kaukana Ogowain lähteillä ja matkamme heidän maahansa oli pitkä ja vaivalloinen. Minua ei kohdeltu huonosti, vaan ainoastaan vartioitiin tarkasti, etten pääsisi pakenemaan. Päästyämme perille kuulin päällikön kylän olevan Alima-nimisen joen rannalla. Joki laski kuulemma monen päivän matkan päässä erääseen toiseen suurempaan, jonka varrella asuvat ihmiset kävivät kauppaa valkoisten miesten kanssa.
XV.
PAKO JA KIINNIJOUTUMINEN.
Noin kuusi kuukautta myöhemmin oli minut vaihdettu Kifuraan, ja kun sadekausi loppui, herättivät matkavalmistukset Alimaan, jonne piti. vietämän paljon orjia ja koottu sellaiset määrät, että päällikkö itse aikoi tulla johtajaksi, ja minä kuulin vanhusten keskustelevan siitä, otetaanko minut mukaan vai ei.
Muutamat sanoivat, että jos toiset heimot, joiden maiden kautta meidän oli matkustettava, näkevät minut, tulee heille varmasti sellainen halu saada minut haltuunsa, että he hyökkäävät matkueen kimppuun, ja senvuoksi oli minun läsnäoloni vain vahingoksi kaikille. Toiset taasen olivat sitä mieltä, että koska useimmat heimot olivat vain kuulleet puhuttavan valkoisista miehistä, jotka valmistivat jonkun ihmeellisen voiman ja taikatemppujen avulla noita Afrikan alkuasukasten niin suuressa arvossa pitämiä helmiä, messinkinappeja, huiveja ja kankaita, niin he, nähdessään nyt erään tuon oudon ja yliluonnollisen rodun edustajan olevan heidän maansa kautta kulkevien miesten orjana, tunnustavat heidän jumalansa vahvemmaksi valkoisen miehen jumalaa ja heidät itsensä kaikkia muita mustia heimoja paljon voimakkaammiksi. Asiain niin ollen eivät he uskalla hyökätä matkueen kimppuun eivätkä ahdistaa sitä muullakaan tavalla.
Näitä molempia seikkoja punnittiin puolelta jos toiseltakin ja, kuten ymmärrettävää on, kuuntelin minä hörölläkorvin. Toivoin nimittäin, saavuttuamme tuolle matkamme päässä olevalle suurelle joelle, tapaavani joskaan en valkoista miestä, niin ainakin jonkun, joka olisi alituisessa vuorovaikutuksessa rannikon kanssa. Löydettyäni sellaisen ajattelin voivani taivuttaa hänet lunastamaan minut vapaaksi ja lähettämään minut johonkin valkoisten miesten luo. Otaksuin, että vaikka joutuisinkin orjakauppiasten haltuun, voisi seikkailujeni ja kärsimysteni kuuleminen taivuttaa kovasydämisenkin heistä auttamaan minua pääsemään omaan maahani.
Asian pohtiminen jatkui monta päivää. Lopulta näytti jo siltä, että nuo minun kylään jäämiseni puolesta väittelijät pääsisivät voitolle, kun eräänä aamuna päällikön vaimo ilmoitti nähneensä unen, jossa hänelle oli sanottu, että valkoisen miehen läsnäolo tuo onnea matkailijoille. Koska yleisesti tiedettiin, että nainen oli melko läheisesti suhteissa pahoihin henkiin, kuunneltiin hänen sanojaan, ja kun kolmen päivän kuluttua matkue läksi, olin minä siinä mukana, kumminkin neljän miehen erikoisen silmälläpidon alaisena. He olivat saaneet ankarat määräykset tappaa minut heti, jos yritin paeta tahi koetin jollakin tavoin päästä muukalaisten yhteyteen.
Sitäpaitsi oli ryhdytty ankariin varovaisuustoimenpiteihin, etten voisi viekkaudella tehdä tyhjäksi vartijaini valppautta. Käteni oli aina, lukuunottamatta syöntiaikoja, sidottu selkäni taakse, ja ranteisiin sidottu nuora oli kiinnitetty muutaman vartijani vyötäisten ympärille. Sitten oli pääni peitetty jonkinlaisella nahkakypärillä tahi hilkalla, jotten näkisi kuljettavaa matkaa.
Siten sidottuna ja sokaistuna sijoitettiin minut erääseen kanoottiin. Tunsin pian, että miehet meloivat kovasti. He lauloivat kaikista niistä ihmeellisistä tavaroista, joita he luulivat saavansa vaihtaa orjillaan ja norsunluullaan, ja miten he sitten palattuaan saisivat olla aivan laiskoina, tanssia, laulaa ja juoda aamusta iltaan ja illasta aamuun.
En voinut tietystikään nähdä mitään ympäröivistä maisemista, mutta kuta kauemmaksi kuljettiin, sitä varmempi olin, että lähestyimme lähestymistämme merta. Oloni epämukavuudet vaivasivat minua hyvin vähän, koska tiesin, että jokainen päivä vei minua lähemmäksi vapautta ja valkoisia, kuten toivoin, sivistyneitä miehiä.
Iltaisin, kun sijoituimme yöksi virran rannalle tahi pysähdyimme johonkin matkamme varrella olevaan kylään, vietiin minut kanootista maihin ja vaaleita kasvojani näytettiin sen maan asukkaille, jonka kautta kuljimme. Isäntäni kerskailivat äärettömästi jumalansa suurta voimaa, joka oli tehnyt heistä onnellisia valkoisen miehen omistajia, lisäten aina, että minussa piilevät monet kummalliset voimat olivat peloittavat.
Onneksi, kun minua näytettiin, huomasin, että minua katsomaan tulleet ihmiset halusivat saada minut haltuunsa, jotta voisin käyttää noita voimiani heidän hyödykseen. Lintuja, munia, hunajaa, hedelmiä ja maapähkinöitä lahjoitettiin minulle usein, ja joskus heidän toivonsa saada onnea voi niin voittaa heidän synnynnäisen ahneutensa, että minulle joskus annettiin joku vuohi tahi sikakin. Hymyilin aina, koettaen näyttää hyvin tyytyväiseltä, koska huomasin, että kuta enemmän lahjoja tuotiin, sitä paremmin kohtelivat isäntäni minua. Vaikka ainoastaan sain pitää pienen osan noista lahjoista, toivoin kumminkin, että isäntäni valppaus minua näyttäessään heikontuisi ja että tuo kypäri, joka tässä kuumassa ilmastossa oli melkein sietämätön, ajoissa poistettaisiin, sillä niin usein kun kuulin ihmisten rannalta huutavan haluavansa nähdä valkoisen miehen ja tahtovansa lahjoittaa tavaroita saadaksensa katsella hetkisenkään hänen kasvojaan, juolahti karkaaminen mieleeni.
Matkamme läheni vihdoin loppuaan ja muutamien päivien kuluttua saavuimme, kuten minusta näytti, saariselle järvelle, jota joka puolelta ympäröivät jyrkät valkoiset hiekkarannat. Myöhemmin huomasin kumminkin, että se olikin vain Aliman suussa olevan suuremman virran laajennus, virran, joka ei ollut mikään muu kuin tuo mahtava Kongo.
Batekelaiset, joiksi tuon jokijärven pohjoisen rannan asukkaita sanottiin, olivat viekkaita ja innokkaita kauppiaita. Muutamia päiviä tulomme jälkeen heidän luokseen vaikutti minuun hyvin omituisesti eräs mitätön tapaus, koska se näytti minusta ennustavan, ettei vapautumiseni hetki kurjista olosuhteistani ollut enää kaukana.
Sattui nimittäin, että kun erään kylän päällikkö, joka oli halukas ostamaan sinne kaupaksi tuomamme orjat ja norsunluun, tuli sopimaan isäntäini kanssa, toi hän mukanaan muutamia suuria astioita täynnä heidän panemaansa olutta. Sen sijaan että hän olisi tuonut mukanaan noita siellä tavallisesti juoma-astioiksi koverrettuja kurpitsankuoria, olikin hänellä kädessään tavallinen savikannu, jossa oli eräs cliftonilainen maisema ja sen alla kirjoitus: "Lahja hyvälle cliftonilaiselle pojalle."
Kaikki eurooppalainen rihkama, lukuunottamatta helmiä ja kangaskappaleita, oli ollut kauan poissa näkyvistäni, ja nähdessäni nyt tuon kannun, jollaisia olin nähnyt satoja kauppojen ikkunoissa hauskan kouluaikani kestäessä, hyökkäsi oikea muistojen armeija sydämeeni tahtoen kuin lohduttaa minua, ettei minun tarvitse olla huolissani. Epäilemättä oli tuo kannu, jouduttuaan Englannissa johonkin bristolilaiseen laivaan, ehkä Petreliin itseensä, kulkeutunut tähän vieraaseen ja tuntemattomaan maahan teitä, joita myöten minäkin ehkä voin päästä meren rannikolle.
Minusta tuntui kuin tohtori Poynter, vanha Abe ja koulutoverini olisivat lähettäneet näin sanan minulle, että pysyisin rohkeana. Katsoessani sitä jouduin niin oudon ja voimakkaan mielenliikutuksen valtaan, että, kun käteni eivät silloin sattuneet olemaan kiinni, kiersin ne tuon tuntemattoman savipalasen ympärille ja peitin sen suuteloilla.
Kun omistajat huomasivat, miten tuon kannun näkeminen liikutti mieltäni, luulivat he sitä heti joksikin mahtavaksi taikakapineeksi, joka, jos vain onnistuisin saamaan sen omakseni, auttaisi minua aiheuttamaan heille joitakin ikävyyksiä tahi vapauttaisi minut. Batekelaisten päällikkö luuli sitä myöskin sellaiseksi ja sieppasi sen heti kädestäni, etten ennättäisi pakottaa kaikkia läsnäolevia tottelemaan käskyjäni. Käteni sidottiin jälleen lujasti selkäni taakse ja sitten kytkettiin minut läheisyydessä olevaan paaluun. Uudesta paikastani näin kumminkin kaiken, mitä tapahtui.
Omistajani halusivat niin kiihkeästi tuota kannua omakseen, että he lupasivat antaa siitä paljon norsunluuta ja orjia. Kun päällikkö huomasi heidän kiihkeän toivonsa, hylkäsi hän kaikki heidän tarjouksensa, ja lopulta ymmärsin heidän viittauksistaan ja minuun päin suunnatuista katseistaan, että kysymyksessä oli minun vaihtamiseni tuohon kannuun.
Tuo batekelainen päällikkö oli nähnyt satoja tuollaisia nyt kysymyksessä olevia kannuja, mutta hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt valkoista miestä, ja isäntäni, vaikka he olivatkin ylpeitä omistaessaan valkoisen orjan, halusivat vielä kiihkeämmästi saada tuon kannun omakseen, jota he sen aiheuttaman mielenliikutukseni takia luulivat hyvin voimakkaaksi taikakaluksi. Kuten sitten myöhemmin sain kuulla, olivat he perustelleet päätöstään siten, että koska luultavasti meidän molempien omistaminen olisi käynyt heille hyvin vaaralliseksi, sillä olisihan jonakin laiminlyönnin hetkenä tuo kannu voinut joutua minun haltuuni, jolloin olisin sen avulla voinut kostaa heille kaikki kärsimäni vääryydet ja loukkaukset, pitivät he parempana luopua minusta vaihtamalla minut tuohon kannuun, joka korkeintaan oli neljänkymmenen pennin arvoinen.
Niin pian kuin kauppa oli tehty, irroitettiin minut paalusta ja luovutettiin uudelle isännälleni. Hän vei minut kanoottiinsa ja kuljetti minut noin neljä penikulmaa alempana olevaan kyläänsä, jossa hän antoi minut äitinsä, ryppyisen seitsenkymmenvuotiaan akan haltuun. Tämä näytti hallitsevan poikansa lukuisia vaimoja ja orjia rautaisin kourin.
Huomasin pian, miten vähän tuo vanha syöjätär kunnioitti valkoista ihoani. Minun oli pakko työskennellä hänen pelloillaan ja koota risuja, kuten muidenkin orjien; ainoat erotukset minun ja heidän välillään supistuivat vain siihen, että olin tarkemmasti vartioitu ja kun minua luultavasti pidettiin arvokkaampana, minulle annettiin parempaa ruokaa ja siistimpi asunto.
Vanhat isäntäni matkustivat takaisin omaan maahansa pian sen jälkeen kuin he olivat luopuneet minusta. Jonkun ajan kuluttua luulin huomaavani, että karkaaminen batekelaisten luota meren rannikolle voipi ehkä käydä päinsä, sillä vartiointini muuttui vähitellen huolettomammaksi. Tuo meidän kaitsijaksemme määrätty vanha velho sokeni ja vanheni niin, ettei hän kyennyt vahtimaan poikansa omaisuutta niin tarkasti kuin ennen. Voin senvuoksi useinkin keskustella muiden miesorjien kanssa ja solmia ystävyysliiton erään Duma-nimisen minua pari vuotta vanhemman orjan kanssa.
Duma kertoi minulle kuuluvansa erääseen alempana joessa olevien vaarallisten putousten alapuolella asuvaan heimoon, ja ellei hän olisi pelännyt noita putouksia, olisi hän jo aikoja sitten varastanut kanootin ja palannut oman heimonsa luo ja omaan kotiinsa.
Kysyttyäni häneltä, miksi hän ei ollut koettanut päästä noiden putousten ohi maitse, vastasi hän matkan olevan pitkän ja vaivalloisen. Villien petojen ja villien miesten taholta pelättäviä vaaroja oli niin paljon ja suuria, ettei hän sanonut yksinään uskaltaneensa antautua niille alttiiksi. Muiden miesorjien joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi voinut luottaa niin paljon, että hän olisi voinut tahtoa häntä mukaansa. Hän ei ollut uskaltanut puhuakaan heille karkaamisesta pelosta, että he kavaltaisivat hänet. Mutta jos halusin yhtyä hänen kanssaan tuohon uhkapeliin, koettaisi hän varastaa kanootin paetaksemme sitten ensi uudenkuun aikana, jolloin yöt olivat pitkät ja pimeät.
Meidän oli pakko odottaa ainakin pari viikkoa, ennenkuin tuo sopiva aika paollemme koittaisi. Kokosimme tuona aikana eväitä matkallemme, muutamia keihäitä, jousen ja nuolia, pienen verhon ja muutamia muita pieniä esineitä, kuten tulen sytytysvehkeitä, saviruukun ja pienen kirveen. Kaikki nämä esineet piilotimme erääseen virran äyräässä olevaan luolaan lähelle kylän kanoottien tavallista satamapaikkaa. Karttaaksemme epäluuloa, jonka alituinen oleskelemisemme kanoottien luona ehkä voi herättää, kalastimme ahkerasti ja veimme hyvin tarkasti kaiken saaliimme vanhalle vartijattarellemme, joka piti paljon kalasta ja saadessaan niitä oli aina hyvällä tuulella.
Noin kolme päivää ennen määrättyä karkaamispäiväämme tuli Duma hyvin kiihdyksissään luokseni. Hän kertoi minulle, että eräs naisorja, joka kuului hänen kansaansa, oli saanut selville karkaamisaikeemme ja tahtoi itsepäisesti päästä mukaamme. Ellemme suostu, oli hän aikonut ilmoittaa pakoaikeemme päällikölle.
En ollut ollenkaan pahoillani, että joku kolmaskin henkilö tahtoi yhtyä seuraamme, mutta mieluummin olisin suonut, että tuo kolmas olisi ollut mies. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin ilmeinen, ja ettei hän vääjännyt mitään, sen hän todisti pian toisellakin tavalla.
Läksin Duman ehdotuksesta katsomaan tuota hänen kansalaistaan, joka oli solakka noin kahdeksantoista vuotias vahva tyttö. Hän sanoi olevansa yhtä taitava melomaan kanoottia kuin miehetkin ja kehui jaksavansa kantaa raskaita taakkoja ja marssia kauas lepäämättä. Heti kun hän näki minut, kysyi hän, osaanko käyttää valkoisten miesten rautaputkia, jotka sylkevät tulta.
Tietysti ymmärsin hänen tarkoittavan pyssyä ja sanoin senvuoksi osaavani varmasti käyttää sellaista. Silloin hän kertoi, että päälliköllä oli sellainen majassaan, ja hän lupasi koettaa varastaa sen minulle. Sanoin hänelle, etten voi tehdä pyssyllä mitään, ellen saa myöskin tuota mustaa pulveria, jota se syöpi, ja siihen kuuluvia sytytinkiviä, joten jos hän onnistuu saamaan pyssyn, on hänen hankittava siihen ampumatarpeetkin. Sen hän sanoi heti muuttavan asian vaikeammaksi, mutta jos lupaan antaa hänelle tuon Tetan erotessamme kaulaani ripustaman helminauhan simpukankuoripalasineen, lupasi hän taivuttaa erään päällikön vaimon, jonka haltuun pyssyyn kuuluvat ampumatarpeet oli jätetty, tuomaan ne meille kanoottiin.
Hän sanoi myöskin, että meidän oli karattava heti seuraavana yönä ja lähdettävä nyt heti kalastamaan, ettei poissaolomme orjien asunnosta herättäisi huomiota. Nyt kun hän oli yhtynyt meihin, oli hän todellakin paljon rohkeampi kuin Duma ja minä yhteensä. Suostuttuamme hänen ehdotukseensa päätimme lähteä, ja vähän ennen auringon laskua työnsimme kanoottimme vesille lähteäksemme muka kalastamaan, mutta pimeän tultua palasimmekin takaisin ja sijoitettuamme matkavarusteemme niiden piilopaikasta kanoottiimme rupesimme odottamaan Pipaa, joksi liittolaistamme sanottiin.
Kun me siinä levottomasti odotimme hänen tuloaan, näimme äkkiä suuren joukon kanootteja joella. Peläten hänen kavaltaneen meidät, aioimme juuri lähteä viemään matkatavaroitamme niiden kätköpaikkaan takaisin, kun me iloisesti hämmästyimme kuullessamme hänen huutavan meille, että hän oli onnistunut saamaan pyssyn ampumatarpeineen. Sitten hän oli irroittanut kaikki nuo kanootit, jotka äsken olivat niin hirveästi säikähdyttäneet meitä, ja pyysi nyt meitä tulemaan hänen avukseen, että hän saisi irroitetuksi loputkin, joita hän ei yksin kyennyt saamaan liikkeelle.
Tunnustan, että Pipan rohkeus ja pyyntö sekä ilahduttivat että hämmästyttivät minua. Kiiruhdin Duman kanssa heti hänen avukseen. Saimme pian kaikki kylän kanootit veteen ajelehtimaan myötävirtaan, lukuunottamatta kolmea tahi neljää, joita emme yhteisin voiminkaan saaneet liikkeelle, koska ne olivat niin suuret. Etteivät batekelaiset voisi käyttää niitä takaa-ajoomme, sitten kuin he olivat huomanneet meidän pakomme, särjimme ne käyttökelvottomiksi. Niin pian kuin olimme saaneet tämän viisaan ja välttämättömän turvallisuustoimenpiteen suoritetuksi, sijoituimme omaan kanoottiimme. Duman ja Pipan ruvetessa melomaan sain minä tilaisuuden tarkastella Pipan tuomaa pyssyä, joka oli ainoa batekelaisten siihen aikaan omistama ampuma-ase.
Se oli niin omituisen näköinen vehje, että se Englannissa olisi varmasti ostettu johonkin museoon tahi vanhain tavarain kauppaan, sillä sellaisella ei siellä kukaan olisi uskaltanut ampua. Piippu oli hirveän pitkä ja kiinnitetty tukkiin useilla kapeilla vaskirenkailla. Perä, johon oli naulattu pieni norsunnahkapalanen estämään sitä kulumasta, oli koristettu leikkauksilla ja seepran nahasta valmistetulla kärpäsläpällä, puhumattakaan siitä, että se oli hyvin suora ja kömpelö. Mutta vaikka se olikin tuollainen kömpelö ja raskas ase, huomasin sen lukon kumminkin olevan hyvässä kunnossa. Tuolla Tetan lahjalla vaihtamassani patruunakotelossa oli paitsi ruutia ja muutamia rautaisia kuulia myöskin piikiven kappaleita. Pantuani sellaisen paikoilleen latasin pyssyn ja harjoittelin vähän aikaa sillä tähtäämään. Sitten asetin sen huolellisesti kanootin pohjalle saadakseni sen heti käsiini tarpeen tullen. Tartuin sitten melaan yhtyäkseni Duman ja Pipan ponnistuksiin pidentää meidän ja entisten isäntiemme välistä matkaa, ennenkuin pakomme huomattaisiin.
Virran suosiollisella avulla olimme päässeet noin seitsemän penikulman päähän, kun tulen loimu ilmaisi meille, että kylän asukkaat oli hälyytetty liikkeelle. Huomasimme pian, ettei vaara uhannut meitä ainoastaan takaa, vaan myöskin edestäpäin. Hälyytys levisi pian, ja tulet syttyivät palamaan sekä takanamme ja sivuillamme että edessäkin päin. Jouduimme nyt pulaan, uskaltaisimmeko mennä virran keskelle, jolloin mahdollisesti olisimme voineet eksyä suunnasta sen järvimäisellä laajennuksella, vai pysyttelisimmekö lähellä rantaa, jolloin varmasti osaisimme oikeaan.
Pipan mielestä oli tuo viimeiseksi mainittu ehdotus parempi, mutta Duma puolusti ensimmäistä. Luotin niin paljon naistoverimme vaistoon ja urhoollisuuteen, että yhdyin häneen, ja me pysyttelimme kulkiessamme noin viidensadan metrin päässä rannasta. Vaikka meidän joskus olikin herettävä melomasta ja oltava aivan hiljaa, karttaaksemme sivuuttamistamme kylistä lähteneitten kanoottien miehistöjen huomiota, onnistuimme välttämään kaiken takaa-ajon ja pääsemään paikkaan, jossa virta jälleen kapeni entisensälaiseksi, noin viisisataa metriä leveäksi joeksi. Virta oli nyt niin voimakas, että me ennen päivänkoittoa toivoimme pääsevämme viimeisen batekelaiskylän ohi sellaisten ihmisten luo, jotka mielellään auttaisivat Dumaa ja Pipaa pakoon.
Auringon noustua saavuimme erään kylän läheisyyteen, jossa Pipa sanoi kerran ennenkin käyneensä ollessaan veljensä kanssa kauppamatkoilla. Hänen mielestään oli meidän rohkeasti turvauduttava tuon kylän asukkaihin, ennenkuin takaa-ajajamme meidät saavuttaisivat. Suostuin Duman kanssa hänen ehdotukseensa, koska koko yön kestänyt aherrus oli väsyttänyt meidät kokonaan. Päästyämme maihin pyysi Pipa heti rohkeasti saada puhutella päällikköä,> jonka nimenkin hän sattui muistamaan. Mies tulikin heti katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Sitten kuin Pipa oli sanonut sanottavansa, vastasi päällikkö olevansa voimaton vastustamaan batekelaisten hyökkäystä. Mutta jos me suostuimme antamaan hänelle vanhan pyssymme, lupasi hän kätkeä sekä meidät että kanoottimme ja jos batekelaiset tulisivat, sanoa heille, että me olimme sivuuttaneet heidän kylänsä pysähtymättä lepäämään. Sitten hän lupasi opastaa meidät suorinta tietä maitse Pipan omaan kylään, jonne hän luuli meidän ehtivän noin viidessä päivässä, jos jaksamme kulkea nopeasti.
Ilmeisesti oli tämä parhain keino päästä pakoon. Nousimme heti maihin, ja kanoottimme vedettiin erääseen läheisyydessä olevaan poukamaan ja upotettiin sinne. Sitten opasti päällikkö meidät paikkaan, jossa hän sanoi meidän voivan olla aivan turvassa takaa-ajajiltamme ja jossa me saisimme oleskella niin kauan, kunnes meidän etsimisestämme oli luovuttu. Voidakseni olla kiinnittämättä kenenkään huomiota vaaleihin kasvoihini olin maalannut koko ruumiini joen mudalla, ja oleskellen syrjässä Duman ja Pipan selvitellessä asioita onnistui minun pysyä tuntemattomana. Vaikka uudet ystävämme olivatkin suostuneet pettämään batekelaiset niin mitättömän asian kuin kolmen karanneen orjan vuoksi, olisivat he luultavasti sittenkin kavaltaneet meidät, jos he olisivat huomanneet minut valkoiseksi mieheksi.
Päällikön meille neuvoma piilopaikka oli erään suuren puun onkalo, johon me pääsimme maasta noin viidentoista jalan korkeudella olevasta reiästä. Siellä oli tilaa yllinkyllin meille kolmelle nukkua, ja koska sen pohja oli lahonnut hauraaksi ja peittynyt lehdillä, oli se melko pehmoinenkin makuupaikka. Niin pian kuin olimme päässeet turvaan sinne, poistui päällikkö luvaten lähettää auringonlaskun jälkeen jonkun tuomaan meille ruokaa ja juomaa. Odotusaikana kielsi hän meitä jyrkästi poistumasta turvapaikastamme.
Hänen mentyään nukuimme heti, koska koko yön kestänyt työ oli meidät kokonaan väsyttänyt. Olimme kai nukkuneet raskaasti muutamia tunteja, kun puun juurelta kuuluva äänekäs puhelu herätti meidät. Koska luulin puhujia noiksi henkilöiksi, jotka päällikkö oli luvannut lähettää tuomaan meille ruokaa ja juomaa, aioin heti kiivetä reiälle katsomaan, keitä ne olivat, mutta Pipa tarttui käsivarteeni ja ehkäisi aikeeni käskien meitä olemaan hiljaa ja kuuntelemaan.
Huomasimme pian, että puhujat olivat meitä etsimään tulleita batekelaisia, sillä maihinnousumme oli huomattu päällikön turhamaisuuden vuoksi. Ylpeillessään tuolla meiltä saamallaan vaskihelaisella vanhalla pyssyllä ei hän ollut malttanut olla laukaisematta sitä. Tuo tavaton ääni oli heti ohjannut suuren batekelaisjoukon paikalle, sillä tiedettiin yleisesti, ettei niillä seuduin ollut muuta pyssyä kuin tuo meidän varastamamme.
Pipa kuunteli hörölläkorvin saadakseen selville, oliko päällikkö kavaltanut meidät. Hän oli pyytänyt anteeksi ja sanonut luulleensa meitä karkurien takaa-ajajiksi, jotka olivat antaneet hänelle pyssyn ystävyytensä osoitukseksi ja merkiksi, että päällikkö oli heidät lähettänyt. Batekelaiset neuvottelivat juuri, mihin suuntaan heidän oli jatkettava takaa-ajoaan, ja niin paljon kuin ymmärsimme, ei meille jäänyt muuta pakotietä avoimeksi kuin joki.
Hetken kuluttua läksivät batekelaiset tiehensä. Pian jälkeenpäin saapui luoksemme päällikön lähetti kertoen päällikön olevan hyvin pahoillaan, että hänen ajattelemattomuutensa oli ilmaissut meidän maihinnousupaikkamme. Mies sanoi saaneensa käskyn opastaa meidät erääseen paikkaan, jossa kanootti eväineen oli meitä odottamassa.
Ohjasimme niin ollen heti eteläiselle rannalle päästäksemme erääseen pieneen lahteen, mutta virta olikin niin voimakas, että se vei meidät sivu. Saimme kumminkin kiinni muutamista oksista ja voimme ruveta kantamaan maihin pieniä tavaroitamme. Olin juuri viemässä rannalle meloja, jotka olimme aikoneet ottaa mukaamme aseiksemme ja senkinvuoksi, että ehkä putousten alapuolelta sattuisimme löytämään uuden kanootin, kun kuulin takaani molskahduksen ja huutoja. Riennettyäni katsomaan näin että toinen toverini oli pudonnut jokeen ja toinen oli hädissään irroittanut otteensa puusta, josta hän oli pitänyt kiinni. Nyt ajelehtivat molemmat sekä kanootti nopeasti koskea kohti.
Olin voimaton auttamaan. Unhottaen oman turvallisuuteni kiiruhdin niin nopeasti kuin voin rantaa pitkin, saapuakseni kuitenkin vasta pitkän ajan kuluttua onnettomuudesta noiden putousten niskaan, joista heidän oli ollut pakko syöksyä alas.
Vaikka sellainen ei voinutkaan olla mahdollista, kuvittelin kumminkin heidän ehkä voineen päästä putouksista hengissä ja läksin kiipeämään putouksen sivulla olevien kallioiden yli sen alle, ja päästyäni sinne huusin monta kertaa niin kovasti kuin vain voin: "Duma ja Pipa, hoi!" Huutoihin en kumminkaan saanut muuta vastausta kuin jonkun säikähdyttämäni yölinnun kirkaisun tahi hiiviskelevän hyenan ulvomisen Kun nouseva aurinko lopetti tämän pitkän tuskallisen yön, huomasin, että virta oli heittänyt molempien ystävieni runnellut ruumiit ja kanootin jäännökset melkein jalkojeni juureen.
Luultavasti menetin silloin järkeni joksikin aikaa, sillä muistan vain hämärästi kiinnijoutumiseni, köyttämiseni ja viemiseni takaisin tuon vanhan syöjättären, isäntäni äidin luo, joka oli täydellinen taituri keksimään kaikenlaisia kidutuskeinoja. Kuumehoureissani luulin usein joutuneeni ystävieni luo. Ihmettelen vieläkin, miten voin kestää kuolematta kaikki tuon ajan minulle tuottamat kärsimykset, jotka eivät ole voineet olla unta, vaan todellisuutta, koska useat ja ilkeännäköiset arvet sen vieläkin näyttävät.
XVI.
YSTÄVÄLLISIÄ ARABIALAISIA.
Batekelaisten luona oleskelin luullakseni sitten vielä noin vuoden. Sitten vietiin minut erään toisen päällikön luo, joka tahtoi myöskin ylpeillä valkoisella orjalla. Tällä tavoin kulkien kädestä käteen jouduin vähitellen yhä kauemmas Afrikan sisämaahan, ja toivoni päästä vielä joskus synnyinmaahani isäni ja veljeni luo väheni vähenemistään.
Menetin pian kaiken elämänhaluni, Söin ja join vaistomaisesti mitä minulle annettiin, mutta en juuri välittänyt siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Tästä elämäni ajanjaksosta on minun hyvin vaikea kertoa mitään tarkasti. Muistan hämärästi vain monet matkat, kuumeet, taistelut ja ajan, jolloin näimme nälkää, mutta kaikista huonoimmin ehkä sen, miten eräällä matkalla kääpiöt rupesivat ampumaan meitä puista ja pensaista myrkytetyillä ohuilla nuolilla, joiden aiheuttamat haavat tappoivat melkein heti. Tiedän tämän muistoni perustuvan tositapaukseen, koska minulla vieläkin on hallussani pien tapaisella aineella kitattu, puunoksista valmistettu viini täynnä noita nuolia. Kuu erään arabialaisen kauppiaan Hamees ibu Sayfin orja, Hatibu, löysi minut kahdensadan penikulman päässä Tanganjika-järvestä länteen päin olevista metsistä, oli se ollut ainoa minulla mukanani ollut kapine.
Satuin tapaamaan hänet seuraavalla tavalla: Toverini olivat luullakseni kaikki kuolleet kääpiöiden nuolien aiheuttamista haavoista, tahi olivat he lähteneet suinpäin pakoon tarkastamatta, olinko tullut mukaan vai en. Olin kulkenut viidakossa yksinäni jo päiväkausia syöden marjoja ja puissa kasvavaa jäkälää. Minun oli pakko syödä ne raakana, koska en voinut mitenkään sytyttää tulta keittääkseni ne tahi lämmitelläkseni, Koska olin lopulta melkein kuolemaisillani ja hyvin väsyksissä, paneuduin nukkumaan, luultavasti kuollakseni, ja vaivuin jo horroksiin, mutta heräsin taasen äkkiä kuullessani kimeitä huutoja. Noustuani katsomaan näin miten muutamat miehet ahdistaessaan gorillalaumaa olivat olleet niin voimattomat, että eräs apina oli tarttunut hampain kiinni erään miehen käsivarteen.
Arvatenkin olivat nuo miehet vain osa gorilloita ahdistavasta joukosta, sillä kuulin kauempaa pyssyjen pauketta. Näin pian erään kalottipäisen miehen lähestyvän minua. Lukuunottamatta vyötäistensä ympärille kiedottua kangaskappaletta, oli hän pukeutunut jonkinlaiseen hihattomaan takkiin ja piti kädessään savuavaa, äsken tyhjäksi ammuttua pyssyä.
Nähdessäni tuon pyssyn hyökkäsivät muistot mieleeni ja synnyttivät toivon, että pyssyjä käyttävät ihmiset tiesivät varmasti jotakin valkoisistakin miehistä. Jäljelläolevat gorillat oli pian tapettu. Koettaessani kääntää metsästäjän huomiota puoleeni huomasin olevani niin heikko, etten kyennyt nousemaan seisoalleni enkä kyennyt saamaan kurkustanikaan ymmärrettäviä ääniä.
Vihdoin huomasi kumminkin muudan mies minut ja toinen oli jo vähällä lävistää minut keihäällään, mutta tuo pyssymies esti sen ja tuli juosten luokseni. Olin luultavasti hyvin kummallisen näköinen, sillä ylläni ei ollut muuta kuin joitakin likaisia ruohokangaskappaleita ja kampaamaton, sotkuinen pitkä tukkani riippui hartioillani. Aurinko, tuulet ja ahava olivat päivetyttäneet minut niin, että ihoni oli muuttunut melkein mahongin väriseksi, lukuunottamatta otsaani ja niskaani, joita tukkani oli suojellut. Viime aikoina kasvamaan ruvennut partani peitti vielä kaiken lisäksi kasvoni melkein kokonaan.
Hänellä oli mukanaan muutamia muitakin miehiä, jotka rupesivat tarkastelemaan minua hyvin uteliaasti, erittäinkin, kun he nostettuaan tukkaani ja vaatteitteni jäännöksiä huomasivat ihoni luonnollisen värin "Valkoihoinen, valkoihoinen!" kuulin heidän huudahtavan hämmästyksissään ja näin heidän kohottavan kummastuksesta käsivartensa. Kun pyssyn omistaja sanoi minulle: "Portugalilainen, ranskalainen, englantilainen", kuin kysyäkseen, mitä kansallisuutta olin, vastasin: "Englantilainen."
Hän asetti heti molemmat etusormensa vierekkäin ja sanoi: "Arabialaiset ja englantilaiset ovat veljiä." Hänen käskystään katkaisivat hänen seuralaisensa oksia ja ruokoa ja valmistivat niistä ja keihäistään jonkinlaiset paarit, joilla minut kannettiin heidän noin tunnin matkan päässä olevaan leiriinsä. Siellä ruvettiin minua heti hyvästi hoitamaan, sain syödä ja peseytyä. Sitten kuin tukkani vielä lyhennettiin, alkoi elämäni tuntua jo melko mukavalta. Sain ylleni puhtaan valkoisen paidan, ja muutamasta tavarakäärystä etsittiin minulle sopiva takki ja palanen kalikookangasta päähineeksi.
Kun olin saanut kokea kaiken tämän, luulin olevani paratiisissa. Erääseen majaan valmistettiin minulle mukava vuode ja heittäydyttyäni sille nukuin raskaasti ja ensimmäisen kerran moneen päivään, voinpa sanoa luullakseni kuukausiin, hyvin rauhallisesti.
Seuraavana aamuna tuli pelastajani päällikkö luokseni ja istuuduttuaan sanoi hän viitaten itseensä: "Hatibu, hatibu", tahtoen luultavasti ilmaista minulle nimensä ja kuulla, miksi minua sanottiin.
Vastasin "Frank", sillä olin niin tottunut tuohon villien isäntieni käyttämään nimeen, että olin melkein unhottanut sukunimeni. Hatibu nauroi niin, että hampaat näkyivät. Taputtaen päätäni ja viitaten, että menisin jälleen nukkumaan, sanoi hän: "Näyt tarvitsevan vielä lepoa." Sitten hän poistui sulkien mentyään majan oviaukon jonkunlaisella ruohoista valmistetulla matolla, jottei päivänvalo häiritsisi untani.
En voinut nukkua, vaan makailin ainoastaan mukavalla vuoteellani arvaillen, missä olin ja oliko mahdollista, että lopultakin olin pääsemäisilläni pois Afrikasta. Keitä olivatkaan nuo miehet, jotka kohtelivat minua niin hellästi? Koska heillä oli eurooppalaiset vaatteet, pyssyjä ja ruutia, olivat he varmasti liikeyhteydessä rannikon kanssa, ja tuo tuntemani välinpitämätön toivottomuus muuttui kiihkeäksi toivoksi.
Makasin niin kauan aikaa ja aloin jo luulla kaikkea tätä suloiseksi uneksi, josta minun pian olisi pakko herätä vanhaan kovaan orjuuteeni, kun oviverho vedettiin syrjään ja Hatibu tuli majaan tuoden minulle saviruukullisen paistettua lihaa ja riisiä ja käskien viittauksella minun nousta syömään. Siihen ei minua tarvittukaan kahdesti käskeä, ja hetken kuluttua tunsin jo olevani niin voimissani, että halusin nousta ja lähteä katsomaan ympäristöä.
Heti kun Hatibu huomasi tarkoitukseni, aukaisi hän erään nurkassa olevan kääryn tuoden sieltä minulle pari paksua pitkulaista puupalikkaa, joiden toiselle puolelle oli kumpaankin pystytetty ohut puikko. Otettuani ne käsiini tarkastelin niitä, mutta en voinut ymmärtää, mihin niitä käytettiin. Hatibu hymyili ja otettuaan ne minulta asetti hän ne maahan eteensä. Sitten nousi hän niille seisomaan ja puristettuaan puikon ison ja etuvarpaan väliin käveli hän niillä majan lattian poikki monta kertaa. Lopetettuaan ilmaisi hän viittauksella antavansa ne minulle.
Koetin seurata hänen esimerkkiään, mutta en onnistunut ja hyvän seuralaiseni suureksi suruksi oli minun pakko lähteä majasta paljain jaloin. Tultuani ulkopuolelle huomasin olevani noin neljäkymmentä majaa sisältävän ympyrän muotoon rakennetun pienen kylän keskellä. Läheisyydessäni oli avoin katos, jossa oli muutamia tavaramyttyjä ja viitisenkolmatta suurta norsun torahammasta. Toiset miehistä, joita oli paljon, keittivät, toiset tupakoivat ja juttelivat, mutta muutamat, jotka näyttivät aivan erilaisilta kuin uudet ystäväni, olivat kyyristyneet erääseen nurkkaan parin suuren torahampaan viereen.
Menin katsomaan heitä siinä toivossa, että joku heistä kuuluisi johonkin niistä heimoista, joiden keskuudessa olin viettänyt niin monta vaikeata päivää. Mutta puhutellessani heitä eivät he ymmärtäneet sanaakaan. Hatibu tuli luokseni ja kuunteli hyvin tarkkaavaisesti tuloksettomia yrityksiäni päästä keskustelun alkuun noiden miesten kanssa ja rupesi sitten juttelemaan minulle kokonaan toisenlaisella murteella. Koska en voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan, lopetti hän pian ja rupesi hieromaan kauppaa miesten kanssa heidän omistamastaan norsunluusta.
Hämmästyin nähdessäni heidän myyvän nuo molemmat torahampaat, joista kumpainenkin painoi vähintäin seitsemänkymmentä naulaa, neljästä kuparisesta rannerenkaasta ja kourallisesta lasihelmiä, näyttäen olevan hyvin tyytyväiset kauppaansa. Heti kun Hatibu oli lopettanut kaupan, viittasi hän hampaihin ja nosti toisen kätensä ylös koettaen saada minut ymmärtämään, että hän saatuaan vielä kymmenen tuollaista hammasta aikoi heti poistua tästä paikasta. Viitaten aurinkoon ja nostaen kätensä sai hän minut käsittämään, että kahdentoista vuorokauden kuluttua saavumme sitten erääseen Nyangwe-nimiseen paikkaan, jossa on paljon aasialaisia ja jossa eräs Hamees ibu Sayf ottaa minut hoitoonsa.
Tulin hyvin iloiseksi kuultuani sen ja odotin kärsimättömästi, milloin tuo norsunluumäärä saataisiin kokoon. Mutta kun kului joskus montakin päivää varastomme lisääntymättä, rupesin kehoittamaan Hatibuta, jonka puhetta vähitellen aloin ymmärtää, lähtemään heti. Mutta hän kertoi saaneensa käskyn tuoda niin ja niin paljon norsunluuta eikä mitenkään palata ilman tuota määrää, jolleivät hänen vaihtotavaransa loppuisi, ja hän ei sanonut missään tapauksessa uskaltavansa olla tottelematon isännälleen. Vihdoin tuli muutamia alkuasukkaita leiriin tuoden mukanaan pari hammasta ja ilmoituksen, että eräässä parin päivänmatkan päässä olevassa kylässä oli sellaisia suuri varasto, jonka Hatibu, lähettämällä miehiä sitä noutamaan, luultavasti saisi helposti ostetuksi.
Hatibu päätti lähteä sinne itse parinkymmenen miehen kanssa, jättäen loput vartioimaan leiriä ja sinne kokoamaansa norsunluuta. Koska kykenin jo kävelemään kuten ennenkin, läksin hänen ehdotuksestaan mukaan. Myötämme ottamamme tavarat eivät vieneet paljon tilaa, sillä lukuunottamatta miesten makuuverkkoja ja keittiöastioita oli meillä vain laatikollinen kuparirannerenkaita ja toinen helmiä. Hatibu otti sitäpaitsi palasen punaista villakangasta lahjoittaakseen sen matkamme päämääränä olevan kylän päällikölle.
Matkamme kulki miellyttävän puuttoman maan kautta, jossa suurien ruohoaavikoitten keskellä oli vain siellä täällä pieniä puusaarekkeita ja lukemattomien pienten jokien rannoilla viidakkoa. Siellä täällä olevat maissi- ja maapähkinäistutukset ilmaisivat, että ihmiset asuivat jossakin läheisyydessä, ja silloin tällöin näimmekin heidän öljypalmulehtojen keskellä olevat kylänsä.
Noin kolmen tunnin kuluttua saavuimme suuren joen rannalle, jonka poikki emme voineet kahlata ja jonka rannalta emme löytäneet yhtään kanoottia. Hatibu rupesi moittimaan oppainamme toimivia alkuasukkaita siitä, että he olivat saattaneet hänet sellaiseen pulaan. Mutta he vain hymyilivät viitaten polkuun, joka kääntyi rannalla seuraamaan jokea, ja sanoivat kahlaamon olevan vain lyhyen matkan päässä.
Kuljettuamme noin penikulman saavuimme eräälle joen yli noin kolme- tahi neljäkymmentä jalkaa pitkistä paaluista rakennetulle kalapadolle. Nähtyämme siitä, ettei joki siltä kohdalta ollut hyvinkään syvä, vaan helposti kahlattava, pääsimme pian turvallisesti yli, toiset kahlaamalla ja toiset patoa pitkin.
Päästyämme joen yli tulimme pian erääseen paikkaan, jossa joukko naisia parhaillaan muodosteli ahkerasti saviruukkuja. Niin pian kuin he huomasivat meidät, huudahtivat he kauhusta juosten pensaikkoon. Pian sen jälkeen kuulimme aivan läheisyydestä suuren rummun pärinää, johon eri paikoista samoin vastattiin.
Pysähdyimme heti ja varustauduimme kaiken varalta. Pian näimmekin puiden välissä liikkuvan jousilla ja nuolia täynnä olevilla viineillä varustettuja miehiä. Pelkäsin kovin, että meidän oli ryhdyttävä taisteluun, sillä kun oppaamme koettivat lähestyä heitä neuvotellakseen heidän kanssaan, saivat he oikean nuolisateen vastaansa ja taistelua en luullut enää mitenkään voitavan karttaa. Oppaamme nostivat kätensä huutaen, ettei meillä ollut mitään sotaisia tarkoituksia. Jonkun ajan kuluttua tuli vastapuolueenkin miehiä esille ja oppaamme menivät heitä vastaan. Neuvoteltuaan sitten kauan aikaa opastettiin meidät erästä polkua pitkin suureen linnoitettuun kylään.
Koska Hatibu oli matkueemme päällikkö, sai hän erikoisen majan asunnokseen, ja sinne hän otti minut toverikseen. Huhun levittyä, että vierasten joukossa oli valkoinenkin mies, kokoutuivat ihmiset katsomaan tuota kummallista olentoa. Koska naisten käytös, jotka tahtoivat oikein perusteellisesti tutkia käsiäni ja jalkojani ja kysellä kaikenlaista, alkoi tuntua hyvin kiusalliselta, käski Hatibu kylän päällikön määrätä, että minun oli annettava olla rauhassa ja että minuun sai vain katsoa, mutta ei koskea.
Olin hyvin kiitollinen hänen sekautumisestaan asiaan, mutta koska päälliköllä oli paljon vaimoja, oli hän pahemmassa kuin pulassa niiden kanssa, ja ne pakottivat hänet kysymään Hatibulta, enkö haluaisi tulla kylän siihen osaan, jossa he asuvat, että he saisivat katsella minua tarvitsematta samalla joutua alhaisempiarvoisten kanssasisariensa joukkoon.
Huomasimme, että päällikölle ja hänen haaremilleen oli kylästä erotettu erikoinen suuri osa, jonka keskellä hänen oma suuri majansa oli. Sen kummallakin puolella oli tusinan verran pienempiä, joissa kussakin asui aina kaksi vaimoa lapsineen ja palvelijoineen. Hänen äitinsä, jonka tehtäviin kuului luullakseni tuo hyvin vaikea työ pitää nuo monet vaimot kurissa, asui aivan päällikön oven edustalla olevassa majassa.
Hatibulle ja minulle annettiin tuolit istuaksemme. Päällikkö istui leikkauksilla koristellulla jakkaralla, joka esitti kyykkysillään olevaa ja kyynärpäitään polviinsa nojaavaa miestä. Jakkaran istuin oli miehen pään varassa ja patsaan käsissä oli palmun oksia. Eräs hänen vaimonsa istuutui maahan hänen jalkojensa juureen ja nosti sitten hänen jalkansa syliinsä. Muudan asettui seisomaan hänen oikealle puolelleen kannattaen hänen ruovoista tehtyä ja pitkäkarvaisen mustan apinan nahasta leikatuilla suikaleilla koristettua kilpeään, kolmannen pysähtyessä hänen vasemmalle puolelleen näyttämään hänen kupariteräistä keihästään, jonka varsi oli huolellisesti koristeltu seepran- ja puhvelinnahkakaistaleilla.
Päällikkö puhui kauan aikaa Hatibulle ja sillä aikaa tuijottivat hänen vaimonsa minuun. Noin neljännestunnin kestäneen yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen aloin väsyä ja Hatibu pyysi päällikköä, annettuaan naisille muutamia helmiä ja rannerenkaita, joista he näyttivät paljon pitävän, käskemään vaimonsa pois. Sitten vei päällikkö meidät omaan majaansa, joka oli hyvin puhdas ja sievä värillisine mattoineen ja ruohokangasverhoineen. Lattia oli tehty punaisesta savesta, joka oli poljettu kovaksi ja hangattu sitten hyvin kiiltäväksi. Seinille ripustetut keihäät, jouset ja kilvet oli järjestetty hyvin aistikkaasti. Kalusto sitä vastoin oli melko yksinkertainen sisältäen vain muutamia tuolia, kolmesta kahdeksantoista tuumaa leveästä ja korkeasta savitiilestä valmistetun tulisijan, matoilla peitetyn ruohovuoteen ja muutamia punaisesta savesta valmistettuja ja kiilloitettuja penkkejä, joille oli levitetty villien eläimien nahkoja.
Tulen lähellä, jossa muutamia puunkappaleita savusi, oli pari kolme puunkuoresta valmistettua laatikkoa. Melkein tulisijan vieressä oli kaksi huolellisesti valmistettua epäjumalankuvaa, mies- ja naispuolinen, joiden kauloissa riippui raskaita helmi- ja simpukankuorinauhoja ja joiden käsivarret ja jalat oli koristeltu lukemattomilla kuparirannerenkailla. Majassa ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, ja savu oli värjännyt katon sisäpuolen kiiltävän mustaksi. Kului hetkinen, ennenkuin voimme nähdä selvästi. Tuon ajan kuluessa askaroi päällikkö muutamine vaimoineen jotakin hyvin nopeasti vuoteen luona, asettaen sitten jotakin keskelle lattiaa. Kun silmämme olivat tottuneet hämärään, näimme edessämme kolme melko suurta norsun torahammasta, jotka päällikkö sanoi mielellään myyvänsä Hatibulle. Hetken tinkimisen jälkeen suostui hän luovuttamaan ne seitsemästä kuparirannerenkaasta ja sadastaviidestäkymmenestä nuppineulasta.
Kun kauppa oli saatu päätetyksi, oli jo iltakin pimennyt, ja senvuoksi menimme majaamme nukkumaan. Seuraavana aamuna läksivät muutamat kylän asukkaat viemään hampaita meidän omaan leiriimme parin Hatibun miehen kanssa. Me loput läksimme tuohon kylään, johon meillä oli ollutkin aikomus matkustaa, ja saavuimme sinne mitään sen kummempaa tapahtumatta.
Oppaamme olivat kotoisin sieltä. Nähtävästi meitä odottavat alkuasukkaat olivat tulleet meitä vastaan ja nähtyään meidät toivottivat he meidät tervetulleiksi hyvin ystävällisesti. Mutta saavuttuamme heidän kyläänsä emme nähneet jälkeäkään Mona Mkulla-nimisestä päälliköstä, jonka, niin oli meille kerrottu, piti olla siellä meitä odottamassa.