Meidät vietiin ensin suuren katoksen alle, jossa kylän päällikkö, Russuna, lausui meidät tervetulleiksi. Hänen vieressään oli suuri tynnyrillinen alkuasukasten valmistamaa olutta, jota hän nyt ryhtyi tarjoilemaan meille juoden itse hieman joka mitallisesta merkiksi, ettei olut ollut myrkytettyä. Meidän oli pakko tyhjentää tuo tynnyri kokonaan, sillä ennen ei hän ruvennut mihinkään keskusteluihin kanssamme kauppa-asioista.
Mutta kaikkien asioiden on pakko jollakin tavalla loppua ja vihdoin: loppui Russunan olutkin. Hän kertoi sitten, että Mona Mkulla oli niin suuri päällikkö, etteivät muukalaiset saaneet milloinkaan tulla hänen kyläänsä, mutta seuraavana aamuna auringon noustua puiden latvojen yläpuolelle tulee Mona Mkulla sinne, missä nyt olemme, jolloin Hatibu saa keskustella hänen kanssaan monista asioista.
Huomasin, ettei tämä ollut Hatibulle ollenkaan mieleen, sillä hän oli otaksunut norsunluun kaupan olevan ainoan merkityksellisen asian. Nyt hän pelkäsi, että Mona Mkulla ryhtyy penkomaan muutamien arabialaisten kauppiaitten käyttäytymistä matkoilla ja heidän suhtautumistaan orjakauppaan. Muutamat norsunluuta ostamaan lähetetyt joukot olivat nimittäin ryöstäneet niitä niin paljon, että kauppiasten ja alkuasukasten välit olivat kovasti huonontuneet, ja Hamees ibu Sayf oli ankarasti kieltänyt sen kokonaan.
Huolimatta tästä kiellosta olivat muutamat pienet kauppiaat, joilla oli omat varastonsa, saatuaan usein luvan matkustaa Hamees ibu Sayfin karavaanin mukana, kun asettivat pyssynsä hänen käytettäväkseen, edelleenkin syylliset tuollaiseen, sillä vaihdettuaan kaiken tavaransa norsunluuhun, jota he sitten eivät suostuneet luovuttamaan Hamees ibu Sayfille tämän tarjoamasta hinnasta, ei heillä enää ollutkaan, millä ostaa ruokaa miehilleen, vaan oli heidän pakko turvautua konnan koukkuihin elääkseen. Tämän kaiken sain kuulla vasta myöhemmin, mutta nytkin jo voin huomata, että Hatibu nähtävästi oli hyvin levoton siitä, miten hänen keskustelunsa Mona Mkullan kanssa päättyisi.
Illan kuluessa puhui Hatibu kauan ja vakavasti miehilleen, jotka nostivat käsivartensa uskollisuuden merkiksi. Sitten he asestautuivat vanhoilla piilukkopyssyillä, jotka ladattiin ja joihin kiinnitettiin uudet piit. Sitäpaitsi eivät he hajautuneetkaan kylään yöksi, kuten heidän tapansa oli, vaan pysyivät yhdessä joukossa ja sytytettyään suuret nuotiot palamaan paneutuivat nukkumaan majan viereen, jossa Hatibu ja minä asuimme.
XVII.
ALKUASUKASNEUVOSTO.
Seuraavana aamuna herätti rumpujen pärinä meidät hyvin varhain. Kun tulimme majastamme, huomasimme, että kylän kaikki miehet olivat kokoutuneet keihäineen ja kilpineen toiselle puolelle tuota katosta, jossa me tultuamme joimme olutta Russunan kanssa. Naiset ja lapset taasen olivat keräytyneet aivan kylän ulkoreunoille päästäkseen pakoon niin pian kuin suinkin heti ensimmäisen rauhattomuuden merkin nähtyään.
Katselin Hatibuhun levottomasti, sillä tällainen näytti aivan siltä kuin alkuasukkaat olisivat aikoneet hyökätä kimppuumme. Koska pieninkin pelon ilmaus olisi kiiruhtanut yhteentörmäystä, järjesti hän vain miehemme niin, että pyssymiehet, jos nyt meitä ruvettiin ahdistamaan, voivat käyttää aseitaan esteettömästi. Ennenkuin hän läksi liikkeelle, odotti hän sanaa Russunalta.
Pian saapuikin eräs vanhus pari kääpiötä mukanaan, joilla oli kummallakin äärettömän suuri kalistin sylissään. Oppaamme välityksellä ilmoitti hän Hatibulle, että tämän oli tultava tuonne suureen katokseen keskustelemaan Mona Mkullan kanssa. Russuna näytti olevan sinne juuri menossa keihään- ja kilvenkantajineen. Rumpuja pärisyttäviä ja marimba-nimistä soittovehjettä helskyttäviä miehiä oli suuri joukko myöskin matkalla sinne.
Läksimme heti katokseen, jossa Russuna tervehti meitä hyvin juhlallisesti. Viitattuaan pariin tuoliin, jotka oli aiottu Hatibulle ja minulle, halusi hän, että muut miehemme menisivät hänen omien miestensä joukkoon. Koska Hatibu ei halunnut erota miehistään, ei hän suostunut ehdotukseen. Asia aiheutti pitkän keskustelun, joka oli vähällä jo muuttua hyvin kiivaaksi, mutta Hatibu ei antanut perään, ja lopulta päätettiin, että hänen miehensä saivat joko seisoa tahi istuutua maahan hänen taakseen.
Heti sen jälkeen, kun tuo asia oli ehditty järjestää, alkoi kylän ulkopuolelta kuulua rumpujen ja marimbojen pärinää, johon Russunan soittokunta vastasi. Sitten ilmestyivät näkyviin erään naapurikylän päällikön keihään- ja kilvenkantajat ja hänen soittokuntansa ja lopuksi hän itse ilveilijöineen. Heillä oli kummallakin suuri kalistin sylissään. Kulkueen lopussa olivat hänen sotilaansa, noin neljäkymmentä miestä. Ne oli asestettu keihäillä ja kilvillä, ja usealla oli sitäpaitsi jousi monine kaislajänteineen ja suurine nuoliviinineen olallaan. Kun Hatibu näki heidät, tarttui hän käsivarteeni ja viitattuaan miehiin sanoi hän kaikkien varustautuneen aivan kuin taisteluun. Hän ei kumminkaan näyttänyt pelkäävän ollenkaan.
Heti kun kulkue oli ehtinyt kylän keskelle, pysähtyi se. Tuo vanhus, joka oli kutsunut meidätkin katokseen, ollen nähtävästi juhlallisuuksien airut ja järjestäjä, meni heitä vastaan molempine kääpiöineen, kysyen matalin laulavin äänin jotakin, johon tulijan ilveilijä vastasi, ilmoittaen isäntänsä viran ja kaikki arvonimet. Sen jälkeen alkoivat soittokunnat soittaa ja sotilaat asettuivat Russunan sotilaitten viereen. Päällikkö itse lähestyi juhlallisesti katosta, ja tultuaan sen edustalle hän alkoi mitä hullunkurisimman tanssin, sillä aikaa kuin hänen ilveilijänsä heilutteli kalistintaan ja huuteli isäntänsä korkeat arvonimet julki. Kun tuo vihdoinkin loppui, tuli hän katokseen ja istuutui airueen näyttämälle paikalle. Ilveilijä kyyristyi hänen jalkojensa juureen ja soittokunta asettui hänen taakseen.
Sitten kuin tämä päällikkö oli asettunut paikoilleen, tuli toinen läpäistäkseen samat juhlallisuudet, sitten kolmas ja neljäs, kunnes sinne oli kokoutunut, Russuna mukaan luettuna, kaksikymmentä päällikköä ja noin kahdeksansataa asestettua miestä, jotka seisoivat asennossa katoksen vieressä olevalla avonaisella paikalla kasvot meihin päin käännettyinä. Kaikki melu hiljeni vähäksi aikaa, sillä ei kukaan sanonut sanaakaan odottaessaan tuon suuren miehen, Mona Mkullan, tuloa. Hänelle ja hänen ministereilleen oli varattu viisi tuolia majan perälle, minun ja Hatibun istuimia hieman korkeammalle. Katselin levottomasti tovereihini nähdäkseni mitä he ajattelivat tästä sotaisesta järjestyksestä, ja vaikka he eivät näyttäneet pelon merkkiäkään, olivat he kumminkin nähtävästi kaikki hyvin huolestuneet. Kukin mies näytti aina silloin tällöin koettelevan salavihkaa pyssynsä piitä, oliko se kunnossa ja oikealla paikallaan. Hatibu istui aivan liikkumatta sallimatta pelon värähdyksenkään vapisuttaa ruumistaan, vaikka silloin tällöin tunsinkin hänen tarttuvan käsivarteeni ja puristavan sitä suonenvedontapaisesti. Minä puolestani tunsin olevani hirveästi kiihdyksissä. Hiljaisuus oli niin painostava, että halusin huudahtaa ja hyökätä jonkun kimppuun, mutta ymmärtäen tilanteen vakavuuden hillitsin mieleni pysyen ääneti ja liikkumatonna.
Vihdoin kuulimme rumpujen ja muiden soittokoneiden pärinää, johon kaikki kylään kokoutuneet soittokunnat vastasivat. Sitten siirtyivät aukeaman toisella laidalla olevat sotilaat syrjään ja eräs mitä hienoimpaan villikomeuteen pukeutunut lähettiläs tuli ilmoittamaan Mona Mkullan virat ja arvonimet. Vastaukseksi luetteli airut kaikkien sinne Mkullan käskystä kokoutuneitten päälliköiden nimet.
Kun tämä oli saatu tehdyksi, oli Mona Mkullan kulkueen etujoukko tullut jo näkyviin. Ensin tuli viisi miestä kantaen keihäitä, joista yksi oli hyvin suuri kuparista valmistettu ja hyvin huolellisesti koristettu. Sen kantaja kulki muiden neljän edellä.
Sitten tuli pari näistä kantaen kilpeä, jonka keskus oli peitetty huolellisesti nahalla. Heidän takanaan käveli neljä muuta, joista kullakin oli samalla tavalla vaikkakin hieman yksinkertaisemmasti päällystetty kilpi käsivarressaan kiinni. Sitten seurasi noin neljästäkymmenestä henkilöstä kokoonpantu soittokunta rumpuineen, marimboineen ja reijillä varustettuine kurpitsankuorineen, jotka äänsivät kuin kimeä-ääniset torvet, kun niihin puhallettiin.
Soittokunnan mentyä ohitse saapui tuo kuuluisa päällikkö itse, näyttäytyen olevan vielä nuori noin viidenkolmattavuotias mies, joka noiden tänne kokoutuneiden alkuasukasten joukossa oli ainoa, jolla oli eurooppalaisesta kankaasta tehty puku. Hänen ylämaalaismallinen hameensa oli räikeän punaista, keltaisilla ompeluksilla koristettua verkaa, ja samanlaisesta kankaasta valmistetun puseron etupuolet, selkä ja hihat olivat kaikki eriväriset. Koska kangas nähtävästi oli loppunut kesken, oli sitä jatkettu ruohokankaan kappaleilla, ja lopuksi oli koko puku reunustettu kauniilla ja harvinaisella kirjavalla apinannahalla sellaisin seurauksin, että kokonaisvaikutus oli hyvin naurettava. Hänen kaulassaan, käsivarsien ja reisien ympärillä oli suunnaton määrä helmiä, ja hame oli kiinnitetty kolmella opaalinvärisellä kyyhkysen munan kokoisella lasihelmellä.
Mutta hänen päänsä näytti kumminkin olleen suurimman vaivan esineenä. Hänen ohut partansa oli letitetty ja luullakseni keinotekoisesti pitennetty. Siihen oli kiinnitetty kolme aivan yhtä suurta helmeä kuin hänen hameeseensakin ja sen päähän oli kiinnitetty komea solki. Kummastakin korvasta riippui kiiltävä simpukankuoren kappale, jollaiset ovat sisämaan alkuasukkaitten halutuimpia tavaroita. Hänen ohimoittensa ympärille oli kääritty noin pari tuumaa leveä soljilla ja helmiompeluksilla koristettu nauha, johon oli pistelty kuru-kurun punaisia höyheniä, joita eivät saa käyttää muut kuin kuuluisimmat päälliköt. Hänen tukkansa oli jaettu neljään osaan ja koottu puunkuoresta valmistetun punaisen tyynyn ympärille. Kokonaisvaikutus oli epäilemättä hyvin repäisevä, kun vielä ajatellaan, että hänellä erotukseksi naapureistaan oli punainen verkalakki, joka oli pistetty muun komeuden huippuun lisäämään miehen ennestäänkin jo naurettavaa ja sopimatonta pukua.
Hänellä oli mukanaan neljä kääpiötä, joista toiset kaksi olivat muodottomat ja raajarikkoiset, ja taas toiset olivat aivan täynnä suuria paiseenmuotoisia joko luonnollisia tahi keinotekoisia näppylöitä. Heiluttaen suuria päristimiä huusivat he kimeästi herransa arvonimet kuuluville.
Kääpiöiden jäljessä tuli muudan mies kantaen noin parin jalan korkuista epäjumalankuvaa ja hänen kintereillään kolme kurpitsan kuorien ja laatikoitten kantajaa. Sitten tuli neljä vaimoa ja viimeksi suuri joukko aseellisia miehiä.
Mielestäni näytti tuo kaikki hyvin vakavalta, mutta hämmästyin nähdessäni, että Hatibu ja hänen miehensä olivat hyvin levolliset. Ymmärsin sittemmin, että he nähtyään Mona Mkullan kulkueessa naisia olivat käsittäneet päällikön rauhalliset tarkoitukset eivätkä enää pelänneet mitään hyökkäystä.
Mona Mkulla kiersi kulkueineen kolmasti katoksen ympäri, ennenkuin hän meni paikoilleen. Sitten tanssi eräs hänen vaimonsa majan edustalla vakavasti ja hätiköimättä noin neljännestunnin, parin muun asettuessa seisomaan herransa istuimen viereen, toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle. Epäjumalan kuva asetettiin hänen eteensä levitetylle leijonannahalle, johon myös koottiin epäjumalan kantajan toverien tuomista kurpitsankuorista ja laatikoista hirmuinen paljous koristuksia ja taikakaluja.
Nuo neljä miestä istuutuivat nahan kulmille ja kääpiöt kyyristyivät herransa jalkoihin. Jokainen sinne tullut päällikkö vannoi nyt uskollisuuden valan Mona Mkullalle, asettaen samassa jonkun pienen lahjan, kuten solkia, simpukankuoria, kuru-kurun höyheniä tahi jotakin tuollaista, leijonannahalle alamaisuutensa merkiksi.
Viimeksi meni Hatibu sinne asettaen lahjansa muiden joukkoon ja puhuen kauan Mona Mkullalle. Iloitsin nähdessäni puhujan vihaa silloin, kun muutamat päälliköt kysyivät, mikä olisi oikea menettelytapa kaikkia muukalaisia kohtaan, sillä huomasin pian, että norsunluun myyminen, jonka vuoksi olimme tulleet tänne, oli vain Mona Mkullan keksimä veruke, että hän saisi tilaisuuden näyttää meille valtansa laajuutta, ja suuruutta.
Katselin Hatibuta hänen kuunnellessaan puhujain lausuntoja ja hänen kasvojensa ilmeistä voin nähdä, milloin väittely oli meille suosiollinen, milloin vihamielinen. Kuulin sitten myöhemmin, että useat päälliköt olivat halunneet tappaa meidät heti siinä paikassa, uhmatakseen arabialaisia päälliköitä, joita he olivat alkaneet pelätä, mutta koska toiset, niiden joukossa Mona Mkulla itse, halusivat olla kauppasuhteissa arabialaisten kanssa saadaksensa enemmän kankaita ja helmiä, olivat he taipuvaiset sovintoon.
Vihdoin Hatibu vastasi, osaten hyvin mestarillisesti kumota heidän väitteensä ja vieläpä uhatakin heitä. Hän sanoi Mona Mkullalle, ettei tämä voinut saada haluamiaan tavaroita keiltään muilta kuin arabialaisilta, ja vaikka hän tappaisi viisikymmentä, tulisi pian sata tahi tuhatkin heidän sijaansa huolimatta vaaroista. Sen sijaan että he nyt tulivat ystävinä, tulisivat he silloin vihollisina, joita eivät alkuasukkaat kykenisi voittamaan.
Huomasin hänen puhuessaan, miten kaikkein kiihkeimpienkin vastustajaimme kasvot muuttuivat, ja kun hän lopetettuaan puheensa istuutui, mumisivat kaikki päälliköt hyväksyvästi. Luulin nyt kaiken loppuneen, mutta erehdyinkin. Epäjumalan kuvan ympärillä olevat miehet eivät olleet vielä neuvotelleet jumalansa kanssa asiasta. Sen he tekivät hyvin kummallisin elein ja muuttelemalla ja siirtelemällä alituisesti kuvaa ympäröivien koristeiden paikkaa, valmistautuen kuten voin huomata kaikesta, meille hyvin vihamieliseen lausuntoon.
Nuo miehet, jotka Hatibu todisteillaan oli saanut puolelleen, alkoivat jälleen murista ja näyttää vihaisilta ja katsahdettuani tuohon meitä ympäröivään asestettuun armeijaan, näin heidän odottavan vain käskyä hyökätäksensä kimppuumme ja keihästääksensä meidät kuoliaiksi, ennenkuin ennättäisimme nostaa kättäkään puolustukseksemme.
Tällä merkityksellisellä hetkellä nousi Hatibu paikoiltaan ja lähestyessään miehiä otti hän eräästä sisätaskusta neljä samanlaista simpukkakoristetta kuin kuninkaalla oli korvissaan, antaen ne noille ennustajille ja asettaen loput epäjumalan kuvan jalkojen juureen. Luulin tuollaisen avonaisen lahjomisen pahentavan vain asiaa, mutta Hatibu tunsi miehensä paremmin kuin minä. Sillä sitten kuin koristeet ja taikakalut oli jälleen asetettu paikoilleen, sanoivat papit jumalan haluavan, että Mona Mkulla ja me olisimme ystävät.
Tätä päätöstä eivät kaikki päälliköt kannattaneet, vaan lausuivat äänekkäästi paheksumisensa. Mutta huomattuaan muodostavansa vain vähemmistön, kokosivat he joukkonsa ja poistuivat kokouksesta hyvin vihoissaan. Heidän lähtönsä ei aiheuttanut mitään huomautusta, ja hetken kuluttua tuli parikymmentä norsunluulla kuormitettua orjaa kylän keskelle. Mona Mkulla lahjoitti ne Hatibulle ystävyytensä ja suosionsa merkiksi.
XVIII.
PUOLUSTUSTOIMENPITEITÄ.
Hatibu ei ollut kumminkaan niin ihastunut lahjaansa kuin olin luullut, ja jonkun ajan kuluttua sainkin syyn selville. Hänellä oli nyt tarpeeksi norsunluuta ja muita tavaroita kantamuksiksi melkein kaikille miehilleen, mutta jos heidän kuljettaessaan oli vahdittava noita orjia ja mahdollisesti vielä puolustauduttava heidän ystäviään vastaan, ei hän voinut ymmärtää, miten me turvallisesti pääsisimme Hamees ibu Sayfin leiriin. Pian hänen levottomuutensa vielä lisäytyi saadessaan sanan Mona Mkullalta, että hänen olisi annettava yhtä arvokas vastalahja, tahi ellei hän voi, oli hänen jäätävä tänne niin kauaksi aikaa, kunnes hänen isäntänsä tulee lunastamaan hänet.
Hatibu neuvotteli kauan toveriensa kanssa ja sitten he päättivät, luullen sen parhaimmaksi nykyoloissa, lähettää sananviejiä ilmoittamaan Hamees ibu Sayfille, miten meidän oli käynyt. Hän päätti myöskin kutsua kaikki entiseen leiripaikkaan jääneet miehet tänne, saadakseen koko joukkonsa jälleen kokoon, jott'eivät alkuasukkaat, jos nyt jonkunlainen kahnaus syntyy, voisi hyökätä yksityisten osastojen kimppuun ja tuhota niitä.
Mona Mkulla tuli monta kertaa vierailemaan Hatibun luokse muutamien keihäsmiestensä ja kääpiöittensä kanssa, joita ilman hän ei näyttänyt lähtevän milloinkaan mihinkään. Hän pyysi hyvin kiihkeästi, että Hatibu luovuttaisi hänelle matkueen pyssyt, sanoen niiden olevan täydellisesti hänen lahjansa arvoiset. Tähän ehdotukseen, joka olisi aivan yksinkertaisesti jättänyt meidät lukuisten alkuasukasjoukkojen armoille, ei Hatibu tietystikään voinut suostua. Heti kun sananviejät olivat lähteneet, rupesi hän jäljellä olevien miestensä ja orjiensa avulla rakentamaan jonkinlaista linnoitusta lyhyen matkan päähän kylästä. Siellä sanoi hän meidän voivan paremmin puolustautua hyökkäyksiä vastaan kuin ollessamme kylässä alkuasukasten joukossa, ja siellä luuli hän meidän olevan paremmin turvassa yllätykseltäkin.
Valitsemamme paikka oli ruohoa kasvava, metsän ympäröimä pieni kenttä, jonka keskellä pulppusi pieni lähde ja johon, sitten kuin linnoituksemme paikka ja muoto oli määrätty, jäi noin sataviisikymmentä metriä leveä aukeama ensimmäisten puitten ja linnoituksen väliin joka puolelle.
Kun tuo kymmenkunta jalkaa korkea kuiva ruoho oli poltettu, rupesivat kaikki miehet ahkerasti rakentamaan linnoitusta. Olin usein Afrikassa oloaikanani ihmetellyt neekerien taitoa rakentaa itselleen suoja aurinkoa, myrskyä, vihollisia ja villejä petoja vastaan, mutta en ollut milloinkaan nähnyt saatavan aikaan niin ihmeellisiä asioita kuin nämä Zanzibarista kotoisin olevat miehet nyt saivat. He olivat kaikki kokeneita matkailijoita, joiden päivittäisiin töihin majojen ja suoja-aitauksen rakentaminen niiden ympärille kuului.
Ensin he rakensivat oksista yhteisvoimin yksinkertaisen keskustaa kohden kallellaan olevan ympyrän, mutta lisättyään siihen sitten suurempia oksia ja pieniä puupaaluja muodostivat he siitä pian kunnollisen aitauksen. Kun se oli saatu valmiiksi, rakennettiin sen sisäpuolelle pieniä parvekkeita vartijoille. Ne vahvistettiin lujasti puupölkyillä, jotta siellä olijat voisivat olla aivan turvassa nuolilta ja keihäiltä, mutta samalla kumminkin ampua musketeillaan kaikkia linnoitusta vastaan hyökkääviä.
Niin pian kuin nämä välttämättömät työt oli tehty, rupesimme keräämään maissia, perunoita, maapähkinöitä ja muita elintarpeita. Heti ne saatuamme piilotimme ne samaan paikkaan kuin norsunluumme ja muut tavaramme, joita emme halunneet säilyttää sellaisessa paikassa, jossa ne olisivat olleet aina ihmisten nähtävinä, sillä kylän asukkaat olivat mitä julkeimpia kerjäläisiä, jotka joskus, elleivät he saaneet haluamaansa kapinetta tahi tavaraa omakseen, käyttäytyivät hyvin uhkaavasti.
Mona Mkulla tuli hyvin usein pyytämään musketteja ja ampumatarpeita ja kysyi tavallisesti samalla, oliko Hatibulla vielä noita simpukkakoristeita. Muutamia sellaisia vaihtoi Hatibu lintuihin, vuohiin tahi kypsymättömiin hedelmiin. Kului muutamia päiviä näin mitään sen kummempaa tapahtumatta ja me aloimme tulla jo hyvin levottomiksi sananviejiemme ja vanhaan leiriimme jääneiden toverien turvallisuudesta, koska ei heistä alkanut mitään kuulua. Joka päivä näimme asestettuja miehiä kulkevan asuntomme ohi, ja usein näytti aivan siltä kuin he olisivat halunneet hyökätä kimppuumme. Muutamat tulivat sinne pari kolmekin kertaa lisäten joka kerta lukumääräänsä. Joskus olivat nämä vastenmieliset vieraat hyvin ylimielisiä käytöksessään koettaen selvästi hangata riitaa kanssamme, mutta Hatibu piti miehensä niin kovassa kurissa, että hän onnistui karttamaan kaikki yhteentörmäykset heidän kanssaan, vaikka hän samalla selvästi näyttikin vieraille, että hän oli valmistautunut viimeiseen asti taistelemaan oikeuksiensa puolesta.
Mutta koska emme vieläkään saaneet kuulla mitään tovereistamme, aloimme jo uskoa, että heidät oli yllätetty ja tapettu. Kun Hatibu huomasi, että me todellisuudessa olimme vankeja, kutsui hän miehensä neuvotteluun eräänä yönä, sitten kuin linnoituksemme portti oli suljettu, koska hän pelkäsi, että meidän kimppuumme voitaisiin hyökätä milloin hyvänsä. Siihen aikaan juuri aloin ymmärtää heidän puhettaan ja huomasin pian heidän jakautuneen kahteen puolueeseen. Toiset olivat sitä mieltä, että meidän oli pysyttävä siellä, missä nyt olimme, ja jos meidän kimppuumme hyökättäisiin, oli meidän puolustauduttava niin urhoollisesti kuin suinkin, sillä ennemmin tahi myöhemmin oli Hamees ibu Sayf kumminkin saava tietää tukalan asemamme ja kiiruhtava apuun Toiset taasen sanoivat, että oli parasta lähteä asunnostamme yöllä karkuun ja ottaa niin paljon kuin suinkin ruokavaroja mukaan. Jos me sitten päivisin piileskelisimme viidakoissa ja kulkiessamme karttaisimme niin paljon kuin suinkin kyliä, pääsisimme varmasti vihdoin Hamees ibu Sayfin leiriin.
Tämä viimeinen ehdotus ei miellyttänyt ollenkaan Hatibuta. Jos teemme niin, sanoi hän, on meidän silloin luovuttava ostamastamme norsunluusta, ja tuonne toiseen leiriin jääneet toverimme tapetaan varmasti, kun huhu leviää, että olemme poistuneet Mona Mkullan luvatta. Rummut kuuluttavat uutisen kaikkiin ympäristössä oleviin kyliin paljon nopeammin kuin me voimme kulkea, ja kaikki polut miehitetään.
Kaikki huomasivat keskusteltuaan hetken asiasta hänen syynsä päteviksi ja hylkäsivät tuuman, mutta huomauttivat kumminkin samalla, että toveriemme saavuttua luoksemme tuosta vanhasta leiristämme lisäytyy vain ruokittavain lukumäärä, semminkin kun nuo Mona Mkullan lahjoittamat orjatkaan eivät voineet auttaa meitä muussa kuin syömisessä.
Kuullessaan tämän näytti Hatibu muuttuvan hyvin vakavaksi ja istui muutamia minuutteja ääneti. Sitten hän huudahti sanoen: "'Kaikki keinot ovat hyvät, jos ne vain onnistuvat'! Veljet, nuo sanat ovat kullan arvoiset! Huomenna saavat orjat ruokaa niin paljon, ettei heidän tarvitse olla sen puutteessa. Yön tultua, kun kaikki muut nukkuvat, paitsi pedot, lähetämme heidät viidakkoon ja erämaahan. Annamme heille sanat suuhun, että he saavuttuaan suuren hallitsijamme Hamees ibu Sayfin ja omien heimojensa luokse voivat totuudenmukaisesti kertoa tukalista oloistamme. Sitten yhtyvät heidän isänsä ja veljensä Hamees ibu Sayfiin ja tulevat tänne kukistamaan Mona Mkullan miehineen, saaden palkaksensa paljon norsunluuta. Sanokaa nyt, veljet, te saarista ja Zanzibarista kotoisin olevat miehet, eivätkö sanani ole viisaat ja totuudenmukaiset?"
Kaikki myönsivät sen. Orjat, jotka makailivat aitauksen keskellä palavan suuren nuotion ympärillä, kutsuttiin heti majaan Hatibun puheille. Muutamat sanoivat, etteivät he tienneet suuntiakaan, missä Hamees ibu Sayfin leiri sijaitsi. Sellaisia oli viisi ja Hatibu sanoi pitävänsä ne luonaan viimeiseen silmänräpäykseen asti, "sillä voimmehan me", sanoi hän, "ajaa ne tiehensä milloin vain haluamme huomattuamme, että ruokavaramme alkavat loppua. Väliaikana voivat he olla meille hyödyksi kokoamalla elintarpeita ja risuja." Jäljelläolevat sanoivat tietävänsä, missä Ibu Sayfin leiri on, ja sanoivat, että Tipolo, kuten he häntä nimittivät, oli hyvä mies, joka kerran annettuaan sanansa pysyikin siinä. He lupasivat kehoittaa heimojaan yhtymään häneen kostaakseen Mona Mkullalle, joka oli tehnyt heille paljon kiusaa.
Orjat, kuultuaan, että he nyt pääsevät vapaiksi, antoivat meille monta hyvää neuvoa. Tärkein mielestäni oli järjestely, että he poistuisivat leiristä parittain, jolloin ei heidän poissaoloaan niin helposti huomattaisi, sillä parin orjan karkaaminen silloin tällöin, sanoivat he, oli siksi tavallinen asia, ettei sellaista kukaan kummastellut. Pienet miesjoukot voivat sitäpaitsi matkustaa maiden kautta paljon turvallisemmasti joutumatta kiinni tahi tulematta huomatuiksi kuin suuremmat.
Tässä heidän puheessaan oli kaikkien mielestä järkeä ja kolme heistä läksi heti saatuaan Hatibulta todistukset ja banaanin lehdelle, sillä paperia meillä ei ollut, kirjoitetun kirjeen Tipololle, että hän kiiruhtaisi viipymättä avuksemme saatuaan orjilta kuulla tarkemmin tilastamme.
Kun tämä oli tehty, oli ihmeellistä katsella, miten kaikkien meidän vielä äsken niin alakuloinen mielemme yhtäkkiä virkistyi. Sen sijaan että ennen makaillessamme talon ympärillä oli vain keskusteltu siitä, milloin voisimme odottaa alkuasukasten hyökkäystä ja kuinka kauan voisimme puolustautua, puhuttiin nyt vain, kuinka paljon norsunluuta ja orjia tulisi kunkin osalle sodassamme Mona Mkullaa vastaan. Muutamat pääsivät kuvittelussaan jo niin pitkälle, että he ruvettuaan itsenäisiksi kauppiaiksi ja rikastuttuaan aikoivat rakentaa suuret kivitalot itselleen rakkaaseen Zanzibariinsa.
Lähimpinä seuraavina päivinä ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Vapauttamamme orjat saivat poistua vihollistemme kiinnittämättä heihin sen suurempaa huomiota, mutta huomasimme pian, että elintarpeitten hankkiminen tuli päivä päivältä vaikeammaksi ja alkuasukasten suhtautuminen meihin yhä vihamielisemmäksi. Vihdoin eräänä päivänä löi eräs alipäällikkö, joka oli ollut hyvin vihainen meille aina tuosta suuresta kokouksesta asti, erästä miestämme. Hän antoi takaisin, jolloin alkuasukkaat läksivät ajamaan takaa häntä ja neljää hänen seurassaan olevaa toveria. Miehet pääsivät pakoon näytettyään roistoille osaavansa tapella ja käytettyään pyssyjään. Tultuaan linnoitukseen ilmoittivat he tappaneensa muutamia alkuasukkaita, niiden joukossa tuon alipäällikön, ja sanoivat itsekin haavoittuneensa keihäistä ja nuolista.
Onneksi eivät nuo haavat olleet vaarallisia ja miehet voivat niin ollen auttaa meitä puolustamaan linnoitusta hyökkäystä vastaan, joka nyt varmasti oli uhkaavan lähellä. Ja jo samana iltana kuulimme kaikkien läheisyydessä olevien kylien rumpujen pärisevän, ja juuri ennen auringonlaskua erotimme pyssyjen pauketta. Sitä eivät voineet aiheuttaa muut kuin jotkut ystävämme tahi nuo entisestä leiristämme luoksemme pyrkivät miehet, joten, vaikka ampumavaramme olivatkin vähissä, ammuimme pari kertaa ja, odotettuamme hetkisen, taas pari laukausta. Hatibu sanoi sitä merkiksi, jonka jokainen Tipolon mies ymmärtää kuultuaan sen.
Harvalukuinen joukkomme miehitti nyt rakentamamme parvekkeet, ja kaikki katselivat levottomasti, näkyisikö jo avuksemme rientäviä ystäviä, sillä emme voineet sanoa, oliko tuo ampuminen niiden aiheuttamaa, jotka olivat jääneet tuonne vanhaan leiriimme, vai avuksemme rientävien Hamees ibu Sayfin miesten.
Ampuminen jatkui ja lähestyi selvästi meitä, mutta se kuulosti niin harvalta ja säännöttömältä, ettei taistelijoita ilmeisesti ollut kuin muutamia. Sitäpaitsi alkoi jo tulla pimeäkin.
Odotimme hetkisen siinä toivossa, että miehemme pimeän turvissa pääsisivät pakoon vihollisiltaan meidän luoksemme. Jonkun ajan kuluttua kuulimmekin heidän lähestyvän ja rupesimme jo odottamaan heidän ilmestymistään linnoitustamme ympäröivälle aukeamalle, kun kuulimmekin heidän sivuuttavan sen. Koska he selvästi olivat eksyksissä, käski Hatibu jälleen ampua neljä kertaa.
Vähän ajan kuluttua kuulimmekin heidän lähestyvän ja ammuskelevan tullessaan. Pian voimme yhä selvemmin kuuluvista huudoista ja karjumisista päättää, että miehet olivat joutuneet käsikähmään, ja hetken kuluttua näimme jo laukausten välähdyksetkin. Hatibu käski nyt sytyttää juuri tähän tarkoitukseen kuivasta ruohosta valmistamamme soihdut. Heti kun ystävämme huomasivat ne, syöksyivät he niitä kohti aukeaman poikki vihollisten ajaessa heitä takaa. Soihtujen valossa voimme onneksi erottaa heidät vihollisista ja aukaistuamme aitauksessa olevan portin päästimme siitä luoksemme yksitoista miestä, joitten kintereillä ahdistajat jo olivat. Tulematta kumminkaan soihtujen piiriin alkuasukkaat kokoutuivat juuri sen rajalle pimeään ampuen sieltä meitä jousillaan.
Niin pian kuin portti oli jälleen suljettu, sammutimme soihdut, jotka vain olisivat näyttäneet meidät alkuasukkaille. Toisten pysyessä paikoillaan kokoutuivat toiset tulijain ympärille kuuntelemaan uutisia. Tulijat sattuivat olemaan kaikki noita miehiä, jotka olivat jääneet vanhaan leiriimme. He kertoivat, että lähtömme jälkeen oli kaikki mennyt entistä latuaan jonkun aikaa, mutta sitten eräänä päivänä oli muudan mies tuonut heille Hatibulle kuuluvan puukon. Mies oli sanonut tuoneensa sen merkiksi, että hän oli Hatibun lähettämä. Kuultuaan häneltä, että Hatibu oli saanut niin paljon orjia ja norsunluuta, että hän aikoi matkustaa suoraan Zanzibariin poikkeamatta enää heidän luokseen, olivat he totellen hänen käskyään, koonneet heti tavaransa ja lähteneet orjineen ja norsunluineen suorinta tietä luoksemme.
Matka oli sujunut aluksi onnellisesti. Mies, joka oli tuonut tuon veitsen, toimi oppaana koettaen kuljettaa heitä vain sellaisia teitä, etteivät he herättäisi huomiota. Eräänä iltana kumminkin heidän juuri kulkiessaan muutaman tiheän ja suoperäisen viidakon läpi kiipesivät oppaat äkkiä puihin, ja he huomasivat joutuneensa suuren miesjoukon hyökkäyksen esineeksi. Yllätyksen ensimmäisinä hetkinä eivät he olleet voineet puolustautua tehokkaasti, sillä heidän vihollisensa olivat olleet niin hyvin piilossa puitten takana, etteivät he olleet saaneet kuuliansa sattumaan.
Koska norsunluun ja muiden tavarain suojeleminen ei noissa olosuhteissa ollut voinut tulla kysymykseenkään, olivat he koettaneet tunkeutua muutamaan paikkaan, jossa puut näyttivät olevan harvemmassa ja maa kovempaa. Päästyään sinne hajautuivat he ympyrään päättäen myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin. Heitä oli silloin ollut vielä kolmekolmatta miestä, niiden joukossa onneksi kaikki nuo pyssyillä varustetut neljätoista, jollaisia ei matkueessa useampia ollut alkujaankaan. Muut olivat kaatuneet heti tuossa ensimmäisessä heitä vastaan suunnatussa keihäs- ja nuolisateessa.
Onnistuttuaan torjumaan hyökkäyksen olivat he kuulleet pian senjälkeen nuo ensimmäiset ampumamme merkkilaukaukset ja ymmärrettyään ne joidenkin Hamees ibu Sayfin miesten ampumiksi olivat he ruvenneet tunkeutumaan meitä kohti. Avonaisilla paikoilla oli heidän matkansa edistynyt jotensakin nopeasti, mutta tiheissä viidakoissa olivat viholliset päässeet lähemmäksi ja keihästäneet tahi ampuneet heistä toisen toisensa jälkeen. Kun mies oli kerran kaatunut, oli heidän ollut pakko jättöä hänet siihen, sillä jos he olisivat pysähtyneet auttamaan haavoittuneita, olisi heidän osakseen tullut sama kohtalo. Pari kertaa oli heidän tielleen sattunut ruohoa kasvavia aukeamiakin, mutta niissä oli heille ollut käydä vielä huonommasti kuin tiheässä viidakossa, sillä tuo kymmentä jalkaa korkea ruoho oli ollut niin tiheää ja paksua, että se oli helposti kannattanut sitä vasten nojautuvan miehen. Heidän oli senvuoksi ollut pakko enimmäkseen seurata noita kapeita polkuja, joita alkuasukkaatkin käyttivät kulkiessaan kylästä kylään. Kun he olivat juosseet ensimmäistä sellaista pitkin ajatellen, että heidän vihollistensakin oli käytettävä samaa polkua, joutuivatkin he äkkiä ruohikkoon muodostettuihin aukkoihin piiloutuneitten vihollisten hyökkäykselle alttiiksi. Nuo aukot olivat olleet tiestä vain noin parin jalan päässä tien reunalle pystyyn jätetyn ruohon suojassa. Mutta toivottomuuden aivan hurjiksi raivostuttamina olivat he onnistuneet murtautumaan tuon hyökkääjien ketjun läpi menetettyään siinä hötäkässä kuusi miestä.
Sen jälkeen oli viidakko harvennut huomattavasti ja voidessaan nyt käyttää pyssyjään olivat he voineet pitää vihollisensa loitompana. Saavuttuaan toiselle ruohokolle olivat he päättäneet kiertää sen välttääksensä uutta hyökkäystä, ja olivat huomanneet olleensakin oikeassa, sillä kun he olivat saapuneet sen toiselle puolelle, oli ruohokosta syössyt suuri joukko miehiä heidän jälkeensä.
Tapellen ja ampuen olivat he sitten tunkeutuneet eteenpäin. Kun he pimeän tultua eivät olleet löytäneet linnoitustamme, olivat he olleet vähällä joutua toivottomiksi, mutta kuultuaan toiset merkkilaukauksemme oli se tuntunut heistä aivan kuin taivaalliselta sanomalta, ja huolimatta vihollistensa kiihtyvistä hyökkäyksistä olivat he syösseet ääntä kohti. Kuinka he olivat päässeet luoksemme, eivät he oikein voineet kertoa, mutta kaikki olivat he haavoittuneet. Niiden kohtalosta, jotka olivat joutuneet vihollistemme käsiin, ei voinut olla epäilystäkään, mutta ettei näiden pakoon päässeitten haavat olleet vaaralliset, sen huomasimme heti tarkastaessamme niitä.
XIX.
TULINEN TAISTELU.
Asemamme oli nyt kriitillinen. Kun tarkastimme elintarvevarastomme ja inventoimme ne, näimme, ettei meillä ollut ruokaa kuin muutamiksi päiviksi, mutta sen sijaan kyllä riittävästi vettä, josta meidän oli kiittäminen Hatibun taitoa valita paikka. Meitä ei ollut kyllä, minä, Hatibu ja nuo vasta tulleetkin mukaanluettuina, enempää kuin kolmekymmentäneljä miestä, joista seitsemällätoista oli pyssyt, mutta siinäkin oli enemmän kuin tarpeeksi väkeä, sillä meillä ei ollut pyssyä kohti kuin neljä panosta. Useat meistä olivat haavoittuneet, tosin eivät niin pahasti, etteivät he voisi ottaa osaa luultavasti pian alkavaan käsikähmään, mutta kumminkin sen verran, etteivät he enää olleet terveitten miesten arvoiset. Pahinta oli kumminkin, että nuo tänään kaatuneet kuusi miestä olivat olleet pyssymiehiä, joilla oli ollut ampumatarpeet mukanaan. Sitäpaitsi olivat viholliset saaneet siepatuksi pienen tynnyrillisen ruutia tuon ensimmäisen yllätyksen sattuessa.
Meillä ei siis enää ollut sitä etua, että yksin olisimme olleet pyssyillä varustettuja. Saimmekin pian kokea, että he osasivat niitä käyttää, sillä yön kuluessa ammuttiin meitä metsästä monta kertaa. He tähtäsivät kumminkin niin huonosti, etteivät kuulat sattuneet, vaan ainoastaan pitivät meidät valppaina.
Työskentelimme koko yön ahkerasti lujittaaksemme varustuksiamme. Koska eivät parvekkeet voineet suojata meitä pyssyjen kuulilta yhtä hyvin kuin nuolilta ja keihäiltä, kaivoimme ehdotuksestani kuoppia eri paikkoihin aidan sisäpuolelle ja yhdistimme ne ojilla, jotta voisimme rientää uhattuihin paikkoihin kuulista välittämättä.
Päivän koittaessa, vaikka näimmekin alkuasukasten kokoutuneen läheiseen metsään hyökätäksensä heti kimppuumme, jos vain uskaltaisimme hetkeksikään poistua turvapaikastamme, saimme hieman levähtää, jätettyämme muutamia miehiä vahtimaan heidän liikkeitään. He antoivat meidän olla rauhassa iltapäivään saakka, mutta sitten tuli viidakosta miehiä, joista ensimmäiset olivat varustautuneet noilla menettämillämme musketeilla muiden riemukkaasti kantaessa tuota meiltä ryöstämäänsä ruutitynnyriä. Ammuimme pari kolme laukausta saadaksemme heidät vastaamaan, mutta karkoitimmekin heidät vain pyssynkantomatkan ulkopuolelle, ja koskeivät ampumavaramme sallineet tuhlausta, saivat he kuljeskella miten halusivat, meidän ollenkaan sekautumatta heidän toimiinsa.
Jonkun ajan kuluttua näimme heidän rupeavan rakentamaan jonkinlaista aitausta aukeaman ympärille paaluista ja oksista. Heidän tarkoituksensa oli nähtävästi saartaa meidät niin, ettemme voisi murtautua läpikään, ja vangita meidät kuin rotat loukkuun.
Muutamat miehet tulivat nyt toivottomiksi sanoen luulevansa, että kaikki nuo vapauttamamme orjat oli siepattu kiinni. Tipolo ei niin ollen voinut tulla avuksemme, joten meidän oli parasta antautua, sillä pahempaa kohtaloa kuin orjaksi joutuminen ei meille kumminkaan valmistettaisi. "Ja mieluummin", sanoivat he, "rupeamme Mona Mkullan orjiksi kuin kuolemme."
Kun Hatibu kuuli tämän raukkamaisen ehdotuksen, oli hänen vihansa ja suuttumuksensa niin rajaton, että jonkun maalarin olisi pitänyt olla mukanamme sitä ikuistuttamassa. Hän haukkui noita miehiä pelkureiksi ja koiriksi, sanoen, ettei Zanzibarista kotoisin olevien miesten rupeaminen orjiksi tuolle pakanalle voinut tulla ollenkaan kysymykseenkään. Mutta jos he olivat sellaisia raukkoja, että he halusivat mennä, oli heidän lähdettävä heti, jotta muille jäisi enemmän ruokaa ja ruutia. Tämä tulinen suuttumus lopetti heti kaikki puheet antautumisesta, ja kaikki mitä nyt voimme tehdä oli vain kärsivällisesti odottaa apua tai kuolemaa, joka kumminkin lopulta vapauttaisi meidät kärsimyksistämme.
Pari kolme kertaa näyttivät alkuasukkaat aikovan ryhtyä hyökkäykseen, mutta tultuaan meidän pyssyjemme ulottuville, kääntyivät he joka kerta takaisin täyttämättä aikomustaan. Heidän hyökkäyksensä muuttuikin pian vain loukkausten ja ivasanojen huutamiseksi ja illan pimeydessä lähettivät he pyssyillämme asestamansa miehet pitämään meitä valveilla kytevän nuotiomme ääressä. Niin pian kuin olimme päässeet suojaan kuoppiimme, emme välittäneet heidän ampumisestaan rahtuakaan, vaan olimme päinvastoin iloiset tietäessämme heidän tuhlaavan ampumavarojansa tyhjään.
Saartomme kolmantena päivänä oli meidän kestettävä uusi ja tuskallisempi tapaus kuin vielä siihen asti. Eräs mies, jota nuoli oli haavoittanut hyvin lievästi käsivarteen, tuli ilmoittamaan Hatibulle, että hänen käsivarttaan hieman kihelmöi. Koetimme auttaa häntä hautomalla tuota kipeää kohtaa kylmällä vedellä, mutta tuskat vain lisäytyivät, ja pian tärisyttivät häntä hirmuiset suonenvetokohtaukset. Hän pyysi vettä sanoen kuolevansa janoon, mutta ei voinutkaan niellä tippaakaan, sillä hänen kurkkunsa kuristui kokoon eivätkä leuatkaan enää hetken kuluttua auenneet. Hänen tuskansa olivat nyt niin hirveät, että hänen ruumiinsa muuttui niin jäykäksi kuin teräskisko, ja puupalaset, joita hän tempoi käsiinsä, murskautuivat hänen kourissaan säpäleiksi. Joskus vetivät suonet hänen lihaksiansa niin voimakkaasti, että hän taipui taaksepäin kuin luokka, höltyäkseen sitten vähitellen sellaisin töytäyksin, että luulimme hänen repeytyvän kappaleiksi.
Hän sai kestää noita tuskia neljä tahi viisi tuntia, ja ennenkuin hän kuoli, oli kolme muutakin haavoitettuamme sairastunut samoin. Emme voineet huojentaa heidän tuskiansa mitenkään, vaan ainoastaan toimettomina katsella, miten nuo hirmuiset kohtaukset kiduttivat heitä. Noiden kaikkien neljän haavat olivat nuolien aiheuttamat, ja viisi muuta toveriamme, joilla myöskin oli samanlaisia haavoja, säikähti niin nähdessään toveriensa hirmuiset tuskat, että he saivat myöskin kouristuskohtauksia. En voi kuvailla kymmenettä osaakaan heidän kauheista tuskistaan, ja jos voisinkin, ei minua luultavasti uskottaisi. Mainitsen kumminkin väitteeni todisteeksi, että eräs heistä puri tuskissaan hampaansa niin syvälle kovaan keihäänvarteen, ettei sitä hänen kuolemansa jälkeen voitu vetää pois hänen suustaan.
Omituista kyllä eivät ne eloon jääneet haavoittuneet, joilla keihäiden aiheuttamat haavat olivat paljon suuremmat ja selvästi vaarallisemmatkin kuin nuolien tekemät, saaneet ollenkaan kouristuskohtauksia, vaan heidän haavansa paranivat säännöllisesti. Sairaat itse luulivat tuskiensa aiheutuneen myrkytetyistä nuolista, mutta sain sitten myöhemmin selville heidän erehtyneen, sillä alkuasukkaat eivät käytä myrkytettyjä nuolia sodassa, vaan säästävät ne metsästysretkilleen. He varustavat sotanuolensa hyvin kovasta puusta valmistetuilla kärjillä, jotka on teroitettu niin teräviksi kuin neulat, ja olen siinä luulossa, että pistohaava aiheuttaa usein kouristuksia, mutta viilletty tahi lyöty ei.
Kaikki nuo yhdeksän miesraukkaa kuolivat, vähentäen lukumäärämme siten neljäksikolmatta. Haudan kaivaminen kuolleille tovereillemme oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta lopulta saimme kuin saimmekin raapituksi maahan noin neljä jalkaa syvän kuopan. Laskettuamme heidät sen pohjalle levitimme heidän päälleen ruohoa ja oksia, ettei multa suoraan putoilisi heidän ruumiilleen. Hatibu, joka oli kasvatettu Hamees ibu Sayfin kodissa Zanzibarissa, siunasi heidät muutamilla koraanin säkeillä. Eloonjääneet tekivät kaikkensa haudataksensa nuo toveriraukkansa uskontonsa sääntöjen mukaan.
Tämä kauhea tapaus näytti vähentävän toveriemme rohkeutta hyvin paljon, ja kuiskaukset, että antautuisimme, alkoivat jälleen kiertää. Vihdoin keksin keinon rohkaistakseni tovereitani, ja kerrottuani sen Hatibulle hyväksyi hän sen heti. Piirittäjämme olivat nimittäin suojellaksensa itseään auringolta rakentaneet olkikattoisia suojuksia vallinsa viereen, ja koska aika heistäkin oli alkanut tuntua pitkältä, olivat he huvitelleet jakamalla ne moneen osaan ruohoista valmistetuilla seinillä, jotka aurinko oli jo ennättänyt kuivata rutikuiviksi.
Ehdotin, että neljän aikaan aamulla, jolloin kaikki nukkuivat raskaasti, ryömisin sinne tulivehkeet mukanani ja sytyttäisin kaikki nuo ruohomajat tuleen, mutta Hatibu ei olisi mitenkään sallinut minun lähteä yksinäni. Selitin, että yhdellä miehellä oli paljon suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin useammalla, ja tunnustettuani olevani velvollinen tottelemaan häntä pyysin, että saisin kumminkin suorittaa tuon työn yksinäni. Pitkän keskustelun jälkeen hän suostuikin. Kun hän nyt huomasi, että vihollisemme voisivat menetellä samoin meitä kohtaan, jolloin ei meillä olisi mitään pakopaikkaa, kuten heillä, käski hän miesten purkaa kattomme ja suojuksemme ja polttaa ne ollaksemme varmat, ettei meidän ainakaan tarvitsisi pelätä yleistä tulipaloa.
Huomattuaan toimenpiteemme alkuasukkaat näyttivät luulevan meidän pian antautuvan, ja illalla kuulimme rumpujen ja marimbojen pärinää heidän ruvettuaan huvittelemaan. He lauloivat, tanssivat ja rummuttivat sitten melkein kahteen asti yöllä. Minua se huvitti myöskin, sillä tiesin heidän sitten nukkuvan sitä raskaammasti loppuyön. Kun vihdoin kaikki äänet olivat hiljenneet, pujahdin kentälle ja ryömin erästä heinäsuovan kokoista majaa kohden, jossa Mona Mkullan päämaja oli. Saavuttuani alkuasukasten rakentaman aidan juurelle heitin tulisoihdun sen yli majaan. Luulin olleeni ainoa linnoituksestamme poistunut, mutta huomasinkin tuon suuren majan sytyttyä palamaan, että Hatibu ja pari muuta miestä olivat pujahtaneet aitauksesta hetken kuluttua minun lähdöstäni ja sytyttäneet kolme muuta majaa.
Alkuasukasten majat paloivat iloisesti, ja näimme, miten he työskentelivät ankarasti pelastaaksensa omaisuutensa. Noin viisi minuuttia sen jälkeen kuin Hatibu ja nuo toiset miehet olivat palanneet aitaukseen, putosi tuon suuren sytyttämäni majan katto sisään ja melkein heti kuului sieltä kumea räjähdys. Varmasti oli tuo heidän meiltä anastamansa ruutitynnyri ollut sijoitettu sinne ja nyt se oli räjähtänyt. Paukauksen jälkeen ei kuulunut vähään aikaan hiiskahdustakaan, mutta pian ruvettiin siellä huutamaan entistä kovemmin, ja kuulemistamme surun ilmauksista voimme päättää, että joku kuuluisa henkilö tahi ehkä useampikin oli kuollut räjähdyksessä.
Päivän koittaessa huomasimme, etteivät ainoastaan majat olleet palaneet, vaan alkuasukasten aitaankin oli ilmestynyt suuria aukkoja. Miehet korjailivat ahkerasti niitä, ja rummuilla ilmoitettiin tapahtuma toisiin läheisyydessä sijaitseviin kyliin. Miehemme sanoivat niiden levittävän ilmoitusta Mona Mkullan kuolemasta ja kutsuvan kaikkia sotilaita kostamaan hänen puolestaan.
Hatibu sanoi meidän linnoituksemme siinä tapauksessa joutuvan pian hyökkäyksen esineeksi, sillä nyt he varmasti huomaisivat, että heidän oli tapettava meidät uhreiksi heidän kuninkaansa hengelle. Hän antoi sitten miesten valita, kumpiko heistä tuntui miellyttävämmältä, tulla mestatuksi päällikön haudalla, vai kuollako ase kädessä. "Meille ei varmastikaan esitetä mitään antautumisehtoja", sanoi Hatibu, "ja senvuoksi on minusta ainakin kunniakkaampaa kuolla taistelussa." Nyt, kun ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon, ellei pelastus yhtäkkiä ilmestyisi meille Hamees ibu Sayfin haamussa, yhtyivät kaikki yksimielisesti Hatibuun ja päättivät myydä elämänsä niin kalliista kuin suinkin.
Koska meidän nykyinen aitauksemme oli liian suuri puolustettavaksi, jos kimppuumme hyökättäisiin kaikilta suunnilta yht'aikaa, aloimme rakentaa sen sisäpuolelle pienempää, voidaksemme paeta sinne sitten kuin ahdistajamme olisivat päässeet ensimmäisen edustalle ja aiheuttaaksemme heille niin suurta haittaa kuin suinkin heidän tunkeutuessaan vanhan aitauksemme läpi. Meiltä menikin sitten koko päivä sen valmistamiseen. Yöksi jakauduimme kahteen joukkoon, että toisten vartioidessa toiset voisivat nukkua, sillä emmehän me tienneet, milloin hyökkäys tulisi tapahtumaan, vaikka aavistimmekin, että piirittäjämme saivat apujoukkoja melkein joka tunti.
Mutta yö menikin kumminkin menojaan alkuasukasten meitä ollenkaan hätyyttämättä. Tuntia jälkeen auringonnousun saimme kumminkin kokea toista, sillä neljä satamiehistä joukkoa hyökkäsi yht'aikaa kimppuumme. Niin pian kuin he tulivat ampumamatkan päähän, laukaisimme pyssymme, jotka oli ladattu sekä kuulilla että kivillä. Yhteislaukauksemme vaikutus oli mitä tehokkain pysähdyttäen hetkeksi hyökkääjät, joista toiset kääntyivät pakoon, mutta heidän päästyään metsään keihästivät heidän omat toverinsa heidät armotta. Kun jäljelle jääneet huomasivat, että heidän ainoa keinonsa säilyttää henkensä oli meidän tappaminen, hyökkäsivät he uudestaan, mutta meillä oli ollut aikaa ladata pyssymme uudelleen ja ennätimme ampua heitä toisen kerran ennen heidän saapumistaan ulommaisen aitauksemme edustalle. Silloin oli meidän pakko peräytyä uuteen linnoitukseemme.
Heidän tunkeutuessaan aitauksen läpi ammuimme heistä monta, mutta ampumavaramme alkoivat pian loppua. Olisimme kyllä vieläkin voineet vähentää heidän lukumääräänsä heittämällä keihäämme heitä vastaan, mutta silloin olisimme jääneet ilman aseitta, lukuunottamatta muutamia puukkoja ja kirveitä, käsikähmään, joka nyt varmasti oli alkava. Emme niin ollen voineet muuta kuin katsella, miten he hävittivät nuo meidän huolellisesti valmistamamme varustukset.
Vihdoin saivat he työnsä tehdyksi ja hengähtivät hetkisen ennen lopullista hyökkäystään. Asemamme oli nyt seuraava: Pienen, puunrungoista ja oksista kyhätyn, noin parikymmentä metriä leveän ympyränmuotoisen aitauksen sisäpuolella puristivat miehemme, neljäkolmatta luvultaan, pyssyjään valmiina myymään henkensä niin kalliista kuin suinkin. Aitauksen ulkopuolelle taasen oli kokoutunut noin kaksisataaviisikymmentä myöskin toivottomuuden rohkaisemaa miestä, jotka kokosivat juuri voimiaan viimeiseen hyökkäykseen. Ampumisen aikana metsän suojassa piileskelleet villit lähestyivät meitä nyt myöskin ampumavarastojemme loputtua, ja epäilemättä kiihoittaisi heidän taistelunhalunsa muutamassa minuutissa heidät niin rohkeiksi, että he syöksyisivät kimppuumme.
Nyt vallitsi hetken aikaa painostava hiljaisuus, minkä kumminkin pian alkuasukasten rummut rikkoivat. Sitten hyökkäsivät he huudahtaen raivosta kimppuumme heittäen ensin keihäänsä ja nostaen sitten kilpensä päänsä yläpuolelle suojellakseen itseään. Heidän ensimmäinen keihässateensa tappoi neljä miestämme, mutta nyt me voimme heittää ne takaisin, ja kun otetaan huomioon meidän ja vihollistemme välinen lyhyt välimatka, tappoi luullakseni jokainen meistä pari vihollista. Taistelu muuttui nyt vähitellen käsikähmäksi, sillä vastustamattomasti tunkeutuivat vihollisemme viimeiseenkin turvapaikkaamme. Vihdoin ahdistettiin meidät aitauksen keskelle, jossa me viisi, enempää ei ollut enää hengissäkään, tappelimme kuin pedot seisoen selkä selkää vasten. Syöstyäni keihään niin syvälle erään kimppuuni hyökkäävän miehen ruumiiseen, etten jaksanut kiskaista sitä irti, vetäisin kirveen vyöstäni käyttääkseni sitä viimeisenä puolustusaseenani. Tuon äsken tappamani miehen sijalle tuli heti toinen ahdistaen minua hurjasti. Onnistuin kääntämään hänen keihäänsä syrjään ja upottamaan kirveeni hänen aivoihinsa. Toverini taistelivat myöskin kuin miehet, ja pian alkoi ympärillemme muodostua oikea ruumisvalli. Olimme jo kaikki haavoittuneet, ja kaksi oli jo vaipunut polvilleen.
Luulin jo viimeisen hetkeni koittaneen, kun eräs suuri mies, viskattuaan syrjään nuo meitä hetkisen suojanneet ruumiit, kohotti keihäänsä lävistääkseen minut. Heitin häntä kirveelläni, ja onneksi osuikin sen terä miehen kasvoihin. Hän kaatui selälleen, mutta hänen paikallaan oli heti toinen. Sain kiinni uuden viholliseni keihäästä, ja nyt rupesimme tappelemaan sen omistamisesta. Tiesin, ettei eloonjäämiseni enää ollut mitenkään mahdollinen, mutta minussa oli vielä jäljellä niin paljon isiltämme perittyä sotaista henkeä, etten voinut kuolla, ennenkuin olin tappanut tämänkin miehen.
Silloin kuulimme pyssyjen pauketta ja hetken kuluttua miesten huutoja.
Vieressäni seisova Hatibu alkoi huutaa: "Allah il Allah! Wanguana,
Wanyamwesi, Tipolo! Tapelkaa, miehet, tapelkaa, olemme saaneet apua!"
Ahdistajamme kääntyivät nyt ympäri ja pakenivat. Seuratessamme heidän pakoaan näimme noin viisisataa pyssyillä varustettua miestä ajavan heitä takaa kuin lampaita.
XX.
NYANGWEHEN.
Niin, me olimme saaneet apua, mutta, voi, pyörähdettyämme katsomaan näimmekin, että pari meistä viidestä viimeisestä taistelijasta oli kuolettavasti haavoittunut. Ainoastaan Hatibu, minä ja eräs kolmas Bilal-niminen mies voimme toivoa paranevamme haavoistamme, vaikka luullakseni kirurgeista olisivat meidänkin saamamme naarmut olleet huomiota herättävät.
Uteliaat kyselijät ympäröivät meidät pian ruveten hoitamaan haavojamme. Muutamien pelastajaimme ajaessa takaa pakenevia vihollisiamme puhdistivat toiset paikan taistelun merkeistä kantaen toveriemme ruumiit hieman syrjään haudattaviksi ja heittäen Washenzien, joiksi näitä alkuasukkaita sanottiin, raadot viidakkoon tervetulleeksi ruoaksi petolinnuille, shakaaleille ja hyenoille.
Majat ja katokset kohosivat pian maasta kuin sienet sateen jälkeen. Jonkun ajan kuluttua palasivat takaa-ajajatkin ajaen edellään vangiksi ottamiaan alkuasukkaita. Sitten saapui leiriin aina tämän tästä melkoisia miesjoukkoja, joissa oli useita valkoisiin paitoihin ja turbaaneihin pukeutuneita vaaleaihoisia miehiä.
Heidän päällikkönsä oli muita hieman pitempi mies, jonka mustassa parrassa ja viiksissä oli jo paljon harmaita karvoja. Hänen ihonsa oli aivan vaalea vaikkakin hieman kellahtava, nenä oli ylpeästi kyömyssä ja tummissa silmissä oli mitä ystävällisin ilme, vaikka olikin selvää, että suuttumus voi sen pian muuttaa ankaraksi ja välähteleväksi. Vasemmassa kädessään oli hänellä tupessaan oleva kaksiteräinen miekka, joka näytti melko vaarattomalta. Hänellä oli mukanaan eräs kaksitoistavuotias poika, jolla oli kaksipiippuinen nallinlyöpä luodikko olallaan.
Tämä mies oli tuo kuuluisa Hamees ibu Sayf eli Tipolo, kaikkien norsunluuta ja orjia hakevien Tanganjikajärven toisella puolella käyneitten arabialaisten päällikkö ja suojelija. Hänellä oli sellainen vaikutusvalta miehiinsä, etteivät muut kyenneet hänen kanssaan ollenkaan kilpailemaankaan. Ollen useamman kuin parinsadan Zanzibarista kotoisen olevan pyssyillä varustetun vapaan miehen ja orjan ja kuudensadan alkuasukkaan päällikkö voi hän hyvin suoriutua kaksoistehtävästään pitää kurissa sekä kantajia että ryösteleviä säännöttömiä joukkoja, koska kaikki nuo miehet tottelivat häntä ehdottomasti ja olivat hänelle uskolliset.
Paitsi joukon ainoata puhdasveristä arabialaista, Hamees ibu Sayfia, olivat siellä Zanzibarista kotoisin oleva Wasuahili, Wamerima rannikolta, Muinyi Dugumbi, Habib wadi Nassur, Juma wadi Hamed, Muinyi Heri ja Hamad ibu Ghasib, kaikki kauppiaita, mutta eivät kumminkaan sen mahtavampia kuin noin seitsemänkymmenen sotilaan komentajia kukin. Näiden kuuluisain kauppiasten joukkoon oli myöskin yhtynyt useita Zanzibarissa asuvien kauppiaitten vapaita tahi uskottuja orjia pienine kymmenmiehisine osastoineen.
Muut näistä miehistä eivät ansaitse sen suurempaa huomiota, paitsi Tipolo, joka oli hyvin merkillinen mies. Jos hän olisi saanut elää, olisi hän nyt tuon Tipo-Tipon eli Hamed ibu Hamedin paikalla, joka nyt on kauppamaailman mahtavin edustaja Tanganjikasta Stanley-putouksiin asti Kongossa. Tipolo oli orjakauppias hänkin, ei sen kummempi, mutta hän ei ollut ikinä syypää sellaisiin julmuuksiin kuin hänen toverinsa, joiden mukana hän ei aina voinut kulkea heitä hillitsemässä. Hän itse oli hyvin rauhaarakastava, ja vaikka hän olikin rohkea kuin leijona eikä suinkaan haluton sotaan silloin, kun se oli välttämätön tahi hänelle edullinen, oli hän kumminkin aina valmis keskustelulla ratkaisemaan asiat alkuasukasten kanssa, eikä oltu milloinkaan kuultu, että hän olisi rikkonut sanansa. Monta kertaa, kun muut kauppiaat riitelivät sellaisten päälliköitten kanssa, joita hän oli luvannut auttaa, sai hän vaa'an kallistumaan alkuasukasten puolelle aseellisten miestensä avulla, elleivät kauppiaat muuten totelleet hänen sanojaan tahi määräyksiään, ja päinvastoin kuin muut Zanzibarista kotoisin olevat kauppiaat, antoi hän miehilleen helmiä ja muita tavaroita, joilla he voivat vaihtaa ruokaa, sallimatta miestensä ollenkaan elää ilmaiseksi alkuasukasten kustannuksella.
Hän istuutui nyt Hatibun, Bilalin ja minun viereeni ja sanoi vakavasti ja kohteliaasti: "Hyvää huomenta!" Oli kulunut jo niin kauan aikaa siitä kuin viimeksi olin kuullut äidinkieltäni puhuttavan, että se liikutti kovasti mieltäni ja kyyneleet virtasivat vastustamattomasti silmistäni vastatessani, vaikka puhuessani kuulosti englannin kieli vieraalta omasta suustanikin. Mutta pettymykseni oli suuri huomattuani, ettei hän ymmärtänytkään sanojani, sillä koko hänen englanninkielen taitonsa supistui noihin pariin sanaan: "Hyvää huomenta!"
Hän kysyi nyt Hatibulta viimeisistä tapahtumista. Muutamat vapauttamamme orjat olivat olleet niin uskolliset, että he olivat tuoneet hänelle sanan meidän hädänalaisesta tilastamme, jolloin hän oli vitkastelematta lähtenyt liikkeelle miehineen. Hän sanoi nyt haluavansa vahvistaa Mona Mkullan voittajan maineensa niin perinpohjaisesti, etteivät alkuasukkaat enää ikinä opittuaan tämän läksyn uskaltaisi hyökätä hänen asiamiestensä kimppuun.
Jäimme muutamiksi päiviksi entiseen leiriimme ja pahoilla mielin on minun pakko tunnustaa, että Tipolon määräykset täytettiin kirjaimellisesti. Leiriin tuotiin joka päivä suuria alkuasukasjoukkoja kuormitettuina norsunluulla ja muilla tavaroilla, jotka heidän vangitsijainsa mielestä olivat ansainneet korjaamista. Keskustelumme muuttuivat vain kuvauksiksi, miten monta kylää oli poltettu, paljonko viljelyksiä oli hävitetty ja kuinka monta miestä oli tapettu heidän puolustaessaan kotiaan, omaisuuttaan ja perheitään ryöstäjiä vastaan.
Koetin kaikin voimin taivuttaa Tipoloa määräämään, että tuollainen kosto ja hävittäminen lopetettaisiin, mutta hän sanoi luvanneensa noiden hänen mukaansa lähteneitten kauppiasten ryöstää mielinmäärin, ja saatuaan nyt tällaisen tilaisuuden, jollaista ei heillä ollut miesmuistiin ollut, niin, tuskinpa milloinkaan, eivät he helposti suostuisi lopettamaan. Sitäpaitsi, ellei hän olisi luvannut miehiensä ottaa orjia, olisi pian syntynyt levottomuuksia ja sellaisin seurauksin, että he olisivat menneet tiehensä, jolloin hänellä ei olisi ollut mitään keinoa saada kokoamansa norsunluu rannikolle.
Vähitellen onnistuin voittamaan Muinyi Herin, Habib wadi Nassurin ja kaikki muut puolelleni, paitsi Muinyi Dugumbia, joka ei ottanut rukouksiani kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin määräsi Tipolo, ettei yhden miehen rikastumishalun vuoksi sotaa enää voitu jatkaa, ja käski kaikkia lähtemään Nyangwehen. Hän sanoi Muinyi Dugumbille, että jollei tämä käske miehiensä lopettaa ryöstämistä, hyökkää hän joukkoineen hänen kimppuunsa, jolloin Dugumbin oli pakko alistua, vaikkakin vastahakoisesti.
Hatibun, Bilalin ja minun haavani, jotka olimme saaneet tuossa toivottomassa taistelussa henkemme puolesta, eivät olleet vielä niin parantuneet, että olisimme voineet kävellä, ja senvuoksi valmistettiin meille jokaiselle paarit, joilla meitä kannettiin. En voi kuvaillakaan tuntemaani iloa ja kiitollisuutta aloittaessamme matkamme Nyangweta kohti, sillä nämä ensimmäiset askeleet rannikkoa ja omaa kansaani kohti tuntuivat niin äärettömän suloisilta. Minun on pakko väkisinkin tunnustaa, että mielipiteeni Afrikassa samoilemisesta olivat melkoisesti muuttuneet, sen jälkeen kuin veljeni Vilien kanssa olin Petrelin kannella haaveillut Livingstonen ihmeellisistä matkoista.
Tipolon kotiorjain joukossa oli muutamia, jotka ymmärsivät hienompaa keittotaitoa paremmin kuin kukaan siihen asti mustain maanosassa tapaamani henkilö, ja saadessani hyvää ruokaa, huolellista hoitoa ja uudistetun toivon asuessa rinnassani paranivat haavani niin pian, että ennenkuin olimme kulkeneet puolta matkaakaan Nyangwehen, voin joka päivä kävellä paarieni vieressä pitkän matkan. Koetin oleskella aina Tipolon läheisyydessä ja huomasin hänen aina kohtelevan alkuasukkaita lempeästi. Kulkiessamme erään kylän läpi tuli kerrankin pari vaimoa valittamaan, että muutamat etujoukkomme miehet olivat ryöstäneet heidän majastaan paljon kasviksia. Tipolo kutsui heti miehet luokseen ja pakotti heidät luovuttamaan takaisin saaliinsa. Hän otti miehiltä muutamia helmiä antaen ne naisille ja rankaisi rikollisia muutamilla äänekkäillä keppinsä lyönneillä.
Vihdoin saavuimme tuolle suurelle virralle, jonka rannalla Nyangwe on, ja hämmästyin nähdessäni niin paljon vettä kaukana merestä. Melkein koko sen puoleinen ranta, jolle saavuimme, oli matalaa, tulvan aikana veden alla olevaa alankoa, mutta toisella, oikealla puolella, oli se jyrkkä ja kallioinen ja noin parikymmentä jalkaa korkea.
Virran vasemmalla rannalla aivan veden läheisyydessä oli kyliä, joissa ei sadeaikana asuta, mutta jotka nyt olivat Wagenya-nimisen heimon hallussa. Ne näyttivät kaikki valmistavan mitä erilaisimpia ruukkuja savesta, jota saatiin tulvaveden muodostamista nyt kuivuneista kuopista. Metsässä, jonka kautta olimme juuri äsken kulkeneet, oli kumminkin ollut miehiä kanoottien kovertamispuuhissa paksuista puista.
Saavuttuamme virran rannalle hieman Nyangwen yläpuolella vuokrasi Tipolo alkuasukkailta muutamia kanootteja, joihin hän vakituisine seuralaisineen sekä Hatibu, Bilal ja minä astuimme, ja pitkin virtaa, jonka vauhti oli noin viisi solmunväliä tunnissa, saavuimme Nyangwehen noin kello yhdeksän aikaan aamulla, erottuamme maitse kulkijoista noin kuuden aikana. Joessa oli paljon saaria. Suuremmille rakennetuissa kylissä asuvat heimot olivat elämäntavoiltaan ja näöltään aivan erilaiset kuin vasemmalla rannalla asuvat wagenyalaiset. Lukemattomilla hiekkamatalikoilla oli hirmuinen määrä sorsia ja muita lintuja, ja vedessä uiskenteli paljon kaloja, virtahepoja ja krokotiilejä. Sivuutimme kulkiessamme monta saarien ja mantereen välillä kalastelevaa kanoottia. Sitä mukaa eneni sitten niitten lukumäärä, kuta lähemmäksi pääsimme Nyangweta, jonka sinne päin matkustavien ihmisten lukumäärästä päättäen täytyi olla suuri kaupunki.
Koettaessani saada selville tovereiltani, miksi ihmiset sinne tänään niin suurin joukoin riensivät, vastasivat he vain: "Apinapäivä!" Nähtyäni nuo apinat, jotka olivat esittäneet pääosaa silloin kun Hatibu minut löysi, hämmästyin kovasti kuullessani heidän sanansa. Mitä he tarkoittivatkaan tuolla sanallaan: "Apinapäivä?" Aiottiinko noita suuria apinoita metsästää nyt oikein miehissä, ja siinäkö tarkoituksessa kaikki nämä ihmiset matkustivat sinne? Kanoottien lukumäärä eneni vain enenemistään ja kun eräs mäen rinne suurine olkikattoisine majoineen tuli näkyviin, sanottiin minulle, että se oli Nyangwe. Päästyämme lähemmäksi huomasin maihinnousupaikan ympärillä satoja tyhjiä kanootteja.
Pujottauduimme niiden välitse. Näin, että noissa sinne samaan aikaan saapuneissa toisissa kanooteissa oli paljon myytäväksi tuotua tavaraa, jota naiset kantoivat suurissa koreissa selässään. Kantamisen helpottamiseksi oli korista vedetty leveähkö nauha heidän otsansa ympäri aivan samoin kuin olin nähnyt kalastajain vaimojen Englannissa kantavan kalakoppiaan.
Saavuttuamme majojen luo huomasin niiden läheisyydessä suuren torin, joka oli täynnä myyjiä ja ostajia. Tipolon sanottua minulle viitattuaan ensin ihmisiin: "Ymmärrätkö nyt?" käsitin, että he äsken puhuessaan apinoista olivat tarkoittaneetkin markkinoita.
Sinne oli kokoutunut vähintäin parituhatta eri heimoihin kuuluvaa ihmistä, jotka elivät näillä ja muilla markkinoilla sulassa sovussa, vaikka he muuten olivatkin sodassa keskenään. Wagenyalaiset olivat tuoneet kaupaksi saviteoksiaan vaihtaen niitä joko kuivattuun tahi tuoreeseen kalaan. Siat, munat, linnut, ryynit, maapähkinät, banaanit, palmuöljy ja vuohet vaihtoivat alituisesti omistajia, ja arabialaiset kauppiaat voivat muutamilla helmillä tahi soljilla ostaa tarpeeksi elintarpeita suurille miesjoukoilleen. Melu ja sekamelska oli sanoin kuvaamaton. Ostajat ja myyjät olivat tunkeutuneet niin lähelle toisiaan, että kulkeminen paikasta paikkaan oli melkein mahdotonta, vaikka siellä selvästi kyllä olisi ollut niin paljon tilaa, että he olisivat voineet hajautua laajemmalle alalle tekemään kauppojaan mukavammasti, sen sijaan että he nyt takertumalla toisiinsa rikkoivat paljon tavaroitaan.
Kun olimme tunkeutuneet tuon ihmismeren läpi, saavuimme erään suuren majan suurelle kuistille, jonka lattia oli noin pari jalkaa korkeammalla maasta. Heittäydyttyämme sinne levitetyille matoille ja pieluksille kokoutui ympärillemme pian suuri joukko kauppiaita miehineen kuulemaan uutisia. Hatibun ja Bilalin vaimot tervehtivät miehiään äänekkäin riemunilmauksin. Tapettujen toveriemme vaimot ilmaisivat sen sijaan surunsa hyvin äänekkäästi, sirottaen tuhkaa hiuksiinsa ja kulkien talosta taloon itkien ja lyöden käsiään tahdikkaasti yhteen.
Kuullessaan kerrottavan Tipolon onnistuneesta matkasta paukuttivat miehet käsiään, ja saatuaan tietää, miten urhoollisesti Hatibu, Bilal ja eurooppalainen olivat taistelleet, mykistyivät he kummastuksesta. Kun meitä oli verrattu leijoniin, norsuihin, krokodiileihin ja puhveleihin, ruvettiin ihmettelemään, miten minä, valkoinen mies, olin voinut kulkea näin kauas meren rannikolta, jonka olemassaolosta ja paikasta näillä tänne kokoutuneilla ihmisillä oli vain hämärät aavistukset. He hämmästyivät kuullessaan minun viettäneen vuosia washenzien luona, joiksi Zanzibarin kauppiaat nimittävät kaikkia Keski-Afrikan pakanakansoja, joutumatta tapetuksi ja syödyksi. Heidän kummastuksensa muuttui kumminkin rajattomaksi kuullessaan minun päässeen pakoon kääpiöiltä, joiden myrkytettyjen nuolien kotelon olin säilyttänyt, sillä, sanoivat he, nuo kääpiöt ovat todellakin pahoja miehiä ja äkäisiä kuin paholaiset.
Niin pian kuin meidän uutisvarastomme oli loppunut, rupesi Tipolo kyselemään, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Heti tuli hänen luokseen pari sinne iltaa ennen meidän tuloamme saapunutta miestä ilmoittamaan, että hänen veljensä, Hamed ibu Sayf, saapuu Nyangwehen muutaman päivän kuluttua Ujijista, josta hän oli lähtenyt hakemaan Tipolon sinne jättämiä tavaroita. Miehet sanoivat myöskin, että Ujijin ja Unyanyemben välinen tie, jota watutalaiset olivat pitäneet suljettuna jonkun aikaa, oli jälleen avattu liikenteelle. Kun Tipolo oli kuullut nämä asiat, sanoi hän heti veljensä tultua varustavansa karavaanin viemään koottua norsunluuta rannikolle. Hän ilmoitti minulle, että saisin lähteä sen mukana, ja sanoi antavansa sen päällikkyyden Hatibulle. Tunnustukseksi Hatibun ja Bilalin osoittamasta urhoollisuudesta vapautti hän heidät nyt kokonaan lahjoittaen Hatibulle kaksitoista orjaa ja kuusi torahammasta ja Bilalille kahdeksan orjaa ja neljä hammasta.
Järjestellessämme näitä asioita loppuivat markkinatkin. Hetken kuluttua ei voitu huomata mistään muusta kuin poljetusta maasta ja roskien paljoudesta, miten paljon ihmisiä siellä vielä äsken oli ollut. Menin jyrkälle rantatörmälle katselemaan, miten kanootit hajautuivat kaikkiin suuntiin.
Tipolon talosta luovutettiin nyt minulle mukava huone asunnoksi. Sain uusia vaatteita, sokeroitua kahvia ja vehnäjauhoista leivottua leipää, kaikki ylellisyyksiä, joita ei ollut tullut osakseni pitkiin aikoihin. Vaikka tiesinkin, että minulla oli pitkä, tarmoa kysyvä ja ehkä hyvinkin vaarallinen matka kestettävänä vielä päästäkseni rannikolle, ei minulla ollut minkäänlaisia pahoja aavistuksia. Paneutuessani nukkumaan sinä iltana kiitin Jumalaa sydämeni pohjasta, että hän oli suojellut minua kaikissa vaaroissa, joihin olin joutunut samoillessani Afrikaan, tunnustaen Tipolon ja Hatibun ystävällisyyden ja tämän lopulliseen turvapaikkaankin pääsemisen hänen ansiokseen.