XXI.
LÄHTÖ RANNIKOLLE.
Tipolo ja hänen läheisimmät ystävänsä kohtelivat minua hyvin ystävällisesti; mutta monet vähäpätöisemmät kauppiaat, jotka olisivatkin paremmin sopineet ryöväreiksi ja joita Tipolon määräämät rajoitukset heidän suhtautumisestaan alkuasukkaihin ärsyttivät, eivät olleet ollenkaan suosiollisia minulle. He sanoivat suoraan, että oli hulluutta sallia englantilaisen, joka oli saanut selville kaikki heidän toimensa Keski-Afrikassa, poistua maasta, koska hän varmasti on kertova päälliköilleen heidän orjakaupastaan, johon jo "beni harit", kuten he meriupseerejamme nimittivät, sekautuivat kauppiaitten kuljettaessa orjia Zanzibarista Muncullaan ja Muscatiin. Tipolo vastasi heille, että täällä pakanain keskuudessa oli kaikkien sivistyneitten henkilöitten autettava toisiaan, ja velvoittivathan heitä sitäpaitsi vieraanvaraisuuden lait, arabialaisen rodun perimätavat ja Muhametin, jota Jumala siunatkoon, opetukset auttamaan minua niin paljon kuin suinkin vaatimatta mitään korvausta ja pelkäämättä seurauksia.
Vaikka Tipolo olikin niin ystävällinen minulle, ikävöin kumminkin päivää, jolloin saisin poistua Nyangwesta. Hänen läheisyydessään ei minua uskallettu loukata, mutta muutoin eivät muutamat ilkeät kauppiaat häikäilleet nimittämästä minua nazarealaiseksi, peikoksi ja saastaiseksi, ja olisivat epäilemättä kohdelleet minua oikein kovakouraisesti, elleivät he olisi pelänneet Tipoloa. Huomasin hyvin pian, että nuo henkilöt kohtelivat pahasti muitakin. Omia orjiaan kohtelivat he mitä julmimmin, aivan eri tavalla kuin Tipolo palvelijoitaan. Kumminkin on minun pakko huomauttaa, että vaikka nuo viimeisellä matkalla vangitut orjat saivatkin kylläkseen syödä, olivat heidän asuntonsa kurjat, ja niissäkin saivat he oleskella yhteensidottuina, kymmen- tai viisitoistamiehisissä kimpuissa, jotteivät karkaisi.
Eräänä iltana juodessani kahvia Tipolon kuistilla hänen ja Hatibun kanssa, jolle hän juuri oli antanut ohjeita tulevaa matkaamme varten rannikolle, uskalsin ruveta puhumaan hänelle orjuudesta, joka kuljetti nuo surkuteltavat olennot kauas pois heidän kansansa ja omaistensa luota. Mutta suureksi ilokseni huomasinkin hänen suhtautuvan asiaan rauhallisesti. Hän näytti vain ajattelevan, että kaikilla englantilaisilla oli nurinkurinen käsitys orjuudesta, jota hän sanoi aina olleen ja tulevankin olemaan, lisäten, että Davidilla ja hänen pojallaan Salomolla ja profeetta Jobillakin oli ollut orjia, joiden kauppaa hän sanoi Koraaninkin suosivan. Vastasin siihen, ettei Koraani varmastikaan käskenyt ruveta sotimaan orjien hankkimiseksi. Myönsin, ettei hän puheista päättäen ollut ikinä lähettänytkään miehiä vasiten tuollaiselle matkalle, kuten Muinyi Dugumbi ja muut kauppiaat, mutta sanoin hänen sittenkin menettelevän väärin pitäessään noin suurta miesjoukkoa kahleissa.
Hän sanoi, ettei Muinyi Dugumbin ja hänen laistensa miesten teot oikeastaan liikuttaneet häntä ollenkaan, vaikka hän usein käyttikin vaikutusvaltaansa estääksensä heitä hyökkäämästä alkuasukasten kimppuun syyttä ja pelottaaksensa heidät kohtelemaan vankejaan ystävällisesti. Hänen ja kaikkien muidenkin todellisten arabialaisten talouteen kuuluvia orjia kohdeltiin kuin muitakin perheen jäseniä, joten heillä ei ollut mitään valittamista. "Heidän olonsa ovat päinvastoin", sanoi hän, "paremmat kuin vapaitten miesten, ja he voivat aina, jos he vain sellaista toivovat, päästä vapaiksi. Noita ottamiani vankia en voi kohdella yhtä hyvin, mutta sille en oikeastaan mahda mitään. Minulla on täällä suuret määrät suurella vaivalla ja uhrauksilla koottua norsunluuta, jolla ei ole täällä mitään arvoa. Ansaitakseni sillä on minun kuljetettava se rannikolle myytäväksi, mutta miten, siinäpä se juuri kysymys onkin. Jos lähetän omat mieheni, nuo Zanzibarista tänne kuljettamani ja wanyamwesiläiseni viemään sitä, jään tänne aivan turvattomaksi; enkä voi palkata täältä kantajiakaan, sillä he eivät suostu lähtemään niin kauaksi. Orjain ruokkiminen maksaa kyllä enemmän kuin vapaitten miesten, joita käytämme kantajina Unyanyembestä Kilwaan ja Bogamoyoon antaen heille palkan lisäksi vielä ruoankin, mutta rannikolle mennessämme on meidän käytettävä orjia, vaikka emme haluaisikaan, sillä useinkin on se hyvin vastuksellista. Kun kymmenestä yhteenkahlehditusta orjasta yksikin pysähtyy, niin silloin pysähtyvät kaikki. Kymmenen orjaa ei voi kantaa niin paljon kuin viisi vapaasti kulkevaa miestä. Jos vain voisin kuljettaa norsunluuni orjitta, olisin iloinen, sillä silloin saisin sen nopeasti ja pienemmin kustannuksin rannikolle. Vapaa mies haluaa päästä matkansa päähän niin nopeasti kuin suinkin saadakseen palkkansa, mutta orjalle on toinen päivä samanlainen kuin toinenkin, eikä hän ollenkaan välitä matkan joutumisesta. Ei, jos vain voisin saada tarpeeksi kantajia kuljettamaan norsunluutani, en milloinkaan käyttäisi orjia! Ja sitäpaitsi, ellemme ostaisi noita pakanain sodassa vangitsemia ihmisiä orjiksemme, niin millaisen kohtalon uhriksi he joutuisivatkaan? Heidät tapettaisiin ja syötäisiin, joten orjuus siinäkin tapauksessa on heidän pelastuksensa."
En osannut vastata mitään, mutta hän ei saanut minua muuttamaan vakaumustani, että kaikki orjuus on anteeksiantamatonta vääryyttä. Vihani sitä kohtaan kasvoi päivittäin suuremmaksi nähdessäni, miten noita viimeisissä taisteluissa saatuja vankeja kohdeltiin, vaikka niiden olot olivatkin kymmentä kertaa paremmat kuin noiden toisten kauppiasten käsiin joutuneitten. Minulla ei ollut kumminkaan paljon aikaa väitellä Tipolon kanssa tuosta asiasta, sillä hänen veljensä saavuttua työskenteli hän aamusta iltaan kauppamatkueitten järjestämisessä sisämaahan ja norsunluun lähettämisessä rannikolle.
Olin iloinen tietäessäni, että Hatibu, tuo ensimmäinen arabialainen tuttavani, oli tuleva karavaanimme päälliköksi ja Bilal sen apulaisjohtajaksi, sillä heidän seurassaan tiesin saavani olla turvassa. Jos vain joku toinen mies, joka ei pitänyt suorasta puheestani orjuutta vastaan, olisi saanut johtajan toimen, ei hän olisi kohdellut minua niin ystävällisesti kuin Hatibu, jonka kanssa olin solminut hyvin lämpimän ystävyysliiton, semminkin noiden yhdessä kokemiemme vaarojen jälkeen. Tunsin, että paitsi Jumalalle olin hänellekin suuressa kiitollisuuden velassa elämästäni ja tästä suunnitelmasta päästä omien kansalaisteni luo ja lopulta omaan maahani.
Valmistuksemme eivät olleet hyvinkään suuret. Paitsi Hatibuta, Bilalia ja heidän vaimojaan, määräsi Tipolo parikymmentä zanzibarilaista ja kolmekymmentä wanyamwesilaista mukaamme. Sata kantamusta norsunluuta sälytettiin yhtä monen orjan selkään ja viisikymmentä muuta orjaa otettiin mukaan siltä varalta, että jotkut noista muista kaatuisivat, myytäisiin tahi joutuisivat hukkaan matkan varrella. Siihen asti saivat he kantaa vartijainsa tavaroita ja pieniä helmi- ja solkilaatikoita, joiden sisällöllä oli määrä ostaa ruokaa. Muinyi Dugambi ja muut kauppiaat käyttivät tilaisuutta hyväkseen lähettääkseen rannikolle orjia ja norsunluuta, määräten omien tavaroittensa ja orjiensa vartijoiksi muutamia omia miehiään.
Ennen poistumistamme Nyangwesta käski Tipolo minun kertoa Zanzibarissa olevalle Englannin konsulille, että hän oli tehnyt kaikki voitavansa puolestani. Hän sanoi, että hänen siellä oleva asiamiehensä antaa minulle varoja kotimatkaani varten. Hänen ystävällisyytensä liikutti minua niin, etten ymmärtänyt, miten oikein kiittäisin tuota ystävällistä ja hyväsydämistä miestä. Velvollisuuteni on esittää hänet sellaiseksi kuin hän todellisuudessa oli ja pahoitella, että sellainen mies melkein pakotettiin tuohon häpeälliseen orjakauppiaan ammattiin.
Hän saatteli meitä pari tuntia lähdettyämme liikkeelle. Erotessamme sanoi hän antaneensa Hatibulle minun erikoisesti käytettäväkseni laatikollisen riisiä, curry-maustetta ja hieman kahvia, että voisin aterioida hieman paremmin kuin jos minun olisi pakko elää aivan matkamme varrelta saamallamme ruoalla.
Ensimmäisinä päivinä kulki tiemme melko puuttomien maiden kautta, jossa oli vain vähän asukkaita kaukana toisistaan olevissa kylissä. Totellen Tipolon käskyä maksoi Hatibu kaiken noiden kylien asukkailta ottamansa ruoan, mutta toisten osastojen päälliköt lupasivat miestensä varastaa ja ryöstää, ja meidän oli helppo huomata, että jolleivät ryöstetyt kovasti olisi pelänneet pyssyjämme, olisivat he hyökänneet kimppuumme. Kun huhu tulostamme levisi, pakenivat naiset ja lapset heti lähestyessämme ja ainoastaan miehet jäivät kyliin. Koska he olivat asestautuneet raskailla keihäillä ja suurilla puukilvillä, näyttivät he hirveän sotaisilta. Joka ilta leiriydyttyämme määräsi Hatibu, ettei kukaan saanut poistua yksinään karavaanista, koska me juuri olimme tulossa Manyuemaan, jossa asukkaat olivat niin vihamieliset kaikille muukalaisille, että he tapettuaan aina söivät ne. Keskustellessani Hatibun ja Bilalin kanssa loikoillessamme leiritulemme ääressä huomasin, ettei tuo varoitus ollut aiheeton, sillä he kertoivat monta tapausta, jolloin joku joukosta eronnut oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi, ja usein päivisin huomasimmekin me sitten suuria miesjoukkoja vahtimassa kulkuamme, selvästi valmiina hyökkäämään kimppuumme sopivassa tilaisuudessa.
Päästyämme etemmäksi alkoivat seudut muuttua tiheämmästi asutuiksi, ja päivittäisin sivuutimme aina monta suurta kylää, joiden rakennustapa ja järjestely olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni. Punaisesta savesta valmistetut olkikattoiset majat oli niissä kaikissa järjestetty pitkiin riveihin. Pienemmissä kylissä oli majarivejä vain kaksi, jotka oli rakennettu jonkun avonaisen paikan kummallekin puolelle. Sen keskelle oli tavallisesti istutettu rivi öljypalmuja, joiden välissä olivat kyläläisten vilja-aitat ja kovat savilattiat suurine, puoliväliin korkeuttaan sinne upotettuine puulaatikkoineen. Sitten oli niissä vielä suuria reikiä, joissa naiset voivat survoa maissia jauhoiksi.
Suuremmissa kylissä sitävastoin oli kolme, jopa neljäkin tällaista kaksinkertaista riviä, joskus rinnan, mutta useammasti säteentapaisesti lähtien jostakin suuremmasta aukeamasta. Jokaisessa kylässä oli sitäpaitsi ainakin yksi ellei useampia suuria katoksia, joiden alla olevissa valimoissa rautaa sulatettiin. Saadakseen kuumuuden nousemaan tarpeeksi olivat he keksineet mitä omituisimmat palkeet. Sulatusuunin ympärillä oli usein toistakymmentä kyykkysillään olevaa miestä työskentelemässä kukin omilla palkeillaan. Rauta valettiin niin kolmen tahi neljän naulan suuruisiin kävynmuotoisiin, neljä tuumaa pitkiin kappaleihin. Valmistajat vaihtoivat näillä kaikenlaisia elintarpeita ja Keski-Afrikassa käytännössä olevia herkkuja. Hatibu ja muut seuralaisemme vaihtoivat niitä suuren määrän olettaen meidän helposti voivan vaihtaa niillä ruokatavaroita matkustettuamme kauemmaksi.
Nuo raudanvalajat hankkivat mainetta raudalleen muullakin tavalla, sillä he olivat hyvin taitavia seppiä. Heidän takomansa puukot, keihään kärjet ja kirveet oli hyvin huolellisesti koristettu siselöidyillä kuvioilla ja olivat usein reiälliset. Kaikkein kalleimmat oli koristettu kupariupotuksilla, useinkin hyvin maukkaasti. Päälliköiden aseet olivat tavallisesti niin täynnä koristuksia, että ne olivat melkein kelvottomat taisteluvälineiksi.
Noiden raudanvalajien kylät sivuutimme noin seitsemässä päivässä, ja pian sen jälkeen saavuimme eräälle Luama-nimiselle joelle, jonka poikki meidän oli kuljettava kanooteilla. Juuri ylikulkiessamme säikäytti meidät virtahepolauma, joka myötävirtaan uidessaan joutui hyvin lähelle kanootteja. Eräs tuli todellakin niin lähelle kanoottia, jossa Hatibu ja minä olimme, että olisin voinut hypätä sen selkään, ja olin kauheasti peloissani, että veneemme kaatuu, mikä ei kumminkaan tapahtunut.
Koska oli jo liian myöhäistä jatkaa matkaa kaikkien päästyä poikki, pystytimme leirimme joen törmälle, ja illan kuluksi aloimme jutella virtahevosista. Muutamat alkuasukkaat sanoivat aikovansa odottaa noita petoja maalla pistääksensä ne kuoliaaksi silloin, kun ne nousevat vedestä. Niiden meille aiheuttaman vaaran ja kiusan vuoksi halusin minäkin tuhota ne ja ehdotin senvuoksi Hatibulle, että koettaisimme tuotakin urheilua, jos vain onnistuisimme löytämään paikan, missä ne tulevat maihin.
Kun alkuasukkaat kuulivat sen, sanoivat he opastavansa meidät paikalle, johon virtahepoja pian ilmestyy paljonkin, mutta koska tuon aikeen toteuttaminen oli jo tänä iltana myöhäistä, ehdottivat he, että jäisimme sinne seuraavaksi päiväksi antaaksemme miesten levähtää ja hankkia ruokaa. Se sopikin meille hyvin, sillä sieltä voimme saada halvalla paljon maissia. Hatibu oli kyllä aikonut matkustaa vielä pari päivää ja sitten levähtää ja varustaa samalla karavaaninsa ruokavaroilla, mutta nyt saikin hän kuulla, että nuo kylät, joihin hän oli aikonut pysähtyä, oli poltettu, joten meidän elintarpeidemme hankkiminen sieltä ei olisi onnistunutkaan.
XXII.
VIRTAHEPOJEN KEIHÄSTÄMINEN.
Hatibun ja minun lähdettyä leiristä seuraavana aamuna heti yhdeksältä jäi Bilal sen komentajaksi. Neljän pyssymiehen ja parin alkuasukkaan seurassa laskimme kanooteilla noin kolme penikulmaa myötävirtaan, jolloin nousimme maihin huomataksemme päässeemme katselemaan hyvin harvoin tarjolla olevaa näytelmää. Vesi oli nyt noin kymmenen jalkaa alempana kuin korkeimman tulvan aikana, ja sinne tänne oli sen aletessa jäänyt ruohoakasvavia lammikoita, jotka olivat päävirrasta noin viisisataa metriä leveän mutapenkereen takana. Noiden lammikoiden rannoilla oli hirveän paljon haikaroita ja muita lintuja, jotka oppaimme kertomuksesta päättäen tulivat sinne vain muutamia kertoja vuodessa muutamiksi päiviksi. Näimme suuria virtahepolaumoja kahlailevan vedessä, jota oli monin paikoin niin matalasti, ettei se voinut peittää niitä. Matalikoilla oli sitäpaitsi paljon tummia olentoja, jotka olivat aivan kuin suuria puunrunkoja. Kun tulimme lähemmäksi, alkoivat ne liikkua, jolloin näimme, että ne olivat krokodiilejä.
Varmasti oli meidät nyt opastettu paikkaan, missä todellakin oli paljon virtahepoja, ja kysymys olikin nyt siitä, kuinka pääsisimme niitä lähestymään. Oli hyvin luultavaa ja vaarallistakin, että jos me uskaltaisimme mennä veteen, krokodiilit rupeaisivat meitä ahdistamaan. Ensimmäinen ehdotukseni, että vetäisimme kanoottimme mutapenkereen yli lammikkoon, näyttäytyi mahdottomaksi, sillä meitä ei ollut tarpeeksi monta siihen hommaan. Hatibu alkoi moittia oppaita sanoen heidän vieneen meidät tyhjää hakemaan, mutta he rukoilivat meitä olemaan suuttumatta sanoen meidän seuraamalla erästä polkua, jonka suun he meille näyttivät, pääsevän puolessa tunnissa erääseen kylään, jossa voimme levähtää auringonlaskuun asti. Tuon kylän vieressä oli kuulemma eräs sellainen paikka, johon virtahevot aina tulivat syömään juuri kypsymäisillään olevia tähkiä ja johon oli rakennettu sopiva väijymispaikka niiden keihästämiseksi.
Ensin ei Hatibu halunnut lähteä tuonne kylään, koska hän pelkäsi oppaiden pettävän meidät. "Ja petoksettakin", sanoi hän, "voivat muassamme olevat miehet joutua riitaan alkuasukasten kanssa, jolloin emme enää voi palata toveriemme luokse emmekä puolustaa itseämme." Onnistuin haihduttamaan hänen epäluulonsa, ja seuratessamme tuota korkean ruohikon halki kulkevaa polkua näimme koko seudun olevan täynnä virtahevosten ja krokodiilien polkuja, ja silloin tällöin olimme näkevinämme tuoreita norsunkin jälkiä. Heti kun huomasimme sellaisia, innostutti Hatibutakin toivo saada enemmän norsunluuta niin, että hän unhotti kaiken varovaisuuden.
Emme olleet vielä päässeet tuota polkua kauemmaksi kuin noin viidensadan metrin päähän, kun kuulimme huutoja ja saimme pian selville niiden aiheuttajien olevan zanzibarilaisia. Koska pelkäsimme niiden joutuneen johonkin ikävään tilanteeseen, kiiruhdimme eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin heitä kohti, ja päästyämme tunkeutumaan ruohikon läpi oli edessämme mitä kummallisin näky. Suuri ala ruohikosta oli poljettu aivan maan tasalle. Eräs joukko aikaisemmin tänä aamuna leiristä poistuneita miehiä heilutti aseitaan ja muutamat heidän keskessään olevat pistelivät jotakin, jota emme voineet oikein selvästi erottaa. Mutta tultuamme lähemmäksi näimmekin, että se oli hirveän suuri krokodiili, ja meille kerrottiin, että se oli siepannut erään miehen, joka varomattomuudessaan oli poikennut syrjään polulta.
Kuultuaan tuon miesraukan huudot olivat hänen toverinsa kiiruhtaneet apuun ja onnistuneetkin ajamaan pedon tiehensä, mutta jonkun matkaa kuljettuaan oli krokodiili kääntynytkin, ja nyt he olivat kaikki kokoutuneet sen ympärille koettaen löytää sellaisen paikan siitä, johon he voisivat upottaa keihäänsä. Sitä tehdessään hyppivät miehet puolelta toiselle koettaessaan karttaa sen voimakkaan pyrstön laajalle ulottuvia lyöntejä. Juuri kun me tulimme, onnistui eräs muita rohkeampi mies heittämään keihäänsä sen silmään. Eläin pyörähti heti tuskissaan selälleen paljastaen vatsansa, jossa nahka on pehmeämpää. Se iskettiinkin heti aivan täyteen keihäitä. Vaikka se olikin haavoittunut kuolettavasti, oli se kumminkin niin sitkeähenkinen, että se löi pyrstöllään monta miestä kumoon ja tarttui hampain erään miesraukan käsivarteen niin, että liha ja jänteet irtautuivat luista.
Silloin me pyssymiehet annoimme sitä suoraan päähän, niin että pää meni aivan murskaksi. Emme sitten viitsineet jäädä läheisyyteen, sillä alkuasukkaat sanoivat olevan hyvin luultavaa, että noita suuria matelijoita oli useampiakin ruohokossa, vaan otimme nuo haavoittuneet miehet mukaamme ja päästyämme polulle kiiruhdimme niin nopeasti kuin suinkin kylään.
Saavuttuamme sinne huomasimme, että tuo ensimmäinen krokodiilin hampaisiin joutunut mies oli jo mennyttä kalua ja toisenkin haavat olivat sellaiset, etten ymmärtänyt miten voisimme häntä auttaa. Oppaamme sanoivat, että jos annamme miehen kylän tietäjän hoidettavaksi, pelastaa tietäjä kyllä hänen henkensä, mutta luultavasti on miehen alistuttava silloin siihen, että hänen haavoittunut käsivartensa katkaistaan. Hämmästyin suuresti kuullessani sen, sillä en voinut ymmärtää, miten nuo villit voisivat sahata poikki jäseniä. Tämänkin onnettoman miehen kyynärvarren luut olivat paljaat ranteesta kyynärpäähän saakka, ja lihakset riippuivat siekaleina niiden ympärillä. Onneksi ei veren vuoto ollut runsas, sillä siinä tapauksessa olisi hän kuollut hyvin pian.
Hatibu sanoi heti, että jos tietäjä vain voi parantaa miehen, on hän korvaava lääkärin vaivat hyvin runsaasti, ja luultavasti kuultuaan sen tulikin kirurgi hyvin nopeasti paikalle. Mies käski sytyttää tulen, asettaa padan sille ja keittää paksua velliä. Heti kun se oli ruvennut kiehumaan tasaisesti, katkaisi hän hyvin terävällä veitsellä haavoittuneelta, jota neljä vahvaa miestä piteli lannistaakseen hänen vastarintansa, käsivarren kyynärnivelestä poikki ja heitettyään kämmenpuolen menemään työnsi hän tuon vertavuotavan tyngän kiehuvaan vellipataan.
Sitten kuin velli oli jäähtynyt ja kuivanut suureksi möhkäleeksi tyngän ympärille, sai mies ottaa sen padasta ja kirurgi kääri sen ympärille palasen öljyttyä pellavakangasta. "Nyt on vain varottava", sanoi hän, "ettei kipeään kohtaan varomattomasti kosketa, ennenkuin puuro irtautuu omia aikojaan. Siihen kuluu noin kolme viikkoa, jolloin haava on parantunut ja mies on yhtä terve kuin ennenkin, tietysti lukuunottamatta hänen katkaistua käsivarttaan."
Kirurgille ilmoitettiin, että hänen oli tultava kanssamme huomenaamulla leiriin saamaan runsas palkinto vaivoistaan. Sitten aloimme kysellä tarkemmin, miten voisimme parhaiten toteuttaa tuon suunnittelemamme virtahepojen keihästyksen, jolloin meille sanottiin, että tietäjä itse tulee opastamaan meidät niiden käyntipaikalle. Hän vaati vain, että ehdottomasti tottelisimme hänen määräyksiään, "Ja ellei silminnähtävä vaara uhkaa", sanoi hän, "emme saa ampua, sillä yöllä laukaistu pyssy voi hälyyttää koko maakunnan." Suostuimme vastaansanomatta hänen ehdotukseensa.
Tuntia ennen auringonlaskua poistuimme kylästä ja kuljettuamme erästä maissipeltojen poikki vievää kapeata polkua saavuimme paikkaan, jossa lammikon ranta oli noin neljä jalkaa ylempänä veden pintaa ja johon virtahevot öisillä ruoanhakumatkoillaan olivat polkeneet noin kuusi jalkaa leveän uran. Piilouduimme sen toiselle puolelle odottamaan noiden petojen tuloa.
Ennen auringonlaskua kiinnittivät huomiotamme ja hämmästyttivät meidät kokonaan nuo suunnattomat lintuparvet, jotka kohottuaan lammikoista lensivät ympäröivissä metsissä oleviin yöpaikkoihinsa, ja sorsien ja muiden vesilintujen narskutus niiden kutsuessa tovereitaan kaislikon kätköihin. Heti pimeän tultua hiljenivät kaikki muut äänet, paitsi lukemattomien sammakkojen kurnutus. Näytti aivan siltä kuin ne, saadessaan nyt olla turvassa haikaroilta ja muilta höyhenpukuisilta vihollisiltaan, olisivat päättäneet huvitella oikein perinpohjin muuttamalla yksitoikkoisilla sävelillään yön rauhallisuuden vastenmieliseksi meluksi. Kuunnellessani niitä voin melkein kuvitella joutuneeni jonkun suuren laivaveistämön läheisyyteen, jossa lukemattomat tilkitsijät ja sepät tekivät ahkerasti äänekästä työtään.
Odotimme hetkisen ääneti ja liikkumatta paikoillamme. Aloin jo ajatella, että virtahevot olivat kai valinneet jonkun toisen paikan tämännöiseksi laitumekseen, kun Hatibu tarttui käsivarteeni sanoen:
"Kuuntele nyt, Frank, tarkasti!"
Kuuntelin melkein hengittämättä ja pian erotinkin pärskähdyksiä ja korskumista, joka vähitellen läheni. Sitten kuulin loiskahduksia ja noiden suurien eläimien ääniä niiden kahlatessa mudassa ja vedessä päästäkseen maihinnousupaikalle. Pian näimmekin erään suuren tumman möhkäleen kohoavan vedestä ja menevän aivan ohitsemme. Tartuin jo keihääseeni heittääkseni sen ohimenevän eläimen kylkeen, mutta tietäjä käski meitä kuiskaten odottamaan, "sillä jos tämä ensimmäinen vain haavoittuu, kääntyy se heti takaisin lammikkoon, jolloin kaikki toivonne yön kestävästä urheilusta saavat raueta", sanoi hän. Hitaasti ja varovaisesti sivuutti tuo suuri eläin meidät ja päästyään rannasta noin parinkymmenen metrin päähän se päästi kumean mylvinnän, johon lammikossa olevat vastasivat. Tuo oli varmasti joku merkki, että kaikki oli vaaratonta, sillä heti kiipesi vedestä noin parikymmentä kaiken suuruista virtahepoa, joista viimeiset olivat puolta pienemmät kuin ensimmäiset.
Tietäjä antoi nyt merkin keihästämisen alkamiseen. Heitin omani, raskaan rautakärkisen aseeni, erään viimeiseksi tulleen kylkeen ja kuulin Hatibun ja muiden seuraavan esimerkkiäni. Samassa silmänräpäyksessä sytytti muudan alkuasukas tarkoitukseen kuivista ruohoista ja kaisloista valmistetun suuren tulisoihdun, joka sytyttyään palamaan valaisi täydellisesti koko paikan. Sytytettyämme heti toisetkin tulisoihtumme, tulivat virtahevot kuin ymmälle tietämättä oikein mihin kääntyä. Tuo ensimmäiseksi keihästettäväksi joutunut oli kuollut paikalla, ja nyt me kaikki sekä alkuasukkaat että meikäläiset hyökkäsimme laumaan ja pistelimme oikeaan ja vasempaan katsomatta ollenkaan, mihin eläimeen se milloinkin sattui. Tämä oli hyvin vaarallista, sillä vaikka yllätyksemme olikin säikäyttänyt eläimet, koettivat ne kumminkin puolustautua hyökäten ahdistajainsa kimppuun, ja ainoastaan suuri varovaisuutemme ja vikkelyytemme pelasti meidät joutumasta niiden poljettaviksi, joka olisi ollutkin varma kuolema.
Näytelmä oli katselemisen arvoinen. Liekkien liehuva valo heijastui eläinten kiiltävistä kyljistä, ja metsästäjät, pistellessään haavoja joka taholle, olivat kuin raivostuneita villejä. Kun he onnistuivat mielestään hyvin, kuulostivat heidän huutonsa ja karjumisensa hirveiltä, semminkin, kun siihen sekoittui haavottuneitten eläinten mylvintä ja korskuminen niiden koettaessa murtautua pakoon, vaikkakin turhaan. Sillä niiden kimppuun hyökkäsi vain uusia miehiä keihäineen ja heiluttaen suuria tulisoihtujaan, niin että niiden oli pyörrettävä takaisin.
Viimein alkoivat tulisoihdut sammua, ja noin kuusi keskellemme yhteen joukkoon joutunutta eläintä hyökkäsi päättäväisesti lammikkoa kohti, ja vaikka eräs kaatuikin vereksistä haavoista juuri ennen veteen pääsemistään, onnistuivat muut pakenemaan. Rupesimme nyt tarkastelemaan saavutettua tulosta ja huomasimme, että keihäämme olivat kaataneet viisitoista virtahepoa. Vaikka kaikilla miehillämme oli kerrottavana pitkiä juttuja, miten heidän pelastuksensa usein oli ollut aivan hiuskarvan varassa, ei heistä kukaan ollut kumminkaan haavoittunut.
Tietäjä ja muut alkuasukkaat olivat hyvin iloissaan tämän yhden yön tuloksista, sillä kaatuneista eläimistä saivat sekä he että me paljon ruokaa. "Virtahevot eivät nyt tule", sanoivat he, "virran tälle rannalle moneen kuukauteen, joten meidän viljelyksemme säästyvät niiden hävityksiltä." Hatibu, joka oli jo ennakolta sopinut, että torahampaat joutuisivat hänen omaisuudekseen, oli iloinen saadessaan sellaisen lisän rannikolle kuljetettavaamme arvokkaaseen tavaraan.
Nuo hampaat katkaistiin heti, ja koska silloin jo oli keskiyö, palasimme kylään lepäämään, jättäen eläinten nylkemisen ja paloittelemisen huomiseksi. Hatibu ja minä olimme päivän kestäneestä työstä ja tulisesta taistelusta niin uupuneita, että nukuimme heti vuoteille heittäydyttyämme raskaaseen uneen. Uneksin metsästyksestämme ja olin kuulevinani, miten nuo eläimet päryyttivät rumpujaan ja ampuivat meitä musketeilla. Lopulta heräsin säikähdettyäni huomiosta, että suurin eläimistä tähtäsi minuun vähintäin kaksineljättä naulaisella pyssyllä, mutta huomasinkin pian, että rummut todellakin pärisivät kaikilla suunnilla ja pyssynlaukauksia kuului silloin tällöin etäältä.
XXIII.
RIITOJA ALKUASUKASTEN KANSSA.
Herätin heti Hatibun ja yhdessä me sitten hyökkäsimme kylän keskelle huutaen miehiämme kokoutumaan ympärillemme, sillä oli selvää, että joku kahakka oli syntymässä alkuasukasten ja joidenkin Nyangwesta mukaamme lähteneitten miesten kesken.
He tulivat luoksemme heti ja ehdottivat, että sytyttäisimme kylän tuleen ja sitten koettaisimme päästä niin nopeasti kuin suinkin omaan leiriimme ottamatta ollenkaan selvää hälyytyksen syystä. He olivat kaikki niin peloissaan ja raivoissaan, ettei ollut ollenkaan sanottu, millaisiin julmuuksiin he olisivat voineet ryhtyä, mutta onneksi pysyi Hatibu tyynenä ja onnistui hillitsemään heidät saatuaan heidät ymmärtämään, ettei sen kylän asukkaat voineet mitenkään olla osalliset tuohon kahakkaan, koska leirimme oli joen toisella rannalla eikä näistä miehistä ollut ainoakaan poissa kotoaan.
Tietäjä ja kaikki hänen kansalaisensa olivat myöskin tulleet esille majoistaan, ja ajattelematon sana tahi teko olisi varmasti aiheuttanut riidan, jonka seurauksia ja päätöstä ei kukaan olisi voinut ennakolta sanoa. Hatibu huusi heille sanoen, että me olimme Tipolon palvelijoita, ja kysyi, eikö Tipolo ollut aina maksanut kaiken ottamansa tavaran ja eikö hän ollut kaikkien heidän ystävä, elleivät he suututtaneet häntä. "Mutta", sanoi hän, "muistakaa, että Tipolo on voimakas, sillä hänellä on paljon pyssyjä, ja jos hänen palvelijoitaan loukataan, rankaisee hän kovasti heidän vihollisiaan."
Tietäjä myönsi sen olevan totta, mutta hän sanoi rumpujen ilmoittavan, että muukalaiset olivat ryöstäneet kyliä ja vanginneet niiden asukkaita. Kun muutamat nytkin olivat koettaneet paeta, oli pari ammuttu, minkä pakoonpäässeet olivat kertoneet ystävilleen. Ilmeisesti olivat siis joen toisella rannalla asuvat alkuasukkaat joutuneet taisteluun muukalaisten kanssa.
Olin usein kuullut, että rumpuja käytettiin levittämään uutisia, mutta en ollut uskonut sen voivan tapahtua niin yksityiskohtaisesti ja huolellisesti kuin nyt. Hatibu sanoi kumminkin uskovansa kaikki nuo puheet ja huhut ja halusi ryhtyä keskusteluihin tietäjän kanssa saadaksensa selville, mitä oli tehtävä.
Herätessäni alkoi päivä juuri koittaa, ja nyt oli pimeys jo kokonaan haihtunut. Me voisimme siis palata leiriimme nopeasti, elleivät Luaman tällä rannalla asuvat alkuasukkaat rupeaisi meitä estämään, jos he nimittäin katsoisivat velvollisuudekseen yhtyä toisella rannalla asuviin kansalaisiinsa. Estääksensä sen tapahtumasta pani Hatibu liikkeelle väitteittensä ja vastaväitteittensä suuret varastot sellaisin seurauksin, että tietäjä vihdoin suostui seuraamaan meitä leiriimme ryhtyäkseen Hatibun kanssa välittämään rauhaa.
Niin pian kuin hän oli suostunut, läksimme kylästä virralle, ja toisten kulkiessa sen yli matalikkoja pitkin, meloivat muut itsensä kanooteilla toiselle rannalle. Saavuimme sitten leiriimme noin yhdeksän aikaan Bilalin siellä meitä levottomasti odotellessa. Hän kertoi, että edellisenä päivänä juuri lähtömme jälkeen oli kaksi päällikköä seuralaisineen tullut leirimme siihen osaan, joka oli alkuasukasten hallussa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen olivat he jyrkästi kieltäneet Tipolon miehiä ryöstämästä heidän istutuksiaan ja samalla vaatineet, että ne pari naista, jotka kalastamassa ollessaan olivat joutuneet ryöstäjien vangeiksi, vapautettaisiin.
Bilalin mielestä olivat alkuasukasten päälliköiden vaatimukset olleet kohtuulliset, semminkin kun he noitten naisten lunnaiksi olivat luvanneet antaa norsun torahampaan ja ainoastaan pyytäneet, että karavaani maksaisi kaiken ottamansa maissin, kasvikset, ruohot ja muut tavarat. Mutta matkueeseemme liittyneet miehet, luottaen liiaksi pyssyihinsä, olivat hylänneet heidän vaatimuksensa ja ryöstettyään heiltä norsunluun olivat vanginneet nuo molemmat päälliköt ja muutamia muitakin heidän mukanaan olleita. Kun loput olivat huomanneet sen, olivat he lähteneet pakoon, jolloin pari miestä oli surmattu.
Sitten olivat nuo pakoon päässeet hälyyttäneet maakunnan, ja juuri ennen auringon nousua olivat rummut alkaneet päristä kaikissa kylissä. Vangit, jotka oli melko huolettomasti köytetty, olivat silloin koettaneet päästä pakoon, ja kaikki muut olivat onnistuneetkin paitsi toinen päällikkö ja eräs muu mies, jotka olivat yrityksessä saaneet surmansa. Nuo aamulla kuulemamme laukaukset oli silloin ammuttu, ja suuret joukot aseellisia miehiä oli sen jälkeen kokoutunut leirimme ympärille keihäineen ja suurine puukilpineen.
He koettivat nyt härnäämällä saada meidät leiristämme kentälle tappelemaan. Kummatkin puolueet pelkäsivät toisiaan — alkuasukkaat eivät uskaltaneet lähestyä pyssyn kantomatkan ulottuville eivätkä meikäläiset uskaltaneet mennä metsään peläten menettävänsä siellä pyssyjen heille avonaisella kentällä suomat edut. Saavuttuamme leiriin lähetti Hatibu heti noutamaan noiden miesten johtajat luokseen, jotka olivat aiheuttaneet koko tämän ikävän tilanteen. Hän sanoi mielipiteensä heille aivan suoraan painostaen, etteivät he siten saattaneet vaaraan ainoastaan omaa elämäänsä ja tavaroitaan, joista hän todellisuudessa vähät välitti, vaan myöskin Tipolon norsunluun ja maineen. Hän lupasi ilmoittaa kaikille suurille kauppiaille heidän menettelynsä, "ja te saatte", sanoi hän, "olla varmat, ettei teidän enää milloinkaan tarvitse tulla Manyuemaan yhtyäksenne sellaisten miesten joukkoihin, jotka haluavat olla miehiä ja käyttäytyä kunniallisesti."
Pitkän keskustelun jälkeen ja haukuttuaan miehet aivan pataluhiksi lupasi Hatibu koettaa siitä kylästä kotoisin olevien miesten välityksellä, jossa olimme viettäneet yömme, solmia rauhan. Elleivät hyökkääjät kumminkaan suostuisi sovintoon, sanoi hän Tipolon miesten kanssa kyllä jollakin tavalla sopivansa alkuasukasten kanssa, eikä hän todellakaan halunnut viipyä tahi kääntää maan asukkaiden vihaa joukkoaan kohtaan, sillä meidän oli vielä sivuutettava siksi monta paikkaa, että joukkomme voi pian vähentyä hyvin mitättömäksi.
Vihdoin suostuivat miehet kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ystävämme menivät leirimme edustalle rummuttamaan ja pyytämään, että alkuasukkaat tulisivat keskustelemaan. Jonkun ajan kuluttua tuli eräs ilmoittamaan Hatibulle, että alkuasukkaat halusivat kuulla mitä Tipolon miehellä oli sanottavaa. Menin heidän mukanaan ja huomasin, että vaikka he olivatkin hyvin vihaisia ja kauhean näköisiä, pelkäsivät he kumminkin niin kovasti meidän pyssyjämme, että he olivat melko taipuvaiset. He vaativat nyt ainoastaan, että nuo pari naista oli vapautettava ja noille tapetuille oli annettava mukaan hautaan joitakin helmiä ja vaatekappaleita, jottei heidän tarvitsisi esiintyä toisessa maailmassa aivan alasti ja koristuksitta.
Siihen me heti suostuimme, ja koska ei noilla rettelöiden aiheuttajilla ollut mitään, luovutti Hatibu Tipolon varastoista tarvittavat esineet, ottaen heiltä sellaisen kirjallisen sopimuksen, että heidän oli maksettava velkansa tultuamme Tanganjika-järven rannalla olevaan Kaweleen, joka kuulemistani kertomuksista päättäen oli aivan sivistyneen maailman kaupunkien kaltainen. Rauhan vahvistamiseksi vietettiin suuri sovintojulila, jonka neuvotteluihin osaaottaneet papit järjestivät. Ensin tapettiin eräs lintu, jonka verellä sitten voideltiin muutamien miestemme pyssyt ja eräiden alkuasukasten keihäät ja kilvet. Tietäjät julistivat, että rauhan rikkoutuessa aseet tulisivat vahingoittamaan omia puoluelaisia eivätkä niitä, joita vastaan ne suunnattaisiin. Sitten tuotiin esille vedellä täytetty saviruukku, johon työnnettiin kaikenlaisia tikkuja ja likaa, ja jotta sen maku hiemankaan paranisi, kaadettiin sinne mitallinen ruutia ja paperiliuska, johon Hatibu piirsi muutamia salaperäisiä merkkejä. Sitten kuin jokainen oli ryypännyt siitä kulauksen, erottiin niin sovinnollisesti kuin jos olisimme olleet maailman parhaimmat ystävät.
Seuraavana aamuna kuulimme kumminkin, ettei noita vaimoja ollutkaan vapautettu, ja Hatibun oli pakko mennä vaatimaan sovintoehtojen täyttämistä. Noiden miesten tottelemattomuus, jotka olivat olleet näiden ikävyyksien aiheuttajia, viivytti meitä vielä päivän, ja seuraavana aamuna, kun vihdoinkin pääsimme lähtemään, sanoi Hatibu, että hän koettaa Tipolon miesten kanssa rientää eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin huolimatta siitä, pysyivätkö nuo toiset mukana vai eivät. Hän toivoi pääsevänsä lähtemään Kawelesta ennen sadekauden alkua, "sillä muuten", sanoi hän, "on meidän melkein mahdotonta kulkea noiden monien virtojen poikki, jotka ovat tiellämme ennen tuloamme Unyanyembeen, jossa on paljon arabialaisia ja jonka liikeyhteys rannikon kanssa on aina voimassa ja vastukseton."
Noudattaen tätä päätöstämme teimme melko pitkiä päivämatkoja — niin pitkiä todellakin kuin nuo norsunluuta kantavat orjat suinkin vain jaksoivat — ja saavuimme noin viiden päivän kuluttua hyvin vuorisille seuduille. Hatibu kertoi noiden vuorien olevan arabialaisten Manyuemaksi nimittämän maan rajana, ja ennenkuin Tipolo oli onnistunut solmiamaan ystävyysliiton muutamien päälliköiden kanssa, olivat vuoret sulkeneet tien sekä pohjoiseen että länteen.
Kiipeäminen noiden vuorien yli vei meiltä kokonaisen päivän. Niiden rinteillä olevissa syvennyksissä kasvavat puut olivat niin pitkät, etten muista sellaisia ennen missään nähneeni, sillä varmasti olivat lyhimmätkin niistä noin kolmesataa jalkaa korkeat. Kaikkein vaikeimmalta näytti kiipeäminen kumminkin tuntuvan meidän norsunluuta kantavista orjistamme, sillä lukuunottamatta työn aiheuttamia vaikeuksia näytti heidän sydämensä kokonaan murtuvan heidän kulkiessaan isänmaansa rajan yli. Tähän asti oli heidän rinnassaan kytenyt toivo päästä jollakin tavalla vapaaksi, mutta tästä päivästä alkaen alkoivat monet heikontua ja kuolivat minkään taudin heitä erikoisemmin vaivaamatta. Luultavasti huomatessaan, etteivät he enää milloinkaan tulisi pääsemään takaisin omaan maahansa, menettivät he niin elämän halunsa, että sortuivat.
Huolimatta siitä kiiruhti Hatibu vain kulkuamme pannen zanzibarilaisensa ja wanyamwesilaisensa kantamaan norsunluuta silloin kun ei muu auttanut, ja siten saavuimmekin hyvin lyhyessä ajassa Tanganjikan rannoille. Muistan enää tuolta nopealta matkaltamme ainoastaan muutamien maitten nimet, kuten Uhiyan, Ubudjwan ja Uguhban. Muutamien kansojen tukkalaite oli hyvin kummallinen muistuttaen jonkinlaista korkeata päähinettä, jonka keskeltä riippui kielenmuotoinen puupalikka. Toiset taasen rumensivat kasvonsa lävistämällä ylähuulensa ja pistämällä tuohon reikään pyöreän puu- tahi kivikappaleen, joka muutti heidän suunsa sorsan nokan kaltaiseksi olematta heille miksikään hyödyksi, tuskinpa kenenkään mielestä koristeeksikaan. Naiset taasen, korvatakseen luultavasti vaatteiden puutteen, olivat tatuoittaneet ruumiinsa etupuolen mitä erilaisimmilla kuvioilla, jotka eivät olleet millään tavalla vastenmielisen näköisiä. Muistellessani noita päiviä, jolloin olin noussut näitä itäänpäin juoksevia jokia vastavirtaan, iloitsin nyt kulkiessani niitä myötävirtaan tietäessäni, että olimme nyt matkalla tuonne toivoni päämäärään, Afrikan itärannikolle. Muistan myöskin muutamia kuumia lähteitä, joissa kaikki matkasta väsyneet miehemme uivat virkistyksekseen. Mutta vaikka olinkin luullut olevani yhtä kestävä kuin toverinikin, olin kumminkin jokaisen päivänmatkan päätyttyä niin väsynyt, että olin iloinen syötyäni minulle valmistetun ruoan ja päästessäni lepäämään, kunnes taasen käskettiin jatkamaan vaivalloista matkaamme.
Päivää ennen Tanganjikan rannalle saapumistamme näimme sen sinisen veden kimaltelevan auringossa kulkiessamme muutamien kukkuloiden yli. Nähdessäni tuon suuren sisäjärven kimaltelevan, kuten näytti, aivan jalkojemme juuressa, en voinut uskoa, että sinne oli vielä monen tunnin vaivalloinen matka, mutta niin kumminkin oli, sillä vuoret, joiden yli juuri olimme kulkeneet, olivat paljon korkeammat kuin olin otaksunut. Saavuttuamme järven rannalle menimme erääseen Ruanda-nimiseen kylään, jonka päällikön huostaan Tipolo oli uskonut muutamia suuria kanootteja. Ne oli vedetty maalle, ja niiden ympärille rakennetut katokset suojelivat niitä auringolta, tuulelta ja sateelta.
Muudan noista kanooteista oli seitsemänkymmenenviiden jalan pituinen, yhdestä ainoasta suunnattomasta puunrungosta koverrettu vene. Se oli niin korkeakin, että seisoessani sen vieressä töin tuskin yletyin katsomaan sisään, eikä käsivarteni ylettynyt sen yli. Parin muunkin kanootin pohjat olivat yhdestä puusta, mutta niiden keulat oli tehty jykeviin kaariin naulatuista lankuista, samoin kuin pienet keula- ja peräkannetkin. Puut, joista nämä kanootit oli koverrettu, olivat kasvaneet Uyoman vuoristossa. Ne sijaitsivat järven länsipuolella, josta ne siintivätkin, pohjoiseen päin paikasta, jossa nyt olimme.
Saatuamme ne suurella vaivalla veteen huomasimmekin, että nuo pari pienempää oli tilkittävä, ja meidän oli pakko vetää ne jälleen maalle. Hämmästyin nähdessäni Hatibun, Bilalin ja muiden zanzibarilaisten rupeavan tuohon työhön. He tekivät työnsä hyvin käyttäen raakaa pumpulia, joka kostuttuaan turpoaa niin kovasti, että saumat tulevat hyvin vedenpitäviksi. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, sijoitimme kanootteihin kaiken norsunluumme ja suurimman osan orjistamme, jotka pelkäsivät hirveästi lähteä niin suurelle järvelle kuin Tanganjika oli, vaikka he eivät millään tavalla vetäytyneetkään käyttämästä noita pieniä kanootteja, joihin he olivat tottuneet omilla joillaan. Annoimme loput orjista päällikölle hänen kanoottien hoitamisessa näkemänsä vaivan ja häneltä avuksemme ottamiemme miesten maksuksi.
Nuo pienet kauppiaat, jotka olivat jääneet meistä jälkeen, olivat ponnistelleet äärettömästi saavuttaaksensa meidät kuormitettuine miehineen ennen lähtöämme järvelle. Ja juuri kun olimme irroittamaisillamme veneemme, tulikin heidän lähettämänsä mies rukoilemaan, että odottaisimme ja sallisimme heidän matkustaa kanssamme Kaweleen. "Niin", sanoi Hatibu, "asianlaita on aina vain sama. Tipololla on veneitä, ja nuo miehet haluavat niitä käyttää; Tipololla on pyssyjä, ja nuo miehet turvautuvat niihin. Aina he ovat Tipolon avun tarpeessa, ja sittenkin he tekevät Tipolon kieltämiä tekoja. Heidän tappeluissaankin on Tipolon toimittava välittäjänä." Koska veneissä ei kumminkaan ollut tilaa muille kuin meidän joukollemme, ei Hatibu ruvennut odottamaan, vaan lupasi lähettää veneet takaisin, jotta he saisivat käyttää niitä päästäkseen Kaweleen. Tämäkin oli enemmän kuin he mielestäni ansaitsivat, sillä meillä ei ollut heistä ollut muuta kuin vastusta ja vaaraa koko tuon ajan, jonka matkamme Nyangwesta Ruandaan oli kestänyt.
XXIV.
TANGANJIKAN YLI.
Ensimmäinen päivänmatkamme päättyi noin neljän penikulman päässä pohjoisessa sijaitseviin saariin, joihin nousimme lepäämään. Siellä me viivyimme iltaan asti, jottei meidän olisi pakko soutaa kuumassa auringonpaisteessa lähdettyämme lopullisesti pitkälle matkallemme. Toisella rannalla oleva paikka, johon meidän oli pyrittävä, oli eräs korkea niemi, jota Hatibu sanoi nimitettävän Kungweksi. Se oli eteläisin näistä saarista ja Kawelesta näkyvä, noin neljänkymmenen penikulman päässä oleva paikka.
Heti auringonlaskun jälkeen miehitimme kanootit. Se, johon Hatibu ja minä sijoituimme, oli melkein kokonaan zanzibarilaisten miesten hallussa. He liikuttelivat taitavasti suuria, pyöreästä puusta tehtyjä ja lyhyen paalun päässä olevan piikin ympäri kääntyviä airojaan. Muut kaksi kanoottiamme, joita näitten veneitten huoltajapäälliköltä palkkaamamme miehet kuljettivat, oli varustettu melko kapealapaisilla meloilla. Kaikki meikäläiset, lukuunottamatta noita onnettomia orjia, olivat hyvin iloissaan tietäessään saavansa pian puhutella omia kansalaisiaan, joilta he saisivat kuulla uutisia omista rakastamistaan saarista ja Unyanyembestä. Sitten he tiesivät saavansa pöyhistellä ja kerskailla olleensa Manyuemassa sekä mahtailla niiden rinnalla, jotka eivät milloinkaan olleet käyneet järven länsirannikolla. Soutaessaan lauloivat he nuotittomia lauluja, kuvaillen niissä, miten verrattomat makeanleivän päivät heille pian koittaisivat, ja ylistellen itseään urhoollisiksi ja kunnollisiksi miehiksi, koska he olivat saaneet niin paljon aikaan. Kun mies, joka lauloi soolo-osat, keksi jotakin erikoista, yhtyivät kaikki muut heti kuoroon nautinnolla, soutaen samalla niin kovasti, että tuo kömpelö vene vallan liiteli laineilla.
Järvi oli tänä kauniina yönä sanomattoman ihana. Toista neljännestään kuluttava kuu levitti pehmeää hopeanhohtoista valoaan aalloille, näyttäen meille samalla järveä ympäröivien vuorien ääriviivat. Istuin perääpitävän Hatibun vieressä peräkannella niin kauan kuin kuu oli näkyvissä. Huvittelin yksinkertaisesti, sillä raikas järvi-ilma ja tällainen vaivaton kulku tuntuivat minusta suloisilta. Kun kuu laskeutui lännestä näkyvien vuorten taakse ja miehet lopettivat laulunsa herkeämättä silti soutamasta, laskeuduin pitkäkseni ja kietouduttuani mattoihin rupesin katselemaan troopillisen taivaan loistavia tähtiä, jotka riippuivat tummansinisestä taivaasta kuin kultaiset lamput, kunnes nukuin nähdäkseni unta isästäni ja Petrelistä.
Uneksin olevani Petrelin kannella myrskyisenä yönä, ja koska en ollut oikein varuillani, kaatoikin kannelle syöksähtänyt aalto minut kumoon ja minä vyöryin veden mukana suojanpuoleiselle pyykatille — jolloin heräsin huomatakseni, että kanootti keikkui hirveästi puskiessaan vastatuulen korkealle kohottamia aaltoja vastaan ja että minä olin vyörynyt paikoiltani peräkannen toiselta puolelta toiselle. Tähtiä ei ollut enää näkyvissä yhtään, ja tuuli vihureineen oli synnyttänyt hirveän ristiaallokon. Noista kahdesta muusta kanootista ei näkynyt jälkeäkään, ja omaamme tuli alituisesti niin paljon vettä, että viiden miehen oli pakko ammentaa sitä yhtä mittaa pois, orjien maatessa kanootin pohjalla ja valittaessa ja kirotessa onnetonta kohtaloaan ja vaikeroidessa kovan meritaudin kynsissä.
Tuuli oli alkanut puhaltaa samalla kertaa sekä kaakosta että lounaisesta ajaen meidät niin kauaksi pohjoiseen Kungwesta, johon olimme olleet matkalla, että meidän olikin koetettava päästä toisen Kabogo-nimisen niemen suojaan. Koska maamatkamme Kaweleen siten melkoisesti lyhenisi, en ollut ollenkaan pahoillani, ja noin parin tunnin kuluttua pääsimmekin pieneen lahdelmaan, jossa olimme suojassa sekä tuulelta että aalloilta. Siellä oli vanha leiripaikkakin, ja pian me saimme nuotiot palamaan kuivataksemme vaatteemme ja keittääksemme ruokamme. Orjaraukatkin näyttivät olevan iloissaan pelastuttuaan luulemastaan suuresta vaarasta.
Heti kun kanootti oli tyhjennetty ja miehet olivat ruvenneet tilkitsemään sen aallokossa saamia vuotoja, ehdotti Hatibu minulle, että lähtisin hänen kanssaan niemen korkeimmalle kohdalle katsomaan näkyisikö toisia kanootteja.
Tultuamme sinne näimme toisen veneen taistelevan vielä aaltoja vastaan ja ilmeisesti koettavan päästä meidän ja Kungwen välissä olevaan suureen lahteen mennäkseen sitten Kungwehen suojaista rantaa pitkin. Toisesta, kaikkein suurimmasta, yhdestä puusta koverretusta kanootista emme nähneet jälkeäkään, ja Hatibu sanoi suuresti pelkäävänsä, että se niin ankarassa aallokossa kuin meillä oli ollut kestettävänä oli kaatunut ja kaikki siinä olleet ihmiset olivat hukkuneet tavaroineen. Hän käski sytyttää suuren nuotion merkiksi tuolle äsken näkemällemme kanootille. Kun se oli leimahtanut palamaan, näimme kanootin muuttavan suuntaansa ja saapuvan pian samaan lahdelmaan, johon mekin olimme päässeet suojaan.
Niin pian kuin se oli saapunut, kyselimme levottomina sen miehistöltä, oliko se nähnyt tuota hävinnyttä alusta, mutta he eivät sanoneet nähneensä sitä sitten saarista lähdettyä. Kuta pitemmälle yö kului kukkulalle asettamiemme vahtien mitään huomaamatta, sitä taipuvammat olimme me muut myöntämään oikeaksi Hatibun otaksumisen että kanootti miehistöineen oli painunut aaltoihin.
Sanoin heille, että vaikka se olisikin kaatunut ja tyhjentänyt sisältönsä aaltoihin, ei se kumminkaan ollut voinut upota, ja ehdotin senvuoksi, että lähtisimme sitä etsimään pelastaaksemme mahdollisesti sen varassa pysyttelevät ihmiset. Ehdotukseni ei saanut kannatusta, sillä kanoottien soutajat sanoivat olevansa liian väsyneitä voidaksensa lähteä vesille jälleen. "Ja sitäpaitsi tulee jo yö", huomauttivat he, "ennenkuin pääsemme lähtemäänkään." Painostin kumminkin, että meidän oli etsittävä tovereitamme, ja vihdoin vaikuttivat puheeni sen verran, että Hatibu päätti seuraavana aamuna päivän koittaessa lähteä heitä hakemaan.
Kanootin poissaolo suretti meitä ja pahoitti mielemme niin, ettei leiritultemme ääressä sinä yönä laulettu eikä laskettu leikkiä, kuten edellisenä yönä veneessä. Auringon laskiessa aikoi Hatibu kutsua tähystäjät pois ja käskeä sammuttaa merkkinuotiot, mutta minä sain hänet taivutetuksi niin, että hän antoi niiden palaa. "Sillä voihan olla mahdollista", sanoin minä, "että nuo poissa olevat kelluvat jossakin selällä turvallisesti, ja heti tulen nähtyään tulevat he tietysti tänne menemättä Kungwehen."
Hän suostui siihen ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä aamuyöllä kuun laskeuduttua kuulimme melojien laulua ja hetken kuluttua liukui tuo kaivattu kanootti lahdelmaan. Sen miehistön kertomus oli hyvin lyhyt ja yksinkertainen. Oltuaan noin tunnin järvellä olivat he huomanneet parin heikäläisen jääneen maihin ja heidän oli ollut pakko palata niitä hakemaan. Mutta kun tuuli oli juuri silloin kiihtynyt, olivat he pysyneet maissa kunnes se oli jälleen tyyntynyt, mikä tapahtui vasta iltapäivällä. Silloin olivat he lähteneet vesille suunnaten kulkunsa Kungwetä kohti, mutta huomattuaan tulemme heti auringonlaskun jälkeen olivat he kääntäneet keulan Kabogota kohti.
Kaikki muuttui nyt kuin taikaiskusta, ja huolimatta yöstä alkoivat miehet tanssia ja laulaa välittämättä ollenkaan seuraavan päivän kovasta työstä. Paljon ennen päivän koittoa oli kanootit kuormitettu, ja päästyämme järvelle suuntasimme matkamme rannikkoa pitkin Kawelea kohti. Sievä etelätuuli rupesi pian puhaltamaan. Käänsimme keulat maihin ja leikattuamme rannalta muutamia bamburuokoja mastoiksi levitimme kangaskappaleita ja mattoja jonkinlaisiksi purjeiksi, jotka auttoivat kulkuamme melkoisesti. Noin kello kahden aikaan päivällä sivuutimme vuolaan Malagarazin punaisesta mudasta muodostuneen pitkän suistomaan ja rupesimme lähestymään nientä, jonka takana Kawele kuulemma sijaitsi. Vaikka tuuli tyyntyikin auringon laskeutuessa, jatkoivat miehet kumminkin työtään, ja kun he vihdoin lakkasivat soutamasta, olimme vain puolen tunnin matkan päässä päämäärästämme. Ainoa syy, miksi emme menneet perille asti, oli, ettei pelätystä Manyuemasta norsunluuta ja orjia kuljettavan karavaanin sopinut mennä kaupunkiin niin mitättömillä kulkuneuvoilla kuin kalastajakanooteilla. Ei, vaan sen mennessä sinne oli ammuttava, rummutettava ja heilutettava lippuja. Kaikki norsunluun kantajat oli järjestettävä kulkemaan edellä, jotta ihmiset selvästi huomaisivat, millaisia rikkauksia Tipolo oli koonnut kauas ulottuvilla matkoillaan.
Heti kun auringon ensimmäiset säteet alkoivat kullata idässä sijaitsevien vuorten huippuja, nousivat kaikki makuultaan ja hienouksia, joiden olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan, jaettiin kaikille. Manyuemalaisia keihäitä ja kilpiä ja kaikenlaisia Nyangwen takana käydyissä taisteluissa saamiamme voitonmerkkejä asetettiin nähtäviksi, etu- ja peräkannella olevat rummut laitettiin käyttökuntoon ja kanoottimme perään pystytti Hatibu valko- ja punaraitaisen lipun, johon oli kirjoitettu muutamia koraaninlauseita. Miehemme saivat seepran harjasta tahi puhvelin taljoista valmistetut päähineet, ranteet ja nilkat koristettiin helmi- ja kuparirannerenkailla, ja kaikki, jotka olivat pyssyjen onnellisia omistajia, saivat paljon ruutia.
Niin pian kuin nämä valmistelut oli suoritettu, lähdimme jälleen matkalle, ja kaikkien kolmen kanootin miehistöt alkoivat laulaa iloista laulua. Muita surullisia kasvoja en voinut huomata kuin noiden onnettomien orjien, joiden lukumäärää olivat kuolemantapaukset ja kaupat pahasti vähentäneet Nyangwesta lähtömme jälkeen. Rannalla olevat ihmiset kuulivat pian miestemme laulun, ja pieniä katselijajoukkoja alkoi kokoutua rannan mataloille punaisille kallioille katselemaan Tipolon veneiden paluuta kaukaisesta Manyuemasta. Muutamat heistä näyttivät rientävän viemään sanaa arabialaisille ja Zanzibarista kotoisin oleville vapaille miehille, että nuo, jotka olivat uskaltaneet lähteä järven poikki kaukaisiin ja outoihin maihin, olivat nyt palanneet.
Pian kuulimme rumpujen pärinää ja torvien toitotustapa saavuttuamme lähemmäksi rantaa ja kierrettyämme muutaman niemekkeen olikin meillä jo edessämme Kawele arabialaisine taloineen ja täydessä käynnissä olevine markkinoineen. Markkinarahvaan joukossa oli paljon valkoisiin vaatteihin pukeutuneita arabialaisia tulossa maihinnousupaikalle ja heidän mukanaan miehiä, jotka pärisyttivät rumpuja, puhalsivat torviin, huusivat ja tanssivat. Siihen me vastasimme oikein kuninkaallisesti, sillä en mitenkään olisi voinut uskoa, että ihmiskurkuista lähtee sellainen möly, kuin meikäläiset lähestyessään laituria päästivät, ampuen vielä lisäksi pyssyillään, rummuttaen ja puhaltaen torviin. Tuo yleinen riemu tarttui niin minuunkin, että huusin kurkkuni käheäksi ja ammuskelin kuin hullu Hatibun minulle luovuttamalla pyssyllä.
Kolme kertaa oli meidän soudettava edestakaisin pitkin rantaa ennen maihinnousuamme. Sitten asetimme veneemme vierekkäin keulat rantaan päin ja huoahdimme hetkisen. Kun me sitten syöksyimme maata kohti, muutimme ammuntamme oikein pikatuleksi ja huusimme kovemmin kuin milloinkaan ennen.
Heti kun kanoottien keulat koskettivat maahan, tarttuivat niihin sadat palvelusintoiset kädet vetäisten veneet kauas rannalle. Silmänräpäyksessä oli Hatibu miehineen noiden odottavien ystäviensä sylissä, jotka heittivät norsunluun ja muut tavarat heti selkäänsä viedäkseen ne Tipolon taloon. Naiset ja lapsetkin, pienet neli- tahi viisivuotiset pojannulikat, olivat tulleet vastaan haluten kantaa jotakin, mitä tahansa, sillä ei ollut väliä, kunhan se vain oli noille Manyuemasta tulleille miehille kuuluvaa tavaraa.
Hälinä oli sellainen, että sitä on mahdoton kuvata. Ensiksikin oli siellä tuo kaikkialta järven rannoilta sinne kokoutunut markkinarahvas, joka Kawelen markkinoilla sai tavaransa kaupaksi. Siellä oli myytävänä sekä tuoretta että kuivaa kalaa, lihaa, lintuja, munia, Ubwarin hamppua, Uviran rautaa ja saviteoksia, Uvinzan suolaa, norsunluuta ja orjia. Heimot voitiin erottaa toisistaan tatuoimistavoistaan, tukkalaitteistaan ja asestuksestaan. Sitten siellä oli arabialaisia zanzibarilaisine miehineen ja wanyamwesiläisine kantajineen, jotka kaikki olivat nyt lopettaneet ostamisensa ja myymisensä toivottaaksensa tervetulleiksi Manyuemasta palanneet ystävänsä.
Kului monta tuntia, ennenkuin tulomme aiheuttamat kiihtymys ja ilo olivat tyyntyneet. Mieleni muuttui vastoin tahtoanikin surulliseksi, koska siellä ei ollut ketään erikoista ystävää toivottamassa minua tervetulleeksi, semminkin, kun mitättöminkin tovereistani helposti löysi ihastuneita kuuntelijoita kummallisille kertomuksilleen ihmeellisistä seikkailuista. Huomasin kumminkin, ettei Hatibu ollut unhottanut minua, sillä minulle annettiin erikoinen huone, ja ateria, joka tuotiin eteeni, oli sellainen, etten Nyangwessa olevassa Tipolon talossa ollessani ollut sellaisesta voinut uneksiakaan. Curryä, riisiä, kalaa, pihviä, vehnäpullia, makeisia, voita, kahvia ja maitoa oli pöydälläni enemmän kuin jaksoin syödä. Jos minulla olisi ollut pohjaton vatsa, kuten Jättiläistentappaja-Jaakolla, tahi niin hyvä ruokahalu kuin Osterinsyöjä-Dandolla, en olisi kumminkaan jaksanut syödä kaikkia eteeni kannettuja ruokia. Hatibu seisoi vieressäni kehoittaen minua syömään ja selitellen, että Ujijin Kawelessa oli tarpeeksi kaikkea. Sitten hän lisäsi, etteivät arabialaiset olisi tyytyväisiä, ellen söisi kaikkia heidän lähettämiään herkkuja.
Hetken kuluttua huomasi kumminkin Hatibukin sen mahdottomaksi ja opasti minut erään suuren talon kuistikolle, johon etevimmät arabialaiset olivat kokoutuneet kuuntelemaan uutisia Tipolosta ja Manyuemasta ja kertomaan meille, mitä oli tapahtunut Tipolon veljen lähdettyä Kawelesta. Jokaisen Manyuemassa käyneen miehen nimi tahdottiin tietää. Kuullessaan, että se tahi se oli kuollut, sanoivat he: "Jumalan tahto, Jumalan tahto", mutta saadessaan tietää sen tahi sen olevan vielä hengissä, kysyivät he heti: "Kuinka monta orjaa ja paljonko norsunluuta hän on hankkinut?" Kertomusta tuosta taistelusta, johon ainoastaan Hatibu, Bilal ja minä koko joukostamme olimme ottaneet osaa, kuunneltiin hyvin tarkkaavaisesti, ja heidän hämmästyksensä oli ääretön, kun kuulivat, että minä, valkoinen mies, olin päässyt hengissä niin monista vaaroista ja vastuksista.
Hatibu ja hänen toverinsa saivat vastata monien kysymyksiin, mihin nuo muut hänen mukanaan olleet miehet olivat joutuneet, ja selitettyään asian tyydyttävästi saivat he vasta ruveta kyselemään millaisessa kunnossa Kawalesta rannikolle johtava tie oli. Meille sanottiin, että tie oli hyvä ja sen varrella asuvat heimot ystävälliset. Muita rauhattomuuksia ei ilmoitettu viime aikoina olleen kuin eräs watutalaiskaravaanin hyökkäys, joka oli kumminkin torjuttu niin perinpohjaisesti, ettei sellaisen uudistumista kenenkään tarvinnut pelätä pitkiin aikoihin.
Elämä alkoi niin ollen tuntua aivan ruusuntuoksulta, ja paneutuessani nukkumaan sinä iltana tuntui minusta tuo aika, jolloin jälleen saisin nähdä omia kansalaisiani ja kuulla omaa äidinkieltäni, olevan hyvin lähellä.
XXV
VASTUKSIA JA VAAROJA.
Vaikka Hatibu olisikin yhtä mielellään jatkanut matkaamme kuin minäkin, oli hänellä kumminkin niin paljon asioita, että meidän oli viivyttävä Kawelessa monta viikkoa, sen sijaan että olisimme suoriutuneet lähtemään sieltä muutamissa päivissä, kuten ensin olin luullut. Minulla oli kyllä niin hyvä asunto, ruoka ja ystävällisten arabialaisten antamat hyvät vaatteet, ettei minulla ollut mitään valittamista mutta kumminkin odotin ikävöiden tuota hetkeä, jolloin meidän jälleen oli lähdettävä eteenpäin.
Hatibu myi täällä kaikki orjansa ja palkkasi heidän sijaansa norsunluun kantajiksi wanyamwesiläisiä jotka halusivat palata kotimaahansa. Minun on pakko tunnustaa, että olin hyvin iloinen päästessäni näkemästä noiden orjaraukkain päivittäisiä kärsimyksiä.
Niin kunnon tovereja kuin Hatibu ja Bilal minulle olivatkin olleet en kumminkaan voi olla mainitsematta välinpitämättömyydestä, jolla he suhtautuivat noiden ihmisraukkain kärsimyksiin. Heille oli aivan sama, elivätkö vai kuolivatko nuo orjat, joista he eivät välittäneet enempää kuin villeistä pedoista. Moniin väitteisiini vastasivat he vain: "Mitä sillä on väliä, nehän ovat vain pakanoita ja orjia!" ja vaikka he eivät sekautuneetkaan ponnistuksiini huojentaa orjain kohtaloa, suhtautuivat he kumminkin asiaan hyvin välinpitämättömästi, ja luulen todellakin, että olin heidän mielestään hullu, kun vaivauduin tekemään sellaista.
Nyt olimme siis päässeet heistä. Puoleksi nälkiintyneiden, kahlehdittujen orjien asemesta kantoivat nyt norsunluutamme rotevat wanyamwesiläiset, jotka hamasta lapsuudestaan olivat niin tottuneet matkustamiseen ja raskaitten taakkojen kantamiseen etteivät arabialaiset voineet saada mistään muualta niin tottuneita ja kestäviä kantajia. Viisi- tahi kuusikymmentä naulaa painavaa tahi keveämpääkin torahammasta kantamaan tarvittiin aina pari orjaa, jota vastoin näistä nyt kantajiksemme palkatuista rotevista miehistä oli seitsemän- tahi kahdeksankymmentä naulaa painava taakka kohtuullinen yhden miehen kantamus. Eräs mies kantoi kumminkin yksinään suurimman varastossamme olevan, sadanviidenkolmatta naulan painoisen hampaan vaatimattakaan muuta palkintoa tuosta ylimääräisestä työstään kuin tuon raskaimman taakan kantamisen suoman ylpeyden.
Matkustaessamme oli meidän kumminkin mukauduttava noiden miesten tahtoon. Heidän johtajansa määräsi aina, mitä tietä meidän oli kuljettava, missä pysähdyttävä syömään ja missä nukkumaan. Hän käveli aina karavaanimme etunenässä kantaen taakkaansa kuten muutkin ja ollen koristettu mitä kummallisimmalla tavalla helmillä ja höyhenillä. Lähestyessämme jotakin kylää pukeutui hän punaiseen boikangasviittaan, johon hänellä oli oikeuskin, koska se kuului hänen palkkaetuihinsa. Sitäpaitsi kuuluivat hänelle kaikki miesten tappamien eläimien päät, kuten lintujen, vuohien ja kaikkien ampumiemme villien eläinten. Ne hän sitten keitti jollakin erikoisella tavalla ja söi suuhunsa toveriensa kanssa.
Lähdimme matkallemme varhain eräänä aamuna. Kuljettuamme ensin kanootilla ja veneillä erääseen neljän penikulman päässä Kawelesta olevaan paikkaan päästäksemme kulkemasta järveen laskevan joen poikki, saimme kävellä jonkun matkaa tasaista maata, ennenkuin kiipeämisemme sen takana sijaitseville matalille vuorille alkoi. Orjien ja wanyamwesiläisten kantajien eroa ei voitu missään niin selvästi huomata kuin nyt noustessamme näille kukkuloille. Sen sijaan että he olisivat menetelleet kuten orjat jotka tällaisessa tilaisuudessa olisivat levänneet kymmeniä kertoja ja viipyneet huipulle noustessaan monta tuntia, hyökkäsivät wanyamwesiläiset tuota jyrkkää vuorta ylös kuin jotakin linnoitusta vastaan, pysähtymättä hetkeksikään luultavasti näyttääkseen meille miehuuttaan ja voimiaan. Viidenkymmenen minuutin kuluttua pysähdyimme huipulle huoahtamaan ja sanomaan hyvästit Tanganjikalle.
Näköala oli ihmeellinen ja ihana. Vuoren rinteillä kasvavan vankemman metsän tummuuteen sekautui heleänvärisiä kukkivia akasialehtoja. Jalkaimme juurella päilyi syvälle maahan pistävä sininen lahdelma, ja sen takana levisi Tanganjikan ääretön ulappa loistaen auringossa kuin kiilloitettu messinkilevy, jossa kalastajain kanootit ja nuo lukemattomien jokien tähän mahtavan Kongon äärettömään säiliöön tuomat uivat saaret näyttivät vain pieniltä pilkuilta kaukaa siintävien Ugoman vuorten pilventapaisia tummia varjoja vastaan. Katsoessani sisämaahan päin näin vain pelkkää metsää, josta siellä täällä kohosi pilvien peittämiä vuorten huippuja. Siellä täällä nousevat savupatsaat ilmaisivat kumminkin ihmistenkin eksyneen sinne asumaan, eivätkä ukarangalaisten kylät kuulemma olleetkaan kaukana.
Pystytimme ensimmäisen leirimme erään heidän kylänsä läheisyyteen. Porttiin, josta ei meillä kellään ollut lupa kulkea, oli naulattu irvistelevä ihmisen pääkallo, joka ilmaisi, kuinka vähän Kawalen puolisivistys oli voinut vaikuttaa näihin ympäristössä asuviin villeihin heimoihin. Vaikka tuo kuoleman irvistelevä jäännös näyttikin kauhealta ja pahaaennustavalta, näyttivät ihmiset kumminkin olevan halukkaat tulemaan leiriimme vaihtaakseen linnuilla, munilla, banaaneilla ja muilla elintarpeilla kuivattua kalaa, jota olimme ottaneet mukaamme suuret määrät.
Illalla juttelin Hatibun kanssa kaikesta meitä odottavasta. Hän sanoi minun saavan olla varman ainakin yhdestä asiasta, nimittäin että Unyanyembeen asti me ainakin kulkisimme nopeasti, sillä kantajat oli palkattu määräämättömäksi ajaksi ja olivat nyt matkalla kotiinsa päin. Seuraavana aamuna huomasinkin jo, ettei heidän tarkoituksensa ollut vitkastella, sillä paljon ennen auringonnousua herätti johtajan torvi nukkuvat, ja niin pian kuin päivän ensimmäinen sarastus auttoi meitä erottamaan, miten voimme kiertää tien vaikeudet, nostettiin taakat hartioille ja lähdettiin liikkeelle. Painoimme sitten eteenpäin pysähtymättä, lukuunottamatta yhtä päivää, jolloin ostimme suolaa, koska se kuulemma oli haluttua tavaraa matkan varrella. Vaihdoimme siihen kaiken Kawelesta mukaan ottamamme kuivatun kalan. Leirimme haju tämän kaupan kautta melkoisesti parani.
Oli omituista katsella, miten alkuasukkaat valmistivat tuota suolaa. He vain yksinkertaisesti keittivät mutaa suurissa saviruukuissa, erottivat sitten siitä veden siivilöimällä sen lehdistä ja ruohoista valmistettujen karkeatekoisten seulojen läpi ja kiteyttivät sitten suolan tuosta liuoksesta haihduttamalla. Tavallisesti ei tuo ensimmäinen suola kelvannut vielä mihinkään, ja temppu oli uudistettava neljä tahi viisi kertaa, ennenkuin tuota likaisen hiekan näköistä suolaa voitiin käyttää. Hämmästyin suuresti huomatessani, että vaikka tuo koko maa oli kyllästytetty suolalla, ei virtojen ja purojen vesi maistunut suolaiselta, vaan oli hyvin raikasta ja makeaa.
Kuuden päivän kuluttua Ujijista lähtömme jälkeen saavuimme Malagarazille, jonka punaisenruskean veden olimme nähneet sekoittuvan Tanganjikan siniseen veteen matkallamme Kaweleen. Siellä oli meidän sovittava lauttaus päällikön ja hänen lukuisten apuaistensa kanssa päästäksemme tuon nopeasti virtaavan joen poikki. Siinä ei ollut kahlaamoita ja koska ei sen matalikoilla kasvanut puitakaan, emme voineet rakentaa siltaa sen yli, ja sen vuoksi oli meidän turvauduttava kanootteihin.
Neuvottelut saadaksemme mennä sen yli kysyivät sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Kun vihdoinkin kaikki oli saatu järjestetyksi, ajattelin, että meitä ja tavaroitamme toiselle rannalle vievät veneet olisivat varmasti aivan mitättömät. Saapuessamme virran rannalle, joka oli kaislojen peitossa, noin tuntia jälkeen auringonnousun emme nähneet merkkiäkään miehistä emmekä kanooteista, jotka oli luvattu varustaa meille maksettuamme niistä kunnollisen korvauksen. Hatibu lähetti heti sanan päällikölle, että tämä kiiruhtaisi miehiään. Istuuduimme kärsivällisesti odottamaan niiden takaisin tuloa juuri kaislikon laidassa olevalle pienelle ylängölle. Pian näimmekin parin miehen pään sukeutuvan esiin kaislikosta ja Hatibu huusi "Pysähtykää, pysähtykää, me näemme teidät jo!"
Kaikki miehet yhtyivät hänen huutoonsa ja tartuttuaan kantamuksiinsa tunkeutuivat he kaislikon läpi virran rannalle. Sieltä me löysimme pari esinettä, joita ehkä joskus maailmassa oli sanottu kanooteiksi, mutta nyt ne olivat sellaisessa kunnossa, ettei tuo nimitys sopinut niille ollenkaan. Ne olivat ohuista puunkuorista tehtyjä, parikymmentä jalkaa pitkiä kapineita, joiden keulat ja perä oli puristettu yhteen ja ommeltu niin, että ne oli saatu muodostumaan noin viisitoista tuumaa leveiksi ja kaksitoista tuumaa syviksi kaukaloiksi. Niiden toisessa päässä, joko keulassa tahi perässä, en voi sanoa kummassako, seisoi mies, joka kuljetti tuota hullunkurista alustaan pitkällä sauvoimella tyrkkien kareista ja soutaen silloin, kun sauvoin ei ylettynyt pohjaan. En kuuna kullan valkeana ollut nähnyt niin hauraita ja huojuvia veneitä, ja senvuoksi rupesin pelkäämäänkin, ettemme pääsisi niillä yli kunnollisesti, semminkin, koska minulle oli kerrottu, että joessa oli hirveän paljon krokodiilejä. Jos toinen vene sattuisi kaatumaan, olivat toisen mahdollisuudet kuin kaksi yhtä vastaan sen hyväksi, että nuo hirviöt kaataisivat senkin.
Yksi ainoa mies kuormineen ja kuljettaja upottivat jo tuon hauraan kaukalon syvemmälle kuin oli oikein terveellistä. Seurasin levottomana ensimmäisen parinkymmenen miehen suuruisen joukon ja heidän kantamuksiensa ylikuljettamista. Koska en huomannut mitään onnettomuutta, rohkaisin mieleni ja astuin varovaisesti ja sievästi kanoottiin. Polvistuin sen pohjalle ja tartuttuani sen laitoihin, jos nyt niitä sellaisiksi voitiin sanoa, käskin tyrkkäämään veneen ulommaksi. Veden poristessa rystysiäni vasten ja silloin tällöin ryöpsähtäessä veneeseenkin luulin jo varmasti joutuvani perikatoon, mutta musta kuljettajani oli niin näppärä pitämään heilakkaa purttaan kohdallaan kuin nuorallatanssija ja niin pääsin toiselle rannalle, ollen kiitollinen, että olin jollakin keinoin onnistunut kulkemaan Malagarazin yli terveenä ja vahingoittumattomana.
Niin pian kuin olin päässyt yli, käski Hatibu minun mennä Bilalin ja jo ylipäässeitten miesten kanssa erääseen läheisyydessä olevaan kylään, johon meidän oli määrä asettua yöksi. Hän lisäsi vielä, että nyt olivat meidän ja Unyanyemben välillä olevat vaikeudet ja vaarat loppuneet. Läksimme heti liikkeelle ja saavuimme pian erääseen suureen linnoitettuun kylään, jossa majoja oli varattu meille asunnoiksi. Katsellessani sen huolellisesti valmistettuja varustuksia tuntui niiden merkitys sanovan minulle, että seutu oli kaikkea muuta, mutta ei rauhallinen, ja ajattelin, että Hatibu oli puhunut toivorikkaammasti kuin hänellä oli ollut oikeus.
Kylän päällikkö tuli juttelemaan kanssamme ja katselemaan valkoista miestä. Bilal kuuli häneltä, että watutalaiset, joista me jo olimme kuulleet Ujijissa, olivat vielä sotajalalla. "Ne ovat polttaneet monta kylää ja olisivat varmasti hyökänneet tämänkin kimppuun, ellei muisto eräästä entisestä taistelusta, jossa he kärsivät suuren tappion, olisi pitänyt heitä loitolla", sanoi päällikkö. Nämä olivat todellakin huonoja uutisia. Päällikön uutisten todenperäisyyden todistivat sinä iltana pakolaiset, jotka olivat rientäneet sinne noiden ryövärien hävittämistä kylistä. Kun yö pimeni, näimme liekkien punaavan taivaan niillä tahoilla, missä nuo ryövärien murhan- ja ryöstönhimon loputtua palamaan sytytetyt kylät olivat. Minulle kerrottiin, etteivät watutalaiset milloinkaan säästä miehiä, vaimoja eivätkä lapsia, ja ainoa turva heidän hyökkäyksiltään oli pako tahi onnistunut vastustaminen.
Hatibu ja Bilal tulivat hyvin levottomiksi kuultuaan nämä uutiset, ja vaikka he eivät epäilleetkään, että päällikkö puhui totta sanoessaan voivansa puolustautua linnoitetussa kylässään vaikka kuinka hurjia watutalaisten hyökkäyksiä vastaan, eivät he halunneet sotkeutua sittenkään taisteluun heitä vastaan ja menettää aikaa, vaan alkoivat neuvotella, miten he voisivat karttaa heitä. Johtaja, joka myös oli läsnä neuvottelussa, sanoi: "Watutalaiset ovat hyvin hurjia. He ovat kuin hulluja ja vihaisia kuin paholaiset."
"Sen me kyllä tiedämme", vastasi Hatibu. "Emme kysy nyt teiltä, mitä kaikki ihmiset tietävät. Haluamme kuulla ymmärtäväistä puhetta emmekä tyhmyyksiä."
"Niin", vastasi mies, "tie Unyanyembeen ei ole pitkä. Se ei kumminkaan hyödytä teitä ollenkaan, sillä watutalaiset ovat siellä."
Mielestäni ei kannattanut puhutella miestä, joka vastaili tuohon tapaan, ja sanoinkin sen Hatibulle. Hän sanoi tuon miehen tietävän toisen pitemmän tien. "Ja jos hän vain ehdottaa", lisäsi hän, "että matkustaisimme sitä, käy kaikki mainiosti, mutta jos minä vihjaisen sinne päinkään, kieltää hän jyrkästi."
Oltuamme jonkun aikaa ääneti sanoi Hatibu, ettei kyläänkään jääminen kannattanut ja aikoi senvuoksi palata Ujijiin.
Kuullessaan sen näytti johtaja vaivautuneelta ja sanoi: "Aiotteko palata takaisin? Ei! Norsunluu jääköön tänne ja te saatte mennä, mutta minä aion miehineni lähteä kotiimme veljiemme luokse. Me emme ainakaan käänny takaisin!"
Nyt seurasi toinen pitkä vaitiolo, jonka johtaja vihdoin rikkoi sanoen: "Kuulkaahan minua, herrat! Tiedän erään toisenkin tien, jonne watutalaiset eivät tule, mutta se on hyvin pitkä. Meidän on oltava monta päivää metsissä ja erämaissa näkemättäkään kyliä. Mutta jos herrat käskevät, lähden minä miehineni tuollekin tielle, ja me saavumme varmasti Unyanyembeen turvallisesti."
Tätä oli Hatibu juuri odottanutkin, mutta ei halunnut ilmaista mielihyväänsä suostumalla heti, vaan oli muka taipuvaisempi seuraamaan johtajaa tuota tavallista tietä. Vihdoin hän sanoi suostuvansa johtajan ehdotukseen, jolloin tämä hyppäsi heti seisoalleen sanoen: "Lähtekäämme siis heti! Nyt on jo yö ja watutalaiset nukkuvat. Aamulla olemme jo kaukana heistä ja huomenillalla saavumme Kawendin vuoristoon, johon ne eivät voi meitä seurata."
Silmänräpäyksessä oli tulinen touhu käynnissä. Kun nukkuvat miehet oli herätetty, sidottiin taakat heidän hartioilleen, ja sitten kuin päällikkö oli taivutettu kauniilla lahjalla aukaisemaan kylänsä portit, poistuimme nopeasti.
Koko yön kuljimme sitten erästä kapeata polkua ja huomasimme aamulla olevamme erään vuorisen maan rajalla. Pohjoisessa olevat laajat alankomaat olivat enimmäkseen metsäiset mutta lukemattomista aukeamain keskellä olevista kylistä kohoava synkkä savu ilmaisi, että watutalaiset olivat sielläkin tekemässä pahoja töitään. Etelästä taasen näkyi vain tasahuippuista vuoristoa, jonka äkkijyrkät sivut kohosivat suurista viidakoista. Edessämme oli Kawendin ylätasanko, jonka yli polkumme johti.
Pysähdyimme hetkeksi levähtämään ja keittämään hieman ruokaa, mutta pian huusivat nuo rautalihaksiset wanyamwesiläiset, että oli jo aika lähteä, ja vaikka olin väsynyt ja uninen, oli minun pakko seurata mukana. Pian kiipeilimme me nopeasti vuorten rinteillä erästä suurta jokea kohti, joka näkyi alempaa. Kysyin Hatibulta, pääsisimmekö sen yli, koska se näyttää liian leveältä kahlattavakseni. "Ja eihän täällä ole kyliäkään", sanoin, "joista voisimme saada kanootteja lainaksi, kuten Malagarazin yli kulkiessamme."
"Niin kyllä", sanoi Hatibu, "mutta johtaja sanoo meidän pääsevän sen yli ruohoa pitkin."
"Ruohoako pitkin? Miten sellainen käy päinsä?"
"Odota, Frank, niin saat sitten nähdä", vastasi Hatibu.
Seuratessani miehiä ihmettelin vieläkin tuota asiaa. Mutta lähestyessäni joen rantaa hämmästyin huomatessani muutamien miesten jo olevan toisella rannalla ja muutamien kävelevän, kuten olin näkevinäni puiden ja ruohokon välitse, joen pinnalla. Tultuani veden rajaan näin, että vaikka sekä oikealla että vasemmalla puolellamme olikin avovettä, oli joen pinta juuri meidän kohdaltamme peitetty papyrys- ja muilla vesikasveilla kuin matolla, joka oli tarpeeksi paksu ja kestävä kannattamaan meidän painomme yli kulkiessamme. Kaikki miehemme näyttivätkin epäröimättä uskaltavan lähteä tuolle jo näöltäänkin petolliselle pinnalle.
"Näetkö nyt, miten se käy päinsä, Frank?" kysyi Hatibu, "Seuraa minua ja astu aina samaan paikkaan kuin minäkin, koska siinä on joskus reikiäkin, jollaiseen putoaminen on sama kuin kuolema."
Mitään käskyä ei olisi kumminkaan tarvittu varovaisuuteni terästämiseksi, sillä tuo mukautuva ja keinuva pinta synnytti omituinen epävarmuuden tunteen. Mutta me pääsimme kumminkin toiselle puolelle vaurioitta, ja ennen pimeää olimme jo saapuneet Kawendin ylätasangolle.
Mutta vaikka meillä ei ollutkaan mitään pelättävää ihmisvihollisilta, huomasimme kumminkin pian, että meidän oli taisteltava muita vaaroja, vaikeuksia ja tukalia oloja vastaan.
Ensiksikin olivat vuoriston harvalukuiset asukkaat eronneet pieniin kyläkuntiin melkein luoksepääsemättömille kallionhuipuille. Niissä ei ollut tavallisesti kuin pari tahi kolmekymmentä henkilöä kumpaakin sukupuolta ja kaikenikäisiä, ja jokainen tuollainen pieni yhdyskunta oli sodassa naapuriaan vastaan. Kun koetimme lähestyä heitä saadaksemme elintarpeita, sulkivat asukkaat kaikki tiet, vyöryttivätpä usein kiviäkin niiden niskaan, jotka halusivat puhutella heitä. Joskus päästessämme heidän luokseen, eivät he voineet luovuttaa meille kuin osan pienistä varastoistaan tarpeittemme tyydyttämiseksi.