Ruoan puute ei ollut omansa helpottamaan vuorten rinteille kiipeämistä eikä avaamaan meille teitä rotkojen piikkisen kasviston läpi. Kun me viiden ankaran ja vaivalloisen päivän kuluttua pääsimme tämän ylätasangon rajalle ja näimme suuren kylän edessämme, huusimme ilosta, sillä nyt luulimme saavamme ostaa ruokaa niin paljon, että voisimme ottaa sitä evääksikin tuolle pitkälle, asumattomalle, viidakkojen halki kulkevalle Kawendin ylätasangon ja ensimmäisten Ugaran kylien väliselle taipaleelle Ugaran läntisimpiä osia sanottiin tavallisesti Unyamwesiksi eli Kuun maaksi.
Mutta ilomme olikin ennenaikainen, sillä tullessamme lähemmäksi kuulimme rumpujen pärisevän ja näimme alkuasukkaiden olevan valmiita tappeluun. Ainoa vastaus, jonka sanansaattajamme, mentyään ilmoittamaan asukkaille aikeittemme rauhallisuudesta ja maksukyvystämme, saivat, oli oikea nuolisade. Sananviejämme ilmoittivat palattuaan heidän vastauksensa. Saimme lähteä siis niine hyvinemme nälkäisinä ja väsyneinä taas matkalle. En ollenkaan epäile, että Hatibu olisi mielellään hyökännyt noiden töykeiden neekerien kimppuun, jos hänellä vain olisi ollut pieninkin mahdollisuus voittaa. Hän sanoi, että heidän jyrkän vuorenseinämän juurella olevan kylänsä takana oli monta luolaa, joihin he voivat paeta ja joissa he säilyttivät elintarvevarastojaan. Hän oli hyvin vihainen muutamille kauppiaille, joiden hän sanoi tulevan näille seuduille ryöstämään alkuasukkaita orjiksi ja siten usuttamaan alkuasukkaita kaikkien vierasten kimppuun.
Lähestyessämme metsiä joiden läpi meidän nyt oli kuljettava, oli tiemme varrella muutamia suuria peltoja, joissa kasvava maissi oli melkein kypsynyttä. Niistä me saimme evääksemme sen verran ruokaa, että se riitti muutamiksi päiviksi. Muuten olisimme tuskin voineet välttää kuolemista nälkään.
Johtajamme, joka oli sanonut tuntevansa tämän tien aivan tarkasti, oli pian pakko tunnustaa valehdelleensa, ja meidän oli vain kuljettava arviolta siihen suuntaan, johon halusimme matkustaa. Senvuoksi saavuimmekin usein joille, vuorille ja soille, jotka hidastuttivat suuresti kulkuamme. Onneksi huomasimme pian, että seuduilla oli ruokavaroja runsaasti. Onnistuimme ampumaan muutamia antilooppeja ja yhden, joka luullakseni oli hirvi. Ammuimme muutamia puhveleitakin, joista saimme suuren määrän lihaa kreivin aikaan, siliä maissimme oli silloin jo loppunut. Silloin kun miehillämme ei ollut mitään pataan panemista söivät he hirmuisen suuria ja komeita sieniä, puissa kasvavaa jäkälää, ruohoja ja lehtiä täyttääksensä vatsansa vaatimukset.
Ruoan hankkiminen ei ollut kumminkaan niin vaaratonta kuin voidaan ehkä luulla, minkä pari elävästi mielessäni säilynyttä tapausta osoittavat. Kun me eräänä päivänä kuljimme hitaasti eteenpäin kenenkään huutelematta tahi laulamatta, millä tavalla afrikalainen tavallisesti virkistää matkan rasittamaa mieltään, hämmästyin nähdessäni kantajien äkkiä pelästyvän. He heittivät nimittäin kantamuksensa nopeasti maahan ja juoksivat lähimpien puiden luo kiiveten niihin. Hatibu käski minun seurata häntä ja vikkelästi kuin apina kiipesi hän erään akaasian alemmille oksille huolimatta sen piikeistä. Seurasin häntä sinne tietämättä oikein mitä tein ja istuuduin hänen viereensä.
Juuri kun olin päässyt sinne, kuulin tieltä kavioiden kopsetta ja katsoessani sinne näin erään puhvelihärän tulevan tietä pitkin niska kyyryssä ja harja pystyssä puskien mennessään irroitettuja taakkoja ja kantamuksia. Sitten se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Onneksi ei se ollut saanut mitään vahinkoa aikaan, ja kun me jälleen olimme koossa, nauroimme toistemme hullunkuriselle paolle. Pyssyjen omistajat olivat pahoillaan etteivät olleet ennättäneet niitä käyttää, jolloin ei puhveli olisi päässytkään rankaisematta jatkamaan matkaansa.
Toisen seikkailun aiheutti myöskin eräs puhveli, joka oli sekin saanut tuollaisen, noita eläimiä melko usein kohtaavan raivonpuuskan. Tapauksesta ei kumminkaan päästy niin onnellisesti ja vaaratta kuin tuosta ensimmäisestä.
Ollessani eräänä iltana hakemassa leirimme ympäriltä jotakin ruoaksi kelpaavaa tulin pienelle lammikolle, jonka ympärillä kasvoi noin kymmenen jalkaa pitkää kaislikkoa. Koska muutamat mukanani olevat miehet sanoivat minulle, että noiden kaislojen juuret ja erään vesililjan hedelmät kelpasivat ruoaksi, rupesimme kokoamaan niitä.
Kahlasin vyötäreitäni myöten veteen ja mutaan poimiessani noita hedelmiä, mutta käännyinkin äkkiä kuullessani takaani huutoa ja rysähtelyä tahi oikeammin rysähtelyä ja huutoa ja erään miehen varoituksen: "Frank, Frank, puhveli tulee!" Tunkeuduttuani kaislikon läpi näin puhvelin puskeneen erään miesraukan kumoon ja miehen toverin, vaikka hänellä ei ollutkaan muuta asetta kuin kirves, valmistautuvan hyökkäämään tuon raivostuneen eläimen kimppuun.
Minulla ei ollut mitään kädessäni. Ensin luulin, etten voisi tehdä mitään, mutta sitten juolahti nopeasti mieleeni tarttua puhvelia häntään, minkä teinkin. Petoa hämmästytti nähtävästi suuresti tällainen outo hyökkäys ja se pyörähteli sinne tänne koettaen saada minut irtautumaan. Vaikka lankesinkin polvilleni, onnistuin kumminkin pysyttelemään kiinni niin kauan, että tuo kirveellä varustettu mies ennätti antaa sille muutamia tuntuvia iskuja päähän ja niskaan, onnistuen lopulta katkaisemaan sen toisen sarven.
Peto kaatui nyt tuskissaan kyljelleen vetäen minut mukaansa ja olin jo vähällä joutua sen ruumiin alle murskattavaksi. Mutta silloin oli jo apukin lähellä, sillä Hatibu ja Bilal tulivat juosten pyssyineen ja tuoden mukanaan keihäsmiehiäkin, ja vähemmässä ajassa kuin menee tämän kirjoittamiseen oli eläin saanut molempien pyssyjen sisällön ruumiiseensa ja kaikki keihäät kylkiinsä. Se kuoli melkein silmänräpäyksessä ja minä pelastuin vaarallisesta asemastani. Mutta tuo miesraukka, jonka kimppuun puhveli oli ensin hyökännyt, haavoittui kuolettavasti ja hengitti viimeisen kerran, ennenkuin ennätimme kantaa hänet leiriimme.
Puhvelin liha oli tervetullut lisä jäkälillemme ja juurillemme. Mutta jo paria päivää myöhemmin pääsimme Ugaran ensimmäisiin kyliin, joista meidän oli helppo saada ruokaa. Kuljettuamme sitten Ugaran ja Ugandan läpi saavuimme Unyanyembessa olevaan Kazeh-nimiseen arabialaiseen kylään, jossa oli paljon arabialaisia kauppiaita. Ne olivat minulle hyvin ystävällisiä ja tekivät kaikkensa täyttääkseen toivomukseni.
XXVI.
ONNELLINEN LOPPU.
Meidän oli pakko viipyä Kazehissa noin kaksi viikkoa, jona aikana Hatibu palkkasi miehiä kantamaan norsunluun rannikolle. Sitten, sanottuamme jäähyväiset kaikille kylän asukkaille, jotka olivat olleet hyvin mielissään kuullessaan miten paljon ja halpaa norsunluu Manyuemassa oli, läksimme Pagamoyoon. Ratsastin nyt aasilla, jonka eräs sille paikkakunnalle ensimmäiseksi muuttanut intialainen kauppias, Musa Mzuri, lahjoitti minulle.
Loppumatkastani rannikolle on minulla hyvin vähän kerrottavaa. Saimme kokea noita tavallisia vastuksia, alkuasukasten hyökkäyksiä, janoa, nälkää ja väsymystä, mutta näitä maita, joiden kautta me nyt kuljimme, ovat matkailijat, sellaiset kuin Burton, Speke ja Stanley, niin usein ja hyvin kuvanneet, että kertomukseni matkastamme Bagamoyoon ei kiinnittäisi juuri kenenkään mieltä.
Kun valtameren suolainen ulappa vihdoinkin levisi silmieni eteen, katselin sitä ilon ja kiitollisuuden tuntein. Mutta vieläkin kiitollisempi olin saavuttuani muutamia päiviä myöhemmin Zanzibariin ja kuullessani englannin kieltä, joka ei niin pitkiin aikoihin ollut kaikunut korvissani. Englannin konsuli, eversti Hamerton, onnitteli minua, että olin päässyt hengissä ja terveenä noista monista kummallisista seikkailuistani ja kokemuksistani.
Sattui onneksi niin, että muutamia päiviä tuloni jälkeen saksalainen kauppahuone Witt & C:o lähetti erään pienen prikin viemään tavaroita Saksaan. Sen oli määrä matkallaan poiketa moniin Länsi-Afrikan rannikolla sijaitseviin paikkoihin vaihtamaan Zanzibarin lähellä olevilta rannoilta ja matalikoilta koottuja helmiä palmuöljyyn. He ottivat minut hyvin mielellään mukaansa luvaten minulle vapaan matkan joko Hampuriin, jonne sen oli määrä matkustaa, tahi siihen asti, jos nyt sellainen tuntuisi minusta edullisemmalta, kunnes tapaamme jonkun englantilaisen laivan, joka suostuu viemään minut mukanaan omaan maahansa.
Matkamme Bightiin kului onnellisesti, ja sen kestäessä sain kokea, etten ollut vielä kokonaan unhottanut merimiesammattiani. Iloni ja onneni olivat kumminkin äärettömät, kun me juuri saapuessamme Vanha Kalabar-joelle tulimme vastakkain erään sieltä purjehtivan prikin kanssa, jonka isonmaston huipussa liehui tuo tuttu musta lippu punaisine tähtineen, isäni omistamien laivojen rakas merkki.
Kapteeni Schmidt käänsi laivan heti vastatuuleen ja luovutti minulle veneen. Sitten ei kulunut enää pitkää aikaa minun ilmestymiseeni Petrelin peräkannelle. Sen päällikkönä oli nyt veljeni ja ensimmäisenä perämiehenä Jimmy Duds. Heidän hämmästyksensä ja ilonsa oli ääretön, kun he vihdoin ymmärsivät, että minä, jonka kuolemaa he niin kauan olivat surreet, olinkin hengissä ja jälleen vanhan laivani kannella.
Veljeni läksi kanssani takaisin tuohon saksalaiseen prikiin kiittämään kapteeni Schmidtiä tämän osoittamasta ystävällisyydestä minua kohtaan ja samalla tarjoamaan hänelle maksua matkastani Zanzibarista. Mutta tuo kunnon mies torjui päättävästi kaikki korvausyritykset ja veljeni onnistui vihdoin hyvin suurin vaivoin taivuttamaan hänet ottamaan minulta muistoksi erään hopeapikarin, joka veljelläni sattui olemaan mukana laivassa.
Palattuamme jälleen Petreliin kertoi veljeni, että sekä isäni että tätini olivat vielä hengissä ja terveinä. Isäni oli kuulemma jo lopettanut merimiesammattinsa ja asettunut asumaan Bristoliin sekä määrännyt veljeni, joka oli jo suorittanut kapteenin tutkintonsa, prikin päälliköksi.
Kuulin, että Pentlea oli kaatunut erään orjalaivan valloituksessa ja hänen ystävänsä Camachon osaksi oli tullut sama kohtalo.
Nähdessään minun katkovan nuo kuunarin mastoon naulatut oksat olivat he ymmärtäneet olla varuillaan ja niin oli Petrelin onnistunut torjua kuunarin ja Okopan miesten tekemä hyökkäys. Kuunari oli tuossa ottelussa joutunut karille ja luultavasti kokonaan tuhoutunut. Koska he eivät olleet tunteneet minua, eivät he olleet voineet aavistaakaan minun olevan läheisyydessä. He olivat todellakin olleet siinä luulossa, että minä veneemme kaaduttua Whydahin tyrskyissä olin joko hukkunut tahi joutunut haikalojen saaliiksi.
Isäni oli ilmoittanut hallitukselle Petreliä vastaan tapahtuneesta hyökkäyksestä, mutta koska hän juuri silloin oli sairastunut ankaraan kuumeeseen, oli hän matkustanut kotiin poikkeamatta enää virralle. Muutamien kuukausien kuluttua oli hän kumminkin jälleen matkustanut Ogowaihin eräässä englantilaisessa sotalaivassa. Rangaistuaan Okopaa tämän ansion mukaan olivat he kuulleet Hararulta, että oleskelin Kareman luona. He olivat silloin heti lähettäneet miehiä noutamaan minua rannikolle mutta ne olivat palanneet ja sanoneet minun kuolleen.
Ville sanoi olevansa vapaa purjehtimaan minne hyvänsä, ja jos minulla oli halua, niin lähtisi hän mielellään kanssani Ogowaihin, jonne me sitten matkustimmekin. Tultuamme joelle tuli eräs kanootti meitä vastaan. Siinä oli vanha ystäväni Tom, joka oli päässyt isänsä kuoltua päälliköksi ja hallitsi nyt sekä omaa että Okopalta valloittamiansa kyliä.
Kun asukkaat kuulivat minun vielä olevan hengissä, tulivat he hyvin iloisiksi, eivätkä kaikille ystävilleni antamani lahjat tehneet heitä surullisemmiksi.
Olisin hyvin mielelläni lähtenyt vierailemaan Kareman luo, mutta hän oli kuulemma jo kuollut. Kylää hallitsi nyt hänen poikansa, jolle lähetin lahjaksi pyssyjä, kankaita, helmiä ja ruutia, kiitokseksi hänen isänsä minulle osoittamasta ystävällisyydestä.
Tomilla oli varastossa paljon norsunluuta, kumia ja muita tavaroita, ja ennen lähtöämme Ogawaista olivat ruumamme täydet ja me voimme purjehtia suoraan Englantiin, jonne saavuimmekin melko nopeasti. Isäni tervehti minua kuin kuolleista noussutta.
Aina siitä alkaen olen ollut merillä ja olen nyt Petrelin kapteeni. Isäni varat riittivät nimittäin erään suuren parkin, Ocean Queenin, ostoon, ja sen päälliköksi määrättiin tietysti veljeni Ville. Aikani kuluksi olen nyt, ollessamme ankkurissa täällä Whydahissa, kirjoittanut nämä muistelmani Afrikasta.
Ellen noilla matkoillani muuta oppinutkaan, niin opin ainakin säälimään orjain kovaa kohtaloa. Toivon, että tuo sisämaasta peräisin oleva orjakauppa pian kokonaan lakkaa ja että Livingstonen ja hänen työnsä jatkajain ponnistukset avaavat pian Afrikan äärettömät alueet kristinuskolle ja sivistykselle.