"Pääsemmepäs, herra!" sanoi Sam Peters. "Onhan täällä vielä Paistinpannun kanootti, ja hän pääsee kyllä sillä maihin viedäkseen kirjeen isällenne."
"Niin, tuotapa en tullut ajatelleeksikaan. Kutsukaa Paistinpannu tänne!"
Kun Paistinpannu tuli ja huomasi kajuutassa vallitsevan sekamelskan, sanoi hän:
"Tuo perämies näyttää olevankin aivan sellainen roisto kuin olen aina ajatellutkin hänen olevan."
"Sille emme nyt enää mitään mahda, Paistinpannu", sanoi Ville. "Mutta nyt on teidän heti lähdettävä viemään kirjettä kapteenille."
Paistinpannu riensi heti kannelle, ja sillä aikaa kuin Ville kirjoitti kirjettä, laski hän kanoottinsa mereen, |a ottaen Olutpullon toverikseen läksi hän viemään isällemme sanaa Pentlean karkaamisesta ja hänen varkauksistaan.
Olimme määränneet, että Pentleaa oli vahdittava mastojen nokista, ja siihen toimeen pantujen neekerien terävät silmät näkivät, että hän päästyään maihin meni suoraan erääseen suureen taloon, jonka lipputangossa liehui Portugalin lippu. Tyrskyvene oli vedetty maalle, eikä huomattu mitään merkkiä, että hän olisi aikonut palata laivaan jälleen.
Niin pian kuin Paistinpannu oli lähtenyt, aloimme järjestää tavaroita ja huomasimme melkein heti, että Pentlea paitsi varkauksiaan oli tehnyt vielä muutakin pahaa, sillä laivan kronomeetteri ja ilmapuntari olivat molemmat särjetyt. Sitäpaitsi oli hän vienyt mennessään Camacholta saadut kultarahat ja suuren summan englantilaisia puntia, joita isäni oli säilyttänyt laatikossaan.
"Toivon, että saamme hänet kiinni", sanoin minä.
"Emme mitenkään!" sanoi Sam Peters. "Tuo talo, johon hän meni, on oikea orjakauppiasten majapaikka, ja hän on jo kaukana matkalla Lagosiin tahi Porto Novoon, ennenkuin kapteeni saa paikkakunnan päällikön lähettämään miehensä häntä kiinniottamaan."
"Mitä meidän sitten on tehtävä, Ville?" kysyin minä.
"Ei mitään muuta kuin koetettava saada nämä tavarat jälleen järjestykseen ja sitten jatkaa tuota työtämme, johon olimme syventyneet ennen tuon roiston karkaamista. Katsohan, hän on murtanut auki minunkin laatikkoni ja varastanut kelloni ja kaikki vähät rahani, jotka olin saanut kootuiksi."
"Hän on varmaankin heilunut hirveästi, sillä hänellä oli korkeintaan kymmenen minuuttia käytettävänään."
Käskimme Warspiten tulla järjestämään kajuutan ja palasimme huoneeseemme huomataksemme, että nuo neljä veneeseen laskettua paalua sisälsivätkin kallisarvoisia silkkikankaita, jotka oli tarkoitettu lahjoiksi suurille päälliköille. Ne oli tuotu huoneeseen sitä varten, että saisimme valita niistä sopivia kappaleita Dahomeyn kuninkaalle ja paikkakunnan päällikölle.
Jack Adams ja Sam Peters tulivat luoksemme ja sanoivat luulleensa meidän voivan estää Pentlean lähdön. Mutta kun se ei ollut tapahtunut, oli heidän ollut pakko totella hänen määräyksiään.
"Kerran tapahtunutta ei voida enää peruuttaa", sanoi veljeni. "En minäkään olisi voinut poistua vastoin perämiehen tahtoa, eikä kukaan meistä voinut aavistaakaan, mitä hän kajuutassa hommasi!"
Keskustellessamme Pentlean paosta ja järjestäessämme vaatteita isämme meille antaman luettelon mukaan tuli Warspite juosten huoneeseemme tuoden muassaan pari pientä muistikirjaa, jotka hän sanoi löytäneensä Pentlean hytistä. Niihin oli kirjoitettu muistiin kaikissa Gaboonin ja Kongon lahdissa ja joissa olevat ankkuripaikat ja luettelot orjista, joita oli otettu laivaan eri paikoista.
"Ah, tuo mies on todellakin oikea orjakauppias! Tähän kirjaan on merkitty kaikkien laivojen ja niiden kapteenien nimet. Tällä sivulla on luettelo kaikista eskaaderin laivoista. Siinä ilmoitetaan, mitkä ovat höyrylaivoja ja mitkä purjehtivat parhaiten hankatuulessa, ja tässä on täydellinen kuvaus Petrelistä ja selostus, missä kaikissa paikoissa aiomme käydä."
Villen selaillessa kirjasten sivuja katsoin hänen olkansa yli ja totesin näiden muistiinpanojen olevan Pentlean tekemiä. Hän oli merkinnyt, mihin meidän laivaamme voitaisiin käyttää, huomauttaen muun muassa, että siihen voidaan helposti sijoittaa kaksisataaviisikymmentä orjaa.
"Mitä? Oliko hänen tarkoituksensa saada se haltuunsa?"
"Kukapa sen tietää", sanoi Sam Peters. "Mutta varoitettu on jo valmiiksi asestettu, eivätkä luullakseni hänenlaisensa espanjalaisroistot kykene anastamaankaan bristolilaisten miesten miehittämää bristolilaisprikiä."
"Teidän on kumminkin pidettävä suunne kiinni tästä asiasta, ja jos minä saan kuulla, että te, Warspite, olette puhunut tästä, lähetän teidät työskentelemään neekerien loukkoon", sanoi veljeni.
Juuri kun hän sai sen sanotuksi, huusi tähystäjä kapteenin tulevan, ja me olimme hyvin iloiset ajatellessamme, että hän pian saapuisi luoksemme ja voisi itse päättää, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä.
V.
MAISSA KÄYNTI.
Niin pian kuin isäni oli tullut laivaan sanoi hän: "Mitä tämä tällainen merkitsee? Mihin Pentlea läksi ja mitä tämä sinun kirjeesi oikein tarkoittaa?"
Kerroimme hänelle heti, miten Simon Pentlea oli lähtenyt ja missä kunnossa kajuutta oli ollut meidän murtauduttua sinne. Tarkastettuaan paikat sanoi hän, että olisi voinut käydä paljon huonommastikin, sillä lukuunottamatta noita Camachon antamia rahoja ja noin viittäkymmentä puntaa, jotka perämies oli varastanut, ei hän ollut löytänyt paikkaa, jossa isäni säilytti muita rahojaan, korallejaan ja viidensadan punnan arvoista helmivarastoaan. Laskettuaan yhteen kaiken varastetun tavaran arvon lukuunottaen rahatkin nousi hänen kärsimänsä vahinko noin kahteensataan puntaan. Mutta kronometerin ja ilmapuntarin särkeminen oli hänen mielestään paljon vakavampi asia, eikä hän ymmärtänyt, miten hän saisi ne uusituiksi. Koska yö alkoi jo pimetä, emme voineet päästä päällikön puheille ennen aamua, ja senvuoksi oli hyvin luultavaa, että Pentlea pudistaisi tomun jaloistaan ennen sitä. Emme nimittäin voineet toivoakaan saavamme minkäänlaista apua hänen ystäviltään, jotka olivat itsekin orjakauppiaita.
Emme siis voineet muuta tehdä kuin järjestää kajuutan ja odottaa aamua. Isäni aikoi silloin jälleen lähteä maihin ja ottaa minut mukaansa kirjoittamaan muistiin kaikki hänen myymänsä tavarat ja ne, joihin hän ne suostui vaihtamaan.
Ihastuin suuresti päästessäni mukaan ja pukeuduin parhaisiin valkoisiin vaatteihini. Laskeutuessani veneeseen sanoi toisen veneen perämies, Märssyraaka, minulle: "Herra, luullakseni saamme vettä venheeseemme ja valkoinen pukunne menee pilalle." Nousin jälleen kannelle hakemaan öljytakkiani, jonka aioin pukea ylleni, mutta veljeni Ville esti sen käskien minun vain heittää sen hartioilleni, että voisin vapautua siitä heti, jos vene sattuisi kaatumaan.
Erottuamme laivasta istuutuivat neekerit veneen pohjalle lähelle laitoja ja katsoivat eteenpäin meloessaan venettä. Työskennellessään rupesivat he ajankulukseen laulamaan jotakin hurjaa laulua, johon Märssyraaka, seisoessaan perässä ja ohjatessaan venettä yhdellä airolla, lauloi yksinlauluosat, jos nyt tuota mölyämistä voitiin sanoa lauluksi, sillä sellaiselta se ei ainakaan englantilaisen mielestä tuntunut.
He meloivat niin voimakkaasti, että veneemme oikein ratisi, ja näytti aivan lentävän lasimaisilla aalloilla, jotka vyöryivät rantaa kohden. Luulin pääsevämme sinne minuutissa tahi parissa. Äkkiä käski Märssyraaka miesten lopettaa melomisensa ja isäni sanoi: "Nyt, poikaseni, on sinun istuttava niin hiljaa kuin suinkin, ja jos vene sattuu kaatumaan, on sinun heti koetettava päästä siitä niin etäälle kuin suinkin ja sitten turvauduttava neekereihin, jotka vievät sinut varmasti ja turvallisesti maihin."
Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran todella, että tyrskyjen halki kulkeminen oli kuin olikin vaarallista. Vaikka olin kuullutkin kaikenlaisia merimiesjuttuja tyrskyissä kaatuneista veneistä ja niille sattuneista tapaturmista ja olin toivonut, kuten pojat tavallisesti toivovat pääsevänsä seikkailuihin, että saisin olla mukana jossakin sellaisessa tapauksessa voidakseni näyttää urhoollisuuttani, en ollut kumminkaan aavistanut, että nuo toiveeni täyttyisivät näin pian. Kun näin edessämme olevat korkeat aallot ja kuulin niiden pauhun, kun ne syöksyivät rantaa vasten, aloin toivoa jotakin toista sijaani osoittamaan rohkeutta tällaisessa leikissä.
Istuin hiljaa, kuten isäni oli käskenyt, ja katselin Märssyraakaa, joka huolellisesti tarkasteli noita päällemme hyökkääviä vuorenkorkuisia aaltoja. Ne näyttivät voivan täyttää veneemme silmänräpäyksessä vaahtoavalla vedellään. Miehet meloivat jälleen tyynesti eteenpäin, mutta pysähdyttivät veneen äkkiä, kuultuaan Märssyraa'an lyhyen komennon, ja kun me samalla kohosimme erään suuren aallon harjalle, vetäisivät he melansa vedestä valmistautuen melomaan kuin henkensä puolesta oikean hetken tultua.
Eteemme avautui syvä kuilu ja veneemme näytti liukuvan taaksepäin aallosta, joka ryskyen ja vaahdoten syöksyi tuohon kuoppaan. Silloin pistivät miehet melansa veteen ja me kiisimme eteenpäin pikajunan vauhdilla veden kuohuessa valkoisena vaahtona ympärillämme ja Märssyraa'an koettaessa pitää airollaan venettämme suorassa. Vähitellen pääsi tuo kuohuva vesi etääntymään meistä ja toinen mahtava aalto kohosi uhkaavasti takanamme. Pysähdyimme jälleen antaaksemme sen mennä sivu ennen sen harjan kouristumista ja muuttumista vaahdoksi. Onnistuimme aikomuksessamme, ja jälleen kuului tuo äskeinen pauhu, ja tuulispään tapainen vauhtimme uudistui. Unhotin vähitellen kaiken pelkoni, sillä veneen ja veden liikkeet sekä toisiaan äärimmäisiin ponnistuksiin kehoittavien miesten huudot hurmasivat minut kokonaan. Toivoin lopulta, että tyrskyt, joiden läpi meidän oli kuljettava, olisivat olleet viisi kertaa leveämmät ja olin pahoillani, kun me vihdoinkin pääsimme maihin.
Samassa silmänräpäyksessä, kun veneen köli koski pohjaan, nakkasivat neekerit melansa veneeseen ja hypättyään veteen ja tartuttuaan veneen laitoihin vetäisivät sen kauas rannalle, minne aallot eivät enää ylettyneet.
Isäni, joka ei ollut kääntänyt katsettaan minusta tyrskyjen halki tullessamme, sanoi: "Nyt se on tehty, poikaseni. Millaiselta sinusta Afrikan ranta nyt tuntuu?"
"Isä, tuo oli suurenmoista! En muista kokeneeni mitään niin mukavaa kuin tuo äskeinen aaltojen harjoilla liukuminen oli."
"Niin, mukavalta se kyllä tuntuu, mutta se on vaarallista. Nyt on meidän kumminkin kiiruhdettava saadaksemme tuon Pentlea-roiston vielä käsiimme. Käske sinä, Märssyraaka, neljä miestä viemään nämä tavarat", isäni viittasi muutamiin näytepaaluihin, "herra Macarthyn taloon ja lähetä pari miestä sanomaan Billy Barlowille, että hän tuo veneensä tänne tämän toisen veneemme viereen. Tulkaa sitten molemmat luokseni tuonne taloon."
Whydahin ranta oli minusta hyvin kummallisen näköinen. Siellä oli kaikkien noiden satamassa olevien erilaisten laivojen veneitä tuomassa ja noutamassa tavaroita, siat ja kalkkunat telmivät liassa ja kaikenlaisissa jätteissä, suuret orjalaumat työskentelivät alkuasukasvirkailijoiden johdolla, Dahomeyn kuninkaan sotilaat kävelivät sinne tänne piilukkoisine pyssyineen ja pienillä vireillä ponyilla ratsastavat valkoiset ja mustat miehet kiiruhtivat asioilleen. Eurooppalaisten kauppiaitten suuret varastohuoneet aidattuine pihoineen, orjakauppiasten suuret parakit ja alkuasukasten kylä, joka oli todellinen kaikensuuruisten ja -lajisten majain sekasotku, josta päällikköjen ja muiden kuuluisain miesten asunnot erottuivat kuin sotalaivasto kalastajalaivastosta, muodostivat yhdessä niin väririkkaan taulun, etten ollut sellaisesta voinut uneksiakaan, saati sitten sellaista ennen nähnyt.
Saavuimme hetken kuluttua herra Macarthyn taloon ja noustuamme porraskäytävää myöten suurelle parvekkeelle tapasimme siellä valkoiseen pukuun pukeutuneen omistajan, joka juuri antoi määräyksiä muutamille apulaisilleen, jotka hän kumminkin lähetti heti pois nähtyään meidät.
"Hyvää huomenta, kapteeni Baldwin, onko tuo nuorukainen poikanne?"
Isäni vastasi hänen tervehdykseensä ja kysyi sitten, oliko hän saanut mitään uutisia Pentleasta.
"En vielä", vastasi hän. "Olen lähettänyt miehiä koettamaan, saisivatko he tietoja hänestä Souzan kaupasta, jonne hän on mennyt, mutta siellä ovat järjestään kaikki sellaisia roistoja, etteivät he halua sanoa mitään. Siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, kun he hyökkäsivät tämän varastoni kimppuun, ja minulla oli täysi työ puolustaessani omaisuuttani. Päällikkö on tuominnut heidät maksamaan minulle viisisataa naulaa palmuöljyä, mutta varmasti en saa milloinkaan tippaakaan heiltä. Olen lähettänyt sanan päällikölle ja hän tulee tänne päivän kuluessa. Oletteko ilmoittanut tapauksen sotalaivan kapteenille?"
"En! Voisiko hän mitenkään auttaa minua?"
"Tosin hän ei voi lähettää miehiä ajamaan takaa varasta. Mutta toivoakseni tulee kapteeni ja muutamia upseereita seuraamaan teidän keskusteluanne päällikön kanssa. Koetan saada ne lupaamaan enemmän kuin vaatimaan, mutta miten ne sitten täyttävät lupauksensa, en voi mennä takaamaan."
"Hyvä on! Kirjoitan kirjeen ja lähetän sen laivaan. Miksi tuota kapteenia sanotaan ja mikä on laivan nimi?"
"Laivan nimi on Rover ja kapteenia sanotaan Howardiksi."
"No silloinhan asia on selvä. Saanko kynän, paperia ja mustetta, niin kirjoitan heti ja Frank saa mennä viemään sen perille."
"Miksi ette mene itse?"
"En halua menettää mitään tilaisuutta kaupantekoon, ja päällikköhän voi saapua tänne sillä aikaa kuin olen poissa."
"No onhan tuo niinkin. Muistakaa kumminkin pyytää anteeksi, ettette tule itse."
"Tietysti ja ilmoitanpa vielä syynkin."
Kirje oli pian valmis ja Märssyraaka sai käskyn viedä minut hänen majesteettinsa, kuudellatoista tykillä varustettuun Rover-nimiseen prikiin.
Huomasin, että tyrskyjä vastaan meneminen olikin aivan toisenlaista hommaa kuin tuleminen maihin niiden halki, ja vaikka se ei olekaan niin vaarallista, on se kumminkin paljon vaivalloisempaa. Se ei aiheuttanut mitään tuollaista riemuitsevaa tunnetta kuin aallon harjalla liukuminen oli minulle tullessa suonut.
Pääsimme niiden läpi sen suuremmitta vaurioitta, saimme ainoastaan hieman vettä veneeseen ja pian olimme Roverin sivulla.
Muudan laskuportaitten vieressä oleva vahti kysyi minulta mitä halusin ja vastattuani tuovani kirjettä kapteenille käski hän minun kiivetä sukkelasti kannelle paria käytettäväkseni heitettyä köyttä myöten. Tartuin niihin ja päästyäni kannelle menin perälle unhottamatta isäni määräystä, miten minun oli tervehdittävä.
Hämmästyin nähdessäni jokaisen erikoisosan puhtauden ja sirouden, mutta minulla ei ollut paljon aikaa osoittaa ihastustani, sillä eräs merikadetti kysyi minulta heti, mitä halusin. Vastasin hänelle tuovani kirjettä kapteenille.
"No antakaa se sitten minulle", sanoi hän, ja otettuaan kirjeen minulta meni hän erään peräkannen ylihangan puolella kävelevän upseerin luo ja tehden kunniaa antoi kirjeen tälle.
Luulin ensin tuota herraa kapteeniksi, mutta hän menikin takaportaita kajuuttaan ja palasi hetken kuluttua kapteeni Howardin kanssa, jota kaikki kannella olijat tervehtivät.
"Kuulehan nuorimies", sanoi kapteeni Howard minulle, "tuletko
Petrelista? Miksi ei kapteeni tullut tänne itse?"
"Suokaa anteeksi, herra", vastasin, "mutta luullakseni toivoi isäni voivansa saada paremmin selville tuon asian jäämällä maihin."
"Ah, oletko sinä kapteenin poika! No kerropas nyt minulle, mitä tiedät tuosta karkurista — mikä hänen nimensä nyt taasen olikaan?"
"Pentlea, herra kapteeni. Perämiehemme Hammond katkaisi jalkansa ja meidän oli otettava Pentlea hänen sijaansa juuri iltaa ennen lähtöämme. Hän oli meistä kaikista hyvin vastenmielinen ja lisäksi puhuu hän vielä espanjankieltäkin."
"Puhuuko hän espanjankieltä? Mistä sen tiedät?"
"Kap Mountissa tuli eräs Camacho-niminen espanjalainen luoksemme orjalaivastaan ja Pentlea tunsi hänet puhutellen häntä espanjankielellä."
"Todellako? Ja nyt hän on varastanut rahaa ja muutamia tavarapaaluja ja paennut Souzan kauppaan. No saadaanpas nähdä! Perämies, käskekää ensimmäinen luutnantti puheilleni."
Luutnantti tuli heti ja kapteeni Howard sanoi: "Kuulkaahan, Stannard, tuo täältä hakemamme roisto Camacho onkin Kap Mountissa. Millaiset olivat hänen laivansa, poikaseni?"
"Hänellä oli pari kuunaria. Santa Maria ja Santiago."
"Vai pari! Mitä asioita teillä niiden kanssa oli?"
"Möimme heille elintarpeita."
"Olivatko nuo laivat täynnä orjia?"
"En tiedä. Minä en kumminkaan nähnyt ainoatakaan."
"Olivatko niiden kyljet puhtaat vai likaiset?"
"Hyvin puhtaat, herra kapteeni. Mielestäni olivat ne aivan huvipursien näköiset."
"Vai niin. No siinä tapauksessa eivät ne olleet ottaneet orjia vielä laivoihin. Stannard, lähden maihin katsomaan, voisinko jollakin tavalla auttaa kapteeni Baldwinia ja sillä aikaa on teidän laitettava kaikki merikuntoon. Hinatkaa veneet ylös ja vääntäkää ankkurikettinki lyhyeksi. Lähden maihin tämän nuorukaisen veneessä. Sanokaa Smithille, kirjurilleni, että hän saa tulla mukaani. Perämies, tuokaa miekkani ja sadetakkini!"
Melkein lyhyemmässä ajassa kuin voin kirjoittaa olimme veneessä ja matkalla maihin. Roverin kannella alkoi heti kuumeinen työ purjeiden irroittamisessa ja ankkurin nostamisessa.
"Toivoakseni saamme tuon Camacho-roiston pian käsiimme. Hän on tehnyt meille pari rumaa kepposta, vai mitä, Smith", sanoi kapteeni Howard.
"Kyllä, kapteeni, ne ovat meillä vielä hyvässä muistossa", vastasi Smith, josta ei tyrskyjen halki kulkeminen näyttänyt tuntuvan ollenkaan miellyttävältä.
Pääsimme pian turvallisesti maihin ja menimme suoraan herra Macarthyn kauppaan. Isäni ja hän olivat jo odottaneet meitä hieman kärsimättömästi, sillä heille oli juuri tuotu sana, että paikan päällikkö tulee pian keskustelemaan Pentlean paosta ja varkauksista.
Tarkoitusta varten tyhjennettiin heti eräs kauppahuoneen alakerroksessa oleva suuri huone, ja kapteeni Howard, isäni ja herra Macarthy menivät sinne heti, istuutuen seinän vierustalla olevalle penkille. Herra Smith ja minä asetuimme pöydän ääreen kirjoittamaan muistiin päätökset, joita asiassa tultaisiin tekemään.
Rumpujen ja torvien pärinä sekä pyssyjen pauke ilmaisivat suuren päällikön tulon. Laskeuduttuaan kantotuolista, jolla hänet oli sinne kuljetettu, tuli hän huoneeseen tulkkineen, päivänvarjon kantajineen ja muine miehineen, jotka kantoivat virkansa merkkinä kultakahvaisia miekkoja. Päällikkö istuutui kapteeni Howardia vastapäätä olevalle tuolille.
Hän oli pukeutunut huolellisesti päärmättyyn vormuun ja lakeijan hattuun, jossa oli kultainen nauha ja kukon höyhenillä koristettu suuri kokardi. Vyötäreitten ympärillä oli komea silkkivyö, johon oli pistetty pari hopeahelaista pistoolia, ja hänen sääriensä ympärillä oli niin paljon helmiä ja kulkusia, että hänen oli hyvin vaikea kävellä. Smith kuiskasi minulle, että tuon komeuden kaikkein huomattavin ja kallein osa oli kaulan ympärille kiedottu suurista helmistä kokoonpantu nauha.
Niin pian kuin tavanmukaiset kohteliaisuudet oli vaihdettu ja välttämättömät likööri- ja viiniryypyt kulautettu, joita ilman ei mitään asiaa tuolla rannikolla voida panna alullekaan, avasi kapteeni Howard kokouksen sanoen päällikölle Dahomeyn kuninkaan olevan Englannin kuningattaren ystävän, jonka velvollisuus oli huolehtia, että hänen maassaan noudatettiin lakia. Lopuksi hän huomautti päällikölle, että tämä lähettäisi heti miehiä Souzan kauppaan noutamaan Pentlean kuulusteltavaksi.
Mutta päällikkö pyyteli vain anteeksi sanoen Souzankin olevan kuninkaan ystävän, joten hän ei voinut tunkeutua Souzan kauppaan.
Kapteeni Howard ei kumminkaan hellittänyt, ennenkuin päällikkö jotenkin myrskyisen keskustelun jälkeen lupasi, että jos Pentlea vain löydettäisiin, hänet tuotaisiin heti luoksemme.
Nyt tarjottiin jälleen ryyppyjä, ja ne nautittuaan poistui päällikkö.
Kun hän oli mennyt, sanoi kapteeni Howard: "Niin, herrat, luullakseni en voi nyt tällä kertaa auttaa teitä tämän paremmin. Minun on purjehdittava heti hakemaan noita teidän Kap Mountissa näkemiänne kuunareita, mutta tänne saapuu päivän tahi parin kuluttua Dragon-niminen rataslaiva, jonka kapteeni on kyllä ottava tämän asianne hoidettavakseen. Haluaisin kyllä hyvin mielelläni tutustua tuohon Pentleaan, sillä luullakseni on hän hyvin tunnettu ja kauan etsitty mies, sillä jos hän on tuo luulemani henkilö, on hän yhtä suuri merirosvo kuin orjakauppiaskin ja ansaitsee tulla hirtetyksi paremmin kuin moni muu roisto."
Kerroin nyt kapteenille noista muistikirjoista, jotka stevartti oli löytänyt Pentlean hytistä. Saatuaan ne isältäni ja katseltuaan niitä, sanoi kapteeni: "Näytän olleen aivan oikeassa. Jos voisin tehdä, kuten haluan, toisin mieheni maihin ja hakisin tuon miehen Souzan talosta joko kuolleena tahi elävänä, mutta ohjeeni ovat niin ankarat, etten uskalla ryhtyä siihen. Kapteeni Baldwin, teidän on oltava hyvin varuillanne, sillä tuo mies ei tilaisuuden sattuessa epäröi ollenkaan koettamasta saada teidän prikiänne haltuunsa. Voitteko luottaa jäljellä olevaan miehistöönne?"
"Toivoakseni, kapteeni Howard. Ne ovat kaikki Bristolista kotoisin olevia miehiä ja olen tuntenut heidät jo vuosikausia."
"No tuohan kuulostaa hyvältä, mutta muistakaa kumminkin varoa noita orjakauppiaita, erittäinkin herra Camachoa. Hän ei kyllä Caillandin piirissä uskalla tehdä mitään kepposia kenellekään, sillä vaikka tuo ranskalainen onkin orjakauppias, on hänellä kumminkin jonkunlaiset käsitteet kunniasta ja oikeuksista. Jos Camacho ja tuo puoliespanjalainen Pentlea vain pääsevät yhteen, muodostavat he silloin niin arvokkaan roistoparin, ettei sellaista ole vielä milloinkaan hirtetty. Mutta nyt on minun lähdettävä. Saako veneenne tulla viemään minua laivaan?"
"Kyllä, kapteeni. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne."
"Hyvä! Tutustuin teihin mielelläni. Ja muistakaa nyt Dragonin tultua mennä kapteeni Thompsonin puheille. Hän tekee kyllä voitavansa pakottaakseen päällikön ryhtymään toimenpiteihin tässä asiassa."
Kapteeni Howardin poistuttua syventyivät isäni ja herra Macarthy liikeasioihin ja minä sain erään kirjurin johdolla lähteä katselemaan kylää.
Hämmästyin suuresti nähdessäni pyssyillä ja suurilla käyrillä veitsillä varustettuja naisia liikuskelevan kujilla, ja jouduin vallan ihmeisiin kuullessani niiden kuuluvan Dahomeyn kuninkaan säännölliseen sotajoukkoon, jonka luotettavimman osan nuo naispataljoonat kuuluivat muodostavan. Toinen omituinen asia, jota tuo kirjuri vei minut katsomaan, oli pyhien käärmeiden temppeli. Erään pihan keskellä olevassa suuressa majassa oli tuollaisia matelijoita sadoittain, luullakseni olivat ne kaikki python-käärmeitä. Ne olivat niin kesyjä, että niitä palveleva pappi sai aivan vapaasti liikkua niiden joukossa. Pappi salli, saatuaan rommia, meidän heittää niille muutamia eläviä lintuja nähdäksemme miten ne hyökkäävät saaliinsa kimppuun.
Sattui, että eräs noista linnuista oli komea pitkäpyrstöinen valkoinen kukko, jonka suurin käärme heti sieppasi suuhunsa.
Heti kun muudan pappi huomasi sen, riensi hän luokseni ja vetäisi kasvoihini pitkän viirun jollakin iljettävällä sekoituksella. Aioin työntää tuon miehen menemään ja pyyhkäistä pois tuon haisevan saastan naamastani, mutta oppaani pyysi minua olemaan rauhallinen, sillä meidän henkemme ei olisi minkään arvoinen, sanoi hän, jos jotenkin loukkaisimme noita tietäjiä. Pysyin sen vuoksi niin hiljaa kuin suinkin. Pari muuta pappia tarttui käsiini alkaen tutkia kämmeniäni, ja tuo ensimmäinen aukaisi paitani, ja nähtyään rinnassani olevan syntymämerkin viittasi hän siihen ja alkoi puhua pärpättää hyvin nopeasti ja kiihkeästi toverilleen.
Kysyin kirjurilta, mitä tämä kaikki merkitsi. Hän ei sanonut oikein ymmärtävänsä, mutta luuli sen merkitsevän jotakin ikävyyksiä minulle. Jonkun ajan kuluttua lopettivat kiusaajani, sillä muuksikaan en voi heitä sanoa, hommansa, jättäen minut rauhaan. Oppaani sai nyt heidät selittämään, että olin suuri tietäjä, jonka aikomus oli kulkea kauas ja nähdä paljon asioita. Noilla matkoillani joutuisin minä moniin vaaroihin, mutta lopulta kumminkin selviytyisin niistä kunnialla ja palaisin terveenä kotiini. Tämän ennustuksen palkaksi oli minun ostettava heille enemmän rommia, mutta sitten minä kiiruhdinkin kauppaan peseytymään puhtaaksi tuosta saastasta ja heidän likaisten sormiensa jäljistä.
Mutta peseydyttyäni huomasinkin, ettei tuo aine lähtenytkään kasvoistani aivan tarkkaan. Isäni käski minun mennä laivaan heti ja pysyä siellä, kunnes jälleen voisin esiintyä kristityn ihmisen lailla. Ilta oli kumminkin jo niin myöhäinen, että hänkin tuli kanssani.
VI.
MINUT VANGITAAN.
Seuraavana päivänä meni isäni maihin jälleen ja minun oli jäätävä työskentelemään laivaan, jossa miehet minua härnäsivät tuon kasvoihini saamani viirun vuoksi, joka oli hyvin ruskean punainen eikä lähtenyt ollenkaan pois, vaikka olisin hangannut sitä miten kauan tahansa. Jack Adams lohdutti minua sanomalla, ettei se katoaisi naamastani kuuteen viikkoon, hankaisinpa sitä miten paljon tahansa.
Iltapäivällä alkoi ilma näyttää hyvin myrskyiseltä, ja Ville, jota uuden virkansa vastuunalaisuudet ensimmäisenä perämiehenä hyvin huolestuttivat, irroitutti ylimmäiset raa'at ja sijoitti ne kannelle. Sitten hän käski erään neekerin kiivetä mastoon katsomaan, milloin isämme lähtee rannalta laivaan.
Hän ilmoitti pian kahdella soitolla, kuten oli määrättykin, että vene oli laitettu kuntoon, työnnetty vesille ja alkanut etääntyä rannasta laivaa kohti. Äkkiä kiljaisi hän kumminkin kovasti ja huusi: "Nyt kaatui vene ja kaikki miehet joutuivat veteen!" Kiipesin heti mastoon ja Ville lähetti minulle kiikarini haalaten sen luokseni merkkilippujen nuoralla. Katsoessani sillä näin veneen keikkuvan kumollaan tyrskyssä ja miesten koettavan pelastua uimalla maihin. Hetken kuluttua heittivät aallot veneen rannalle ja vähitellen ryömivät miehetkin yksitellen kuiville. Olin peloissani, pääsisikö isäni maihin, ja lopulta näinkin, miten neekerit auttoivat hänet rannalle. "Eläköön, Ville, hän on turvassa!" huusin heti. "Eikä hän ole ollenkaan vahingoittunut!" lisäsin huomattuani hänen kävelevän rannalla ja määräävän jotakin tehtäväksi veneelle, jolla oli suuri reikä pohjassa.
Laskeuduin kannelle, jossa Ville juuri määräili, että toinen vene oli miehitettävä ja lähetettävä maihin, koska hän oli varma, että isäni halusi tulla laivaan, jos suinkin sellainen oli mahdollista, koska ilma oli jo muuttunut hyvin uhkaavaksi.
Rukoilin ja pyysin päästäkseni mukaan, mutta Ville kielsi jyrkästi, käskien minun pysyä laivassa. En ollut ollenkaan halukas tottelemaan, ja juuri kun vene oli eroamaisillaan laivasta, hyppäsin siihen, ja koska ei ollut aikaa siekailla, sillä sekä tuuli että aallot uhkasivat särkeä veneen laivaa vasten, ei Ville käskenyt minua palaamaan.
Ennenkuin olimme päässeet puoliväliinkään, yltyi tuuli oikeaksi myrskyksi, ja Märssyraaka aikoi jo pari kolme kertaa kääntää veneen takaisin laivaan päin. Sain hänet kumminkin luopumaan aikeestaan sanottuani häntä pelkuriksi, johon hän vastasi: "En pelkää ollenkaan, nuori herra, mutta tyrskyt ovat nyt hirveät. Luultavasti kaatuu veneemme, ja jos te hukutte, niin mitä kapteeni silloin sanoo?"
"Viis siitä! Kapteeni haluaa nyt kumminkin päästä laivaan. Eteenpäin, eteenpäin!"
"No sama se minulle on! Soutakaa, pojat, soutakaa!" vastasi hän ja veneen miehistö ryhtyi melomaan uudistetuin vuoroin. Mutta vaikka he koettivatkin parastaan, eivät he voineet päästä herra Macarthyn kauppahuoneen kohdalle ruvetessaan pyrkimään tyrskyjen halki, vaan ajautuivat sille kohdalle, missä Pentlea oli noussut maihin edellisenä päivänä. Meiltä oli mennyt niin pitkä aika sinnekin päästäksemme, että aurinko oli jo laskeutunut, ennenkuin käänsimme veneemme suoraan rantaa kohti.
Ensimmäisistä tyrskyistä pääsimme kaatumatta ja aloimme juuri pyrkiä toisten halki, kun äkkinäinen vihuri ja sitä seuraava rankka sade käänsivät veneemme kyljittäin aaltoja vasten huolimatta Märssyraa'an ponnistuksista pitää sitä melalla entisessä suunnassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme jo kaikki vedessä taistellen henkemme puolesta.
Muistan vieläkin, miten siinä kamppaillessani äkkiä tunsin kuin tuhansia tonneja vettä olisi kaadettu päälleni, jolloin luultavasti menin tajuttomaksi. Kun tulin tuntoihini, huomasin makaavani eräässä pienessä huoneessa, jossa oli vain noin kuuden tuuman korkuinen reikä seinässä ikkunana. Kuun säteet tunkeutuivat siitä sisään, ja kun katsoin siitä ulos, näytti ympäristö aivan autiolta. Vaatteeni olivat aivan märät, värisin vilusta ja päätäni pakotti hirveästi. Makasin ensin aivan hiljaa, ollen liian sairas välittääkseni siitä missä olin tahi mitä minulle oli tapahtunut, mutta rupesin sitten kumminkin ajattelemaan, jolloin muistinkin prikistä lähdön ja venheemme kaatumisen.
Missä olin ja mitä oli tapahtunut kaatumisemme jälkeen? olivat nyt kysymyksiä, joihin minun välttämättä oli saatava vastaus. En ollut hukkunut, sen minä nyt ainakin voin huomata, mutta kuka oli kantanut minut tähän viheliäiseen koppiin, antamatta minulle minkäänlaista patjaa maatakseni tahi kuivia vaatteita muuttaakseni. Joku oli siis pelastanut minut hukkumasta, mutta kuka tuo joku nyt mahtoi ollakaan, niin ei hän ainakaan näyttänyt välittävän paljon mukavuudestani.
Nousin nurkastani, jossa olin maannut, ja aloin tutkia vankilaani, sillä sellaiseksi luulin varmasti paikkaa, jossa nyt oleskelin. Kopeloidessani seiniä ja ovea, jotka oli salvettu paksuista, veistämättömistä hirsistä, olin tukehtua tomuun. Torakoita sekä muita inhoittavia hyönteisiä juoksenteli kaikkialla, ja säikähtyneet varpuset olivat sokaista minulta silmät lennellessään sinne tänne.
Tuo pieni reikä, josta kuu paistoi, oli hyvin korkealla, ja sain ponnistaa kaikki voimani hypätessäni niin korkealle, että sain sen alalaidasta kiinni voidakseni katsoa ulos. Huoneen edustalla oli pitkä parveke ja sen edessä ranta, jota vasten tyrskyt pauhasivat. Merellä ankkurissa olevat laivat näyttivät heiluvan kovasti ja niiden mustat raa'at kuvastuivat selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Koetin saada selville, mikä noista laivoista oli Petrel, ja lopulta onnistuinkin. Huomasin sen paikasta ja vertaillessani sitä toisiin, että olin joutunut Souzan taloon. Koetin pysytellä kiinni ikkunassa niin kauan kuin suinkin ja laskettuani nuo ankkurissa olevat laivat huomasin, että kaksi kuunaria oli tullut satamaan sen jälkeen kuin olin lähtenyt Petrelistä. Kun en kumminkaan enää jaksanut pysytellä ikkunassa, irroitin otteeni ja putosin lattialle. Huomasin pian, että taistelu torakoita vastaan, jotka lentelivät päin kasvojani ja takertuivat hiuksiini, antoi minulle melkoisesti työtä, ja vaikka vaatteeni olivatkin märät, kastuivat ne kumminkin pian hiestäni vielä enemmän.
Jonkun ajan kuluttua tunsin tupakan hajua, sitten kuulin kuistilta askelia ja tuolien siirtelyä. Kuulin Pentlean sanovan hetken kuluttua jollekin pojalle, että tämä toisi sinne konjakkia ja kylmää vettä. Koetin nyt olla niin hiljaa kuin suinkin saadakseni rauhassa kuunnella luultavasti pian alkavaa keskustelua.
Siellä oli heitä varmasti kolme tahi neljä miestä, ja kuulin heidän usein mainitsevan Camachon ja Souzan nimiä, ja vaikka en voinut ymmärtääkään mitään, koska he keskustelivat espanjankielellä, totesin kumminkin, että nuo molemmat henkilöt sekä Pentlea olivat läsnä. Hetken kuluttua tuli sinne vielä eräs henkilö, joka oli joko englantilainen tahi amerikkalainen, kirouksista päättäen, joilla hän höysti puhettaan tämän tästä.
Heidän keskustelunsa kesti kauan, mutta lopulta läksivät Camacho, Souza ja Pentlea tiehensä jättäen nuo toiset juomaan ja tupakoimaan keskenään.
Hetken kuluttua jatkuikin keskustelu ja heidän äänensä soi kuin soitto korvissani, sillä nyt tapahtui se englanninkielellä. Toivoin heidän puheestaan saavani selville jotakin siitä, mitä oli tapahtunut. "Annahan minulle tuota!" "Varo pulloa!" olivat ensimmäiset kuulemani lauseet, mutta vihdoin sanoi eräs: "Puhun ehkä joutavia, mutta tuo Simon on mielestäni ovela mies."
"On todellakin, Bill. Hän ryöväsi kapteeninsa ja pääsi turvaan tänne. Eikä päällikkö ole niin tyhmä, että hän luovuttaa herrasmiehen yhtä helposti kuin mustan elefantinluun."
"En sitä luulekaan, mutta tuon prikin läheisyys huolestuttaa minua hieman, koska sen kapteenin poika oli tuossa kaatuneessa veneessä, ja nyt he tietysti etsivät koko rannikon löytääkseen hänet."
"Mutta kai hän saa mennä, sillä ei suinkaan meillä ole hänestä mitään hyötyä."
"On paljonkin. Simon vihaa tuota kapteenia, ja nyt hän voi pitää hänet kurissa tuon pojan avulla. Olemme kumminkin saaneet kuulla, että muudan inhoittava englantilainen sotalaiva on tulossa tänne. Rover purjehti heti kuultuaan meidän olevan Kap Mountissa ja nyt saimme tietää, ettemme ole turvassa täälläkään. Meidän on poistuttava täältä niin pian kuin suinkin. Camacholla on täällä noin viisikymmentä orjaa, jotka on otettava mukaan. Tuo poika viedään myöskin, sillä hän voi olla suureksi hyödyksi Simonille."
Nyt tuli muudan poika kutsumaan noita arvoisia herroja jonnekin, ja melkein heti niiden poistuttua avautui koppini ovi ja Pentlea ilmestyi huoneeseen valaisten tietään lyhdyllä. Hänen mukanaan oli muutamia neekereitä, jotka riisuivat vaatteeni ja hieroivat minut yltä ja päältä jollakin aineella, joka muutti ihonvärini aivan mustaksi.
Pentlea katsoi minuun arvostelevasti ja sanoi: "Nyt, herra Frank, on teistä tehty kaunis neekeripoika, eivätkä nuo rannoilta etsijät voi tuntea teitä ollenkaan."
Kun hän sanoi tämän, syttyi eräs toivo sydämessäni, sillä luulin varmasti voivani huutaen ilmaista, kuka olen, jolloin joku kai ottaisi selvän asiasta, sillä englannin kieltä puhuvat orjat olivat luultavasti Whydahissakin harvinaiset.
Niin pian kuin he olivat saaneet minut kauttaaltaan aivan mustaksi ja leikanneet tukkani niin lyhyeksi kuin suinkin, ettei sekään ilmaisisi eurooppalaista syntyperääni, vietiin minut pihalle, jossa oli lukematon joukko orjia, ja kytkettiin yhteen viiden muun orjan kanssa. Niin pian kuin se oli tehty, löi Pentlea minua ja sanoi: "Nyt, penikka, on sinulla hyvä tilaisuus tutustua neekereihin joista tiedät pian yhtä paljon kuin tuo Livingstone, josta aina puhua löpiset."
"Ah, herra Pentlea", vastasin minä, "mitä aiotte tehdä minulle? Jos päästätte minut menemään, olen varma, ettei isäni ahdista teitä enää."
"Luultavasti ei hän uskaltaisikaan, mutta minulla on eräs vanha lasku selvittämättä hänen kanssaan, vaikka hän ei siitä tiedäkään. Aion panna hänet muistamaan sen ennen lopullista eroamistamme."
"Kuinka? Isänihän oli teille aina niin ystävällinen."
"Ystävällinenkö? Luuletko minun muistelevan Petrelissä oloani? Ei, poikaseni, laskuni on vanhemmilta ajoilta. Olisin nyt rikas mies, mutta isäsi lähetti pari sotalaivaa jälkeeni. Menetin laivani lasteineen ja olinpa vähällä menettää henkenikin. Nyt olen saanut sinut haltuuni, olethan ainakin yhden orjan arvoinen, ja aion anastaa Petrelinkin jonkun ajan kuluttua."
"Päästäkää minut, oi, päästäkää minut! Olen varma, että isäni maksaa teille hyvästi, jos laskette minut vapaaksi."
"Hiljaa, penikka, ei ollenkaan! Olen tehnyt päätökseni. Etkä sinä tule saamaan tilaisuutta huutaa rannalle." Hän käski tukkia suuni kapulalla, ja eräs suuri neekeri, joka nähtävästi oli jonkunlainen päällysmies, täyttikin heti hänen käskynsä.
Pihan portit avattiin nyt ja orjat ajettiin rannalle, jossa heidät sijoitettiin parin suuren tyrskyveneen pohjalle. Sitten ne työnnettiin vesille ja melottiin tyrskyjen halki toisen kuunarin viereen, joka ei ollut mikään muu kuin vanha tuttavani Santa Maria. Niin pian kuin olimme päässeet kannelle, irroitettiin minut noista orjista, joihin olin ollut sidottu, ja suukapula poistettiin. Orjat sijoitettiin heti ruumaan, ja eräs mies, jonka tunsin äänestä toiseksi niistä, jotka olivat juoneet ja puhelleet kuistilla, sanoi minulle: "Kuulehan, veitikka, luullakseni on parasta, että menet tuonne perälle nukkumaan, mutta olekin hiljaa."
Tottelin ja muutamien minuuttien kuluttua kuulin, että ankkuri nostettiin ja Santa Maria läksi tovereineen satamasta maatuulen pullistaessa laivojen purjeita.
Muutamiin päiviin ei tapahtunut mitään kummempaa. Sain tehdä kaikenlaista työtä kannella ja palvella Camachoa, Pentleaa ja tuota amerikkalaista, joka oli puhutellut minua laivaan tullessani, ja vaikka minua ei kohdeltukaan hyvin, en voi sanoa, että he olisivat olleet julmiakaan minulle. Ilmatkin olivat aivan tavalliset, sillä silloin kun ei tuullut tahi satanut, paistoi aurinko tahi oli aivan tyyni. Silloin tällöin säikähdyttivät taivaanrannalta näkyvä savu tahi joku näkyviin ilmestynyt purjelaiva, jonka raa'at näyttivät tavallista komeammilta, vangitsijoitani, jotka pelkäsivät tuollaisen laivan voivan pian muuttua heitä takaa-ajavaksi sotalaivaksikin. Vihdoin kumminkin saavuimme erään suuren joen suulle, jonne Pentlea ohjasi Santa Marian. Hän näytti tuntevan joen niin hyvin, että hän osasi luotsata laivan erääseen poukamaan, josta ei laiva, sitten kuin sen mastojen latvat oli laskettu kannelle, ollenkaan näkynyt päävirralle. Santiago sijoittui hetken kuluttua aivan meidän viereemme.
Nuo molemmat kuunarit ankkuroitiin siten, että niiden tykit suuntautuivat sisäänkäytävää kohti. Muutamia tykkejä vietiin maihinkin ja sijoitettiin laivojen molemmilla puolilla oleviin pieniin pattereihin, jotka nähtävästi oli rakennettu sinne jo kauan aikaa sitten. Laivat eivät saaneet olla pitkää aikaa rauhassa tässä piilopaikassa, sillä kanootteja alkoi ilmestyä niiden ympärille, ja niin paljon kuin ymmärsin valmistuksista, oli orjakauppiailla aikomus mennä tervehtimään erään läheisyydessä sijaitsevan suuren kylän päällikköä saadakseen aikaan sopimuksen, joka täyttäisi heidän laivojensa jäljellä olevat tyhjät ruumat orjilla.
Katselin maalla kasvavia puita. Kookos- ja öljypalmuja kasvoi aivan lähellämme ja banaani-istutuksista voin aavistaa kylän olevan lähellä. Vaikka olinkin vanki, en voinut olla toivomatta päästä maihin, ja koska tiesin, ettei Pentlealta kannattanut kysyäkään, odotin, kunnes hän oli poistunut kuunarista jonnekin, ja käännyin sitten tuon amerikkalaisen perämiehen puoleen, joka oli ollut ystävällisempi minulle kuin kukaan muu laivassa olija, ja kysyin häneltä: "Herra Silas, saanko käydä maissa?"
Hän katsoi minuun hämmästyneenä pyörittäen mälliä suussaan. "Tuli ja leimaus, mitä tuo poika tahtoo! Luullakseni, nuori mies, on parempi, ettei Pentlea näe sinua maissa. Parasta on, että kiilloitat tuon kompassikaapin messingit."
Huomattuani maihinpääsyn mahdottomaksi, tottelin hitaasti määräystä. Työskennellessäni huomasin veneen eroavan Santiagon kyljestä ja soutavan luoksemme. Heti kun siinä oleva mies oli noussut kannelle, sanoi hän. "Huomenta, Silas! Luullakseni ovat päällikkösi menneet maihin, joten voimme kerrankin rauhassa keskustella, mikä on melkein mahdotonta, koska olemme eri laivoissa."
"Olet aivan oikeassa", vastasi Silas. "Luuletko, Reuben, että voin suostua tuon Pentlean englantilaisesta laivasta ryöstämän pojan pyyntöön päästä maissa käymään?"
"Luullakseni ei ystävämme Simon pitäisi siitä ollenkaan, sillä ellen ole erehtynyt, on tämä viimeinen tämän pähkinärannikon paikka, jota hän sallisi tuon pojan tutkia."
"Miten niin? Täällähän ei nähdäkseni ole muita kuin alligaattoreita, käärmeitä ja neekereitä, jotka englantilainenkin kyllä voi huomata ja haistaa."
"Huomaan, että Simon ja Camacho ovat osanneet pitää suunsa kiinni. Juuri tästä asiasta halusin puhellakin kanssasi ja selittää sinulle, miksi olemme tulleet tänne."
"Saat olla aivan varma, että tulimme tänne neekerien vuoksi."
"Niin kylläkin, mutta oli meillä tänne muutakin asiaa."
"Mitä sitten, perämies? Älkää nyt siinä soutako ja huovatko, vaan sanokaa suoraan, mitä tarkoitatte."
"No niin, tuo Simon on niin sanomattoman viekas ja hän on saanut Camachonkin yhtymään tuumaansa. Tuo priki, josta tuo poika on kotoisin, tulee tänne ottamaan lastia. Sen kapteeni on sopinut muutaman täällä olevan Kuningas Okopa-nimisen miehen kanssa lastista. Okopalla on öljyä, elefantinluuta ja kumia varastossa, joten priki tultuaan voi lastata pian."
"Kuinka se kävisi päinsä. Luullakseni on Simon varovaisempi, sillä jos tuo englantilainen vain aavistaa meidän olevan täällä, lähtee se tiehensä ja lähettää jonkun sotalaivan kimppuumme."
"Pentlea ja Camacho eivät tule sitä sallimaan, saat olla aivan varma siitä."
"Kuinka he voisivat sen estää?"
"Se ei ole niinkään vaikeaa. Simon on hyvin vihoissaan tuolle prikin kapteenille, joka noin neljä vuotta sitten oli lähettänyt pari risteilijää hänen kimppuunsa, jolloin hän menetti laivansa. Nyt hän on uskotellut Camacholle, että priki voidaan valloittaa ja sen lastilla vaihtaa niin paljon orjia, että sekä nämä, että tuo prikikin tulee niistä täyteen."
"Mutta perämies, tuohan on rosvoamista."
"Eikö orjakauppa mielestäsi sitten sellaista ole?"
"Ei samalla tavalla. Olen sitä mieltä, että neekerit on luotu orjiksi, mutta ryövätä valkoisilta miehiltä on kokonaan eri juttu."
"En tästä hommasta minäkään paljon välittäisi, mutta nämä laivoissamme olevat miehet tekevät Camachon käskystä mitä tahansa. Kun joku sotalaiva meidät tapaa, paistetaan meidät halsterilla, kuten nuo toisetkin, vaikka olemmekin amerikkalaisia kapteeneja, joiden paperit ovat kunnossa ja jotka eivät täällä ole minkään arvoiset noiden kahden rinnalla, jotka määräävät kaiken."
"Aivan niin. Niin kauan kuin ei ketään tapeta, annan asiain mennä menojaan. Tehkööt Camacho ja Pentlea mitä haluavat. Mennään nyt alas saamaan ryypyt."
Niin pian kuin olin ymmärtänyt, mistä he aikoivat keskustella, lopetin kompassikaapin puhdistamisen ja ryömin ketjulokeroon, johon voin selvästi kuulla jokaisen heidän puhumansa sanan. Kun he olivat menneet alas, hiivin keulaan ja annoin heidän odottaa kauan aikaa, ennenkuin vastasin heidän kutsuunsa tuoda heille konjakkia ja vettä ja tulta heidän piippuihinsa.
Ilmeisesti ei kumpikaan heistä ollut muistanutkaan minua, ja nyt he olivat niin syventyneet pelaamaan jotakin peliä, etteivät he välittäneet mitään muusta, lukuunottamatta konjakkia ja piippuja. Niin pian kuin olin täyttänyt heidän pyyntönsä, ryömin ketjulokeroon takaisin, joka oli sellainen paikka, mihin ei kukaan tiennyt tulla minua häiritsemään, ja rupesin miettimään, mihin toimenpiteisiin minun oli parasta ryhtyä. Oli selvää, että isälläni oli tapana käydä tässä paikassa, johon eivät tavalliset kauppalaivat milloinkaan poikenneet ja josta hän senvuoksi voi saada nopeammin lastin kuin mistään muualta. Ja sekin oli melkein varmaa, ettei Pentlea jättäisi käyttämättä tilaisuutta hyväkseen saadakseen prikin haltuunsa.
VII.
MIELENKIINTOINEN KESKUSTELU.
Muutamia päiviä myöhemmin alkoi orjien ottaminen laivaan. Ne tuotiin alukseen noin kuusimiehisissä joukoissa, ja nuo molemmat amerikkalaiset perämiehet sijoittivat ne heti ruumaan. Camacho ja Pentlea tulivat vain harvoin laivoihin. Vihdoin muutamana iltana kuulin noiden molempien perämiesten keskustelevan keskenään ja sanovan, että Petrel oli eräässä joen toisessa haarassa noin kymmenen peninkulman päässä. He kertoivat, että Pentlea ja Camacho olivat taivuttaneet Okopan lähettämään sanan isälleni, että hänellä oli paljon lastia varattuna hänelle, ja samalla ilmoittamaan, että isäni pitäisi purjehtia niemen ympäri ja ankkuroida hänen kylänsä edustalle, joka sijaitsi noin penikulman ylempänä tätä poukamaa, johon nämä molemmat kuunarit olivat sijoittuneet.
Kuulin sitten Silaksen lisäävän: "On suoraan sanoen synti ja häpeä ryövätä tuon miehen priki ja ajaa hänet maihin täällä, jossa hän varmasti kuolee."
"Miten niin?" kysyi hänen toverinsa. "Eikö hän voi elää maissa samalla tavalla kuin Camacho ja Pentleakin?"
"Se on aivan toinen asia. Camacho omistaa täällä suuren talon ja voi epäilemättä elää hyvin, mutta tuo musta paholainen, Okopa, ei salli kenenkään valkoisen miehen oleskella täällä, ellei hän voi jotenkin hyötyä hänen kustannuksellaan."
"Ah, Silas, et sinäkään näytä pitävän enemmän tästä sikamaisesta hommasta kuin minäkään. Mutta mitä voimme tehdä?"
"Tehdäkö, Rube. Emme mitään. Jos me vastustamme sanallakaan Pentleaa tahi Camachoa, on niillä heti tikarit ja pistoolit valmiina, jolloin meidän vastustuksemme loppuu lyhyeen."
"Kuulehan, Silas, minulla on eräs suunnitelma, jolla voimme estää tuon tapahtumasta ja pettää nuo meitä muka viisaammat."
"Millainen sitten? Kerro se minulle heti!"
"Tuo kapteenin poika, tiedäthän hänet, ei ole mikään pölkkypää, sillä hän on aina niin kirotun tyyni. Kun priki tulee tänne, annamme hänen paeta sinne."
"Eikö mitä, sillä eihän hän voi uida maihin. Täällä on yhtä paljon alligaattoreja kuin Floridassa ja vaikka hän pääsisikin maihin ehein nahoin, ei hän voisi sivuuttaa kylää, sillä noiden soiden poikki ei kukaan kuolevainen ihminen voi päästä."
"Varmasti, mies, sillä enhän minäkään nyt niitä aivan tyhmimpiä ole, että puhuisin sulaa roskaa. Ajattelehan nyt, että priki saapuu tänne huomenna iltapäivällä niin myöhään, ettei Camacho enää kerkiä suunnitella mitään. Lähetämme pojan matkaan kanootilla, sanokaamme noin yhden aikana yöllä, ja ellen nyt aivan suuresti erehdy, voimme sen hyvin järjestää."
"Ehkä, mutta meidän on meneteltävä hyvin varovaisesti, sillä jos Camacho ja Pentlea aavistavat vähäisenkään, että olemme olleet pelissä mukana, heittävät he luullakseni meidät heti yli laidan."
"Heittäkööt, mutta en aio ruveta rosvoksi, perämies! Ellet luule voivasi minua auttaa, teen sen yksinäni, ja sittenhän on kumma, ellen saa tuota poikaa Petreliin."
"Suostun tuumaasi, jottet voisi sanoa minun jänistäneen. Mutta pidähän suusi visusti kiinni, ettei kukaan arvaa suunnitelmaamme."
"Kyllä, perämies. Mutta lähtekäämme nyt tuonne alas pelaamaan."
Kuultuani tämän edellä olevan keskustelun, tulin hyvin iloiseksi, ja voin tuskin uskoa sen olevan totta. Olivatko he vain puhelleet koetellakseen minua? Ei, sillä mitäpä heitä sellainen olisi hyödyttänyt ja miten olisin enää kiinteämmin voinut joutua Camachon ja Pentlean valtaan kuin nyt jo olin? Kävelin kuunarin kannella edestakaisin niin onnellisena kuin olisin ollut jo vapaa, ja kun kajuutasta kuuluva huuto ilmoitti, että minun oli tultava sinne, juoksin sinne yhtä nopeasti kuin koulussa ollessani olin rientänyt hakemaan mailaani ja palloani krikettierää varten.
Mutta juuri kun laskeusin portaita, kuulin airojen loisketta ja muudan vene toi Camachon ja Pentlean laivaan. Minun oli riennettävä auttamaan heitä kannelle, ja Silas ja Reuben tulivat kajuutasta heitä tervehtimään. Kaikki neljä menivät jälleen alas, ja niin pian kuin luulin voivani tehdä sen turvallisesti, ryömin ilmanvaihtoluukun viereen kuuntelemaan heidän puhettaan. Olin juuri päässyt mukavasti sijoittumaan, kun eräs Camachon palvelija, Pedro, huomasi minut ja potkaisten minua kylkeen käski minun mennä keulaan.
Tottelin, ja vaikka odotinkin tuntikausia, en saanut kumminkaan lähestyä kumpaakaan amerikkalaista perämiestä, sillä Camacho ja Pentlea jäivät laivaan koko yöksi poistuen sieltä vasta yhdeksän jälkeen seuraavana aamuna. Mutta ennen lähtöään, vaikka ei mastojen nokkia eikä ylimmäisiä raakoja asetettukaan paikoilleen, järjestyttivät he kuunarit kumminkin matkakuntoon aikoen purjehtia vain alimmaisilla purjeilla. Mastojen nokkiin sidottiin puiden oksia sitä varten, ettei mistään jokea ylös purjehtivasta laivasta huomattaisi aluksiamme. —
Kun he olivat menneet, sain käskyn viedä aamiaisen kajuuttaan Silakselle ja Reubenille. Tultuani alas katsoin odottavasti heihin, toivoen heidän puhuttelevan minua, mutta kun he eivät sanoneet sanaakaan, rohkaisin luontoni ja kysyin: "Odotetaanko tänne jotakin laivaa tänään?"
Molemmat säpsähtivät ja toinen sanoi: "Mitä se sinulle kuuluu, nuori mies? Pidä sinä huolta vain omista asioistasi sotkeutumatta muuhun."
Juuri silloin laskeutui Camachon mulattipalvelija kajuuttaan. Hän oli ilmeisesti jätetty laivaan siinä tarkoituksessa, että hän pitäisi silmällä noiden molempien perämiesten toimia. Heti tultuaan käski hän minun mennä kannelle sanoen haluavansa itse palvella herroja. Vetäydyin keulaan portaitten suojaan ja huomasin pian, että laivat juuri parhaillaan kääntyivät nousuveden mukana. Katsoessani rannalle näin merituulen heiluttelevan puiden latvoja ja samalla juolahti mieleeni kiivetä mastoon tarkastelemaan, huomaisinko mitään merkkiä Petrelin tulosta joelle.
Onnistuin pääsemään sinne mulatin huomaamatta ja koetin sijoittautua niin mukavasti kuin suinkin noiden sinne kerättyjen oksien suojaan. Jonkun ajan kuluttua näin puiden latvojen yli katsoessani erään suuren joella purjehtivan prikin valkoiset ylimmäiset purjeet. Olikohan tulija Petrel? Katsoin kauan ja tarkasti koettaen saada selville isonmaston huipussa liehuvasta lipusta, oliko laiva isäni, mutta se oli niin purjeiden takana, etten nähnyt siitä kuin osan. Kun laiva oli saapunut melkein rinnallemme, koottiin sen ylimmäiset purjeet ja silloin eroitin selvästi lipussa olevan punaisen tähden. Näin selvästi raaoilla työskentelevät miehetkin, sillä laiva ei ollut meistä kuin korkeintaan viidensadan metrin päässä.
Sain nopean päähänpiston ja vetäistyäni veitseni tupesta aloin katkoa nuoria, joilla oksat oli köytetty kiinni, että nuo raaoilla olevat miehet voisivat huomata kuunarin mastojen huiput. Kun olin saanut ne poikki, putosivat oksat kannelle ja maston pää paljastui kokonaan. Nousin seisomaan sille ja heiluttaen käsivarsiani koetin kiinnittää miesten huomion puoleeni. Purjeet oli nyt kiinnitetty ja miehet valmistautuivat laskeutumaan kannelle. Aloin pelätä, että uhkarohkea tekoni, jota voitiin melkein sanoa hullun työksi, oli ollut aivan hyödytön, kun suureksi ilokseni tuulenpuuska kietoi prikin ison maston huipussa liehuvan lipun merkkilippujen nuoran ympärille ja näin Jimmy Dudsin kiipeävän selvittämään sitä. Juuri vähää ennen pääsemistään sen luo katsahti hän minuun päin, jolloin koetin viittoa kahta kovemmin ja suureksi mielihyväkseni näin hänen huomaavankin minut. Toinenkin mies kiipesi raa'alle ja seisoen sillä näytti puhuvan kannellaolijoille minusta.
Juuri tuota katsellessani kuulin Silaksen huutavan kannelta:
"Laskeudu alas sieltä, veitikka! Mitä tulimmaista on sinulla siellä tekemistä?"
Polvistuin huipulle voidakseni ruveta laskeutumaan viittoen kumminkin viimeisen kerran käsivarsillani ennen sitä, ja saatuani kiinni vetonuorista aloin liukua alas niin hitaasti kuin suinkin. Kuulin silloin kuulan vihellyksen ja näin sen sattuvan mastoon noin jalan päähän päästäni. En joutanut katsomaan ketä minun oli kiittäminen tuosta kohteliaisuudesta, vaan irroitin melkein otteeni ja tulin kannelle pikemmin kuin olin voinut aavistaakaan kaatuen selälleni maston juurelle.
Päästyäni jaloilleni tarttui Silas minuun ja alkoi lyödä minua köydenpätkällä. Selkääni saadessani huomasin tuon mulatin seisovan peräkannella savuava musketti kädessään, joten minun oli häntä kiittäminen tuosta itseäni vastaan tehdystä murhayrityksestä. Hän tuli nyt luoksemme ja sanoi Silakselle jotakin, jota en kumminkaan ymmärtänyt. Mutta hänen tarkoituksensa selvisi minulle kumminkin pian, nähdessäni ruumasta haetut orjaraudat, joilla minut kytkettiin kanteen kiinni.
Silas toimi itse vangitsijana ja käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen minulle: "Sinä ajattelematon nuori pölkkypää turmelet pian kaiken. No, ole nyt siivosti! Raudat eivät ole lukossa ja tulevana yönä puoli kahden ajoissa on kanootti tuolla ylähangan ankkurikettingissä kiinni. Kun kuulet minun ja Reubenin riitelevän pelatessamme, on sinun paettava heti." Sitten hän löi minua muka korvalle ja lisäsi: "Luulenpa, että mastoihin kiipeileminen on sinulta nyt loppunut pitkäksi ajaksi, sinä nuori haisunäätä!" Sanottuaan sen poistui hän jättäen minut miettimään tilannetta.
Vaikka ruumiini olikin arka ja hellä saamani selkäsaunan jälkeen, toivoin kumminkin voivan paeta, ollen melkein varma, että prikissä olevat ystäväni tiesivät missä olin. Olin iloisempi kuin pitkiin aikoihin ja odotin kärsimättömästi hetkeä, jolloin pääsisin vapauteen.
Mulatti toi minulle muutamia keksiä ja mitallisen vettä. Olin juuri kohottamaisillani tuon viimeksimainitun huulilleni, kun näin Silaksen rypistävän kulmiaan minulle, jolloin pudotin mitan kannelle, niin että se kaatui. "Koska tuo penikka on noin huoleton, niin olkoon janoissaan!" huusi Silas silloin niin, että mulattikin sen kuuli.
VIII.
PAKONI ORJALAIVASTA.
Päivä kului hitaasti väsyttäen minut kokonaan, ja kun vihdoin aurinko laski, aloin laskea tunteja kuumeisesti ja kärsimättömästi. Jonkun ajan kuluttua, kun oli jo aivan säkkipimeä selvästi lähestyvän myrskyn vaikutuksesta, tunsin miten käsi laskeutui suulleni ja kuulin Silaksen sanovan: "Hush, nyt on mulatti tuolla alhaalla. Oli hyvä, ettet juonut tuota vettä, sillä hän oli myrkyttänyt sen. Sanon nyt sinulle, mitä sinun on tehtävä. Laskuveden aika on juuri tullut ja pian rupeaa satamaan. Laskeudu silloin kanoottiin ja anna sen ajautua poukamasta, ennenkuin rupeat melomaan virtaa ylös. Päästyäsi prikiin on sinun ilmoitettava, että Simon Okopan miesten kanssa aikoo valloittaa laivan. Käske isäsi lähteä matkoihinsa, äläkä puhu meidän täällä olostamme mitään. Tässä on sinulle hieman rommia ja lihapalanen", ja ennenkuin ennätin sanoa sanaakaan kiitokseksi, poistui tuo vieras ystäväni luotani.
Pian kuulin tuulen humisevan puiden latvoissa, mutta se tyyntyi melkein heti aivan kokonaan kaikkien muidenkin äänien vaietessa samalla, lukuunottamatta kajuutassa olevien perämiesten ja keulapuolella valvovien matruusien puhelua. Äkkiä valaisi kirkas salama taivaan moniksi minuuteiksi, kuten näytti, ja sitten seurasi sellainen jyrinä rankkasateineen, että kuvaus "sataa kuin saavista kaataen", tuntui minusta aivan oikealta.
Irroitin heti kahleeni ja ryömittyäni kannen poikki pujahdin kettinkiaukosta laidan ulkopuolelle. Tunnustelin haparoiden, mihin kanootin kiinnitysköysi oli sidottu ja saatuani sen käsiini laskeuduin veneeseen hiljaa. Leikattuani nuoran poikki pukkasin kanootin menemään ja laskeuduin pitkäkseni sen pohjalle, ettei sen ajautuessa kukaan huomaisi minua, jos vene kulkiessaan sattuisi joutumaan laivan ikkunoista tuikkivien valojen piiriin.
Huomasin pian, etten saisikaan jäädä asentooni, sillä sade täytti veneen nopeasti vedellä. Minun oli senvuoksi pakko nousta istualleni ja ammentaa vettä veneestä niin nopeasti kuin suinkin voin. Näin salamain valossa, että etäännyin kuunareista hyvin nopeasti ja aloin jo toivoa pääseväni poukamasta kenenkään huomaamatta, kun onnettomuudekseni eräs mies huomasi minut salamain valossa muutamasta patterista tahi linnoituksen ampuma-aukosta minun kulkiessa niiden välitse. Hän hälyytti heti muut ja tartuttuaan muskettiinsa ampui hän jälkeeni. Tartuin melaani ja painoin menemään niin nopeasti kuin suinkin vain pääsin, ja vaikka huomasin hälyytyksen kuuluneenkin laivoihin, pääsin kumminkin poukamasta päävirralle heidän saamatta minua kiinni.
Ollessani poukamassa en ollut tuntenut myrskyn voimaa, mutta samalla hetkellä kun pääsin päävirralle pyöräytti tuulenpuuska kanoottini, jota en osannut oikein hoitaa, ympäri ja pian huomasin ajautuvani nopeasti virran suuta kohti. Silloin tällöin leimahtelevien salamain valossa näin olevani aivan lähellä rantaa, jossa mangrovepuiden juuret työntyivät kauas veteen. Onnistuin jollakin tavalla, en oikein tiedä miten, melomaan kanoottini muutamien esiinpistävien puitten juurelle ja tartuttuani oksista riippuviin ilmajuuriin hinauduin vähitellen puuhun Juuri kun olin saanut sellaisesta kiinni, tuli äkkinäinen tuulenpuuska sateineen vieden kanootin jalkaini alta, ja minä jäin riippumaan juuresta, johon olin tarrautunut kiinni. Löydettyäni tilavan ja mukavan haaran sijoittauduin siihen ja koetin saada häilyvät ajatukseni taas jonkunlaiseen järjestykseen.
Ensin ihmettelin olivatko Jimmy Duds ja nuo toiset miehet tunteneet minut vai eivätkö. Mutta muistaessani, ettei Whydahin tietäjän kasvoihini pyyhkäisemä väri eikä Pentlean musta sotku olleet vielä kuluneet pois, tuntui minusta sellainen melkein mahdottomalta. Kaikissa tapauksissa olin varma, että isäni nyt tiesi orjalaivojen olevan virralla ja voi niin ollen olla varuillaan. Mutta miten minulle itselleni kävisi, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Minulla oli hyvin pienet mahdollisuudet tunkeutua mangrovesoiden läpi niiden takana olevalle kuivemmalle maalle, ja vaikka onnistuisinkin, olin varma, että orjalaivain tahi Okopan miehet saisivat minut pian kiinni tehdäksensä minusta jälleen orjan. Uimallakin pakeneminen tuntui melkein mahdottomalta, sillä virta oli aivan täynnä alligaattoreja.
Onnekseni oli tuo tuulenpuuska, joka oli vienyt kanoottini jalkaini alta, viimeinen. Sade lakkasi, pilvet hajaantuivat ja kaikki tähdet alkoivat tuikkia niin omituisen kirkkaasti kuin ne ainoastaan lämpimässä ilmastossa vallinneen myrskyn jälkeen voivat. Olin niin surkeasti viluissani ja märkänä, etten kyennyt ollenkaan nauttimaan tästä ihmeellisestä kauneudesta, vaan ponnistin aivojani keksiäkseni jonkun keinon pelastua tästä vaarallisesta asemasta.
Äkkiä kuulin tykkien ja muskettien pauketta ja jonkun matkan päässä joella näin laukausten välähdyksiä ja ilmaan nousseen sakean savun. Oliko prikin kimppuun jo hyökätty ja oliko laivassa olijat yllätetty vai olivatko he huomanneet viittailuni ja ymmärtäneet niiden varoittavan merkityksen? Jonkun ajan kuluttua tuntuivat äänet kuuluvan lähempää ja alkavan sitten vähitellen heiketä. Äkkiä näin prikin komeat purjeet mangrovepuiden yläpuolelta ja ymmärsin, että se, käyttäen hyväkseen maatuulta, pyrki äsken juuri kohoamaan alkanutta nousuvettä vastaan päästäkseen merelle. Melkein heti kun olin nähnyt sen, kuulin kovaa ampumista jälleen ja päätin siitä aivan oikein, että se silloin kulki poukaman ohi, johon kuunarit olivat kätkeytyneet ja jonka suussa olevista pattereista oli ruvettu ampumaan sitä.
Päätökseni, mitä minun oli nyt tehtävä, oli paikalla valmis, sillä katsellessani edessäni olevaa jokea ajattelin, ettei Petrel sivuuttaessaan minut voinut olla kauempana kuin korkeintaan noin sadan metrin päässä. Riisuin senvuoksi vaatteeni ja päätin, että niin pian kuin laiva tulee näkyviin, laskeudun veteen ja koetan uimalla päästä siihen.
Odotin kärsimättömästi sen tuloa näkyviin erään hieman ylempänä olevan niemen takaa ja nähtyäni sen halkaisijain ilmestyvän puiden takaa, laskeuduin aivan veden rajaan ollakseni valmis heittäytymään veteen silloin kun arvelin laivan olevan tarpeellisen matkan päässä ennättääkseni siihen. Mutta prikin takaa ilmestyivätkin tuon toisen kuunarin purjeet, ja pian olivat molemmat laivat näkyvissä ampuen toisiaan musketeilla kuin riivatut, sillä molemmat laivat olivat niin pääksytysten, etteivät ne voineet käyttää tykkejään kumpainenkaan.
Koitti sitten hetki, jolloin arvelin voivani lähteä uimaan, ja laskeuduttuani veteen aloin ponnistella prikiä kohti. Uin niin nopeasti kuin voin aivan sen lähelle, ja luulin jo parin kolmen minuutin kuluttua pääseväni niin sen viereen, että minut voitaisiin nostaa kannelle, jonne päästyäni saisin syleillä isääni ja Villeä, kun äkkiä tunsin joutuneeni niin voimakkaaseen virtaan, että huomasin heti kaikki ponnistukseni turhiksi. En ollut muistanutkaan nousuvettä, jonka voimakkain haara sieppasi minut mukaansa. Näytti siltä kuin minun olisi pakko turvautua kuunariin, joka selvästi oli saavuttamaisillaan prikin siinä tarkoituksessa, että sen miehistö sitten voisi hyökätä prikin kannelle, mutta vaikka pääsinkin noin kuuden metrin päähän siitä, en voinut saavuttaa sitä, ja minun oli jäätävä keskelle virtaa, sillä ylöspäin virtaava nousuvesi oli niin voimakas, että minun oli melkein mahdotonta taistella sitä vastaan.
Koetin toivottomuudessani uida vähän aikaa laivojen jäljessä, mutta huomasin pian jääväni nopeasti jälkeen, ja karttaakseni hukkumista oli minun pakko ruveta ponnistelemaan takaisin rannalle. Koetin kumminkin vielä, vaikkakin pienin toivein, huutaa ja viheltää kääntääkseni jonkun kuunarissa olijan huomion puoleeni, mutta yhtä hyvin olisin voinut ruveta herättämään kuollutta. Ja niin ollen oli minun pakko puolikuolleena toivottomuudesta ja väsymyksestä kääntyä rantaa kohden, jota en luullut enää voivani saavuttaakaan.
En enää voinut uida yhtä tarmokkaasti kuin äsken, vaan liikutin ainoastaan vaistomaisesti käsiäni ja jalkojani, pikemmin säilyttääkseni henkeni kuin päästäkseni maihin, jossa en kumminkaan olisi tiennyt mihin ryhtyä. Siinä hitaasti uiskennellessani näin äkkiä edessäni veden pinnalla jonkun pitkän, tumman esineen. Muistin silloin Silaksen puheet krokotiileistä, ja luullen tuota edessäni olevaa esinettä sellaiseksi lakkasin uimasta ja rupesin kellumaan pelosta, että pieninkin liike voisi kääntää pedon huomion puoleeni.
Aika, jonka pysyttelin hiljaa tuon peloittavan esineen kelluessa aivan vierelläni, tuntui äärettömän pitkältä, vaikka se todellisuudessa lienee kestänyt vain muutamia minuutteja, sillä kääntäessäni päätäni huomasin metsän yläpuolelle nousseen kuun valossa, että tuo luulemani krokotiili olikin tyhjä kanootti.
Toivo palasi mieleeni ja hytkäytti minua kummallisesti, kun ponnisteltuani hetkisen onnistuin pääsemään siihen. Nyt oli minulla aikaa katsella ympärilleni ja huomasin, että Petrel ja kuunari olivat kiinni toisissaan ja päättäen laukauksista taisteltiin siellä nyt mies miestä vastaan.
Katselin laivoja levottomasti ja äkkiä näin niiden molempain hypähtävän, jolloin niiden mastot heiluivat niin, että ne näyttivät melkein katkeavan. Sitten näin Petrelin eroavan kuunarista, joka ajauduttuaan sivuittain tyrskyihin joutui niiden pieksettäväksi. Sen kokkapuomi oli nähtävästi katkennut ja Petrel oli senvuoksi päässyt irti. Olisin nyt antanut vaikka mitä, jos olisin voinut päästä sen kannelle katsomaan, olivatko isäni ja Ville vielä hengissä, mutta minä ajelehdin nopeasti nousuveden mukaan virtaa ylöspäin ja minun oli ruvettava ajattelemaan, mitä voisin tehdä turvallisuuteni säilyttämiseksi.
Tämä kanootti oli nähtävästi sama, jolla olin paennut Santa Mariasta, mutta aallot olivat vieneet sen melan, joten en voinut mitenkään sitä ohjata, vaan minun oli annettava sen ajelehtia virran mukana. Totesin, että kaikkien onnettomuuksieni syy oli tottelemattomuuteni Villeä kohtaan, ja kaduin katkerasti, etten kuunnellut häntä silloin, kun hän käski minun pysyä laivassa eikä lähteä tyrskyveneessä Whydahiin. Tein mikä oli mielestäni parasta näissä olosuhteissa ja rukoilin kiihkeästi Jumalaa suojelemaan minua kaikilta vaaroilta.
Liukuessani varustusten sivu näin tulen tuikkivan niiden ampuma-aukoista ja tultuani kauemmaksi näin joen kummallakin rannalla suuria kyliä. Sitten alkoi virta kaveta hyvin nopeasti ja noin pari tuntia ajelehdittuani tarttui kanoottini eräälle joen etelärannalla olevalle matalikolle. Poukama, jossa kuunarit olivat olleet, oli joen pohjoisrannalla. Olin hirveästi viluissani, ja koska olin vaatteitta eikä minulla ollut minkäänlaista keinoa sytyttää tulta, tein sen, mikä luullakseni sellaisissa olosuhteissa olikin paras mahdollinen. Kaivoin nimittäin kuopan nousuveden rajan yläpuolella olevaan kuivaan hietaan ja pistäydyin sinne. Vuoteeni oli pehmyt ja lämmin, ja pian vaivuin raskaaseen uneen.