ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Philinte, Alceste.
PHILINTE.
Mikä nyt? Mitä varten te...?
ALCESTE (istuen tuolissaan).
Jättäkää minut, menkää!
PHILINTE.
Tuon kumman puuskan mik' oikein nyt teihin henkää?
ALCESTE.
Minut jättäkää, johan kuulitte, tiehenne, pois!
PHILINTE.
Mua suuttumatta ettekö kuunnella vois?
ALCESTE.
Minä tahdon suuttua, mitään en kuunnella halaa.
PHILINTE.
En ymmärrä noin ylen ärtyistä mielialaa,
ja outoa on toki parhailta ystäviltä...
ALCESTE (nousten kiivaasti).
Minä ystävänne? Pois minut listalta siltä!
Tähän asti se kyll' olin, vaan sen jälkeen, mit' äsken
näin teistä, tietämään minä teitä käsken,
ett' en ole ystävä enää: en sydämissä
minä mitään sijaa halua vilpillisissä.
PHILINTE.
Mun syyni siis kaiken on armonne ulkopuolla?
ALCESTE.
Tulis teidän sulasta häpeästä jo kuolla;
tuo käytös on puolustamattoman katalaa,
ja jokaista kunnian miestä se kuohuttaa.
Ylint' ystävyyttä te jollekin liehakoitte,
ylenpalttiseks ihan intonne kukkuroitte,
hän teiltä saa tuhat vakuutusta ja valaa,
muka jos miten palvella häntä mielenne palaa;
ja kun kysyn, mikä hän sitten on miehiään,
hädintuskin tunnette, tiedätte nimeäkään.
Hänest' erotessanne harras intonne haihtui,
ja tuo ylin ystävä ventovieraaksi vaihtui.
Jumal'auta, on alhaista, kehnoa, viheliäistä
noin vetää sielunsa vilppiin ja viekasteluun;
jos öisin noin minä tehnyt, niin ensi puun
minä oksaan hirttäytyisin.
PHILINTE.
En erinäistä
näe syytä hirteen mennä mä sittenkään,
ja pyydän siis, ett' ette pahaksi panne,
jos hiukan lievitän tuimaa tuomiotanne
ja luvallanne hirttäytymättä jään.
ALCESTE.
Ei paranna asiaa tuo mauton pilanne.
PHILINTE.
Tositodella, mitenkä siis piti hoitaa se tilanne?
ALCESTE.
On oltava suora, ja kunnian mies ei vakaa
sano sanaa, jot' ei sydän todeksi tunne ja takaa.
PHILINTE.
Syli auki jos kohtaa ken ilon-innoissaan,
kai samalla rahalla sen toki maksaa saan,
samall' innolla vastaan, suon samat vakuutukset,
valat valoista, lupauksista lupaukset.
ALCESTE.
Ei, en voi sietää, kun liukkaasti liehakoivat
ja liehivät noin nuo muotileijonat oivat;
niin mitään en vihaa kuin moisia imarteluita
ja vakuutuksia, väänteitä, kumarteluita,
noit' auliita syleilyitä aina ja aina
ja puheenparsia, jotka ei mitään paina,
kun kohteliaisuutta määrää ja vertaa vailla
saa kunnon mies ja epatto samalla lailla.
Mitä maksaa, jos syleilee joku altista vannoin
ikiystävyyttä innoin ja arvonannoin
ja ylistää ylös pilviin, kun suitsutus on
sama suussa häll' edess' ensi hulttion?
Jos kunnioitus noin halpa on kaupankalu,
ei enää se olla voi jalon sielun halu.
Ei suuria maksa sen ilmaus korkeinkaan,
jos kaiken maailman kanssa se tasataan.
Vain ansion pohjalla arvo ja kunnia lepää;
ken kaikille arvon suo, sen kaikilta epää.
Ajan tään kun vikoja puollatte, hitto vie,
se mies, joka mulle on mieleen, te ette lie.
Minä sydäntä vältän noin välkeäsuosioista,
jok' ansioll' ei tee eroa minkäänmoista.
Eron tarkan ma vaadin, enk' ajatustani salaa:
joka miehen ystävän ystävä olla en halaa.
PHILINTE.
Tavan vaatima kohteliaisuus lie kukaties
toki tarpeen kun kerran on hienon maailman mies.
ALCESTE.
Ei, armotta ansaitsis, sanon, rankaisun raippaa
petoskauppa, mi pitää varjona ystävänvaippaa.
Mies olkoon mies, ja jos kenen kohdannemme,
puhe suoraan tulkoon pohjasta sydämemme;
se puhukoon ja turhilla konsanaan
korulausein' älköön verhotko tunteitaan.
PHILINTE.
On seikkoja, joissa ei sovi millään tavoin,
vaan naurettavaa ois suoruus täysi ja avoin;
ja kuinka teill' onkin ankarat kunnian lait,
paras joskus, jos sydämen aatoksista on vait.
Vai sopiiko todella vasten naamaa jokaista
kaikk' ajatuksensa heistä vain julki tokaista?
Ja jos joku tympäisee tahi nostaa vihan,
heti tuleeko hälle se suoraan ilmaista ihan?
ALCESTE.
Niin pitää.
PHILINTE.
Siis Émilielle, ett' ei tule sorjaa
niin vanhasta, vaikka jo kuinkakin paikkaa ja korjaa,
ihomaalit ne että jo kaikkia iljettää?
ALCESTE.
Miks ei?
PHILINTE.
Dorilaalle, että se pöyhkäpää
joka ihmisen kyllästyttää, kun kerskuvan kuullaan
hänen suvustaan ja sen töistä suurella suullaan.
ALCESTE.
Se on tietty.
PHILINTE.
Te laskette pilaa.
ALCESTE.
En laisinkaan,
ja tässä kohden en säästä ma ainoaakaan.
Miten silmääni loukkaa, kuohuun sappeni saakaan,
mitä hovi ja kaupunki kaikki on kukkuranaan!
Syvän harmin, murheen synkeän valtaan jään,
kun nään, kuink' elää ihmiset keskenään:
vain kaikkialla liehintä, mairitus matala,
edunpyynti, vääryys vain, petos, konnuus katala.
En enää malta, se raivoon mieleni raastaa,
koko ihmisheimon tahtoisin taistoon haastaa.
PHILINTE.
Filosoofinen harminne on vähän liian hurjaa.
Sen nousua nauran noin minä mustan nurjaa,
ja minust' on, kuin me oisimme veljekset nuo,
jotk' »Aviomiesten koulu» eteemme luo
ja joilla...
ALCESTE.
En kaipaa tylsiä vertailujanne.
PHILINTE.
En kaipaa torailujanne ma, totta vie.
Ei muutu maailma toiseksi touhustanne.
Ja suoruus kun niin herkkua teistä lie,
sanon suoraan: ilvenäytöksen tarjoo täyden
tuo saarnatautinne kaikkien kimppuun käyden,
ja moinen kiivailu tään ajan tapoja vastaan
saa teidät ihmisten nauruksi ainoastaan.
ALCESTE.
Sen parempi, hitto vie! Sitä tahdonkin juuri.
Hyvä merkki, mainio, siitä on iloni suuri:
mua ihmiset inhottaa, sit' en sietää vois,
minut ilkiöt nuo jos viisaaksi arviois.
PHILINTE.
Kovin ihmisluonto teiss' ison nostaa vihan.
ALCESTE.
Niin, peloittavaan se saa minut vimmaan ihan.
PHILINTE.
Siis poikkeuksetta ihmis-parka jok'ainoa
saa kantaa karsaan paheksuntanne painoa,
vaikk' aika tää toki keskellä paljon kieron...
ALCESTE.
Ei, kaikkia heit' ylisummaan vihaan ja vieron:
ovat toiset häijyjä heistä ja tekevät pahaa,
taas toiset häijyjä vastaan velttoa vahaa,
pahe nostaa heiss' ei vihan vimmaa voi,
kuten nostaa se sielussa, jonk' avu aateloi.
Noin suositun kunnottomuuden huippuunsa johtaa
pääkelmi tuo, kera jonk' on mull' oikeusjuttu;
läpi naamion oikea kettu kyll' ilmi hohtaa,
joka paikassa juonistaan hän on tietty ja tuttu.
Tuo laupias katse ja makea ääni viedä
voi verkkoon oudon vain, jok' ei varoa tiedä.
Noin häpeäpaaluun pantava hylky huoleti hiipi,
ylös maailman portaita likaisin keinoin kiipi.
Ja moinen kun kunnian loistoon koroitetaan,
se on ansion pilkka, se saa avun punastumaan.
Nimet, arvot mitkä jos häpeämättä hän ostaa,
hänet kurja kunnia tuo kenen silmissä nostaa?
Hän on roisto, sanoa saatte, kirottu konna,
ja kaikki sen myöntävät totena kiistatonna.
Joka piiriin pääsy tuon toki häntyrin naaman,
hymyt, tervehdykset mairivat pitää saaman.
Ja virkapaikasta jostain jos kilpa lie,
sivu kelpomiehen se veijari kyllä sen vie.
Jumal'auta, katkerasti mun mieltäni raastaa,
kun noin näen hemmoteltavan paheen saastaa,
ja monesti mieleni tuntee vetoa vinhaa
erämaahan, pakoon ihmisten parvea inhaa.
PHILINTE.
Hyvä Jumala, suututte suott' ajan tapojen takia
ja ihmisluonnolle liiaksi luette lakia.
Sit' ei tilin alle niin pidä panna tiukan,
voi lempeämpi sen virheille olla hiukan.
On maailmassa hyveelle tarpeen taito,
ja haitata suoruus voi ylen suora ja aito;
tosi viisaus ei mene liiallisuuksiin kuunaan,
vaan järkevä kohtuus sillä on mittapuunaan.
Tuo rautainen siveys, muinaiskausilta saatu,
kovin toist' on kuin tämän aikamme tapa ja laatu:
ylen täydelliseksi se heikon ihmisen vaatii;
vaan niin paras olla, kuin lain ajan luonne laatii.
On verraton hulluus, muuta jos koittaa kuka
ja luulee maailman parantavansa muka.
Joka päivä mä kuin tekin nään sadat seikat, joista
tulos oivempi ois, jos kulkis ne tolaa toista;
vaan jos mitä nähnenkin joka askelella,
en teidän tapaanne tahdo ma kiukutella;
otan rauhallisesti ihmiset, niinkuin ne ovat,
miks sais meno maailman multa tuomiot kovat?
Sovun maltilla sillä, luulen ma, paremmin sovin
kuin sapelianne te kaupungin kanssa ja hovin.
ALCESTE.
Mut tuo niin sujuvasuinen maltti ja sopu
se eikö mistään tulistu, mistään lopu?
Jos sattuu niin, ett' ystävä teidät pettää,
jos juonillaan joku teidät paljaaksi kettää
tai kulkuun saa huhut ilkeät teistä ken,
te vihastumattako siedätte kaiken sen?
PHILINTE.
Niin, virheet nuo, joist' aihe on nurkunne karvaan,
minä ominaisiksi ihmisluonnolle arvaan;
eik' enemmän mua loukkaa, jos ihminen on
edun kärkkyjä, veijari viekas ja tunnoton,
kuin korppikotkat jos haaskalle himokkaita,
jos apinat varkaita, sudet on raateliaita.
ALCESTE.
Minä jäisinkö kynsiin varkaan, petturin, pedon
enk' yrittäis... Sanan multa ja hengenvedon
jumaliste jo salpaa nokkaviisaus moinen.
PHILINTE.
Todentotta, vaiti on ollakin teille parhain,
ei vastapuoltanne ilkkua liian varhain,
vaan valppaasti hoitaa juttunne kuin sekin toinen.
ALCESTE.
Sit' en minä tee, tähän sanaan se tietäkää.
PHILINTE.
No, kuka sen hoitaa, kenenkä huostaan se jää?
ALCESTE.
Kenen? Järjen, totuuden, oikean asian huostaan.
PHILINTE.
Siis ette käynnille ees mene tuomarin luoksi?
ALCESTE.
Mull' onko asia kiero, vai minkä vuoksi?
PHILINTE.
Ei kyllä, vaan vastaanne juonitteluilla juostaan,
ja...
ALCESTE.
En askelta astu, ma ajanko juttua väärää
vai oikeaa?
PHILINTE.
Siin' oikeus pelkkä ei riitä.
ALCESTE.
En hievahda.
PHILINTE.
Vastustajanne, hän kyllä häärää
ja saattaa vehkeilyillään...
ALCESTE.
En välitä siitä.
PHILINTE.
Iso erehdys.
ALCESTE.
Olkoon! Sen nään, kun on tuomio tuttu.
PHILINTE.
Vaan...
ALCESTE.
Menettää tosi riemu on mulle juttu.
PHILINTE.
Ihan tottako...
ALCESTE.
Saa tämä oikeudenkäynti näyttää,
niin häikäilytönkö häijyys ihmiset täyttää
ja kehnous, riettaus, luihuus, ett' antaa vois
he väärän tuomion kaiken maailman nähden?
PHILINTE.
Mikä ihminen!
ALCESTE.
Ihanan tuon tosiasian tähden
sais tappio tulla, jos kuinkakin kallis ois.
PHILINTE.
Jos teidän haastavan noin kuka kuulla saisi,
hän nauruun hillittömään heti purskahtaisi.
ALCESTE.
Sen pahempi sille, ken nauraa.
PHILINTE.
Vaan suoruus tuo,
jost' ette mitään missään tinkiä suo,
täys rehellisyys, johon itsenne haarniskoitte,
häness' asuuko myös, jota lemmitte, jumaloitte?
Sitä ihmettelen, kun on suhteenne ihmiskuntaan
noin rikki, noin päätynyt vihaan ja halveksuntaan,
miten sittenkin moisista inhon ja vihastuksen
esineistä te löysitte silmäinne ihastuksen;
ja oudompi viel' on se vaali ja merkillisempi,
joss' ohjannut sydäntänne on oikkuisa lempi.
Tuo uskollinen Éliante, hän teistä pitää,
teit' armaasti katsoo kaino Arsinoé;
heist' ette huoli, sai toiveet ne turhaan itää,
Célimènen siteissä sielunne riemuitsee.
Hän kiemailee, on ilkeäkieli jos kukaan,
ajan tapoja seuraa, ui virran mukaan.
Jos niitä niin julmasti vihaatte, mitä se tietää,
kun niin hyvin naisessa tuossa ne voitte sietää?
Jos on kaunis hän, enääkö ei vika viaksi jää?
Ne anteeks suotteko, vai niit' ettekö nää?
ALCESTE.
Ei, nuoren lesken tuon minä tunnen, kaikin
näen virheineen, joskohta hän lempeni saikin.
On hellä se hehku, mutta en sokene siitä;
ne ensimmäisenä näen ja paheksun niitä.
Vaan kuinka hyvänsä, turha mun peitellä koittaa:
olen heikko, on hällä tenho, mi sieluni voittaa.
Viat nuo näen, tuomitsen niitä, mut tuomiot kumoo
tuo sulous suuri ja lempimään minut lumoo:
se voiton vie, ja vihdoin lempeni varmaan
ajan virheistä puhdistaa hänen sielunsa armaan.
PHILINTE.
Ei vähää tehnyt, joka sen aikaan sai.
Teit' uskotte siis hänen lempivän?
ALCESTE.
Totta kai!
Hänt' enhän lempis, jos en sitä uskoa voisi.
PHILINTE.
Vaan jos hänen lempensä tiedätte omistavanne,
miks olette kilpailijoista niin kiukuissanne?
ALCESTE.
Sydän omansa omistaa ihan yksin soisi,
ja tänne mä saavun vain, ett' ilmaista saisin,
mitä tunnen ja halaan sydämin hehkuvaisin.
PHILINTE.
Minä teinä, jos mieltäni myöten valita voisin,
Eliante serkulle huokaukseni toisin.
Teit' ihaelee hän, on vilpitön, suora; en naista
ma ketään tiedä teille niin soveltuvaista.
ALCESTE.
Se on totta, niin joka päivä järkeni hokee;
mut turhaan järki lempeä ohjata kokee.
PHILINTE.
Kovin pelkään, kunpahan lempenne toiveet vain
ei pettäis...
Toinen kohtaus.
Oronte, Alceste, Philinte.
ORONTE.
Sanoivat mulle, ett' ostoksilla
Éliante ja myös Célimène ovat kaupungilla;
vaan teidän kun olevan täällä ma kuulla sain,
minut tunnustamaan halu vilpitön tänne ajaa,
teit' että mä ihailen ihan ilman rajaa
ja että senvuoksi jo kauan on ollut mulla
halu palava ystävyyteen kanssanne tulla.
Mun sydämessäni ansio arvon saa,
ja se ystävyyttänne hartaasti halajaa.
Mun laistani ystävää, jok' ei häily, ei horju,
minä toivon, kukaan ei hevin luotaan torju.
(Alcestelle.)
Olen puhutellut teitä, jos suvaitsette.
(Alceste ikään kuin herää ajatuksistaan eikä näytä
ymmärtävän, että Oronte puhuu hänelle.)
ALCESTE.
Mua, herra?
ORONTE.
Niin. Pahaks ehkä sen ottanette?
ALCESTE.
En suinkaan, se vain minust' on ylen yllättävää,
kovin odottamaton on mulle kunnia tää.
ORONTE.
Teit' yllättääkö, jos ihailun ilmi tuoda
ma tohdin, jot' ois syy kaikkien teille suoda?
ALCESTE.
Hyvä herra...
ORONTE.
Ei koko valtioss' ole toista
niin kunnollista, niin loistava-ansioista.
ALCESTE.
Hyvä herra...
ORONTE.
Niin korkeaks arvonne arvioin:
maan parhaist' olette parhain ja valioin.
ALCESTE.
Hyvä herra...
ORONTE.
Musertakoon minut taivas, jos en
puhu totta! Ja vahvisteeksi — suottehan sen —
minä teitä nyt syleilen täydestä sydämestä.
Saan ystävänne kai olla, sit' ettehän estä?
Käsi lyökää käteen! Suostuttehan, sitä ette
kai evätä voi...?
ALCESTE.
Hyvä herra...
ORONTE.
Te epäelette?
ALCESTE.
Hyvä herra, se kunnia liian suuri on mulle;
mutt' ystäväks ei kädenkäänteessä kukaan tulle.
Se on jotain arkaa ja pyhää, ja tuota pikaa
sitä tyrkyttää sen arvoa loukkaa ja likaa.
Se valikointia herkkää ja varmaa vaatii,
tuta toisensa täytyy, ennenkuin liittoja laatii;
ehk' emme lopulta sietäisi toinen toista,
vaan kerran katua saisimme liittoa moista.
ORONTE.
Todentotta, nuo sanat lähtivät viisaan suusta,
niist' enemmän ihailen teitä kuin mistään muusta.
Siis luokoon aika sen luottavan suhteen, mihin
minä teidän parhaaksenne jo kaikkeni vihin.
Jos hovissa suositusta te tarvitsette,
mua kuningas kuuntelee, kuten tietänette:
mua suuresti suosii hän kuin harvoja muita,
olen aivan läheisimpiä uskotuita.
Sanon vain: olen palvelijanne ma kaikin tavoin,
ja teillä kun arvio niin on herkkä ja avoin,
niin alkeiksi toivotun ihanan ystäväliiton
tää sonetti lukekaa ihan tuoreeltaan,
niin kuulen, tokkohan julkaistavaksi siit' on.
ALCESTE.
Hyvä herra, sit' en minä kelpaa ratkaisemaan,
sitä älkää pyytäkö.
ORONTE.
Miksei?
ALCESTE.
En vikaani vois
minä välttää: suotavaa minä suorempi oisin.
ORONTE.
Sitä pyydänkin. Syy valittaa minun ois,
jos ois puhe toisin teillä ja ajatus toisin,
kun vetoan arvosteluunne vilpittömään.
ALCESTE.
No, jos sitä haluatte, niin yritetään.
ORONTE.
Sonetti... niin, sonetti, nähkääs... On toivo... Mulle
eräs nainen toivoa, palkaksi ihailulle,
näet soi... On toivo... suur', uljas se ei ole runo,
vain vienoa kaihoa, soinnuiks ei muuta puno.
(Vilkaisee aina keskeyttäissään Alcesteen.)
ALCESTE.
No, katsokaamme.
ORONTE.
On toivo... Niin, en, paha kyllä,
mä tiedä, sen sanonnall' onko ja tyylittelyllä
se hiottu valmius, joss' ette löytäis vikaa.
ALCESTE.
Niin, saamme nähdä.
ORONTE.
Muuten, sen tein hyvin pikaa,
vain neljännestunnissa sepitin sen runopukuun.
ALCESTE.
Niin, katsokaamme, herra; täss' ei tule aika lukuun.
ORONTE.
On toivo hoivamme, sen hoito
vie huolen hetkeks unholaan;
vaan, Phyllis, mikä hoiva koito,
jos muut' ei tuo se mukanaan!
PHILINTE.
Jo tuo pala pieni on minusta verraton.
ALCESTE (hiljaa).
Teill' otsaa siis sitä kauniiks sanoa on?
ORONTE.
Vähempi, ah, josp' ollut oisi
tuo suosionne, jonka sain,
niin turhaa tuhlaust' ei toisi,
vain toivon mulle lahjoittain!
PHILINTE.
Kuink' onkaan kaikki sorvattu muotoon siroon!
ALCESTE (hiljaa).
Oh, halpa tyhmyyden liehijä, kielenne kiroon!
ORONTE.
Jos sydämeni polte, kaipuu
ikuiseen odotukseen haipuu,
vain kuolo on sen määränpää.
Sit' etsii oikkujenne orja:
jää epätoivoon, Phyllis sorja,
ken toivomaan vain aina jää.
PHILINTE.
On ihmeen viehättävästi se viety loppuun.
ALCESTE (hiljaa, syrjään).
Lopu itse jo loruines, mene hornaan ja hoppuun!
Kun rutto jo moista myrkyttäjää ei korjaa!
PHILINTE.
En kuullut kuunaan runoa noin ole sorjaa.
ALCESTE (hiljaa, syrjään).
Tuhat tulimmaista!...
ORONTE.
Te mairitte, mahdatte luulla...
PHILINTE.
Ei, ei, en suinkaan.
ALCESTE (hiljaa, syrjään).
Oh, petturi, täydellä suulla!
ORONTE (Alcestelle).
Vaan te, te puheenne muistatte, pyydän teitä,
toden suoran sanottehan, sitä ettehän peitä?
ALCESTE.
Hyvä herra, on arka keskustelumme aine,
niin mairett' on kirjoittelustamme kiitos ja maine.
Mut taannoin eräälle, jonk' en nimeä sano,
ma virkoin, kun näin hänen neronsa sepusteluita,
ett' aisoissa arvon miehen on ennen muita
syy pitää kirjoitussyyhy ja kiitoksen jano
ja suistaa kaikk' iso into kuuluksi tulla
vain moisella turhalla muotiaskartelulla,
ja ettei touhulla näytellä tuotteita noita
hevin muuta kuin nauretun narrin mainetta voita.
ORONTE.
Te väitätte siis, ettei sovi sormien pano
muka mulle siihen leikkiin?
ALCESTE.
Sitä en sano.
Vaan virkoin, ett' eloton tekele tympäisee;
tuo heikkous tuomaan huonon huudon jo riittää,
sadat parhaat ansiot muuks sit' ei enää tee:
vian ihmiset ennen moittii kuin ansion kiittää.
ORONTE.
Sonetilleni ette siis ole suopea tälle?
ALCESTE.
Ei, sitä en sano. Vaan varoitukseksi hälle
ma osoitin, kuink' ihan kunnon miehistä monta
kynä-into on tehnyt narria auttamatonta.
ORONTE.
Siis kirjoitanko ma kehnosti, samalla tapaa?
ALCESTE.
Ei, sitä en sano. Vaan sanoin: te olette vapaa,
mikä pakko teidän on runoja sepustaa,
ja pahusko vielä ne painattamaankin saa?
Lie puollettavissa kehnokin kirjanide,
jos on poloisen kyhääjänsä se hengenpide.
Mutt' uskokaa mua, kiusaus kestäkää,
nuo juttunne julkisuudelta estäkää,
nimest' älkää hienon miehen, mi hoviss' on teillä,
te luopuko ikinä mistään hinnasta pois,
kynäniekan kehnon laihoilla seppeleillä
jott' ahne painaja otsanne laakerois.
Tätä koetin miehelle sille mä selvitellä.
ORONTE.
Hyvä, mainio, mahtanen yskän jo ymmärrellä.
Vaan saiskohan kuulla, mi runoa vaivaa, vaikka...
ALCESTE.
Sanon suoraan: on kabinetti sen oikea paikka!
Esikuvien huonojen nojass' on runoelunne,
ja ilmaisultanne puuttuu luonto ja tunne.
Mit' on mokoma »huolen vieminen unholaan»
ja tuollainen »muun tuominen mukanaan»?
Tuo: »turhaa tuhlaust' ei toisi,
vain toivon mulle lahjoittain»?
Tai: »jää epätoivoon, Phyllis sorja,
ken toivomaan vain aina jää»?
Kuvakieli tuo tekohelyissä turhissa helkkää,
vaill' innoitusta, ilmettä, totuutta vailla;
se on teeskenneltyä, vain sanaleikkiä pelkkää,
tosi luonto ei milloinkaan puhu tuolla lailla.
Minut täyttää tää ajan tärvelty aisti kammoin;
isät hienostumattomat herkemmin tajusi ammoin,
ja vastaamaan ei kaikki, mitä se kiittää,
voi jotain tällaista vanhaa laulua riittää:
Kuningas jos kuulun sois
Pariisinsa mulle:
kultas siihen vaihda pois,
vahinkoon et tulle —
ei, sanon, en Pariisias
kaipaa, Henrik kuningas;
kultaisempi, hei, helei,
oma on kulta mulle.
On vanhaa tyyli, on soinnutus avutonta;
mutt' ettekö nää, miten vastaa se vertaa monta
kaikk' äitelän soreat nuo sanasorvailunne,
miten siitä puhuu puhtaana väkevä tunne?
Kuningas jos kuulun sois
Pariisinsa mulle:
kultas siihen vaihda pois,
vahinkoon et tulle —
ei, sanon, en Pariisias
kaipaa, Henrik kuningas;
kultaisempi, hei, helei,
oma on kulta mulle.
Se, nähkääs, on sydämen todella tuntevan kieltä.
(Philintelle, joka nauraa.)
Niin, en kysy herra naurajan kaunomieltä,
on toista se kuin nykymuotisten soinnutelmien
korukukkaisuus ja välkyntä väärien helmien.
ORONTE.
Mun runoni, sen sanon teille, on moitteeton.
ALCESTE.
Niin arvioida teill' omat syynne on;
vaan suvaitkaa, jos mulla on syitä muita,
jotk' arvioonne ei ole alistetuita.
ORONTE.
Muut kiittäneet sit' on suurella ihastelulla.
ALCESTE.
Heill' on kyky teeskennellä. Sit' ei ole mulla.
ORONTE.
Noin viisautt', uskotte, teill' on siis kukkuroittain.
ALCESTE.
Ei, viisaamp' öisin runonne kiitosta soittain.
ORONTE.
Hyvin hylkäystuomionne ma saatan kestää.
ALCESTE.
On pakko, jos suvaitsette, sit' ei voi estää.
ORONTE.
Ois hauska nähdä, kuink' erinomaista runoa
te itse samasta aiheesta voisitte punoa.
ALCESTE.
Paha kyllä, se yhtä kurjaa syntyä vois;
mutt' ihmisten nähtäväksi sit' enpä tois.
ORONTE.
Sanat suuret on teillä, ja itseviisaus moinen...
ALCESTE.
Minä teille en suitsuta, en, paras etsiä toinen.
ORONTE.
Kovin, pikku herra, teillä on koppava ääni.
ALCESTE.
Iso herra, vain ihan parhaiksi, kautta pääni.
PHILINTE (astuen väliin).
Hyvät herrat, jo riittää! Laatkaa jo riidastanne.
ORONTE.
Ah niin, olen väärässä, väistyä parhaaksi huomaan.
Olen altis, herra, palvelukseni suomaan.
ALCESTE.
Olen, herra, teidän nöyrin palvelijanne.
Kolmas kohtaus.
Philinte, Alceste.
PHILINTE.
Kas nyt, mitä tuotti se liika vilpittömyys!
Nyt on hankittu tällainen harmi ja ikävyys.
Näin kyllä, hän mielistelyit' oli etsimässä...
ALCESTE.
Loru lopettakaa.
PHILINTE.
Mut...
ALCESTE.
Teitä en kaipaa tässä.
PHILINTE.
Tämä liian on...
ALCESTE.
Saanko ma rauhan?
PHILINTE.
Jos...
ALCESTE.
Olkaa jo vait te!
PHILINTE.
Mikä syy?
ALCESTE.
En kuule.
PHILINTE.
Mut...
ALCESTE.
Ihanko...!
PHILINTE.
Kiusan nyt saitte!
ALCESTE.
Tuhat tulimmaista! Menkää, en tarvitse teitä.
PHILINTE.
Te puhutte pilaa, ei, tähän teit' en heitä.