Ihmisvihaaja

Ensimmäinen kohtaus.

Clitandre, Acaste.

CLITANDRE.

Rakas markiisi, niin näkös tyytyväiseltä näyttää,
ei huolt' ole mistään, vain ilo mieles täyttää.
Kysyn suoraan, tuon ilon syy ihan onko siis
tositotta, ei vain uskoa toivelmiis?

ACASTE.

Minä, saakeli vieköön, en näe miltään puolen,
miten tarkastankin, aihetta harmin ja huolen.
Olen nuor', olen varakas sekä kuulun sukuun,
joka luetaan tämän maan valiointen lukuun,
ja virkaa ja arvoa, luulen ma, ei ole monta,
mun Iaiseni saada mik' ei olis vaivatonta.
Ja, kerskaamatta, se tiettyä lie kenties:
mull' uljuutt' on, jota vaill' ei mies ole mies;
on kunnia-asian nostossa nähdä saatu
kyll' usein sen yhtä tuima kuin huima laatu.
Äly, aisti kaikkea arvostella on mulla,
opinkäynnittä osata haastaa, ei ymmälle tulla;
ja muodolla tuntijan, taiteen ystävän hartaan
joka näyttämöuutuutta seurata, taa lavapartaan
ain' istua hienosti, taputuksia johtaa,
niin palkita paukuttain joka kaunista kohtaa.
Näkö mulla on komea kai, siro käytösparsi,
on kauniit hampaat, solakka kasvu ja varsi;
puku kehuitta kuosia hienointa, viimeisintä, —
sitä vastaan ei hevin, luulen ma, kukaan intä.
Ylint' arvonantia kaikilta nauttia saan,
olen naisten lempimä, suosima valtiaan.
Jos siis, rakas markiisi, mull' osa, onni on moinen,
kai tyytyväinen syystä ma olla voinen.

CLITANDRE.

Vaan miksi, kun muualla helpot on voitot sulla,
tääll' aikaas hukkaat turhalla huokaelulla?

ACASTE.

Peto vie, minun Iaiseni luotu on muuta varten,
ei orjaksi oikuille kylmien kaunotarten.
Saa palaa ja palvoa joutavanpäiväinen mies,
yhä niskoilla heltymättömän hempukan ies,
saa riutua jalkoihin säälittä tallaaviin
ja turvata huokauksiin ja kyyneliin
ja uskollisell' yhä huolella, huomiolla
sitä tavoittaa, mit' ei ansaitse ansiolla.
Mun Iaiseni mies ei lempeä velaksi anna,
veli markiisi, yksin ei kaikkia kuluja kanna.
Kuink' onkin naissulo kalkista kallehinta,
niin meill' on myös, minä arvelen, täysi hinta;
sydän moinen kuin mun omaks saada jos mieli on kellä,
ei voi siit' ilmaiseksi hän ylvästellä;
ja kummallekin saman voiton jos kauppa takaa,
myös uhraukset saa tasan kumpikin jakaa.

CLITANDRE.

Siis, markiisi, tääll' ylen suuri on suosio sulla?

ACASTE.

Jokin aihe on, markiisi, moisella arvelulla.

CLITANDRE.

Se on suunnaton erehdys, mua usko, se heitä,
älä mieltäsi mairi sill', älä silmiäs peitä.

ACASTE.

Oh, mairinpa suottakin, peitänpä haluni takaa.

CLITANDRE.

Mikä päähäsi sai, niin tääll' ett' onnes on vakaa?

ACASTE.

Minä mieltäni mairin.

CLITANDRE.

Mi sulle sen toivon tuottaa?

ACASTE.

Minä silmäni peitän.

CLITANDRE.

Sa takeenko sait, mihin luottaa?

ACASTE.

Minä erehdyn, kuuletko?

CLITANDRE.

Onko sulle ja konsa
Célimène siis ilmaissut salaisen suosionsa?

ACASTE.

Ei, sain tylyn kohtelun.

CLITANDRE.

Tee hyvin, vastaa jo mulle.

ACASTE.

Vain rukkaset pelkät.

CLITANDRE.

Nyt piste jo pilaelulle!
Mitä toiveita sulle on suotu, se virka suoraan.

ACASTE.

Olen hyljätty minä, sa suosikki onnen hyvän;
sain palkaks ihailustani inhon syvän,
kai jonakin päivänä jään minä jatkoksi nuoraan.

CLITANDRE.

No, maltuhan, markiisi, emmekö sopia vois
siit' että, jos näyttänyt meistä on jommankumman
joku selvä merkki olevan suositumman
Célimènen sydämelle, niin toinen pois
heti väistyy, voittajan tiellä ei tahdo olla,
suo lemmenkilvan loppua sovinnolla?

ACASTE.

Oh, helkkari vie, puhe moinen on hauska kuulla.
Minä suostun, sen teen niin sydämellä kuin suulla.
Hys, hiljaa!


Toinen kohtaus.

Célimène, Acaste, Clitandre.

CÉLIMÈNE.

Täälläkö vielä...?

CLITANDRE.

Kas, lempi tahtoi
vain jäämään.

CÉLIMÈNE.

Jyrisi vaunut, kukahan mahtoi
nyt tulla?

CLITANDRE.

En arvaa.


Kolmas kohtaus.

Basque, Célimène, Acaste, Clitandre.

BASQUE.

Rouva, Arsinoé
tuli käynnille.

CÉLIMÈNE.

Mitähän nyt se nainen on vajaa?

BASQUE.

Éliante on seurana siellä.

CÉLIMÈNE.

Mit' aikonee,
mikä saa tähän käyntiin, mitä hän takaa ajaa?

ACASTE.

Niin, hänhän on siveys itse, se maine kulkee,
täynn' intoa moista...

CÉLIMÈNE.

Niin, hurskastella hän julkee;
sydän maailman kiehtoma, taivasta huulet hokee,
kovin saada, jos vain kenet sais, hän koukkuunsa kokee.
Kadesilmin katsoo, kateus povessa kiehuu,
kun ihailijoita toisen liepeillä liehuu.
Ja tuo hyve hyljätty, asuja aution majan,
yhä sättii ja soimaa vikoja sokean ajan,
tekosiveytensä huntuun, kylläkin harvaan,
tuon kokee peitellä tyhjyytensä hän karvaan,
vähät sulonsa arvoon auttaa sill', että soimaa
hän rikokseksi kaikkea viehätysvoimaa.
Toki lempijä saada sen naisen ois halu haikein,
Alcestenkin ympärillä hän moisin on aikein;
näet loukkaus hälle on, solvaus sulojen arkain,
kun hält' olen ihailijan muka vienyt varkain.
Voi lemmenkateutensa hän kätkeä vaivoin,
mua kalvaa kaikkialla, min voi, salaraivoin.
Niin hupsua, sanalla sanoin, en tunne toista,
hän juonikkain on kaikista juonikoista,
ja...


Neljäs kohtaus.

Arsinoé, Célimène, Clitandre, Acaste.

CÉLIMÈNE.

Ah, mikä onnensuoma nyt teidät tuokaan?
Juur' aattelin, mikähän teille on mahtanut tulla.

ARSINOÉ.

Eräs vihjaus virkkaa on tuloni aiheena mulla.

CÉLIMÈNE.

Ah, mink' ilon mieluisa käyntinne mulle suokaan!

(Clitandre ja Acaste poistuvat nauraen.)

Viides kohtaus.

ARSINOÉ, Célimène.

ARSINOÉ.

Nepäs lähtivät parhaiks, ettei paremmin vois.

CÉLIMÈNE.

Mutt' istukaa.

ARSINOÉ.

Rakas rouva, ei tarvitse lainkaan.
Niin, ei saa vaieta ystävä vaiteliainkaan,
jos siit' etu ystävän kallein kärsivä ois;
ja meille kun aarre kaikista kallein ja parhain
on hyve ja kunnia varjella myöhään ja varhain,
ei harras ystävyyteni erästä seikkaa
mun salata salli, mi kunniatanne leikkaa.
Olin eräässä valioseurassa eilen juuri,
puhe teist' oli kesken kaiken, ja — en sitä kiellä —
sai käytöstapanne, koreilunhalunne suuri
paha kyllä, rouva, paljonkin moitetta siellä.
Tuo liehijälauma, jonka te laskette luoksi,
jutut, juorut kepeän keimaelunne vuoksi,
sai tuomitsijaa ne uskomattoman monta
ja aivan ansaitsemattoman armotonta.
Minun kantani kylläkin arvaatte: teitä koin
minä siinä puolustaa, mink' ikinä voin;
kun on viaton tarkoitus, sanoin, on viasta vapaa,
menin takuuseen, teiss' ettei tahroja tapaa.
Vaan tiedätte, elämässä on moista, jota
ei puolustaa voi parhaalla tahdollakaan;
en kyennyt torjumaan sitä tuomiota,
johon elämäntapanne syynä on tavallaan;
näet huonolta voi se ihmisten silmissä näyttää,
kaikk' ei ole juorua vain, jonk' ilkeys täyttää;
ja tapanne nuo, se jos vain tosi-tahtonne ois,
ne vähemmän antaa tuomion aihetta vois.
Ei siks, ett' ois ihan siveys saanut vikaa;
ei mieltäni, varjele taivas, se luulo likaa.
Vaan rikoksen varjo on monelle merkki jo siitä,
ja syytön tunto jos onkin, se yksin ei riitä.
Rakas rouva, teillä, sen tiedän, on liiaksi järkeä,
teist' että loukkaava ois tämä vihjaus tärkeä
ja sen muu muka aihe kuin halu harras ja avoin
vain parastanne palvella kaikella tavoin.

CÉLIMÈNE.

Rakas neiti, syvä on kiitollisuuteni tunne.
Sekö vois mua loukata? Ei toki, palvelunne
vain vastapalvelun vaatii, ja vihjata saan
myös seikkaan ma kunniatanne koskevaan;
ja ihmisten huhut kun noin tosi ystävän lailla,
mua takana purevat puhutte vilppiä vailla,
esimerkkiä herttaista palvelijanne kokee
siis seurata kertoen, mitä ne teistä hokee.
Olin toissa päivänä eräällä vierailulla,
jalon jaloa seuraa ol' onni tavata mulla;
oli puheena puhdas vaellus elämän tiellä,
tosihurskas mieli, ja teistäkin haastoivat siellä.
Tekosiveys, sanoivat, saarnaava, tuomaroiva
esikuvaksi ei ole heist' erikoisen oiva,
valeverho teeskelty ankaran virheettömyyden,
iankaikkinen kalkatus hyveen ja säädyllisyyden,
hätähuudot ja ilmeet, kuin synti ja saastaisuus
pilanlaskun ois pieninkin viaton vallattomuus,
omahyväisyys ain' itsensä esiin tuova,
alas kaikkiin muihin säälivän katseen luova,
tuo nuhde ja tuomio ainainen näistä ja noista
ihan viattomista ja puhtaista asioista,
se, suoraan sanoen, moitetta sai kuin saikin,
koko seura samaa mielt' oli äänin kaikin.
»Mit' auttaa», sanoivat, »ulkohurskaus moinen,
tuo siveä kuori, jos sisus on tuiki toinen?
Ei kukaan jalommin rukoilla, paastota jaksa,
vaan palvelijoitaan hän lyö, ei palkkoja maksa.
Joka paikassa jumalisuuttaan hän julki näyttää,
vaan kauniista käydäkseen ihomaalia käyttää.
Ei katsoa tahdo hän taiteen alastomuuteen,
mut tuntee vetoa luonnon todellisuuteen.»
Minä teitä puolustin heitä kaikkia vastaan,
sen vakuutin olevan parjaust' ainoastaan;
vaan jäin alakynteen, ja sen piti kannan tiukan
koko seura, ett' ois paras teille, jos pienempi hiukan
tuo huolenpitonne toisten teoista ois
ja omia hiukan valppaammin vartiois;
ett' itsestään saa visuja tutkistelulta
se pitää, ken mielii tulla ja tuomita muita;
esikuvaksi kelvatkoon oman elämän suhteen,
ken muille antajaks astuu neuvon ja nuhteen;
ja parempi vielä, jos tarvis on, niitten huomaan,
jotk' asetti taivas, se virka vain suostua suomaan.
Myös teillä, sen tiedän, on aivan liiaksi järkeä,
teist' että loukkaava ois tämä vihjaus tärkeä
ja sen muu muka aihe kuin halu harras ja avoin
vain parastanne palvella kaikella tavoin.

ARSINOÉ.

Kuink' olla voikin karvasta moite kuulla,
moist' enp' ois saavani vastaust' osannut luulla.
Sen ärtyisyys, hyvä rouva, kyll' ilmaisee,
miten neuvoni suoruus mieltänne kirvelee.

CÉLIMÈNE.

Päinvastoin; jos ihmisill' olis oivallusta,
näin toisilleen he vuoroin neuvoja tois:
tapa vilpitön tuo sitä suurt' olis sokaistusta,
joss' on kukin itseensä nähden, torjuva pois.
Jos vain te tahdotte, niin yhä vastakin vaihtaa
näin lupaamme luottamusta, ei mitään kaihtaa,
vaan kaikk' ihan suoraan ilmaista ystävän suulla,
mitä saamme, minusta te, minä teistä, kuulla.

ARSINOÉ.

Oh, teistä, rouva, ei moitetta kuule kukaan;
ei, minussa vain sen aihetta runsaasti riittää.

CÉLIMÈNE.

Voi kaikkea, luulisin, moittia, kaikkea kiittää,
syit' aina löytää ikänsä, makunsa mukaan.
Ikäkausi on muuan hilpeän leikin ja lemmen,
ikä toinen on omansa huoleen ja hurskailuun.
Voi viisainta olla se, kons' ajat nuoren hemmen
on menneet ja kukkeus kohdannut syksyn kuun:
voi peitellä pettymykset se katkeratkin.
Kenties minä kerran hyvinkin teitä matkin:
tuo kaikk' ikä tullessaan; vaan vanhojen kuosi
ei maita, kun kahdeskymmenes vasta on vuosi.

ARSINOÉ.

Etu verraton tottakin, kas sitä kerskua kesti,
sitä nuoruutta toitotettu on totisesti!
Jos on vähän vanhempi toinen, tuskinpa vaan
syy silti on olla niin hirveän olevinaan;
enk' ymmärrä, merkillinen mist' into se itää.
sitä piikitellä ett' yhä minulle pitää.

CÉLIMÈNE.

Minä myöskään en, miks aina ja kaikkialla
saan olla hampaissanne ma, moitteenne alla.
Mikä syy yhä minuun on vihaanne purkaa noin?
Vähiss' ihailijanne jos lie, mitä sille ma voin?
Ja jos minä herätän lempeä, mieltymystä,
joka päivä jos ympärilläni ylistystä
minä kuulla saan, jota mulle te ette sois,
se onko mun vikani? Millä sen torjuisin pois?
Teill' on rata avoin, en kai minä estä teitä,
luo lumota saatte ja kiehtoa vaikka keitä.

ARSINOÉ.

Oh, ihailijainneko luvun te luulla voitte
niin kateeksi käyvän, jolla te mahtavoitte?
Ei varsin vaikea arvata lie sitä taksaa,
mitä niistä saa tähän maailmanaikaan maksaa.
Vai uskoa pitäiskö, koko sen kuhinan nähden,
vain polvistuttavan puhtautenne tähden,
vain vakavan tunteen saattavan hehkuun heitä,
vain hyveillenne sen sitovan seppeleitä?
Johan hölmöjä ihmiset ois — lume joutava mikään
ei niin vain sokaista voi. Minä montakin näin,
jotk' ihailijoit' ois saamaan kuin luotuja ikään,
mutt' ei päly lainkaan liehijät heihin päin.
Voi siitä päätellä, heit' omaks ettei voita,
jos ei suo suuria ennakkosuosioita;
ei ketään vangitsemaan sulot silmät riitä,
muull' ostaa ne ihailut saa, joka mielii niitä.
Ylen ylväs älkää olko siis voitoista noista,
ei kunniaa kovin tuo ne, ei liioin loista;
vähän hillitkää lumovoimanne luulottelulta
ja noin yli olkain älkää katselko muita.
Kademieltä jos valloitukset toisivat moiset,
ois helppo mun tehdä, kuin tekevät yhdet ja toiset,
vähät piitata mistään ja teille se osoittaa,
ett' ihailijoita jos tahtoo, niin niitä saa.

CÉLIMÈNE.

Siis saakaa! Se osoittakaa toki nimessä Herran!
Toki kiehtova olkaa, kun keinon tiedätte kerran!
Mitä enää te...?

ARSINOÉ.

Ei, hyvä rouva, jo lopettakaamme,
vain kiihdyksiin täll' itsemme suotta saamme:
jo oisinkin hyvästellyt ja lähtenyt pois,
jos vaunuja vain ei pakko mun vartoa ois.

CÉLIMÈNE.

Miten kauan mielitte vain, tähän voitte jäädä,
pois kiirehtimään toki teitä ei mikään häädä;
vaan väsymättä turhalla kursailulla
jätän seuraan parempaan minä teidät; soi
tämän herran parhaiks suopea sattuma tulla,
hän sijani täyttää paljoa paremmin voi.


Kuudes kohtaus.

Alceste, Célimène, Arsinoé.

CÉLIMÈNE.

Alceste, mun täytyy pikkuinen kirje piirtää,
sitä syyllä ei millään tuonnemmaks sovi siirtää;
te neitiä huvittakaa, hän on mielellään
epäkohteliaisuuden anteeks antava tään.


Seitsemäs kohtaus.

ALCESTE, ARSINOÉ.

ARSINOÉ.

Ei viel' ole vaununi tulleet, ja siis te jäätte
mun seuraani kotvaksi, niin hänen tahtovan näätte;
ja parhaalla tahdollaankaan ei tarjota vois
hän mitään, näin joka mieluista mulle ois.
Ain' arvonanto, kiintymys, myötätunto
niit' ympäröi, joiss' ylevä loistaa kunto;
ja teissä on sillä salainen tenho, mi heti
minut kaikkien harrastustenne puolelle veti.
Minä soisin, ett' oikeammin jo arviois
hovi arvonne, teihin suosiokatseen lois:
syy teillä on nurkua, kun tähän saakka noin
se on syrjäytetty, ma oikein suuttua voin.

ALCESTE.

Mikä antais aiheen moiselle valittelulle?
Mikä pitäis valtion palkita palvelus mulle?
Mitä tehnyt niin olen ansiokasta kovin,
mun että syy ois nurkua nurjuutta hovin?

ARSINOÉ.

Ei tehneet ne kuuluja palveluksia aina
nuo, sen suosion hohteessa jotk' ovat onnekkaina.
On tarpeen tilaisuus, mihin kykyä käyttää,
ja ansionne, mi niin mitan korkean täyttää,
tulis...

ALCESTE.

Antakaa jo mun ansioitteni olla!
Mitä niihin on asiaa hovin huomiolla?
Jopa sillä aika urakka ois, jo vaan,
jos kaikkien ansiot joutuis se penkomaan.

ARSINOÉ.

Tosi-ansiot itse itsensä ilmi tuovat.
Monet suuren suurta arvoa teille suovat;
teit' eilenkin kahdella taholla tärkeällä,
voin kertoa, kiitetty on ihan kiittämällä.

ALCESTE.

Oh, kiitos on tähän aikaan helpolla saatua,
ei mitään eroa millään, ei kysytä laatua;
kaikk' yhtälailla on korkea-ansioista;
mikä kunnia enää on saada kiitosta moista?
Sitä kaikista veisaavat, kukin parhaansa tehden;
luen kamaripalvelijastani palstoilta lehden.

ARSINOÉ.

Joku teitä jos viehättäis hovivirka, mi tois
jalon kuntonne julki, se hartain toivoni ois.
Vain vihjaus sinnepäin, niin liikkeelle voimia
heti saadaan, jotka sen hyväksi voivat toimia;
mull' yksi ja toinen käytettävissäni lie,
jok' auttaa ja katsoo, että on sileä tie.

ALCESTE.

Ja mitähän tehtävää olis siellä mulla?
Mun sisullani sen piiriss' ei toimeen tulla.
Sinä miehenä, miksi loi minut luoja, sovin
ylen huonosti hengittämään minä ilmaa hovin.
Ihan vaill' olen avuja noita, jotk' antaa ponnen
siell' etunsa hoitaa ja kiivetä portaita onnen.
En osaa muuta kuin suora ja vilpitön olla,
en vehkeillä, näytellä viekkaalla naamiolla;
ja ajatustaan jos kyky puuttuu peittää,
paras silloin selkänsä taa tämä maa pian heittää.
Hovist' ulkona kyllä on vailla sen suomaa tukea
ja kunnia-arvoja, joihin se saattaa pukea;
mutt' eip' ole myöskään harmia ainiaista
siell' osaa noloa näytellä, narrimaista,
ei sietämään mitä tahansa nöyristäytyä,
ei herra sen-ja-sen runoja kiittää täytyä,
ei rouva jos-kelle suitsuttaa simasuulla,
hovileijonaimme ei älyn leikkiä kuulla.

ARSINOÉ.

Hovi jääköön, teitä kun houkuttavan ei näy;
vaan sydämenvalintaanne mun sääliksi käy.
Ja jos sanon suoraan, mit' aattelen siitä, soisin,
ett' ois se onnellisempi ja osunut toisin.
Osan ansaitsisitte paremman: arvoisenne
hän ei ole, tuo, jok' on kiehtonut sydämenne.

ALCESTE.

Kun puhutte noin, mun suokaa mieleenne johtaa,
ett' omaa ystäväänne se tuomio kohtaa.

ARSINOÉ.

Niin, mutta sit' enää ei tuntoni nähdä siedä,
noin vääryyttä teille kun tehdään, vaikk' ette tiedä.
Näen kohtalonne, ja tuskaa se mulle tuottaa,
sanon kaikki: on uskoton hän, johon lempenne luottaa.

ALCESTE.

Noin huolehtinut minust' ei ole kukaan toinen,
saa velkaan lempivän mielen vihjaus moinen.

ARSINOÉ.

Kuink' ystävä onkin, hän ei — sit' en sanoa emmi —
sydänt' ansaitse, jonka antaa kunnian mies,
hän itse vain teeskentelee, hän teitä ei lemmi.

ALCESTE.

Voi olla, kukapa sydämet tunsi ja ties?
Minä kiitän teitä rakkaan kristityn työstä,
jok' ymmärsi sydämeeni sen epäilyn syöstä.

ARSINOÉ.

Jos tahdotte pitää silmät siteissä harhain,
ei siitä sen enempää siis; sehän on parhain.

ALCESTE.

Ei, vaan mitä puhuttekin, se ei selvitä pulmaa;
epätieto, epäily siinä on julminta julmaa;
ja mitään muuta en vihjattavan minä sois,
kuin mink' oma silmäni todeksi tunteva ois.

ARSINOÉ.

Hyv' on! Pian näette, jos sitä mielenne kysyy,
perinpohjin, mi siinä on totta ja totena pysyy.
Omin silmin näette varmaakin varmemmasti;
mua suvaitkaa vain saattaa kotiini asti,
niin nähtävänänne on todiste torjumaton,
ett' ihanaisenne pettänyt teitä on;
ja hellimistä jos vain sydänhaavanne halaa,
voi toiset silmät sen tuskaan lohtua valaa.