VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Alceste, Philinte.
ALCESTE.
Ei, päätös on tehty, sit' enää en sikseen heitä.
PHILINTE.
Mutt' isku ei kovempikaan toki vaatisi teitä...
ALCESTE.
Te puhua saatte ja pohtia parhaanne mukaan,
se päätös pysyy, sit' ei pura mikään, ei kukaan;
ajan tään on turmelus täyttänyt, senpä tähden
minä eroan ihmisten parista, pakoon lähden.
On kaikk', ihan kaikki mun riitapuoltani vastaan,
on kunnia, kohtuus, on rehellisyys, on lait;
yks aatos ol' asiastani ainoastaan,
sen oikeuteen lupa luottaa mull' oli kait.
Vaan pahoin pettyneeni nyt siinä nään:
on oikeus mulla, ja häviölle mä jään!
Vie voiton konna, häpeätöistään tuttu,
sitä juhlii vääryys uus, uus häpeäjuttu!
Tien suoruus ja rehtiys väistyen roistolle tarjoo!
Minut tuhoo hän, ja sen työn lain pyhyys varjoo!
Hänen naamansa ulkokullatut väänteet lumoo
lujan oikeuden, sen käytön kääntää ja kumoo.
Minä tuomion saan, se on kruunu sen roiston töiden;
vaan viel' ei riitä se, lisäksi rettelöiden
eräs viheliäinen kirja nyt kiertää ja kulkee,
niin törkeä, raskaint' ett' ansaitsis rangaistusta
sen lukemisestakin, saati sen sepustelusta, —
ja mua sen tekijäks syyttää se veijari julkee!
Ja Oronte, kas, samaa hän salajuonia hokee
ja luihusti vahvistaa sitä valhetta kokee!
Hän, mies hovin silmissä hienoin ja valioin!
Ja muuta en tehnyt kuin olin suora ja tosi,
hänen runostaan vain mieleni julki toin,
kun niin kivenkovaan hän sitä kärtti ja kosi!
Ja hälle kun vastaan, niinkuin kunnia vaatii,
en tahdo pettää häntä, en totuuttakaan,
nyt hän kera muitten mun päähäni valheita laatii,
vihamieheni katkerimman nyt hänestä saan!
Siit' ei lepy, ei sitä anteeks anna hän koskaan,
kun tuohon en ihastunut minä sonetti-roskaan!
Ja ihmiset — Herran veri! — ne moist' ovat maata!
Mihin niit' ei kärkyntä arvon ja maineen saata!
Se heissä on rehellisyys, hyve, kunnia, kunto
ja miehuus, oikeamielisyys, omatunto!
Ei, kiusaa kärsin jo liian kukkurapäältä;
pois rosvojen, murhamiesten parista täältä!
Kun elätte, konnat, kuin sudet keskenänne,
en ikinä enää saavu sekaanne tänne.
PHILINTE.
Tuo päätös minusta tuntuu liialta hopulta;
niin paha, kuin luulette, ei paha tää ole lopulta.
Ei vastapuolenne kaikkine kanteineen
teit' onnistunut toki saamaan vankeuteen;
eduks ollut ei tehdä ilmiantoa väärää,
vain asiansa tärvellen noin hän häärää.
ALCESTE.
Hän! Siitä ei pelkoa hällä, hän ei jää loukkuun,
lupa hällä turvata on joka konnankoukkuun;
ja kaukana siitä, ett' etunsa tärvelis tällä,
on kahta parempi asema huomenna hällä.
PHILINTE.
Mutt' ei todeks ottanut lie moni oikeastaan,
mitä onkin hän juoruja keksinyt teitä vastaan;
se uhka jo tuntuu varsin vaarattomalta;
ja oikeudessa — teill' onhan valitusvalta —
sen vaikutus teille pelkäksi eduksi kai on,
tuo tuomio voidaan...
ALCESTE.
Ei, minä tyytyä aion.
Miten saakin sen nurjuus mieleni kapinoimaan,
minä kaikella muotoa tahdon sen jäävän voimaan:
se oivasti näyttää, mit' arvoa oikeus saa;
minä tahdon, ett' ajoille toisille todistaa
kuin kuulu muistomerkki se, kuinka vähän
ties ihmisyydestä ihmiset aikaan tähän.
Parikymmentä tuhatta mulle se saattaa maksaa,
vaan niinpä mull' oikeus on myös samalla taksaa
kirouksia kirkkaita ihmisluonnolle antaa,
sen vilpille vihaa sammumatonta kantaa.
PHILINTE.
Kas niin...
ALCESTE.
Kas niin, on vaivanne liikaa varsin:
tämän parannatteko puhein ja puheenparsin?
Kai ettehän juljenne kaiken tään menon saastaa
päin silmiä sievistellä, sen puolesta haastaa?
PHILINTE.
Minä myönnän, mit' ikinä mielitte: kaikkea johtaa
etu itsekäs, julkeat juonet, ei muuta kohtaa;
vain viekkaus enää on viirinä, viittana tiellä,
tulis ihmisten toista laatua olla, en kiellä;
ovat kehnoja, kieroja kyllä, vaan sekö ois
syy riittävä ihmisten seurasta siirtyä pois?
Kaikk' ihmisluonnon viat ja virheet nuo
ne meidän elämänviisautt' oppia suo;
se jalointa hyveen harjoitusta on juuri:
jos rehellisyys ois kaikkien ojennusnuora,
joka sydän jos ois hyvä, harras, vilpitön, suora,
jäis hyödyttömiksi hyveitä joukko suuri;
nehän takeena meille on maltin ja tasapainon,
kun vääryyttä kärsiä saamme ja valtaa vainon;
ja sydämessä kun hyve ja kunto on syvä...
ALCESTE.
Puhetaito on teillä ihmeteltävän hyvä,
ja kultaista viisautta se tulvii aivan;
vaan puheenne sorja on hukkaa ajan ja vaivan.
Syvin viisaus mulle on, että mä väistyn pois:
en voi minä kieltäni hallita niin kuin pitäis,
minä saattaisin sanoa, mistä en vastata vois,
mist' ikävyyksiä taas yhä uusia itäis.
Pois kiista, nyt odottamaan Célimèneä jään,
hänet saanko ma päätökseen tähän yhtymään;
mua kohtaan sydämen kiintymyst' onko hällä,
se tulkoon todistetuksi hetkellä tällä.
PHILINTE.
Me käymme hänt' odottamaan Élianten luoksi.
ALCESTE.
Ei, mieleni liian on järkkynyt huolten vuoksi.
Te menkää sinne, sopukan pienen tään
minä varjoon vain kera mustan murheeni jään.
PHILINTE.
Se seura hyvinkin hyljättäväksi joutaa,
ja tänne koht' Élianten ma tahdon noutaa.
Toinen kohtaus.
Oronte, Célimène, Alceste.
ORONTE.
Niin, osoittakaa jo vihdoinkin, ett' ihan varmaan
minut teihin liittää saa side liiton armaan;
tae täysi jo suokaa tunteenne kiintymisestä;
epätietoisuutta ei lempivä kärsi, ei kestä.
Jos hellyttänyt lie rintani hehku teitä,
sit' ettehän enää piilota multa ja peitä?
Ja merkki, jot' anon, joll' onneni voitte taata,
on, että Alcesten kosinnan käskette laata,
hänet rakkaudelleni uhraatte ettekä säästä,
hänt' ette enää täst'edes luoksenne päästä.
CÉLIMÈNE.
Mist' yltynyt teissä on häneen tuo viha suuri?
Tehän niin hänt' ennen ylistelitte juuri!
ORONTE.
Rakas rouva, nyt ei sitä poiketa pohtimaan;
josp' ois oma sydämenne vain avatumpi!
Minä pyydän, valitkaa pian jompikumpi;
luja mull' on päätös, se omaanne vartoo vaan.
ALCESTE (astuen esiin nurkastaan).
Niin, rouva, on aivan oikein, mitä hän anoo;
nyt valita saatte; mun pyyntöni samaa sanoo;
sama huoli on mulla, mun samoin mieleni palaa:
mun lempeni varmaa merkkiä vaatii ja halaa.
Tätä enää ei pitkittää voi loputtomiin,
nyt aika on teidän vastata näin tai niin.
ORONTE.
Hyvä herra, en tuppaudu minä millään tapaa
toki häiritsemään, hyvä onnenne olkoon vapaa.
ALCESTE.
Kade lempeni lie tai ei, niin en jakopalaa
hänen lemmestään, hyvä herra, ma halaa.
ORONTE.
Te jos saatte ja lempenne suuremman arvonannon...
ALCESTE.
Veto pieninkään jos hällä on teihin päin...
ORONTE.
Hänt' en sen koommin tavoita, sen minä vannon.
ALCESTE.
Valan kalliin teen, hänet viimeisen kerran nyt näin.
ORONTE.
Niin, rouva, arkaelutta nyt selko suokaa.
ALCESTE.
Ihan pelotta, rouva, tunteenne ilmi tuokaa.
ORONTE.
Vain tarvis on virkkaa, kumpi on suositumpi.
ALCESTE.
Vain tarvis ratkaista, valita jompikumpi.
ORONTE.
Mitä? Tuntuuko teistä se valinta vaikealta?
ALCESTE.
Mitä? Jäättekö ymmälle, näytätte horjuvalta?
CÉLIMÈNE.
Hyvä Jumala, kuinka te kummasti kimppuun käytte,
ja kumpikin menettäneen ihan mielenne näytte
Minä kyll' olen selvillä, en sitä siksi peitä
ei arvele sydämeni, ei arpaa heitä,
ei hääly se kahtaanne; helposti katsoi ja heti
kukin omansa aina, kun luo sydän sydäntä veti.
Mutt' ois toden puhuen tuskaksi mielen kainon
näin salatuimpansa täss' ihan julki haastaa:
sanat, joiden tunnustus toisen sydäntä raastaa,
ne kahden kesken kuiskaeltava vain on.
Sydän lemmestään kyll' antaa vihiä arkaa,
mutt' ei toki kärttäinkään ihan silmille karkaa;
ja riittää, jos vienommin vihjein tajuamaan
sen lempijän saa, jok' on pettynyt toiveissaan.
ORONTE.
Ei, ei, vain selvä vastaus suoralla suulla —
sit' en pelkää, se toivoni on.
ALCESTE.
Ja sen vaadin ma kuulla.
Vain selvyytt' ennen kaikkea vaatia tohdin,
en kursailemista, en sääliä missään kohdin.
Kyky teillä on kaikkia pauloissa pitää pitkään,
mutt' enää ei kiertelyt auta, ei mutkat mitkään:
nyt vastauksen te annatte selvälleen,
jos ette, silloin päätelmät siitä teen,
sen osaan tulkita vait-olon tarkoituksen
ja katson saaneeni karsaimman vastauksen.
ORONTE.
Hyvä herra, kiivastuksesta tuosta ma kiitän,
ja samaa vaatimaan oman sanani liitän.
CÉLIMÈNE.
Miten keksittekin mua kiusata toinen ja toinen!
Teist' onko oikeutettua kärttely moinen?
Ma enkö jo sanonut, mikä on esteenä mulla?
Oh, kas Éliante — saa tuomariksi hän tulla.
Kolmas kohtaus.
Éliante, Philinte, Célimène, Oronte, Alceste.
CÉLIMÈNE.
Käy, serkku kulta, kimppuuni kiihkoin kuumin
kaks ahdistajaa täss' aivan kuin yksin tuumin.
Mua ilmaisemaan ihan kilpaa vaativat noin
heti paikalla, kummanko heistä ma valikoin,
he karttavat päätöstä, heti mi hetkestä tästä
pois toisen tuomitsis mua lähestymästä.
Näin onko kummasti kosittu milloinkaan?
ÉLIANTE.
Mult' älkää kysykö — ehkäpä vastaamaan
satun toisin, kuin toivoisitte: mult' arvon parhaan
puhe suora saa, joka ketään ei johda harhaan.
ORONTE.
Hyvä rouva, nyt turhaan kielenne kierrellä kokee.
ALCESTE.
Täss' auta ei verukkeet, mitä huulenne hokee.
ORONTE.
Tosi täytyy, on tarvis nyt sanoa, ei sitä peittää.
ALCESTE.
Ei tarvitse muuta kuin sanomatta se heittää.
ORONTE.
Sana ainoa vain, niin riitamme loppuvan näätte.
ALCESTE.
Ja minä kyll' ymmärrän yskän, jos vaiti jäätte.
Neljäs kohtaus.
Acaste, Clitandre, Arsinoé, Philinte, Éliante, Oronte,
Célimène, Alceste.
ACASTE.
Jalo rouva, kai meidän saapua sallinette
ja kanssamme pienen seikkasen selvittelette.
CLITANDRE (Orontelle ja Alcestelle).
Sepä onni, herrat, ett' olette täällä, sillä
siin' olette näät tekin osilla yhteisillä.
ARSINOÉ (Célimènelle).
Minut nähdessänne kai mielenne hämmästyy,
mut tuloni tänne on näitten herrojen syy:
minut tapaavat, heidän syyttävän teitä kuulen
ma teosta, jonk' ihan mahdottomaksi luulen.
Pidän liiaksi arvossa teitä, en ikinä moista
teist' usko; mun todistaa omat silmäni toista
kuin kaikki, mitä he väitteensä tueksi toi.
Vähät riitansa unohtaa toki ystävät voi,
siks seurasin heitä, että mä nähdä saisin,
sen herjan kuinka te yltänne pesette pois.
ACASTE.
Niin, rouva, me kysymme mielin odottavaisin,
mitä puolusteita menettelyllänne ois.
Tämä kirje Clitandrelle kirjoittamanne on varmaan?
CLITANDRE.
Sai teiltä Acaste tämän tervehdyksenne armaan?
ACASTE (Orontelle ja Alcestelle).
Niin, herrat, se on käsialaa tuttua aivan,
hänen herttaisuutensa saattanut epäilemättä
hyvin teidät on tuntemaan sitä kynää ja kättä;
vaan todellakin tämä lukea maksaa vaivan.
»Olettepa te omituinen ihminen, kun paheksutte minun iloisuuttani ja
moititte minua siitä, ettei minulla muka ole milloinkaan niin hauskaa
kuin silloin, kun en ole teidän seurassanne. Ei voi olla sen väärempää
väitettä, ja ellette pian tule pyytämään anteeksi tätä loukkausta,
niin en lepy teihin kuuna päivänä. Tuo pitkä vikomtin koikale...»
Hän oispa nyt täällä!
»Tuo pitkä vikomtin koikale, jolla te aloitatte valitusvirtenne, on
mies, johon mieltyä ei pälkähtäisi päähänikään; näin hänen kerrankin
kolmen neljännestunnin ajan syljeskelevän kaivoon, jotta syntyisi
renkaita veteen, enkä sen koommin ole voinut saada hyvää ajatusta
hänestä. Entäs sitten pikku markiisi...»
Minä itse olen se, sen sanon kerskaelutta.
»Entä sitten pikku markiisi, joka eilen piteli kättäni niin kauan!
Minusta ei ole mitään niin ohukaista kuin koko hänen olentonsa, eikä
hänessä ole muuta mieheen vivahtavaa kuin viitta ja miekka. Tuo
vihreänauhainen taas...»
(Alcestelle.)
Nyt on teidän vuoronne.
»Tuo vihreänauhainen taas, hän huvittaa minua toisinaan
tuittupäisyydellään ja äksyllä äreydellään, mutta sadat kerrat
on hän minusta koko maailman ikävin ihminen ihmiseltä. Ja
sonetinsorvaajaa...»
(Orontelle.)
Te saatte nyt osanne.
»Ja sonetinsorvaajaa, joka on ruvennut neroniekaksi ja tahtoo
kivenkovaan olla runoilija koko maailman uhalla, niin, minä en viitsi
kuunnellakaan, mitä hän sanoo, ja hänen proosansa on minusta yhtä
väsyttävää kuin hänen runonsakin. Tietäkää siis, ettei minulla aina
ole niin hauskaa, kuin te kuvittelette, että tosiaan kaipaan teitä
enemmän kuin soisin kaikissa niissä kutsuissa, joihin minut vedetään,
ja että rakastetun olennon läsnäolo on huvitustemme ihanin höyste.»
CLITANDRE.
Ja nyt minä, kuulkaas, näin:
»Tuo teidän Clitandrenne, josta te puhutte ja joka on niin mesimakea
maikailija, on viimeinen mies, johon minä voisin kiintyä. Hän on
hupsu, kun kuvittelee ja uskoo olevansa rakastettu, ja te samoin,
kun ette usko. Tulkaa järkiinne ja vaihtakaa käsitystä hänen kanssaan,
käykää luonani niin usein kuin voitte ja auttakaa minua kestämään
hänen harmillista tungetteluaan.»
Tosikauniin luonteen malli on siinä, ja tietää,
hyvä rouva, mahdatte kai, nimen minkä se sietää.
Tämä riittää, me sydämenne korean kuvan
joka paikassa esitellä nyt otamme luvan.
ACASTE.
Sanan saattaisin virkkaa, on aihe verraton ihan,
mut teitä en katso arvoiseksi ma vihan;
ja pikku markiisillepa lohtuna kai on
pian sydämet arvollisemmat, sen näyttää aion.
Viides kohtaus.
Célimène, Éliante, Arsinoé, Oronte, Philinte.
ORONTE.
Minun mieleni näinkö raatelette te vain
sen jälkeen kun kaikki ne hellät kirjeenne sain?
Te lempeä teeskentelette, sen naamiolla
koko miessuvun oma te vuoroin lupaatte olla!
Oh, enää narrinanne en juosta halaa,
minä onnea kiitän, kun näin, mitä naamio salaa.
Sydän mulle on voittona takaisin saatu ja vapaa
ja kostona menetys, joka teitä tapaa.
(Alcestelle.)
Teit' enää en häntä saamasta aio estää,
hänen kanssaan kaupat tehkää, niin että ne kestää.
Kuudes kohtaus.
Célimène, Éliante, Arsinoé, Alceste, Philinte.
ARSINOÉ (Célimènelle).
Todentotta, on tuo teko mustin, mi tehty lie,
en vaieta voi, olen vallassa kuohun moisen.
Tuo kataluudessa kaikesta voiton vie!
Minä en hevin sekaannu seikkoihin ihmisen toisen;
vaan herra Alceste, jost' onnea saisitte kiittää,
mies, jonka kunto ja kunnia aateloi,
joka rakasti teitä, ihaili, jumaloi,
mutt' ansaitsi hän...
ALCESTE.
Minä hoidan sen itse, se riittää,
se jättäkää minun huostaani kerrassaan,
tuot' älkää ottako turhaa vaivaa ja huolta.
Miten pidättekin nyt loukatun sydämen puolta,
ei intoanne se kykene palkitsemaan.
Jos toisen valintaan minut kostoni johtais,
niin teitä ei se valinta silloin kohtais.
ARSINOÉ.
Hohoo, vai luulette, että se aatos on mulla,
niin kiivas veto siipaksi sivullenne tulla?
Teiss' itserakkaus saanut on vallan täyden,
jos elätte moisten luulojen lumoissa käyden:
tuon rouvan tähderomu on tarjoke, jota
ei vastaan niin ihmeellä ihastuksella ota.
Se luulo pankaa, se korkea nuotti pois.
Mun laiseni naiset ei toki teille sovi;
vain hälle te huokailkaa yhä hehkussa povi,
se ihana liitto nähdä mun riemuni ois.
Seitsemäs kohtaus.
Célimène, Éliante, Alceste, Philinte.
ALCESTE (Célimènelle).
Kas niin, minä vaieten vain tämän kaiken näin,
minä annoin kaikkien puhua edeltäpäin.
Joko nyt olen malttanut mieltäni kyllin pitkään,
ma saanko jo...
CÉLIMÈNE.
Saatte tuomita mielenne mukaan,
te olette oikeutettu, te, muu ei kukaan,
ei liikaa mulle teilt' ole moitteet mitkään.
Olen tehnyt väärin, en hämmennystäni salaa,
enk' etsiä tyhjiä puolustelulta halaa.
Minä muiden vihaa halveksun ainoastaan,
mut tunnustan, ett' olen rikkonut teitä vastaan.
Ei ihme, jos pahastuttekin menettelyyni,
minä ymmärrän, miten suureksi katsotte syyni,
teist' onhan nyt petollisuuteni ilmeinen ihan,
mua kohtaan teillä on kyllin aihetta vihan.
Siis vihatkaa mua!
ALCESTE.
Pettäjätär, miten voisin?
Miten rakkaudestani niin minä voiton saan?
Jos kuinkakin syvästi teitä vihata soisin,
oman sydämen siihen saanko ma suostumaan?
(Eliantelle ja Philintelle.)
Niin, näette nyt, mihin arvoton kiintymys ajaa,
mun heikkouttani kumpikin todistakaa.
Vaan täss' ei viel' ole kaikki, se kannustaa
minut etsimään ihan äärimmäistäkin rajaa.
Joka viisaaks ihmisen sanoo, se totuutta loukkaa,
ken sydämeensä ei kätkisi heikkoa houkkaa?
(Célimènelle.)
Voin unohtaa, te uskoton, tekonne nuo,
kaikk' anteeks sydämeni ne teille suo,
vain lukee ne nuoruuden heikkoudeksi, mi horjui,
ajan turmellun houkutusta mi turhaan torjui,
jos sydämenne yhtyy mun päätökseeni
luot' ihmisten kauas suunnata askeleeni
ja erämaahan, miss' elää on mieli mulla,
jos ette kahden mun kanssani emmi tulla.
Sitten vain — se varmaan on kaikkien mielipide —
nuo kurjat kirjeenne saatatte sovittaa,
ja tekoon, mi tyrmistymään jalon sydämen saa,
ei tunteeni sammu, ei katkea lempemme side.
CÉLIMÈNE.
Näin nuornako pitäisi taakseni maailma heittää
ja erämaahanne itsenne haudata pitää!
ALCESTE.
Jos sydämen sydämeen tosi lempi liittää,
mitä silloin merkitsee koko maailma muu?
Meill' onhan toisemme, eikö sen pitäis riittää?
CÉLIMÈNE.
Täss' iässä yksinäisyyttä kammostuu;
mull' ei ole sielua kyllin suurta ja ylhää,
ei päätöstä tehdä se voi noin jyrkkää ja jylhää.
Jos muuten tyydytte siihen, ett' omanne oisin,
niin Hymenin kahleisiin minä suostua voisin
ja kanssanne...
ALCESTE.
Ei, nyt inhoksi lempeni vaihtui,
tuon kieltonne valossa vihdoin se haave haihtui.
Teit' ei sido minuun kiintymys syvä, en tulle
minä kaikeksi teille, niinkuin te kaikeksi mulle,
siis luovun teistä, ja tunnottomuutenne tuo
nämä kahleet arvottomat iäks yltäni luo.
Kahdeksas kohtaus.
Éliante, Alceste, Philinte.
ALCESTE (Éliantelle).
Sadat hyveet korottamassa on kauneuttanne,
teiss' yksin sydämen vilpittömyyttä mä näin;
olen kauan jo teihin ma katsonut ylöspäin,
niinp' olla mun suokaa ainainen ihailijanne.
On halpa tarjota teille — se anteeks suokaa —
sydän tää, joka synkeyttä ja huolta huokaa;
alan ymmärtää jo, ett' olen arvoton kovin,
tähän onnenliittoon ett' ylen huonosti sovin;
mikä teille tarjottavaks sydän enää ois,
jonk' olento, halvempi teitä, on viskannut pois!
Ja vihdoin...
ÉLIANTE.
Niin, sitä seuratkaa näkökantaa:
minä kylläkin tiedän, kelle käteni antaa,
en ymmällä lie — jos ystävällenne tälle
sen ojentaisin, se kenties kelpaisi hälle.
PHILINTE.
On korkein toivoni, että sen kunnian saisin,
veren, hengen sen puolesta uhrata uskaltaisin.
ALCESTE.
Tosionnea teille toivotan, toisianne
noin kaikkena rakastakaa elinaikananne.
Minä, kaikkien pettämä, vääryyden vainon alta
pois pakenen kuilusta, missä on paheilla valta,
haen, kunnes löytyy niin syrjäinen seutu kenties,
siell' että on vapaus olla kunnian mies.
PHILINTE.
Nyt tulkaa, tarvis on kaikki keinomme käyttää,
ett' aikomustaan tuota hän ei sais täyttää.