VIII.
Juotuaan liki parikymmentä lasia teetä tulee Iivana leikkisenä miehenä suudelleeksi oikeata morsiantaan. Hän selittää pettäneensä seitsemän nuoruuden-rakastettuaan.
Tavallisissa oloissa joi Iivana teetä ainakin kolmekymmentä lasia, mutta nyt höyrysi hänellä haarukoiksi levitettyjen sormien päässä vasta yhdeksännen lasin teevadillinen. Annushka jo puuhaili, askaroitsi siinä jotain keitettävän tapaista ja Iivana lähti nyt rauhallisena kulettamaan asiaansa eteenpäin.
Ja ennen kaikkea johtui hän ottamaan selvää tärkeimmästä: morsiamen taloudellisista avuista, säästäväisyydestä, kyvystä tulla vähällä toimeen, mutta että kuitenkin keitto olisi sakeaa, eikä silkkaa vettä. Siinä höyryävää teetä hörppiessään hän siis alkoi rauhallisesti tutkia:
— A, vot Annushka… Tarkoitan… Kuin suurella rahalla keität perheelle borshin?[1] Eh?
[1] Eräs venäläinen soppalaji.
— Kuin suurelle? koki Annushka laskea ja selitti:
— Kuin tuohon nyt suurta rahaa!… Kahden hengen keittoon!
— No?… Esimerkiksi?… Kuin paljon? Eh?
Ja Annushka koki:
— Vihannesta jos kopeekalla … no, otaksumme kahdella… Siihen vähä muuta… Suola… Suurimot… Kriivennikka[1] jos menee, niin jo on hyvä… Vot, siinä kaikki!
[1] Kymmenen kopeekkaa, noin 25 penniä.
Iivana oli tyytyväinen, hörppi, hikoili, hymyili ja puheli:
— Tuo ei paljon… Kriivennikka, tarkoitan, ei paljon…
Ja äkkiä hän kysyi:
— Entäs paistin?… Jos milloin herkuttelemaan rupeaisi, ottaisi?…
Paljonko pitää?… Eh?
Ja taas laski Annushka:
— No paisti? Se on jo toista! Ei sama kuin borshi…
— No kuin paljon?… Eh?
— No… Riippuu mikä paisti sitte… On sianpaisti… On raavaspaisti… Sitte kotletti… Pihvi… Tavallinen paisti… Vot paisti…
Mutta yhä vaati Iivana, hörppäsi ja tiedusti:
— No… Otaksukaamme kotletti… Tai tavallinen paisti, otaksukaamme?… Kuin paljon pitää?
Ja Annushka laski, tapaili:
— No kotletti tää… Jos kriivennikka henkeä päälle ja… Tavallinen paisti ei sitäkään… Jos huokealla, lykästät, ostat, ei sitäkään… Vot.
— Vot, vot… Se on hyvä… Se on oikein hyvä!
Ja hän aivan innostui selittelemään:
— A vot … entinen eukko tää minun… Hän, tarkoitan… Kesällä, tarkoitan, laittoi borshin alle kriivennikan, mutta talvella tuhlasi yli… Eh, minkälainen hän oli… Eukko-vainaja tarkoitan!
Ja Annushkakin siinä innostui keittoasiasta, puheli ja uteli:
— Riippuu minkälainen borshi, sillä… On kunnon borshi … vot semmoinen, jossa on sakeanaan suurimoita ja, vot, vihannesta ja… On borshi, joka on kuin vesi…
Ja nyt hän peräsi:
— Niin että minkälaisen hän borshin keitti kriivennikalla?
Ja Iivana vastasi, täsmälleen ihan:
— Borsh, nitshevoo… Borsh kuin borsh!
Asia oli molemmille nyt täsmälleen tarpeeksi selvä. Iivana puhalteli jo yhdennentoista lasillisen teevadillisesta höyrypilveä ja hymyili sen pilven takaa autuaallisena ja Annushka puuhasi ja touhusi ja odotti että sulhanen jo alkaisi asian.
* * * * *
Se oikea morsian siihen nyt ujona tuli. Pitkäksi tuo sen aika, nääs, jo hiivittihe. Peräämään tuli.
Ja niin supatteli hän nyt puhemies-Annushkan kanssa ovipielessä ja koki samalla varkain silmäillä sulhasta. Se vuorostaan sieltä höyrypilvensä takaa loi muijaan iloisen suutarin veikeää katsetta, hörppi, puhalteli ja oleili. Morsian niiskutteli, pyyhikse huivin kulmalla suupieltään ja ujoili. Puhemies hänelle supatteli, että ei ole asia vielä ihan valmis, vaan kohta tulee.
— Herrankiitos, että toki kohta, tuli morsiamelle helpompi olo.
— Vot … vot … vot, vihjaili puhemies, ja morsian yhä vilkuili varkain sulhaseensa.
Mutta eipäs malttanut sulhanen, iloinen suutari se, silloin olla jo pistämättä ujoilevalle leskelle veikeäksi leikiksi. Hän hymyili, punoitti, hikosi, ja jo alkoi:
— Eh mikä mehevä muori!… Verevä muori, tarkoitan, hörppi ja hymyili hän ja lisäsi:
— Ruusu sin oot, muori… Jei bohu, vannon että ruusu!
Morsian ujoili, mutta puhemies-Annushka koki edistää asiaa ja siis myönteli:
— Niin… Eikö totta, että verevä ja että ruusu!… Vot, Iivana
Ivanovitsh, ruusu!
Morsian niiskutteli ovipielessä. Iivanan veikeä hymy yhä laajeni. Hän veti pitkään, merkitsevästi:
— E-eeeeeeeee!
— Niin, Iivana Ivanovitsh!… Ruusu ja verevä ja… Ruusu… Jei bohu ruusu!
Ja hän ihan ryhtyi kertomaan, kehui!
— Vot Ilja Petrovitshkin … nikkari tarkoitan… Hänkin kehui ja
sanoi, jotta ruusu… Oikea todellinen ruusu vielä. Ja entäs ikää!…
Tuskin neljääkymmentä lie… Varmaa, että tuskin neljääkymmentä lie…
Vot! touhusi hän ja toimitti.
Mutta yhä laveampaa leikkiä vain laski Iivana ujoilijalle. Kuudettatoista lasillista hän jo valutti alas, kaatoi teevadille ja samalla äkkiä virkkoi:
— Vot, muori!
Ja saatuansa teevadin taas sormihaarukkaan hän jatkoi veikeillen:
— Vot, sanon sinulle… Kun sinä kerran olet veri verevä ja kuin ruusu, niin… Pussaan… Totisesti illan tullen tulen ja pussaan!… Ymmärrätkö?… Eh?
Ja puhemies ehätti vastaamaan:
— Kuin hän ei ymmärtäisi!… Hän, joka on kuin ruusu… Vot Iivana, ruusu… Sinulle ruusu!
Ja lopulta ei Iivana enää malttanut, keskeytti teenjuonnin, tuli, käveli ujoilevan lesken luo, levitti hymyä yhäti, taputti leskeä poskelle ja mairitteli:
— E-heeeeee!… E-eeee, sinä ihana ruusu ja…
Ja yhtäkkiä hän kysäisi:
— Tiedätkö mitä?
Morsian niiskautti ja vilkaisi. Iivana itse vastasi:
— Vot, vastasi hän ja kertoi: Kun minä olin nuori … merkitsee ennen naimista, niin… Tiedätkö, montako henttua minulla oli?… Eh?
— Kuin kuinka monta? tarttui puhemies ja rutosti voitokkaana vastata tuprautti siihen Iivana:
— Seitsemän!
— Luoja minun!… Seitsemän! siunaili puhemies-eukko ihmeissänsä muka. Tarpeellisena, asiaan kuuluvana leikkinä hän tätä piti. Rakkauden alkuleikkiä tuo lie, uskoi hän.
Mutta ihanasti hymyili Iivana jo toistaen, kysyen ja peräten.
— Ja vot, tiedätkö vielä mitä?
Ei sitä kukaan tiennyt. Hetken odotettuansa hän siis vastasikin itse:
— Minä, vastasi hän, minä petin kaikki!
Puhemies-eukko tekeytyi, ihmetteli:
— Luoja auta!… Seitsemän, tarkoitan!
— Kaikki seitsemän! hymyili Iivana veikeästi. Petin, tarkoitan, kaikki seitsemän. Kutakin, näet, pussasin ja… Pashol[1]… Jäähyvästi ja pashol!… Vot!
[1] Merkitsee: Jäähyvästi (ei sanan mukaan).
Puhemies-eukko koki siunailla ja puuhata. Tarpeellisena leikkinä hän tätäkin kaikkea piti.
Mutta veikeänä vakuutti nyt morsiamelle Iivana:
— Mutta sinua, muori, en petä… Vannon, etten petä… Tulen, tänä iltana vielä tulen, pussaan, rakastan, sinä vastaan rakastat … minä yhäti uudestaan lemmin, mutta petä en…
Ja yhtäkkiä pussata lupsasi hän eukkoa poskelle, päästi pitkän ja lavean naurun ja kehoitteli:
— No… Merkitsee että herran haltuun… Iltasella sitte tulen. Vot.
Ja tyytyväisenä poistui morsian. Tyytyväinen tuo oli puhemies-eukkokin, kun asia lähti noin luistamaan.
Mutta vieläkin tyytyväisempänä hymyili sulhas-Iivana itse jäätyänsä taas Annushkan kanssa kahden kesken. Sopii siinä nyt taas kaupanhieromista jatkaa ja jos mitä tehdä.
— Piruutin eukkoa… Kurillani piruutin ja, vot, sitä varten suutelin, molskautin, muoria, selitteli hän nyt aluksi väärälle morsiamellensa äskeistä huikentelevaisuuttansa. Puhdistua hän siten koki morsiamensa silmissä. Ihan hän katuvana huokasi, ristiytyi, syntiä siten katui ja kuin itsekseen siinä, teepöydän taa taas työntyessään hurskaasti, katuvaisena, hartaana huokaili:
— Luoja minun… Luoja minun!… Kunnia sinulle, kaikkivaltiaalle korkeudessa… Äh!
Ja punaisena ja hikisenä valoi hän teetä lasiin ja niin siitä taas meno alkoi ja jatkui.
IX.
Ukko Durnjakinin katkeruus. —
Juotuaan 24 lasillista teetä suutelee
Iivana väärääkin morsiantansa. —
Mitä siitä seuraa.
Ukko Durnjakin itse istuksi kyläkapakassa — aavistamattakaan, että kotona vieras vaanii hänen muoriansa. Vähähkö tuolla oli nyt miehiä, näin kiireen ajan päiväis-aikaan. Oli kuitenkin pari miestä, varsinkin Osiippa Osipovitsh Osipoff. Kesäkuumasta huolimatta oli hänellä lammasnahka-turkki yllä, talvitöppöset jaloissa ja karvalakki päässä. Ainoat juhlapukimet ne kun hänellä olivatkin, ja kun hän kapakassa vietti ainaista juhlaa, niin ei hän sinne arkitamineissa ilennyt. O-hoh!
Mutta ukko Durnjakin oli nyt nyreä. Iivanalle, vieraallensa, hän nyreili, ei niin paljon eukollensa. Se Iivana tuo kun rupesi siinä eukon puolesta häntä vastaan. Loukkasi sillä tavalla häntä, isäntää. Ja vielä sitte haukkui hyvän lisäksi vanhaksi pässiksi ja jos miksi nimitti! Suututti häntä jo koko mies ja kohta kehittyi hänessä Iivanaa vastaan oikea ammattilaisten kesken yleinen kateus, varsinkin noin mestarien kesken yleinen mestarikateus. Rehentelijä tuo on koko mies, hän jo siinä Iivanasta suutuksissaan päätteli.
— Entä sinä kuin?… Tuossa kuin? tolkkasi hänelle siinä nyt äkkiä hänen seuraansa lyöttäytyvä hölmön ja tollon perikuva, Osiippa.
— Kuin, kuin? peräsi ukko kysymystä tarkemmin ja Osiippa koki selventää:
— A vot… Niin jotta kuin?… Eh?
Siinä olikin oikeastaan jo koko hänen ajatuskykyvarastonsa, sillä suoraan sanoen oli Osiippa viisaus-määrältänsä ihan täys-suomalainen. Ainoastaan töppöset, puku ja kaikki muukin sen mukainen korotti hänet vielä toki oikea-peräiseksi Venäjän mieheksi.
Mutta yhtähyvin seurustautui ukko Durnjakin hänen kanssansa veljellisesti kuten usein ennenkin. Olikin hyvä, että Osiipan tapasi. Hänelle tuota toki voi siinä ryypyn ääressä purkaa sitä ammattikateuttansakin, sitä Iivanaa, rehentelijää vastaan kehittynyttä, ja niin istuksivat he ja ryypiksivät. Ukko kertoi jo vieraastansa, Iivanasta:
— Rehentelijä, morkkasi hän sitä Osiipalle; risti valanmerkiksi silmänsä ja vannoi:
— Vot vannon… Ristiytyen vannon, että rehentelijä…
— Kuin?
— A vot!
Ja hän selitti, jatkaen:
— Tulee, vot sanoo … Aleksei Mihailovitshista, pristavistakin sanoo, jotta ei ylhäisyys, vaan ainoastaan sukuisuus … jalosukuisuus!
— Näähän! töllötti siihen Osiippa ja peräsi:
— Kuin sukuisuus?… Aleksei Mihailovitsh sukuisuus?…
— No vot, nurkui ukko nyreänä, ja töllöttelevä Osiippa koki, udellen:
— Kuin?… Aleksei Mihailovitsh … pristavi tarkoitan, kuin?
— No!… Herkeä! teki nyreä ukko Durnjakin kädellä koko asian kuitiksi, ryyppäsi ja Iivanalle katkerana nureksi toistellen:
— Sukuisuus niin sukuisuus… Ylhäisyys niin ylhäisyys…! Mutta rehentelijä… Vannon sinulle yhä, että rehentelijä, todisti hän vieläkin ja Osiippa töllötti tolkuttaen:
— Kuin ei rehentelijä!… Sukuisuus da rehentelijä… Vannon, että rehentelijä, todisti hän Iivanasta lujasti, mutta kun ei sitä tuntenut, niin peräsi:
— A vot… Kuka hän on?… Rehentelijä, tää?
Ja ukko Durnjakin selitti:
— A … vot… Iivana Ivanovitsh… Suutari, nääs!
— Aaa!… Arvasin, että suutari ja että Iivana Ivanovitsh … jos kerran rehentelijä, niin, vot, arvasin, uskoi Osiippa nyt olevansa asiasta ihan selvillä. Tosissaan ihan uskoi, mikäli kykeni.
Ja niin painui Iivanan käytöksestä loukkautunut ukko Durnjakin yhä nyreämmäksi ja hänessä kytemään päässyt ammattikateus kehkeytyi siinä ryypyn ääressä katkeruudeksi, jopa lopulta kuin pikku vihaksi.
Päästäpä vaikka käsiksi moiseen mieheen, niin pölisyttäisi hän sitä, että karvat tupruaisivat.
* * * * *
Mutta ei Iivana mitään tuon pahempaa aavistanut. Jatkoi vain kosimista, hieromista, joi jo kahdettakymmenettä neljättä lasillista ja päässäkin ikäänkuin oli ja tuntui siltä, että hän oli ryypännyt pullosta jo loputkin. Annushka puolestansa puuhaili, touhusi. Oli jo kärsimätönkin, kun sulhanen ei ikään jo sano asiaa suoraan. Ihan hän varustelihe jo itse alkamaan ja kysymään.
Ja silloin muistuivat Iivanan mieleen morsiamen terveydelliset olot. Se ukko kun näet, ilmoitti ja kieritteli, että Annushkalla on salainen vika, ihan vielä syntymävika. Mene tiedä, jos kuin paha ja vaarallinen on. Paras kysyä, perätä asiaa.
— A entäs? alkoikin hän äkkiä höyrypilven takaa, teevati kohona: Entäs … vot, kun se ukko sanoi, jotta sinulla on vika?… Eh?
— Mikä vika! ynseili Annushka topakkana moiselle, mutta tyynenä hörppi ja selvitti Iivana:
— A vot … syntymävika … jotta on takana, pehmoisissasi? Eh?
— Syntymävika… Kuin syntymävika! ynsistyi Annushka yhäti moisesta perättömästä ja ihan tenäsi ukostansa:
— Hupsu… Hullutusta puhuu, koko ukko… Vot syntymävika! touhusi hän.
Iivana oli kahdenvaiheella. Uskoako eukkoa vai ei? Mene tiedä jos tahallaan salaa? Hän peräsi:
— A sinä?… Tarkoitan … et viekasta?… Eh?
Annushka oli jo ihan kuin loukkaantua. Nyt hän jo ilmoitti:
— Ja entä vot… Niin että kellä ei ole sitä, tarkoitan syntymävikaa?… Et sitä, syntinen ihminen, maailmassa leivälläkään ilman Luojan apuja elä…
— A-aaaaaaaaaaaaaa!… Vot mikä vika!… Ymmärrän… Nyt ymmärrän: kirkastui Iivanan äly äkkiä. Virheetön oli morsian. Uskoihan nyt sen.
Ja vakavana, kuten vakaassa naima-asiassa tuleekin, ryypiksi hän teetä ja puhalteli höyrypilviä siitä pois.
* * * * *
Nyt tuo asia olikin Iivanasta jo kuin valmis. Tarvitsi vain päätössanat sanoa. Hän kääntyi päin nurkkaan, ristiytyi teen juontinsa lopuksi ja käveli jo veikeästi hymyillen puuhissansa touhuavan morsiamensa luo. Ovi oli auki. Iivana pyyhki hihalla leveän suunsa, veti hymynsä makeaakin makeammaksi, katsoi Annushkaa silmiin ja, viinakin tuo kun jo päässä hieman elelehti, sanoi, vehnäisteli:
— Annushka… Kyyhkyläiseni sinä… Eh mikä ruusu sinä!
Titoffin eukko, Varvara, näkyi olevan tulossa, vaikka ei tuota
Iivanakaan hoksannut.
— Simpukkani sinä, vehnäisteli hän morsiantansa.
— Kuin simpukkani? oudostui Annushka ja oikaisi:
— Minä en yleensä ole simpukka, vaan… Simpukka, vot, on helmi…
— Aaaa, veti Iivana ja kutkutti leuvasta: Käpyseni sinä…
Sydänkäpyseni… Eh!
Annushka oli kuin ymmällä. Mutta yht'äkkiä silloin Iivana virkkoi:
— Annas kuin lupsataan!… Eh!
— Kuin lupsataan?
— A vot… Pussata lupsautetaan… Vot!
Ja ilman sen enempää suuteli hän eukon morsiameksensa ja ihan teki sen siunaukseksi hurskaan ristinmerkin. Annushka ihan hölmistyi, eikä ihme.
Mutta juuri silloin suudellessa osui se Titoffin eukko pistämään päänsä ovesta, näki tapauksen, hiipi huomaamatta takaisin ja sitä kyytiä juoksi lennättämään juorua. Kapakkaan hän miltei ensiksi osui ja siellä kertoi asian niin kovalla äänellä että ukko Durnjakin sen kuuli.
Varvaralla, eukolla, näet oli pientä vihaa Annushkaa kohtaan ja nyt tuo sopi kostaa, juoruta asia, vieläpä suurennella sitä.
Ja onnistuikin hän. Ukko Durnjakin höristi korviaan, otti Varvaralta asiasta täyden selon, raivostui ihan ja vannoi Osiipalle:
— Nää, mikä kelmi… Konna… Veijari, sanoin, Osiippa… Nää.
Osiippa töllötti:
— Kuin en nää!… Tietysti nään!
Ja ihan hän ukolle selitti:
— Vot sukuisuus!… Sukuisuus ja kelmi!… Nää!
Ja Varvaralle hän hoki, töllötti, tolkutti:
— Ja sinä, Varvara… Titoffin akka tuota… Vot!
— Vot, vot! ilkkui Varvara asialle, voitollensa oikeammin ja hieman humalainen Osiippa yhä hoki:
— Vot puhutaan… Matvei Ivanovitsh puhuu… Jotta sukuisuus puhuu…
Aleksei Mihailovitsh sukuisuus mutta… Avos[1]… Avos ei?… Eh?
[1] Mene tiedä (y. m.)
Mutta ukko Durnjakin koki kuitata loppuviinoja suuhunsa, että joutuisi
Iivanaa opettamaan. Onneksi hän olikin nyt itsensä poliisipristavin,
Aleksei Mihailovitshin suutari ja muutenkin sen kanssa sopuväleissä.
Siltä tuota sopi nyt apuakin saada.
Ja niin jouduttautui hän nyt Osiipan ja erään toisen miehen kanssa pelastamaan vaimoansa viettelijältä ja perheensä kunniaa sen kavalalta häpäisijältä.
X.
Iivanan kosimisen onneton loppu ja ukko Durnjakinin kosto-aikeet.
Jo tuo Iivanankin asia nyt olisi lähestynyt loppuansa, ilman ukko
Durnjakinin väliin tuloakin.
Annushka, näet, oli jo, kuten sanottu, pitkästynyt puuhaan ja aikonut itse alottaa suoran puheen. Kun nyt Iivana häntä vielä siinä salakavalasti suuteli, niin ei hän voinut enää olla vaatimatta miestä tarttumaan oikeaan asiaan, kosimiseen, oikean morsiamen kosimiseen. Siitä suutelemisesta hän alkoi nuhdellen:
— Niin ei saa!
— Kuin ei saa? hymyili viehkeillen Iivana.
— Ei saa niin, ei, sillä… A entä synti!
— A, vot synti… Se on toinen asia…
— Niin… Synti!… Vot, synti!
Ja kun Iivana sittekin vain vehnäisteli ja ihan jo hyvinkin lähenteli, niin hän nyt meni asiaan neuvoen:
— Vot kuin on tehtävä… Jos kerran kosii ja jos oikeassa mielessä ja ristityksi…
Ja hän selitti:
— Se pitää ihan oikein.
— Kuin oikein?
— A vot … morsianta pitää … itseään morsianta pitää… Hyvitellä pitää … olla oikea ja hellä ja… Istuttaa…
— Annushka… Kuin istuttaa?… Eh sinä! lähenteli Iivana. Hän luuli
Annushkan vihjailevan: Kai se uutta pusua tahtoo.
— Kuin istuttaa? toisteli, vehnäisteli hän sille yhtenä hymynä ja lähenteli.
Ja Annushka koki selittää:
— Vot… Vaikka sängynreunalla istuttaa… Rinnallaan istuttaa…
Helliä, hyväillä… Vot!
— Annushka! ihastui Iivana moisesta armaasta luvasta lopen: Eh sinä!…
Kyyhkyläinen!
Mutta Annushka sen oikean morsiamen puolesta ihan tenäsi:
— Jei bohu pitää… Morsianta pitää… Istuttaa ja hyväillä.
Ihan hän kertoi esimerkin itsestänsä, siitä, miten häntä oli ukkonsa aikoinaan, nuorena, silloin kosiessaan istuttanut ja hyväillyt. Hän touhusi ja vannoi:
— Totta puhun… Että istutti ja hyväili… Ja kuin vielä hyväili?…
Ihan väkisin istutti sängyn reunalle.
— A-aaannushka!… Simpukkaiseni sinä… Eh!
Ihan se oli jo autuutta Iivanalle, kun Annushka hänelle vihjailuillansa niin alttiisti tarjoutui. Kyyhkyläiseni, vehnäisteli, hymyili hän ja lähenteli.
Mutta yhä varmemmin vannoi Annushka:
— No vaikka ristiydyn ja vannon, niin hyväili…
Ja hän aivan innostuen tenäsi:
— Ja vaikka minä huusin ja vastaan panin, niin… Ei … hellittänyt ei, vaan … hyväili, armasti… Vot, miten sinunkin pitää!… Jos kerran oikein ja ristityiksi aiot, etkä kuin kalmuukki ja mohametaani… Vot!
Ja silloin oli Iivana valmis, kun tuo kerran suoraan vaatii. Hän sieppasi Annushkan vierellensä sängyn reunalle istumaan, suuteli väkisin, hyväili, kisuutti, hymyili nenä punaisena. Annushka kauhistui alussa ihan sanattomaksi, suuttui ja loukkautui.
— Päästä! vaati hän jo lopulta ja koki riistäytyä irti.
Mutta ei päästänyt Iivana. Kun Annushka kerran oli vihjannutkin, kertonut, että entinenkin ukko oli häntä väkisin hyväillyt, vaikka hän oli huutaakin uhannut, niin samoin nyt Iivanakin.
— Annushkaiseni… Simpukkaiseni, kiusotteli hän vain muoria, ja oli autuaaseen hymyynsä revetä ihan.
— Ptyhui!… inhoili ja uhkaili Annushka.
Mutta Iivana vain veikeänä kisuutti, hyväili, puheli lempisanoja, muori vääntelihe ja apuakin huusi.
Ja apu tuli: Ukko Durnjakin, näet, ehti miehinensä hätään. Hän tempasi suuren polviremelin ja alkoi sillä voidella muoriansa; eukko huusi. Iivana oli ällistynyt, koko talo oli kuin nurin.
* * * * *
Mutta nyt sukeutui juttu, selvittävä juttu. Ropottikin siihen vielä työntyi.
Iivana, näet, ei sallinut ukon lyödä hänen morsiantaan. Apuun hän riensi, ryhtyi riistämään ukolta remeliä ja uhkaili:
— Kelmi sinä!…
Ja ihan kasvot vihasta punaisina hän ukolle koveni.
— Opetan sinut… Vot nyrkillä opetan sinut… Kelmi, pui hän nyrkkiä ukkopahan nenän edessä.
— Kuin opetat?… Ah? uhitteli ukko vastaan.
Annushka oli paennut pois koko mökistä.
— Toisen morsianta lyöt. Eh sinä rajasuutari!… Eh, kiristelihe punaiseksi vihastunut Iivana ukolle hampaitansa, valmiina tarraamaan niskaan. Ukko kuin hölmistyi:
— Morsianta!… Toisen akkaa…
Ja toistensa niskaan miehet lopultakin tarrasivat kuin kaksi vihaista kissaa. Ukko Durnjakin, se kuiva ja laiha, tietysti, olisi pahasti saanut, mutta miehet, Osiippakin, toki vetivät eroon.
Osiippa rauhoitteli, selitti, koki tolkuttaa:
— Herkeä… Vot!… Nääs eukkoaan hän… Matvei, vot!… Kuritti, vot!
Ja alkoikin tuo asia kirkastua, kun siinä tovi toisiaan haukuksittiin.
— Kuin eukkoaan?… Kuin hän, Annushka tarkoitan … hänen eukko? hölmisteli lopulta ja miesten tolkuttamisesta hiemasen kirkastunut Iivana: Eh?
Ja Osiippa:
— Kuin ei eukkoaan?… Kuin?…
Alkoi selvitä selkeäksi ihan.
— Vot, muoriaan… Vot, vihittyä… A? tolkutti ja töllötti Osiippa ja nyt jo Iivana peräsi:
— Vihittyä?… Muoria vihittyä?
— Kuin ei!… Vannon… Vihittyä, vannon! töllisti Osiippa.
Ja nyt oli asia Iivanalle selvä, sekin että oikea morsian, se leski, asuu toisessa töllissä.
— Hvi-uuuuuuuu! päästi hän pitkän ihmettelevän vihellyksen. Oli hoksannut erehdyksensä ja toisti ihmetellen:
— Vot kak[1] juttu!…
[1] No jopa on… Tääpä vasta! (y. m.)
Ja uudelleen hän pitkään vihelsi ja ihmetteli.
Mutta ukko Durnjakin lähti, uhaten mennä poliisipristavi Aleksei
Mihailovitshille kantelemaan ja pyytämään rangaistusta.
— Eh sinä! uhkaili hän Iivanalle, poistui ja uhitteli:
— Kielin… Vot hänen ylhäisyydellensä pristaville Aleksei Mihailovitshille kielin, jotta sanoit, ettei ylhäisyys, vaan sukuisuus… Kielin!…
Ja hän poistui kielimään.
Mutta Iivana oli ikäänkuin puusta pudonnut, mietti ja punnitsi. Lopulta häneltä pääsi pitkä, leveä ja vilpitön nauru. Koko juttu huvitti häntä kuin lasta. Hän nauroi kuin koukussa polvin ja vatsa sylissä:
— Vot, selitti hän miehille: Vot, Ropotti tää tshuhna… Eh mikä luotsi, Ropotti sinä siinä! riemuitsi hän Ropotille välillä ja jatkoi kertoen miehille sen silloisen juttunsa lääkäristä, porsaan leikkaajasta, sairaasta ja porsaasta ja kerrottuaan riemuissaan lopetti:
— A vot, Ropotti… Toit porsaanleikkaajan lesken luo ja… Vot sinulle
Durnjakinin leski… Eh!
Ja taas hän nauroi että vatsa hytkyi.
— Ka… Tuota! hölmistyi Ropotti tyyten viisauttansa ja töllötti
Osiipan oikeana veljenä.
Mutta Iivana teki asiasta ruton lopun, ilmoittaen Ropotille äkkiä:
— Vot, Ropotti… Valjai!… Kapakkaan mennään, ryypätään!… Valjai!
Ja niin he tekivät. Miehissä työntyivät he kyläkapakkaan ja juomingit laittoivat.
Eikä poliisipristavikaan ehtinyt miehinensä kemujen alkuun, sillä hän osui olemaan virkamatkalla.
Mutta ukko Durnjakin häntä odotti. Annushka kieli ja kanteli oikealle morsiamelle kaikki ja se ihan suuttui ja uhkasi mennä kapakkaan ja vaatia Iivanalta korvausta turhasta odotuksesta.
XI.
Sillä aikaa kun Iivana päättää kosimistaan kylän kapakassa ja riitautuu Ropotin kanssa, osaa ukko Durnjakin saada pristavin liikkeelle.
Kapakassa oli jo täysi höyry. Iivana ja Ropotti olivat jo juoneet ensin toisen ja sitte toisen rahat miltei kuitiksi. Viimeiset viinat nuo lie siihen pöydälle jo kannettukin.
Ja väkeäkin tuolla oli. Kesäkuumasta huolimatta oli miestä tamineissa. Osiippa sentään oli paksuinturkkisin. Repaleinen Vanjka soitteli, rämisytti hanuria. Sen Jegor Kyratskinin, Aleksandrovitshin poikia se oli, ja siksi kai hanurimieskin. Oli mölyä.
— Hih!… Vanjka!… Ih! hihkasi hänelle jo siinä Iivana ja Osiippa auttoi:
— Vanjka! hoki hän, sinulle ihkaistaan!… Kuuletko?… Eh?
— Kuullaan!… Kuin en kuulisi! veti Vanjka hanurilla ja taas hoki
Osiippa tolkuttaen:
— Vot Iivana Ivanovitsh, sulhanen, merkitsee, puhuu sinulle…
— Puhuu!… Mitä tuosta jos puhuu! ynseili soittotaiteestansa tietoinen
Vanjka, veti, ja Osiippa koki selittää:
— Vot kuin: Iivana Ivanovitsh puhuu sinulle, vot, että: ih!…
Ihkaisee, tarkoitan että: Hih!… Ymmärrätkö?… Eh?
Mutta Iivana itse kinasi toisten kanssa. Hän oli niille jo kahteen kertaan kertonut sen porsas-, leski-, lääkäri- ja porsaanleikkaaja-juttunsa ja nauranut sille vatsansa pohjasta. Sitä hän nytkin siinä kertoi, kinasi, nauroi. Humalassa hän siinä jo vännäsi ja Ropotti sitäkin enemmän.
— Ih! hihkasi hän taasen jutun lopuksi ja kävi kehumaan luotsiansa,
Ropottia.
— Vot, Ropotti! kehui hän ja ryyppäsi:
— Ropotti, vaan ei Pipotti… Kolppanan tshuhna Pipotti… Eh!
Ja Osiippa hoki taas, peräsi:
— Kuin ei Pipotti?
— Ei niin ei, Pipotti… Puhutaan sinulle, että ei Pipotti! kinasi
Iivana, hymyili, joi. Osiippa asiasta ymmällä, koki, uteli itseltään
Ropotilta:
— Kuin ei Pipotti, vaan Ropotti?… Heh?
Ja humalainen Ropotti yritti, tolkkasi:
— Pipotti tää… Hän otti ja hukkui… Perkjärveen hukkui.
— Aaaaa! kirkastui valkeus Osiipalle ja hän peräsi nyt Iivanalta:
— Merkitsee että Pipotti hukkui?… Tää Kolppanan tshuhna ja siksi
Ropotti ja ei Pipotti Vot?…
— Eh?… Kuin hän hukkui?… Pipotti? olivat nyt Iivanalle asiat sekaisin. Ihan hänen täytyi Ropotilta perätä:
— Totta että hukkui?… Pipotti tää?
— Ka … tuota… Hukkui… Otti ja hukkui…
— Ha-aaaa… Vot kuinka, kirkastui Iivanan hymy jos miten leveäksi ja hän kehui taasen Ropottia:
— Mutta sinä, Ropotti, kehui: Sinä, vot, väärin teit kun toisen muorin mertaan veit… Viisas sin' oot!… Ih!
Ja hän nauroi ja joi Ropotin terveydeksi ja hihkasi ja hymyili ja kapakassa oli oikea höyry ja elämä ja ilo.
* * * * *
Se oikea morsian siihen nyt tuli. Sitä korvaustaan vaatimaan se ehätti.
Ja nyt se vielä oli hoksannut uuden asian: Iivanahan oli häntä jo suudellut kuten morsianta. Puhemies-Annushka voi sen vaikka valalla todistaa ja siitäkin hän vaati hyvitystä rahassa.
Mutta mistä otat, kun miesten rahat on jo juotu ja miehet itse heilupäällä? Niin Ropotin kuin Iivanankin silmissä jo tupa pyöri ja savu hämärsi.
Mutta tajusivat he toki vielä asian niin selkeästi kuten yleensä voivat.
— Vot morsian… Oikea, tolkutti Osiippa. Iivana katsoi morsiantansa, hymy repesi, laajeni, anasti kasvot kaikki. Nenä punoitti.
— A-haaaa! veti hän ja Ropotille selitti:
— Vot, Ropotti, oikea eukko… Vot sinulle!
Mutta eukko vaati korvausta, aivan jo kiroten:
— Jei bohu vaadin!
— Kuin?… Muori?… Mistä vaadit? Eh? peräsi Iivana.
Ja leski:
— A vot!
Hän selitti, kaikelle väelle ihan valitti:
— Odotuksesta ja… Entä kun pussasit?… Niin että onko sallittu että pussata?… Häh?
Iivana seisoi hänen edessänsä täynnä makeaa hymyä ja vielä makeampaa viinaa, katsoi silmiin ja vehnäisteli:
— Eh sinä kanalja!… Ruusunnuppu sinä, muori! Eh!
— No vannon!… Ristiydyn ja vannon, että pussasit! vannoi eukko ja teki valakseen ristinmerkin: Vot ristiydyn!… Nää!
Ja hetkisen hän odotti. Iivana siinä edessä hymynä seisoi ja katsoi.
Ja yhtäkkiä hän silloin leikkisenä vehnäistellessään tökkäsi sormella eukkoa vatsaan.
— Pumps!
Eukko ihan hätkähti, suuttui:
— Paholainen: … Mahometti!… Pty-hui!
Mutta Iivana nauroi, ihan vatsansa pohjasta lasketteli. Eukko kiukustui, sadatteli, poistui ja uhkasi hakea poliisipristavin.
Ja niin odotti nyt pristavin tuloa ukko Durnjakin ja Annushka, tää morsian. Iivanan kimppuun he molemmat sitä kokivat hakea ja niin uhkasi Iivanaa ja Ropottia esivallan miekka.
Ja palasikin tuo poliisipristavi, palasi ja odottajille heti äkäisesti hönkäsi. Oli, näet, matkalla korttipelissä hävinnyt kolme ruplaa seitsemänkymmentä yhdeksän kopeekkaa ja siitä harmi.
— Piru! äksysi hän itsekseen, vihaisena. Eukko, Annushka, kielevä kun oli, ehätti ennen ukkoa, Durnjakinia, selitti asiansa, valitti, että Iivana on häntä suudellut.
— No mitä sitte jos suuteli? hönkäisi siihen pristavi äkeästi, sillä hän oli pahalla päällä.
— Kuinka mitä, teidän ylhäisyytenne!… Luoja minun, taivaallinen Isä! siunaili eukko ja tenäsi:
— Suutelon vei … vot suutelon!
— Kuka sinua suutelisi ja kuin? Mitä?
— Teidän jalosukuisuutenne! vannoi eukko: Kautta pyhien pussasi … lupsasi ihan, pussas ja … vot suutelon vei…
Mutta silloin pelitappiostaan harmistunut pristavi hönkäisi:
— Juokse!… Käske antaa se takaisin sinulle… Suutelo!…
Ja kun eukko yhä yritti valittaa, tulistui hän ja karjasi:
— Kuuletko mitä sanottiin!… Käske ukon takaisin suudella ja!… Ulos!
Eukko ihan säikähti ja pakeni. Syödä tuo oli.
Mutta ukko Durnjakinin asia onnistui, jo niiden kenkätöidenkin takia. Lakkia molemmin kourin alamaisesti pidellen hän viisaasti alkoi, johti, puhui niistä kenkätöistä, vihjaili, että hän vaikka ilmaiseksi ne nyt tekee ja sitte jo meni asiaan: Valitti että Iivana on hänenkin muoriaan suudellut.
— Vot totta, teidän ylhäisyytenne … suuteli tarkoitan, selitti hän.
Mahomettilaisiksi, merkitsee, teidän ylhäisyytenne!
Ja pristavi alkoi suostua laskien niitä kuin kengäntekopalkkoja.
Pelitappiokin tuo korjautuisi sillä… Hän tutki jo asiaa.
Ja nyt ukko vielä ne paransi valittaen:
— Ja, vot… Teidän ylhäisyytenne, vot, sanoo … että ainoastaan sukuisuus sanoo…
— Mitä?
Mutta ukko:
— Vot, ristiydyn ja vannon, että sukuisuus… Sanoi, merkitsee, että sukuisuus ja ei ylhäisyys… Vot ristiydyn, ristiytyi hän toistamiseen.
Ja se auttoi, sillä pristavi oli arvostansa arka ja äkeä mies. Hän lupasi opettaa Iivanan ja sen kyytimiehen. Ihan hän siinä jo arveli, että lähettääkö hakemaan äskeinen Annushkakin, leski, ja perätä siltä senkin asiaa paremmin.
* * * * *
Mutta rentonaan eli ja hymyili Iivana, veti viinaa nahkaansa, kehui Ropottiansa, kertoi uudelleen juttuansa, nauroi ja oli ylkämiehistä onnellisin.
Mutta nyt he olivat jo kovin ylellisesti juopuneet, niin Iivana kuin
Ropottikin ja kehittyi kina, kinasta riita, torasta jo tappelu.
Iivana näet osui nyt humaltuessaan sotkemaan nimet ja kinasi Ropotille, että hän on Pipotti. Ropotti tolkutti vastaan, mutta Iivana kinasi:
— Valehtelet!… Jumalauta valehtelet että Ropotti!
— Kuin valehtelen?… Häh?
— Puhutaan sinulle, että Pipotti ja… Merkitsee että sinä et ole
Ropotti, vaan Pipotti… Kuuletko? Heh?
Mutta humalainen Ropotti yltyi, tolkutti:
— Tuota… Ropotti … Pipotti …. Ki … i … Ripotti … tuota Tipotti… Ropotti! karjaisi hän lopulta ja löi nyrkkiä pöytään, että helisi. Ropotti, sanon minä, Ropotti!
Mutta Iivana tulistui ja punastui.
— Hi-ih! karjasi hän kuin peto, polki jalkaa ja uhkaili:
— Sären… Ikkunat sären… Ih!
Mölyttiin. Kapakan isäntä sadatteli.
— Ropotti… Min' oon Ropotti! karjui Ropotti asiansa puolesta. Iivana löi silloin jo tuolin sirpaleiksi ja kirosi:
— Pjerkjele!
— Häh!… Ropotti! karjui Ropotti uhallakin vastaan. Osiippa jo virui penkin alla.
— Ro … o … Ropotti, tolkutti se sieltä toki vielä ja kaiken lisäksi ärtyi humalainen Ropotti haukkumaan Iivanaa ja kaikkia: ryssiksi hän heitä tietysti haukkui.
— Vot ryssä!… Ah!
— Häh!
— Ryssä!… Hih! karjui Ropotti ja särki astioita.
— Potaatti-nenä ryssä!… Ih! karjui hän. Iivana raivostui ja karjui vastaan:
— Pipotti… Hih! karjasi hän ja niin tarrasivat toistensa niskaan miehet, Iivana Ropotin, Ropotti Iivanan niskaan. Vimmatusti he toisiaan siinä repivät, lattialla piehtaroivat ja karjuivat, kirosivat. Kapakan isäntä lähetti pojan jo hakemaan poliisipristavia.
Muta väsyivät toki miehet ja nukahtivat lopulta… Isäntä vieritteli heidät pöydän alle ja niin vetelivät he siellä rauhallista unta. Vanjka veti hanuria ja kaikki oli kun autuaiden eloa ja oloa.
XII.
He heräävät oudossa paikassa ja joutuvat jääkylmään vesiryöppyyn. Sisältää muuten lopullisen selvityksen tshuhnan ja suomalaisen erotuksesta.
Kun miehemme seuraavana aamuna heräsivät, huomasivat he ihmeeksensä olevansa poliisiputkassa. Paljaalla lattialla he siinä istuksivat ja kyyköttivät. Päätä särki kohmelo vielä aika lailla ja tuntui olo hieman kuin happamelta. Ei ainakaan yhtä iloiselta kuin eilen nukahtaessa.
Tovin he siinä istuivat ihan vaiti, mieteksineet lienevät. Viimein alotti toki Iivana puhelun, kysäisten:
— Sinun nimesi, tuota?… Tarkoitan: Ropottihan se oli?
— Kah!… Tuota… Ropotti!
— No!… Kunnia sinulle Luoja, rakas taivaallinen Isä! huokasi silloin Iivana hartaasti, vilpittömästi ja teki ristin merkin. Eilistä tappeluansa he eivät ihan selvästi muistaneetkaan, eivät nyt vielä, sillä päätä pakotti tulisesti.
Istuttiin siis, kökötettiin. Nyt muisti Iivana eilisestä tappelusta jo lisää. Hän peräsi sen ryssäksi-haukkumisen johdosta, kun hän ei sitä ollut ymmärtänyt:
— A, vot ryssä?… Niin että mitäs hän, tarkoitan, merkitsee ryssä?…
Pirun ryssä?…
Ropotti joutui pulaan. Hän muisti nyt illalla haukkuneensa.
— Tuota, tapaili hän, sotkeutui ja pulassa tokasi:
— Häh?
— A, vot, ryssä? selvensi Iivana viattomasti.
Täytyi kokea. Ropotti kierteli, tolkkasi:
— Tuota, nyt… Niin jotta nyt tää … ryssä?… Häh?
— Niin… Vot, ryssä?
Ja taas täytyi Ropotin. Hän imeksi, kierteli, hoki:
— Hän … ryssä… Hän, tarkoitan, on se kuin… Niin jotta hän ei ole järin tshuhna eikä taas erin … niinkuin suomalainenkaan.
— Ymmärrän… Ymmärrän!… Niin jotta ei toinen eikä toinen, riensi silloin Iivana todistamaan, että kyllä asia on nyt hänelle ihan selvä ja hän aivan ihmetteli:
— Vot, mikä määrä kansoja maailmassa!
Ja hän luetteli, ihan sormilla näytti:
— On ensiksi tshuhnat … sitte suomenkansa… Vot, seuraa saksalaiset … juutalaiset … sitte ryssät … tattarit … mahometaanit … arkankelilaiset … lisäksi narvalaiset, narvankansa, vot … petrosovotalaiset … roomalaiskatolilaiset … seuraa sitte luterilaiset ja perkjärveläiset ja lopuksi pääkansa, vot, venäläiset … oikeauskoiset venäläiset… Eh, mikä paljous kansoja… Vhi-uuu! vihelti hän ihmetyksestä.
Ja taas siinä oltiin, istuttiin, kökötettiin. Kumpikin toteutti oman rotunsa kansallista tehtävää: Iivana hymyili, haisi viinalle, sipulille ja kurkulle ja hattupää Ropotti töllötti tyhmänä, tupakoi, syleksi ja pyyhiksi nenäänsä nutun hihalla. Ja molemmat he olivat vilpittömiä ystävyksiä.
Iivana hymyili, puheli ja tupakoitsevan Ropotin päässä liikuksi suuri kansallisomaisuus: äly ja ajatuskyky, kuten sienessä mato.
* * * * *
Mutta nyt tuli poliisipristavi poliiseinensa. Hän oli miehille äkeä varsinkin senvuoksi, kun oli kuullut niiden kieltäneen että hän on ylhäisyys, väittäneen häntä ainoastaan jalosukuisuudeksi.
Ei ihme, että hän halusi hieman kostaa. Hän määräsi, että miehet on, muka selviytymisen takia, vietävä kylmään vesisuihkuun. Oli sitä kyllä joku kerta ennenkin käytetty, mutta ainoastaan näin: kostotarkoituksessa.
— Ja antaa kovan suihkun… Tshuhnallekin tälle, sille … ne ovat rajupäitä … ja mukuraista kansaa… Tshuhnat nää! määräsi hän ja poistui, jättäen miehet poliisien käsiteltäviksi.
Ja niin täytyi marssia vesiryöppyyn. Ei sitä vettä siinä suihkuamalla ja tiuhkumalla ainoastaan, vaan ihan rännistä ryöppysi ja korkealta katosta niskaan putosi.
Hirvitti ihan. Iivana siunaili hartaasti, ristiytyi, riisuutui alamaisen kuuliaisuudella kuin pakolliseen kylpyyn ja niin työnsivät poliisit hänet ryöpyn alle.
Kamalaa! Iivanan päässä seisovat silmät, kuin viimeisellä tuomiolla. Teräväpiikkisillä sauvoilla estivät poliisit liikahtamasta ryöpyn alta ja jääkylmä vesi pauhasi niskaan.
— Heh!… Armahtakaa!… Riittää!… Vapahtajan nimessä armahtakaa! huusi Iivana alussa kauhuissaan armoa.
— Suus kiinni!… Durak! soimasivat vain poliisit, piikit ihan
Iivanassa.
Mutta pian tottuikin Iivana kylpyyn. Nyt jo tuntui ihan hyvältä. Päänkipu hävisi. Hän jo siinä ryöpyssä hymyili leveästi, irvisti ihan, hieroksi kupeitansa ja puheli:
— Vot tak kylpy!… Vot!
— Valjai!… Matkaasi ryöpystä, valjai! komensivat poliisit silloin ja Herraa hartaasti kylvystä kiittäen tallusteli hymyilevä Iivana pukimiaan kokoilemaan.
* * * * *
Mutta hullummin kävi Ropotin. Hän, itsepintainen, ei älynnyt nöyrästi alistua esivaltaa tottelemaan. Ryöppyä hän kauhistui, eikä tahtonut riisuutua. Luuli sillä pelastuvansa ja tolkutti:
— Minä tuota… Tshort!
— Kiireesti!… Ryöppyyn, kiireesti! ärjäisi poliisi ja kun Ropotti hidasteli ja mukuroi, niin poliisi rutosti sanoi:
— Eh!… Annetaan niine pukimineen!… Vot!
Ja yks kaks survoivat he teräväkärkisillä piikeillään Ropotin ryöppyyn täysissä tamineissa. Ropotti kiroili, kutristeli ja huusi kauhuissaan. Varsinkin kun tupakat kastuivat ja tulitikut.
— Paholainen! pökertyi hän ja koki niitä tupakoitansa taskusta pelastaa. Asia paheni: tupakkavehkeet joutuivat taskusta ilmiryöppyyn.
— Iivana… Tuota… Perkele! huusi pökertynyt mies Iivanalta apua.
Mutta Iivana nauroi katketakseen. Häntä huvitti Ropotin turha hätä, kun se siinä täysissä tamineissaan kylpi.
— Hiero!… Hiero kupeita!… Vot! koki hän sille Ropotille naurun ohella neuvoa, huutaa: Hiero!… Se, vot, kohmelon parantaa… Vot!
— Tshort!… Paholainen! kiroili ja päristeli likomärkä Ropotti, kun lopultakin ryöpystä pois pääsi. Hän ihan tärisi, kun vesi vaatteista valui.
— Valjai!… Pellolle valjai! komensivat poliisit. Pois koko putkasta ne ajelivat.
Mutta Iivanalla oli hauska olo. Likomärkä Ropotti nauratti häntä yhtä syvästi kun konsanaan eilinen erehdyksensä.
* * * * *
Onnellisesti olivat he selviytyneet niistä kapakan säretyistä akkunoista ja huonekaluista, vaikka rahat olivatkin jo juotu joka penni… Ropotti antoi osaltaan niistä kenkärahat ja hamekankaan, jotka oli tällä matkallaan kaupungista ostanut eukkoaan varten. Iivanalta taas oli, onneksi, säästynyt morsiamelle varattu kihlasormus ja se Ropotin kampsujen lisänä riitti.
— Vot onni, puheli Iivana silloin Ropotille, Se, vot, onni, jotta sormus säästyi… Ymmärräthän?
— Ka… Tuota… Kuin en tätä ymmärtäisi! tunnusti likomärkä Ropotti älynsä terävyyden.
Ja niin ajaa lykkivät he nyt jo kotimatkalla. Iivana taas, kuten tullessa, siellä reslarämän takapajulla, selin ajajaan jalkojaan riiputti. Ropotti, märkänä kuin kuikka, etupajulla kökötti ja kaakkia koki ohjaksilla menoon nyhtää.
Ja hyvät tovit ajoivat he, lykkivät, siten ihan ääneti, selin toisiinsa, reslaroju välissä. Iivanakin mietiksi. Matkojaan hän siinä lie muistellut ja iloista erehdystänsä, josta oli toki se suuri onni, että sormus säästyi ja niin pelastuttiin kapakan veloista. Äänettömänä istua kökötteli Ropottikin ja yhä herui vesi tamineista. Happamalta hän alussa siinä näytti. Tupakatkin kun ne kastuivat. Tyhjänä riippui siis piippu ikenissä.
Niin mietti Iivana, muisti poliisipristavin puheet rajupäisistä, mukuroisista tshuhnista ja silloin äkkiä sinne taakseen yliolkain kysäsi, peräsi:
— A vot…
Ja hän jatkoi:
— Vot, sitä minä tässä yhäkin että… Vot pristavikin kun sanoi, että tshuhnat ovat mukuraista ja rajupäätä kansaa, niin, merkitsee… Mikä erotus on varsinaisen tshuhnan ja oikean suomalaisen välillä?… Eh? Ropotti?
Ja Ropotin täytyi nyt ruveta kansantieteilijäksi. Hän nyhti ruunaa ohjalla ja tapaili selittäen:
— Vot … tshuhna tää… Hän on enemmän niinkuin … kuin tuota sanoisi … enemmän niinkuin mukurainen ja … viinaan ja naisiin menevä, niinkuin … tää tshuhna a… Varsinainen ja niinkuin oikea suomalainen tää, niin … hän on niinkuin… Niinkuin nyt tää Muolan ja … tää nyt vaikka Johanneksen mies…
— Aaaaaaaa! selvisi Iivanalle tietysti asia lopullisesti ja itse hän ihan vielä lopetti, selvensi:
— Merkitsee että: Tshuhna on oikea tshuhna ja … oikea suomalainen on, vot, oikea suomalainen?… Eh?
— Ka… Tuota!… Niin!… Prpoh, ruuna! repi Ropotti konia kulkuun ja vieläkin toisteli Iivana, vahvisti:
— Ymmärrän… Nyt ymmärrän että, vot: Ropotti da Ropotti, Pipotti da
Pipotti ja… Vot erotus.
— Ka… Se… Vot.
Selviä nuo ne asiat olivat jo. Ainoastaan uskontokysymys vielä hämärsi.
Sitäkin siis Iivana peräsi:
— Ja entäs usko?… Niin että mikä usko tshuhnan kansalla on? peräsi hän…
— Ka… Tuota…
Iivana silloin sinne taakseen aivan tenäsi:
— Oikeauskoinenko … vai kalmukki … kiinalainen tai mohametaani?…
— Vot mohametaani! nosti hän sormensa pystyyn kuin merkiksi: Vot!
Ja Ropotti koki panna liikkeelle uskonnollisen tietonsa, tolkutti:
— Usko tää … ristinusko tarkoitan … niin että … usko kuin usko, tokasi hän lopuksi ja alkoi nyhtää ruunaa ja torata sille, että enemmästä selityksestä pelastuisi.
Ja Iivanakin tyytyi saamiinsa, mukaili:
— No… Tshort hänestä!… Usko kuin usko ja … Ropotti kuin
Ropotti… Vot!
Mutta kun he saapuivat Iivanan kotiin, keitätti Iivana teet, haetti kisällillä viinat ja kun oli ryypätty ja teetä hörpitty, kertoi hän kisälleillekin koko jutun ja varsinkin sen porsas-leski-lääkäri-leikkaaja-jutun. Ja hänellä oli taas hauska ja hymynsä repesi ihan äärimmillensä ja rauhallisena kukoisti pulpukkanenä niine mehevine rypäleinensä.
— Vot juttu! nauroi hän onnellisena ja Ropotti tupakoi märkänä ja siksi oli Iivanalla yhäkin hauskempi olo.
Ja lopuksi selitti hän sälleillensä toimessaan, perinpohjin, mikä erotus on varsinaisen tshuhnan ja suomalaisen välillä.
— Tshuhna, vot, selitti hän. On, puhun teille, mukurainen ja vaimoon
lankeava ja … merkitsee, viinaan menevä niinkuin venäläinenkin a…
Oikea suomalainen taas, merkitsee, hän on viisas ja vot, Ropotti…
Ropotti eikä Pipotti… Vot!
Hän heittäytyi sänkyyn selällensä ja nauroi taas Ropotin erehdykselle että vatsa lekkui, ja todisti:
— Vot, Ropotti!… Vot mikä oikea ja viisas kansa, oikea suomenkansa ja ei tshuhna… Vot!