IX.
Seuraavana aamuna tuli sitten Botho Jack ilmoitti sen kreivittären istuessa vieraineen yhdessä Dorothean ja Konstanzen kanssa aamiaispöydässä. Beatrix oli antanut tiedoksi, ettei hän ennen lähde huoneestaan, ennen kuin äiti on siellä käynyt.
"Ah, miten hauskaa", huudahti Beulwitz, "siispä saan vielä oppia tuntemaan suvun päämiehen, ennenkuin huomenna lähdemme eteenpäin."
"Pyydän poikani tulemaan tänne niinpian kuin mahdollista. Jack, vielä yksi sija pöytään lisää", sanoi kreivitär rauhallisena.
Muutamia minuutteja myöhemmin astui Botho sisään. Hänen vakava katseensa osui valkotukkaiseen ja mustapartaiseen vieraaseen. Beulwitzkään ei voinut pidättää hiljaista hämmästyksen huudahdusta. Hän puri huultansa — hänestä tuntui sanomattoman kiusalliselta, että hän oli näytellyt kavaltajan osaa. Ja Bothon säikähdyksestä, hänen suurista silmistään täytyi kreivittären kaikki arvata. — Prinssi Leopold oli vielä eilen illalla opettajalleen kertonut, että täällä lähellä asui se "ulkomaalainen tyttönen" ja että sangen todennäköisesti nuori kreivi häntä hakkaili.
Kreivitär nousi hitaasti ylös.
"Voitte mennä, Jack, emme tarvitse teitä enää." — Jack poistui sykkivin sydämin.
"Minä huomaan kasvoistasi, ettet näe herra von Beulwitziä ensimmäistä kertaa. Minä kysyn sinulta: Näitkö hänet ehkä eilen Lyybekissä?"
"Kyllä!" sanoi Botho ääneen ja lujasti. Hän ei pelännyt — hänen rinnassaan läikehti vielä pyhä tunnelma, hän kuuli vielä Lydian valan kaikuvan korvissaan. Nyt ei häntä mikään peloittanut.
"Sinä olet — — — suhteessa — — — siihen naiseen?" sai kreivitär vaivoin sanotuksi.
"En", huudahti Botho. "Lydia on minun morsiameni — hän on tuleva vaimokseni. Me menimme eilen kihloihin Jumalan kasvojen edessä. Joka häntä loukkaa, loukkaa minun kunniaani."
"Ei kukaan, rakas kreivi", sanoi Beulwitz Bothon luo astuen, "loukkaa tuota nuorta naista. Valitan suuresti, että olen syypää siihen, että äitinne sai valmistumattomana ja liian aikaisin tietää tämän tosiasian, johon te epäilemättä tahdoitte ensin saada äitinne suostumuksen ja epäilemättä sen saattekin."
"Sinun morsiamesi!" huudahti kreivitär pois suunniltaan.
"Tulkaa, teidän ylhäisyytenne, jättäkäämme poika ja äiti kahden kesken", sanoi Beulwitz.
Ohi kulkiessaan hän puristi voimakkaasti Bothon kättä, jolta luuli hänestä odottamatta saavansa asiallensa puolustajan ja siitä syystä vastasi lämpimästi kädenpuristukseen. Prinssi ja Günther poistuivat Beulwitzin mukana. Naiset jäivät Bothon kanssa yksin.
Dorothea ei aikonut poistua; hänellä oli oikeus olla tässä todistajana. Hän rakasti Bothoa tuolla äidillisellä ja neitsyellisellä tunteella, jota voi vain nuoruuden ja vanhuuden rajalla oleva nainen tuntea toista sukupuolta olevaa nuorempaa olentoa kohtaan. Konstanzen oli vallannut sellainen kuolemantuska, ettei hän tullut lainkaan ajatelleeksi, miten tarpeeton hänen läsnäolonsa täällä oli, ja molemmat vanhemmat naiset eivät ollenkaan huomanneet eivätkä ajatelleet vapisevaa tyttöä, joka istui hiljaa huoneen perällä.
Kreivitär astui lähemmäksi Bothoa.
"Sinun morsiamesi?" kysyi hän käheällä äänellä, "sinun morsiamesiko? Sinä olet rohjennut minun selkäni takana ottaa tämän askeleen? Ja tuo nainen ei ole hävennyt suostua sellaiseen — sellaiseen piikamaiseen salaisuuteen?"
"Äiti", kiivastui Botho. "Syyt, jotka saivat minut vaikenemaan, olivat vakavat! Tähän asti olin liian nuori! Sinä päivänä, kun täytän kaksikymmentäkolme vuotta ja siten tulen tämän linnan herraksi, perheen pääksi, sinä päivänä tahdoin minä…"
"Oh:" huudahti kreivitär, "sinä uhkaat! Sinä pöyhkeilet oikeudellasi!"
"En, äiti, Jumalan tähden, en! Tuona päivänä, jolloin tulisin täysivaltaiseksi, ajattelin lapsena, rukoilevana tulla luoksesi ja sanoa: Anna minulle hänet vaimokseni, sillä nuoruudestani huolimatta on rakkauteni koeteltu ja on kaksi ja puoli vuotta lujasti ja hartaalla odotuksella Lydiaan kohdistunut."
"Jo niin kauan!" ihmetteli kreivitär, "niin kauan — olet harjoittanut — petosta — äitiäsi kohtaan!"
"Äiti, älä käytä sanoja, joita ehkä saat katua! Petostako? Rakkaudesta vaikeneminenko — petosta? Ei, äiti, kun lapset ovat kehittyneet miehiksi ja naisiksi, silloin tulee hetkiä, jolloin he eivät voi jättää tulevaisuuttaan äitinsä ratkaistavaksi, vaan omalla vastuullaan menevät sitä kohden."
Kreivittäreen ei ollut tekemättä vaikutustaan se varmuus, jolla Botho puhui. Tuossa rauhallisessa itsensähillitsemisessä tunsi hän jälleen verensä.
"Sinä olet kovin nuori, poikani", sanoi hän. "Äidin oikeus on sentään aina tutkia. Me tiedämme niin vähän tuosta naisesta: ainoastaan epämääräisiä huhuja, jotka tosin tuntuivat olevan ristiriidassa hänen olentonsa kanssa, kunnes — niin, se täytyy sanoa — kunnes se tosiasia, että hän antautuu kohtauksiin sinun kanssasi, saa hänet omituiseen valoon."
"Äiti!" Botho kalpeni. "Sitä kohtausta ei oltu päätetty. Mitä pahaa siinä sitten on: viettää päivä vieraitten ihmisten joukossa, kadulla, kirkoissa, hotellin pöydän ääressä? Joka tapauksessa se on viattomampi kohtaamismuoto, kuin jos nainen yksinään ottaisi vastaan huoneeseensa."
Kreivitär oli tehnyt päätöksen.
"Sinä, poikani, painostat itse nuoruuttasi. Paroonitar on maailmaa kokenut nainein. Hän voi sanoa minulle paremmin kuin sinä, onko teidän liittonne elämänvälttämättömyys. Minä aion puhua hänen kanssansa ja heti!"
Botho punastui ilosta.
"Äiti!" huusi hän onnellisena, "tee se!"
"Lupaa minulle alistua rauhallisesti siihen, mitä paroonitar ja minä päätämme."
Botho suuteli äitinsä kättä. Lyydia oli Jumalan kasvojen edessä sanonut tulevansa hänen vaimokseen. Hän tiesi, että Lydia voittaisi äidin epäilykset. —
Konstanze, joka hengitystään pidättäen oli pelokkaana kuunnellut äidin ja pojan välistä keskustelua, joutui kreivittären viimeisten sanojen johdosta ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän pujahti huoneesta, ja vasta silloin Dorothea huomasi hänet ja sanoi:
"Oh, Konstanze on ollut täällä —."
Botho läksi huoneesta autuain toivein ja etsi käsiinsä herra v. Beulwitzin, pyytääkseen häneltä ja prinssiltä anteeksi, että heitä oli vaivattu perhekohtauksella. Hänen sydämessään tuntui niin iloiselta ja kevyeltä; arpa oli heitetty. Hän uskoi, että kaikki olivat hänen puolellaan. Niin, iloisen-rauhallisesti hän saattoi keskustella vieraiden kanssa kaikista muutoksista, jotka pantaisiin Allmershofissa toimeen hänen naimisiinmenonsa johdosta. Prinssi, jolle tämä asiain käänne, huolimatta siitä tietämättömyydestä, jota hän eilen oli näytellyt, ei ollut lainkaan epämieluinen, osoitti Botholle mielenkiintoa ja osanottoa, joka tuotti tälle suurta iloa. Beulwitz kuunteli keskustelua hienosti hymyillen. Günther oli vaitelias ja alla päin pahoilla mielin.
Kun ystävät olivat sitten hetkisen kahden kesken, ojensi Botho luutnantille kätensä:
"Pidetään häät samana päivänä."
Günther kääntyi poispäin.
"Siihen on — pitkä matka…"
Tällä välin pukeutui kreivitär, itsensä Dorothean auttamana, vierailua varten.
"Mitä odotat tästä käynnistäsi?" kysyi vanha neiti.
"Kaikkea. Botho oli minusta liian rauhallinen! Siihen, mikä minua ensin suututti, rakennan nyt toivoni: hän on rakastanut paroonitarta jo sangen kauan. Siis se on nuoruuden hulluutta. Hän on vain vielä tavoista riippuvainen, tuntee itsensä antamallaan kunniasanallaan sidotuksi ja on pohjimmaltaan jo aikoja sitten kylmentynyt. Paroonitar, kun hän huomaa, miltä kannalta minä katselen asiaa, ja kuinka olen heidän liittoaan vastaan, on siksi ylpeä, että peruuttaa Botholle antamansa sanan. Sillä olkoon paroonitar sellainen kuin hänen sanotaan olevan — pikkumainen hän ei missään tapauksessa ole."
"Mutta jospa Botho sitten kuitenkin…"
"Silloin", keskeytti kreivitär hänet, "silloin on kovuuteen vielä kyllin aikaa. Pitääkö minun tehdä toinenkin lapseni uppiniskaiseksi? Botho on muutoin Allmereja eikä tule juoksemaan sen naisen perässä, joka häntä ei enää halua." —
Kun Konstanze riensi pois huoneesta, hallitsi häntä vain yksi ainoa ajatus: Varoittaa Lydiaa, vannottaa häntä, ettei hän luopuisi Bothosta, ennättää ennen kreivitärtä. Ennenkuin kreivitär sai päältänsä aamupuvun, ennenkuin vaunut oli valjastettu, täytyi kulua puoli tuntia. Jos Konstanze suoraapäätä lähtisi paroonittaren luo, saapuisi hän vieläkin aikaisemmin. Ja ulos portista, pitkin puistoa juoksi tuo syyntakeeton tyttö; hänen pitkä, taivaansininen aamupukunsa liehui tuulessa ja hiukset hulmusivat.
Taivaalla oli ollut jo aikaisesta aamusta saakka keltaisen-harmaita pilviä, jotka työntyivät itäänpäin mutta palasivat yhä uudelleen takaisin. Nuo ukkospilvet eivät halunneet järven yli. Ja lännestä päin nousi vastatuuleen yhä uusia pilviröykkiöitä. Ilma oli luonnottoman painostava ja hautoi merituulta, niin että se kadotti vilvakkuutensa. Hyvin kaukaa kuului silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinää.
Konstanze juoksi juoksemistaan. Hänen henkeään salpasi, otsaan kihosi hikikarpaloita, hänen poskensa hehkuivat. Tässä tilassa saapui hän huvilaan.
Lyydian vanha palvelija säikähti tätä villiä olentoa; hän juoksi portaita ylös, ja Konstanze hänen kintereillään. Tuskin hän ehti Lydian huoneen ovella ilmoittaa: "Neiti linnasta", kun Konstanze pujahti hänen ohitseen ja syöksähti Lydiaa kohti.
"Konstanze", huudahti Lydia, "tekö se olette! Mitä on tapahtunut? Botho —."
Tuska lamautti hänen äänensä.
Konstanze löi kätensä yhteen:
"Hänen äitinsä tietää kaikki, hän tulee heti. Minä tahdoin — minun täytyi — en tiedä, mitä tahdoin! Botho rakastaa teitä — älkää jättäkö häntä. Hän tulisi hulluksi."
Lydia sulki silmänsä. Oliko hetki siis tullut? Damokleen miekka suhahtaisi alas. Mutta kenties! — kentiesi se putoaisi hänen viereensä, eikä häneen. Hänen äitinsä tulee! — Se on ehkä hyvä merkki.
"Rakas tyttöseni", sanoi Lydia heikolla äänellä, "rakastatteko häntä niin yli kaiken, että hänen tähtensä teette — näin — mielettömästi?"
Hän laski kätensä Konstanzen vaaleille hiuksille.
"Kun kreivitär saa tietää, että toitte minulle tällaisia tietoja, niin hän suuttuu teille."
Konstanze itki.
"Ja miten minä voin olla onnellinen Bothon rinnalla, kun teidän nuori sydämenne siitä pakahtuu?"
"Kun hän vain on onnellinen!" huusi Konstanze, "minusta ei ole mitään väliä. Ja kreivitärkin on onnellinen nähdessään lapsensa onnellisina."
Lydia pani kätensä ristiin ja katseli äänettömänä synkkenevää merta.
Ole laupias, rakas Jumala siellä ylhäällä, rukoili hän. Sinä osoitat minulle, kuka häntä on kerran lohduttava.
"Lapseni", sanoi hän äänellä, jota Konstanze ei koskaan unohtanut "lapseni, kahden ihmiselämän kohtalo lepää kreivittären huulilla. Hän yksin voi erottaa tai yhdistää."
"Ja te — ja te! Ettekö tahdo taistella hänen puolestaan?!"
"Kyllä", sanoi Lydia ääneen. Sitten hän lisäsi hitaasti surullisin katsein: "Olen valmis kaikkeen."
"Kuulkaa — vaunut — kreivitär", huusi Konstanze, hypäten tuskissaan ylös. Myöskin Lydia nousi.
"Mene tuonne, lapseni", sanoi hän, erään oven luo astuen, "odota, kunnes sinua kutsun. Siellä et voi mitään kuulla."
Se oli yksi noita kylmiä loistohuoneita, johon hän Konstanzen jätti, ja tuskaantunut ja uupunut tyttö vaipui siellä sohvaan ja jäi makaamaan kasvot tyynyä vastaan painettuina.
Lydia seisoi keskellä pientä, himmeäväristä huonettaan ja odotti naista, joka tuli päättämään elämästä ja kuolemasta. Ja kreivitär astui sisään, verkalleen, tervehtimättä ja puhumatta. Ei kumpainenkaan heistä ajatellut noudattaa tämän kohtauksen aikana seuraelämän muodollisuuksia. He seisoivat vastatusten ja katsoivat toisiinsa pitkään, vakavasti ja kiinteästi. Lydian silmäykset eivät värähtäneet. Ja tämän naisen suurista silmistä luodun katseen edessä häipyi kreivittären mielestä sopiva alkulause, jonka hän oli vaunuissa valmiiksi miettinyt. Omituinen osien vaihdos näytti tapahtuvan. Lydia näytti tulevan tuomariksi.
"Te tulette", alkoi hän lujalla äänellä, "kiistämään kanssani pojastanne?"
"Minä tulen", vastasi kreivitär nopeasti, "kysymään teiltä, ajatteletteko vakavasti tulla hänen vaimokseen".
"Minä rakastan häntä!" sanoi Lydia ylpeästi ja yksinkertaisesti, "sen täytyy riittää hänen äidilleen".
"Merkitseekö se sitä, että aiotte tulla hänen puolisokseen?"
"Hänen tai ei kenenkään."
"Siis te ette halua vapaaehtoisesti peräytyä, tahdotteko siis että vasta minun kieltoni lopettaa tämän hullutuksen?"
"Kreivitär", sanoi Lydia kohottaen päänsä pystyyn, "elämäni vaiheet, jotka te tunnette, eivät anna teille oikeutta kieltoon".
Kreivitär nauroi. Se oli loukkaavaa naurua.
Lydia suoristi itsensä täyteen suuruuteensa:
"Kylliksi hyödytöntä puhetta! Ottakaamme esille yksitellen ne syyt, joita voitte käyttää hyväksenne minua vastaan. Minä olen katolilainen, kreivitär. Ettekö tahdo antaa protestanttiselle pojallenne naista, joka tunnustaa toista uskontoa?"
Tätä seikkaa ei kreivitär ollut lainkaan ajatellut, niin että hän joutui hieman hämilleen.
"Sitä tosin…" alkoi hän epävarmasti.
"No niin", virkkoi Lydia, "minä olen vahva ja luja uskossani, vaikkakin siitä huolimatta elämäni joutui haaksirikkoon. Mutta luulen myös, etten loukkaa Jumalaa, jos vaihdan sitä ulkonaista muotoa, jolla häntä palvelen. Minä tahdon muuttaa teidän kirkkoonne."
"Suokaa anteeksi", sanoi kreivitär hämillään ja levottomana, "se seikka ei vaikuta kantaani. Mutta ottakaa huomioon itse: Bothon nuoruus — tehän olette muutamia vuosia vanhempi."
Lydia hymyili surumielisesti.
"Eihän tämä olisi ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa, kun vaimo on puolisoansa vanhempi. Pitääkö minun rasittaa teitä kertomalla lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka siitä huolimatta ovat olleet onnellisia? Te olette liian viisas, liian kokenut, kreivitär, te tiedätte varsin hyvin, että kiintymys, joka on jotakin enempää kuin aistien huumausta, ei riipu ulkonaisesta kauneudesta tai katoavaisuudesta. Minun seitsemän vuottani saattavat olla vain ennakkoluuloisille ihmisille tervetulleita."
"Ja oletteko varma", kysyi kreivitär, "että myöskin Bothon puolelta tämä rakkaus on lujempaa kuin aistien huumausta?"
"Sen", sanoi Lydia toivottomasti, painaen päänsä alas, "sen — voi ainoastaan elämä minulle näyttää, elämä hänen kanssansa".
Kreivitär käveli suurin askelin edes takaisin. Lydia seisoi yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Mistä pääsen häneen kiinni — mistä? mietti kreivitär neuvottomana.
Enhän toki voi hänelle suoraan sanoa…
"Kun ei siis minun uskontoni eikä ikäni ole erottavana seinänä Bothon ja minun välillä, kun sitäpaitsi olen vanhaa sukua, ja ensimmäisen puolisoni nimi on ollut vuosisatoja arvossapidetty, ja rikkauteni on jokseenkin yhtä suuri kuin Bothon, niin saanen kai kysyä, mitä kreivitär Allmerilla on vielä sitä vastaan, että paroonitar Pantinista tulee hänen miniänsä."
"Uskotteko te sitten — äiti kysyy teiltä nyt —, uskotteko sitten, että
Botho rakastaa teitä yhtä paljon?"
"Nyt — kyllä!" huudahti Lydia leimuavin silmin.
"Nyt — kyllä! Mutta olkaa rehellinen: tuottaisiko hänelle surua, jos hän kadottaisi teidät?"
"Hän on kaksikymmentäkolmevuotias", sanoi Lydia tuskaantuneena, "miksi minua kidutatte noin! Omistaminen ja tottumus, yhteiset mielipiteet ja harrastukset pitävät hänen rakkautensa minulle uskollisena. Mitä uskollisuus on muuta?"
"Ah!" huudahti kreivitär syvään hengittäen, "siispä ette itsekään usko hänen kiintymyksensä kestävyyteen, ei ainakaan mitä teidän kadottamiseenne tulee. Hän ei siitä kuole."
"Mutta minä!" kuiskasi Lydia.
Kylmä hiki nousi hänen otsalleen, hänen täytyi istuutua. Kreivitär, joka oli niin oman tahtonsa valtaama, että ajatteli vain lopullista päämääräänsä, ei huomannut, mikä muutos Lydiassa tapahtui.
"Te tavoittelette häntä", sanoi kreivitär kiihtyneenä; "käsitän sen. Kuka tiesi teidän lopullinen tarkoituksenne on saada vaihdetuksi paljon puhuttu Pantin-nimi tahrattomaan, puhtaaseen nimeen."
"Kreivitär!"
Lydia katsoi häneen; kreivitär tunsi hieman häpeävänsä, sillä hän oli tahtonut toista halventaa vastoin parempaa tietoaan.
Hiljaisesti liitti Lydia tuskanhuutoonsa seuraavat sanat:
"Siitä saakka kuin olen ollut vapaa, ovat korkeampisukuiset ja sointuvampinimiset miehet pyytäneet tätä kättä."
"Mutta miksi sen täytyy nyt juuri olla minun poikani — tuo lapsi! Ah, minä tiedän. Minä olen tänään kadottanut rauhan kodistani, sillä te olette vannonut tulevanne Bothon vaimoksi. Mutta hän ei halua ottaa teitä ilman minun suostumustani, ja sitä suostumusta — minä en anna. Siis me seisomme sekä siellä että täällä kuilun partaalla.
"Minun valassani oli yksi takaovi", sanoi Lydia surullisesti hymyillen. "Kenties, jos te minua pakotatte — käytän sitä ovea paetakseni sen kautta."
"Siis kuuntelette minun pyyntöjäni, minun perustelujani?" huudahti kreivitär.
"Pyyntöjä? Perusteluja? — En ole sellaisia teiltä kuullut. Vain teidän tahtonne olen kuullut! Mutta minä", lausui Lydia ankarasti, "minä tahdon itse pukea teille sanoiksi sen, mikä teidän mieltänne painaa. Minun elämäni on verhon peitossa — olen elänyt niin eri ja etäisillä paikkakunnilla, että elämäni on pysynyt salassa teidän tutkivalta silmältänne. Riippumattomuuteni, johon on yhtynyt rikkaus ja kauneus, ovat ympäröineet nimeni, juuri sen vuoksi, ettei sitä ole voitu pitää silmällä, jonkinlaisella sädekehällä. Sädekehällä, joka muistuttaa enemmän usvapilveä kuin kunniankirkkautta. Siinä se on, kreivitär Te pelkäätte, että minä tulen perheeseenne joku salaisuus, valhe, joku rikos omallatunnollani!"
"Koska te itse sen sanotte, voinen kai odottaa, että te hyvin käsitätte vastustukseni", vastasi kreivitär. Näin sanoessaan hän edes takaisin kulkemisesta väsyneenä istuutui Lydiaa vastapäätä. Siten istuivat nuo naiset vastakkain pöydän kummallakin puolella ja välttivät toistensa katseita.
"Saanko kertoa teille elämäni?" kysyi Lydia. "Aivan lyhyesti. Kuin nainen naiselle. Kiertelemättä — sillä minä olen tätä hetkeä odottanut ja teidän… pitää olla tuomarini."
"Minä tulen teitä… uskomaan", sanoi kreivitär hiljaa.
"Uskominen — on tässä tapauksessa vähintä, mitä ajatella saattaa. Ymmärtäminen, siinä on kaikki. Mutta te olette puoliso, äiti — siis te olette rakastanut ja kärsinyt, ja tulette… ymmärtämään."
Vanhemmasta naisesta se oli kuin unta, ikäänkuin olisi jo ennen jokin suu hänelle samanlaista puhunut. "Rakastanut — kärsinyt?" Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella, sillä Lydia alkoi puhua soinnuttomalla, yksitoikkoisella äänellä.
"Kadotin isäni ollessani vuoden vanha; äitini oli kuollut synnytyksen jälkeen. Lapsuuteni kului vailla rakkautta, kasvatusta ja iloa. Eräs vanha täti armahti orpo-lasta. Mutta ei sen vuoksi, että tekisi minulle sillä hyvän työn, vaan koska hän siten luuli sovittavansa kerran äitiäni kohtaan tekemänsä vääryyden. Kuitenkin huomautti täti minulle joka päivä hyvistä töistään. Minä vihasin häntä senvuoksi. Se oli ensimmäinen tunne elämässäni."
Hyvä työ, ei itse työn takia… kaikui kreivittären sydämessä kuin moittien. Kiitoksena, katumuksena tai uhrina — tilintekona.
"Minä kasvoin — ja äkkiä näytti elämämme köyhyys muuttuvan rikkaudeksi. Täti uhrasi omaisuutensa, jonka koroilla olimme eläneet, tehdäkseen mahdolliseksi meidän esiintyä kahden vuoden aikana kuin olisimme olleet rikkaita naisia. Minun kauneuttani piti näytellä ja houkutella joku ostaja. Mutta sitä en siihen aikaan ymmärtänyt. Tuskinpa huomasinkaan elämämme muutosta. Vain yksi toivo täytti rintani: päästä pian armoleivän kurjuudesta avioliiton vapauteen. Parooni Pantin kosi minua. Hän puhui suurista tiluksistaan, ja häntä pidettiin rikkaana. En rakastanut häntä, mutta, ei hän minulle vastenmielinenkään ollut. Minä ajattelin hänen rinnallaan, hänen nimensä, mahtiaseman, säädyn ja rikkauden avulla pääseväni suureen vaikutusvaltaan, sillä kaipasin toimeliaisuutta, joka tuottaisi siunausta ja rakkautta. Menin naimisiin ilman rakkautta — tuomitsetteko te minua sen vuoksi?"
Kreivitär ei vastannut. Hän vei vain kätensä silmilleen. Eikö hänkin ollut kerran ilman rakkautta, aivan samanlaisten pyyteitten valtaamana, mennyt naimisiin? Mutta samassa pälkähti hänen päähänsä ajatus: kun minä tulin onnelliseksi, täytyi hänenkin sellaiseksi tulla.
"Tuomitsetteko minua?" kysyi Lydia.
"En", huudahti kreivitär kärsimättömästi uudistetun kysymyksen johdosta.
"Hyvä jos te edelleenkin sanoisitte sen. — Vihkimisen jälkeen tuli selville, että paroonin tilukset olivat velkojen rasittamat", jatkoi Lydia kertomusta elämästään ankarin, lyhyin piirtein, joilla kuvaillaan jo aikoja sitten kestettyä, mutta unohtumatonta kurjuutta. "Hän oli ajatellut voivansa pelastaa ainakin sukutilansa — minun omaisuuteni avulla. Täti ja hän olivat toisiansa pettäneet. Minä olin se vehnäjyvä. joka jauhettiin murskaksi kahden kiven välissä. Me muutimme pois Badenista, missä olimme asuneet ja missä meidän häämme oli vietetty ylhäisten vieraiden ja katselijoiden läsnäollessa. Me katosimme Wieniin erääseen poroporvarilliseen kaupunginosaan. Siellä elin kolme kuukautta puolisoni pahoinpitelemänä, joka piti henkeään yllä myymällä vaatteitani ja koristuksiani. Silloin opin äkkiä vihaamaan sitä miestä, jonka nimeä kannoin. Tuomitsetteko te minua siitä syystä?"
"En", sanoi kreivitär. Miten tuo yksitoikkoinen kysymys häntä kiusasi!
"Eräänä päivänä oli puolisoni kohdannut erään vanhan tuttavansa: Moritz Goldmannin, tuon paljon puhutun rahamiehen, joka oli kohonnut talonrengistä miljonääriksi ja joka oli koettanut oppia parooni Pantinilta ritaritapoja. Se mies kiipesi neljänteen kerrokseemme. Todennäköisesti oli Pantin hänelle sanonut, että siellä saisi ostaa erään kauniin naisen. Goldmann tarkasteli minua, vilkuili minuun kultaisten silmälasiansa läpi, jotka istuivat tukevasti hänen ihraisella nenällään, ja siveli lyhyillä sormillaan mustanharmaata pujopartaansa. Hän selitti olevansa valmis lainaamaan parooni Pantinille satatuhatta guldenia — ja tarjosi paroonittarelle matkan Italiaan. Minä katsoin Pantiniin ja ajattelin, että hän löisi maahan tuon miehen; mutta Pantin sanoi, etten kait minä tahtoisi olla esteenä hänen onnelleen. Minä hymyilin. Minä saatoin hymyillä! Italian näkeminen, sanoin minä, on ollut jo kauan toivomukseni. Herra Goldmann tapaa minut huomenna matkavalmiina. Se rauhoitti kumpaisenkin miehen, niin että he jättivät minut yksikseni. Silloin minä saatoin kenenkään näkemättä lähteä siitä talosta. Menin Donaun rantaan hukuttaakseni itseni. Tuomitsetteko minua?"
"En", kuiskasi kreivitär väristen.
Lydia vaikeni hetkiseksi ja tuijotti eteensä. "… Minut vedettiin ylös. Minut vietiin tätini luo, joka oli löytänyt turvapaikan jostain luostarista… ja tätini sanoi — että olin ajattelemattomasti menettänyt ne satatuhatta guldenia ja että olin narri. Tahdoin ottaa jonkin paikan… Mutta minä en ollut mitään muuta oppinut kuin elämään suurena naisena. Jos löysin jonkin seuranaisen paikan, niin minun täytyi siitä pian luopua, koska olin talon herrasta liian kaunis tai talon naiset pitivät kansalaissuhteitani epäselvinä. Puolisoni oli niihin aikoihin matkustanut Aasiaan erään ylhäisen metsästysseurueen mukana, joka otti hänet puolittain palvelukseensa. En nähnyt häntä milloinkaan enää. — Vihdoin tuli onni — tai näytti tulevan. Eräs hyvin etäinen sukuhaara äitini puolelta oli sammunut, jolloin sain periä kolmen miljoonan markan suuruisen omaisuuden. Melkein samaan aikaan sain tiedon paroonin kuolemasta; hän oli kuulema kuollut jollain metsästysretkellä. Ensimmäinen tehtäväni oli määrätä tädilleni runsas elinkorko; sitten minä hankin oikeuden avulla muodolliset paperit kuolemasta, joka oli tapahtunut Persiassa. Kolmannen osan omaisuudestani määräsin aatelisperheistä polveutuvien orpotyttöjen lahjoitusrahastoon. Ja sitten — sen tietoisuuden hurmaamana, että nyt vihdoinkin voisin löytää onnea ja rakkautta — läksin avaraan maailmaan…
"Ja Roomassa", sanoi Lydia kuiskaamalla, "Roomassa se tuli ja petti minut. Minä näin ruhtinas Manian, miehen, jolle luonto näytti antaneen oman täydellisyytensä. Me rakastuimme toisiimme. Se oli ensimmäinen riemuisa tunne koko elämässäni! Hovissa ja seuraelämässä tuntui minusta sietämättömältä — sielun mittaamaton intohimo saattoi vain rajattomassa, ikuisessa, ihanassa luonnossa täyteläisesti hengittää. Menin Frascatiin. Ruhtinas tuli mukaani. Siellä minä olin kolme viikkoa, nuo ainoat elämässäni, katumatta, kysymättä, äärettömän onnellisena. Ja sitten… kun eräänä päivänä sanoin, että minun täytyisi ennen vihkimistä vielä kerran pistäytyä Wienissä, silloin tunnusti ruhtinas minulle, että hän oli naimisissa ja ettei, koska molemmat olimme katolilaisia, avioliittoa voisi ajatella.
"Mitä voikin kestää tulematta hulluksi! Monesti tuntuu minusta kuin olisin sitä miestä silloin lyönyt kasvoihin — en muista sitä enää — en muista enää. Se oli niin kauheaa."
Kreivittären selkää pitkin kulki kylmiä väreitä. Miten suorastaan epäinhimillisesti kohtalo olikaan tuota naista kiduttanut!
"Siitä lähtien, minä luulen, ihmiset lukevat kohtaloni kasvoistani. Siitä lähtien olen esiintynyt maailmassa kylmänä, yksinäisenä, rauhallisena. Mutta se on ollut vain näyttelemistä! Minua kalvoi hillitön himo toiseen, suureen onneen. Minä tiesin, että sydämeni, enemmän koeteltu kuin mikään naissydän, voisi lahjoittaa taivaan, missä uskollisuus, kiitollisuus ja kärsivällisyys vallitsee. Ja vihdoin, vihdoinkin toteutti nuo unelmani eräs nuorukainen — teidän poikanne! Paratiisiin tunkeutuivat kuitenkin muistot", huudahti Lydia ponnahtaen ylös, "muistojen kalvavat tuskat! Mitä minä olen yksinäisen-epätoivoisina, kaihomielisinä hetkinä tehnyt, sen ovat tuhannet naiset tehneet, joilla on puoliso, perhe. Minä olin vapaa ja ainoastaan itselleni vastuunalainen. Ja kuitenkin, rakastetun puhtaat kasvot olivat minusta enemmän kuin syytös. Mikä minusta ei ole koskaan synniltä näyttänyt, mikä ei minkään maailman lakien mukaan ole synti, sitä piti nyt oikeudentunne sisimmässäni rikoksena. Että minä hapuilevin käsin ja häilyvin silmin etsin — lohdutusta ja uudelleen petyin — kuitenkin taas etsin — se on taakkana sydämessäni, ja ei mikään Jumala, mikään kirkko, kukaan ihminen — ei hänkään — voi minua siitä vapauttaa! Sen voi vain hänen äitinsä! Jos hän ymmärtää, mitä olen kärsinyt, jos hän ymmärtää, mitä kärsiminen ja harhaan joutuminen merkitsee, silloin on hän vapauttava minut. Silloin tekee hän hänet ja minut autuaiksi. Äiti — Bothon äiti. Tuomitsetteko minua vielä?"
Pää alaspäin taivutettuna seisoi Lydia kreivittären edessä. Hänen koko olentonsa oli yksi ainoa suuri pyyntö.
Mutta kreivitär nousi hitaasti, kuolonkalpeana.
"Tuomitsen", sanoi hän vihdoin kolkosti.
Lydia nousi vaivaloisesti seisomaan, pitäen kiinni pöydästä ja aikoi puhua. Mutta hänen äänensä tyrehtyi:
"Saanko — minä — saanko minä esittää teille vielä yhden pyynnön?
Testamenttini niin sanoakseni… saanko minä?"
"Ettehän toki aio — kuten silloin…" huusi kreivitär äkkiä tuskan valtaamana.
Lydia pudisti hitaasti päätänsä.
"Meri on syvempi kuin Donau", sanoi hän miettiväisenä, ikäänkuin hän noilla sanoillaan päättäisi pitkän ajatuksien sarjan. "En — en sellaista kuolemaa."
"Puhukaa", alkoi kreivitär lempeästi, "mitä te toivotte? Koskeeko se poikaani?"
"Kyllä", virkkoi Lydia. "Kyllä. Sanokaa hänelle, kun hän teiltä kyselee päätöstänne, että te ilmoitatte sen hänelle huomenna, ja älkää estäkö häntä tulemasta tänään luokseni. Minä vannon teille taivaan Jumalan nimessä, että minä ensi yönä häviän täältä jäljettömiin, ja teidän poikanne ei ole saava siitä aavistustakaan ennenkuin huomenna."
"Hyvä. Tapahtukoon niin."
"Ja sitten — minut kadotettuaan, tulee hän olemaan onneton niin onneton kuin vain voi olla nuori sydän, jonka on täytynyt luopua ensimmäisestä rakkaudestaan. Olkaa hänelle kärsivällinen! Aika on häntä auttava. Ja sitten hän huomaa, että eräs nuori tyttö rakastaa häntä, ja hän herää uuteen onneen. Minun rakkauteni oli hänestä armolahja, ja lahjoista täytyy luopua, koska ne eivät perustu mihinkään oikeuteen. Mutta kun hän toisen kerran rakastaa, tulee hän olemaan vahvempi ja tulee tuon voiman tuntemaan oikeudeksi. Silloin älkää enää panko esteitä hänen tiellensä, silloin —", hän vaikeni, "… muuten kadotatte poikanne."
Lydia meni viereisen huoneen ovelle, avasi sen ja puhui — taas tuntui, kuin hän ei jaksaisi ääntänsä hallita:
"Ja kun hän tätä rakastaa — antakaa hänet pojallenne."
"Konstanze!" huudahti kreivitär säikähtyen.
Tyttö tuli vapisten lähemmäksi. Lydia otti häntä kädestä.
"Hän rakastaa häntä!" sanoi Lydia taivaallisella hartaudella.
"Hän tiesi, että häntä uhkaisi vaara, jos hän minut kadottaisi, ja tuli tänne rohkaisemaan minua hänen hyväksensä."
"Anna anteeksi", nyyhkytti Konstanze, "en voinut muuta."
"Konstanze", huudahti kreivitär vielä kerran, ja vaistomaisesti levitti hän käsivartensa ja sulki tytön syliinsä. Ja ihmeellistä: hänen sydämensä tuntui nyt niin hellältä ja silmänsä kosteilta.
"Hyvästi siis", lausui Lydia käheästi, "ja jos ehkä jonakin huolen hetkenä minä tulen teidän ajatuksiinne, niin muistakaa, että eroan teistä rauhassa ja teitä moittimatta. Minähän olen tehnyt teidät tuomarikseni, ja kannan tuomionne nurkumatta…"
Ja taas tuntui ylpeästä rouvasta, kuin hänet olisi tuomittu.
Hän kumarsi päätään ja meni, pitäen vasenta käsivarttaan tytön vyötäisten ympärillä ja kuljettaen häntä mukanaan, uloskäytävää kohti. Ovella pysähtyi hän vielä kerran ja katsahti taaksensa. Hän tahtoi sanoa jotakin, jonkin toivomuksen, jonkin hyvän sanan. Mutta hänen huulensa eivät olleet milloinkaan oppineet puhumaan onnettomille. Niin meni hän ääneti — ja niin näki Lydia hänen menevän.
Muutamia minuutteja seisoi hän liikahtamatta. Vasta sitten kuin kuului poisvyöryvien vaunujen kumea jyrinä, kulki kauhunväristys hänen ruumiinsa läpi. Hän astui hitaasti ikkunan luo ja katseli synkästi aaltoilevaa merta. Mutta hänen silmäluomensa eivät värähtäneet, vaikka tuon tuostakin salama halkoi raskasta ilmaa.
Aikaa vierähti.
Kamppailu pilvien ja tuulen välillä taukosi äkkiä. Kohisten laskeutui sade maahan, ja taivas ja meri sulautuivat maan ylle yhdeksi ainoaksi harmaaksi hunnuksi. Raskaat sadepisarat räiskähtivät maata vastaan kuin lukemattomat pienet haulit. Ja sitten puski äkkiä ankara vihuri pystysuorien sadekuurojen läpi. Lakastuneet lehdet, risut, paperi riekaleet lensivät yhdessä mylläkässä, ja häikäisevän kirkasta monihaaraista salamaa seurasi uhkaava jyrinä.
Melkein samassa tempaisi joku Lydian huoneen oven auki.
"Lydia!"
Rajusti huudahtaen syöksähti Lydia kuin naarastiikeri tulijaa kohti ja kiihkeästi syleillen riippui tämän kaulassa.
"Botho… minun… oi, vielä minun!"
"Puhu, rakas", kuiskasi hän, "äiti suostuu? Tulet vaimokseni?"
"Älä kysy", kuiskasi Lydia hänen korvaansa kuumin, kuivin huulin, "älä kysy. Huomenna sanoo hän sen sinulle."
Hän suuteli Bothoa.
Näin ei ollut Lydia, hänen morsiamensa, jota hän palvoi kuin pyhimyksen kuvaa, näin ei ollut Lydia häntä vielä milloinkaan suudellut.
Taaskin valaisi salama huonetta, jossa näytti keskipäivästä huolimatta yö koittavan. Ukkosen uhkaavasti jyristessä painautui Lydia tiukasti Bothon rintaa vasten.
"Kuuletko — taivas uhkaa — minä uhmaan sitä."
Botho vapisi. Hänestä tuntui kuin raskaat rajupilvet täyttäisivät huoneen.
"Lydia", sammalsi hän.
Hän hymyili Botholle sellaista hymyä, joka teki tämän tajuttomaksi.
Ja ehtymättömistä pilvistä syöksyi rajuja sadekuuroja maahan, ja lakkaamatta uudistuvissa valonvälkähdyksissä viettivät taivas ja maa suunnattoman suuria häitä. Riehuntaa kesti tuntimääriä, kunnes tyyntyneen merenpinnan ylle hiipi hitaasti kuunsirppi ja alkoi kutoa taivaanrannasta rantaan saakka ulottuvaa värähtelevää hopeista verkkoaan.
X.
Vanha Wohlers ajoi kovaa vauhtia saadakseen valjakon talliin ennen uhkaavan ukkosilman puhkeamista. Kreivitär istui äänettömänä vaunuissa; hänen olkapäähänsä nojaten itkeä nyyhkytti Konstanze hiljaa itsekseen.
Näin he saapuivat Allmershofiin. Pääoven luona olivat heitä vastaanottamassa taloudenhoitajatar ja Jack, jotka levottomina olivat heitä odotelleet.
Konstanze juoksi sukkelaan portaita ylös ja meni Beatrixin luo.
"Missä herrat ovat? Missä on poikani?" kysyi kreivitär.
"Hänen ylhäisyytensä meni juuri herra von Beulwitzin ja herra luutnantin kera biljaardihuoneeseen", vastasi Jack auttaessaan emäntänsä päältä päällysvaatteita.
"Entä poikani?"
"Herra kreivi lähti linnasta kymmenen minuuttia sitten mennäkseen huvilaan", sanoi Jack huolettomasti.
Kreivitär katsoi häneen ankarasti.
"Onko poikani valtuuttanut teidät ilmoittamaan sen minulle?"
"Puhun aina vain sitä, mitä herrani määrää", vastasi Jack ja suuntasi vedensiniset silmänsä hieman uhmaavasti kreivittäreen.
Ja omituista, tuo ujostelemattomuus, jonka Jack vielä muutamia päiviä sitten olisi saanut maksaa paikkansa menetyksellä, sai kreivittären hetkellisen mielenliikutuksen valtaan. Hän rakastaa poikaani, hän pitää hänen puoliaan, ajatteli hän, mutta harmistuneella päänpudistuksella torjui hän sitten nämät ajatukset luotansa.
"Ilmoittakaa hänen ylhäisyydelleen ja herroille, että ennen päivällistä en ole tavattavissa."
Jack kumarsi. Kreivitär nousi hitaasti yläkerrokseen.
Kello oli yksi — kolme tuntia oli hänellä aikaa yksinäisyydessä koota ajatuksiaan. Yksinäisyys, niin, sietämätön yksinäisyys ympäröi häntä hänen huoneessaan, ja ulkona pauhasi rajuilma. Jos kutsuisi Dorothean luokseen? Mutta tämä pelkäsi, kuten tavallisesti vanhat piiat, ukkosilmaa ja istui epäilemättä henki kurkussa huoneessaan.
Ja jollei niin olisikaan, tuskinpa hänestä tällä hetkellä olisi mitään apua. Kertoisiko hän tuolle vanhentuneelle tytölle Lydian elämäntarinan? Ei maksanut vaivaa. Dorothealla olisi vain pikkumaisia tylyjä herjaussanoja tuolle onnettomalle naiselle ja Botholle, hänen lemmikilleen, joka oli saattanut takertua tuon naisen pauloihin. Ja sellaista puhetta ei hän nyt voinut kuulla.
Ukkonen jyrisi. Kreivittärestä tuntui, kuin se sinkauttaisi hänelle takaisin kaikki ne kysymykset, jotka soinnuttomina olivat Lydian huulilta toistumiseen tulleet.
Hän silmäili ylös taivaaseen.
"Minä en voinut muuta", mutisi hän. "Ah, olisipa nyt joku, joka elämän surullisiin puoliin perehtyneenä viisaana, lempeänä ja totuudenmukaisena sanoisi hänelle, oliko hän oikein tuominnut! Kunpa hänen puolisonsa eläisi! Mutta hän tunsi, että heidän välillään oli ollut juopa, kylmä juopa, ja äkkäsi sen vasta tällä hetkellä, kun hänen täytyi itsellensä myöntää, ettei hänen puolisonsa olisi voinut lainkaan tällaisia suruja ymmärtää. Häneltä olisi siis kuitenkin jotakin puuttunut! Ja ainoastaan heidän yhteisen elämänsä tasainen juoksu oli estänyt häntä joutumasta tilaan, jossa hän olisi tullut tietoiseksi sisäisestä köyhyydestään?!"
Näiden asioiden toteaminen sai kreivittären sydämen melkein pysähtymään. Jos hän olisi tullut ne tuntemaan puolisonsa eläessä? Jos silloin olisi tullut sellaisia hetkiä tai — vielä pahempi — toisenlaisia hetkiä, jolloin häntä ei olisi vapisuttanut lastensa kohtalo, vaan hänen oma hätänsä? Jos silloin kiusaukset olisivat lähestyneet häntä kuten Lydiaa?
Taas jyrisi ukkonen ilman halki: tuomitsetko minua?
Ja tuo nainen ei ollut koskaan saanut minkäänlaista tukea! Ei mitään kasvatusta, ei kotimaata, ei rakkautta!
Ja Botholla?
Ja Beatrixilla?
Kummallakin nämät kaikki ja silti molemmatkin kietoutuneet äärettömän intohimon pantoihin! Siis ei kasvatus, koti ja rakkaus olleet sittenkään suojamuureja kiusauksia vastaan?
Äkkiä valtasi kreivittären uusi pelko. Hänen tyttärensä kiihkeä luonne, tahdittomuus, jota hän oli eilen osoittanut, ja — Lydian kohtalo… näistä muodostui hänen mielikuvituksessaan äkkiä hirvittävä kummitus. Beatrix, se Beatrix, jonka hän eilen oli nähnyt niin pois suunniltaan, olisi hukassa jouduttuaan elämän kiusauksiin.
Tuskan valtaamana riensi kreivitär huoneestaan käytävän poikki ja avasi
Beatrixin huoneen oven.
"Lapseni!"
Beatrix, joka Konstanzen kanssa istui sohvalla ja silmät suurina kuunteli ystävättärensä kertomuksia ja tunnustuksia, hypähti pystyyn ja tuijotti äitiinsä kuin ei tahtoisi uskoa silmiään.
Miten kalpeiksi ja kapeiksi olivat nuo kasvot tulleet viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa.
"Lapseni!" huudahti kreivitär vielä kerran liikutettuna.
"Äiti", sanoi Beatrix vapisten. "Sinä tulet luokseni! Sinä — minun luokseni!"
Vielä viisi minuuttia sitten oli hän silmät loistaen ystävättärelleen selittänyt, ettei hän koskaan tulisi pyytämään anteeksi; ensimmäinen äidillisen lempeyden osoitus kukisti tuossa tuokiossa hänen uhmansa. Hänestä tuntui levätessään äitinsä sylissä, kuin kaikki kurjuus olisi loppunut.
Konstanze hiipi pois, ja kreivitär istuutui hänen paikalleen sohvaan.
"Nyt sanohan minulle vain, lemmikkini, kuinka se oli mahdollista? Miten saatoittaan rakastua prinssi Leopoldiin? Etkö tiennyt, ettet milloinkaan voi tulla hänen vaimokseen?"
"En rakasta häntä ollenkaan, äiti. Vain — vain…"
Hän ei päässyt edemmäs.
Kreivitär pudisti päätään.
"Ei koskaan ole minulle ollut mikään sen epäselvempää kuin koko tämä tapaus. Mistä sitten tuo kiihtymys, jos et häntä kerran rakasta?"
Beatrix taivutti päänsä aivan alas.
"Hän tanssi niin taivaallisesti — ja sydämeni niin jyskytti aina, kun hän oli lähelläni — ja minä ajattelin, miten suloista elämää sen täytyisi olla — monta keltaa minua halutti vain tehdä kiusaa Güntherille. Ja sitten, kun prinssi sanoi minulle, että hän rakasti minua, mutta että hänen siitä huolimatta täytyi mennä naimisiin prinsessa Karolinen kanssa, silloin raivostuin niin kauheasti, että oitis esitin prinssille Güntherin sulhasenani."
Kreivitär punastui kovasti. Hän tunsi, että hänen tyttärensä oma syy oli, että prinssi oli häntä loukannut. Hänen ylpeä mielensä alkoi käsittää. Sellaisesta iskusta saattoi lapsi olla aivan suunniltaan.
"Ja Günther?" kysyi kreivitär henkeään pidättäen. Hänen mieleensä johtui äkkiä, ettei tämä ollut enää ollenkaan käyttäytynyt sulhasmiehen tavoin. Jos Günther olisi nuhdellut Beatrixia prinssin läsnäollessa valheesta… mutta ei, se oli mahdotonta.
"Siinäpä se juuri on, äiti. Günther käyttäytyi siinä tilaisuudessa kuin jos olisimme jo kauan olleet kihloissa. Mutta ollessamme kahden kesken sanoi hän minulle jälkeen päin, ettei hän minusta enää huoli."
Kreivitär ei sanonut mitään. Se oli niin rehellisen, suoran Güntherin tapaista.
Ja hymyillen, mieli keventyneenä, hän ajatteli, että Günther kyllä pian leppyisi.
"Se on siis sittenkin Günther? Ja vasta tämä tapaus on sydämesi selvittänyt?"
Beatrix alkoi itkeä.
"No — älä ole milläsikään, rakas lapsi! Minä käsitän sinun kiihtymyksesi ja otan osaa huoliisi. Varomattomuudestasi saat sen hyvän opin koko vastaisen elämäsi varalle, että on vaarallista antautua mielenliikutusten valtaan."
"Miten sinä olet hyvä, äiti", sanoi Beatrix kiitollisena.
"Ja salli minun vielä lisätä: Miten syvä huoli lieneekin, miten suuri kiihtymys, me häpäisemme ja alennamme ne ja itsemme, ellemme osaa niitä salata! Pyydän sinua, käyttäydy arvokkaasti. Tule ruokapöytään, näytä prinssille puhdasta otsaa! Nehän ovat nyt sellaisia seuraelämän valheita, joihin meidän joskus täytyy asemamme kunnioittamiseksi turvautua."
"En voi", itki Beatrix.
"Minä tahdon — sinun täytyy!" Kreivitär oli ihmetellen muistellessaan melkein lisäämäisillään: Lydian silmässä en nähnyt edes ainoatakaan kyyneltä.
Sitten, rauhoittuneena tyttärensä sielun tilasta, meni kreivitär takaisin huoneeseensa. Hän katsoi kelloa. Eikö Botho ollut vielä palannut? Tällaisessa rajuilmassa hän tuskin uskaltaisi lähteä paluumatkalle. Eikö taivas aikonut ollenkaan asettua?
Kello kutsui ruoalle. Dorothea ilmoitti olevansa estetty, hänen hermonsa eivät sallineet hänen poistua huoneestaan. Tänään oli kreivittärelle serkkunsa ukkosilman-pelko sangen tervetullut asia.
Ensimmäisinä ilmestyivät ruokasaliin Beulwitz ja kreivitär.
"Ystäväni", sanoi kreivitär ja ojensi hänelle kätensä, "miten ovatkaan nämät lyhyet hetket tulleet häirityiksi! Ja minä tahtoisin niin mielelläni jutella teidän kanssanne parhaimmista nuoruuden muistelmistamme."
"Kentiesi", virkkoi Beulwitz, "minä olen enemmän paikallani seisomaan teidän rinnallanne raskaina hetkinä, kuin puhelemaan iloisista muistoista. Henkeni ei enää oikein soinnu yhteen iloisten aikojen kanssa. Tahdotteko aterian jälkeen suoda minulle hetkisen?"
"Oi mielelläni!" huudahti kreivitär iloisesti.
Miksi hän ei ollut heti ajatellut ystäväänsä. Kirkas puna kohosi hänen otsalleen. Hänen tietoihinsa ja hyvyyteensä voisi hän sokeasti luottaa.
Nyt astuivat sisään prinssi ja Günther. Prinssi huomasi silmänräpäyksessä kreivittären kylmästä kohteliaisuudesta, että tämä tiesi hänen käyttäytymisensä Beatrixia kohtaan. Samalla hän ajatteli, että vain naiset osaavat näyttää samalla kertaa noin suurta ystävällisyyttä ja kylmyyttä.
Günther laski lautaset, päättääkseen niiden luvusta, tuliko Beatrix vai ei. Ja tuossa tuokiossa aukeni ovi ja tyttönen astui sisään käsikkäin Konstanzen kanssa, ja kuten kreivitär ilokseen huomasi, niin huolellisesti ja edullisesti puettuna kuin mahdollista.
Prinssi ja Günther punastuivat kumpikin; Beatrixin kasvot olivat valkoiset kuin hänen pukunsa, mutta rauhallisen-arvokkaasti piti hän päätään pystyssä. Prinssi, joka nyt joutui hämilleen nuoren kreivittären kylmistä silmäyksistä, mutisi, että hän on onnellinen nähdessään kreivittären taas terveenä. Günther ei tyttöä lähestynyt, mutta katsoi häneen melkein surullisesti.
He istuivat vastatusten; joskus kohtasivat heidän katseensa toisensa.
Silloin kävi Güntherin voimakas, nuori luutnantinsydän, joka oli
Beatrixille vakuuttanut ikuista eroa, hempeäksi, hyvin hempeäksi.
Mieluimmin hän olisi heti suudellut noita suuria, surullisia silmiä,
jotka loistivat kalpeista kasvoista.
Ja Beatrix katseli häntä, kaukaa, ihmetellen, toivottomasti. Niin, siinä oli sittenkin suuri ja ylpeä mies; sen hän oli näyttänyt. Hän oli aivan odottamatta osoittanut omaavansa luonteen, joka kätki sielunsa syvyyksiin jotakin muutakin kuin virkasääntöjä. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Beatrix oli hänet kadottanut.
He eivät molemmatkaan syöneet mitään ja toivottomassa mielentilassaan katsoivat he toisiinsa yhä useammin ja kauemmin.
Surumielisin silmin huomasi kreivitär tämän. Ah, tuo pieni kevätmyrsky menisi kyllä ohi, ja sitten tulisi heidän elämänsä ihana kesä. Mutta Botho? Ja Lydia?
Kreivittären tuska yltyi minuutti minuutilta. Jo kolmatta kertaa yritti rajuilma sisämaahan päin, mutta yhä uudelleen se karkoitettiin merelle: ilmiö, jonka rannikkoasukkaat hyvin tuntevat.
Jack hyppäsi tuon tuostakin pääovelle silmäilemään rajuilmaa ja nuoren herran tuloa. Hän luki tuskan emäntänsä kasvoilta, ja tahtoi tälle niin mielellään ilmoittaa, milloin nuori kreivi tulisi.
Jos ei hän enää tulisikaan?
Jack oli pudottamaisillaan ruokavadin käsistään. Hän tiesi, ettei nuori herra antaisi hyvällä itseänsä erottaa tuosta kauniista naisesta.
Jos hän ei enää tulisikaan?! Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän tarjosi lautasta kreivittärelle. Kreivitär katsahti ylös ja kohtasi hänen katseensa, jonka tuskainen ilme vaikutti kuin sähkövirta kreivittäreen. Hän ymmärsi silmänräpäyksessä ja taas valtasi hänet tuska. Jack ei ollut hänestä enää palvelija; hän oli ihminen, joka rakasti hänen poikaansa.
"Rajuilma", sammalsi kreivitär hiljaa.
"Aivan varmasti, armollisin rouva kreivitär", sanoi Jack hiljaa, melkein rakastettavasti, "tällaisella ilmalla on herra kreivin mahdotonta palata kotiin".
"Eikö Wohlers hevosilla…?"
"Uskaltaisin pyytää rouva kreivittäreltä, ettei siihen ryhdyttäisi."
Aivan oikein — niin, Botho saattaisi sen käsittää holhoukseksi ja silmälläpidoksi. — Häntä ei saanut tänään ärsyttää. Huomenna läheni häntä sallimus. Mutta mitä — jos tuo nainen petti häntä, tai ei, ei pettänyt. Jos hän olikin tarkoittanut sitä, että veisi Bothon mukanaan? Tämän talon kohtalo, hänen elämänsä, hänen poikansa elämä oli nyt, tänään, Lydian kädessä. Jos Lydia olisi äidille yhtä armoton kuin tämä oli ollut poikansa morsiamelle? Kenellä olisi siihen mitään sanomista? "Sinun on äidistä ja isästä luovuttava ja seurattava sitä vaimoa, jonkas itsellesi valinnut olet!" Botho tulisi äitinsä unohtamaan ja seuraamaan Lydiaa vaikka maailman ääriin, jos tämä niin tahtoi. Mitä, jos hän Bothon kanssa jossain toisessa maanosassa, ystävällisemmän taivaan alla, pelastaisi kodin?
Hänen kätensä vapisivat, hänen henkeään salpasi. Kalveten vaipui hän kokoon. Kylmiä väreitä kulki pitkin koko hänen ruumistaan, hänen korvissaan suhisi kuin meren kohina. Hän pyörtyi — ensimmäisen kerran elämässään.
Kaikki hyppäsivät pystyyn, jokainen hääräili kreivittären ympärillä.
Anton juoksi hakemaan kamarineitsyttä, Jack riensi ulos rajuilmaan.
Sitten kuin kreivitär oli tointunut, veivät Konstanze ja kamarineitsyt hänet yläkertaan.
Mutta Beatrix koetteli puolustella tilannetta prinssille:
"Teidän ylhäisyytenne tapaa tämän muutoin niin rauhallisen linnan jonkinlaisessa kiihtymyksen tilassa, jolla kenties teille on vain jonkinlaisen sukkelan ajanvietteen merkitys. Joka tapauksessa, sen saatte uskoa, tahtoisimme kernaasti hauskuuttaa teitä iloisemmalla ja huolettomammalla tavalla. Emme siis voi mitään muuta tehdä kuin pyytää teiltä anteeksiantoa ja vaiteliaisuutta — ei meidän takia, vaan sen naisen takia, joka on äidin kiihtymyksen ja Bothon onnettomuuden aiheuttaja."
"Minä toivon Bothon vuoksi, että äitinne lakkaisi vastustamasta heidän liittoaan", sanoi prinssi miellyttävimmällä tavallaan.
"Äidin viisaampi tahto on ratkaiseva", vastasi Beatrix tyynesti, "hän näkee kaiken läpi ja tuntee kaikki ja erottaa oikean väärästä".
Ahaa, ajatteli prinssi Leopold, se tietää sitä, että minut on huomattu armollisen rouvan vaa'assa liian köykäiseksi.
Beatrix ryhtyi nyt talon emännän tehtäviin sellaisella rauhallisuudella ja ystävällisyydellä, joka oli hänessä jotakin aivan uutta. Hän oli erikoisen huomaavainen herra v. Beulwitzille, mutta prinssi ja Günther saivat myöskin ystävällisiä sanoja osakseen sillä aikaa kuin hän valmisti heille kahvia.
Tällä välin tointui kreivitär jälleen; uudistunut tuska olikin oikea virkistyskeino. Hän ei huolinut mistään avusta eikä kenenkään seurasta, ja pyysi vain Konstanzea kutsumaan herra v. Beulwitzin.
Neuvottomana hän mittaili suurin askelin huonetta. Hämärti jo ilta, ja rajuilma ulkona näytti vihdoinkin asettuvan. Silloin aukeni ovi.
"Jack", huudahti kreivitär, "miltä te näytätte!"
Jackin musta frakki kiilsi kuin silkkikangas, ja hänen silkkiset polvihousunsa olivat kiinteästi sääriin takertuneet Hienosta hiuskäherryksestä ei ollut muuta jäljellä kuin vaaleita, toisiinsa liimaantuneita suortuvia, jotka törröttivät otsalla. Kosteuden henkäys hulmahti hänen mukanaan huoneeseen.
"Rouva kreivitär suo minun omavaltaisuuteni anteeksi — olen ollut huvilassa. Nuori herra on vielä siellä. Rouva paroonittaren palvelija sanoi sen minulle, hän oli vastikään kuullut siellä herra kreivin puhuvan."
Kreivittären silmät tulivat kosteiksi. Hän astui Jackin luo ja ojensi tälle kätensä. Ei puhunut mitään. Mutta Jack tunsi itsensä kuninkaallisesti palkituksi ja vetäytyi liikutettuna ja tyytyväisenä verkalleen pois.
Mutta oliko tuo tieto rauhoittava? Se oli vain näköjänsä sitä, sillä se tiesi, että Botho oli vielä siellä, että hän oli elossa.
Anton toi lampun.
"Tuleeko herra von Beulwitz pian? — ah, sieltä hän tulee."
Anton teki kunniaa ovella ja laski herra v. Beulwitzin ohitsensa ennenkuin itse poistui.
"Ystäväni!" huudahti kreivitär.
"Kallis Sophie", sanoi Beulwitz hartaasti ja laski käsivartensa kreivittären vyötäisten ympärille. "Tulkaa — ja nyt vihdoinkin keventäkää sydämenne!"
Hän veti kreivittären viereensä istumaan leposohvalle ja piti hänen käsiään omissaan. Himmeä lampunvalo sattui suoraan hänen kasvoilleen; kreivittären kasvot olivat varjossa. Näin istui kreivitär hänen vieressään, kuin avuton ja syyllinen, pää alas vaipuneena. Hiljaa hän sitten kertoi koko keskustelunsa Lydian kanssa ja lopetti uudessa kiihtymyksen tilassa:
"Viimeiseen hetkeen saakka tulee korvissani soimaan tuo sietämätön kysymys: Tuomitsetteko minua? Jos hän kuolee — minä olen murhaaja! Jos Botho lähtee luotani — minä itse olen karkoittanut ainoan poikani. Ja silti — silti, ystäväni, en voinut muuta, en voi muuta. En nytkään! Auttakaa minua, pelastakaa lapseni! Voinko sallia, että nainen tulee hänen puolisokseen, nainen, joka elämänsä pimeinä hetkinä — unohti itsensä ja siveytensä?"
— Sanaa siveys en kuule kernaasti teidän suustanne. Onko teissä sitä? Missä, milloin se on pantu koetukselle?! Minut te huudatte tuomariksi, minut, jonka elämästä te tunnette vain ulkonaisia ääriviivoja? Oletteko sitten varma siitä, etten minä ole yksi niistä, jotka teistä ovat epäsiveellisiä, koska he eivät ole pysyneet lujina elämän kaikissa kiusauksissa? Kerronko teille elämäni tarinan? Siitä, miten erään naisen takia hävitin oman ja veljeni omaisuuden, että pelasin sitten kuin mielipuoli, että olin kurjuuden syvyyksissä, kunnes herttuani minut niistä jalomielisesti nosti, eikä kuitenkaan riistänyt minulta paikkaani veljenpoikansa rinnalla? Siihen aikaan sanoi herttua: "Te olette nyt kokenut elämän kiusaukset, te voitte olla luotettava vartija." — Siveys, Sophie, mitä se on? Eräs lause muistuu mieleeni — en tiedä, ken sen on lausunut, mutta siinä on suuruutta ja hyvyyttä: "oletteko kokenut sisäisiä taisteluita, järkkymisiä, suuria, pitkiä suruja, salaman tapaan välähtävää onnea? Oletteko kestänyt niin hyvien kuin pahojenkin ihmisten hairahduksia ja kipuja? Silloin puhukaa moraalista, muuten ei."
"Fritz", huudahti kreivitär kiihkeästi, "te tahdotte minulle sanoa, että minä olen neljäkymmentä kaksi vuotta niin sanoakseni kulkenut elämän läpi kivikovin sydämin?"
"Niin", virkkoi Beulwitz lujasti, "niin, kivikovin sydämin! Te sanoitte oikean sanan. Meillä on rakkautta ja ymmärtämystä niitä kohtaan, jotka ovat veriheimolaisiamme, se, Sophie, on niin päivänselvä asia, että niiden osoittaminen tuskin ansaitsee nimeä velvollisuus. Me hengitämme, syömme, me juomme — jo luonnostamme rakastamme omaisiamme. Ei, velvollisuutemme ihmisenä on suurempi ja tuhatkertaa laajemmalle ulottuva. Miten mukavaa olisi osoittaa sääliä vain syyntakeettomia kohtaan! Mutta erehtyväiset ymmärtävät ylpeästi kohota ylös omista kiusauksistaan ja siten saavuttaa nöyryyttä — se, Sophie, on moraalia, ja sitä te koetatte saavuttaa vasta nyt, elämänne syyspuolella!"
Kreivitär nosti päänsä pystyyn:
"Te rankaisette minua, ettekä pelasta. Pitääkö minun Lydiaa kaiken sen jälkeen, mitä hän on tunnustanut, syleillä poikani vaimona?"
"Me itkemme teatterissa tuollaisten onnettomien naisten kohtaloa", sanoi Beulwitz katkerasti, "mutta jos poikamme haluaa tuoda tuollaisen onnettoman naisen tyttäreksemme, paiskaamme ovet kiinni. Ei, arpa on tässä heitetty! Nyt täytyy teidän kestää, mitä kohtalo määrää. Mutta jollei teillä, Sophie, olisi ollut kovaa 'onnellisen' kohtaloa, eivät asiat olisi alusta pitäen kääntyneet sille tielle, joka vie kuilua kohti. Teillä olisi ollut poikanne luottamus ja te olisitte voinut aivan huomaamatta hänet vieroittaa tästä rakkaudesta, ennenkuin se olisi ehtinyt juurtua näin syvälle. Tai jos Botho olisi voinut kertoa rakastetulleen lempeästä, eikä ylpeästä äidistään, niin ei Lydian olisi tarvinnut ryhtyä noihin surkeisiin tunnustuksiinsa. Hän olisi ensin koettanut ansaita rakkautenne ja kunnioituksenne jalolla elämällä ja sitten pyytänyt tuomiota. Ja silloin te olisitte ehkä käskenyt hänen vaieta ja, antanut hänelle armorikkaasti, kuten joskus katoolinen kirkko, synninpäästön ilman rippiä. Miten tarpeetonta tällaista nyt haaveksia. Se on tapahtunut! Jumala suokoon, ettette tässä kamppailussa kadottaisi poikaanne."
Kreivitär itki. Ystävä veti hellästi hänen päänsä olkapäätänsä vastaan.
"Itkekää, Sophie. Me olemme ehkä kerran lapsina näin yhdessä istuneet.
Se on meidän vanha oikeutemme."
Ja ensimmäistä keltaa itki kreivitär sellaisen henkilön rinnalla, jonka herrana ja tuomarina hän ei ollut.
Äärettömiä, pitkiä suruja — niin, niihin olisi Lydia hyvin voinut vaatia lohdutusta. Näiden hetkien kirkastavissa kyynelissä selveni sekin hänelle. Mutta tämän lyhyen, kaihoisan rauhan keskeytti taas äkkiä kauhunajatus:
"Poikani."
"Ei kukaan voi antaa häntä teille takaisin, paitsi Lydia."
"Minä rukoilen teitä — menkää sinne — tuokaa te hänet minulle", — pyysi kreivitär.
"Ei", sanoi Beulwitz nousten, "ei! Kaikesta siitä, mitä te olette minulle tuosta naisesta kertonut, tuntuu minusta, kuin hän käsittäisi sellaisen epäluottamuksen auttamattomaksi loukkaukseksi. Ja kuka on nyt vielä hänen turvansa, hänen kostajansa? — Se, jonka te tahdotte riistää häneltä."
"Hän vie poikani pois — he tappavat itsensä!"
Kreivitär pani kuolontuskissaan kätensä ristiin. Beulwitz laski kätensä hänen polttavalle otsalleen.
"Sitä ei Jumala tahdo!"
"Tai jälkeenpäin — niin — hän ei voi sitä kestää — oh — viimeiseen hetkeeni saakka kuulen silloin korvissani nuo sanat: 'Tuomitsetteko minua?' Ja tuolla puolen olen minä se, joka kysyn, ja vastaani jylisee: tuomitsen, tuomitsen!"
"Te haaveilette, Sophie. Botho on voittava itsensä. Tiedätte miten eräässä laulussa sanotaan: 'Kuivaa kyyneleesi maidon valkeilta kasvoiltasi, ensimmäinen rakkaus ei tapa, vain viimeisestä kuolee.' Minä elän myöskin, Sophie, ja tahdoin myös kuolla — siihen aikaan, kun te valitsitte kreivi Allmerin. Sillä minä rakastin teitä — oh, niin kovin."
Kreivitär ponnahti ylös ja katsoi häntä omituisin silmin. Beulwitzin äänessä oli ollut jonkinlaista liikutuksen ja pilkallisuuden sekoitusta, jolla me puhumme unohtumattomista nuoruuden hullutuksista, joita on myöhäistä katua.
"Ammentakaa minun sydämeni kokemuksista rohkeutta Botholle. Kun minä, hupsu, kuumaverinen Fritz, saatoin lakata suremasta teitä, Sophie, on Bothokin Lydian unohtava, sillä onhan Bothonkin suonissa äitinsä viileätä verta", jatkoi hän samalla äänensävyllä.
Kreivitär katsoi häneen yhä vielä tuollaisin pelokkain ja hämmästynein silmin, kuten katsoo se, joka näkee odottamattoman luonnonmullistuksen lähenevän.
"Kiitän teitä. Jättäkää minut nyt yksin", sanoi kreivitär lopulta hiljaa.
"Hyvä on, minä menen. Hyvää yötä, Sophie."
Ovella vilkaisi hän taaksensa. Siellä seisoi vielä, kreivitär ja katsoi häneen samoin ilmein. Ääretön sääli valtasi Beulwitzin — kreivitär tuntui hänestä köyhältä, hylätyltä, rajattoman yksinäiseltä.
Ja äkkiä ilmestyi tuon liikkumattoman naisen sfinksimäisten kasvojen viereen samat kasvot kolmekymmentä vuotta nuortuneina, nauravat, onnelliset lapsenkasvot — kasvot, joita hän ennen muinoin oli usein hellästi suudellut.
Hän astui askeleen takaisin huoneeseen.
"Sophie!" huudahti hän kovasti ja levitti käsivartensa.
Kreivitär pudisti verkalleen päätänsä. Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.
Beulwitz läksi surullisena huoneesta.
"Ei", kuiskasi kreivitär itsekseen Beulwitzin jälkeen, "sen paikan minä olen kadottanut — jo aikoja sitten. Siellä olisi lämmin."
Hän meni kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi siihen käsivarttansa ja kuunteli. Ulkona oli tullut hiljaista. Miten autiota, miten tyhjää, miten kylmää oli hänen sydämessään — hänen koko elämänsä näytti hänestä mitättömyyksien sarjalta. Menneitten sisällyksettömien päivien muisto mursi hänet kerrassaan.
"En ole ollenkaan elänyt, enkä mitään rakastanut", sanoi hän tylysti itsekseen.
Hän kohotti päänsä ja katseli puolisonsa kuvaa.
"Ota takaisin kiitos, joka oli viimeinen henkäys huuliltasi. Uskollisuudellani ei ollut mitään arvoa. Työstäni puuttui aateluutta. Tule haudasta esiin ja asetu hänen rinnalleen! Ja silloin anna minun taistella ja näyttää että sinä voit toistamiseen kuolla uskollisuudestani varmana."
Ulkoa kuului askeleita.
Bothonko?
"Ei, ne kuulostivat prinssin nopeilta askelilta."
Ja pitkän, tuskallisen ajan kuluttua jälleen hitaita, raskaita askeleita — kuin juopuneen —, se ei voinut olla Botho. Ja kuitenkin — väsyneet askeleet häipyivät nuoren kreivin huonetta kohti.
Näin vapisi ja valvoi kreivitär aamuun saakka. Hänen korvissaan soi satoja vaihtelevia, petollisia ääniä, jotka aiheutti hänen kuohuva verensä aivoissa tai puiston humisevat puut. Hänen sydämensä kärsi satoja tuskia, jotka hänen mielikuvituksensa kidutushuone loihti esiin.
Ja täynnä suruja olevat yöt ovat ne aseet, joilla mahtava seppä takoo pehmeiksi kovat sydämet. Ja unettomat yöt opettavat kuivuneen silmän kostumaan.