XI.
Kun lorisevat purot hyppelehtivät puiston ruohikon reunoja pitkin ja kuunsirppi, joka vielä silloin tällöin joutui ajelehtivien pilviriekaleitten peittoon, kohosi hitaasti puunlatvojen yli, seisoi Konstanze ikkunassa ja kuunteli pelokkaana odottaen niitä askeleita, joita ei vaan tahtonut kuulua. Tämän aamun ihmeelliset tapaukset eivät olleet hämmentäneet hänen nuorta sieluansa. Hänellä oli se kohtalokas ja ehdottoman varma vakaumus, että Botho mieluimmin kuolisi kuin luopuisi Lydiasta. Ei Lydian sanat eikä kreivittären mielenliikutus olleet hetkeksikään herättäneet hänessä mitään onnen toivoa. Hän oli kauhean tuskan vallassa ja mietti vain ainoata velvollisuuttaan: pitää silmällä Bothoa. — Nyt hän seisoi ja odotti häntä. — "Teidän pitäisi tulla Dorothea-neidin luo", sanoi hänen takanaan Anton ja tempasi hänet siten mietelmistään.
Hän lähti ikkunan äärestä ja loi ohimennessään silmäyksen Beatrixiin, joka prinssin ja Güntherin kera seisoi flyygelin vieressä; prinssi oli vastikään kauniilla äänellään laulanut muutamia lauluja, joita Beatrix oli kerrassaan kömpelösti säestänyt.
Kuinka voi sisar ajatella nyt jotakin muuta kuin veljeään? ajatteli
Konstanze.
Dorothea-neiti näytti hyvin kalpealta ja vanhentuneelta.
"Täti-parka", sanoi Konstanze osanottavasti, "miksi pitää noin pelätä ukkosilmaa."
"Ei se ole yksin se", vastasi neiti terävästi. "Nämä viimeiset tapaukset. Että minun pitikin sellaista kokea. Huolimatta minun vaikutuksestani, huolimatta minun hyvyydestäni saattoi Botho niin kiittämättömästi itsensä unohtaa ja sen — olennon — kanssa — — —."
"Täti", rukoili Konstanze kiihkeästi.
"Kyllä minä tiedän, sinä olet samaa mieltä kuin kreivitär. Hän sanoo minua tällaisissa asioissa tylyksi ja kokemattomaksi. — Ah — kun sitä ajattelen! Kättäni osasi hän suudella ja minua imarrella, ja sen ohella oli sydän täynnä tuota toista! Periä hän minut tahtoi ja teki pilaa yhdessä hänen kanssaan vanhasta tädistään", paasasi Dorothea käyden yhä kiukkuisemmaksi.
Hän oli luullut asemansa johdosta talossa ja hyvyytensä johdosta lapsia kohtaan omistavansa kaikkien jakamattoman ystävyyden. Sen vuoksi hänestä tuntui persoonalliselta loukkauksetta, kun häneltä jotakin pidettiin salassa.
"Botho ja Beatrix rakastavat sinua vilpittömästi", sanoi Konstanze sydämellisesti.
Dorothea rohkaisi mielensä:
"Sen me näemme vastaisuudessa. Minä muutan testamenttini sinun hyväksesi. Minä annan anteeksi äidillesi. Me matkustamme molemmat hänen luokseen ja jäämme hänen lähelleen."
Turhaan hän odotti, että Konstanze olisi liikutettuna ja kiitollisena heittäytynyt hänen kaulaansa. Sen sijaan seisoi hän siinä kasvot punoittavina ja mitä kiusallisimmassa neuvottomuudessa.
"No?" kysyi Dorothea kärsimättömästi.
"Suo anteeksi, täti. En voi iloita. Sinä et anna äidilleni anteeksi todellisesta hyvyydestä, vaan rangaistaksesi sukulaisiasi. Heidän kustannuksellaan en halua äitiäni jälleen nähdä."
Hetkiseksi valtasi neidin sanaton kiukku. Hän käveli kiihkeästi edes takaisin ja repi nenäliinaa, jota hän piteli nyrkkiin puristetussa oikeassa kädessään.
"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, "hyvä on. Minä kyllä löydän ihmisiä, jotka eivät ole niin nenäkkäitä, että antavat minun tuossa muodossa ymmärtää, ettei minulla ole sydäntä. Ja sellaisten ihmisten parissa minä tulen tästä lähtien elämään. Maailma ei lopu Allmershofiin, ja on olemassa hyväntekeväisyyslaitoksia, jotka osaavat olla kiitollisempia omaisuuteni käyttämisestä kuin sukulaiseni."
Nyt heittäytyi Konstanze hänen kaulaansa.
"Niin", huusi hän kiihtyneenä, "testamentteeraa omaisuutesi kenelle haluat. Minä olen sinulle ilman sitäkin ikuisessa kiitollisuuden velassa. Mutta anna vain anteeksi äidilleni! Me rakastamme sinua niin kovin."
"Sen saamme nähdä", mutisi Dorothea-neiti itsekseen. Hänen suupielissään värähteli katkeruus.
Konstanze läksi surullisena pois.
Käytävässä kohtasi hänet prinssi Leopold.
"Teidän poistuttuanne, armollinen neiti, olen tuntenut olevani salongissa kuin kolmas pyörä vaunun alla", sanoi hän nauraen ohi kulkiessaan, "niin että päätin lähteä kirjoittamaan sedälle, jolle minun jo aikoja sitten olisi pitänyt vastata."
Se oli myöskin Konstanzelle tervetullut viittaus, ettei menisi salonkiin.
Tosiaankin oli tuon nuoren tytön poistuttua tullut kiusallinen äänettömyys. Sitä ennen he olivat kaikki kolme pitäneet yllä keskustelua jokseenkin hyvin luonnollisuutta teeskennellen. Prinssi tunsi, että hänen pitäisi tehdä muutamia vaarattomia kysymyksiä noiden kahden luulotellun kihlauksen johdosta, Beatrixin ja Güntherin, jotka olivat hänet tehneet uskotukseen, jottei saattaisi Güntheriä huonoon valoon. Mutta sellaiset kysymykset eivät tahtoneet lähteä hänen huuliltaan. Beatrix oli hämillään, koska hän noita kysymyksiä pelokkaana odotti ja luuli kiehuvan vihansa vallassa, että prinssi ärsyttäisi heitä kaikenlaisilla viittauksilla. Ja Güntherkin seisoi suu tukossa, eikä oikein tiennyt, mitä puhuisi. Niin vaikenivat he kaikki kolme.
"Rajuilma näyttää lakanneen", sanoi Beatrix vihdoin.
"Ei sada enää", lisäsi Günther.
"Huomenna meillä on hyvä ratsastusilma", lisäsi prinssi kolmanneksi syvämietteiseksi huomautukseksi.
Jos tuo uppiniskainen luutnantti pujahtaisi täältä pois, ajatteli Leopold kiukuissaan, niin voisin ainakin tuolle tyttöselle sanoa muutamia sopivia ja sopimattomia sanoja. Se juttu oli minusta hiton ikävä. Tahtoisin kernaasti tulla jälleen hyväksi ystäväksi tuon pienen noidan kanssa.
Eikö tuolla nuorukaisella ole sen vertaa hienotunteisuutta, että jättäisi meidät kahden kesken, ajatteli Günther. Silloin voisin hänelle sanoa, että, vaikka mielipiteeni onkin muuttumaton ja tahtoni luja, minä kuitenkin kadun pikaisuuttani.
Hänen pitäisi sentään hoksata, kuka hänen edessään on, ajatteli prinssi.
Mutta siinä hän pettyi tyyten, kun hän luuli arvonimensä ja asemansa vaikuttavan Güntheriin. Tämä tunsi rinnassaan vain yhden arvoluettelon, ja se oli sotilaallinen, ja siinä hän oli samanarvoinen kuin prinssikin. Niin, sanoaksemme totuuden: hän tunsi olevansa yläpuolella prinssiä, sillä tälle oli sotilasura vain jonkinlaista koristeellista hommaa, kun sitä vastoin Güntherin koko elämä oli tälle kutsumukselle omistettu. Sotilas ei väisty — olkoonpa hän missä arvoasemassa hyvänsä.
Günther astui flyygelin luota, istuutui pöydän ääreen, jolla paloi lamppu, ja otti käteensä pöydällä olevan käsityön.
"Onko tämä teidän käsityönne, Beatrix? — Kas vaan, mallin viivat ovat kuluneet. Saanko hieman parannella niitä?"
Hän aikoo vahvasti asettua tänne, ajatteli prinssi raivoissaan; no, minä se olen lopultakin viisaampi.
"Käsityö on Konstanzen — tässä on liitu — jos tahdotte olla niin hyvä", sanoi Beatrix.
Günther otti liidun, kumartui innokkaasti punaisen nukkasilkin yli ja tärveli sen vetämillään kauheilla risti- ja poikkiviivoilla.
"Minä voisin, sillä aikaa kuin Beulwitz on rouva äitinne luona ja Botho matkallaan, kirjoittaa erään kirjeen", arveli prinssi. "Siis näkemiin."
Günther laski samassa silmänräpäyksessä liidun kädestään; Beatrix istuutui jälleen flyygelin ääreen ja löi muutamia vääriä sointuja.
"Te olette tehnyt suuria edistysaskeleita", sanoi Günther.
"Oh, minulla ei ole lahjoja", virkkoi Beatrix ja jatkoi soittamistaan yhä kurjemmin.
Günther nousi ja astui Beatrixin luo; flyygeliin nojaten katseli hän tytön vapisevia sormia.
Äkkiä muistui heille kummallekin mieleen, että Beatrix, joka oli aina vihannut pianonsoittoa, oli Güntherin toivomuksesta ruvennut soittamaan kaksi vuotta sitten. Kuin käskystä yhtyivät heidän katseensa.
Se oli ollut Beatrixista siihen aikaan oikeastaan sangen hauskaa, sillä toimetonna-olo oli hänelle suoranaista kidutusta. Niin, siihen aikaan —.
"Mikä vahinko", sanoi hän hiljaa, kasvoillaan arvokkaan rouvan elämänkylläistä viisautta, "ettei voi jäädä lapseksi".
"Niin kyllä", vastasi Günther huokaisten, "nuorempina saatoimme olla iloisempia".
Beatrix oli soittanut kappaleen loppuun. Hän pani kädet ristiin syliinsä.
"Minä tahtoisin sanoa sinulle jotain", alkoi Günther sydän jyskyttäen.
"Olin eilen sinua kohtaan sangen ankara."
"Sinä käyttäydyit minun mielestäni aivan oikein", sanoi Beatrix.
Günther säpsähti. Tällaista arvostelua ei hän ollut juuri odottanut.
"Ei", sanoi Beatrix jälleen, "sinä menettelit oikein. Minä olen aina vain ajatellut omaa huviani. Ja jos tahtoisin kernaasti tulla vaikkapa Buxtehuden tai Schöppenstedtin kasarmipaikkoihin, jos nimittäin siellä sellaisia on — sellaista onnea en ole ansainnut."
Kaksi suurta, raskasta kyyneltä tipahti hänen poskiltaan koskettimille.
Hän ei liikahtanut.
Günther alkoi sulaa. Hän kävi sisäistä kamppailua.
"Beatrix!" Hän pani kätensä Beatrixin olkapäälle ja kumartui hellästi hänen puoleensa. "Miksi piti näin käydä? Minä olisin ollut autuas, kuolevaisista autuain, jos sinä jonakin päivänä olisit ottanut minut rakkaudesta. Mutta prinssin kiusaksi vain en voi mennä naimisiin. Käsitäthän sen."
Beatrix kohotti päänsä, antaen sen sitten vaipua Güntherin olkapäätä vasten ja loi häneen sellaisen silmäyksen — silmäyksen — joka olisi kivenkin pehmittänyt. Günther-parka ensin hieman punastui, mutta äkkiä hänet valtasi sanoin kuvaamaton onnentunne. Hän veti Beatrixin lähemmäksi itseään. Ja poski vasten poskea syleilivät he toisiaan, äänettöminä.
"Minä en mene koskaan naimisiin", sanoi Günther.
"Etkö?! — Ah, minä iloitsen siitä. Ehkäpä en olisi sitä kestänytkään", nyyhkytti Beatrix.
"Miten hyvä olet minulle? Onko prinssi jättänyt pienen sopen sydämessäsi minua varten?"
Beatrix syleili häntä lujemmin.
"Minä vihaan häntä! Hänen tähtensähän olen sinut kadottanut."
"Ja jos nyt, tällä hetkellä, prinssi astuisi eteesi ja pyytäisi sinua juhlallisesti vaimokseen?" sanoi Günther ja piteli häntä molemmin käsin hartioista kiinni.
"Haluan kernaammin tulla pieneksi luutnantin rouvaksi, sanoisin minä hänelle — aivan varmasti!"
"Hurraa!" huudahti Günther ja nosti Beatrixin ylös ilmaan ja heilautti häntä kuin pientä nukkea yhden kierroksen ympäri ilmassa.
"Siis sinä tahdot", huudahti Günther leikkisästi, "sinä tahdot?
Totisesti ja vakavasti olla minun puolellani? Hurraa!"
Heidän hempeämielisyytensä muuttui äkkiä iloiseksi vallattomuudeksi. Günther hyräili jotain tanssin säveltä, ja niin sitä pyörittiin flyygelin ympäri.
"Täälläpä vasta elämä." Dorothea tuli sisään.
"Tuo on sopimatonta käyttäytymistä!"
Molemmat juoksivat hänen luokseen ja syleilivät häntä joka puolelta.
"Kihlausfinaali", sanoi Günther hengästyneenä, "rakas neiti, me pyydämme siunaustanne".
"Mitä?"
"Sinä olet ensimmäinen, joka saat tämän tietää, täti-kulta", suostutteli Beatrix. "Anna meille suostumuksesi."
Dorothea vei pitsinenäliinan silmiensä eteen.
"Iloitsen, lapset", sanoi hän mielissään, "että ainakin te ajattelette, että minullakin on täällä jotain sanomista. Tulkaa onnellisiksi ja pitäkää minut rakkaassa muistossanne!"
"Dorothea-täti on aina oleva päähenkilö luutnantti Schmettaun ja hänen rouvansa kodissa ja sydämessä", vakuutti Günther kantapäitään yhteen lyöden ja kunniaa tehden.
"Vaikka lahjoittaisin omaisuuteni hyväntekeväisyystarkoituksiinkin?"
"Silloin kaikista enimmän" nauroi Günther.
"Ei, täti, sitä sinä et tee. Konstanze on sinua lähempänä", sanoi
Beatrix.
Vaikka häntä raskaasti loukkasi se, ettei kukaan näyttänyt panevan paljon arvoa hänen rahoilleen, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta eräänlaista sisäistä tyydytystä.
"No", sanoi hän lempeästi, "kaikki selviää vielä hyvin. Kun vaan olemme Bothon ensin vapauttaneet siitä seikkailijattaresta. Hänen äitiraukkaansa! Jos saan antaa teille neuvon, niin älkää häntä tänään häiritkö."
"Me tyydymme tänään teidän siunaukseenne, varaäiti", huusi huumaantunut luutnantti, "ja esitämme tänään teille viimeisen kerran peruuttamattomasti kihlautunutta morsiusparia".
Beatrix läpsäytti Güntheriä huulille, minkä tämä, upseeri kun oli, ei tietenkään voinut sallia rankaisematta tapahtua. Beatrix koetti välttää rangaistusta, juoksemalla flyygelin ympäri, jäädäkseen lopulta kuin vangittu perhonen riippumaan Güntherin käsivarsille.
Näin he viettivät uuden elämän ensimmäisiä hetkiä nauraen ja ilakoiden, tuntien, että heidän sydämissään oli tarpeeksi auringonhohdetta kultaamaan elämän synkimmätkin surut.
XII.
Seuraavina aamuina alkoi linnassa elämä ja hyörinä jo aikaisemmin kuin muulloin, jolloin oli vieraita. Prinssi Leopold ja herra v. Beulwitz tahtoivat matkustaa Kieliin, josta he aikoivat vielä kerran palata takaisin viettämään pari rauhallisempaa päivää kuin heille nyt oli suotu.
Kreivitär, Beatrix ja Konstanze seisoivat käytävässä ja hyvästelivät herroja, joita Güntherin piti saattaa Travemündeen asti. Pääoven edessä seisoivat prinssin molemmat palvelijat ja tarkastelivat vielä kerran matkatavaroita vaunuissa. Juuri vyöryivät esiin neljänistuttavat vaunut, joilla herrojen piti lähteä. Kaikki oli valmiina.
Silloin tuli vielä joku portaita alas, joku, jota kaikki olivat ajatelleet ja jota kukaan ei ollut uskaltanut kaivata: Botho. Huolettomana, kasvot kalpeina mutta onnesta säteilevinä lähestyi hän heitä.
Iloinen säikähdys sai hänen äitinsä hetkiseksi tajuttomaksi. Hän nojasi koko painollaan Beulwitzin käsivarteen, syvä huokaus pääsi hänen huuliltaan.
"Näettekö", kuiskasi Beulwitz.
"Ei se vielä tähän lopu", huokasi kreivitär.
Botho, voittajan kasvoin, sydämessään ihana tunne siitä, että tänään hänen onnensa tulisi myöskin hänen oikeudekseen, jutteli vielä pari iloista sanaa prinssin kanssa, puristi Beulwitzin kättä ja sanoi, että hänenkin tekisi mieli tulla mukaan.
"Ei", pyysi kreivitär voimiaan ponnistaen, "pyydän sanoa hänen ylhäisyydelleen, että sinä olet estetty. Minulla on sinulle puhuttavaa."
Bothon silmät säikkyivät
"Paras kreivitär", sanoi prinssi Beatrixin kättä suudellen, "lämpimiin onnentoivotuksiin, jotka lausuin teille ja herra luutnantille jo eilen illalla, sallikaa minun liittää vielä pyyntö, että jos olen jollakin tavalla ansainnut epäsuosionne, te annatte minulle anteeksi".
"Minä en tiedä", lausui Beatrix kasvoillaan ylpeä ilme, samalla kuin hänen silmänsä lämpimästi katsahtivat Güntheriin, "että minulla olisi syytä olla suutuksissa. Siis ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä. Jääkää hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Tuskinpa ensi kerralla enää tapaamme, sillä Kielistä tultuanne olen minä Dorothea-tädin kanssa Hampurissa hommaamassa myymejäni…"
Sitten paiskattiin vielä nopeasti kättä ja lausuiltiin muutamia jäähyväissanoja, ja vieraat lähtivät.
Kreivittärestä tuntui, kuin olisi hänen viimeinen rohkeutensa mennyt vieraiden mukana. Hän katseli selkoselällään olevaa pääovea. Avonaisista ovista saattoi turmio hiipiä taloon.
Hitain askelin palasi hän sisään Bothon ja Konstanzen kanssa. Syksyinen aamuaurinko loi hehkuaan punaisille uutimille. Seiniltä katsoivat alas vanhat, synkät perhekuvat. Raskaissa mietteissä astui talon elävä valtijatar niiden ohi.
"Täti", kuiskasi Konstanze painautuen likelle kreivitärtä, "Jack pisti minulle vastikään kirjeen, joka on sinulle tuleva".
Kreivittären poskilta katosi kaikki väri.
"Anna tänne se", sanoi hän ääneen, "ja mene". —
"Kuule äiti", alkoi Botho, "tänään otan kohtaloni vastaan sinun kädestäsi. Sinä olet, tiedän ja tunnen sen, vahvistava siunauksellasi onnen, jota ei enää kirouksesikaan voi minulta riistää."
Kreivitär avasi kirjeen.
"Malta hetkinen", sanoi hän käheästi, "Lydia on itse määrännyt kohtalonne".
Botho, iloisen kärsimättömyyden valtaamana, astui äitinsä luota kamiinin luo ja kohenteli uunia hiilihangolla. Että kreivitär vielä tällä hetkellä kykeni lukemaan kirjeen, se ei ollut Bothon mielestä erikoisen kummastuttavaa, sillä olihan äiti aina tyyni ja rauhallinen. Että kirje oli Lydialta, sitä Botho ei aavistanut.
Kirjeen sisältä löysi kreivitär pienen Botholle osoitetun kirjelipun.
Kreivittärelle osoitettu kirje kuului seuraavasti:
"Minä menen, pitääkseni sanani. Jonkun päivän kuluttua saatte asianajajaltani kuulla, että huvila, jonka muutama päivä sitten ostin kaikkine kalustoineen, siirtyy Konstanze Waldaun omaisuudeksi. Toivomukseni on, että hän asuisi siellä äitinsä kanssa niin kauan kuin tämä elää, ja että, kun tulevaisuus tuo Konstanzelle onnen, jota hänen sydämensä ei vielä uskalla toivoa, huvila siirtyy Allmerien perheomaisuudeksi."
Siinä kaikki. Ei ainoatakaan hellää jäähyväissanaa, ei toivomusta, ei valitusta.
Kreivitär saattoi töintuskin pitää vapisevissa käsissään kirjettä, jonka hän nyt ojensi Botholle.
"Siinä", sanoi hän, "on kohtalosi kirjoitettuna. En minä, vaan hän, jota rakastat."
Botho ojentautui suoraksi kumarasta asennostaan ja sanoi empien, hämmästyneenä:
"Lydialtako? Hän on ratkaissut!"
Hän otti kirjeen, avasi sen — äkillinen tuska jääti hänen rintansa.
"Äiti", sanoi hän änkyttäen, "en halua ajatella — että sinä olet — uskaltanut — toimia häntä — häntä itseään ja minua vastaan…"
Hän luki. Hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät. Hänen huuliltaan tuli omituisia äännähdyksiä. Kreivitär, jonka äkkiä valtasi omituinen, hirveä kylmyys omaa lastansa kohtaan, otti tältä kirjeen ja luki kovalla äänellä:
"Hyvästi, Bothoni, minun täytyy erota sinusta ainiaaksi. Minä vannoin sinulle tulevani vaimoksesi tai katoavani maailmasta. Tuomitse sinä, olenko valapattoinen. Eräs rikos varhaisemman elämäni ajoilta erottaa meidät. Pysyn valassani: kuolen sinun tähtesi, häviän maailmasta."
"Maa-il-masta", kiljahti Botho.
Hän tuijotti äitiinsä kauhistuttavin ilmein.
"Sinä olet ottanut hänet minulta", sanoi hän kolkosti. "Sinä!"
Jälleen rajattoman tuskan valtaamana huusi kreivitär:
"Sen täytyi niin käydä. Älä tuomitse nyt.
"Sinä!" ähkyi Botho kuin tukehtumaisillaan. "Sinä! Elämää ilman häntä — ilman häntä — sitä en kestä!"
"Botho!" rukoili hänen äitinsä.
"Anna minun olla!" huudahti hän rajusti. Hän syöksyi ulos, hänen äitinsä seurasi häntä. Näin he kiitivät peräkkäin portaita myöten, pitkin käytävää. Mutta pojan raivoavalla epätoivolla oli nopeammat jalat.
Hän tempasi huoneensa oven auki, lukitsi sen jäljessään. Ja ulkopuolella kolkutti ja rukoili äiti kuolontuskissaan.
Samassa — kimeä huuto — laukaus — uhkaava jyrinä koko vanhan rakennuksen läpi. Ja sitten haudanhiljaisuus. Oven ulkopuolella oleva nainen oli lyyhistynyt kynnykselle — hieno ruudintuoksu tunkeutui oven raosta.
Linnan alakerroksessa syntyi hälinä. Juostiin portaita ylös.
Silloin tointui kreivitär. Hän hoiperteli seinää pitikin lähimmälle ovelle. Juuri kun hän painoi vasemmalla kädellään oven lukkoa, ilmestyi palvelijoita portaiden päähän; samassa tuli Beatrix syöksyen käytävää pitkin.
Kreivitär kohotti päänsä, ja vähitellen koko hänen vartalonsa suoristui suoristumistaan, kunnes hän seisoi ylväänä ja lujana kuten tavallisesti. Hän ojensi kätensä. Jokainen, hänen oma tyttärensäkin, luki hänen kauhistuneista, kuolonkalpeista kasvoistaan, ettei kukaan ennen häntä eikä hänen kanssaan astuisi kynnyksen yli.
Hitaasti aukeni ovi, joka vei Bothon makuukamariin; hitaasti, askel askeleelta eteni kreivitär, tuima, saapui toisen huoneen kynnykselle. Hänen kätensä siirsi verhon syrjään, ja silmät jäykkinä katsoi hän häntä, joka kalpeana ja äänetönnä makasi lattialla pitkin pituuttaan. Hänen vierelleen oli polvistunut tyttö, joka painoi hänen verta vuotavaa kättään suutansa vasten, kuin tahtoisi lämpimillä huulillaan ehkäistä punaisen virran.
"Onko hän kuollut?" kysyi kreivitär kolkosti.
"Ei", huusi Konstanze, "ei. Minä olin täällä, ja tartuin hänen käsivarteensa, niin että luoti hipaisi vain hänen kättänsä. Ja vain säikähdys ja tuska — se toinen tuska, ovat tehneet hänet tajuttomaksi."
Silloin kulki väristys kreivittären ruumiin läpi ja hänen kasvonsa vavahtelivat, ja epätoivon kangistus muuttui valtavaksi liikutukseksi, kiitollisuudeksi, iloksi.
Itkien hän laskeutui polvilleen tytön viereen.
"Sinä olet pelastanut minun poikani", kuiskasi hän; "tahdoin pitää
Jumalan armollisena itseäni kohtaan, sen vuoksi otin sinut talooni.
Olen saanut kokea, jumalien kanssa ei ole leikkimistä. Ja kuitenkin
olet sinä tullut minulle siunaukseksi."
Konstanze heittäytyi rakastettunsa rinnoille:
"Hän on onneton, hän on kaikki kadottanut Mitä hänellä on enää maailmassa?"
Silloin nousi kreivitär ylös, laski kätensä tytön vaalealle päälaelle ja sanoi hiljaa:
"Hänellä on nuoruus, ja nuoruus unohtaa ja toivo. Ja sinä olet minun toivoni — hänen tulevaisuutensa!"
* * * * *
Muutamia kuukausia myöhemmin, kun talvi oli kevääksi muuttumassa, matkusti San Remosta eräs pieni kolme henkeä käsittävä seurue etelä-Italiaan päin. Siinä oli kaksi naista ja yksi nuori mies. Vanhempi nainen, ylväs olento, näytti väsymättömällä kärsivällisyydellä ja lempeydellä vaalivan nuorukaista, jonka kalpeat kasvot kertoivat kestetyistä tuskista ja kirkkaat silmät elpyvästä elämän ilosta. Nuorempi nainen tai oikeammin nuori, vaaleaverinen tyttö oli surupuvussa — hän oli San Remossa haudannut äitinsä.
Roomassa pysähtyi seurue muutamiksi viikoiksi.
Ja siellä sattui eräänä päivänä, että matkustavaiset näkivät Pietarinkirkossa erään naisen, — joka kantoi pyhän Elisabethin sisarien pukua, johon kuului musta leninki, harmaa laahustin ja harmaa hattu, jota reunusti otsan kohdalta valkea harso — kulkevan keskustellen erään korkean hengellisen miehen rinnalla suoraan valtavan keskikuorin poikki erästä sivukäytävässä olevaa alttaria kohti. Molemmat olennot katosivat jättiläismäisten pylväs rivistöjen taa.
Vanhempi nainen, joka oli laskenut käsivartensa pojan käsivarrelle, silmäili ohimennen ja välinpitämättömästi noita kahta kulkijaa; nuorukainen katsoi eteenpäin pyhimysten komeroa kohti, eikä huomannut kumpaakaan, yhtä vähän kuin muitakaan ohikulkijoita kirkossa. Mutta nuori tyttö, joka kulki hitaasti perässä, säikähti ja pysähtyi niin äkkiä, että pappi ja harmaa sisar loivat katseensa häneen.
Kaksi silmäparia kohtasi toisensa, mutta sisar silmäili rauhallisena. Miten kovin muuttuvatkaan kasvot, kun hiukset, jotka muodostavat niiden luonnolliset puitteet, kiedotaan tiukasti leuan alle ulottuvalla rumalla harsolla, miten tuleekaan vartalo paljon pienemmäksi ja muodottomammaksi, kun poimuinen puku ja harmaa liina sitä ympäröivät — sittenkin, sittenkin olisi nuori tyttö vannonut tuntevansa nuo kalpeat piirteet.
Hän seisoi ja katseli molempien jälkeen. Kun he katosivat pilareitten sekaan, ei tyttö voinut enää itseään pidättää. Omaisistaan välittämättä juoksi hän harmaan sisaren jälkeen. Korkean ristikon edessä, joka erottaa sivukappelin kirkon käytävästä, hän saavutti sisaren.
Pappi oli nostanut kätensä erään ristikkopuikon päälle ja seisoi siinä kuin maalarin mallina. Auringon säteet, jotka pölyn kera karkeloiden pilkistivät sisään kappelin punaruutuisista ikkunoista, valaisivat hänen sinisenväristä pukuaan, hänen valkoista pitseillä koristettua kauhtanaansa ja hänen harmaalla turkiksella reunustettua kaulustaan lämpimin värein. Hänen kasvonsa olivat viisaan, suopeannäköisen maailman-miehen. Harmaa sisar seisoi hänen edessään asennossa, joka ei ilmaissut nöyryyttä, vaan pikemminkin tyyntä asiallisuutta ja teki samalla muistiinpanoja pieneen tauluun, jota hän piti kädessään.
"Minä olin toivonut, ettei minua määrättäisi Saksaan", sanoi sisar juuri kun tyttö lähestyi häntä.
Oh — äänikin oli sama — hillitty, väsynyt ääni — vieraasta kielestä huolimatta.
"Lydia", huudahti tyttö.
Harmaa sisar kirjoitti rauhallisesti edelleen.
"Lydia", huudahti tyttö taas ja astui lähemmäksi.
Pappi kysyi ystävällisesti, samalla kuin hänen silmänsä kiintyivät suurella mieltymyksellä kauniiseen tyttöön:
"Te haette jotain?"
"Oh, Lydia. — Te elätte?" huusi tyttö, ojentaen ristiin pantuja käsiään sisarta kohden.
Sisar katsoi häneen — kysyvästi, kuten katsotaan sellaiseen, joka käyttäytyy käsittämättömällä tavalla.
"Mitä neiti haluaa?" kysyi hän papilta italiaksi, ikäänkuin ei ymmärtäisi saksaa eikä ranskaa.
"En tiedä, sisar Magdaleena. Neiti näyttää luulevan teitä joksikin toiseksi henkilöksi."
Ja molemmat pudistivat päätänsä, eivätkä sen enempää tytöstä välittäneet. Konstanze läksi pois syvästi hämmästyneenä.
Voisiko luonto luoda kaksi toisilleen vierasta samankaltaista olentoa? Oliko se Lydia? Mutta eikö siinä tapauksessa olisi silmäripsien värähdys, ohimenevä värinvaihdos häntä kavaltanut? Eikö hän ollut Lydia? Mutta joskin kasvot eksyttivät, niin ei voinut samanlaista äänensointua olla kahdella ihmisellä maailmassa. Siitä saakka kuin Lydia katosi ja muutamia päiviä vielä sen jälkeen saapui hänen allekirjoittamansa lahjoitusasiakirja Allmershofiin, ei hänestä oltu saatu enää mitään tietoja, ei hänen elämästään eikä kuolemastaan.
Oliko hän tätä tarkoittanut maailmasta poistumisellaan? Löytyikö ihmisrinnassa niin paljon itsensähillitsemistaitoa, ettei se vavahtanut, kun menneisyys ilmestyi elävänä sen eteen? —
Ja muutamia kuukausia myöhemmin vietettiin Allmershofissa häitä. Beatrixin poikamaisen kiharassa päässä oli myrttiseppele, ja Günther oli autuas ja iloinen sulhanen. Hänen toverinsa Lobedan ja Frankenstein olivat saaneet lomaa ja olivat nyt juhlavieraina. Frankenstein, vaikka oli tällä välin jo ehtinyt muualla rakastua, hakkaili uudelleen Konstanzea. Dorothea-täti, joka kreivittären pitkän matkallaoloajan oli näytellyt morsiusäidin osaa, tunsi olevansa tämän juhlan päähenkilö. Günther oli täydellisesti syrjäyttänyt Bothon Dorothea-tädin sydämestä, ja kenenkään aavistamatta oli hän varmasti päättänyt nimittää Güntherin ja Beatrixin perijöikseen.
Lobedan oli periaatteen kannalta murheellinen häävieras.
"Kadottaa aina toverin ja harvoin saa ystävällisen talon, sillä minun yleisesti tunnetun vaarallisuuteni vuoksi eivät toverini kutsu minua kernaasti nuorien rouvainsa luo", sanoi hän.
Mutta Günther lupasi uskaltaa sen tehdä, ja Beatrix kutsui hänet jo hääpäivän edellisenä iltana talon ystäväksi.
"Kuten tahdotte", sanoi Lobedan synkästi, "minä aavistan mitä kamalimpia selkkauksia. Sillä Beatrix tulee lopulta huomaamaan, miten minä olisin ollut se oikea hänelle."
"Noin hän sanoo jokakerta, kun joku tovereista menee naimisiin, mutta hän ei ole vielä pistäytynyt kenenkään luona", nauroi Günther.
Myöskin herra v. Beulwitz oli tullut. Hän toi kallisarvoisen lahjan prinssiltä ja herttualta ja kutsun kreivittärelle viettää vielä yksi talvi hovissa, joka ihailee hänen nuorekasta kauneuttaan.
"En", sanoi kreivitär, luoden ystäväänsä pitkän, raskasmielisen katseen, "kun olen viettänyt elämäni kevään ja kesän niin sanoakseni luoksepääsemättömällä jäävuorella, en tunne itseäni tarpeeksi varmaksi lähtemään elämäni syksynä niin monien vieraitten ja uusien olentojen pariin. Ei mikään sydän ole liian vanha ja liian luja ollakseen myrskyjä vastaan varustettu, ja minä — te näitte sen viime vuonna —, en tunne omaa, enkä muitten sydämiä. Minä en ole käynyt kiusauksien koulua. Minusta tuntuu siitä saakka aina, kuin olisin peitetyn kaivon kaltainen — kuka voi tietää, mitä sen syvyyksissä uinuu. En uskalla enää pitää itseäni hyvänä — minä kuuluu epäluotettaviin."
"Tietoisuus, että on sellainen, antaa mielelle lujuutta, arvostelulle suopeutta", sanoi Beulwitz lämpimästi. "Ja ystävällisyydellä ja lempeydellä te olette saanut takaisin poikanne."
Kreivitär, joka istui Beulwitzin kanssa verannalla, katseli juhlallisessa iltavalaistuksessa komeilevaa puistoa.
"Uskollisen tytön rakkaus on vaikuttanut enemmän kuin minun äidillinen huolenpitoni", lausui hän hiljaa.
Botho ja Konstanze kävelivät juuri kirkkaassa valaistuksessa, jota tulvi linnan ikkunoista.
"Siellä kypsyy hedelmä", sanoi Beulwitz, osoittaen noita kahta, jotka innokkaasti puhelivat keskenään.
"Niin", huudahti kreivitär onnellisena, "tuolla tytöllä on minun lujuuteni, mutta ei minun ankaruuttani. Nöyrästi on hän mukautunut Bothon mielialaan, joka yhä enemmän ja enemmän varmistuu ja kohottaa hänen miehistä itsetuntoaan. Ja kuitenkin, tuo hänen nöyryytensä vaikuttaa kasvattavasti. Hetki, jolloin poikani tulee luokseni ja sanoo: 'Minä rakastan häntä', — se hetki antaa minulle rauhan. Sillä silloin on Lydian toivomus täytetty, ja nuo hirveät sanat 'tuomitsetteko minua?' eivät sitten ehkä yöuntani häiritse. Kun vain tietäisin yhden seikan: missä ja milloin hän poistui tästä maailmasta? Onko hän kuollut — kentiesi kirous huulillaan?"
Beulwitz laski kätensä kreivittären käsien päälle, joita tämä piti ristiin pantuina sylissään.
"Sophie", sanoi hän hiljaisella äänellä, "minun täytyy kertoa teille eräs tapaus. Kun noin kahdeksan viikkoa takaperin vaimoni lievästi sairastui, mutta luuli itse olevansa kuolemaisillaan ja raivoavalla kärsimättömyydellään ja loppumattomilla valituksillaan olisi voinut panna enkelinkin kärsimyksen kovalle koetukselle, valvoi hänen vuoteensa ääressä eräs enkeli, jonka kärsivällisyys kesti vaimoni kaikki pahat tavat. Se oli eräs pyhän Elisabethin nunnakuntaan kuuluva harmaa sisar, joka oli antautunut sairaanhoitajattareksi: Mutta eräänä päivänä sattui prinssi näkemään hänet ja katseltuaan häntä hetkisen ihmeissään, kysyi häneltä, eikö hänen nimensä ollut aikaisemmin ollut Pantin. Sisaren kalpeat kasvot eivät värähtäneetkään. Hän sanoi, ettei hänen nimestään ja alkuperästään saisi milloinkaan puhua. Minä olin niin julma, että puhelin hänen läsnäollessaan prinssin kanssa, joka joka päivä kävi vaimoni sairasvuoteella, teistä, Bothosta, Allmershofista. Mutta lääkepullo, jota sisar piti kädessään ja josta hän tiputti lasketut tipat teelusikalle, ei vapissut. Oliko se Lydia — oliko se vain samannäköisyys, joka minut petti? Onko hän kuollut? Elääkö hän inhimillisen rakkauden palveluksessa? Me emme tahdo tutkia emmekä kysellä. Hän on valansa pitänyt. Kun hän ei voinut tulla Bothon vaimoksi, katosi hän maailmasta — maailmallisesta maailmasta. Ja sen vuoksi ajatelkaa sovinnollisesti taapäin ja toivorikkaasti eteenpäin."
Kreivitär puristi hartaasti hänen kättänsä.
"Niin", sanoi hän silmissään kostea kiilto, "sovinnollisesti. On olemassa eräs valo, joka kirkastaa syntisten kuvat pyhimysten kuviksi — rakkauden ja kärsivällisyyden valo, joka loistaa elämäntuntemusta tulvillaan olevasta sydämestä."