Ikionnelliset

language: Finnish

IKIONNELLISET

Romaani

Kirj.

IDA BOY-ED

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

I.

Oli se vuoden aika, jolloin kaikkialla Saksassa suoritettiin kenttäharjoituksia. Myöskin siinä pienessä valtakunnan kolkassa, jossa hansalais-lyybekkiläinen ja meklenburgilainen maaperä yhtyvät ja joka ulottuu Traven suun eteläiseen rantaan, tapahtui sotaväen harjoituksia. Vanhasta Hansan kuningattaresta, Lyybekistä, Itämeren rannikkoon saakka vietettiin iloista elämää, jonka lukuisat majoitukset tavallisesti aiheuttavat. Suurten kenttäleirien yöt olivat tulossa; seudun asujamisto odotti niitä kuin jotain kansanjuhlaa. Mutta yksityisillä pataljoonilla oli siellä täällä pienet etuvartioleirinsä, ja myöskin illalla syyskuun 1 päivänä näki laajalla sänkipellolla vilkasta elämää.

Kentän ja joen välissä kulki maantie Meklenburgiin päin. Laskeva aurinko loi pilvettömälle taivaalle ja tasaisesti juoksevaan virrankalvoon keltaisenpunaista, metallimaista hehkua. Leirialueen takaa kohoava metsä alkoi synkistyä; sieltä luikertelevalla, valkoiselta hohtavalla maantiellä kohosi tuon tuostakin pölypilviä, sitten vyöryivät esiin vaunut, jotka tulivat Lyybekistä ja olivat matkalla Schlutup'iin. Pyörien jyrinä sai erään pienen ryhmän upseereita, jotka istuskelivat pyöreän teltan edessä pöydän ympärillä, joka kerta ponnahtamaan pystyyn ja pettyneen näköisinä jälleen istuutumaan.

"Allmer", sanoi muudan nuori upseeri eräälle yksivuotis-vapaaehtoiselle, joka pöydän ääressä seisoen kaatoi kurkkuunsa lasillista viiniä, "äitisi ei tule enää".

"Aivan varmasti, rakas Schmettau, Beatrix pitää kyllä siitä huolen."

"Onpa tosiaankin paljon vaadittu, että rouva kreivittären pitää matkustaa kaksi tuntia meitä tavatakseen, tai oikeammin näyttääkseen nuorelle kreivittärelle kenttäleiriä."

Herra von Schmettau katsoi kelloa.

"Vähän yli seitsemän."

Samassa tuli paikalle juosta hölkyttäen herra v. Schmettaun palvelija. Ennenkuin hän kerkesi suutansa avaamaan, tiesivät herrat jo mistä oli kysymys, sillä kylästä päin johtavalla maantiellä tulivat näkyviin kreivitär Allmerin ajoneuvot. Upseerit — heitä oli luvultaan neljä — kiiruhtivat vaunuja vastaan. Luutnantti v. Schmettaun ruskeahkoille kasvoille nousi hieno puna, hänen tummat silmänsä säihkyivät lämpimästi, kun hän, samoin kuin toisetkin, jo kaukaa lausui sotilaallisin tervehdyksin vaunuissa istujat tervetulleiksi. Nuori kreivi Allmer pysytteli hiukan loitommalla. Täällä kenttäleirissäkään ei pitänyt aivan kokonaan unohtaa sotilaallisia arvoasteita.

Kolme naista kiitti vaunuista tyynen-ystävällisesti. Sitten pysähtyi nelivaljakko miltei luonnottoman äkkiä, mikä seikka oli vanhan Wohlerin, Allmerien harmaahapsisen perheajurin, suurin ylpeys. Ennenkuin kuitenkaan palvelija oli päässyt alas kuskipukilta, ehti majuri v. Beulwitz avata vaunujen oven ja ojensi kätensä kreivittärelle.

"Kreivitär, mikä ilo! Tahdotteko te ja toiset naiset suoda suosiollisesti anteeksi asun, jossa meidän täytyy esitellä itsemme."

Kreivitär hymyili.

"Kuinka voikaan joku upseeri näyttäytyä edullisemmassa valossa. Mutta, sallittehan… rakas Dorothea, minä esitän sinulle tässä majuri von Beulwitzin. Sinä tiedät, hän ja hänen veljensä Fritz olivat lapsuuteni leikkitovereita. Neiti von Allmer, puolisoni serkku, joka oleskelee nykyään luonamme Allmershofissa."

Pieni tanakka majuri, jonka kasvoilla paistoi tyytyväisyys, kumarsi naisille. Kreivitär oli solakka ja pitkäkasvuinen nainen, jonka kauniista ja ylpeistä kasvoista tuskin saattoi huomata, että hän oli neljänkymmenen paikkeilla, mutta sen todisti hänen kahden täysikasvuisen lapsensa läsnäolo. Hänen aaltoileva, tumma tukkansa seppelöi valkoista otsaa. Kun hän hymyili, paljastui kaunis hammasrivi. Hänen poskiensa väri oli raikas.

Neiti v. Allmer, joka oli viittä vuotta kreivitärtä nuorempi, näytti siitä huolimatta vanhemmalta; hänen hienot piirteensä muuttuivat mielenliikutuksen kohdatessa tuimiksi. Hänen ulkonainen esiintymisensä sitä vastoin oli täysin varmaa.

Beulwitz kiiruhti esittämään pienen esikuntansa. Kapteeni v. Santen ja yliluutnantti Lobedan kumarsivat mitä kunnioittavimmin; Schmettau nuoren kreivin ystävänä ei tarvinnut esittelemistä.

"Mutta eivätkö kreivittäret haluaisi nousta pois vaunuista?" kysyi vaaleaverinen luutnantti Lobedan.

"Tuopa näyttää hauskalta!" huudahti Beatrix, joka korkealta istuimeltaan tarkasteli sotilaselämän hyörinää.

"Tulkaa, likempää se näyttää vielä hauskemmalta", pyyteli Schmettau. Nuoren kreivittären suuret, tummat silmät harhailivat sinne tänne: milloin ne kiintyivät luutnanttiin, milloin taas muihin, milloin leiriin.

"Schmettau — kuinka mahdottomalta te näytätte tuossa pölyisessä kenttälakissanne. Kuules, Botho, pitele taivaan nimessä varovasti sitä koria, siellä on koko huominen aamiaisenne. — Te — luutnantti Lobedan! Oletteko Bothoon tyytyväinen? Kyllä se poika jollekin Moltkelle vetää vertoja, vai miten?"

Hän ojensi pitkälle luutnantille molemmat kätensä ja hyppäsi alas vaunuista, jolloin hänen pieni ratsastushattunsa tipahti päästä ja paljasti hänen poikamaisen-lyhyeksi leikatun tumman tukkansa. Schmettau nosti lakin ylös, tyttö puisteli siitä pölyn pois ja asetti sen jälleen mitä suurimmalla huolella päähänsä. Beatrix oli pienempi kuin hänen äitinsä, erittäin sirokasvuinen ja vilkas. Säihkyvät silmät sopivat hyvin ruskean-vaaleisiin kasvoihin, joista kohosi hieman häikäilemättömästi pieni soma nenä hermostuneesti liikkuvine sivustoineen.

"Teidän veljessänne, kreivitär, me menetämme, kun hän heti kenttäharjoitusten päätyttyä eroaa, komppaniani rakastettavimman sotilaan. Ehkä hän kohoaa teidän silmissänne, kun sanon teille, että hänet nähtävästi päästetään palveluksesta ylennyksellä reservi-upseeriksi."

"Iloitsen, että hän yleensä pääsee vapaaksi. Meillä käy aika kuolettavan ikäväksi. Enkä minä kärsi Bothoa kirjavassa takissa. Vaaleaveristen miesten pitäisi palvella vain niissä joukoissa, joissa käytetään sinisiä kauluksia, punaiset eivät sovi niille, joilla on kellertävä tukka. Oh, — pardon."

Luutnantti Lobedan oli vielä vaaleaverisempi kuin Botho. Mutta kaikki kolme herraa nauroivat, sydämellisimmin tietenkin tummaverinen Schmettau.

"Älkäähän liikoja iloitko, Schmettau", huusi Beatrix nauraen, "ette te silti ole läheskään vaarallinen".

Nuoret soturit naisineen tulivat pataljoonan teltan luo, missä upseerien palvelijat kreivittären palvelijain johdolla alkoivat tuota pikaa kyhätä tilapäistä illallispöytää, johon tyhjennettiin korien sisältö. Lähelle pöytää, erääseen syvään, maahan kaivettuun kuoppaan, tehtiin tuli; kenttäkattila riippui tulen yläpuolella mustuneessa seipäässä, joka oli asetettu poikittain kuopan reunoille. Beatrix oli aivan suunniltaan tyytyväisyydestä.

"Äiti", sanoi hän, "saanhan toki juoda kuumaa punssia toisten kanssa?
Muuten on ilo vain puolittaista."

"Beatrix", sanoi Botho hiljaa sisarelleen, "onko teillä ollut tänään vieraita?"

Beatrix katsoi hämmästyneenä veljeensä.

"Vieraita? — Kenen meille pitäisi tulla? — Pastori oli siellä ja pyysi minua kummiksi seitsemännelle lapselleen."

"Eikö muita?" Hän huokasi.

Beatrixin äänekkään vastauksen olivat molemmat upseerit kuulleet.

"Herran nimessä — seitsemän lasta! Ja jollakin meistä tai useammallakin on onni tulla sinne ylihuomenna asumaan", paasasi Lobedan.

"Mitä sanottekaan, herra luutnantti? Äiti tahtoo, ettei pastori raukan niskoille tule mitään majoitusta, ja ylihuomenna muutatte te ja — luullakseni — vielä kuusi upseeria, meille. Silloin täytyy äidin järjestää pienet tanssiaiset."

"Ihanaa — mainio ajatus!" huusi Lobedan.

"Kutsuttako paroonitar Pantinin? Taivuta äiti siihen", puheli Botho nopeasti.

"Pantin ei ole käynyt meillä", vastasi Beatrix arvellen, "ja en oikein tiedä, mitä äiti…"

"Kreivitär — hyvät herrat", huusi samassa Beulwitz, "pöytä on valmis.
Rouva kreivitär kutsuu."

— Liinalla peitetylle pöytälaudalle oli ahdettu sikin sokin vateja, laseja ja pulloja. Seurue istuutui kenttätuoleihin, ja kun niitä oli kaksi liian vähän, kiikuttivat Schmettau ja Botho esiin komppanian kirstut ja istuutuivat niille.

Varjot metsän yläpuolella olivat käyneet mustemmiksi, hämärä alkoi äänettömänä kutoa verkkoaan. Sytytettiin rovioita, ja mahtavina kohosivat tervaskantojen liekit kohti korkeutta keveitten savupilvien saattamina. Sotamiehiä ryömi olkimajoihin; toiset seisoskelivat ryhmissä yksityisten siviilihenkilöitten ympärillä, jotka olivat tulleet tänne tapaamaan ja kestitsemään eilisiä majoitusvieraitaan; husaarien luo, jotka lähestyvän öisen lähdön takia eivät välittäneet olkimajoista, kokoontui nuorisoa läheisestä kylästä. Hevosten raskaat ja suuret ruhot kohosivat mustina varjokuvina yhä kalpenevaa iltataivasta vasten.

"Miten kaunista tuo on", sanoi Beatrix haltioissaan. Seurue oli syventynyt syömiseen. Beulwitz kertoi, etteivät he olleet tänään nauttineet päivälliseksi mitään, lukuunottamatta erästä pientä säilykevarastoa. Juuri kun oli aiottu ryhtyä keittämään, oli vihollismielinen etuvartiosto ollut niin ystävällinen ja hyökännyt heidän kimppuunsa.

Beatrix ei käsittänyt, miten näin romanttisessa ympäristössä saattoi puhua nälästä; hän ei tosin sitä sanonut, mutta luutnantti Lobedan hankki itselleen hänen syvän halveksumisensa, koska hän teki sangen perinpohjaista tuttavuutta kylmän peltopyy-piirakan kanssa, v. Schmettau sitävastoin laski veitsen ja haarukan maahan ja yritti hiljaisella äänellä keskustelua hänen kanssaan.

"Niin, niin, Fritz ja minä olimme villejä lapsia, vaikken minä ollut niin vallaton kuin Beatrix näyttää minun ainaiseksi murheekseni olevan." Kreivitär heristi uhaten sormellaan, ja hänen muutoin hieman kylmistä silmistään loisti rohkeuden säde, jopa tyttärensä jumaloiminen, niin että hänen teeskennelty nuhteensa vain vaivoin salasi äidin ihastuksen. "Ja te sanotte, että Fritz on tullut niin rauhalliseksi?"

"Ei rauhalliseksi, vaan vakavaksi ja hillityksi. Sehän johtuu hänen toimestaan — prinssin kasvattaja kun on — se on selvä. Prinssi Leopold on kyllä vapautunut hänen kurinpidostaan, mutta ei hänen seurastaan. Yhtäkkiä tekee hän prinssin kanssa matkan sukulais-hoveihin; myöskin Meklenburgin hovikunnan vierailua on suunniteltu, jota seuraa matka Kieliin, missä kuuluvat tarkastavan sikäläisiä linnoituksia", kertoi Beulwitz.

"Niinpä hipaisisi veljenne meidänkin seutuja. Kun kirjoitatte hänelle, muistuttakaa toki häntä siitä, että täällä elää hänen lapsuutensa leikkitoveri. Ehkäpä prinssi Leopoldiakin huvittaisi tavata vielä kerran sitä, joka hänen ristiäisissään laski hänet hänen kuninkaallisen kumminsa käsivarsille. Minä olin siihen aikaan prinssin äidin hovineitinä", lisäsi hän Dorothealle.

"Mitäs minä tiedänkään?" huudahti tämä vilkkaasti. "Eräs ystävätär
Schwerinistä kirjoitti minulle äskettäin, että sinne odotettiin prinssi
Leopoldia elokuun lopulla tai syyskuun alussa."

"Ihanaa", sai tässä vihdoin Beatrix tilaisuuden puuttua puheeseen, "voisi lopuksi sattua, että herra majurin veli tulisi tänne prinssin kanssa näihin aikoihin, kun meillä on vieraita. Eikö niin, äiti, silloin sinä järjestät repäisevät tanssiaiset, sellaiset äärettömän hauskat manööveritanssiaiset, joihin voi kutsua jo edellisenä päivänä."

"Mutta, lapsi", alkoi kreivitär heikosti vastustaen. Beatrix ponnahti ylös ja heittäytyi hänen kaulaansa.

"En päästä sinua, ennen kuin olet myöntynyt", ilakoi hän.

"Siinä tapauksessa minä en myöntyisi milloinkaan mutisi Lobedan, jonka johdosta Schmettau murahti hänelle puoliääneen:

"Äärettömän tarpeeton huomautus."

"Suostukaa, kreivitär" — "suostu, äiti", rukoilivat nyt myöskin
Beulwitz ja Botho.

"Mistä saamme tarpeeksi nuoria naisia", sanoi kreivitär, jo puolittain voitettuna. Hänen oli mahdotonta kieltää huimapäiseltä lapseltaan mitään.

"Oh", huudahti Beatrix rohkaisevasti, "Bülowit ja Randaut — siinä on jo viisi tytärtä ja kaksi äitiä, te ainakin yksi. Paroonitar Randau ei tanssi, kuten sinä, äiti, yhdessä tyttäriensä kanssa. Sitten on vielä Dorothea — tanssithan toki, täti? Sinullahan on hienon tanssijattaren maine, sanoo äiti… sitten vielä minä ja vanhin pastorin tytär; myöskin naapurikylän pastorilla on kaksi suloista täysihoitolaista hyvästä perheestä, ja vihdoin viimein: kutsu Pantin."

Bothon nuorekkaat kasvot ikäänkuin kivettyivät. Hänen siniset silmänsä katsoivat jännityksellä äidin huuliin.

"Pantin?" kysyi Beulwitz, "holsteinilaisia Pantinejako?"

"Sitä en tiedä", sanoi kreivitär varovaisesti. "Ajatelkaahan: neljännespenikulman päässä Allmersdorfin linnasta on eräs huvila, jonka rakennutti sinne joku rikas venäläinen kymmenen tai kaksitoista vuotta sitten. Maata kiskoi hän puolisoltani suorastaan suunnattomilla summilla. Mies ikävystyi pian oikkuihinsa. Hän muutti pois — ja siitä lähtien on rakennus vuokrattavana. Vain harvoin ilmestyi kesällä joku, joka tuhlasi niin paljon rahaa ja vaivaa näin yksinkertaiseen olopaikkaan. Mutta joka huvilan ottaa, se käy jo edeltäkäsin miljonääristä näillä seuduin. Nyt yhtäkkiä, kun huvila on seisonut yhden vuoden tyhjänä, on sille ilmestynyt kesän lopulla vuokraaja, joka nähtävästi aikoo asua siellä talvenkin."

"Ja hänkö on paroonitar Pantin?" kysyi Schmettau.

"Paroonitar Pantin. Hän ei ole vielä tehnyt ainoatakaan vierailua. Hänestä ei tiedetä mitään varmaa; sanotaan että hän on leski; kuuluu eläneen kaikissa Euroopan hoveissa, sanoo Randau; kuuluu olevan vaarallisen kaunis, mutta nykyään jo puoleksi loppuun kulunut. Olen katsonut sukukalenterista, sinne on merkitty eräs Lydia Pantin, omaa sukua paroonitar Sobodka — se voisi olla hän! Kai joistakin 'romanttisista' maista kotoisin, ainakin nimestä päättäen. Voinko minä niin 'horjuvaista' olentoa kutsua?" sanoi kreivitär piloillaan.

"Kun hän ensin on käynyt täällä — miksikäs ei", arveli majuri. "Olen kuullut siitä naisesta. Hän ei ole Rumaniasta eikä Serbiasta, vaan hyvästä saksalais-itävaltalaisesta kodista. Hänen miehensä on kadonnut tietymättömiin. Sanotaan hänen eräällä tutkimusmatkallaan Aasiassa saaneen surmansa jonkun turkomannin nuolesta. Paroonittarella on kansainvälisen yhdistyksen keskuudessa, joka liikuskelee Nizzassa, Baden-Badenissa ja niin edespäin, kauneutensa ja rahojensa takia, jotka hän peri puolisonsa kuoleman tai lähdön jälkeen, suuri maine. Myöskin Pariisissa näyttelee hän jonkinlaista osaa. Kuitenkin minä voin teille vakuuttaa, että tapasin rouvan ennenmainitussa yhdistyksessä, ja että on yleisesti tunnettua, että hän on oleskellut Italiassa ja Wienin hovissa. Berliinissäkin, jossa hän hiljattain oleskeli, olisi hänen esiintymiselleen ollut tuskin minkäänlaisia vaikeuksia, ellei hän itse olisi pysytellyt niin kovin syrjässä."

"Suuresta maailmasta meidän hiljaiselle rannikollemme", sanoi
Dorothea-neiti. "Mikä vaihtelu!"

"Kentiesi paroonitar Pantin oli — väsynyt", huomautti kapteeni v.
Santen.

Botho, joka ei näyttänyt toivovan, että tästä naisesta keskusteltaisiin sen seikkaperäisemmin, nousi:

"Tehkäämme pieni kiertokulku, Beatrix. Katsos, on tullut jo aivan pimeä, ja ennen kello yhdeksää täytyy teidän jättää meidät. Sellainen on kenttäleiri-järjestys. Täti Dorothea, lähdetkö mukaan?" — "Beulwitz ja minä jäämme tänne", sanoi kreivitär. "Anton voi korjata aterian; Schmettau, kutsukaahan toki palvelijanne avuksi."

"On kylmä, rouva kreivitär", muistutti majuri, sillä aikaa kuin molemmat naiset upseerien seurassa katosivat ympärillä seisoskeleviin sotilasjoukkoihin. "Siirtäkäämme tuolimme lähemmäksi tulta."

Näin he sitten istuivat, jalkain juuressa loimuava rovio, jonka yläpuolella äsken oli riippunut kenttäkattila. Tulen hehku valaisi heidän kasvojaan.

"Kreivitär", alkoi majuri puhua hetken vaitiolon jälkeen, "saanko sanoa teille, että olen äärettömän iloinen, kun olen saanut jälleen teidät nähdä ja löytää teidät keskeltä ylpeän onnen täyteläisyyttä? Kuinka elävästi muistankaan sen ajan, kun teidät saatettiin seuraelämään, ja miten Fritz ja minä kerskailimme sillä tuttavallisuudella, joka sinä talvena vallitsi meidän ja nuoren, niin ihaillun kaunottaren välillä. Me olimme kokemattomia nuorukaisia, te kohtelitte meitä… eräänlaisella alentuvaisuudella. Fritz ja minä olimme — nyt minä saanen sen tunnustaa — molemmat teihin rakastuneita. Mutta ennenkuin ylioppilas ja vänrikki olivat sopineet, kumpi ensiksi tekisi tunnustuksensa, tuli kreivi Allmer ja riisti pieneltä hoviltamme sen kauneimman koristuksen. Muistan vielä, että siihen aikaan puhuttiin että kreivi olisi teille liian vanha, te ette tulisi onnelliseksi. Mutta kohtalo ei voinut olla ristiriidassa oman itsensä kanssa, se ei voinut varustaa olentoa kaikkinaisilla luonnonlahjoilla ja oikeuksilla, se ei tehnyt häntä onnelliseksi eikä määrännyt olemaan onnellinen, tinkiäkseen myöhemmin antimistaan. Te olette onnellinen!"

"Kyllä", sanoi kreivitär sydämensä pohjasta ja ojensi lapsuudentoverilleen kätensä, "minä olen onnellinen. Minä olin nuori, kaunis — köyhä. Nimi ja rikkaus — molemmat tarjosi minulle kreivi Allmer — viehättivät minua, ja en ole sitä koskaan katunut. Puolisollani ja minulla oli samanlaiset käsitykset elämästä, työstä samoin kuin huvituksista. Se on avioliitossa usein tärkeämpää ja onnea-tuottavampaa kuin kaikenlainen rakkauden hurma. Hän kuoli varhain — mutta hän jätti minulle lapseni! Te tunnette molemmat! Pitääkö minun teille sanoakaan, että minulla on syytä olla heistä iloinen ja ylpeä? Niin, minä olen onnellinen! Minun elämäni oli rikas toiminnaltaan, rikas loistoltaan. Kaikki menestyi käsissäni, onneni näytti siirtyvän ympäristöni rakkaimpiin. Ei koskaan ole perhe-riita tai jokin alhainen intohimo varjostanut kotiani. Mitä parempaa voinkaan tehdä, kuin kiitollisena tuntea onneni ja käyttää sen yltäkylläisyyttä valon levittämiseksi myöskin köyhien majoihin."

Majuri katsoi avosydämisesti kreivittären ylpeitä, tulen kirkastamia kasvoja, jotka niin vakavasti ja kuitenkin kiitollisuutta heijastaen kertoivat hänen elämästään. Hänellä oli jonkinlainen epämääräinen tunne, että tästä elämän kuvasta puuttui sittenkin joitakin värejä, mutta hän oli liian yksinkertainen ajatuksiltaan voidakseen tehdä selväksi, mitä värejä, ja vielä vähemmän hän kykeni pukemaan tämän tunteensa sanoiksi.

"Kunpa Beatrix ja Botho eivät milloinkaan häiritsisi teidän onneanne! Tuntuu kuin Beatrixiin olisi jokin dynamiittipatruuna kätkettynä", sanoi majuri hymyillen.

"Niin", vastasi kreivitär, "tyttönen on pantu kokoon elohopeasta ja tulesta. Ihastuttava luonne. Hänen puolisonsa tehtävä tulee olemaan pitää hänet aisoissa, ja ellen ole vallan sokea, luulen, että tässäkin kohden kohtalo säästi minut surulta, ennenkuin sitä tunsinkaan."

"Te ajattelette Schmettauta?" sanoi majuri.

"Niin kyllä. Te tiedätte, että hän on kadetti-aikanaan Plomissa viettänyt meillä kaikki loma-aikansa, hän tuntee Beatrixin kuin viisi sormea; pientä kuhertelua oli jo kaksi vuotta sitten, kun hän ensimmäisen kerran ilmestyi luutnanttina luoksemme. Minä kyllä sanoin Güntherille silloin, että Beatrixin täytyisi olla kahdeksantoista vuoden vanha, ennenkuin hän kosinnallaan saisi tyttäreni rauhaa häiritä. Schmettau on köyhä, mutta polveutuu vanhasta perheestä ja on sukulaisia vailla. Sen sijaan, että antaisin pois tyttäreni, saan niinä yhden pojan lisää, jonka rakkaudesta olen varma."

"Toivotan teille sydämestäni onnea", sanoi Beulwitz. "Siispä saanemme vielä kenttäharjoitusten aikana olla kihlajaisissa?"

"Kuka tietää?" arveli kreivitär. "Minä toivon joka tapauksessa, että Schmettau kenttäharjoitusten loputtua, kun Bothonkin sotilasaika on lopussa, anoo neljän viikon pituista lomaa, jonka saamiseen minä toivon teidän myötävaikutustanne, rakas Beulwitz." Majuri kumarsi suostuen. Heidän keskustelunsa kiintyi nyt Bothoon, josta äiti hymyillen arveli, että hän oli jo vaaralliset vuotensa jättänyt taaksensa. Kaksi vuotta Berliinin yliopistossa ja yksi vuosi sotapalveluksessa ovat, ainakin hänen suunnattomista menoistaan päättäen, suoneet hänelle runsaasti tilaisuutta elämän tutkimiseen. Niinhän sen piti ollakin, hän ei ole poikansa vapautta milloinkaan rajoittanut, ja hän toivoi nyt, että tämä ilolla antautuisi maanviljelyksen alalle.

Sillä aikaa kuin äiti jutteli nuoruuden ystävälleen toiveistaan ja suunnitelmistaan, vaelsivat toiset hitaasti pitkin kenttää. Lobedan ja Schmettau koettivat kilvan kiinnittää itseensä Beatrixin huomion; Dorothea kulki Santenin ja Bothon seurassa. Mutta kun lähetti saapui kapteenin luo, kutsui Dorothea Lobedanin luoksensa.

"Antakaa minulle käsivartenne, Beatrix," kuiskasi Schmettau, "silloin on teidän parempi kulkea. Tehän olette erinomaisen ystävällinen Lobedanille, miellyttääkö hän teitä niin kovin?"

"Kuulkaa," nauraa hihitti Beatrix Schmettaun olkapäähän nojaten "se että jollain luutnantilla on hoikat sääret, on perinnäistä, mutta sellainen luutnantti onkin aivan haikaran näköinen."

"Jospa Dorothea-täti kuulisi", nauroi Schmettau.

"Lapsi! Beatrix!" matki nuori tyttö ääntänsä venyttäen, "äiti on liian heikko, sinun sopimattomat huomautuksesi ansaitsevat nuhteita."

"Tanssiaiset — niistä tulee ihanat," sanoi luutnantti tytön käsivartta puristaen, "ja ihanimmat sen vuoksi, että ne sattuvat juuri teidän kahdeksanneksitoista syntymäpäiväksenne."

"Ah, silloinpa se elämä alkaa!" huudahti tyttö tulisen ilmehikkäästi. "Silloin minä tulen tanssimaan ja matkustelemaan, ja äidin täytyy lähteä talvella kanssani Berliiniin. Hei vaan, minä haluan huvitella."

"Ja te menette naimisiin ja nautitte kaikesta rakastetun miehenne kanssa", lisäsi Schmettau liikutetulla äänellä.

"No, se riippuu kokonaan asianhaaroista", sanoi tyttö empien. "Sen täytyisi olla oikein suurenmaailman mies. Päähäni ei pälkähtäisikään, että antaisin jonkun upseerin raahata itseäni pienestä kasarmikaupungista toiseen."

"Beatrix!"

"Mutta kreivitärhän menee ohi mitään huomaamatta!" huusi Lobedan heidän takanaan. "Katsokaa, miten kadehdittavasti nuo miehet nukkuvat tuolla."

He pysähtyivät ja katselivat sotilaita, jotka olivat ryömineet niin syvälle olkien sekaan, että heitä tuskin näkyi.

"Pitääkö Bothonkin joskus tehdä noin?" kysyi Dorothea.

"Tietysti. Mutta rauhoittukaa, suuri väsymys korvaa kaikki mukavuudet — omassa vuoteessa ei nukkuisi paremmin. Ja kenttäleirissä on jokainen nälkäinen kuin susi — ette aavistakaan, kreivitär, mikä pelastus illallinen meille oli", lisäsi hän vielä.

Silloin muistui Beatrixin mieleen, ettei Schmettau ollut syönyt mitään.
Hän sanoi osanotolla ja liikutettuna:

"Ja te ette syönyt juuri mitään."

"Rauhoittukaa hänen suhteensa", huomautti Lobedan, "minä tunnen hänet: kun te olette matkustaneet pois, tekee hän jäännöksistä lopun."

Schmettau iski toveriinsa raivoisan katseen; naiset nauroivat.

Botho oli, heti kun huomasi tädin keskustelevan Lobedanin kanssa, kääntynyt kulkemaan ajotien vastakkaisella puolella olevaa aluetta kohti, missä kapea kenttä-polku luikerteli syvemmälle hiljattain leikattuun peltoon.

Rovion viimeiset liekit valaisivat vain pieniä kaistaleita tästä tiestä. Mutta tuskin oli nuori kreivi tulen kirkkaasti kuumottaessa astunut tälle tielle, kun läheisestä siimeksestä kuului liikettä, hiljaista ääntelemistä, ikäänkuin joku maiskuttaisi kielellään hevosta yllyttääkseen, sitten korskuntaa ja hevosen kavioitten kumahtelevia askeleita pehmeässä hiekassa.

Botho astui askeleen eteenpäin — silloin sukelsi jo sieltä hänen silmäinsä eteen kaksi ratsua, jotka aavemaisessa valaistuksessa näyttivät mahdottoman suurilta ja mustilta. Toista ohjasi mustaan ratsastuspukuun puettu nainen, toista mies, jonka takissa kimalteli kultanauhoja ja hopeanappeja. Mies käänsi naisen viittauksesta heti hevosensa takaisin.

Botho astui nopein askelin niin likelle ratsastajatarta, että hänen olkapäänsä hipaisivat eläimen kylkeä.

"Vihdoinkin", kuiskasi hän naisen käteen tarttuen. Nainen kumartui hänen puoleensa.

"Rakas ystäväni", sanoi nainen hiljaa; hänen äänensä hyväili Bothoa.

"Oletko kauan odottanut täällä?"

"En kovin kauan. Kirjeessäsi annoit minulle sen neuvon, että pyytäisin muitta mutkitta päälliköltä luvan saada tarkastella kenttäleiriä. Luulen tuntevani Beulwitzin mutta minua ei kuitenkaan haluttanut lähestyä. Näen tuolla tulen ääressä sinun äitisi", puhui hän.

"Rakas, Allmersdorfissa odotetaan sinun vierailuasi. Pyydän sinua, tule huomenna! Minun mielikseni", rukoili Botho.

"Minä en voi", sanoi hän väsyneellä äänellään, jossa värisi sairas sävel, kuten soittimen katkennut kieli.

"Minun mielikseni, Lydia. Kuinka monta onnen hetkeä sinä muuten meiltä riistät. Ja äitini täytyy oppia tuntemaan sinut."

Hän kiskoi väljän ratsastushansikkaan hänen kädestään ja peitti kylmät, hienot sormet suudelmilla.

"Hiljaa, sinut voidaan nähdä."

"Oh ei, olen hevosesi suojassa. Siis päätetty, Lydia?"

"No niin — päätetty", lupasi hän. "Näenkö sinut huomenna? Aina siitä saakka kun lähditte kasarmipaikastanne — siitä on yli kolme viikkoa — en ole sinua nähnyt."

"Huomenna on 2 p. syyskuuta — Sedan-juhlat. — En tiedä onko minulla iltapäivä vapaa. Mutta ylihuomenna me tulemme Allmershofiin asumaan. Sinunkin luoksesi…"

"Minä saan kaksi upseeria ja tusinan tavallisia", keskeytti hän Bothon, "olisitpa sinä niiden joukossa!"

"Ei, rakas, kyllä pidetään tarkoin siitä huolta, että asun äitini luona. Hiljaa… Beatrix."

Heidän lähettyviltään kajahteli Beatrixin nauru ja huuto:

"Kenenkähän kanssa Botho tuolla puhelee?"

Botho läksi virallisen kumarruksen tehtyään pois; paroonitar Pantin ratsasti hitaasti, palvelija kintereillään, kylään vievää tietä pitikin.

"Kuka se oli?" kysyi Beatrix uteliaasti.

"Se oli paroonitar Pantin", sanoi Botho hillityllä äänellä.

"Näin hänen pysähtyvän kenttäleiri-elämää katselemaan. Menin hänen luokseen, esitin itseni, ja kun nainen siihen sanoi: 'Ah, naapurini poika', ei ollut vaikea arvata, kuka oli edessäni."

Samassa kajahti trumpeetin merkkipuhallus yli kenttäleirin.

"Iltasoitto", huudahti Botho ja juoksi pois.

"Ikävä kyllä, nyt on erottava", sanoi Lobedan pahoitellen ja asteli niin nopeasti pataljoonan telttaa kohti, että Dorothea-neiti sai pistää juoksuiksi hänen rinnallaan pysyäkseen.

"Günther", kuiskasi Beatrix, kuroittaen poskensa melkein Schmettaun olkapäähän saakka, "sanokaa — eikö tuo ollut Bothon suusta pieni valhe? Eikö hän tosiaankaan tunne Pantinia?"

Kun Beatrix kutsui nuorta luutnanttia Güntheriksi, oli tämä aina valmis noudattamaan hänen tahtoaan. Siitä syystä odotti Beatrix nytkin mitä tarkinta selontekoa häneltä. Sen sijaan kysyi Schmettau puolestaan:

"Missä sitten olisi Botho oppinut paroonittaren tuntemaan?"

"No mutta hänhän oli Berliinissä silloin kuin Botho opiskeli siellä. Ja sitten, kun Botho meni Wandsbekiin sotapalvelustaan suorittamaan, oli myöskin hän Hampurissa; tiedän sen varmasti."

"Ei hänen sen vuoksi tarvitse Bothoa tuntea. Minulle Botho ei ole koskaan puhunut hänestä, kunniasanani kautta", vakuutti Schmettau.

"Niinkö", sanoi Beatrix pettyneenä.

Schmettau saattoi antaa kunniasanansa. Mutta sitä hänen ei tarvinnut Beatrixille kertoa, että hän oli kerran nähnyt Bothon huoneessa erään sangen kauniin naisen valokuvan, ja että siinä oli seisonut seuraavat sanat: "Sinun Lydiasi; ota hänet ainakin kuvassa."

Kun kaikki seisoivat lähtövalmiina ajoneuvojen oven luona, paiskattiin vielä kerran kättä, naurettiin ja otettiin luontevan-sydämellisesti toisiltaan jäähyväiset. Sitten palasivat upseerit takaisin kenttäleiriin.

Günther v. Schmettau ryömi kapteeninsa kera suippokattoiseen telttaan, missä kapteeni heittäytyi oljille ja alkoi pian rauhallisesti kuorsata. Günther kyykistyi jäljelle jääneeseen nurkkaan. Erään teltan seinässä olevan reiän kautta katseli hän taivasta. Hän uneksi silmät auki raikkaasta tytöstä, joka pelkäsi "pieniä kasarmi-kaupunkeja", Ah, loiston ja nautinnon huumaavaa elämää ei hän voinut vaimolleen tarjota. Hänellä ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin kunniallinen, rohkea, lämmin sydän. Ja tietoisuus tästä rikkaudesta antoi hänelle nuoruuden toivorikasta uskoa tulevaisuuteen.

Hänet valtasi väsymys, mutta epämukavassa vuoteessa rupesi häntä viluttamaan; hän tunsi myöskin kenttäharjoituspäivän suurten rasitusten johdosta ja etenkin sen vuoksi, kun ei ollut tänä iltana mitään syönyt, hivuttavaa nälkää. Hänen katseensa osui aamiaiskoriin, jonka kreivitär oli jättänyt herrojen käytettäväksi; se oli teltan seinän vieressä, ja himmeä lyhty, joka riippui keskellä telttaa, aivan nukkuvan kapteenin yläpuolella, loi siihen ystävällistä valoaan. Günther ei voinut vastustaa. Hän kömpi varovasti, jottei olisi nukkujaa häirinnyt, korin luo, kopeloi ja tunnusteli hetkisen papereita ja lautasliinoja ja veti sitten korista esiin maukkaan näköisen lohi-voileivän. Hän kerkesi kerran puraista, niin että valkoiset hampaat lystillisesti välkkyivät hänen mustien viiksiensä alla, kun kaksi koukistunutta etusormea ulkopuolelta levitti teltan seinässä olevaa reikää, ja pitkä luutnantti Lobedan pisti laihan nenänsä sisään.

"Hyvää ruokahalua", kuiskasi hän nauraa höröttäen.

Günther suuttui. Lobedan tulisi epäilemättä kertomaan että hän oli ollut hyvä ennustaja. Hän jatkoi kuitenkin syömistään ja paneutui sitten jokseenkin piristyneenä ja unettomana nukkumaan.

Botho, joka palveluksenmukaisesti oli jälleen muuttunut kolmannen eskadroonan alikorpraali Allmeriksi, ryömi olkien sekaan, missä hänen "putsaustoverinsa" ähki ja puhki saadakseen hänelle viitasta ja hevosen loimesta miellyttävän vuoteen.

Mutta nuori kreivi ei huomannut, oliko hänellä epämukava tai kylmä vuode. Kyynärpäähänsä nojaten hän tuijotti tuleen, jonka reunalla nuokkui palovartiosto puuvaraston vieressä. Rätisevä liekki kohotti taukoamatta tulisia käsivarsiaan taivasta kohden. Yön hiljaisuudessa kuului leirielämän etäistä huminaa. Milloin tömisteli joku hevonen, milloin taas joku mies käänsi kylkeään kahisevien olkien seassa; vartijoitten yksitoikkoinen astunta jysähteli kumeasti, kytevät puut räiskyivät nuotiossa.

Botho tuijotti kiinteästi liekkeihin, joiden syvyyksistä näytti hänen eteensä nousevan jokin valtava salaisuus. Kuin lumottuna heittäytyi hän lopulta vuoteeseen ja kätki vaalean päänsä olkiin.

II.

Samana iltana, hämärän suussa, saapuivat vaunut kreivillisen linnan pihaan. Niissä istui kaksi naista, jotka olivat painaneet kasvonsa aivan vaunun oven ikkunaan kiinni, nähdäkseen edes vilaukselta jotain. Mutta kumpainenkin heistä näki vain pitkät rivit vajoja, jotka olivat sillä puolella linnan pihaa, kun taas toisella puolella oli ajoportti korkeine ristikkoineen ja perempänä herrastalon mahtava pääty. Tämä näky mahtoi tuntua verrattain mitättömältä ja kuivalta, koska nuorempi naisista huokasi raskaasti vaunuissa ja katseli miettiväisen näköisenä leveää tiilimuuria ja sen pyöreätä tornia, jonka huippua koristi pieni liuskakivillä laskettu katto.

"Konstanze!" muistutti toinen nainen. Silloin otti nuori tyttö vaunuista liinoja ja jalkapussin ja ojensi vaunuissa istuvalle avuliaan kätensä, auttaakseen hänet ylös.

"No mikäs nyt!" sanoi palvelija Jack, joka parast'aikaa käytävässä yhdessä talon mahtihenkilön, vanhan rouva Wohlersin kanssa, koetteli arvata, miten kauan herrasväki viipyisi. Molemmat astuivat ikkunan ääreen. Vaunut olivat tulleet käytävän eteen!

"No mikäs nyt!" toisti rouva Wohlers, esiliinansa sileäksi levittäen.
"Ei maar vierait vaan voi enää tulla."

Rouva Wohlers puhui kaikille muille, paitsi kreivittärelle, alasaksaa.

"Ajoneuvot näyttävät tulevan joko Schönbergistä tai Wismarista", arveli Jack. Hänellä oli mustat polvihousut ja musta frakki, jossa oli hopeanappeja, ja jokaisessa niistä Allmersin vaakuna. Hän oli erinomaisen huolellisesti kammattu. Hänen tukassaan oli jakaus, joka, alkaen otsasta, kulki moitteettoman suorassa linjassa aina niskaan saakka. Hän hoiti myöskin partaansa, joka rehoitti ohimoilta poskiin, ja kuvitteli mielessään, että jokaisen täytyi pitää häntä englantilaisena kamaripalvelijana. Niin, keittiössä lukiessaan sanomalehteä käytti hän silmälasejakin, mutta nyt ei auttanut muu kuin koettaa paljain silmin ottaa selkoa vieraista.

"Hirmuisen yksinkertaista. Mutta mainio ilmiö, muoriseni", sanoi hän.

"Niin, poikain", arveli rouva Wohlers, "ei täss muu ny' aut kuin ett' snää käyt alas."

Rouva Wohlers kietaisi harmaasilkkisen myssyn nauhan vielä piukempaan, vaikka se jo ilmankin törrötti jäykkänä kuin pölkky hänen vahvaluisten kasvojensa alapuolella. Jack kumarsi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, jota hän piti velvollisuutenaan herrasväkeänsä kohtaan, sillä "palvelijasta talo tunnetaan", kuului hänen sananpartensa. Rouva Wohlers kysyi sisään tulevilta:

"Mitäs herrasväk' toivoo?"

Kalpea nainen, jolla jo oli hartioillaan turkiksilla vuorattu viitta, vaikka oli vasta syyskuu, ja joka nojasi hoikkaan, vaaleaveriseen tyttöön, vastasi:

"Minä toivon, että meidät ilmoitettaisiin neiti von Allmerille."

"Tässä on äidin kortti", lisäsi siihen tyttö.

Jack otti kortin, loi siihen nopean silmäyksen ja luki, "Konstanze Waldau synt. v. Allmer". Sitten kohautti hän mielipahan ilmaisuksi olkapäitänsä ja antoi kortin rouva Wohlersille.

"Valitan suuresti", sanoi hän, "herrasväkeni on matkustanut, neiti von
Allmer on mukana".

"Oh", huudahti rouva Waldau tuskallisen pettymyksen valtaamana.

"Minne? Milloin herrasväki palaa takaisin? Me aiomme odottaa", lausui
Konstanze, yrittäen samalla esiintyä varmasti.

"Frouva kreivitär on mieheni kans männy kenttäleiriin", selitti
Wohlers, "jos toll ylhääll' meinatte oottaa, voi aika tull' pitkäks".

"Minä olen neiti von Allmerin sisar", aloitti kalpea rouva vaivaloisesti, "minä odotan. Antakaa riisua valjaista, vaunut olen vuokrannut Schönbergistä huomiseen saakka, ne saavat jäädä tänne yöksi. Matka-arkun, joka on sidottu taakse, tuonette tänne sisään. Näyttäkää minulle sisareni huone, odottaakseni siellä heidän paluutaan."

Jack ei menettänyt epäilyttävimmissäkään tapauksissa milloinkaan malttiaan.

"Jos armollinen rouva", sanoi hän, aukaisten erään oven käytävän perällä, "suvaitsee käydä tänne —".

Nopeasti seurasivat häntä molemmat naiset ja astuivat suureen, kylmähköön saliin, jossa huonekalut olivat verhotut liinaisilla päällyksillä, jossa kynttiläkruunut olivat kauttaaltaan tomun peitossa, ja jonka seinissä olevat korkeat kapeat peilit kuvastivat salaperäisesti heidän liikkeitään.

"Jokkaine voi ny sanoo, ett o Dorothea neidin sisar, ja ett o antanu kortillens präntätä, von Allmer, ei o mikä konst", kuiskasi rouva Wohlers epäilevästi Jackin korvaan.

"Minustakaan", sanoi Jack, upottaen kätensä housuntaskuihin, "ei asia tunnu oikein uskottavalta. En muista koskaan pistäneeni kirjettä postitaskuuni jollekin rouva Waldaulle. No, tanssisalissa ovat vieraat varmassa tallessa, se on joka puolelta lukittu — ja minä aion valvoa käytävässä."

"Muuten, ei hän sitt voi aina tietää, onko toss sukulaisuutt vai ei, ja Liese ja Trine voi joka tapauksess laittaa yhen kamarin kuntoon", päätteli rouva Wohlers. —

* * * * *

"Äiti", puhui sisällä nuori tyttö, kävellen edes takaisin suurin askelin, "huomasitko, miten ne meitä tarkastelivat! Meidän täytyy sallia itseämme kohdeltavan kuin seikkailijoita."

Äiti aikoi vastata, mutta ei voinut ankaralta yskänpuuskalta. Konstanze pani hänet huolestuneen näköisenä tuoliin istumaan. Turhaan hän haki katseillaan jonkinlaista nojatuolia; siinä oli pitkä, kolkko rivi pieniä tuoleja, jotka kurottelivat jalkojaan harmaitten verhojen alta, mutta ei erehdyksessäkään mukavampaa tuolia. Kun vanhemman naisen yskänpuuska oli hieman asettunut, meni tyttö erään korkean ikkunan ääreen.

Hän katseli kauan maisemaa, joka illan hämyssä, sinertäviä huntujaan kutoen, levisi hänen eteensä. Linnan takaa, parvekkeen luota, joka ulottui myöskin salin ikkunoiden alle — alkoi puisto — metsäinen puistikko, jossa siellä täällä välkkyi vihreä ruoho puiden lomasta. Ja puiston takana ja sen sivuilla pohjois-Saksan lakeuksille tyypillinen aaltomaisesti kohoutuva viljamaa.

Ilta pimeni yhä; viileässä ilmassa tuntui pelloista ja puiden lehdistä nouseva omituinen maan tuoksu, sinertävät usvat tiivistyivät ja muuttuivat yhä valkoisemmiksi, ja pian muistutti tuo rauhallinen maalaismaisema hitaasti aaltoilevaa, tumman hämärää huntua.

Nuori tyttö kääntyi äänettömänä istuvan, väsyneen äitinsä puoleen.

"Äiti", kysyi hän, "jos Dorothea täti ei otakaan minua vastaan? Ehkä hän ei voikaan, koska on itse vieraan asemassa tässä talossa?"

"Minä luotan kreivittären jalomielisyyteen, hänen niin ylistettyyn jalomielisyyteensä. Dorothea — ei, hän on sydämetön, hän ei rakasta ketään, hän ei ole koskaan kovia kokenut", puhui kuiskaamalla kalpea rouva.

"Voitaisiin meille tänne tuoda ainakin valoa", sanoi Konstanze pienen vaitiolon jälkeen.

Ikäänkuin Jack olisi kuullut tämän toivomuksen, aukeni samalla ovi, ja palvelija astui lamppu kädessä sisään, ja asetti sen mahtavan tulisijan kamanalle. Hän oli kauan tuumaillut rouva Wohlersin kanssa, lähettääkö naisille teetä vai ei, mutta mitä taloudenhoitajatar olisi hyvyydessänsä suonut, sitä ei rikkiviisas palvelija voinut pitää sopivana. Kuitenkin hän suvaitsi sanoa:

"Voi kestää aina yhteentoista saakka, ennenkuin kreivitär palaa takaisin."

"No niin", sanoi Konstanze vaatimattoman arvokkaasti, "tuokaa siis äidilleni mukavampi tuoli ja vähän teetä. Tai jos tämä tuntuu teistä liian uskalletulta, niin sanokaa meille, onko kylässä ravintolaa, jossa voimme saada enemmän mukavuutta kuin mitä te tahdotte meille täällä tarjota."

Jack kumarsi hämillään, tosiaankin hämillään. Tytön suuret surulliset silmät, jotka säikkyivät hänen kalpeista kasvoistaan, katsoivat häneen niin synkkinä. Mustat kulmakarvat saivat hänet näyttämään niin valtavalta. Ja samalla vaikutti hänen solakka vartalonsa niin ylhäiseltä. Jack poistui siinä vakaumuksessa, etteivät nämä naiset mitenkään voineet olla huijareita.

Muutaman hetken perästä hän raahasi kaksi nojatuolia sisään, kantoi vielä pienen pöydän ja järjesti kaikki mukavasti uunin eteen. Sitten toi rouva Wohlers teetä ja kaataessaan sitä laseihin, yritti hän aloittaa keskustelua. Mutta vaikka hän vakuutti, että tämä oli Dorothea-neidille iloinen yllätys, ja että oli vahinko, etteivät naiset olleet itsestään edeltäpäin ilmoittaneet, eivät hänen sanansa saaneet mitään vastakaikua. Sitten jäivät vieraat taas yksin. Kului tunti tunnin perästä. Vihdoin kuuli Konstanze jossain likellä kellon lyövän yksitoista.

"Äiti", huudahti hän saadakseen toisen jo pitkän aikaa nukkuneen hereille.

Rouva Waldau hätkähti.

"Löi juuri yksitoista."

Äkillisen tuskan valtaamana nousi kärsivä rouva ylös tarttui Konstanzen käsivarteen ja alkoi näin kävellä edestakaisin. Etäinen jyminä värisytti ilmaa. Sen saattoivat aiheuttaa vain ajoneuvot, jotka nousivat puistokujaa ylös. Vapisten ja kalveten jäivät naiset seisomaan keskelle salia oven kohdalle.

Ei milloinkaan ollut Jack ripeämmin aukaissut pääovea, ei milloinkaan hän ollut virkaintoisemmin hypännyt vaunujen luo. Jo auttaessaan kreivitärtä vaunuista ilmoitti hän, että kaksi naista odotti herrasväkeä.

"Kuinka", sanoi kreivitär, "nytkö yöllä?"

"Naiset sanovat olevansa armollisen neidin sukulaisia."

"Minunko?" huudahti Dorothea.

Kynnyksellä seisoi rouva Wohlers kortti kädessään.

"Voi, voi, rouva kreivitär, pitipäs tään nyt olla kiusallista; me emme tienneet, mitä tekisimme, kun meillä ei ole mitään ohjeita tällaisia tapauksia varten", valitti rouva Wohlers. "Minä olen jättänyt heidät saliin."

"Sisareni!" huudahti Dorothea-neiti. Jack huomasi, että hän kalpeni.

"Vieraita!" sanoi Beatrix iloisesti. Pieninkin vaihtelu tuotti hänelle iloa.

"Lapsi", lausui kreivitär miltei ankarasti, "mene heti nukkumaan. Jack ja Wohlers, ottakaa tavarat vaunuista."

Ne olivat lyhyitä käskyjä; kreivitär tahtoi olla hetkisen kahden kesken Dorothean kanssa. Beatrix suuteli äitinsä kättä ja tätiänsä poskelle, nousi sitten käytävän oikealta puolen johtavia portaita ylös ja huomautti tulostaan kamarineitsyelleen äänekkäällä huudolla.

"Suo anteeksi", virkkoi Dorothea hiljaa, "että aiheutan sinulle tämän selkkauksen. Mutta sinä tiedät, etten totisesti ole kutsunut tänne rouva Waldauta."

"Ottakaamme tilanteesta heti selvä", vastasi kreivitär, "seuraa minua sisaresi luo".

Hän oli niin tottunut puuttumaan ja tarttumaan ympäristönsä ihmisten asioihin, ettei hän nytkään tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että vieraat tahtoisivat mahdollisesti puhua Dorothean kanssa kahden kesken.

Ripeästi hän kiskaisi salin oven auki, tuollaisella käskevällä
liikkeellä, joka ei molemmilta pelokkailta naisilta jäänyt huomaamatta.
Ja yhtä nopeasti sulki Dorothea oven, astuttuaan hänkin huoneeseen.
Sekunnin verran seistiin hengittämättä vastatusten.

"Dorothea", pääsi hiljaa vapisten rouva Waldaun huulilta.

Hän ei ollut keltaakaan tavannut sisartaan yhdeksääntoista vuoteen, siitä saakka kuin heidän vanhempiensa tahto oli heidät erottanut. Hennosta kuusitoista vuotiaasta tytöstä oli tullut vanheneva neitsyt. Ja silti, piirre piirteeltä hän tunsi jälleen nuo hienot kasvot. Äkkiä heräsi hänessä toivo, ettei tuo kuusitoista vuotias tyttönen ollut silloin vielä käsittänyt sisarensa onnettomuutta, ja että kentiesi tämän vuoksi Dorothean sydän olisi säilynyt lempeänä tai ei ainakaan saanut vastenmielisiä vaikutelmia. Kädet ojennettuina hän astui sisarensa luo, puhuen melkein intohimoisella äänellä:

"Sisareni! Oletko sinä se? Tahdotko olla sitä vastedeskin? Oh, katso silloin tytärtäni tässä ja, vanhempiemme nimessä, ota hänet hoiviisi."

Dorothea hätkähti: "Sinun, juuri sinun ei tarvitse vedota vanhempiemme muistoon. Jos tyttäresi tarvitsee kotia, niin löydät sen helposti niiden ihmisten luota, joiden seurassa olet elänyt yhdeksäntoista vuotta. Tämän omituisen — yllätyksen olisit voinut minulta ja tältä talolta, ennen kaikkea kreivittäreltä, säästää. Jos olette avun tarpeessa, ei kirjeellinen avunpyyntö olisi varmaankaan ollut turha."

Kreivitär oli tällä välin yhä vain katsellut kaunista tyttöä, joka puolestaan katsoi häntä hartaana suoraan silmiin. Tuo komea rouva heleine kasvoineen näytti Konstanzesta joltain korkeammalta, pelastavalta olennolta. Ja rauhallisena sanoikin nyt kreivitär:

"Sinun sisaresi, rakas Dorothea, on tietenkin tehnyt itselleen täysin selväksi tämän tärkeän askeleen, ennenkuin hän sen otti. Kuunnelkaamme hänen pyyntöänsä, jo tyttö-raukankin tähden."

"Tiesin sen", mutisi rouva Waldau itsekseen. Tyttäreltä ei jäänyt huomaamatta, että äidin poskille oli noussut puna.

"Äiti on sangen heikko", sanoi Konstanze, "eikö hän saisi istuutua?"

Tässä pyynnössä oli niin paljon huolenpitoa äidistä ja niin paljon nöyryyttä kreivitärtä kohtaan, että kreivitär itsekin astui uunin luo, istuutuakseen sinne. Konstanze jäi seisomaan äitinsä taakse ja katsoi kiinteästi kreivitärtä; Dorothea käveli hätäisesti heidän edessään edestakaisin.

"Joka tapauksessa oli mieletöntä tulla tänne, sillä miten voisin tarjota jollekulle kotia, kun ei minulla itsellänikään sellaista ole", sanoi hän katkerasti.

"Mutta kentiesi siellä, missä sen olet saanut…" Sairas keskeytti.

"Missä miehesi on? Onko hän ehkä tuhlannut perintösi, jota isä ei hennonnut sinulta kieltää, ja jättänyt sinut?" kysyi Dorothea ivallisesti.

"Isäni on kuollut!" huusi Konstanze niin pontevasti, että kreivitär jälleen kiinnitti huomionsa häneen.

"Milloin?" kysyi vanha neiti heltymättä.

"Kaksi vuotta sitten."

Rouva Waldauta kohtasi ankara, kauan kestävä yskänpuuska; kuolemantuskassa polvistui Konstanze hänen eteensä. Sitten alkoi rouva-parka vaivaloisesti puhua:

"Minä tiesin, ettei lähimmäisesi kärsimys — sinussa — herätä minkäänlaista osanottoa — olkoonpa hän samaa lihaa ja verta kuin sinäkin. Ja sinä — sinä et luultavasti koskaan ole rakastanut. Siispä et voi käsittää etkä antaa anteeksi, että saatoin siihen aikaan mennä naimisiin köyhän ja nuoren tilanhoitajan kanssa. Mutta mieheni muisto velvoittaa minua sinulle sanomaan: hän on tehnyt minut kaikesta huolimatta hyvin, hyvin onnelliseksi."

Konstanze itki hiljaa nenäliinaansa.

"Ja tietysti olet lapsesi kasvattanut siihen uskoon, saadaksesi eripuraisuutta omaistesi ja itsesi ja lapsesi jalon isän välille, että me olemme verenhimoisia raakalaisia, jotka vihaamme köyhiä porvareita?" kysäsi Dorothea, joka ei vieläkään voinut pitää aisoissa kiukkuaan.

"En", kuiskasi rouva Waldau raskaasti, "olen sanonut Konstanzelle, että hänen äitinsä erehdys ja — hänen isänsä erehdys aiheutti eron teidän ja meidän välillä".

Kreivitär ja Dorothea tunsivat kyllä molemmatkin tämän onnettoman naisen elämäntarinan, tämän naisen, jonka liian aikaisen antautumisen johdosta täytyi pakostakin vihityttää itsensä rakastamaansa mieheen; he tiesivät myös, että miehen täytyi myöhemmin jonkin kavalluksen takia, johon hänet kuulema äärimmäinen hätä oli pakottanut, kärsiä vankeusrangaistus. Dorothean sisaren tarina oli perheen jokaisen jäsenen mielestä "talon luuranko".

"Ja te olette sittenkin — ollut onnellinen?" kysyi kreivitär syvästi kummastuksissaan.

Tämä hämmästys jäi kuitenkin onnettomalta naiselta huomaamatta. Hän kuuli vain kysymyksen. Aivan kuin kuumehoureissa, hän huusi:

"Niin, minä olen nauttinut onnea! Se on juuri se, jota Dorothea ei käsitä, että rakkaus antaa kaikki anteeksi ja kaikki sovittaa. Ja sen vuoksi ei sisareni tulekaan koskaan tuntemaan sääliä ja anteeksiantoa elämäni kärsimyksiä ja hairahduksia kohtaan — koska hän ei ole ollut milloinkaan kiusauksessa. Mutta te, rouva kreivitär — te ymmärrätte minua! Te olette puoliso, te olette äiti. Ja vaikkakaan teidän elämässänne ei ehkä ole ollut kärsimyksen synkkiä hetkiä, niin te kuitenkin tunnette osanottoa, sillä te olette rakastanut, teissä on äitiyden veritodistus — te ymmärrätte myöskin ihmisten heikkouksia. Ah, puhukaa sisarelleni lapseni puolesta."

"Äiti", sano Konstanze rukoillen, "älä pyydä! Anna minun mennä, anna minun työskennellä vieraiden ihmisten parissa. Minä olen tarpeeksi saanut oppia; miksi et myönny?"

"Mutta yhä vielä emme tiedä", sanoi Dorothea-neiti kärsimättömästi, "minkä tähden pyydät täältä suojaa lapsellesi".

Kreivitär oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän ei voinut lainkaan käsittää sitä tosiasiaa, että elämä, joka toisaalta siveellisen hairahduksen ja toisaalta rikoksen takia kului pimeydessä, että tällainenkin elämä saattoi itseensä kätkeä onnellisuutta. Kuinka saattoi vielä vapaasti hengittää, vaikka itse oli syyllinen ja syyllisen toveri? Miten saattoi tuo tyttö kunnioittaa ja rakastaa äitiään. Ennen aavistamattomia ihmiselämän kuiluja avautui hänen eteensä; helpotuksesta huokaisten syventyi hän tarkastelemaan omaa, puhdasta elämäänsä. Vain vaivoin hän sai huomionsa pysymään vireillä, kun sairas alkoi kertomustaan jatkaa:

"Sen jälkeen kuin puolisoani oli kohdannut onnettomuus, oli hänen vaikeata saada uutta paikkaa, ja me olimme jo täydellisen perikadon partaalla, kun minun perintö-osuuteni tuli ja pelasti meidät. Sinä tiedät, Dorothea, isä antoi minulle vain sen, mikä oli hänen velvollisuutensa, sinä sait häneltä enimmän. Niinpä eivät perintöni korot riittäneet, sitäkään vähemmän, kun mieheni kävi sangen kivuloiseksi. Turvauduimme pääomaan. Kun mieheni kuoli kaksi vuotta sitten, oli se jo niin huvennut, että sillä nipin näpin tultiin talven yli toimeen etelässä. Lääkäri on luvannut minulle siellä parannusta. Mihin voin lapsen kanssa lähteä? Ota hänet turviisi siksi, kunnes tulen takaisin, Dorothea."

"Entäs sitten?" kysyi tämä. "Tahdon sanoa sinulle jotain: Ota Konstanze mukaasi. Minä lahjoitan sinulle rahat sitä varten."

Hiljainen ilonhuudahdus pääsi nuoren tytön huulilta. Mutta rouva Waldau sanoi käheästi: "Lapseni, mene salin toiseen päähän". Surullisena astui Konstanze suuren huoneen etäisimpään kolkkaan.

"Kuule", kuiskasi sairas, tarttuen sisarensa käteen, "minä en tule takaisin. Rinnassani asuu kuolema. Pitääkö hänen, joka on niin kaunis ja kokematon, yksinään selviytyä vieraalla maalla? Joutuakseenko vielä pahempaan onnettomuuteen kuin minä? Ei, anna hänen jäädä tänne! Ja kun minä olen kuollut ja te ette voi häntä rakastaa ettekä kunnioittaa, lähettäkää silloin hänet maailmalle leipäänsä ansaitsemaan! Mutta tästä en ole huolissani. Minä tiedän, että te tulette häntä rakastamaan; hänen turvapaikkansa on aina oleva täällä. Pidä hänet luonasi, Dorothea — vaikkapa mitä vaatimattomimmassa vallanalaisuudessa!"

Sisarensa tuskasta liikutettuna — ehkä myöskin hiukan huojennusta tuntien siitä, että kuolema nähtävästi pian katkaisisi hänelle ja hänen omaisillensa kiusallisen elämän, — puristi Dorothea hänen kättänsä. Kreivitär nousi ylös ja meni korkean ikkunan luo. Hänessä kypsyi päätös.

Dorothea ei täällä laisinkaan näytellyt, kuten hän oli tekopyhästi sisarelleen sanonut, vain vieraan osaa, hänellä oli täysi oikeus ottaa, jos niin halusi, sisarensa tytär luoksensa. Muuttaessaan serkkuvainajansa kotiin, oli hän testamentteerannut omaisuutensa tämän lapsille, ja koska uuden kodin saanti (hän oli vasta kolmenkymmenenviiden vuoden vanha) tuntui hänestä suurenmoiselta hyvitykseltä, ei hän lyönyt laimin jaella runsaasti lahjoja Botholle ja Beatrixille. Hänellä oli omat palvelijat ja hän oli talossa melkein kreivittären vertainen. Silti oli tietenkin selvä, että vakavissa kysymyksissä yksistään kreivittären tahto ratkaisi.

Kuitenkaan kreivitär ei tuntenut itseänsä millään tavoin järkytetyksi sairaan kertomuksesta. Hänenkin ensimmäinen ajatuksensa oli, että kuolema näytti olevan pelastus rouvalle ja — perheelle. Jälleen hän vertasi omaa ylpeätä kohtaloaan tämän hukkaan joutuneeseen elämään, ja kiitollisuus täytti hänen rintansa. Tässä oli joka tapauksessa tilaisuus tehdä hyvä työ. Ja sen vuoksi, eikä suinkaan osaanottavasta säälistä, oli hän sairaalle melkein kiitollinen.

Hän käännähti ympäri, hänen ihanilla kasvoillaan loisti suotuisa päätös.

"Konstanze", lausui hän syvällä äänellään, "tahdotko olla tyttäreni?"

Hän ojensi käsivartensa tyttöä kohden, mutta tämä tuli niin järkytetyksi kreivittären sanoista, että vaipui hänen eteensä ja syleili hänen polviaan.

Rouva Waldau itkeä nyyhkytti, Dorothea kiitti ystävätärtään lämpimin sanoin. Hän ymmärsi täydellisesti tämän päätöksen vaikuttimet; pitkissä keskusteluissa he olivat sangen usein käsitelleet hyväntekeväisyyttä ja sisäistä velvollisuutta siihen; minkä Dorothea tunnusti kreivittärellä olevan, mutta itseltään puuttuvan. Mistä hän voisi olla kiitollinen? Eihän hän saanut niin paljosta kohtaloa kiittää kuin kreivitär.

Kreivitär nosti polvistuneen tytön ylös.

"Huomenna, rouva Waldau", sanoi hän, "puhelemme enemmän, ennenkuin jatkatte matkaanne. Nyt minä jätän teidät Wohlersin haltuun, joka toivottavasti on laittanut kuntoon jonkin huoneen. Te tarvitsette lepoa."

Naiset poistuivat salista, lähettivät taloudenhoitajattaren vieraiden luo ja menivät kukin huoneeseensa.

"Minä järjestän sisarellesi matkaseuraksi koulumestarimme tyttären. Lisette sattuu juuri olemaan ilman paikkaa; hän puhuu ranskaa ja on kaikin puolin kätevä. Yksinään emme voi rouva-paran antaa matkustaa", virkkoi kreivitär. "Ilmoitamme tästä Lisettelle huomenaamuna."

Dorothealla ei ollut mitään sitä vastaan.

III.

Seuraavana aamuna, kun Beatrix tapansa mukaan ilmestyi aamiaispöytään tuntia myöhemmin kuin talon järjestys salli, vei kreivitär juhlallisesti nuoren tytön häntä vastaan:

"Tässä, tyttäreni, meidän uusi perheenjäsenemme, jota sinun tulee kohdella kuin sisartasi, ystävätärtäsi. Konstanze Waldau on rakkaan Dorotheamme sisarentytär."

Konstanze katsoi hieman hämillään toista tyttöä, joka, ollen häntä paljon pienempi, tummatukkaisine pojanpäineen ja suurine, mustan-ruskeine silmineen ja epäsäännöllisine kasvoineen, ei lainkaan vastannut sitä kuvaa, jonka hän oli kreivittären tyttärestä itselleen muodostanut.

Kun Beatrix vaikeni ja puolestaan silmäili suurta, vaaleaveristä, harmaasilmäistä Konstanzea avomielisellä uteliaisuudella, jatkoi kreivitär:

"Konstanze on köyhä, hänen isänsä on kuollut, hänen äitinsä matkustaa jo tänään etelään etsimään parannusta vaikealle sairaudelleen. Sinä huomaat, ettei uuden sisaresi kohtalo ole niin helppo kuin sinun."

"Oh!" huudahti Beatrix mennen Konstanzen luo. "Ole iloinen. Äitisi tulee varmasti terveeksi; sillä aikaa me pidämme sinua hyvänä."

Konstansen poskille ilmestyi pari kyyneltä. Silloin Beatrix lensi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Tämä teko sai toisen vielä suuremman liikutuksen valtaan ja rajusti itkemään.

Kreivitär, joka oli jo huomannut, että hänen kasvattityttärensä oli hyvin altis mieleniiikutuksille ja itkuun herkkä, kovensi luontonsa:

"Malttia, rakkaani, itsensä hillitsemistä! Etenkin, ottaessasi jäähyväisiä äidiltäsi, minä pyydän hänen ja meidän muidenkin puolesta, älä ole liian hellä! Sivistyneiden ihmisten tulee osata hillitä tunteitansa."

Hän poistui. Hän piti viisaimpana jättää tytöt kahden kesken.

Beatrix istuutui, nojasi kyynärpäillään pöytää vastaan ja haukotteli:
"Kuuleppas, ole hyvä ja kaada minulle teetä!"

Konstanze teki työtä käskettyä, istuutui pöydän toiselle puolelle ja otti käsityönsä esille.

"Sinä olet aina ollut yksin. Ehkäpä äitisi teki sinulle epämiellyttävän yllätyksen, kun otti minut kasvattisisareksesi. Sitä suuremmalla syyllä minun täytyy sinua kiittää ystävällisestä vastaanotostasi."

"Päinvastoin, minusta tämä on kerrassaan mainiota. Kaksin voi paljon paremmin huvitella. Ystävätärtä ei minulla ole — sehän onkin niin typerää. Mitä sillä tekee? Mutta kun talossa on joku, joka on hiukkasen vähemmän arvokkaampi kuin Dorothea-täti, hiukkasen lempeämpi kuin äiti — se on äärettömän fiksua. Piakkoin on täällä tanssiaiset. Osaathan toki tanssia?"

"Kyllä. Mutta minulla ei ole sopivaa pukua."

"Minun kamari neitoseni laittaa sinulle ja minulle kuntoon pari heleätä tilkkua. Minä luulen, ettei minullakaan ole minkäänlaista tanssipukua. Samantekevähän se on, miltä näyttää ja mitä on päällä. Tanssia vain, kuunnella musiikkia, olla iloinen — siinä kaikki. Minä tahtoisin tanssia itseni kuoliaaksi. — Kuules, huomenna tulee tänne majoitusvieraita. Veljeni Botho on niiden joukossa ja eräs äärettömän nätti luutnantti: Günther von Schmettau. Voi taivas, taas minä sanoin 'äärettömän nätti'. Mikä onni, että täti loikoo vielä vuoteessaan ja juo siellä teensä. Täti näyttäytyy vasta sitten, kun on täysin järjestyksessä. Mutta silloinpa hän näyttääkin aika kauniilta. Kaikki Allmerit ovat kauniita, paitsi minä luullakseni. Eikö sinun äitisikin ole Allmereita? Sinulla on suvun vaaleat hiukset. Missä te olette asuneet? Mikä isäsi oli? Mutta jos et halua, ei sinun tarvitse vastata. Minä en sitten ole koskaan utelias. Eikö totta, mitä meitä liikuttaa menneisyys ja tulevaisuus, kunhan vain nykyisyys on iloista."

Beatrix jutteli ja kyseli taukoamatta, antoi kaikenlaisia tietoja talon asukkaista, suositteli Konstanzelle hävyttömyyttä Jackia kohtaan, hyvyyttä Antonia kohtaan, viekasta imartelua Wohlersia kohtaan, joka hänelle, Beatrixille, ollessaan hyvällä tuulella toi salavihkaa huoneeseen lautasellisen leivoksia — ja sanoi, että hänen kamarineitsyensä oli kunniallinen ja kärsivällinen ja Dorothean röyhkeä.

Konstanzea lopulta jo aivan huumasi, mutta siitä huolimatta hän ei malttanut olla ilmaisematta nopeasti herännyttä mieltymystään:

"Sinä ole niin hyvä! Jospa veljesikin olisi minulle yhtä hyväntahtoinen."

"Bothoko? Se poika! Aikaisemmin hän oli julkea veijari. Berliinissä hän sivisti itseänsä mahdottomasti. Siitä saakka hän on ollut kohtelias naisia kohtaan. Hänellä oli siellä joku mielityttönsä. Mutta tämän minä kerron sinulle syvimpänä salaisuutena. Minä tulin kerran, kun hän oli tullut Berliinistä tänne kotiin lomalle, odottamatta hänen huoneeseensa; siellä hän istui kirjettä kirjoittamassa. Vaikka hän ponnahti ylös ja heitti imupaperin kirjeen päälle, jäi siitä kuitenkin yksi kulma näkyviin, ja — tiedätkö, Minulla on oikeat ilveksen silmät — luin päällekirjoituksen: Ainoa kultaseni! — Jospa äiti sen tietäisi!"

Kreivitär tuli huoneeseen ja kutsui Konstanzea äidin luo, joka vielä viimeisen hetken ennen lähtöään tahtoi olla lapsensa kanssa kahden kesken.

"No?" kysyi kreivitär tyttäreltään Konstanzen mentyä.

"Äiti, hän on hir… hän on hyvin soma. Ja ihmeen kaunis. Sellaista kauneutta en ole ennen nähnytkään."

Äiti hymyili onnellisena; hänen lapsensa ei ollut koskaan ollut kateellinen.

"Meidän täytyy hänet pukea uudelleen. Lähipäiviksi laittakoon kamarineitsyt hänelle jotain kuntoon minun vaatevarastostani, sinun vaatteesi ovat hänelle liian lyhyitä ja ahtaita. Mene valikoimaan Luisen kanssa!"

Laulaen hyppeli Beatrix portaita ylös. Äidin vaatesäiliössä hän tarttui ensimmäisiin parhaisiin pukuihin mitä käsiinsä sai, ja vain kamarineitsyt Luisen tehokas silmälläpito sai aikaan, ettei nuorelle Konstanzelle valmistettu raskaita, suurin kuvin kirjailtuja silkkileninkejä, vaan yksinkertaisia, heleitä pukuja. Siinä toivossa, että saisi jo huomenna nähdä kauniin kasvattisisarensa niin suloisessa asussa kuin suinkin, otti Beatrix neulan ja sakset käsiinsä, ja auttoi neulomisessa niin suurella innolla ja taitamattomuudella, että kamarineitsyen täytyi lopulta pyytää häntä lopettamaan —.

Niinä päivinä oli kreivittärellä paljon hommaa. Ensiksi täytyi rouva Waldau laittaa matkalle, sitten järjestää Konstanzelle kuntoon Beatrixin huoneen viereinen huone; myöskin majoitusvieraille piti järjestellä yhtä ja toista. Linnan keskusta, joka pyöreästi kaareutui päätyihin päin, sisälsi alikerroksessa suuren salin ja sisäänkäytävän, ensimmäisen kerroksen takaosassa oli kreivittären makuu- ja vaatehuoneet sekä kylpyhuone, etuosassa oli eräs pyöreähkö, pieneksi torniksi terävästi suipponeva huone, jota sanottiin "kappeliksi" ja jota käytettiin vakavissa perhetapahtumissa. Oikealta vei käytävä asuinhuoneisiin, joista viimeinen, ruokasali, liittyi suureen saliin. Vasemmalla puolen oli neiti v. Allmerin valtakunta. Asuinhuoneitten yläpuolella oli Beatrixilla kaksi huonetta puistoon päin, kun taas vierassuojat oli etupuolella. Bothon huoneitten asema oli päinvastainen: täällä oli Botho järjestänyt itselleen huoneet linnan pihaan päin, ja vierashuoneet olivat puistoon päin.

Tällainen tilan paljous teki kreivittärelle mahdolliseksi ottaa vastaan joukon upseereita, ja silti vielä säilyttää huoneita vapaaherra v. Beulwitzin ja prinssi Leopoldin mahdollisen käynnin varalle.

Juuri kun kreivitär Dorothean ja Wohlersin kanssa parhaillaan tarkasteli ruokasäiliön varastoja, syöksyi Beatrix sisään.

"Pantin, äiti, Pantin!" hihkui hän.

"Miten kiusallista — juuri nyt — minä en ota ketään vastaan", sanoi kreivitär päättäväisesti. Hän tunsi olevansa epäystävällisellä tai ei ainakaan rakastettavalla tuulella. Toisaalta hän ei voinut ilman muuta käskeä vierasta pois.

Jo tuli Jack vajavaisesti liikkuvine jalkoineen kellarikerroksen portaita alas, käyntikortti hopeaisella tarjottimella.

"Tahdotko sinä, rakas Dorothea, pitää vieraasta huolta? Beatrix voi olla mukana", virkkoi kreivitär. "Viekää rouva paroonitar salonkiin!"

Jack asteli hyvin harkitussa tahdissa takaisin käytävään.

"Liika nopeus", oli hänen tapanaan teroittaa hänen alaisensa Antonin kalloon, "voisi herättää vieraissa sen luulon, että heidän tulonsa tuottaa meille suurtakin iloa. Siihen me olemme liian ylhäisiä. Mutta me olemme myöskin liian ylhäisiä antaaksemme jonkun odottaa, siispä: ei liian hitaasti." Hän ilmoitti käytävässä odottavalle paroonittaren vanhalle palvelijalle, että herrasväki kutsuu sisään.

Paroonitar oli keskikokoa pitempi ja sangen solakka. Hänen piirteensä olivat säännölliset. Hänen tummat silmänsä eivät ainakaan tällä hetkellä näyttäneet suurilta eivätkä myöskään erikoisemmin ilmeikkäiltä. Pienen hatun alta aaltoili tumma tukka.

Erittäin kunnioittavasti vei Jack vieraan etummaisten huoneitten läpi. Salonkiin saavuttua pyysi hän vierasta armollisesti istumaan, naiset tulisivat heti. Paroonitar tuskin ehti hieman tarkastella huonetta ja ihailla sen rauhallisia väriyhdistelmiä, kun jo ruokasalista tulivat Dorothea ja Beatrix. Paroonitar seisoi flyygelin ääressä, keskellä huonetta. Hieno puna kohosi hänen kasvoillensa, hänen sydämensä kiihkeä tykintä hidastui nopeasti — kreivitär ei ollut tullut.

"Serkkuni, kreivitär Allmer", alkoi Dorothea, "on ikävä kyllä, monien taloushuoliensa vuoksi estetty tänään tulemasta teitä tervehtimään, rouva paroonitar. Nuori kreivitär ja minä pyydämme teitä siitä syystä tyytymään meidän seuraamme."

Sitten kuin molemmin puolin oli tehty syvä kumarrus, pyysi Dorothea istumaan. Hän piti tarpeettomana puhua itsestään mitään; hän oli vakuutettu, että paroonitar oli saanut tarkat tiedot Allmershofin asukkaiden nimistä ja asemasta, samoin kuin Dorotheakin puolestaan tiesi kaikki ulkonaiset seikat huvilan asukkaista.

"Valitan siis, että valitsin käynnilleni onnettoman päivän", sanoi paroonitar.

Dorothea kertoi talousvelvollisuuksien syistä, ja pääsi siitä mukavasti siirtymään majoitusvieras-aiheeseen. Välinpitämättömällä äänellä ja kohteliain ilmein keskustelivat molemmat naiset maailman tavallisimmista asioista. Beatrix ei avannut suutansa. Mutta hänen silmänsä tutkivat ahnaalla mielenkiinnolla kalpean, välinpitämättömältä näyttävän paroonittaren kasvoja. Siinä oli vihdoinkin ilmestys sieltä etäisestä, pauhaavasta, iloisesta maailmasta, jonne Beatrixiä niin kiihkeästi halutti. Siinä oli juhlittu kaunotar, paljon kysytty rouva, nainen, jolla oli kadehdittava onni olla arvon ja rikkauden ohella myöskin riippumaton. Siltä hän näytti.