Oikeastaan ei häikäisevän kaunis, eikä ollenkaan loistava; hän ei puhunut nopeasti, eivätkä hänen sanansa olleet erikoisen henkeviä. Silti ei Beatrix tuntenut pettyneensä. Hän olisi voinut loppumattomasti katsella paroonitarta, toivonut iankaikkisesti saavansa kuunnella tuon epäselvän äänen sointia.
Miten pian vieras nousi ja jätti hyvästit! Oh, hänen olisi vielä pitänyt jäädä. Hiljaa käveli Beatrix molempien naisten perässä huoneen läpi. Ovella lausui Dorothea jäähyväiset. Taas kumarrettiin jäykästi. Sitten loi paroonitar täyteläisen katseensa Beatrixiin, samalla kuin hymy ensi kertaa kirkasti hänen värittömiä kasvojaan! Beatrix siitä aivan huumautui.
"Ei ollut äidille mikään vahinko", päätteli Dorothea, kun ovi tuskin vielä oli ennättänyt sulkeutua vieraan jälestä, "paroonitar on itse arvokkuus, se hänelle myönnettäköön, mutta sellaista tyhjyyden, kyllästymisen ilmettä en ole vielä milloinkaan nähnyt. En tiedä, siinä ihmisessä on jotakin, joka on minulle kerrassaan vastenmielistä."
"Kuinka voit noin sanoa!" huudahti Beatrix, "hänessä on jotain salaperäistä, jotain suurenmoista. Ja entäs silmät!"
"Tuskin hän niillä ketään katselikaan. Muutoin istuin taaskin sinun puolestasi kuin hiilillä. Ensinnäkin sinä melkein hypit tuolillasi, toiseksi sinä tuijotit aivan tahdittomasti paroonitarta, ja kolmanneksi oli rintasolkesi kaulassasi ihan vinossa."
"Kunhan vaan ajatukseni ovat suorassa."
"Beatrix! Sinä olet pahankurinen. Botho ei tuollaista suvaitsisi."
"Niin, Botho — se rakas Botho —, sen sinä aina tuot esiin."
"No", kysyi kreivitär, joka tulollaan keskeytti kinan, "miten hän teitä miellytti?"
"Ei ollenkaan. Hänessä on jotakin kuollutta", sanoi Dorothea.
"Hirmuisesti. Hän on äärettömän mielenkiintoinen", huusi Beatrix.
"Näin erilaisten arvostelujen johdosta en voi muuta kuin odottaa, kunnes voin itse ottaa asiasta selvän", arveli kreivitär.
Tämä päivä kului Beatrixista sangen hitaasti, huolimatta monista pienistä tapahtumista ja kaikkien linnanasukkaiden kiireellisestä touhusta. Konstanze, joka oli saanut luvan pysytellä tämän päivää huoneessaan tavaroitaan järjestelemässä, näyttäytyi vain illallisilla. Sitten menivät tytöt yhdessä nukkumaan vierekkäin oleviin huoneisiinsa. Kun Beatrix oli jo melkein riisuutunut, pälkähti jotain hänen päähänsä.
"Kuulehan", sanoi hän, aukaisten välioven, "oletko myöskin arka?"
"Ah kyllä", valitti Konstanze, "en ole koko elämäni aikana viettänyt ainoatakaan yötä yksinäni."
"Niinkö; ovi voi jäädä auki. Jos kuulet jonkinlaista naputusta, älä pelästy. On ruvennut tuulemaan, ja silloin pitää tuuliviiri tornissa ilvettään."
Valot sammuivat. Beatrix ei voinut iloisesta maltittomuudesta nukkua. Viereisestä huoneesta kuuluva nyyhkyttävä ääni sai hänet mietteistään hereille. Hän ponnahti ylös vuoteestaan, sipsutteli paljain jaloin Konstanzen vuoteen luo, istuutui sen reunalle ja pyysi rukoilevasti, samalla kuin hän molemmin käsin hyväili itkevän kosteita poskia:
"Älä ole suruissasi! On kyllä hirveätä, että äitisi täytyi matkustaa niin kauas luotasi. Mutta katsos, minunkin äitiäni tulet rakastamaan. Kaikki kunnioittavat häntä. Hän toruu toisinaan — no, niinhän kaikki äidit tekevät. Mutta oikeastaan hän noudattaa tahtoani kaikessa ja on niin hyvä, niin hyvä. Hän näyttää minusta usein joltain korkeammalta olennolta."
"Niin", sanoi Konstanze hartaasti. "Minä ihailen häntä. Minä voisin kuolla hänen puolestaan."
"No niin, älä sitten enää itke!"
Beatrix pujahti takaisin vuoteeseensa.
Ei, itkemiseen ei uusi perheenjäsen saanut seuraavina päivinä ollenkaan aikaa. Muistoa onnettomasta äidistään täytyi hänen tästä lähtien suojella sydämessään kuin jotakin salaisuutta. Aamusta iltaan oli niin paljon puuhaa. Kukaan ei myöskään milloinkaan kysellyt niistä kirjeistä, joita Konstanze sai kerran viikossa. Oli kuin tyttö olisi noin vaan pilvistä linnaan pudonnut, niinkuin eivät häntä mitkään siteet olisi sitoneet tätä taloa kauemmas.
Jo ensimmäisenä aamuna valvoi Dorothea-neiti henkilökohtaisesti sisarentyttärensä vaatetusta. Uutta pukua ei kamari-neitsyt ollut saanut valmiiksi, mutta Konstanze näytti oman vaatevarastonsa parhaimmassa puvussa, tumman-sinisessä pumpulileningissä, niin sievältä ja ennen kaikkea niin aistikkaasta puetulta, että Dorothea sanoi kiitellen:
"Toivon sinut aina noin näkeväni! Ja jos tahdot tulla hyödylliseksi, varo Beatrixia. Hän pakenee kamarineitsyen käsistä usein kauhistuttavassa tilassa."
Siitä saakka auttoi nuori tyttö tänään ja aina vast'edeskin talon tytärtä pukeutumisessa. Hänellä oli tuollainen naiselle ominainen kyky koristaa aistikkaasti itsensä ja muut parilla kukalla tai kiinnittämällä jonkin pitsin tai hunnun. Niinpä hän tänäänkin sitaisi ruusukimpun ja pisti sen Beatrixin vyöhön, sillä aikaa kuin tämä järjesti kaulalleen pitsiliinaa. Näiden somistuspuuhien uhri päästi tällöin epätoivoisia huokauksia kärsimättömyydestä ja juoksi, heti kun hänet oli saatu valmiiksi, alas puutarhaan.
Yötuuli oli ajanut taivaalle pilviä; sataa tihuutti herkeämättä. Siitä huolimatta Beatrix juoksenteli puiston reunassa sinne tänne. Turhaan. Mutta tornin ikkunasta saattoi jotakin nähdä. Päätä pahkaa sinne. Kun Beatrix oli vihdoinkin saanut päänsä tukituksi pyöreästä ikkunasta ulos, jolloin hänen koko ruumiinsa makasi katonkannattimen pölyisellä hirsikerralla, äkkäsi hän kaukana ajotiellä, joka mutkitellen luikerteli Allmershofiin päin, pitkän marssivan joukon aaltomaisesti liikehtivän linjan. Hurraa! Sotilaat. Ne tulivat yhä lähemmäksi. — Siellä heilahteli yksi jono — se oli se pataljoona, joka poikkesi maantieltä asettuakseen kylään ja Allmershofin linnaan. Beatrix seurasi sitä silmillään. Kun se lähestyi linnaa, juoksi häh portaita alas ja tuli käytävään juuri, kun pataljoona aseet kalskahdellen astui linnan pihaan.
Pataljoona, jonka edessä kulki majuri adjutantteineen, marssi puoliympyrän muotoisessa juhlakulussa avaraan pihaan. Sitten nosti rykmentin rumpali uhkaavasti kultanauhoin koristettua puikkoaan, ja kaikui komento: "Koko rykmentti seis! Alas ratsuilta!"
Majuri v. Beulwitz laskeutui korkean konkarinsa selästä niin nopeasti, kuin hänen pieni pyöreä vartalonsa vaan salli. Hänen esimerkkiään noudattivat muut, ja upseeriensa seuraamana astui majuri käytävään.
Ruhtinattaren suosiollisella hymyllä toivotti linnan valtijatar hänet ja upseerit tervetulleiksi; majuri esitteli ne upseerit, joita linnan väki ei vielä tuntenut, ja naiset tervehtivät heitä kohteliaasti. Sitten esitteli kreivitär serkkunsa, neiti von Allmerin, tyttärensä — hänen nimeään mainitessaan pysähtyi hän sekunniksi ja katsoi Beatrixiin kauhistuneena — ja kasvattityttärensä Konstanze Waldaun. Sen yleisen melun vallitessa, jonka aiheutti lähtö huoneisiin ja kortteereihin linnaan ja linnan ulkopuolelle, veti Konstanze ystävättärensä mukanaan huoneeseensa. Onnettoman Beatrixin puku oli täynnä pölyä ja hämähäkin verkkoja; ruusukimppu oli katkennut, pitsiliina repaleina.
"Ah", sanoi hän huolettomasti, "sitä ei kukaan huomannut". —
Tällä välin tervehti kreivitär poikaansa, jota hän suutelemistaan suuteli, aivan kuin he olisivat vuosikausia olleet erossa. Kreivitär työnsi hänet hellästi luotansa.
"Botho, sinähän kuljetat koko maantietä mukanasi."
Botho katsoi vaatteisiinsa. Hänen housunlahkeensa olivat pistetyt korkeavartisiin saappaisiin, jotka eivät tietenkään olleet salonkikunnossa.
"Minä riennän tekemään itseäni ihmisen näköiseksi. Oh, äiti, kuinka olenkaan iloinen! Nyt jään kotiin. Vielä kolme päivää täytyy minun olla poissa: pataljoonan mukana kasarmipaikkaan takaisin — yksi päivä; toisena: tehdä lopputili; kolmantena: lentää tänne."
Miten autuaaksi pojan ilo kreivittären tekikään! Tässäkin haihtui häneltä yksi huoli kuin leikkien vaan. Hän oli sisimmässään nimittäin hieman pelännyt, että nuori mies, jolle nimen ja rikkauden nojalla olivat kaikki suurten kaupunkien huvitukset avoinna, ei olisi vielä saanut niistä tarpeekseen, vaan palaisi vastenmielisesti Allmershofiin. Ja nyt tämä ilo, tämä suorastaan intohimoinen ihastus!
Ovella käännähti Botho vielä kerran ympäri. "Konstanze Waldausta et ole minulle mitään kertonut. Miten se on käsitettävä, toissapäivänä et puhunut siitä vielä mitään."
"Seikkaperäisemmin myöhemmin. Sinä tulet olemaan minuun tyytyväinen.
Älä vaan rakastu siihen kauniiseen tyttöön", Sanoi kreivitär hilpeästi.
"Onko hän kaunis? En huomannut sitä."
Kun Botho asteli vihellellen yläkerran käytävää pitkin, joka näkyi pitkin pituuttaan toisesta päästä toiseen, huomasi hän Schmettaun Beatrixin oven edessä.
"Schmettau!" huusi hän.
Huudettu tuli reippaasti.
"Sisaresi tahtoi minua ohimennen haastatella. Tahdottiin tietää, oliko joku huomannut hänen vaatteittensa tilaa. Minä valehtelin hänelle, että Lobedan oli sanonut naisen lakkaavan hänelle olemasta, jos hän tietäisi, että hän on huolimaton. Tietysti joutuu nyt Lobedan aivan epäsuosioon."
"Günther", sanoi nuori kreivi, kun he vieretysten astuivat huoneisiinsa, "en ole pannut merkille, ketkä upseerit tulivat asumaan Pantinin huvilaan. Voitko sanoa sen minulle?"
"Kapteeni Santen ja luutnantti Kühne, mutta äitisi pyysi heitä käymään täällä syömässä."
"Kiitän sinua. Näkemiin. Luulen, että nyt nukun hyvin."
"Etkö halua ensin jotain haukata? Äitisi järjesti minun huoneeseeni tarjoilupöydän meitä kaikkia varten."
"Kiitos — palvelijani saa noutaa minulle jotakin." Sitten meni Botho huoneustoonsa.
Siihen kuului kolme huonetta: makuu-, työ- ja tupakkahuone. Kreivitär oli antanut tuoda tänne pojalleen, kun tämä täytti kahdeksantoista vuotta, miesvainajansa huonekalut. Keskimmäisessä, työhuoneessa, riippui kahden ikkunan välissä olevan kirjoituspöydän yläpuolella luonnollisen kokoinen öljymaalaus kreivistä.
Sillä aikaa kuin Botho makuuhuoneessa riisuutui palvelijansa auttamana, mietti hän samalla erästä kiusallista kysymystä. Millä hinnalla hyvänsä täytyi hänen tänään lähettää kirjelippu huvilaan. Uskoa hänen palvelijansa huostaan, jota muut haukkuivat harjoituksissa "härkäpääksi", jokin viesti, oli lievimmin sanottuna uskallettua. Kapteeni v. Santen ei laskisi ainoatakaan sotamiestä ohitsensa kysymättä: "Mistä, minne?" Varmasti, sitäkin varmemmin, mitä enemmän häntä kieltäisi, kertoisi poika irvistellen, että nuori kreivi oli hänet lähettänyt toimittamaan erästä sangen tärkeää asiaa paroonitar Pantinin luo. Mennäkö mieluummin itse? Kaikeksi onnettomuudeksi olivat Santen ja Kühne hänelle niin vieraita, ettei hän mitenkään olisi voinut tulla muka katsomaan heidän asuntoaan.
Silloin muistui hänen mieleensä Jack. Jack oli täällä neljän vuoden aikana näyttäytynyt täysin rehelliseksi. Ei ollut valitsemisen varaa — myöskin tulevaisuutta varten tarvitsi Botho miehen, johon saattoi luottaa.
"Mene alas", sanoi hän palvelijalleen, "kysy siellä Jackia, hän tulkoon tänne!"
Sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen.
"Kallis Lydia", kirjoitti hän, "koetan jos suinkin mahdollista tulla luoksesi kello kuuden aikana, kun täällä vielä kaikki ovat jälkiruualla. Bothosi."
Jack astui sisään juuri kun hänen herransa sulki kirjettä sinetillä. Hän hämmästyi melkolailla, kun huomasi itseään pitkään katseltavan, ikäänkuin hän olisi joku aivan uusi ilmiö. Ja tosiaankin, nyt vasta tuli Botho ajatelleeksi, mitkä seikat olivat tuon miehen saaneet tulemaan tänne, tuon miehen, joka oivallisesti koulittuine kamaripalvelijan luonteineen oli ilmeisesti kovin mieltynyt elämäntehtäväänsä.
"Teillä oli kait aikaisemmin Berliinissä ja sittemmin Pietarissa paikka suurissa taloissa? Mikä sai teidät, Jack, vetäytymään meklenburgilaisen ritaritilan maalaisyksinäisyyteen?" kysyi Botho leikkisän hyväntahtoisesti.
"Terveydelliset ja ansio-näkökohdat, herra kreivi. Pietarissa kysyttiin kumpaakin hiukan liiaksi", sanoi Jack omasta mielestään mitä hienoimmin hymyillen.
"Joka tapauksessa te ette ole siellä vietetyn elämänne aikana unohtanut, ettei kaikkia asioita voi käsitellä eikä niistä puhua huolettomalla avomielisyydellä, kuten Allmershofin linnassa ja kylässä on tapana palvelusväen ja paikkakuntalaisten keskuudessa", sanoi Botho terävästi Jackia katsellen.
"Jos herra kreivi soisi minulle sen kunnian, että uskoisi minun toimitettavakseni jonkin salaisen tehtävän, tulisi herra kreivi siihen kokemukseen, etten ole kömpelö ja että osaan olla vaiti kuin muuri", virkkoi Jack vakavasti.
"Tunnetteko tien Pantinin huvilaan?" kysyi Botho muitta mutkitta. Hän ei oikein osannut lähestyä päämääräänsä ja — omituista — hänellä oli se tunne, että kamaripalvelija oli tässä kohden häntä paljon ylivoimaisempi, mitä kokemukseen tuli.
Jack oivalsikin tosiaan silmänräpäyksessä kaikki, aivan kuin kreivi olisi hänelle kaiken tunnustanut. Hän myhäili onnellisena.
"Herra kreivi", vastasi hän, "olen ollut linnassa neljä vuotta ja tunnen tiet ja polut peninkulmittain. Eilen, kun rouva paroonitar Pantin kävi täällä vieraisilla, oli minulla onni ilmoittaa hänet. Rouva kreivitär oli estetty, neiti ja armollisin nuori kreivitär ottivat hänet vastaan" — tämän hän kertoi, koska hän luuli, ettei hänen herransa sitä vielä tietänyt ja että se oli hänelle tärkeätä. Siinä hän ei pettynytkään. "Jos rouva paroonitar on se", jatkoi hän, "jolle minun on vietävä viesti herra kreiviltä, niin pyytäisin vain saada kysyä, tulenko sen matkan useamminkin tekemään?"
"Todennäköisesti. Luultavasti", sanoi Botho, puolittain neuvottomana ja puolittain huvitettuna. "Ja toistaiseksi — toivottavasti vain lyhyen aikaa — ei kenenkään muun palvelusväestä tarvitse näistä käynneistä tietää mitään."
Se on saksaksi: kreivittären ei tule sitä tietää, tuumi Jack tyytyväisenä itsekseen ja sanoi:
"Siihen voitte luottaa, herra kreivi!"
Botho ojensi hänelle kirjeen, Jack huomasi kyllä, hieman vapisevin käsin. Isällisen-hyväntahtoisesti katsoi hän viisaaksi lisätä muutamilla hellillä neuvoilla nuoren herransa luottamusta, mikä tällaisissa asioissa oli tuiki tarpeellista. Iloisin, ylpein askelin meni hän ensin huoneeseensa, joka oli rakennuksen ulokkeessa, kirjoitti siellä pitkän kirjeen mitä tarkimpine ohjeineen Berliinissä oleskelevalle sisarelleen, joka hiljattain oli eronnut monivuotisesta kamarineitsyt-toimestaan, ja sitten hän meni puiston reunaa pitkin, peltojen poikki, päästäkseen metsään, jonka tuonpuoleisella mereen Pettävällä reunalla huvila oli.
Hän tunsi itsensä ensimmäistä keltaa tyytyväiseksi neljän vuoden aikana: Ehdoinkin sai hän taas tuntea toimensa runollisuutta.
IV.
Tilavan ruokasalin pöydän ympäriltä kuului iloista puheensorinaa ja naurua. Kreivitär johti puhetta, hänen vasemmalla puolellaan istui majuri v. Beulwitz. Upseerien joukosta olivat neljä naista valinneet itselleen arvojärjestyksen mukaan pöytäkumppaninsa. Dorothea istui kahden kapteenin välissä, Beatrix Schmettaun ja Lobedanin välissä, kun taas Konstanze istui pöydän alapäässä Bothon ja erään aivan nuoren, siron luutnantin välissä.
Lobedan ei voinut millään keinolla päästä iloisempaan keskusteluun Beatrixin kanssa, vaikka kuinka ponnisteli. Jokaisen kohteliaisuuden tyttö keskeytti, huomauttamalla, että herra upseeri pani liian suurta arvoa ulkonaisille seikoille. Lobedan ei osannut tätä epäsuosiota millään selittää. Güntherin silmien lystikäs välkähdys sai Lobedanin vihdoin vainuamaan, että häntä oli mustattu nuorelle kreivittärelle. Se oli hänen tehtävänänsä — nyt siitä huolimatta voittaa! Nyt vasta oikein näyttää, mihin hän, joka loppumattomien juttujensa ja muistelmiensa takia oli kasarmipaikan suosituimpia upseereita, kauniista Güntheristä huolimatta pystyi. Kahden luutnantin välinen kilpailu tuotti Beatrixille suurta tyydytystä, ja hänen naurunsa raikui joskus niin heleästi yli pöydän, että kreivitär vilkaisi häneen onnellisena, mutta Dorothea sitävastoin hieman paheksuen.
Konstanze, joka ensimmäistä kertaa elämässään oli tällaisessa seurassa, oli tuskin tietoinen niistä ihastuneista silmäyksistä, joita häneen luotiin. Hän oli hiukan hätäinen puheessaan ja käytöksessään ja hänelle oli täysi työ hoidella kumpaakin naapuriansa. Pieni luutnantti hänen vasemmalla puolellaan ponnisteli päästäkseen neuvottomuudestaan. Tämä oli hänen ensimmäinen kenttäharjoituksensa ja ensimmäistä kertaa hän sen aikana asui suuressa talossa. Hän olisi mielellään halunnut esiintyä reippaana liehittelijänä, välttääkseen tovereitten hilpeätä härnäilemistä, mutta onneton tapa punastua, kun joku nainen katsoi häneen, ei sallinut hänen käyttäytyä vapaasti Konstanzen vieressä.
Ja Konstanzella oli tuollainen kirottu tapa töllistellä ihmistä suoraan silmiin. Mutta kun hintelä Frankenstein hoksasi, että Lobedan hänen kustannuksellaan laski leikkiä nuoren kreivittären kanssa, hän sydämessään kiroillen kulautti punaviiniä kurkkuunsa lasin toisensa jälkeen ja jätti naapurittarensa tyyten talon pojan huostaan.
Botho oli kuumeisen-vilkas. Hän odotti aterian loppumista rajulla kärsimättömyydellä. Jack oli hänelle ilmoittanut, juuri kun käytiin pöytään, että paroonitar oli omakätisesti ottanut kirjeen vastaan ja pyytänyt hänen sanomaan, että hetki oli sopiva. Tämän kuultuaan Botho teki heti viattoman poistumissuunnitelman, sillä kun hänen täytyi täällä näytellä talon isännän osaa, ei hän voinut ilman muuta jättää vieraita ja äitiään. Pysyttääkseen mielensä siihen saakka reippaana, alkoi hän tuttavallisella äänellä laskea leikkiä Konstanzen kanssa.
"Minun pitäisi olla äkäinen", sanoi hän kerran, hymyillen sinisillä silmillään Konstanzelle, "että äiti antoi minulle vielä yhden sisaren. Yksi on jo minua tarpeeksi rääkännyt, nyt tulette te minua julmasti hallitsemaan. Mutta rohkea mies perääntyy urhoollisesti: minä pakenen ja olen kaiket päivät ulkona metsästämässä."
"Miten ikävää minulle ajatella että olen tullut rauhanhäiritsijäksi kotiinne!" sanoi Konstanze vakavasti huolissaan.
"Taivas — ettekö te leikkiä ymmärrä? Tekö rauhanhäiritsijä? Frankenstein, ratkaiskaa, näyttääkö serkkuni siltä? Kaunis, vakava ja rauhaa säteilevä kuin keruubi! Todellakin, Konstanze, voi kuvitella teitä paratiisin vartijaksi säihkyvä miekka kädessä. Te ette näytä siltä, kuin päästäisitte jonkun sisään ilman passitarkastusta."
Botho katsoi häntä syvälle silmiin — hän näki ja ei nähnyt, sillä hänen henkinen katseensa syventyi samassa eräisiin toisiin, tummiin, säihkyviin silmiin. Hän kohotti lasinsa.
"Emmekö juo hyvän ystävyyden maljaa, emmekö tee liittoa, joka kestää läpi elämän ja kuoleman? Te olette aina minun puolellani Beatrixia vastaan ja minä olen teidän ritarinne, jos esimerkiksi tämä Frankenstein rohkenisi sanoa teille liian paljon teidän kauniista silmistänne."
Frankenstein tahtoi sanoa jonkin "pistävän" huomautuksen, mutta ikävä kyllä, hän keksi sellaisen vasta hetkistä myöhemmin; hän nyt siis vain punastui ja kaatoi lasinsa täyteen. Konstanze punastui myöskin ja kilisteli hymyillen lasia Bothon kanssa.
Se oli tuollaista uneksivaa, neuvotonta hymyä, joka väreili hänen huulillaan, sydämessään tuntemansa onnen aavistuksen heijastuksena.
"Elämässä ja kuolemassa? Ei, minun koko olentonihan kuuluu teidän äidillenne, teidän suurelle, hyvälle äidillenne", sanoi hän hiljaa.
Huimapäisyydessään valtasi Bothon äkkiä ankara mielenliikutus. Hän puristi kiihkeästi tytön kättä…
"Niin, äitini on suuri ja hyvä. Hän on sellainen — toivottavasti — kun tulee esille elämäni suurin kysymys! Voittakaa puolellenne hänen rakkautensa; minulle voisi jonakin päivänä olla suuriarvoista omistaa äitini rinnalla noin rakastettava puolustaja!"
Vapisten katsoi Konstanze häneen. Hän ei voinut, hän ei uskaltanut Bothon sanoja selittää. Bothon kuuma katse, hänen kädenpuristuksensa saattoivat hänet hämille.
Hän ei vastannut mitään. Hänen kylmä kätensä liukui pois Bothon kädestä. Mutta Bothon ajatukset riensivät lentäen eteenpäin. Hänen kätensä — se oli sotapalveluksessa tullut jonkun verran leveämmäksi ja miehekkäämmäksi, mutta oli silti valkoinen ja hyvin hoidettu —, hänen kätensä tempasi kellon sotilastakin taskusta. Se oli puoli kuusi. Hän ponnahti ylös, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Kello kuuden aikana on komppanioilla nimenhuuto linnanpihalla ja kylän torilla. Luulen, ettei jokainen luutnantti saa sitä jättää jonkun vääpelin tehtäväksi; Santen ainakin on tarkka. Käske nousemaan pöydästä, äiti!"
Kreivitär nyökkäsi suostumuksen merkiksi. Kun Botho oli menossa paikalleen takaisin, pysäytti Dorothea hänet. "No, rakkaani — minua et tänään huomaakaan?"
Botho suuteli kättä, joka oli häntä jo niin monien vuosien kuluessa suurella hellyydellä hyväillyt.
"Minä näin, täti, että sinä istuit herra von Santenin vieressä, ja niiden mielipiteiden johdosta, jotka hän eilen sinusta lausui, en voinut ajatella, että hän soisi sinulle aikaa huomata poikastasi", kuiskasi Botho veikeästi hänen korvaansa.
Kreivitär nousi ylös, samoin kaikki muut.
"Niitä herroja, jotka polttavat, pyydän oleksimaan täällä mielensä mukaan. Kahvi tuodaan viereiseen salonkiin. Kuulkaahan, rakas majuri, sade rapisee ikkunan ruutuja vastaan; onko isänmaalle niin tärkeätä, että teidän nuoret upseerinne toimittavat itse nimenhuudon?"
"Toimitus kestää kymmenen minuuttia; Schmettau, Frankenstein ja Kühne täyttävät mielellään velvollisuutensa."
"Ja kun Frankenstein ei vieläkään voi sietää tupakoimista, mutta ilman minua on salongissa kuin imettäjää vailla oleva rintalapsi", kuiskasi Lobedan takaapäin pienen luutnantin korvaan, "on hän iloinen, päästessään palveluksen varjolla pälkähästä".
"Minun mieleeni voisi kerran juolahtaa käsittää teidän härnäyksenne yllytykseksi", sanoi Frankenstein puoliääneen.
"Pidä häntä silmällä, Schmettau", jatkoi Lobedan edelleen, "eikö nuori kreivitär ole oikeassa? Mantelin kaksoishedelmän asemesta, jonka minä hänelle hävisin, toivoo hän itselleen pikku luutnantin värikkäästä polttosavesta valmistettuna koristeena. Frankenstein, voipa olla mahdollista että me vielä joskus tappelemme, te olette tehnyt vaikutuksen — vaikutuksen!"
Schmettau veti pienen luutnantin mukanaan pois, Botho seurasi heitä.
"Kuules, Günther", sanoi Botho vilpittömin ilmein, "iltahuudon perästä minä tahdon tarkastaa kaikki asunnot kylässä. Jos joku kysyy minua, ilmoita, että olen estetty ja hoitele sinä minun puolestani isännän tehtäviä tovereittesi keskuudessa."
"Sen vaivan voit itseltäsi säästää, poikaseni, asunnot on jo tarkastettu."
"Minun, niin sanoakseni tilanherrana ja samalla toverina, pitää siellä täällä näyttäytyä sotilaille."
"Kuten tahdot", sanoi Schmettau hyväntahtoisesti, "majuri näkee mielellään, jos yksi teikäläisistä, jotka kannatte kuninkaan takkia, osoittaa tasa-arvoisuutta." —
Linnan pihalla seisoivat komppaniat pitkissä riveissä; jokaisen miehen edessä maassa oli kunkin laukku, ja kaikkivaltiaan vääpelin edessä pitivät miehet viittoja levällään tarkastusta varten, kun upseerit Bothon seuraamana tulivat ulos.
Äkillinen siirtyminen valaistusta ruokasalista, missä tuntui kukkien, viinin, ruokien ja hajuvesien tuoksua, kylmän-kosteaan ulkoilmaan, vaikutti erittäinkin pieneen Frankensteiniin pahasti. Jokseenkin runsaasti nautittu punaviini kihosi äkkiä hänen päähänsä. Hän tarttui Schmettaun käsivarteen.
"Teidän pitäisi seurata Allmeria", huusi luutnantti; "teille olisi sangen terveellistä juoksennella sinne tänne tunnin verran sateessa".
"Vie hänet mieluummin huoneeseen ja anna hänen selvitellä päätänsä!" arveli Botho.
Onneksi osoitti Frankenstein iltahuudon päätyttyä enemmän nukkumisen kuin kävelyn oireita, ja Botho pujahti kiireesti pois.
Hän kulki pitkin kenttätietä, joka vei puiston reunaa pitkin ketojen yli niin sanottuun Dossower-lahteen, Trave-joen laajaan aukeamaan, joka jo ennen joen suuta ilmoitti meren läheisyyden. Pian poikkesi hän oikealle, saapuakseen Priwallin hiekkaisen tasanko-niemekkeen yli, joka erottaa lahden merestä ja on Travemünden kylpylää vastapäätä, Pantinin huvilaan.
Askelin, jotka muistuttivat juoksua, kiiruhti hän kohti onnea, sitä onnea, joka hänestä oli kaukana maailmassa tuntunut nautinnolta, riemunlahjalta ja joka hänestä täällä, kotiseudun maaperässä, tuntui yhtäkkiä omistukselta, oikeudelta, ihanalta elämän sisällöltä.
Nyt riensi hän lyhyen pyökkimetsä-alueen läpi, joka, kuuluen huvilalle, muistutti enemmän puistoa kuin metsää. Pieni tallirakennus sukeltautui hänen eteensä, hän meni sen ohitse. Hän tuli pieneen kukkatarhaan, joka ympäröi valkoista huvilaa. Miten kylmänä seisoikaan tuo valoisa, italialaiseen tyyliin rakennettu huvila, jonka ilottoman taustan muodostivat nyt sateen liottamat kedot ja metsät!
Talon ovi avautui hänelle; pikaisesti tervehdittyään riensi hän harmaapäisen palvelijan ohi, kuuli tämän lausuvan vain "ylhäällä" ja lensi ylös portaita, jotka veivät eteisestä huvilan ensimmäiseen ja ainoaan kerrokseen.
Ylhäällä, puoleksi avatulla ovella seisoi paroonitar Lydia Pantin. Hän ojensi Bothoa vastaan kätensä, veti hänet sisään, ja ihastuksesta suunniltaan peitti Botho käden — tuon kapean, valkoisen käden — suudelmilla.
"Botho — hupsu lapsi", sanoi hän sulkien silmänsä, "ole toki järkevä!"
"Anna hupsuuteni olla! Vielä olen sinun lapsesi. Pian tahdon tulla sinun herraksesi."
Lydia nauroi. Olisipa Dorothea nähnyt hänet juuri tällä hetkellä: hänen kasvonsa olivat nuorekkaat, iloiset, eloisat!
"Tule, sinun täytyy minulle kertoa, miten panet asian alulle!"
Lydia painautui suureen, syvään nojatuoliin, joka oli lähellä ainoata kolmiosaista ikkunaa. Botho istuutui jakkaralle, joka oli pörröisen karhuntaljan päällä aivan hänen vieressään.
"Ensiksi tahdon kuulla, oletko minua muistellut — miten majoittamisesi sujuu, miten sinua linnani, tätini Dorothea — mutta ennen kaikkea, miten minun sisareni miellytti. Ja etkö pelkää täällä meidän kolkossa, sateisessa seudussamme? Etkö kadu, että minun tähteni läksit suuresta kaupungista? Mutta kas — täällähän minä tapaan saman huoneen, kuin meillä oli Berliinissäkin."
Botho katseli ympärilleen. Neliskulmainen huone muistutti pesää, joka oli koristettu matoilla, topatuilla huonekaluilla ja verhoilla. Seinillä riippui muutamia vanhoja öljymaalauksia, jotka nyt, illan hämäryydessä, näyttivät yksitoikkoisia tapetteja vastaan hyvältä vaikuttavilta, pehmeiltä väriläiskiltä.
"Siinä monta kysymystä yhtä aikaa", sanoi hän hellästi Botholle, joka molemmin käsin puristi hänen sormiaan. "Sinua olen ajatellut herkeämättä. Yksinäisyys ja kotipuolesi rauhallinen vakavuus ovat tehneet minulle sanomattoman hyvää. Olen väsynyt meluun. Elämäni on lopussa. Sinä olet minun viimeinen auringonsäteeni. Minä katson ja ajattelen sinua ja olen niin tyytyväinen."
"Elämäsi alkaa uudestaan. Sinun pitää kuulua minulle heti. Mutta sano:
Beatrix, miellyttääkö hän sinua?"
"Tyttönen ei sanonut minulle sanaakaan. Mutta hänen silmissään paloi osanotto. Minä pidän hänestä; hänellä on silmät kuin sellaisella, joka tähystelee ilmaa nähdäkseen enemmän kuin mitä hänen rauhalleen on hyvä. Dorothea ei voi minua rakastaa, ei milloinkaan! Hänellä on kiviä kädessä, joilla hän tappaa kärsiviä tai onnellisia naisia, sillä hän ei ole kärsinyt, mutta ei myöskään onnea nauttinut. Ja äitisi sanotaan olevan niin ylpeän kuin onnelliset vain voivat olla; onko se totta?"
Bothon nuori sielu ei voinut täysin seurata hänen syviä silmäyksiään toisten naisten sieluun.
"Älä niin paljon kuvittele", pyysi hän, "äitini on suuri ja hyvä. Te tulette toisianne rakastamaan. Olen kuullut tänään linnassa sanottavan, että hän tekee tänne huomenna vastavierailunsa, todennäköisesti minun seurassani. Äiti ainakin lausui jotain siihen suuntaan, kun hän ruokapöydässä kysyi Santenilta ja Kühneltä, olivatko herrat tyytyväisiä asuntoonsa."
"Ja mitä he kummatkin sanoivat?" kysyi Lydia hymyillen.
"He ylistivät niitä huoneita, jotka olet luovuttanut heidän käytettävikseen huvilan alakerroksesta, he kiittivät myöskin aamiaista, joka heille tuotiin, mutta he pahoittelivat sitä seikkaa, ettet sinä ole näyttäytynyt, vaan vasta huomiseksi olet suonut kutsumattomille vieraillesi kunniatervehdyksen."
"Minä olin lapsellinen", sanoi Lydia nopeasti; ajattelehan, minä en tahtonut heitä nähdä, koska pelkäsin puhuvani heille sinusta".
"Rakkaani", kuiskasi Botho, "pian, eikö totta, pian voimme toisistamme puhua kaikille ihmisille!"
"Miksi", sanoi Lydia rauhattomasti, "mitä se muita liikuttaa!"
Sitten hän hymyili taas, kosketti veitikkamaisesti kapealla sormellaan
Bothon ylähuulen vaaleita parranhaivenia ja sanoi:
"Tuo sopii sinulle hyvin. Ne tietävät miestä. Tiedäthän, mitä Scheffe siitä sanoo, miksi me naiset sitä rakastamme. Sinun ei tarvitse muille kertoa, että sinua rakastetaan. Sinusta jo näkee sen."
"Oh, Lydia! Ei niin! Kuule minua! Kuin unessa olen minä elänyt aina siitä saakka kuin sinut ensi kerran kohtasin — muistatko vielä, se tapahtui Berliinissä, kreivitär Soyerin salongissa — minä olen sinua rakastanut enkä ole ajatellut loppua. Minä olen ottanut vastaan sinun vastarakkautesi ihmeen, kysymättä itseltäni, mitä olen siitä sinulle velkaa. Joskus ajattelin, että minun pitäisi kertoa kaikki äidilleni. Mutta kävin araksi äitini edessä, sillä minä — ylioppilas; minä — yksivuotis-vapaaehtoinen, vakavine, päättäväisine elämän suunnitelmineni — äiti olisi syystä kyllä vastustanut. Minähän olin vielä melkein poika. Mutta kymmenen päivän kuluttua minä panen tämän takin pois ja tulen isännäksi isäni linnaan. Ensi kuussa minä täytän kaksikymmentäkolme vuotta ja tulen siis päätöksieni herraksi. Silloin olen epäilemättä äitinikin silmissä mies. Silloin hän uskoo minua, kun menen hänen eteensä ja sanon: Lydia ja minä olemme kaksi vuotta toisiamme rakastaneet, anna hänet nyt minulle vaimoksi!"
Lydian kasvot muuttivat väriään, hän nousi äkkiä ylös ja huudahti:
"Sinun äitisi ei tule koskaan suostumaan."
"Minkätähden ei? Sinä olet meidän säätyämme!"
"Minä olen sinua seitsemän vuotta vanhempi."
"Sellaistahan sattuu usein. Rakel oli Bamhagen von Enseä neljätoista vuotta vanhempi, ja he tulivat silti onnellisiksi."
"Minä rukoilen sinua. — Ole onnellinen äläkä ajattele loppua! Rakkautemme ei ole vääryys ketään kohtaan. Älä kajoa sen salaperäisyyden lumoon. Usko minua, onni muuttuu meille muuten uskottomaksi."
Botho syleili vapisevaa olentoa.
"Sinun kovat kohtalosi ovat tehneet sinut epäileväiseksi. Kerro minulle vihdoinkin elämäsi tarina, jotta voisin huuliltasi suudella kaikki synkät muistot."
Lydia katsoi suurin silmin Bothon ohi, kauaksi yli hämärtävän meren. Kelmeä ilta loi hänen kasvoilleen omituisen, värittömän tunnun — hän oli kuin kuollut.
"Lydia!" huudahti Botho rajusti.
Hän heräsi mietteistään, kietoi käsivartensa Bothon kaulan ympärille ja hartaasti pyysi:
"Älä ajattele takaisin päin! Älä ajattele eteenpäin. Ole minun, niinkauan kuin minua rakastat! Tänään sitä vielä teet."
Ja Bothon kaksikymmentäkolme vuotta kadottivat taas kaiken merkityksensä. Hän makasi rakastamansa naisen jalkojen juuressa, suuteli hänen käsiään ja tunsi olevansa kuin jumala.
V.
Seuraavana aamuna oli kirkas auringonpaiste, jota Beatrix oli niin kiihkeästi kaivannut. Ei niin, että kirkas taivas olisi ollut hänen mielialalleen välttämätön; ilman piti vain aina mukautua hänen päivänsuunnitelmiinsa! Enempää hän ei toivonut. Kun joukoilla oli lepopäivä, aiottiin linnassa syödä päivällinen tavallista aikaisemmin ja sen jälkeen lähteä huviretkelle Travemünden merikylpylään. Pöydässä suunnitteli kreivitär vastavierailua paroonitar Pantinin luo; Botho tulisi hänen kanssansa.
"Beatrix ja Dorothea tekivät toissapäivänä tuttavuutta — on itsestään selvää, että käytät hyväksesi tätä tilaisuutta tutustuaksesi naapurittareemme", päätti kreivitär, kun Botho osoitti vastahakoisuuden oireita.
Botho ei olisi mielellään ollut tuon kohtauksen todistajana, kohtauksen, josta hän luuli koituvan ratkaisevan askeleen hänen elämänsä onnelle. Mutta hän pelkäsi vastustelemisellaan herättävänsä epäluuloa.
Kreivittären hämmästykseksi ilmestyi Jack, pitkään päällystakkiin puettuna, kädessään hattu, jossa oli kreivillinen nauharuusu, ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiit. Antonin tehtävä oli seurata herrasväkeä huvimatkoilla.
"Ehkä rouva kreivitär sallii, että minä tulen tänään Antonin sijasta; hän on kovin vilustunut, ja kun seuraavina päivinä tarvitaan kaikki paikoillaan, luulin minä…"
"Hyvä on, Jack", keskeytti kreivitär hänet hyväntahtoisesti, sillä hän tiesi Jackin pitävän kuskipenkillä istumista alhaisempana ammattina. "Wohlersin pitää keittää hänelle teetä tai panna kylmiä kääreitä. Onko hänen kaulansa kipeä?"
Kreivittären tapana oli pitää palvelijoistaan äidillistä huolta, kun joku heistä oli sairaana. Jack arveli sen olevan vain jonkinlaista ohimenevää limakalvontulehdusta. Kreivittären astuessa Bothon kanssa käytävän läpi, tuli majuri v. Beulwitz portaita alas.
"Saanko liittyä teidän seuraanne, rouva kreivitär? Olen tavannut paroonittaren, kuten jo teille sanoin, useamman kerran seurapiireissä ja pidän epäkohteliaana, ellen täällä maalla uudistaisi tuttavuuttamme."
"Erittäin tervetullut — erittäin. No, Wohlers, mitä te vielä haluatte?"
Rouva Wohlers tuli supattelemaan kreivittärelle vielä hiukkasen tämänpäiväisistä päivällisistä. Majuri ja Botho nousivat sillä välin vaunuihin.
Vihdoin ilmestyi kreivitär mäenvierulle; siellä seisoi jo isäntärenki ilmoittamassa, että eräs työhevonen oli sairastunut. Pitää ratsastaa eläinlääkärin luo Schönbergiin, neuvoi kreivitär.
"Minä ihailen teitä!" huudahti Beulwitz.
"Niin", sanoi kreivitär hymyillen, "kun vain hetkeksikin poistun linnasta, tulee näkyviin, miten tärkeää on siellä läsnäoloni."
Hän nosti jo jalkansa vaunun portaille, kun ajoneuvojen takaa tuli esiin muudan talonpoika, joka hypisteli lakkiaan känsäisten sormiensa välissä.
"Jos tota mnää voisi puhutell' frouva kreivitärt' jonki par' minuuttii…" alkoi hän.
"Ei nyt", sanoi kreivitär väsymättömän kärsivällisesti, "tulkaa huomenna uudelleen!"
"Huomenis se voip' olla jo liian myöhäist'," virkkoi mies harkitsevasti, "ka o niinkun piru merras'."
"No, mikä on hätänä?"
"Mnää tahtosi pyytää frouva kreivittärelt, et' tee puhuisit' vähä omantunnon puolest' toll' Klassil, ja häne pojalles. Jochen, se Klassin poeg, trava ny kaikkesä mnuu Lenen kans. Ja ko hän sitt o saanu tyttö lankkema, ni ei hän sitt tahdokka kuull' puhuttava naimisest, ja mnuu naapur sano kuullees, ett Jochen tahtos paet Hampurii."
Mies sylkeä roiskautti hartaasti ja katsoi sitten rauhallisesti kreivittäreen.
"Klassen ja hänen poikansa tulkoot tänään iltapuolella linnaan," käski kreivitär ankarasti, "mutta teidän tyttärenne Lene saa hävetä. Hän ei tule saamaan minulta minkäänlaista häälahjaa eikä osanottoa."
Kreivitär nousi vaunuihinsa, nojautui seinää vastaan ja sanoi, kasvoillaan sanomattoman vastenmielisyyden ja ylpeyden ilme:
"Tällaisissa tapauksissa tulee surku, että raipparangaistus on poistettu. Se tekisi hyvää sekä tytölle että pojalle."
"Ajatelkaa niitä moninaisia kiusauksia, joille nuo ihmiset ovat alttiit", vastasi tähän majuri hyväntahtoisesti.
"En", sanoi kreivitär kiivaasti. "Minä en ajattele mitään muuta kuin että ihminen eroaa siinä elukasta että hän voi itsensä hillitä."
Vaunuissa istujat vaikenivat, kukin vaipuen omiin mietteisiinsä. Botho koetti karkoittaa itsestään jonkinlaista ahdistuksen tunnetta. Kreivittären ajatukset riensivät hänen muihin velvollisuuksiinsa ja majuri mietiskeli, miten kreivitär voisi seurustella Lydia Pantinin kanssa, ilman että he jatkuvasti toisiansa loukkaisivat. Sillä se jo oli kreivittärestä loukkaus, jos jollakulla oli toisenlaisia elämänkatsomuksia kuin hänellä.
Mutta se kävi paljon paremmin kuin kelpo majuri oli ajatellut.
Paroonitar ei odottanut heitä siinä pienessä hämärässä naisten huoneessa, jonka nuori kreivi jo tunsi, vaan muissa huoneissa. Ne olivat komeita, kylmiä huoneita, joista ensi silmäyksellä huomasi, ettei niissä asuta: ne olivat huvilan loistohuoneita, joissa punaisella silkillä päällystettyjen huonekalujen ja verhojen välissä seisoi ja riippui kallisarvoisia taide-esineitä.
Talon rouva osasi kohdata vieraansa pidättyvän kohteliaasti, niin että kreivitär oli ennenkaikkea ihastunut paroonittaren esiintymistavasta ja tahdikkuudesta. Mutta paroonittaren niin suuresti ylistettyä kauneutta ei hän erikoisemmin voinut huomata. Aamupäivän valaistus, sisäinen mielenliikutus, joka vei värin hänen kasvoiltaan, levottomat silmät, joita Botho koetti välttää — kaikki nämä seikat vaikuttivat Lydiassa epäedullisesti; hän näytti vanhentuneelta, niin, melkeinpä sairaalta. Mutta hänen pukunsa ja liikkeensä miellyttivät kovin kreivitärtä, ja juuri se seikka, ettei Lydia häikäissyt, sai kreivittären käyttäytymään ystävällisemmin kuin hän oli aikonut. Hän puheli tanssiaisista, joiden piti olla Allmersdorfin linnassa viimeisenä vieraspäivänä, ja pyysi paroonittaren hyväksymään kutsun tähän vaatimattomaan juhlaan. Majuri muistutteli muutamin sanoin mieleen yhteisiä tuttuja ja lausui sitten jäähyväiset, samoin kreivitär, joka oli ilmeisesti miellyttävässä mielentilassa; paroonittarella oli sama vakava ilme, kuin mikä hänellä oli ollut vieraita kohdatessaan. Botho kumarsi vieraasti ja kunnioittavasti.
Sitten oli kärsimys lopussa. Lydia painoi kasvot käsiinsä ja seisoi kauan kuin jäykistyneenä. Ensimmäistä kertaa hänen kanssaan hänen äitinsä läsnäollessa ja valhe salaisena kumppanina heidän välillään! Miten sanomattoman raskasta se oli. Sitten muistui hänen mieleensä se kirje, jonka Jack oli hänelle tuonut. Hän vetäisi sen taskustaan, levitti sen auki ja luki Bothon hartaan pyynnön lähteä tänään iltapäivällä huvimatkalle Travemündeen ja, koska hänen täytyisi osoittaa joitakin kohteliaisuuksia Santenille ja Kühnelle, ottaa upseerit mukaan. Hän nyökkäsi kirjeelle myöntävästi, niinkuin ei katsoisi kirjoitettua paperiarkkia, vaan rakkaita, hyvin rakkaita ihmiskasvoja.
Sillä välin keskusteltiin vaunuissa siitä vaikutuksesta, jonka Lydia oli tehnyt. Kreivitär arveli, että oli aina jotain ilahduttavaa, kun tapasi paljon puhutun "henkilön niin yksinkertaisena ja ylhäisenä. Myöskin majuri lausui hyvänsävyisesti:
"Entäs te, rakas Allmer? Te olette aivan ääneti? Eikö hän teitä miellytä?".
"Minua", sopersi Botho, "minuako? Minuun hän teki erikoisen voimakkaan vaikutuksen."
Jack ei ollut herraansa tyytyväinen. Hänestä nuori kreivi oli tottumaton eikä kyllin rohkea. Bothon olisi pitänyt puhua iloisesti ja tulisesti paroonittaresta. Kun oli tultu kotiin, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja sanoi herralleen, että paroonittaren kamarineitsyt oli juoruinen olento; hän oli nimittäin tahtonut aloittaa Jackin kanssa keskustelun kummastakin herrasväestä, mikä seikka Jackin mielestä oli huono merkki. Herra kreivi toimikoon niin, että paroonitar erottaa kamarineitsyensä viipymättä. Mistä äkkiä voisi saada toisen hänen sijalleen? Hänen, Jackin sisar, josta hän menisi takuuseen, voisi paikalla astua toimeen.
Ahaa, ajatteli Botho, se olisi palkka Jackin asioillakäynneistä; no, saakoon hän sen, muutamien viikkojen kuluttua on Lydia morsiameni, ja jos Jackilla tämän salaperäisyyden takia on ollut alhaisia ajatuksia, häipyvät ne kyllä sitten hänestä.
Ja todellakin tapahtui lähipäivinä tuo palvelijanvaihdos Jackin tahdon mukaisesti. —
Pöydässä vallitsi jälleen mitä suurin hilpeys; Lobedan ja Schmettau jatkoivat piiritystään, Beatrix puolusteli itseänsä oikealle ja vasemmalle; pikku Frankenstein oli vakavasti rakastunut Konstanzeen, eikä päässyt enää autuaasta ihastuksestaan. Aterian kestäessä pohdittiin myös miten huvimatkan voisi parhaiten tehdä. Kreivitär, Dorothea ja majuri tahtoivat mennä Paiwollin lautalle saakka, kulkeakseen sieltä veneellä Travemündeen, ja ajoneuvojen pitäisi tulla kahden tai kolmen tunnin kuluttua lautalle noutamaan heitä kotiin. Muut pitivät parempana kävellä ja antaa kotimatkalla jonkun laivurin soutaa heidät pienen matkan jokea myöten Dessoverin lahteen.
Niin tapahtuikin, ja se pitempi aika, jonka nuoret kävellen viipyivät, salli vanhemman väen hetkisen levähtää.
Matkalla Lobedan ei voinut vastustaa kiusausta puuttua pienen Frankensteininkin asioihin; hän jätti Beatrixin ja Schmettaun hetkiseksi kahden kesken.
He jäivät muista kauaksi jäljelle; Günther käveli tahallaan hyvin hitaasti.
"Beatrix", sanoi hän liikutettuna, "tuottaako teille tosiaankin huvia kuulla kohteliaisuuksia Lobedanilta ja nauraa hänen vanhoille vitseilleen?"
"Se on minusta herttaisen samantekevää, ovatko vitsit vanhoja vai ei — kunhan hän vain saa minut nauramaan. Naurattehan te itsekin hänelle."
"Mutta teidän hyväntahtoisuutenne saattaa herättää hänessä toiveita, että —"
"Ah mitä", keskeytti Beatrix hänet vihaisesti, "kuka tässä nyt aina ajattelee ja toivoo. Tiedättehän itsekin, miten kuolettavan ikävää täällä on, suokaa minulle edes hiukkasen huvitusta näinä päivinä."
"Minä luulen, että meillä on vielä edessämme ihania viikkoja", sanoi upseeri hiljaa; "heti kuin kenttäharjoitukset ovat loppuneet, tulen tänne neljäksi viikoksi."
"No, entäs sitten?" sanoi tyttö. "Silloin olette te ja Botho täällä, eikä se ole sen kummempaa kuin muulloinkaan. Minä rakastan uusia ihmisiä, vaihtelua."
Schmettaun kasvot kävivät yht'äkkiä kalpeiksi.
"Ettekö ole milloinkaan ajatellut, Beatrix, että on olemassa jotain, joka tekee elämän kauniimmaksi ja rikkaammaksi kuin kaikki huvitukset?" kysyi hän, tarttuen Beatrixin käteen.
Tyttö veti kätensä pois.
"Jumalan tähden, älkää vaan tulko hempeäksi! Se sopii huonosti luutnanteille."
Konstanze välitti vähät Lobedanin seurasta. Joskin häntä hieman kiusasi hänen ihailijansa vaitelias seura, niin oli Lobedan kuitenkin se, joka vähimmin kaipasi kolmatta. Konstanzella ei ollut sitä taisteluvalmiutta, joka oli välttämätöntä Lobedanin seurassa; hän ei ymmärtänyt torjua eikä ottaa vastaan kohteliaisuuksia, ei myöskään — joka sivistymättömyyden merkin herätti Lobedanissa ääretöntä sääliä — kaikkia hänen kaskujenpa kärkiä, joille Beatrix nauroi pakahtuakseen. Lobedan läksikin sen vuoksi pian Konstanzen seurasta, tämän sanomattomaksi helpoitukseksi.
Konstanzen silmät olivat lakkaamatta seuranneet Bothoa, joka riensi niin nopeasti eteenpäin, että hänen täytyi useasti jäädä seisomaan ja odottamaan toisia. Hän osoitti samanlaista rauhattomuutta ja kiihtymystä, jota Konstanze jo eilen oli hänessä huomannut. Tietämättänsä hän kiiruhti Bothon jäljessä nopeasti ja yhä nopeammin, ja niin saapuivat sitten Konstanze, Frankenstein ja Botho ensimmäisinä rantaan, jossa lauttavene oli parhaiksi valmiina.
"Me emme odota", päätti Botho ja hyppäsi veneeseen. Hän ojensi Konstanzelle molemmat kätensä. Tyttö katsoi Bothon silmiin sen sijaan että olisi katsonut veneen penkkiä ja astui harhaan. Botho nosti hänet ripeästi ylös, kysyi rakastettavalla osanotolla, oliko häneen sattunut, istuutui penkille aivan Konstanzen viereen, ja kun tämä sulki sekunniksi silmänsä, pani Botho käsivartensa hänen ympärilleen. Autuaasti hymyillen sanoi Konstanze, ettei hänellä ollut mitään hätää. Frankensteinia harmitti, ettei Konstanze ollut pudonnut hänen syliinsä.
Pian oli soudettu tuon suun tienoilta kapean joen yli; toisella puolella laskettiin erääseen sotalaiturista pistävään maihinnoususiltaan, käveltiin pitkin rantakatua, jonka varsilla oli siroja kaupunkilaistaloja ja latvoistaan tasaisiksi leikattuja lehmuksia, ja poikettiin kylpylän seurahuoneen puistoon, jonka päästä päähän kulki mahtava lehmuskäytävä. Seurahuoneen sokerileipomon edessä oli joukko pöytiä ja tuoleja. Siellä istuskelivat kylpyvieraat ja iltapäivähuvimatkailijat läheisestä hansakaupungista. Leveällä hiekkakäytävällä musiikkikappelin ja kylpylaitoksen välillä leikki lapsia.
"Kävelkäämme edestakaisin siksi, kunnes toiset saapuvat", sanoi Botho, joka tunsi pettymystä, kun Lydia ei vielä ollut täällä. Toisaalta hän arveli, että heidän kohtaamisensa kävisi parhaiten päinsä hänen äitinsä läsnäollessa.
Kuuliaisina marssivat Konstanze ja Frankenstein Bothon kera muutamia kertoja koko rakennusrivin päästä päähän. Vihdoin, kun he taas kulkivat musiikkipaviljongin ohi, tuli sivutietä pitkin, joka johti rannalta kylpylaitokseen, eräs nainen ja kaksi upseeria heitä vastaan. Upseereista, jotka eilen olivat aterioineet Allmershofissa, arvasi Konstanze heti naisen paroonittareksi. Mutta Lydialla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, kuka tuo suuri, solakka, vaaleaverinen olento oli, joka niin kauhistunein silmin katseli hänen kasvojaan.
"Serkkuni, neiti Konstanze Waldau, joka jo muutamia päiviä on kuulunut taloomme", esitti Botho hänet.
Lydia säpsähti. Mitä tuo merkitsi? Noin kauniin, noin satumaisen kauniin olennonko kreivitär oli ottanut taloonsa? Ei sillä vieraskäynnillä, jonka Lydia eli tehnyt Allmershofiin, eikä silläkään, jonka kreivitär oli tehnyt huvilaan, oltu puolella sanallakaan mainittu tästä serkusta! Ja Bothokin oli siitä tyystin vaiennut! Sattumaltako — vai tarkoituksellisesti?
Hänen pelokkaat silmänsä kiintyivät kysyvinä Bothoon, ja niiden katse, joista säihkyi yhteenkuuluvaisuuden tietoisuus ja — mustasukkaisuus, säikähdytti Konstanzea.
Hän ei kyennyt hillitsemään pelästystänsä.
Lydia tarvitsi vain yhden sekunnin täysin tointuakseen.
"Tuolla tulee Beatrix!" Upseerit riensivät tulijaa vastaan. Konstanze seurasi heitä hitaasti.
"Sinä olet salannut minulta tuon tytön olemassaolon", sanoi Lydia tuskallisesti hymyillen. — "Suo anteeksi", pyysi Botho. "Minulla ei ollut ollenkaan aikaa ajatella häntä, kun olin luonasi… Mutta nyt olemme paljastaneet itsemme hänelle. Silmäsi eivät voineet vaieta."
Bothon äänessä oli melkein riemukas sointu.
"Ne osaavat tästä lähtien vaieta! Mutta sanohan, onko hän todellakin serkkusi?" kysyi Lydia.
"Sangen kaukaista sukua. Äiti otti hänet sääliväisyydestä. Hän on Dorothean sisarentytär. Mutta sinun ei tarvitse hänestä välittää! Hän on aivan vähäpätöinen", sanoi Botho rauhoittaen.
Lydia loi häneen syvän silmäyksen, jota Botho ei lainkaan ymmärtänyt. Vähäpätöinenkö? ajatteli Lydia, tuoko tyttö? Mitä, onko hän sokea, tai — vielä liian nuori sitä ymmärtääkseen?
"Tuolla tulee äitisi Dorothean ja Beulwitzin seurassa", kuiskasi Lydia nopeasti, "tule — heitä vastaan!"
Koko seurue yhtyi kylpylaitoksen edustalla; kreivitär ei ilmaissut erikoisempaa hämmästystä tavatessaan huvilan herrasväen. Olihan retki kylpylaitokseen ainoa huvitus, johon vastakkaisen rannan asukkaat saattoivat ryhtyä.
Botho tunsi itsensä silminnähtävän keventyneeksi. Hänestä oli näyttänyt kuin olisi tämän kohtaamisen pitänyt tuntua kaikista erittäin kummalliselta.
Pitkien neuvottelujen jälkeen päätettiin asettua sokerileipomon edessä olevien yhteen työnnettyjen pöytien ääreen. Botho ja Günther tilasivat tarjoilijalta; kreivitär jutteli paroonittaren ja Santenin kanssa; koko seura tuli pian mitä parhaimmalle tuulelle.
Botho oli omituisen tunnelman vallassa. Tietoisuus, että seurassa oli joku, joka oli huomannut Lydian intohimoisen katseen ja siten saanut selville heidän salaisen rakkautensa, täytti hänet lumoavalla voittajan tunteella. Hän tunsi itsensä äkkiä sisäisesti siirretyksi aivan likelle Konstanzea; hän koetti vaihtaa silmäyksiä Konstanzen kanssa, ja hänen äänensä oli tuttavallinen, jopa melkein lempeä. Tyttö-parka joutui tästä niin hämmennyksiinsä ja tunsi itsensä niin peräti kykenemättömäksi yhtäjaksoiseen keskusteluun, että Frankenstein taaskin, niiden nurinkuristen vastausten johdosta, joita hän sai, teki mitä rohkeimpia päätelmiä. Sillä Lobedan, joka oli hänestä asiantuntija, oli kerran sanonut hänelle: "Jos nainen on sekaisin ja vastaa teille nurinkurisesti, niin on hänen huomionsa kiintynyt enemmän teidän persoonaanne kuin puheeseenne."
Mutta Lydiaakin kohtaan tunsi Botho itsensä vapaammaksi. Hän sinkautteli hänelle yhtä mittaa lauseita, laski leikkiä hänen kanssaan, lyhyesti, käyttäytyi sellaisella varmuudella, että Lydia rauhoittui ja vapautui hiukan siitä tuskanomaisesta muodollisuudesta, jolla hän oli tänä aamuna kohdellut Bothoa kreivittären läsnäollessa. Ja elämän elpyessä elpyi myöskin hänen kauneutensa.
Vihdoin, kuin oltiin jonkun aikaa istuttu yhdessä, ei Beatrix malttanut enää pysyä alallaan.
"Menkäämme rantaan", huudahti hän kärsimättömästi.
Kreivitär suostui, ja kaikki nousivat. Mentiin aukean, laihan nurmen peittämän kedon yli rannan viertä kulkevalle keinotekoisesti laitetulle kävelytielle ja astuttiin siitä alas johtavia portaita myöten valkoiselle hiekkarannalle.
Hehkuvalla syystaivaalla oli etelämaista sineä, sellaista värien syvyyttä, jollaista ilmenee vain Pohjolassa, kun syksyiset huurut työntävät tieltänsä häipyvän kesän. Tuuli, joka oli kääntynyt itään päin, ajoi raikkaasti kohoilevia aaltoja voimakkaasti lahteen, joka, toiselta puolen Meklenburgin, toiselta puolen Holsteinin rannan ympäröimänä, näytti vain suoraan edessäpäin rannattoman ulapan.
Vaieten ja katsellen kävelivät kaikki rantaa pitkin. Meren yksitoikkoinen kohina sai heidät kaikki hiljaa itsekseen kuuntelemaan. Vain Beatrix, joka käveli syrjässä Lobedanin rinnalla, neuvotteli, mitä seuratansseja voitaisiin esittää tanssiaisissa ja eikö sunnuntaina olisi tilattava Lyybekistä yllätyksiä ja kukkia.
Lydia kulki kreivittään vieressä. Molemmat olivat ääneti.
Viimein he pysähtyivät ja katselivat ajatuksiinsa vaipuneina merelle, missä jokin laiva mateli eteenpäin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kuin lehtimato auringon kirkastamalla teräspinnalla.
Kuinka erilaisia ja kuinka kauniita kummatkin naiset olivat! Botho, joka kulki Konstanzen kanssa heidän kintereillään, silmäili autuaalla onnella molempia olentoja, jotka olivat hänelle tärkeimmät koko maailmassa. Sitten pysähtyi hänen katseensa yksistään Lydiaan, kauan ja ikäänkuin lumottuna.
"Eikö hän ole rajattoman kaunis", kuiskasi hän, puristaen Konstanzen kättä.
"Kyllä", vastasi tämä soinnuttomasti. Hänen polviansa horjutti. Siis sittenkin! siis sittenkin! Hänen ja tuon kauniin rouvan välillä oli olemassa jokin salainen, hellä liitto!
Tästä lähtien otti hän vain koneellisesti osaa iltapäivän ja illan tapahtumiin. Hän tuskin huomasi, että kotiinpaluun aika läheni ja että kreivitär pyysi Lydiaa samoin kuin Santenia ja Kühneä viettämään iltaa Allmersdorfissa, ja että Lydia kieltäytyi. Hän istui veneessä Frankensteinin vieressä kuin unessa ja jäi unelmiinsa koko illaksi.
Ja jos Lobedan oli häntä tähän saakka pitänyt ujona ja maailmaa vierovana, niin nyt hän piti häntä tyhmänä, sillä hän ei nauranut eräälle hänen mehevimmistä jutuistaan, joka sai itsensä kreivittärenkin hymyilemään. "Frankenstein", sanoi hän, kun herrat vielä myöhemmin istuivat Bothon huoneessa tupakoiden ja ryypiskellen, "että kenttäharjoituksien aikana rakastuu, on jokaiselle, joka on ensi kertaa mukana, itsestään selvä. Mutta että te olette etsinyt käsiinne noin kylmän olennon!"
"Siihen tarvitaan kokemusta, poikaseni. Kauniin Konstanzen rinnalla ette löydä mitään onnea, poikaseni."
"Minä näen teidän esimerkistänne, etteivät kokemus ja onni aina käy käsi kädessä", vastasi Frankenstein odottamattomalla taisteluvalmiudella.
"Kas, kas, poika piristyy", nauroi Lobedan herttaisesti ja läimäytti toista rohkaisevasti olkapäähän.
Uutta ja aavistamatonta, mutta iloista virkistystä sai seurue Allmersdorfin linnassa seuraavana päivänä siitä tiedosta, jonka majuri v. Beulwitz ruokapöydässä ilmoitti kreivittärelle.
"Veljeni Fritz kirjoittaa minulle muutamia rivejä, jotka itse asiassa ovat tarkoitetut teille, kreivitär. Sallitteko?…"
Kreivitär nyökkäsi majurille, joka oli jo ottanut kirjeen esille.
Majuri luki kaikkien tankkaavina häntä kuunnellessa:
"Rakas veli! Sinun riveihisi, jotka toivat minulle kreivitär Allmerin terveiset ja kutsun, tässä lyhyesti vastaus: Jo vuosia olen toivonut saavani nähdä jälleen nuoruutemme ystävättären. Minä olin jo, ennenkuin läksin prinssin kanssa matkalle, ryhtynyt valmistuksiin tuon toivoni toteuttamiseksi. Sinun kutsusi johdosta ilmoitan nyt tulostamme. Hänen Ylhäisyytensä Herttua sallii prinssi Leopoldin seurata minua Allmershofiin ja viipyä siellä niin kauan, kuin se hyväksi nähdään. — Vaimoni äiti kuoli hiljattain. Sangen tärkeät perintöasiat pakottavat minua viipymään muutamia päiviä anoppini entisessä asuinpaikassa. Prinssi pelkää ikävystymistä, joka häntä siellä odottaa. Sinun kirjeistäsi huomaamme, että hän tapaa Allmershofissa runsaasti elämän iloa — siis kerta kaikkiaan: prinssi Leopold pyytää saada tulla kreivittären luo vieraaksi, ja saapuu Allmershofiin, ellei mitään peruutusta tule, 11. tai 12. syyskuuta. Minä voisin tulla 16. Sano kreivittärelle parhainta, ja sittenkin ilmaiset liian vähän siitä, mitä sisimmässäni liikkuu. Fritzisi."
Beatrix ja nuoret upseerit saivat töin tuskin hillityksi ilonsa äänekkään ilmauksen. Kohtaus prinssin kanssa, joka oli setänsä vallanperijä, näytti upseereista erittäin tärkeältä; nuori tyttö oli kuullut häntä kuvailtavan rakastettavaksi ihmiseksi.
"Miten olenkaan liikutettu", virkkoi kreivitär hitaasti, "koko lyhyt nuoruus on taas edessäni ja tuo minulle muistissani Fritzin paljon lähemmäksi, kuin hän siihen aikaan itse asiassa oli."
"Vain yksi seikka", pyysi Beulwitz hiljaa, "älkää puhuko Fritzille milloinkaan hänen rouvastaan. Hän ei ollut lapsettomassa avioliitossaan onnellinen. Mutta koska hän sen aina äänetönnä kesti, ei hän pidä, että sitä asiaa kosketellaan."
"Eikö onnellinen?" kysyi kreivitär. "Minä olen pitänyt häntä erikoisen suuressa arvossa ja luullut häntä mieheksi, joka osaa ottaa onnen itselleen ja pitää sen."
"Vika ei ollut hänessä", oikaisi Beulwitz lyhyesti.
Nyt kuluivat päivät kuin lentämällä. Aamupäivällä piti matkustaa ja ratsastaa sisämaahan päin viemään kutsuja läheisten herraskartanoiden tuttavaperheille, piti suunnitella juhlan ohjelma ja taas muuttaa sitä. Se oli yksinomaan Beatrixin ja nuorten upseerien tehtävänä. Kreivittärellä ja Dorothealla oli kyllin huolta keittiöstä ja kellarista, huoneista ja juhlasalista. Heillekin tuotti prinssin tulo jonkinlaista levottomuutta.
Tämä yleinen touhu ja hyörinä tarjosi Botholle monta sopivaa hetkeä rientää rakastettunsa taloon ja siellä keskustella hänen kanssansa lähestyvästä ja ihanasta tulevaisuudesta.
Eräältä silmäparilta jäi kuitenkin hänen tiensä huomaamatta, mutta hänen poissaolonsa ei. Kun kreivitär luuli Bothon ja Konstanzen olevan muiden kanssa kävelyllä, seisoi Konstanze kauan, kauan puiston laidassa ja katseli Bothoa, joka kulki aaltomaisesti kohoavaa tasankoa pitkin ja vähitellen sen taakse katosi.
Beatrix ei kysynyt koskaan keneltäkään: "Missä sinä olit? — Mikä sinun on?" Ylpeällä vaiteliaisuudella kulki hän elämän kaikkien ilmiöitten ja tapahtumien ohi. Upseerit eivät tietenkään keskenäänkään siitä kertaakaan puhelleet. Ja niin kulki Botho tietänsä esteettömästi eteenpäin.
VI.
Ja päivä, jota pelolla ja vapistuksella oli odotettu, koitti vihdoin. Niin Beatrix kuin Konstanzekaan eivät olleet edellisenä yönä silmäänsä ummistaneet, yhtä vähän kuin Bothokaan tai Günther ja Frankenstein, jotka olivat istuskelleet Bothon kamarissa melkein aamuun saakka. Konstanze oli myöhään yöhön asti kirjoittanut äidillensä kirjettä ja kertonut kaikki Allmershofin tapahtumat sekä sitten kuvaillut seikkaperäisesti tanssipukujaan. Beatrix makasi tosin vuoteessa, mutta kaikki hänen ajatuksensa harhailivat uteliaina prinssin ympärillä. Hän oli Beatrixille sanansaattaja toisesta maailmasta! Vastoin hänen tahtoaan pujahti tosin Günther v. Schmettaukin hänen ajatuksiinsa. Tuo kysymys, jonka Schmettau oli hänelle tehnyt, nimittäin voisiko hän kuvitella itselleen mitään kauniimpaa onnea, soi yhä hänen korvissaan. Luutnantin ruskeat silmät lämpimine, sydämellisine ilmeineen katsoivat nyt niin surullisina häneen. Hän karkoitti ne väkipakolla mielestään.
Sehän on mielettömyyttä, sanoi hän itselleen, luutnantti vain. Herran tähden, jos Schmettau tulisi johonkin kasarmikaupunkiin! Ja siellä saisi kaunomarssia tepastellen mielistellä päällystöä! Minä kerrassaan kuolisin. Jos hän tahtoisi jättää sotapalveluksensa, sitten…
Mitä sitten? Sen pitemmälle eivät hänen ajatuksensa päässeet. Muutoin Günther oli hänelle äskettäin nauranut, kun hän sanoi hänelle, että hänen pitäisi erota sotaväestä ja elää Berliinissä hovissa. Sitä hän tuskin voinee. Sellaista itsepäisyyttä! — Rahasta, köyhyydestä, kaikista ulkonaisista olemassaolon kysymyksistä ei Beatrixilla ollut pienintäkään aavistusta. Olihan äiti rikas. Mutta Schmettau ei raaskinut luopua kirjavasta takistaan. Miten toista sentään onkaan prinssin elämä. Ah, miten ihania päiviä sellainen voisikaan kerran tarjota puolisolleen…
Tanssiaisten ja prinssin pyöriessä hänen päässään, unohti Beatrix tyystin, että hän täytti huomenna kahdeksantoista vuotta, ja oli vallan tyrmistyksissään ylösnoustessaan, kun äiti nouti hänet huoneesta juhlallisin elein.
"Tänään lapseni", sanoi kreivitär, sulkien hänet syliinsä, "sinä saat kaikki täysikasvuisen oikeudet. Jos ehkä elämä vakavin vaatimuksin rientää luoksesi, jos et tiestäsi ole aina sisimmässäsi selvillä, niin minä toivon, että minun esimerkkini antaa sinulle rohkeutta. Minun elämäni opettaa, sinulle, että naiselle, joka uupumatta täyttää velvollisuutensa, voi kukoistaa täydellinen onni."
Nämä neuvot olivat tosin hieman hämäriä, mutta silti hyvässä tarkoituksessa sanotut. Beatrix syleili äitiään hellästi, mutta jo hiukan kärsimättömänä. Sitten he menivät yhdessä alas ruokasaliin, missä syntymäpäiväpöytä seisoi valmiina. Runsaita lahjoja, joiden joukossa oli muun muassa kreivittären korulippaasta otettu arvokas helminauha, jota Beatrix tuskin huomasi. Upseerien kukkakimpuista hän iloitsi kovin, ja kun Botho astui esille lahjoinensa — kreivittären pienoiskuva elfenluusta kallisarvoisissa kehyksissä, jotka hän oli antanut valmistaa Berliinissä erään valokuvan mukaan — hyppäsi hän riemuiten veljensä ja äitinsä kaulaan.
Omituinen tyttö, ajatteli Günther onnellisena, silkkikangasta ja koristusta hän tuskin huomaakaan. Miten voi yhdessä henkilössä olla niin vähän turhanpäiväisyyttä, niin paljon luonnetta ja niin paljon huvittelunhalua!
Ensimäisten yhteisten aamiaisten aikana kysyi kreivitär Jackia. Anton sanoi Jackin menneen omia teitään, koska hän oli luullut, ettei häntä niin aikaisin tarvittaisi. Hän palaisi tuossa tuokiossa. Ennenkuin kreivitär ennätti lausua paheksuvaa huomautusta, sanoi Dorothea:
"Minä näin sattumalta Jackin vastikään, kun hän puheli postimiehen kanssa. Hän otti mieheltä jonkin paketin ja läksi sitten taivaltamaan Pantinin huvilaan päin: tie, jolla hänet eilenkin kohtasin."
Oliko Dorothean huomautus viaton, katsoiko hän sitä sanoessaan Bothoon, oliko se jonkinlainen varoitus — sitä Botho ei tiennyt. Sydän rajusti tykyttäen hääräili hän lautasellaan olevan lihan kimpussa, mutta hänen kätensä kuitenkin vapisivat. Konstanze tuskin hengitti. "Onneksi", sanoi Lobedan yhtäkkiä.
"Siis hänen ylhäisyytensä tulee Travemünden kautta. Käskeekö rouva kreivitär, että me kaikki yhdessä menemme häntä vastaan?"
Kysymys oli varsin tarpeeton, sillä jo eilen oli päätetty, että majuri ja Botho noutaisivat prinssin. Mutta Botho sai kuitenkin sen johdosta tilaisuuden nousta ylös ja huudahtaa:
"Minä luulen, herra majuri, on jo vähitellen aika. Tahdon itse kerran tutkia tallin."
"Tee se", virkkoi kreivitär; "Viktoriakiesit palvelusväelle. Ja sano Wohlersille, että isäntärengin on noudettava matkatavarat myöhemmin vieterirattailla".
Juuri kun kaikki nousivat, ilmestyi Jack ovelle:
"Onko rouva kreivitär käskenyt?"
Oli kuin jokin suuri, näkymätön käsi olisi aivan äkkiä laskeutunut kaikkien läsnäolijain huulille. Vain Dorothea näytti olevan yleisestä äänettömyydestä hiukan ihmeissään.
"Mitä teillä on Pantinin huvilassa tekemistä? Miten te ylimalkaan voitte tänään poistua minun tietämättäni?" kysyi kreivitär ankarasti.
"Rouva kreivitär", sanoi Jack, tehden yhden syviä kumarruksiaan. "Sisareni on jo muutamia päiviä ollut paroonitar Pantinin kamari-neitsyenä. Minun on täytynyt pistäytyä siellä usein näinä päivinä, koska hän on laittanut osan vaatteistani kuntoon. Ja lähiaikoina — korkean vieraan läsnäolo — — —."
Kreivitär hymyili vastoin tahtoaan. Hän oli vakuutettu, että Jack, omani tärkeytensä valtaamana, oli mikäli mahdollista uusinut vaatevarastojaan, näyttääkseen prinssin silmissä kunnioitusta herättävältä; myöskin sisaren olemassaoloon hän uskoi.
"Minä en pidä mistään suhteista minun ja jonkin muun talon palvelusväen kesken. Siitä sukeutuu juoruja", sanoi kreivitär. Jack rohkeni tehdä torjuvan liikkeen.
"No", lisäsi tähän kreivitär hyvänsävyisästi, "tässä tapauksessa minä katson sormien läpi. Te voitte, kun aika sallii, joskus pistäytyä sisartanne katsomassa."
Täten näytti välikohtaus päättyneeltä; mutta vain näennäisesti. Dorothea päätti tänä iltana pitää asianomaista silmällä ja, jos katsoi tarpeelliseksi, varoittaa kreivitärtä. Botho syöksyi huoneeseensa.
Miten häpeällistä, miten nöyryyttävää, miten sietämätöntä tämä kaikki! Ja eilen vasta hän oli antanut Lydialle kunniasanansa, luvaten vaieta siksi, kunnes olisi täyttänyt kaksikymmentäkolme vuotta. Oh, Lydia oli oikeassa. Hän ei voinut Lydialle näyttää, että hänen äitinsä — nauroi hänelle, koska hänen valintansa oli kohdistunut vanhanpuoleiseen naiseen. Yksivuotisvapaaehtoisella — sellainen morsian kuin Lydia. Se näytti hullulta, sen hän itsekin käsitti. Lydian vuoksi hänen täytyisi vähitellen totuttaa äitinsä siihen ajatukseen.
Näissä mietteissä tapasi Jack hänet. Jackin kasvoilta loisti tavaton tyytyväisyys. Hän tunsi itsensä ritariksi kiireestä kantapäähän ja piti käyttäytymistään jännittävällä hetkellä kreivitärtä kohtaan ihmeteltävänä. Päätänsä pudistellen katseli hän herransa rauhattomuutta.
"Vaunut ovat lähdössä. Eikö herra kreivi haluaisi laittaa itseänsä kuntoon?"
Botho rohkaisi mielensä, meni työhuoneeseensa kirjoituspöydän luo ja otti sieltä kallisarvoisen pankkisetelin.
"Ottakaa tämä kiitollisuuteni osoitukseksi."
"En, herra kreivi", sanoi Jack kättään kohottaen, "minä olen tehnyt vain velvollisuuteni, enkä mitään juomarahan toivossa."
"No niin, Jack", sanoi Botho sydämellisesti, "siinä tapauksessa minä kaksinnan taskurahoistani palkkanne, ja ottakaa tämä lahjaksi."
Botho otti eräästä lippaasta, missä oli sikin sokin mansetinnappeja, sormuksia ja kravattineuloja, erään pienen hohtokivineulan ja ojensi sen ylen onnelliselle Jackille.
Rahan välkettä saattoi Jack vastustaa, mutta omistaa koruneula näyttelemättä sitä kanssaveljilleen, siihen ei Jackissa ollut miestä. Vielä aamupuolella sai Dorothea kuulla kamarineitsyeltään, että Jack oli keittiössä näytellyt jotain neulaa, jonka alkuperästä hän ei ollut sen enempää puhunut; tarkka kuvaus neulasta selvitti Dorothealle epäämättömästi, että se oli sama koru esine, jonka hän kaksi vuotta sitten oli Botholle lahjoittanut. Kun Jackin rehellisyyttä ei voinut ollenkaan epäillä, oli hän siis saanut neulan Botholta lahjaksi. Tämän johdosta Dorothea tuskin muuta todistusta tarvitsi.