"Lapsi", sanoi hän Konstanzelle, joka oli ollut läsnä kamarineitsyen kanssa keskusteltaessa, "sinun täytyy tänä iltana, jolloin sinä ensimmäistä kertaa suuremmassa seurassa esiinnyt niin sanoakseni perheen jäsenenä ottaa toimittaaksesi muutamia talon tyttären tehtäviä, sillä Beatrix on niiden suhteen enemmän kuin huolimaton. Minä pyydän sinun erikoisesti ottamaan osallesi meidän seurapiirillemme aivan vieraan paroonittaren ja pysyttelemään hänen sivullaan niin paljon kuin mahdollista."
Konstanze nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt. Hän oli tätinsä kasvoilta lukenut kaikki tämän ajatukset, jotka koskivat neulaa; hän tunsi, että hänen oli nyt oltava vain vakoojattarena.
Aseena häntä vastaan, ja jota hän rakasti! Jos Dorothea olisi sen sanonut hänelle suorin sanoin, olisi hän urheasti ja avomielisesti kieltäytynyt. Tästä hän siis säästyi ja oli vapaa toimimaan miten hyväksi näki. Hänen täytyi varoittaa Lydiaa ja Bothoa. Miten se kävisi päinsä, ei hän vielä tiennyt; mutta oikealla hetkellä keksisi hän kyllä oikean menettelytavan.
Keskipäivän tienoissa kaikui huuto linnan läpi: "Prinssi, prinssi!" Linnan pihaan ajoivat neljän hevosen vetämät ajoneuvot; Beatrix ja Konstanze seisoivat etuhuoneessa ikkunoiden takana, mielenkuohusta vapisten. Kreivitär otti korkean vieraan vastaan käytävässä; prinssi pyysi ennen peseytymistä ja puhdistamista tulla esitetyksi talon muille naisille. Tämä esittely suoritettiinkin heti ensimmäisessä huoneessa.
Prinssi Leopold, nuorukainen, tai oikeammin Bothon ikäinen mies, oli pitkä ja solakka. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat hieman kalpeat, hänen harmaat silmänsä välkkyivät eloisasti, hänen ylähuultaan verhosivat lyhyeksi ajetut viikset.
Hän lausui muutaman kohteliaan sanan Beatrixille, joka vastaili nopeasti ja katseli prinssiä suurilla silmillään peittelemättömän uteliaasti. Sitten prinssi kumarsi molemmille naisille ja poistui.
"Niin", sanoi Schmettau tämän jälkeen Beatrixille, "tuollainen prinssikin on vain ihminen kuten mekin".
"Ei", huudahti Beatrix, "ei. Katselkaa häntä — hän on yhtä nuori kuin Botho, ja mikä itsetietoinen, varmuus esiintymisessä! Miten näyttää hänen läsnäolonsa kaikkia hallitsevan! Miten sanookaan hänen jokainen ilmeensä, hänen hymyilynsä, joka on niin rakastettava, hänen puheensa, niin vaatimattomasti kuin hän itsensä ilmaiseekin: Minä olen ensimmäinen!"
"Täällä — niin kyllä!" tokaisi Schmettau harmissaan; "jos te näkisitte hänet hänen enonsa hovissa, näyttelisi hän vain toista osaa, ja jos te kohtaisitte hänet Berliinissä keisarin läheisyydessä, laskisi hänen arvonsa yhä alemmaksi, sangen alas. Ottakaa huomioon tämä — ja kaikki muu näyttää teille pian hänen inhimilliset puolensa."
Beatrix käännähti pois; Schmettaun ääni oli nyt kuten aina niin uhoitteleva, kun hän tytölle puhui. Se teki Beatrixin rauhattomaksi, se oli epämiellyttävää. Kun Schmettau käytti tällaista äänensävyä, tuntui Beatrixista aina, kuin hän ei juuri mihinkään kelpaisi, kuin olisi Schmettau parempi kuin hän.
"Olenko loukannut teitä?" kysyi Günther. Beatrix katsoi häneen jälleen. Hänen uhmailevista kasvoistaan, joiden yläpuolella tukka törrötti kuin pojalla, näkyi, että hän oli nyreissään.
"Minä olen sittenkin kunnon ihminen", vakuutti Beatrix. "Minkä vuoksi te aina noin minulle puhutte?"
Samassa tuli Lobedan huoneeseen.
"Pardon!" huusi hän, "haen kreivitärtä, neuvotellakseni tämän illan tansseista hänen kanssaan."
Beatrix tarttui Güntheriin ja tanssi valssia hänen kanssaan yhden kierroksen. Ja niin oli kaikki vakavuus taas tiessään.
Ateria syötiin tänään aikaisin ja nopeasti huolimatta prinssin läsnäolosta; kreivitär selitti prinssille, että näissä maalaiskenttäharjoitus-tanssiaisissa ei voitu noudattaa hovisääntöjä; hämärän tullen alettaisiin jo tanssia, koska kartanoiden herrasväkien täytyi lähteä heti keskiyön jälkeen, voidakseen kuutamolla suorittaa paluumatkansa. Prinssiä näytti huvittavan vilkas hyörinä, hän seurusteli toverillisesti upseerien kanssa ja sanoi Beulwitzille:
"Vihdoin kerrankin talo ja pari päivää elämässäni, jolloin saan olla nuori ja iloinen ja silti olla mitä parhaimmassa seurassa. Te tiedätte, rakas majuri, minun elämäni enoni hovissa on milloin jäykkää arvokkuutta, milloin salaisia korvauksia, joita suo itselleen jonkinlaisen pakkotilan lieventämiseksi. Erinomainen rouva, tuo kreivitär, miltei kuninkaallisen luoksepääsemätön. Ja pieni tuliraketti — nuori kreivitär — onpa sillä silmät. Tuhat tulimaista!"
"Jos teidän ylhäisyytenne ei tahtoisi liian paljon puuhailla noiden silmien kanssa, olisi se kreivittärelle varmasti mieluista", huomautti majuri.
"Enkös minä sanonut", nauroi prinssi Leopold, "minä en saa edes hituistakaan rakastua; oikeus, jota varmasti kaikki upseerit täällä käyttävät".
Aterian jälkeen levisi hiljaisuus linnan joka kolkkaan. Nuoret tytöt pukeutuivat, se on, Konstanze puki ensin Beatrixin, sitten itsensä, jonka jälkeen sisään tuli Dorothea-neiti kahisevassa, kirkkaassa silkissä antamaan lausuntonsa puvuista. Konstanzen yllä oli taivaansininen, Beatrixilla keltaisen-vaalea leninki; edellisen vaaleita palmikoita somisti heleä ruususeppele, jälkimmäisen kiharat liehuivat vapaina. Toisen väriä oli korotettu, toisen kasvot olivat yhtä valkoiset kuin hänen pukunsa.
"Sinä olet minun mielestäni liian valkoinen, siinä on jotain silmiinpistävää", sanoi Dorothea, joka ei oikein ollut selvillä siitä, että jo yksistään Beatrixin hehkuvat silmät olivat huomiota herättävät. "Puutarhuri voi äkkiä sitaista pari granaatinkukkavihkoa; Konstanze, kiinnitä ne sitten hänen hartioilleen."
Sitten hän meni kreivittären luo, sanoakseen tällekin viimeisen sanan; sillä pukuasioissa pidettiin Dorothea-neitiä linnassa asiantuntijana.
Herrat upseerit eivät pukeutuneet lyhyemmässä ajassa kuin naiset. Frankenstein ja Schmettau tahtoivat mennä alas yhdessä Lobedanin kanssa ja hakivat tämän kamaristaan, mutta Lobedan istui vielä ähkien tuolilla toinen jalka toisen päällä ja koetti vetää liian ahdasta saapasta jalkaansa. Vihdoin se hänelle onnistui, ja hän saattoi nyt ajatella hiusasuaan. Kun jokainen yksityinen hius oli oikealla paikallaan, laskeutuivat he kolmisin portaita alas.
"Frankenstein", sanoi pitkä luutnantti, "kunnioittakaa minun kasvatustani, ja jos teille teidän yleisesti tunnetussa vastustamattomuudessanne on mahdollista, älkää särkekö enemmän sydämiä, kuin minulle on mahdollista korjata."
Pikku Frankenstein oli kerran heikkona hetkenä valittanut, ettei häntä vielä oltu milloinkaan rakastettu. Siitä saakka härnäili Lobedan häntä hänen "valloituksillaan".
He hämmästyivät astuessaan suureen saliin. Se oli sama avara huone, jossa Konstanze ja hänen äitinsä kerran olivat odottaneet; mutta nyt oli tuoleista ja kruunuista otettu verhot pois, ja peileistä ja vaalean-kultaisilta seiniltä säteili heitä vastaan kirkkaasti välkkyviä kynttilöitä.
Huoneet olivat jo jokseenkin täynnä väkeä; kreivittären korkea hahmo muodosti seuran keskipisteen. Uljas rouva näytti heleän sinisenpunertavassa silkkileningissään, josta riippui raskas, syreeninvärinen samettilaahustin, vieläkin niin majesteetilliselta kuin konsanaan. Ruskeaan tukkaansa hän oli kiinnittänyt säihkyväkivisen diadeemin.
Botho käveli oven seutuvilla rauhattomana edestakaisin; odottiko hän prinssin vaiko Lydian saapumista?
Kun prinssi majuri Beulwitzin seuraamana astui heti tämän jälkeen sisään, ja Botho seurasi häntä kreivittären luo, näytti siltä kuin olisi prinssi ollut tuo odotettu. Prinssi pyysi linnan rouvaa aloittamaan tanssiaiset hänen kanssaan, ja Lobedan, joka oli ruvennut tanssien järjestäjäksi, aikoi juuri syöksähtää soittokunnan luo pyytämään sitä alkamaan, kun Lydia Pantin astui saliin.
Hänen ilmestymisensä herätti erittäin suulta huomiota, vaikkeivät hänen esiintymisensä ja pukunsa antaneet siihen vähintäkään aihetta. Hänen esiintymisensä etevämmyys huomattiin yleisesti, mutta vain yksi koulattu katse tiesi, että se oli muovailtu hienoista yksityiskohdista. Hoikan kaulan klassilliset viivat, sen kaareutuminen kauniista niskasta, kasvojen vieno soikeus, tapa, millä tuo pää liikkui, hartiain pyöreys, hieno leuka — kaikki nämä ominaisuudet pääsivät tietenkin kauniissa tanssiaispuvussa paremmin oikeuksiinsa kuin jos hänen yllään olisi ollut levätti tai väljä puku.
Lydialla oli valkoinen silkkipuku, joka oli koristettu valkoisilla pitseillä ja valkoisilla ruusukiehkuroilla; kädessään hän piteli suurta gardenie- ja tuberoosikimppua, kaulan ympärillä oli helminauha ja hiuksissa jalokivitähti.
Botho riensi häntä vastaan, ojensi hänelle käsivartensa ja vei hänet äitinsä luo. Nuori upseeri oli tullut aivan kalpeaksi.
"Paroonitar näyttää saamarin mielenkiintoiselta", kuiskasi Lobedan
Güntherille, "kunhan se olisi vain poika-paralle terveellistä".
Beatrix tarkasteli prinssiä. Vaikuttaisiko uusi tulokas häneen, sokaisisiko hänet? Mutta prinssi Leopoldilla näytti olevan ainoastaan muutamia kohteliaita sanoja Lydialle ja hän näytti uudistaneen toivonsa tanssin aloittamisesta, sillä Lobedan kiiruhti nyt todenteolla salin taustalle sijoitetun soittokunnan luo. Ensimmäiset mukaansatempaavat säveleet vaikuttivat Beatrixiin kuin sähköisku. Hänen kätensä vapisi Güntherin kädessä, kun hän tämän kanssa kävi poloneesiin; prinssi Leopold tanssi edellä kreivittären kanssa.
Konstanze katseli toivottomin silmin Bothoa — oh, tietenkin, hän meni Lydian kanssa —, kun Frankenstein onnellisena kumarsi hänelle. Miten voin sen sanoa heille, miten voin sen sanoa heille, ajatteli hän lakkaamatta.
"Eikö paroonitar Pantin ole ihmeen kaunis?" kysyi myöskin Beatrix, sittenkuin yksi kierros oli lopetettu ja kreivitär oli asettunut paikoilleen.
Prinssi oli hovien saleissa kasvanut ja oli jo nähnyt useita naisia, joiden mielenkiintoinen arvoitus kuvastui heidän kasvoillaan. Ne eivät häntä enää miellyttäneet. Mutta naisolentoa, jossa oli niin paljon itsetiedotonta viattomuutta, niin paljon luonteensävyä, ei hän ollut vielä tavannut. Luoden syvän katseen Beatrixiin kuiskasi prinssi hänelle:
"Molemmat jumalalliset kauneudet puuttuvat kuitenkin häneltä: nuoruus ja luonnollisuus."
Beatrix hehkui, hän lensi prinssin käsivarsilla kuin kuumeessa lattian yli. Prinssi tanssi — tanssi, hänen mielestään, niinkuin ei kukaan vielä ollut ymmärtänyt tanssissa. Nuori tyttö unohti koko maailman ympärillään ja tunsi vain miten tanssinhalu valtasi hänet kokonaan. Hänen seuraava tanssitoverinsa, muudan lähikartanon pyylevä poika ja perillinen, tempasi hänet unelmien maailmasta. Tämä liikutteli itseään niin vaivaloisesti ja rumasti Beatrixin ympärillä, että tyttö tahtomattaankin loi kaipaavia silmäyksiä prinssi Leopoldiin, joka juuri oli lopettanut kierroksen Dorothean kanssa. Prinssi huomasi nuo katseet ja oli tuossa tuokiossa taas Beatrixin sivulla. Onnesta säteillen tanssi tämä prinssin kanssa edelleen.
"Oh", sanoi hän, "näin pitäisi olla joka päivä. Mutta hilpeä hauskuus katoaa pian — aivan kuin näyttämöllä joku syöksyy manalaan. Tyhjät laudat sulkeutuvat, ja siellä me istumme… koko talven — emmekä näe mitään."
"Teidän äitinne pitää tulla huvikauden ajaksi Berliiniin. Minä olen tänä talvena siellä myöskin. Minä liityn kaartinhusaareihin. Silloin voisimme vielä usein tanssia yhdessä."
Beatrix katsoi häneen veitikkamaisesti, kuin tahtoen sanoa: Oh, Berliinissä teillä on paljon mielenkiintoisempia tanssitettavia kuin minä. Mutta prinssin katse kiintyi äkkiä häneen niin kuumana, samalla kuin hän veti Beatrixin aivan kiinni itseensä, että Beatrix yhtäkkiä pysähtyi polvet vapisten ja kuivin huulin sanoi:
"En voi enää."
Tästä lähtien valtasi hänet hillitön kiihtymys. Hän tanssi uupumatta kaikkien kanssa, jotka halusivat, mutta tanssitoverinsa hartian yli vilkuili hän yhtämittaa prinssiin, joka hänkin puolestaan katseli vain Beatrixia, eikä jättänyt yhtään tanssia tanssimatta hänen kanssaan. Beatrix nauroi paljon ja tunsi: itsensä rajattoman onnelliseksi.
Günther v. Schmettau tuli sitä hiljaisemmaksi mitä pitemmälle ilta kului ja istuutui vihdoin ruokasaliin tarjoilupöydän ääreen, jonne erään väliajan aikana saapuivat myöskin Lobedan ja Botho.
"No, poikaseni", sanoi Lobedan, "miksi noin syvämietteisen näköisenä kulauttelet sampanjaa? Älä venyttele jöröpäätäsi liian suureksi, jotta voimme saada sinut huomenna mukaamme. Meidän pitäisi oikeastaan tanssia lähtöön saakka, sillä kotimatka kuutamolla on vähän huononpuoleista." Günther ei vastannut mitään. Mutta Lobedan otti lasin ja kilahutti sitä Güntherin lasia vastaan, jota tämä synkän näköisenä piti kädessään.
"Eläköön naiset! Tosin prinssi Leopold syrjäyttää meidät kokonaan tänä iltana, mitä nuoreen kreivittäreen tulee; mutta lohduttakaamme itseämme: hän on meteori, me olemme kiintotähtiä. Hän menee, me jäämme; huomenna tapahtuu kylläkin päinvastoin, mutta minä tarkoitan: lopullisesti."
Günther ymmärsi, että hyväsydäminen Lobedan tahtoi häntä lohdutella, ja nyökkäsi hänelle pitkään ja hitaasti.
"Täällä on niin paljon kauniita naisia. Kostakaamme pojat, tehkäämme pikku Randau kuningattareksi, tai käykäämme pastorin täysihoitolaisen kimppuun. Paroonitar Pantiniin ei meidän ole hyvä kajota", nauroi Lobedan.
"Niin", huudahti Botho, "hän onkin kaunein. Häntä katsellessa tulee väkisinkin ajatelleeksi aavaa, syvää, mittaamatonta valtamerta."
"Niin juuri", myönteli Lobedan, "syvyyksiä ja myrskyjä saattaa vainuta piilevän salaperäisesti lepäävän tyynen pinnan alla. Mutta Beatrix, se tyttö on kuin kristalli-kirkas vesiputous."
"Te puhutte jo runollisesti!" huusi Frankenstein. "Runous, sanoo eräs viisas, on kolmannessa pullossa. Tähän asti minusta on näyttänyt kuin se pakenisi tieltänne kuudenteen."
Lobedan katseli riemuiten Güntheriä.
"Minun opetuksiani, taaskin minun opetuksiani! Mitähän nuorista naskaleista tuleekaan, kun minua ei enää ole rykmentissä!"
"Eikö Pantin olekin kaunis?" kysyi Dorotheakin kreivittäreltä, "käsitätkö nyt, että se nainen on seitsemällä sinetillä lukittu kirja? Ja —" hän silmäili varovasti ympärilleen, "oletko huomannut, että Botho tuskin väistyy hänen rinnaltaan?"
"Hämmästyksellä", sanoi kreivitär rauhattomana, katselen tänä iltana lasteni käyttäytymistä. Beatrix; tanssii kuin mieletön lapsi ja hääräilee silmiinpistävästi prinssin kanssa; Botho on jo kaksi kertaa tanssinut valssia paroonittaren kanssa".
"Että prinssi Leopold kiinnittää huomionsa yksistään Beatrixiin, on luonnollista. Sanohan sitten keitä muita täällä olisi? Pitäisikö hänen tanssia pastorin tyttärien kanssa? Tai pienen Randaun kanssa? Sinun asemasi hänen setänsä hovissa ja Beatrixin talosi tyttärenä tekee sen itsestään ymmärrettäväksi", sanoi Dorothea. "Mutta minä rukoilen sinua, taivaan tähden, pidä silmällä Bothoa ja paroonitarta, ja jos sinusta vielä sittenkin tuntuu Jackin matkat sisarensa luo viattomilta, säälin sinua!"
"Dorothea", huudahti kreivitär hiljaa, "sinä säikytät minua! Minun lapsillani on minun terve järkeni. Intohimo on heille vierasta! Ja kuitenkin — kuinka Botho häneen katsoo! Ja kimppu hänen kädessään…!"
"Toissapäivänä antoi Jack postimiehelle kirjeen, joka oli osoitettu eräälle lyybekkiläiselle kukkakaupalle; minun kamarineitsyeni näki sen sattumalta."
"Sinä vakoilet lapsiani!" kuohahti kreivitär.
"Koska pidän heistä kuin omistani ja vainuan heitä väijyviä vaaroja paremmin kuin sinä."
Konstanze, joka tarkasteli milloin Dorotheaa, milloin Lydiaa ja Bothoa, huomasi miten molemmat naiset kuiskailivat toisilleen. Hän oli yhäti toivonut voivansa varoittaa Bothoa, mutta tähän saakka se ei vielä ollut onnistunut. Botho oli tosin tanssinut hänen kanssaan enemmän kuin kerran, mutta hirveä tunne, että Botho näkisi hänessä jonkinlaisen uskottunsa kahlehti hänen kielensä. Bothon lämmin kädenpuristus oli hänen salaisen onnensa tunnustus, hänen tulinen katseensa käsky riemuitsemaan hänen kanssansa — oh, nyt hän ymmärsi kaiken!
Lobedan ilmoitti naisten valssin. Konstanze otti tilaisuudesta vaarin ja kiersi Lydian luo.
"Ettekö tekin halua hieman levähtää, rakas neiti? Mutta täällä meitä tyrkitään. Tulkaa!"
Lydia laski käsivartensa nuoren tytön käsivarrelle ja meni hänen kanssaan ruokasalin läpi salonkiin. Soitto ja tanssivien jalkojen kopina kuului tänne vain hyvin heikosti; viereisessä etuhuoneessa istui muutamia vanhanpuoleisia herroja pelaamassa. Heidän yksitoikkoiset tiedonantonsa ja korttien läiskinä katkaisivat vain hiljaisuuden.
Konstanze huomasi äkkiä, että hän oli tämän naisen vasta yhden kerran tavannut, että hän oli täällä aivan vieras, vento vieras. Paroonitar ei voinut aavistaa, että Konstanze oli häntä lakkaamatta ajatellut.
Lydia, joka oli kauan katsonut alaspäin atlaskenkiensä valkoisiin kärkiin, nosti sylistään raskaan kukkakimpun, painoi kasvonsa kukkiin ja kysyi äkkiä.
"Rakastatteko näitä? Ne tuoksuvat äiteliltä kuin lahoava ruumis. Tällaiset kukat tanssiaisissa ovat ristiriitaisuutta, joka saattaa ihmistä hermostuttaa."
Hän ojensi kimpun Konstanzelle. Silloin yhtyivät heidän katseensa.
"Te olette paljon minua ja minusta ajatellut", sanoi Lydia yhtäkkiä. Hänen äänessään oli omituinen, surumielinen sointu. Konstanze säikähti ja punastui.
"Eikö totta", jatkoi Lydia, "minä olen oikeassa. Näkee jonkun vain kerran, on ulkonaisten seikkojen johdosta pakotettu häntä lakkaamatta ajattelemaan — ja hoksaa vasta toistamiseen persoonallisesti tavattaessa, että onkin ehkä hänelle aivan vieras. Jos kaikki ihmiset olisivat niin avomielisiä ja sanoisivat: me olemme toimineet yhdessä — sillä minä luulen, että melkein aina käy päinvastoin — tulisi enemmän luonnollisuutta keskinäiseen seurusteluun, ja monet, jotka arkoina ja vieraina eroavat toisistaan, olisivat löytäneet elämässään ystävän. Me molemmat, rakas lapsi, emme siis ole vieraita toisillemme, sillä minäkin olen lakkaamatta ajatellut teitä."
Konstanze tarttui kapeaan käteen, jonka Lydia hänelle ojensi.
"Rouva paroonitar", sanoi hän kiihkeästi, "te teette minut onnelliseksi. Miten toisenlainen te olette kuin kaikki tuolla sisällä. Niin, vain erinomaisen tärkeä asia sai…"
Hän keskeytti. Hänen äänensä kieltäytyi, hän kääntyi sivuttain Lydiaan.
Hänkin, ajatteli Lydia kaihomielin, hänkin — yhtä nuori ja mieletön ja varomaton kuin — hän! He löytävät ensin intohimon eivätkä voi sitten siitä enää vaieta.
"Rouva paroonitar", alkoi Konstanze uudelleen, "miten minä sen sanoisin?… Vallankumouksien aikoina palvelee hallitsijaansa monesti paremmin, ellei julkisesti ylpeile uskollisuudellaan häntä kohtaan, koska hänet tunnustamalla ei mitään hyödytä, vaan saattaa hänet vaaranalaiseksi, eikö totta?"
"Rakas lapsi", sanoi Lydia liikutettuna. Hän käsitti silmänräpäyksessä, mitä näillä peitetyillä sanoilla tahdottiin hänelle sanoa. "Se pitää minun kai sanoa Botholle, mitä?"
Konstanze nyökkäsi. Lydia tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä kauan äänetönnä. Hänen mielessään liikkui jotakin tavatonta. Eräänä päivänä, niin hän ajatteli, tulee Botho huomaamaan, että häntä rakastetaan, rakastetaan toisen kerran. Ensimmäinen kerta näytti hänestä armolahjalta, toista kertaa hän pitää ansiona, joka koroittaa hänen omaa arvoansa, ja silloin tuntuu hänestä hänen ensimmäinen rakkautensa mitättömältä. Ensimmäisen hän otti vastaan kuin lapsi, toisena on hän antavana puolena. Tuo tuossa on se, jonka takia hän minut unohtaa.
Juuri silloin astui Botho kynnyksen yli.
"Ah", huudahti hän, "minulle on mieluista nähdä, paroonitar, että te teette tuttavuutta Konstanzen kanssa."
Hän meni molempien luo ja otti Lydiaa kädestä. Mutta hänen äitinsä, joka oli seurannut poikansa kintereillä, seisoi samassa heidän vieressään ja sanoi leikillisesti: "Mene, Botho, sinä lyöt laimin Randaun naiset. Iloitkaa paroonitar, ettei teidän tarvitse ketään suurta poikaa kasvattaa ritariksi — se on äidinilon varjopuolia."
Botho poistui äkeissään. Hän ymmärsi, että hänen äitinsä tahtoi kohdella häntä Lydian läsnäollessa kuin poikaa. —
Ja juhla läheni loppuaan, näköjänsä yhtä iloisesti kuin se oli alkanutkin, mutta Bothon iloisuus oli pakotettua. Lydia läksi ensimmäiseksi; kreivitär näytti vakavalta. Dorothea tyytyväiseltä. Hän oli vakuutettu siitä, että hänen oli onnistunut häiritä paroonittaren ja Bothon välille syntynyttä mieltymystä. Konstanzea olisi pikemmin haluttanut itkeä kuin tanssia. Vain Beatrix oli ainoa onnellinen. Hän hyppeli kamarissaan ympäri lattiaa, kun muissa huoneissa oli jo aikaa sitten vallinnut hiljaisuus.
Hän tahtoi riisuutua, mutta unohti sen samassa; hän tahtoi kaapista ja piirongista ottaa sitä ja tätä ja hypähteli kuin lintu sinne tänne. Hän tahtoi lörpötellä Konstanzen kanssa, mutta ei tiennyt mistä. Ei ollut mitään sanoja, ei kerrassaan mitään! Miten ahtailta tuntuivat seinät, talo, maailma! Ja miten kaukana oli kaikki, kun hän ajatteli, että voisi koko elämänsä läpi tanssia näin valon loisteessa ja soiton kaikuessa. Niin, hänelle se oli mahdollista, se kuului hänen elämäänsä. Hänen tarvitsi vain käskeä, ja ihmiset liikkuivat kuin tanssinuket täyttääkseen hänen tahtonsa. Ah, — miten kadehdittavaa! Ja sitä miekkoista naista, joka kerran tulisi hänen puolisokseen!
Tätä ajatellessaan rupesi hänen sydämensä tykyttämään. Miten hän olikaan häntä katsellut, miten kuiskaillut. — Beatrix vapisi ja peitti kasvot käsiinsä.
Ne olivat ensimmäiset kyyneleet sen jälkeen kuin hän oli lakannut olemasta lapsi.
Kreivitärkään ei ollut vielä mennyt levolle. Kun upseerit ottivat häneltä jäähyväisiä ja samalla tahtoivat kiittää häntä koko ajasta, sillä huomenaamullahan piti lähteä marssimaan kello kuudelta, sanoi hän heille:
"Onneksi luonto on antanut minulle monia velvollisuuksiani varten yhtä paljon terveyttä ja kestävyyttä; olen ylhäällä ennen lähtöänne."
Sitten hän viittasi Güntherin luokseen ja sanoi hänelle haluavansa häntä vielä puhutella omassa huoneessaan. Kreivittären huone oli ensimmäisessä kerroksessa, siellä oli hänen kirjoituspöytänsä, siellä hän neuvotteli tilanhoitajan kanssa, siellä tapahtuivat kaikki tärkeät keskustelut, koskivatpa ne sitten talon asioita tai kotioloja. Siellä olivat talon lapset saaneet nuhdesaarnansa. Keskustelu kreivittären kanssa siinä huoneessa merkitsi jotakin vakavaa.
Sen vuoksi asteli nyt Günther hieman levottomana edestakaisin pienessä huoneessa ja säikähti, kun kreivitär muutaman minuutin kuluttua hänen tulonsa jälkeen astui sisään. Kirjoituspöydällä paloi öljylamppu, sen maidon värinen kuuppa oli peitetty sinertävällä varjostimella, niin että huoneessa vallitsi pehmeä hämäryys. Günther ei ollut tämän vuoksi selvillä, tämä valaistusko vai jokin sisäinen mielenliikutusko teki kreivittären posket niin kalpeiksi. Hänen majesteetillinen ilmestyksensä tuntui Güntheristä tällä hetkellä epämiellyttävältä. Kreivitär istuutui kirjoituspöytänsä edessä olevaan nojatuoliin, raskas laahustin oli laskoksissa matolla hänen vieressään; pitäen kyynärpäätään pöydän reunaa vasten nojasi hän jalokivistä kimaltelevaa päätänsä käteen.
"Minä en pidä verukkeista", alkoi hän selvällä äänellä. "Olen pyytänyt sinut tänne, jotta sanoisit minulle, jos tiedät jotain poikani ja paroonitar Pantinin väleistä. Tuntevatko he lähemmin toisensa ja kauanko he ovat toisensa tunteneet?"
Günther otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
"Minä tiedän", jatkoi kreivitär samalla kylmällä rauhallisuudella, "että sinun uskollisuutesi Bothoa kohtaan estää sinua häntä kavaltamasta, mutta toisaalta rakkautesi ja kiitollisuutesi minua kohtaan kieltää sinua minulle valehtelemasta. Tiedän hyvin, että tällä kysymykselläni saatan sinut kiusalliseen asemaan. Kuitenkin kysyn sinulta! Mutta ennenkuin vastaat, sano minulle yksi asia: käsitätkö, että Bothon rakkaus tuota naista kohtaan on mielettömyyttä, ja etten milloinkaan tulisi heidän avioliittoaan hyväksymään — jos he ylimalkaan sellaista ajattelevat?"
"Käsitän sen", myönsi Günther.
"No entä sitten?"
Günther oli tällä hetkellä iloinen, ettei Botho ollut tehnyt häntä uskotukseen. Ja kun kreivitär tahtoi vain kuulla, mitä hän todellisesti tiesi, saattoi hän suoraan sanoa:
"Botho ei ole koskaan minun kuulleni viitannut niihin asioihin."
"Mutta sinä tiedät, että joku nainen antaa hänelle tekemistä?"
"Kyllä."
"Mistä saakka?"
"Mutta rakas täti…"
"Mistä saakka?"
"… Jo Berliinissä."
"Onko hän maininnut sinulle hänen nimensä?"
"Ei", virkkoi Günther otsa hiessä. Hän tiesi, mitä tämä "ei" kreivittärelle merkitsi, sillä kreivitär tiesi varsin hyvin, ettei Botho muutoin milloinkaan mitään pitänyt salassa Güntheriltä.
"Hyvä on", sanoi kreivitär. Ja sitten pitkän, painostavan vaitiolon jälkeen nosti hän päänsä, katsoi Güntheriin ystävällisesti ja ojensi hänelle kätensä:
"Beatrix on tänään täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Minä annan sinulle luvan puhua hänelle toiveistasi niin pian kuin hetki näyttää sinulle otolliselta."
Günther suuteli hänen kättänsä.
"Minä pelkään, ettei sellaista hetkeä enää tule", sanoi hän, "olen tänään haudannut toiveeni".
"Kuinka niin?" kysyi kreivitär pahoillaan.
"Eräs prinssi on voittajan askelin sivuuttanut pienen luutnantti-raukan."
"Hullutusta", huudahti kreivitär, "tyttäreni on liian ylpeä antaakseen sellaisen miehen itseänsä sokaista, jonka vaimoksi hän ei voi tulla. Ja mitä prinssiin tulee, niin olihan melkein hänen velvollisuutensa pitää seuraa ennen muita tyttärelleni. Lähipäivien rauhallisessa seurustelussa tulet huomaamaan, miten turha pelkosi on. Pyydän sinulta vain yhtä: palaa takaisin niin pian kuin mahdollista."
"Me saavumme huomenna tai pikemminkin tänä iltana kasarmipaikkaamme; huomenna aikaisin lasketaan reserviläiset palveluksesta, puolipäivän tienoilla pääsen lomalleni ja voin olla täällä jo ylihuomenna keskipäivän paikkeilla."
"Hyvää yötä!"
Kreivitär oli yksinään. Liikkumattomana hän istui tuolissaan. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen verensä rauhallinen, hänen tahtonsa luja. Vielä yksi todistus, sanoi hän itsekseen, yksi täysin pätevä todistus, ja niinä tiedän erottaa Bothon siitä naisesta!
Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään, että heidän välillään saattoi vallita valtava kiintymys. Se seikka ei sopinut hänen mukavaan onnenohjelmaansa, joka häntä huoletti ja jonka hän oli lapsillensa laatinut — sen vuoksi täytyi tuon naisen väistyä. Ohimennen hän taisi myöskin lievää surua sydämessään Beatrixin takia. Mutta sen hän heti karkoitti, sehän oli hulluutta. Prinssin, setänsä ainoana vallanperijänä, täytyi naida joku prinsessa hallitsevasta ruhtinassuvusta, tai hän samoin kuin hänen lapsensakin kadottivat perintöjärjestyksen mukaan herttuakunnan, joka silloin joutuisi jonkun toisen sukupolven haltuun. Sen tiesi prinssi yhtä hyvin kuin kreivitärkin, ja hän luotti siihen, ettei prinssi tämän asian vuoksi tulisi milloinkaan tekemään Beatrixin sydäntä rauhattomaksi.
Vihdoin kävi kreivitär vuoteeseensa, mutta huolimatta kaikista näistä rauhoittavista mietelmistä, tuntui hänestä kuitenkin siltä, kuin varjo olisi laskenut hänen talonsa yli.
VII.
Koko yön oli herkeämättä satanut. Vielä silloin kuin pataljoona marssi maantietä pitkin ja hevosten kaviot räiskyttävät tiestä lionnutta lokaa, vielä silloin valoivat viimeiset taivaan yli kiitävät pilvet sotamiesten niskaan lyhyitä ja usein uudistuvia sadekuuroja.
Housujen lahkeet pistettyinä korkeisiin varsisaappaisiin, huonoimmat hatut syvälle otsan yli painettuina ratsastivat Lobedan ja Günther eskadroonansa sivulla. Frankenstein oli tullut heidän seuraansa silläkin uhalla, että kuulisi Lobedanin mitä katalimmalla tavalla häpäisevän hänen erosta johtuneita tuskiaan; mutta ratsastaa vaieten ja yksinään eskadroonansa sotilaitten sivulla, jotka sateenkuurojen ja pistävän auringonpaahteen vuorotellessa väsymättä lauloivat: "Pitääkö mun sitten, pitääkö mun sitten, kaupunkiin", sitä hän ei kestänyt. Siihen hän oli liian apealla mielellä.
Lobedan oli isällisen sääliväinen rakastuneen tuskaa kohtaan; mutta kun hän kuuli tämän jo neljättä kertaa syvään ja äänekkäästi huokaavan, sanoi hän:
"Älkää olko millännekään, Frankenstein. Tuollainen onneton rakkaus pukee teitä niin saamarin hyvin. Minä kerron sen Hampurissa kaikille nuorille naisille, ja onnenne täksi talveksi on taattu — pari tusinaa Marioita, Liisoja ja Riikkoja ja niin edespäin korvaavat kirkkaasti teille yhden Konstanzen."
"Hyvähän teidän on nauraa! Kreivitär on kutsunut teidät viettämään lomanne Allmershofissa", sanoi Frankenstein, "mutta minä…"
"Miksi te ette ole osannut olla yhtä viehättävä?" tuumi Lobedan olkapäitään kohauttaen; "me wandsbekeriläiset husaarit olemme rakastettavuutemme takia suuressa maineessa, eikö totta… lempo soikoon, Schmettau — siinäpä oli lätäkkö — etkö olisi voinut sen kohdalla ratsastaa hieman siivommin? Sinä kai nukut vielä satulassasi?"
Allmershofissa tuli vieraitten mentyä puuhaa moneksi päiväksi. Kun siihen aikaan, jolloin muulloin syötiin toinen aamiainen, ilmestyivät huoneistaan nuoret neitoset, sitten Dorothea-neiti ja vihdoin prinssi, oli kaikki jo siinä kunnossa, ettei huomannut vieraita olleenkaan. Taivas oli kokonaan kirkastunut, ja Beatrix, joka vielä oli yhtä hermostuneenvilkas kuin eilen, teki aamiaispöydässä senkin sata ehdotusta päivää varten. Mentäisiinkö Travemündiin, missä huvikausi muutoin päättyisi lähipäivinä, vai lähdettäisiinkö purjehtimaan tai ratsastamaan.
Prinssi, joka oli herännyt täysin selvänä ja oli odottanut tapaavansa naiset samassa tilassa, ihastui uudelleen Beatrixin loppumattomasta eloisuudesta. Samoin kuin kylläiset ihmiset eivät tunne nälkää, ei myöskään menestyksestään varmoissa ihmisissä ole minkäänlaista joutavanpäiväisyyttä. Yksinkertaisen luonnollisesti otaksui prinssi, että hän oli syynä Beatrixin iloon ja riemuun, ja että hän oli sen vuoksi velvollinen osoittamaan omasta puolestaan mielenkiintoa tyttöä kohtaan.
Kreivitär käytti tätä aamuhetkeä hyväkseen ja kyseli prinssi Leopoldilta sen hovin lukemattomista henkilöistä ja oloista, jossa hänkin oli tyttönä oleskellut. Prinssi kertoi kohteliaasti, ei kuitenkaan ilman pilkallisia reunamuistutuksia, mikä seikka Beatrixista jälleen näytti äärettömältä etevämmyyden merkiltä.
Sitten lausui prinssi Leopold haluavansa lähteä ratsastamaan; mutta kun kreivitär ei ollut enää muutamiin vuosiin noussut hevosen selkään, eikä Dorothea ollut milloinkaan ratsastanut, ja Konstanzen piti ensin se taito oppia, niin ei kreivitär voinut muuta kuin suostua siihen, että prinssi ja Beatrix kahden kesken ratsupalvelijan seuraamana lähtisivät ratsastusretkelle. Sillä aikaa kuin Beatrix oli pukeutumassa, käänsi kreivitär keskustelun eilisillan tanssiaisiin ja sanoi leikillisesti, että herra v. Schmettau oli tuntenut oikeuksiensa syrjäytyneen. Prinssin hämmästystä ilmaisevan kysymyksen johdosta selitti kreivitär, että upseeri oli Beatrixin kosijoita. Prinssi älysi mitä hänelle sillä tahdottiin sanoa. Mutta vaikutus oli kuitenkin päinvastainen. Nyt vasta hänen mielenkiintonsa oikein heräsi. Että tuo pieni ilolintu menisi naimisiin sen miehen kanssa, jonka hänen äitinsä oli hänelle valinnut, oli selvä. Mutta että hän — Leopold — oli sitä ennen määrätty näyttelemään tytön elämässä romaanisankarin osaa, oli hänelle myöskin selvä. Ylimielisenä hän ajaa karautti Beatrixin kanssa linnanpihasta, kreivittären katsellessa heidän jälkeensä rauhallisena ja tyytyväisenä.
Pantinin huvilaan oli vieraiden poistuttua tullut haudanhiljaisuus. Lydia vietti koko aamupäivän tuskallisessa toimettomuudessa. Ei mitään kirjettä, ei minkäänlaista jäähyväistervehdystä Botholta — ja tämä oli kuitenkin luvannut hänelle kirjoittaa. Että Jack viisaudessaan ei ollut tänään tuonut hänelle kirjettä, ei hän voinut aavistaa, huolimatta Konstanzen varoituksesta. Vasta seuraavana päivänä toi hänelle muudan maalaispoika kirjeen Botholta. Siinä ei ollut mitään päivämäärää, ja vain lyhyt ilmoitus, että hän palaa kolmen päivän perästä taas kotiin.
Jos edes Konstanze olisi tullut hänen luokseen! Hän oli nuorta tyttöä pyytänyt. Kun tämä ei tullut, katsoi Lydia sen johtuneeksi siitä, ettei kreivitär ollut häntä päästänyt.
Kerran näki Lydia prinssin ja Beatrixin ratsastavan läheltä ohi; heidän hevosensa astuivat hitaasti ja aivan vierekkäin, heidän keskustelunsa näytti olevan heille tärkeämpää kuin ratsastaminen. Erään toisen kerran, kun Lydia palvelijansa seuraamana käveli ulkona, kohtasi hän Allmersien ajoneuvot. Kreivitär, joka istui niissä Beatrixin, Dorothean ja prinssin kanssa, tervehti muodollisesti ja — niin, Lydia huomasi sen selvästi — punastui hieman.
Hänen rauhattomuutensa muuttui tuskaksi. Hän ei voinut pysyä kotosalla. Metsän halki käveli hän rannikolle. Tuima itätuuli huojutteli puiden latvoja ja pani merenpinnan liikehtimään. Luonnottoman kuumaa kesää oli elokuun lopulla seurannut kylmiä sadepäiviä, aikaisemmin kuin muulloin kellastui lehti ja putosi maahan.
Lydia jäi seisomaan erään puunrungon nojaan ja katseli merenlahden yli toista rantaa ja hiljaista pikkukaupunkia siellä. Miten vieraaksi hän tunsi itsensä kaikelle elämälle ja sen ilmiöille. Ja tuolla toisella puolella, noiden ahtaiden poroporvarillisten muurien takana, asui kentiesi intohimo. Ketä se liikutti, jos hänen elämänsä kehittyi hyväksi tai pahaksi, suureksi tai pieneksi? Kuka ylisti hänen onneaan, ken valitti hänen kuolemaansa, kelle oli hänen kieltäytymisensä esimerkkinä? Ei kellekään.
Unelmista, jotk' ei täyttyneet.
Onnesta, jot' emme nauttineet.
Mailma, jolle sai ne uhriksi panna,
Kiitost' ei, ei muistoakaan anna.
Kahleissa olevan uhma valtasi Lydian. Kiihkeä tahto tempasi hänet kaikista esteistä huolimatta pakottamaan onnen puolelleen. Jos tuo nuori elämä erotettaisiin hänen elämästään, olisi hän maailmassa niin yksin kuin haaksirikkoinen yksinäisellä saarella. Äkkiä selveni hänelle, miten hullua oli, että hän oli asettunut tänne, ikäänkuin kreivillisen talon oven eteen, asumaan. Tosin se oli tapahtunut Bothon toivomuksesta, joka tahtoi persoonallisen tuttavuuden avulla suostutella äitiänsä tulevaan miniään. Mutta läheisestä kaupungistakin olisi voinut varsin hyvin ylläpitää seurustelua. Kenties olisi viisainta poistua jo tänään Allmershofin läheisyydestä. Talven yksinäisyyden pelon varjolla kävisi muutto hyvin päinsä.
Tästä suunnitelmasta paroonitar sai uutta eloa. Hän meni kotiin ja ilmoitti palvelijoilleen matkustavansa huomenna Lyybekkiin etsimään talviasuntoa.
Ja niin hän sitten seuraavana aamuna lähtikin.
Lyybek on rakennettu kahden joen väliselle kukkulalle, jonka puolivälistä, joka puolelta, haarautuvat kadut alas rantaan päin. Niinpä näyttävät katot siellä olevan aivan kuin päällekkäin ladottuja, ja niiden punaisten harjojen välistä ojentavat kirkkojen terävät, tiiliset tornit valtavia käsivarsiaan taivasta kohti, parittain ja yksitellen. Lydia tunsi italilaisten kirkkojen liikuttavan kauneuden ja suuruuden. Sittenkin liikuttivat nuo korkeaviivaiset, punaisenharmaat tornit omituisesti hänen mieltänsä. Ne olivat muistomerkkejä raaoilta ja julmilta mutta silti mahtavilta ajoilta. Pohjoisesta tasankomaasta kohosi teräväkulmaisia rakennuksia taivasta kohden, ne olivat siellä seisoneet ennen vanhaan kansojen ympärillä tunnusmerkkeinä, turvan antajina ja uhkauksina. Ja siellä missä nyt pitkin joen vartta kulkee rautatie ylinäkymättömien lauta- ja puukasojen välitse, olivat kerran pitkät linnavallit suojaamassa satamaa ja kaupunkia maalta päin uhkaavaa vihollista vastaan.
Hitaasti vyöryi juna laajalle asemalle. Lydia nousi pois ja astui asemasillan asfalttikäytävää pitkin aseman yläpäähän ja sieltä portaita alas odotussaliin. Siellä, ihmisvilinässä, huomasi Lydia äkkiä seisovansa Bothon edessä. He tuijottivat toisiinsa hetkisen tyrmistyneinä. Mutta tämän kohtaamisen pelko ja seuraukset, jotka sillä olisi voinut olla, vaihtuivat nopeasti suureksi iloksi.
"Oletko tullut minua vastaan?" kysyi Botho ihastuksissaan.
"En!" vastasi Lydia, "odotin sinua vasta huomenna. Tulin Lyybekkiin etsiäkseni itselleni sopivaa talviasuntoa."
"Tahdotko pois luotani?"
"Varovaisuus käskee."
"Koska linnassa on jotain huomattu? Koska Konstanze meitä varoitti? Etkö sitten käsitä, että ensi kuussa täytän kaksikymmentäkolme vuotta ja olen silloin oma herrani? Antaa hänen vartioida meitä — sitä enemmänhän on äitiä valmistettu."
Lydia vaikeni. Hän oli vaistomaisesti tarttunut Bothon käsivarteen, ja niin poistuivat he yhdessä odotushuoneesta. Ulkona Lydia pysähtyi.
"Milloin juna menee Travemündeen — sinun on heti lähdettävä", sanoi hän päättäväisesti.
"Se menee tuossa tuokiossa, sillä on kiireellisiä asioita", virkkoi Botho hilpeästi. "Nyt me jäämme yhdessä tänne viettämään kauniin, odottamattoman päivän ja astumme tänä iltana viimeiseen junaan. Ajatteleppas — sinä ja minä kahdenkesken vieraiden ihmisten joukossa, vieraassa kaupungissa — miten taivaallista! Minä kuvittelen, että me olemme naimisissa."
"Olkoon niin sitten", huudahti Lydia, "minusta se on oikein! Iloitkaamme kuin vangit, jotka ovat karanneet, kuin lapset luonnon helmassa. Mutta yhdellä ehdolla: että minä palaan tänä iltana kotia, mutta sinä vasta huomenaamulla."
Botho lupasi mitä toinen tahtoi. Heidät valtasi jonkinlainen ylimielisyys, joka muistutti iloista päihtymystä.
Botho ehdotti, että ostettaisiin kaupungin kartta ja sen avulla käytäisiin kirkoissa ja raatihuoneella, mutta sitä ennen syötäisiin aamiainen raatihuoneen ravintolassa. Lydia suostui kaikkeen; ilakoiden he kulkivat päästä päähän valtavien, pyöreitten Holstentor-tornien välisen keskustan, kävelivät sillan yli Holsten katua ylöspäin ja laskeutuivat sitten raatihuoneen holvikaarien alitse kuuluisaan ravintolaan.
Harmaiden, kaltevien suippokaarien alla, keskellä jättiläismäistä saliryhmää, istuivat he erään pöydän ääressä ja neuvottelivat kaikenlaisia kokkapuheita lasketellen aamiaisestaan. Sitä, että he vahtimestarin kuullen toisiansa sinuttelivat, eivät he lainkaan huomanneet.
Jonkin pöydän ääressä heidän vieressään istui muudan herra, joka ehkä siitä syystä, ettei hänellä ollut mitään erikoisempaa tekemistä, katseli tarkkaavaisesti tuota iloista paria. Lydian ylhäinen olento ja hänen näköjään nuoremman seuralaisensa rakastettava into herättivät huomiota, vaikkakin he molemmat tietenkin käyttäytyivät niin pidättyväisesti, kuin parhaimman seurapiirin henkilöiltä sopi odottaakin.
Lopulta huomasi myöskin Lydia, että tuon vieraan katse kiintyi häneen usein ja pitkäksi aikaa. Hän huomautti siitä Botholle, ja he lopettivat nopeasti ateriansa.
Heidän mennessään raatihuoneen ravintolasta raatihuoneen vieressä olevaan Mariankirkkoon sanoi Lydia:
"Minä en ole pitkään aikaan nähnyt niin kunnioitusta herättävää miestä. Ellei hän olisi ollut aivan ilman seuraa, olisin pitänyt häntä jonakin tuntemattomana matkustavana ruhtinaana. Tarmokkaan otsan yläpuolella kaareutuvat valkoisen-harmaat suortuvat, kirkkaat haukansilmät mustien kulmakarvojen alla, suora nenä, mustien viiksien ja valkoisen tukan muodostama vastakohta — nämä kaikki tekivät pään melkein maalaukselliseksi."
"Sinäpä olet häntä tarkasti katsellut!"
Lydia nauroi.
He saapuivat Mariankirkon avariin käytäviin. Aika, jolloin siellä käy joukko vieraita nähdäkseen seitsemän vaaliruhtinaan kulkevan Jeesuksen Kristuksen alttarin takana olevan kellon ohi, oli jo ohitse. Vain sieltä täältä kuului jonkun yksinäisen katselijan askeleita, joka katosi avariin huoneisiin. Keskipäivän aurinko kutoi valoverkkojaan ikkunoiden lävitse ja loi kultaisia värisointuja kirkon penkkien muodostamaan tumman-ruskeaan metsikköön. Holvimaiset käytävät, jättimäiset pylväspilarit olivat valkoisella kalkilla sivellyt; pilareissa riippui kuolleitten hengenmiesten muistokuvia: kuvia, joista toiset esittivät itse hengenmiehiä ja joiden reunoissa oli eriskummallisiin muotoihin ja väreihin sommiteltuja vaakuna- ja vertauskuvallisia koristuksia. Botho ja Lydia seisoivat hiljaa kuvilla kaunistetun kuorin alla ja vaipuivat nauttimaan korkeasta, pyhitetystä huoneesta. Kirkon taustalla olivat urut, joiden suuri, kaunis julkisivu täytti seinän kattoon saakka. Ja sieltä kuului nyt vienoa soittoa; joku mahtoi ruveta harjoittelemaan. Kaikista äänistä, mitkä taide on oppinut ottamaan soittimista ja kielistä, ei mikään kiehdo niin sielua kuin urkujen ääni.
"Lydia", sanoi Botho ja otti häntä kädestä, "täällä Jumalan kasvojen edessä lupaa minulle, että tahdot tulla vaimokseni, ja että et koskaan anna äitini kärsiä, tehtäköönpä omaisteni puolelta välillemme minkälaisia esteitä hyvänsä".
He olivat molemmat käyneet aivan kalpeiksi.
"Minä vannon sinulle", vastasi Lydia syvästi liikutettuna, "että tulen vaimoksesi tai poistun maailmasta! Sinun rakkautesi ja se, että sinut omistan, ovat minun elämäni."
"Ja äitini?" hätäili Botho, "sinä tiedät, että rakastan häntä äärettömästi. Voitko sinäkin häntä rakastaa?"
"Ei milloinkaan", kuiskasi Lydia Bothon kättä puristaen, "ei milloinkaan voi mitään tapahtua, mikä saisi minut unohtamaan, että hän on sinun äitisi."
Lydia loi katseensa ylös. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. Ja Botho otti osaa hänen mielenliikutukseensa. Tänä juhlallisena ja puhtaana hetkenä hän tunsi, että heidän sielunsa olivat yhtyneet yhdeksi. Oli kuin joku näkymätön pappi olisi nyt uskonut Lydian hänen haltuunsa.
"Morsiameni!" sanoi hän ja suuteli hartaana kyyneleet hänen silmistään. —
Kun he kääntyivät mennäkseen pois, huomasivat he ensimmäisen kuoria kannattavan pilarin vieressä saman harmaahapsisen ja mustapartaisen herrasmiehen, joka äskettäin raatihuoneen ravintolassa oli herättänyt heidän huomiotaan. Mutta nyt ei mikään välikohtaus voinut horjuttaa heidän sielujensa hiukkasta luottamusta. He astuivat ulos syksyiseen auringonpaisteeseen rinnassaan keväänusko.
VIII.
Günther v. Schmettau lähti heti, kun pataljoona oli jälleen asettunut Wandsbeckiin, lomalleen. Hän kieltäytyi ottamasta osaa illallisiin, jotka Botho ja muutamat muut eroavat yksivuotiset hommasivat eräiden tuttujen hampurilaisten herrojen kanssa. Hän ei saanut yhtään rauhaa niinkauan kuin tiesi Beatrixin olevan yksinomaan prinssin seurassa. Illalla syyskuun neljäntenätoista päivänä hän saapui takaisin Allmersdorfiin, josta oli lähtenyt kahdentenatoista.
Kreivitär ja Dorothea ottivat hänet vastaan ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Toinen oli iloinen, että Beatrix nyt voi ottaa mukaansa kolmannen huviratsastuksille; toinen taas piti Güntheriä, siksi kunnes Botho palaisi, erikoisena ritarinaan. Vieläpä Konstanzekin iloitsi, sillä hän ajatteli, että Günther joka tapauksessa voisi tehdä vieraskäynnin paroonitar Pantinin luo, ja että hän näin ollen voisi mennä mukaan, tai ainakin kuulla Lydiasta jotain. Tyttöparan ajatuksissa ei ollut enää mitään muuta kuin Botho ja Lydia ja Lydia ja Botho. Hänen aivoissaan risteili mitä ihmeellisimpiä suunnitelmia, miten hän voisi auttaa Bothon hänen onneensa, ajatuksia, jotka hän niiden mahdottomuuden takia karkoitti lopulta huokaisten mielestänsä. Mutta jokaisessa keskustelussa kreivittären ja Dorothean kanssa koetti hän suunnata puheen Lydiaan, saadakseen ylistää tämän hyviä puolia.
Mutta Beatrix ja prinssi Leopold huomasivat vain ohimennen Güntherin paluun. He tervehtivät häntä pintapuolisen-ystävällisesti. Kauhukseen huomasi Günther, että molemmat olivat aivan kuin kuumeessa! Oliko kreivitär sokea? Tai tahtoiko hän sellainen olla, koska prinssi Leopold oli tämän näytelmän sankarina?
Ah, kreivitär huomasi hyvin kaiken. Hän huomasi sen surukseen. Mutta hän vain yhä hymyili rauhallisesti ja ajatteli: Beatrix on minun tyttäreni. Se merkitsi kreivittärelle: Beatrix ei toden tullen kuuntelisi intohimon vaan järjen ääntä. Mutta Günther näki terävämmin kuin kreivitär; hän näki, että se, jos se ei vielä ollut tapahtunut, uhkasi joka hetki tapahtua ja että hänen tulonsa kentiesi jouduttaisi katastroofia.
Seuraavana aamuna söi Dorothea-neiti, kuten niin usein ennenkin, aamiaisen omassa kamarissaan, kun taas kreivitär viipyi erään tärkeän keskustelun takia tilanhoitajan kanssa työhuoneessaan —, seuraavana aamuna olivat Beatrix ja Konstanze prinssin ja Güntherin kanssa kokoontuneet ruokasaliin neuvottelemaan päivän ohjelmasta.
"Teidän Ylhäisyytenne lausui eilen illalla pitävänsä kovin purjehtimisesta, tietenkin ilman naisia… Minä olen käytettävissänne", sanoi Günther.
Hän tahtoo erottaa minut Beatrixista, ajatteli prinssi, ja Beatrix oli sangen rauhaton.
"Pelatkaamme mieluummin lawntennistä", huudahti hän.
Prinssi Leopold ymmärsi heti yskän, ja ilakoiden menivät kaikki neljä puistoon.
Oltiin juuri alkamassa, kun Konstanze muisti, että hän oli jotain unohtanut. Hän pyysi anteeksi ja juoksi pois.
"Näin aina käy", nauroi prinssi; "kun tahdotaan alkaa, on joku vielä jotakin unohtanut. Ajatelkaamme sukkelaan, eikö meilläkin olisi vielä jotain toimitettavaa."
"Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät milloinkaan unohda mitään", huusi Beatrix leikkisästi, "ja siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla ei vielä ole mitään velvollisuuksia."
"Mutta minä — tuhattulimmaista — minä olen unohtanut kirjoituspöytäni avaimen pöydälle", huusi prinssi Leopold ja kopeloi taskujaan.
"Jos sallitte, niin minä…" virkkoi Günther hieman vastahakoisesti.
"Olkaa hyvä, rakas Schmettau."
Günther meni; prinssi ja Beatrix olivat kahden kesken.
Prinssi nauroi taas.
"Te näette, kreivitär, että minulla on näyttelijän lahjat! Sillä onhan itse asiassa äärettömän samantekevää, onko kirjoituspöydän avain taskussani tai kamaripalvelijallani. Pöytä on typö tyhjä."
"Günther raukka! Miksi sitten lähetitte hänet pois?"
"Rangaistakseni häntä siitä, että hänen väliintulonsa lopetti kahdenkeskisen seurustelumme, ja voidakseni vihdoin, vihdoinkin suudella kättänne ilman todistajia."
Sen sanottuaan tarttui hän Beatrixin käteen ja vei kylmät, pienet sormet huulilleen ja suuteli jokaista erikseen. Tyttö katsoi häneen avuttomana.
"Sanokaa minulle, Beatrix", sanoi prinssi pitäen Beatrixin kättä rintaansa vasten, "mikä teistä oikeastaan on kelpo Schmettaussa mielenkiintoista? Hänen ruskahtava hipiänsäkö, vai hänen mustat viiksensäkö, vai hänen ruskeat silmänsä? Tosin hän näyttää italialaiselta, mutta minä pelkään, että se on kaikki pelkkää maalia. Sisällä on kaikki sävyisää kuin pohjoisen taivaamme ilmasto."
"Mielenkiintoinen?" sanoi Beatrix, yrittäen luonnollisesti hymyillä, "mielenkiintoinenko? Ah ei, sitä hän ei ole; Günther on kauhistuttavan moitteeton ihminen. Kadettikoulussa oli hänellä parhaimmat todistukset, loma-ajoillaan meillä hillitsee hän Bothoa ja minua kaikenlaisista hullutuksista; luutnantiksi tultuaan ei hän ole tehnyt edes velkaakaan, eikä rakastu kehenkään muuhun kuin…"
Hän pysähtyi ja nieli sanan "minuun".
Hänestä tulee kerran oivallinen aviomies, koska hän ei osaa ollenkaan liehakoida, tuumi prinssi ja otti tytön toisenkin käden.
"Ja te, Beatrix — te rakastatte tavallisuudesta poikkeavaa, suurta, intohimoista. Eikö niin?"
Beatrix tunsi tajuntansa hämärtyvän. Hän tiesi, että nyt, nyt koitti hänen elämänsä ratkaiseva hetki. Hän unohti äidin, Güntherin, koko maailman, ja tuskan sekaisella riemulla ja hämmästyksellä hän ajatteli, että prinssi tunnustaisi nyt hänelle rakkautensa. Hän katsoi prinssiin — vaieten; prinssi näki hänen katseestaan, että tyttö oli häntä vastaan aseeton, että hänen sanansa vaikuttaisivat nyt tyttöön.
"Beatrix", kuiskasi hän, "te olette minulle hyvä, tiedän sen. Ja minä — oh — jos te tietäisitte, miten teitä rakastan — kaikkien maailman säyseiden luutnanttien uhallakin."
Hän veti tytön puoleensa, aivan lähelle ja suuteli hänen silmiään, hänen suutansa. Ja Beatrix vapisi ja salli sen tapahtua…
"Ja eikö totta", jatkoi prinssi, "luvatkaa minulle yksi seikka! Älköön aika eikä mikään etäisyys saako meitä unohtamaan tätä hetkeä. Minähän en ole oma herrani — ja kun minut jonakin päivänä… velvollisuus pakottaa… menemään naimisiin… Te tulette uskomaan minun rakkauteeni, te tulette — —."
Beatrix hätkähti. Suu auki ja silmät suurina tuijotti hän prinssiä.
Ja sitten pääsi hänen huuliltaan katkera, katkera naurahdus…
Herran tähden, ajatteli prinssi Leopold vastenmielisesti, tyttö ei näy saavan lainkaan päähänsä sitä, että minä hänet nain.
"Mitä sitten?" huudahti Beatrix äänekkäästi, "minkä takia pyydätte anteeksi? Toivotan onnea teidän avioliitollenne. Minä — minä menen myös naimisiin, sillä minä rakastan — rakastan…"
Beatrixista tuntui kuin hän tulisi hulluksi. Hänen ajatuksensa eivät pysyneet koossa. Tänä hirveänä hetkenä tuli Günther takaisin. Beatrixin päähän pälkähti pelastava ajatus: hän tahtoi saada sanomattoman, täysin tyydyttävän hyvityksen.
"Tässä, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän ivallisin katsein, "tässä minä esitän teille sulhaseni!"
Prinssi nauroi hämillään. Pohjimmaltansa hän iloitsi, että näytös näytti saavan näin mukavan lopun.
Günther oli valahtanut kalpeaksi. Mutta ihmeteltävällä itsensähillitsemistaidosta johtuneella lujuudella hän sanoi:
"Beatrix on sangen ajattelematon, kun ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne salaisuuden, joka syistä, jotka eivät kuulu tähän, pitäisi olla salassa itse kreivittäreltäkin samoin kuin koko maailmalta."
"Rauhoittukaa, rakas Schmettau! Rakkautenne salaisuus on minun takanani varmassa tallessa. Mutta toivottavasti sallitte minun toivottaa sydämestäni onnea teille ja teidän neiti morsiamellenne."
Günther kumarsi; prinssi suuteli muodon vuoksi Beatrixin kättä.
"Kas niin", huudahti Konstanze, joka juuri syöksähti paikalle, "nyt voimme alkaa!"
"Tämä on oikein vastuksien peli", sanoi Beatrix vaivaloisesti. "Minä sain yhtäkkiä sellaisen päänkivistyksen, että minun täytyy lähteä pois. Günther on ehkä hyvä ja vie minut sisään."
Günther ojensi hänelle käsivartensa. He olivat nyt yksinään puiston tiheiden pensaikkojen keskellä. Vaieten he astuivat vierekkäin; Beatrix lyijynraskain askelin. Hän odotti, että Günther kysyisi, mitä hänen ja prinssin välillä oli tapahtunut, tai että tämä ottaisi hänet — morsiamensa — syliinsä ja suutelisi häntä. Samoja huulia, joita prinssi vastikään oli koskettanut! Mutta sitä, mikä todella tapahtui, sitä hän ei aavistanut.
Kun oli tultu sille paikalle, joka oli linnan parvekkeen takana, pysähtyi Günther. Hän oli tointunut. Hän puhui kovalla, lujalla äänellä:
"Tuossa linnassa, siellä minä olen kaikki saanut, mitä köyhä, koditon orpopoika voi maailmassa toivoa. Minä rakastan sinun äitiäsi ja veljeäsi enemmän kuin olisin omaa äitiäni ja veljeäni voinut rakastaa, sillä mitä minä täällä olen saanut vastaanottaa, se ei ole johtunut veriheimolaisuuden tuottamasta velvollisuudesta. Olen saanut kaikki vapaasta hyvyydestä. Olen valmis uhraamaan henkeni äitisi ja hänen kotinsa puolesta. Ja sinua, Beatrix, sinua… minä rakastin vielä toisenlaisella rakkaudella. Sinä tiedät sen. Ja sen vuoksi saatoin sinunkin puolestasi uhrata elämäni, jos se olisi ollut tarpeellista sinun rauhallesi, sinun onnellesi. Mutta kunniatani en uhraa kenellekään, en edes tämän perheen jäsenellekään. Kostaaksesi prinssiltä saamasi kauhean nöyryytyksen, esitit minut sulhasenasi. Minä kysyn, enkä kysy: minkälainen nöyryytys se oli, miten oli mahdollista, että hän saattoi tehdä sellaista? Minä antauduin aseeksesi hetkellä, jolloin en voinut hänen edessään ottaa sinua valheesta kiinni. Mutta nyt minä sanon sinulle: Minä kannan keisarini takkia ja tunnen itseni tasa-arvoiseksi kaikkien maailman prinssien kanssa. Minä en ole aikonut antaa en miesten yhtä vähän kuin naistenkaan solvata kunniani puhdasta vaakunaa. Unohda, että kerran sinua pyysin äidiltäsi!"
Beatrix oli häntä kuunnellut kauhistuen, hämmästyen. Nyt oli hän lopettanut. Beatrix kiljahti, peitti kasvot käsiinsä, ja sitten, kuin rajun tuskan valtaamana, juoksi linnaan.
Günther palasi kalpeana, kuitenkin täysin rauhallisena, prinssin ja
Konstanzen luo.
Kreivitär istui vielä talouskirjansa ääressä ja laski, kun Beatrix ääneensä itkien syöksyi huoneeseen.
"Mitä on tapahtunut, lapsi?"
"Tahdon kuolla, tahdon kuolla!" huusi Beatrix ja kätki kasvonsa yhä syvemmälle.
Ensimmäisen kerran elämässä sattui kreivittärelle, että hänen rauhallinen verensä pelokkaasti kuohahti. Hän tarttui lujin ottein tytön hartioihin.
"Onko prinssi syypää kyyneleihisi?"
Beatrix vain nyökkäsi. "Hän haluaa — mennä naimisiin…"
Kreivitär astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän, joka ei tiennyt, miten pitkälle prinssi oli mieltymyksen osoituksissaan Beatrixia kohtaan mennyt, hän luuli, että hänen tyttärensä, hänen tyttärensä oli aiheetta, itsekritiikin puutteesta antautunut arvottoman intohimon valtaan.
"Sinun pitäisi tietää", lausui hän ankarasti, "ettei prinssi kuulu niihin miehiin, joihin sinä voisit kiintyä. Mutta jos sinut sittenkin hurmasi — hänen rakastettavuutensa, olisi sinun pitänyt vaieten, urhoollisesti ja ylpeästi karkoittaa rinnastasi sellainen."
"Äiti", sanoi Beatrix katkerasti, "ovatko sinun unelmasi aina olleet niin järkeviä, että ne ovat sinulle vain sanoneet, mitä sinä — voisit?"
"Minä en ole milloinkaan — unelmoinut", vastasi kreivitär tylysti.
Beatrix vaikeni. Hänen silmissään kimalsivat kyyneleet.
"Günther tulee, kun hän saa tietää erehdyksesi, antamaan sinulle anteeksi, jota minä en tosin toivoisi. Minä huomaan, että sinä tarvitset miehen ohjausta. Hänen rinnallaan sinä saat enemmän ryhtiä kuin mitä minä voin sinulle antaa", paasasi hän äkäisesti.
Beatrix nousi ja meni ovelle. Siellä jäi hän hetkeksi liikkumattomana seisomaan ja katsoi suurilla omituisilla silmillään äitiinsä, ikäänkuin odottaisi hän vielä jotain. Mutta äiti pysyi äänettömänä eikä ollut häntä näkevinäänkään. Ja Beatrix, joka tällä hetkellä oli tullut naiseksi, Beatrix poistui kylmän, tylyn umpimielisenä huoneesta, jonne hän oli lapsen vaistolla ja luottamuksella paennut.
Kreivitär vaipui murtuneena tuolille. Hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt väärin, kuin hän olisi valinnut väärän tien, kuin hän olisi syntinen eikä tuomari. Hänen tyttärensä pitkä, mykkä syyttävä katse ei tahtonut hänen sydämestään hälvetä. Ja silti, vaikka hän kuinka mietti, ei hän voinut mielessään päästä selvyyteen, miten hän olisi voinut muuta kuin ankarasti puhua Beatrixille.
Tunnin verran hän taisi niin istua, kun Dorothea tuli sisään ja sanoi, että prinssi ja Günther haluavat lausua tervehdyksensä. He ovat menneet purjehdusmatkalle pieniin kylpypaikkoihin Lyybekin lahden rannalle ja palaavat vasta iltapuolella kotiin.
Samassa kilisi käytävässä kello, joka talonjärjestyksen mukaan kutsui oman väen ja vieraat toiselle aamiaiselle. Samassa astui Konstanze sisään ja sanoi arkaillen:
"Saanko jäädä pois aamiaiselta, rakas täti? Beatrixin laita on huonosti. Hän tahtoisi, että olisin hänen luonansa koko päivän. Kun hän pitää kädestäni kiinni, on hän rauhallisempi."
Kreivitär katsoi miettiväisenä vaaleaveristä tyttöä. Enkö sittenkään saanut jumalia leppymään, ajatteli hän, kun otin sinut talooni? Sinun läsnäolosi ei ole miksikään rasitukseksi, eikä kuitenkaan torju luotani varjoja — se uhri ei ollut mikään uhri — se oli hyödytön eikä tuota ollenkaan siunausta, koska se ei aja pois mitään kirousta.
Konstanze ei voinut vähääkään aavistaa tuosta hänen läsnäoloaan koskevasta omituisesta ajatuksenjuoksusta; tädin pitkä silmäys sai hänet vain hämilleen.
"Hyvä on", sanoi kreivitär lopulta, "ole Beatrixin seurana niin kauan kuin se häntä ja sinua miellyttää". — "Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi Dorothea sisarentyttären mentyä.
Kiivain sanoin kertoi kreivitär, että Beatrix oli ollut niin kelvoton, että oli osoittanut prinssille jonkinlaista intohimoa, ja että nyt, kun tämä oli hänelle todennäköisesti sanonut, että hänelle oli määrätty joku prinsessa, käyttäytyi Beatrix kuin mielipuoli.
Dorothean mielestä oli asiassa romanttista viehätystä. Vaikkakin hänestä oli selvä, että Beatrixilta oli ollut liioiteltua ja hullua kuvitella jotain sellaista, arveli hän sittenkin, että kreivittären olisi pitänyt kohdella häntä lempeämmin. Kreivitär kielsi ystävättäreltään tässä suhteessa kaiken pätevyyden, ja pian oli heidän välilleen kehittynyt ensimmäinen sananvaihto koko heidän yhdessäolo-aikanaan.
Näin häiriintyi itämä päivä linnassa. Jokainen söi ateriansa omassa huoneessaan, ja vasta iltapuolella, kun odotettiin herra v. Beulwitzin tuloa, oli kreivitär yhdessä Dorothean kanssa. Dorothea säikähti ystävättärensä kalpeutta. Äänettöminä he ojensivat toisilleen kättä ja sopivat jälleen.
Kreivitär oli kuvaamattomassa mielenliikutuksessa. Ensimmäistä kertaa puolisonsa kuoleman jälkeen hän kaipasi — tukea. Joku mies keksisi ehkä keinon, millä saisi prinssin lähtemään silti häntä loukkaamatta; joku mies, joka tuntee elämän ja sen syvyydet paremmin, voisi hänelle sanoa, oliko hän tosiaankin ollut Beatrixia kohtaan liian kova. Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana tunsi hän itsensä epävarmaksi. Ja silloin tuntui hänestä se, että hänen nuoruutensa ystävä tuli tänään hänen luokseen, mies, jota hän oli aina kunnioittanut, Jumalan hyväntahtoiselta lahjalta.
Prinssi Leopold ja Günther tulivat pian naisten jälkeen salonkiin. Edellinen iloisen näköisenä, jälkimmäinen vakavana, mutta kuitenkin ilman eletyn mielenliikutuksen tuottamia ulkonaisia merkkejä.
"Mitä", huudahti prinssi, "eikö Botho ole vielä täällä? Minä luulin, että hän palaisi viidentenätoista."
"Kenties ystävät ovat pitäneet hänet luonaan yhden päivän kauemmin
Hampurissa", vastasi kreivitär.
"Onko teidän ylhäisyytenne tehnyt hauskan retken?" kysyi Dorothea.
"Niin hauskan kuin ilman naisia ylimalkaan on mahdollista; kun kreivitär jätti meidät ja Konstanze-neiti seurasi häntä, päätimme pistäytyä merellä. Saadaksemme kuitenkin sitä ennen ainakin silmillemme jonkun kauniin silmäparin tuottamaa lohdutusta", kertoi prinssi leikillisellä äänellä, "menimme jalkaisin Pantinin huvilaan. Mutta me emme voineet muuta kuin jättää sinne käyntikorttimme, sillä armollinen rouva oli poissa — tänään Lyybekissä", sanoi palvelija. "Mutta kuinka jaksaa nuori kreivitär?"
Ja Günther, joka oli Beatrixin suhteen noudattanut tuskallista vaikenemista myöskin prinssiin nähden, päätti taaskin kreivittären rauhallisesta vastauksesta, ettei tällä ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut.
Prinssi Leopold katsoi kelloa.
"Beulwitzinkin pitäisi jo olla täällä. Olette kai lähettäneet vaunut lautalle?"
Jack rohkeni vastata, että vierasta vastaan lähetetyt vaunut ajoivat juuri pihaan.
Kreivitär ponnahti ylös hänelle peräti tavattomalla vilkkaudella. "Se on hauskaa, sepä on…"
Hänen annettiin yksinään mennä tulevaa vastaan. He kohtasivat toisensa ensimmäisessä huoneessa käytävän päässä, katosta riippuvan lampun alla.
He ojensivat toisilleen kätensä ja olivat molemmat ääneti. Silloin kun he olivat viimeksi nähneet toisensa, oli kreivitär ollut kaunis, itsetietoinen tyttö, Beulwitz ujo, kaksikymmentäyksi-vuotias nuorukainen. Siitä oli kulunut enemmän kuin kaksikymmentäneljä vuotta, ja kuitenkin tunsi Beulwitz jälleen tuon yhä vielä kauniin naisen piirteistä nuoruutensa rakastetun piirteet. Mutta hän, hän oli aikaisin vanhentunut ja silti tullut tavattoman viehättäväksi mieheksi. Mutta ei — oikeastaan ei vanhentunut. Vain vaaleanharmaan otsan yli suortuva tukka teki sen vaikutuksen. Kirkkaat silmät, mustat viikset hyväntahtoisen suun ympärillä puhuivat nuoruudesta.
Omituista! Vuosikausiin he eivät olleet kuulleet toisistaan mitään, tuskin toisistaan puhuneet, ja nyt tuntui äkkiä kreivittärestä, kuin hän olisi ajatellut paljon, aina, yksinomaan tuota miestä. Kuin hän olisi ollut poissa kaksikymmentä neljä vuotta liian kauan.
"Fritz", sanoi hän, ja Beulwitz vain "Sophia".
Sitten hän tarjosi kreivittärelle käsivartensa ja astui hänen kanssaan valaistujen huoneitten läpi.
Oh, ajatteli kreivitär onnellisena, nyt tulee kaikki taas hyväksi.
Huomenna voin puhua hänelle huolistani, ja hän poistaa ne.
Myöskin Dorotheaan ja Güntheriin vaikutti valtavasti tuon miehen ilmestyminen, miehen, joka ei ollenkaan muistuttanut veljeään majuria. Ja prinssi näytti iloitsevan sydämensä pohjasta, saadessaan jälleen kasvattajansa ja ystävänsä luokseen. Lapsellisella kiintymyksellä, joka itse Güntheristäkin tuntui kauniilta, syleili prinssi miestä, joka kaksitoista vuotta oli ollut hänen erottamaton ystävänsä.
Iloisesti jutellen käytiin illallispöytään. Vain silloin kuin Beulwitz kysyi talon tytöstä, tuli hetkeksi tuskallinen vaitiolo. Beulwitz kertoi vahvasti värittäen matkakokemuksista, joita hänellä oli ollut, ja kreivitär ihmetteli monta kertaa, miten vähäpätöisinä hän näytti ihmisiä ja asioita pitävän. Lopulta kertoi hän myös, että hän oli Lyybekissä nähnyt erään seikkailevan pariskunnan ja pannut merkille, että sattuma vei hänet samana päivänä kolme keltaa heidän läheisyyteensä. Ensiksi raatihuoneen ravintolassa, missä pariskunta oli nauttinut aamiaista hienojen ihmisten tavoin; sitten Mariankirkossa, missä hän vastoin tahtoaan oli tullut nähneeksi, miten nuorukainen kihlasi kalpean, kauniin, mutta jo hiukkasen lakastuneelta näyttävän naisen ja kutsui tätä juhlallisesti morsiamekseen; lopuksi illalla asemalla, missä nuori ritarimme saattoi naisen vaunuun ja suuteli hellästi hänen käsineitään.
"Ne olivat hienot, keltaisenruskeat hansikkaat Marseillesta, korkeintaan kuuden numeron", päätteli Beulwitz leikkisästi, "ja lyön vetoa, että ne verhosivat mitä kapeinta valkoista kättä. Kun nainen sitten Travemündessä katosi minulta jäljettömiin, niin en voinut tietää, menikö hän siellä johonkin hotelliin, vai nousiko hän vaunuihin tai juuri Travemünden kohdalla pysähtyvään Pietarin junaan. Täällä maan yksinäisyydessä ei sellainen kukkanen voi mitenkään kasvaa eikä kotiutua. Hänessä oli jotakin eriskummallista lumoa, joka on niille naisille ominaista, jotka tänään vielä kukoistavat, tietäen huomenna lakastuvansa. Lumoa, joka hurmaa kuin jasmiinien tuoksu illalla."
Ei kreivitär eikä kukaan muukaan uskaltanut kysellä lähemmin naisesta, saatikka sitten hänen seuralaisensa ulkonäöstä.
Erottiin aikaisin; Beulwitz poistui prinssin seurassa.
Kreivitär taisteli tyttärensä huoneen oven takana kovan taistelun: hän kuuli sisältä valitusta ja itkua ja niiden välillä kärsivällisen nuoren äänen, joka koetti kärsivää lohduttaa. Mutta vielä voitti kylmä ylpeys äidin huolestuneen sydämen, ja päättävin askelin meni kreivitär omaan huoneeseensa, alkaakseen rauhattoman yön. Hän moitti Luojaa, jota hän rukoili uskovaisin sydämin, siitä, että tämä oli antanut hänen sydämelleen ansaitsemattomia suruja.