XI.
Kaikki sulautuu tämän päivän jälkeen läpikuultamattoman mustaksi virraksi, josta ei heijastu minkäänlaista kuvaa. Kaikki aina tähän päivään saakka, jolloin Harry seisoo edessäni pienessä huoneessani. Hän on taistelunsa taistellut yksin, ja hän on tullut nyt auttamaan minua.
Itse seison akkunan vieressä ja katselen ulos. Siellä ulkona ei ole mitään katsottavaa, jota en olisi jo satoja kertoja ennen nähnyt. Vaikka onkin kevät, niin tuntuu minusta kuitenkin kaikki kovin raskaalta. Luonnollisestikaan en tiedä miksi Harry on tullut. Hänen ilmeistään voin vain päättää, että hänellä on jotain äärettömän tärkeää sanottavaa minulle.
— Mitäs nyt? kysyin häneltä. Samassa juolahtaa mieleeni, ehkä hänellä on jotain tunnollaan, jonka hän tahtoo tunnustaa minulle.
Kysyn häneltä ystävällisesti:
— Oletko tehnyt jotain pahaa? Silloin kuulen Harryn nauravan. Hän nauroi ylpeää naurua.
— Minäkö, kysyi hän punastuen. Samassa silmänräpäyksessä ymmärsin nyt tulevan ratkaisun pitkien kuukausien arvoitukseen. Ja odotin kuin vanki odottaa vapautumistaan.
Heti muutun huomaavaiseksi ja samassa kun vedän poikaa luokseni sanon:
— Puhu nyt. Minä en katsokaan sinuun.
— Odota, vastaa Harry.
Istun pitäen kättäni hänen olkapäällään, ja minä saan odottaa kauvan.
Voin kuulla kuinka hänen rintansa sykähtelee. Vihdoinkin sanoo hän:
— Äiti pettää sinua.
Sitten vaikenimme molemmat. Kummallakaan ei ollut enää mitään sanomista. Kumpikaan ei tahtonut katsoa toistaan silmiin. Jokin on murtunut minussa, mutta kuitenkaan en tunne mitään tuskaa. Muuan kysymys polttaa vain sieluani enkä uskalla tehdä sitä. Lopulta en voi sitä salata enää, vaan kysyn:
— Oletko sen jo kauvankin tiennyt?
Vastaus tulee joutuin vapisevilta huulilta:
— Viime keväästä saakka.
— Viime keväimestä?
Minä melkein huusin nuo sanat.
— Niin.
Siis vuoden tai lähes vuoden.
Salaman nopeudella valkeni nyt pitkien kuukausien pimeys. Harry on tiennyt sen, jota minä en ole tohtinut edes ajatellakaan. Tahtomattanikin minä mittailen hänen tuskaansa oman tuskani mukaan, ja minua kummastuttaa, kuinka hän on voinut sitä niin kauvan kestää.
Kuitenkaan en voi sanoa hänelle mitään, en kysyä enkä antaa neuvoja.
Tällä hetkellä hän on enemmän kuin vertaiseni.
Äkkiä ottaa Harry käteni pois ja kysyy:
— Saanko nyt mennä?
— Sano minulle vain yksi asia vielä: Kuulinko oikein? Oletko sen tiennyt jo lähes vuoden?
Hänen huulensa vapisivat taas ja hän nyökäytti vain päätään minulle.
— Kyllä.
En voinut vastata mitään, mutta poika ehkä ymmärsi mitä ajattelin.
— En tohtinut puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Enkä tahtonutkaan puhua.
— Ei, ei, voin minä vain hänelle sanoa.
Sitten tuli hyvin matalalla äänellä:
— Nyt minusta tuntui, että minun täytyy.
— Miks'et puhunut? Luulitko äitisi tekevän sinulle jotain pahaa, jos olisit puhunut minulle mitä tiesit?
Ensi kerran Harry punastui aivan korviaan myöden.
— Onko hän itse sinulle sanonut jotain sellaista?
— On.
— Siis olet puhunut äidillesi tästä ja hän sinulle.
— Niin.
Mieleeni nousi jotain, joka pelotti minua. Muistin tuon työmies-raukan kohtalon, kohtalon, joka oli mieleni saanut niin voimakkaasti kuohumaan. Ja minä tunsin kuinka viatoin hänen historiansa oli minun historiaani verraten, kuinka kamalan viatoin.
Harry keskeytti ajatukseni.
— Täytyykö äidin erota nyt sinusta? kysyi hän.
— En tiedä, vastasin.
Ajatukseni olivat kaukana, ja Harry näytti jaksavan seurata niitä.
Hän hiipi luokseni ja kuiskasi:
— Teinkö oikein, kun puhuin sen sinulle?
— Kyllä, vastasin minä. Sinä teit oikein.
Mutta niillä sanoilla en tarkoittanut mitään. Harry ymmärsi, että minun täytyi nyt olla yksin ja meni siksi.
Seisoin yhä vain akkunassa ihmetellen kuinka kummallista oikeastaan oli, etten vieläkään tuntenut mitään surua. Se tuntui minusta melkein kevennykseltä, vaikken vielä saanut selittää itselleni, mistä tuo kevennys johtui. Tuntui vain, aivankuin sisäinen mailmani olisi jollain tavalla kirkastunut minulle.
Kadut ulkona alkoivat hämärtyä. Raitiotievaunujen kelmeät tulet vilkkuivat päivänhämyssä, ja katsoessani niitä muistin uneni. Vaunujen kolina, niin, jopa hevosen kavioitten paukekin tunkeutui korviini sinne, missä seisoin. Lyhdyt yksi toisensa perästä alkoivat syttymään.
Tunsin kummallista seuran kaipuuta. Kaikkialla ympärilläni, porras ylös, kaksi porrasta, kolme tai neljä porrasta, alakerrassa tai ullakolla, oli vain hiljaisia naapureita. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä nyt oli minulle tapahtunut. Mutta pian he tietäisivät kaikki.
Vilunvärähdys pujahutti äkkiä voimakkaasti koko ruumistani. Minulla oli kylmä, ja se ei tullut siitä, että seisoin lähellä akkunaa. Nyt se alkaa, ajattelin minä. Mutta pääni oli edelleenkin selvä, ei mikään painostava tunne eikä tuska häirinnyt tuota ihmeellistä helpotuksentunnetta, joka minut oli vallannut.
Sydämessäni alkoi kuitenkin erästä kohtaa polttamaan. Ehkä ympärilläni asuvat ihmiset tiesivät enemmän kuin luulenkaan. Ehkä he olivat tienneet sen aina. Toiselta puolen katua akkunaverhojen takaa tirkisteli silmiä, jotka ehkä olivat nähneet enemmän kuin minä, ja suita, jotka olivat levittäneet tuota uutista, josta minä en tiennyt mitään. Eikö aina ole niin? Eikö sellaisissa suhteissa aina mies yksistään ole tietämätön siitä, mitä koko mailma tietää.
Muistui mieleeni, että olin lukenut huonoista romaaneista sellaisista tapauksista, ja hymyilin itselleni. Kuitenkaan en voinut olla ihmisiä ajattelematta. Kuulin heidän ääniään allani olevista asunnoistaan ja kävelyä juuri pääni päältä. Mielikuvitukseni alkoi asuttamaan ympärilläni olevia huoneustoja, niin jopa ympäröiviä talojakin. Ja kaikki äänet, joita kuuluu lakkaamatta kaupunkien vuokrakasarmeissa, alkoivat saamaan jonkinlaisen merkityksen. Hehän olivat vain ihmisiä, jotka asuivat ympärilläni, ihmisiä, jotka syntyivät, kasvoivat, menivät naimisiin ja erosivat, kuolivat tai saivat lapsia, kärseivät, kiduttivat toisiaan, rakastivat, vihasivat ja hyörivät toistensa ympärillä. En ollut missään yksin. Muinoin kutsuttiin noita ihmisiä naapureiksi. Sana on nykyään kielestä melkein hävinnyt. Sillä sitä vastaava sanahan on melkein lakannut olemasta. Jos naapurit ovat hyviä tai pahoja, se ei liikuta nykyajan ihmisiä. Pääasia on, etteivät he vain kolise ja pidä muuten pahaa elämää.
Minä en tiedä koskaan ennen ajatelleeni n.k. naapureita. Mutta tällä hetkellä tunsin selvästi ihmisten läheisyyden ja huomasin, etten voi heitä paeta. Tapaisin heitä käytävässä, näkisin heidän tulevan ja menevän portista, ja he vuorostaan pitäisivät minua silmällä. Kun menin kadun yli noustakseni raitiotievaunuun, näkisivät he selkäni ja huomaisivat, etten kävele enää niin suorana kuin ennen. Kotia tullessani tietäisin heidän silmiensä seuraavan minua tuolla lyhyellä matkalla, ennenkuin ehtisin käytävän ovelle, joka sulkeutui itsestään.
En ole koskaan tuntenut modernisen kaupungin kirousta kamalampana: siellä ei ihminen koskaan saa tuntea yksinäisyyttä. Tuntuu kuin kuulisin mielikuvituksissani metsän huminaa ja meren vihaista pauhinaa. En kuullut mitään muuta enkä tahtonut kuullakaan. Ikävöitsin ovea, joka sulkisi kaikki ulkopuolelleen, porrasta, jossa ei tarvitsisi kenenkään muitten kulkea kuin minun ja omaisteni, huonetta, jossa ei mikään vieras ääni häiritsisi lepoani.
Edessäni oleva katu oli pimeänä ja lyhtyjen tulet kirkastuivat sitä enemmän mitä syvemmäksi pimeä muuttui. Pääni päältä kuului jalanääntä, joka liikkui edestakaisin, ja kaukaa tunkeutui hillityitä säveliä korviini.
Silmänräpäyksessä hävisi kaikki, mikä häiritsi minua, kiusasi ja teki minut levottomaksi. Uusi tulevaisuus heijasti silmiini, ei valoisampi eikä houkuttelevampi tulevaisuus, mutta lämpimämpi ja lempeämpi, tulevaisuus, mikä oli aivan toisellainen sitä aikaa, joka oli kauvan uhannut minua pimeydellä ja sortumisella. Samassa tunsin nyt voittaneeni uskoni siihen, että sieluni voi vielä kasvaa uudestaan.
Juhlallinen ilontunne valtasi minut, tunne, jota tahdoin melkein hillitä, koska se näytti minusta julmalta. Mutta minä myöskin olin julma tällä hetkellä, sydämeni täytti tuo suuri, terveellinen itserakkaus, joka toisinaan voi murtautua esiin ja pelastaa ihmisen.
Sytytin lampun ja vedin verhot akkunoihin.. Aivankuin olisin sulkeutunut pois ulkoisesta mailmasta ja antautunut uudelle onnelleni. Kukaan ei olisi uskonut minua, jos olisin kertonut tästä autuaallisesta onnentunteestani. Ja kuitenkin se oli todellista. Varmuus on parempi kuin epäilevä ajatteleminen. Ja toimimisen välttämättömyydestä orasti toive. Päivä oli ohi, liian myöhään hämärtävä kevätpäivä, joka tekee iltapäivän niin liian pitkäksi ja niin liian valoisaksi.
Muistan vielä silloin ajatelleeni:
— Mikä narri sen on keksinyt, että petetyn osa olisi naurettava? Ja onko mahdollista olla naurettava tuntematta sitä?
Silmäni sattuivat vaimoni valokuvaan, joka oli kirjoituspöydälläni. Mutta minä katsoin sitä levollisesti. Eikä edes johtunut mieleenikään siirtää sitä paikaltaan.
XII.
Oli hirmuista nähdä Maudia näinä päivinä. Kaikki mitä hän sanoi tai teki oli minulle aivan mahdotonta ymmärtää. Hänen tarmonsa tuntui minusta tyhjentyneen, ja olipa sellaisiakin hetkiä, joina tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Aivankuin hän olisi ruumiiltaankin pienentynyt. Niin avuttomalta hän toisinaan näytti, ja usein hän muistutti sitä Maudia, jota olin niin kauvan ikävöinyt.
Ja kuitenkin hän oli kylmäverisesti ja julmasti pettänyt minua. Minun ja Harryn elämän murtaen hän oli kulkenut eteenpäin kuin hävittävä tuli. Valheillaan hän oli lumonnut sekä minun että hänet, ja kuinka paljon tarmoaan hän oli valheisiinsa uhrannut, sen minä ymmärsin päivä päivältä yhä paremmin ja paremmin.
Levollisesti ja ilman solvaussanoja olimme minä ja Maud puhuneet, kuinka vastaisuutemme järjestettäisiin. Soveimme keskenämme kaikesta, mikä suinkin oli mahdollista. Ulkoisesti ei näyttänyt mitään muuta muutosta tapahtuneen, kuin ettemme enää vältelleet toisiamme. Harry liikkui keskuudessamme aivankuin ei olisi mitään tapahtunut. Ja hänestäkin voi huomata, että se mikä oli tapahtunut, oli hänellekin ollut kevennys. Harvapuheinen hän tosiaankin oli, mutta se oli hänelle luontaista. Mutta siitä levottomuudesta, joka ennen oli ilmennyt hänen jokaisessa liikkeessään, ei nyt enää näkynyt jälkeäkään.
Kaikista enimmän minua kummastutti tähän aikaan, että se vastenmielisyys, jota olin tuntenut vaimoani kohtaan, yhä enemmän ja enemmän antoi tilaa eräälle tunteelle, jota en voi mitenkään nimittää. Siinä oli mieltymystä ja hellyyttäkin. Tuohon tunteeseen kätkeytyi koko joukko katkeruuttakin. Mutta se katkeruus ei ollut sellaista, että se muuten olisi hävittänyt tai samentanut tunnemailmaani. Sillä oli oma luonteensa, joka välttämättömästi kuului sille, ja johon saisi kätkeytyä kaikki, mikä kerran muodostaisi kuvan nyt ohimenneestä avioliitostamme. Minä en tiennyt mitään Maudin suunnitelmista. En voinut kysyä häneltä eikä hän kertonut minulle mitään itsestään.
Minä tulin näkemään Maudin yhä enemmän ja enemmän, ei suhteessaan minuun ja kotiimme vaan sellaisena kuin hän itse oli. Hän muuttui tämän kautta minulle melkein uudeksi ihmiseksi, uudeksi naiseksi. Minä olin kerran tuntenut ja rakastanut tuota naista ja hän minua. Niin lujasti minä olin ollut sidottu häneen, etten koskaan ollut uneksinutkaan sen päivän voivan sarastaa, jolloin hän ja minä alkaisimme kulkea omia teitämme. Emmekö olleet vieläkin onnen päivinämme puhuneet sellaista? Luonnollisestikin. Luonnollisesti olimme puhuneet, että se päivä voisi valjeta, jolloin rakkaus on sammunut. Olimme puhuneet, ettei kumpikaan silloin olisi toisensa tiellä. Kukapa nykyajan mies ei olisi vaimonsa kanssa sellaisesta puhunut? Niin varma, niin epäilyksistä vapaa ei ole meidän päivinämme kukaan.
Sitäpaitsi en ollut koskaan uskonut eron tulevankaan. Siinä oli suuri ero minun ja hänen välillään. Hän oli elänyt ajatellen sitä mahdollisuutta, enkä minä koskaan. Siksi olinkin vihannut häntä silloin, kun kuljin sumussa enkä nähnyt mitään. Siksi olin ollut sokea enkä nähnyt mitään tai en tahtonut nähdä.
Ja kuitenkin olin ehkä nähnyt. Luonnollisestihan olin nähnyt. Tuskin on ketään, joka ei sellaisessa tilaisuudessa näkisi. Olinko edes kysynytkään Harryltä, silloin kuin totuus purkautui hänen huuliltaan? Eikö nimi heti johtunut mieleeni tarvitsematta kysyä sitä? Se ei ollut vain häpeäntunne lapseni vuoksi, joka silloin sitoi kieleni. Eikä yksistään häviämätön hienotunteisuuskaan, joka sittenkun kaikki on ohi, sitoo miehen kielen, ensimmäiseksi lastaan kohtaan. Nimi, henkilö olivat minulle aivan kerrassaan sivuasioita. Ei edes Maudin ja minun keskustellessa mainittu ensimäisinä päivinä hänen rakastajansa nimeä. Me vältimme molemmat sitä, koska tunsimme sen olevan tarpeetonta. Äärettömän vähäpätöiseltä minusta näytti kaikki mikä oli ollut välillämme, ja kuitenkaan en voinut uskoa muuta kuin, että minä ja Maud vielä kerran keskustelisimme toistemme kanssa. Minä en ikävöinyt sellaista keskustelua. Pikemmin pelkäsin sitä. Tunsin sen vain välttämättömyytenä, sellaisia me olimme.
Siksi se ei ollutkaan minulle mikään yllätys, kun Maud eräänä iltana kääntyy minuun päin ja sanoo:
— Sinä olet muuttunut, Karsten. Minä en voi tuntea sinua enää.
Säpsähdän ja vastaan lyhyesti:
— Miten niin?
— Sinä olet levollisempi, sanoo hän. Sinä olet sellainen, kuin minä tunsin sinut tuttavuutemme ensiaikoina.
Puna valahtaa hänen kasvoilleen, ja minä ymmärrän, että hän luulee minun voivan selittää sanansa, niinkuin hän tahtoisi voittaa minut takaisin.
Levollisesti, ikäänkuin puhuisi vieraalle, jatkaa hän:
— Sinä näytät tyytyväiseltä… ja toimintakykyiseltä. Niin onnettomaksi minä olen siis sinut tehnyt. Niin kokonaan minä olen ollut sinut turmelemaisillaan.
En voi vastata hänelle mitään. Tiedän liian hyvin hänen olevan oikeassa. Sielussani heräävässä uudessa elämässäni hänellä ei ole mitään osaa.
XIII.
Emme alkaneet keskusteluamme lähetäksemme toisiamme. Aivankuin välillämme raivonnut taistelu olisi tahtonut ottaa vain oikeutetun osansa viimeisistä jäännöksistä. Aivankuin olisimme tahtoneet selittää toisillemme tai itsellemme — sen, mitä lopullisesti ei kuitenkaan voida selittää. Tai ehkä se ei ollut mitään näistä. Ehkä meitä tietämättämme ajoi vain ihmisen loppumaton halu kiduttaa itseään ja toisiaan. Sitä en tiedä. Tiedän vain, että äkkiä — levollisesti ja selvästi puhellessamme — sukeltautuivat esiin soimaukset ja syytökset, jotka ensimäisinä päivinä olivat nukkuneet kuuron levollisina. Kaikki luonteittemme likaisuus, kaikki millä olin kiduttanut häntä ja hän minua, kaikki mädännäisyys, ja kaikki, mistä olimme puhuneet ennen — oi, vain liian usein — eli uudelleen ja pulppusi huuliltamme vapaaseen ilmaan.
Maud käveli edestakaisin huoneessaan, jossa en ollut käynyt sen päivän perästä, jolloin ilmitulo tapahtui. Itse istuin lampun alla olevassa nojatuolissa ja aloin tuntea uudestaan samaa pelottavaa jännitystä, joka oli täyttänyt minut viimeiset kaksi vuotta. Nousin säihkyen tuoliltani. Meidän välillähän on kaikki jo puhuttu. Mitä vielä voisi olla lisättävää? Silloin Maud hillitsi minua.
— Älä mene, pyysi hän.
Konemaisesti jäin seisomaan ovenrakoon. En tahtonut kuulla mitään ja kuitenkaan en voinut mennä. Ärjäsin vihaisella äänellä:
— Onko meillä vielä enemmän sanottavaa toisillemme?
— Ehkä, vastasi Maud.
Ja lyhyen väliajan perästä tuli lyhyesti, terävästi ja melkein sortuneella äänellä:
— Ethän sinä tiedä mitään minusta?
Se ääni, jolla hän lausui nuo sanat, sai minut säikähtämään. Siinä, mitä hän sanoi oli totta ja tämä totuus ehkä oli minulle arvokkaampi kuin nyt osasin arvatakaan. Maud ehkä on huomannut minkä vaikutuksen hän minuun on tehnyt. Sillä melkein kiivaalla äänellä hän jatkoi:
— Istu! Minä en voi puhua, kun näen sinun seisovan.
— Ethän sinä ole sanonut minulle mitään näinä päivinä, alkoi hän. Sinä olet vältellyt puhua itsestäsi. Sinä olet vältellyt puhua minusta. Sinä olet käyttäytynyt yleensä, aivankuin kaikki nyt jo olisi selvänä. Minä olen rikollinen nainen. Minä olen pettänyt sinua. Sinä odotat minun menevän, ja kun minä kerran olen poissa, ajattelet sinä alkaa uutta elämää.
— Tahdon säästää sinua ja itseäni, sanoin minä.
— Säästää, sanoi hän. Säästää! Mitä meidän tarvitsee toisistamme säästää? Hän vei kätensä hiuksiinsa sellaisella eleellä, jonka muistan niin hyvin niistä tilaisuuksista, jolloin olen nähnyt hänen mielensä olevan kuohuksissa.
— Voit aivan hyvin uskoa minua, Karsten, jatkoi hän. Jos kukaan tahtoisi säästää sinua, niin se olen minä. Ja minä tiedän hyvin, että se mitä minulla nyt on sinulle sanottavaa, kiusaa sinua enemmän kuin mikään muu mailmassa.
Hän vaikeni samassa ja tuntui kuin hän olisi niellyt itkunsa. Kun hän jatkoi, ei ääni enää vapissut.
— Mutta tahdot kai kuitenkin tietää minusta jotain. Sinulla on pitkä elämä elettävänä, sinulla niinkuin minullakin.
Sitten hän jatkoi levollisesti miettien:
— Sinä olet tuominnut minua koko ajan, Karsten. Ja sinä olet tuominnut minua hyvin ankarasti. Etkö vastusta minua nyt? Mitä siitä on hyötyä? Sinä tahdot nyt olla armelias, kun tiedät, ettei sinun kohta tarvitse kärsiä enää minua nähdessäsi. Mutta armeliaisuutesi ei auta sinua. Etkö luule minun kuitenkin tietävän — mitä tiedän? Luuletko minun voivan unhoittaa kaiken sen, mitä olet näinä pitkinä vuosina minulle sanonut? Kuinka usein olen nähnytkään sinun kulkevan miettien ja alakuloisena? Ja etkö luule minun tietävän, missä sinun ajatuksesi silloin liikkui? Minusta sinä ajattelit, Karsten, lakkaamatta ja aina minusta. Istuit vieressäni tai kävelit edestakaisin huoneessani. Lakkaamatta sinä ajattelit minusta ja minkälainen minä olin. Silloin sinä tuomitsit minua, Karsten. Sinä löit murskaksi sen kuvan, jonka kerran olit sydämeesi kätkenyt. Ja sinä teit sen niin perinpohjin, ettet voisi sitä koskaan saada jälleen ehjäksi. Et koskaan, vaikkei sitäkään mikä nyt on tapahtunut, olisi sattunut tulemaan.
— Ja sinä uskallat soimata sillä minua, keskeytin minä hänet. Sinä, joka…
En voinut jatkaa. Katkeruus tukehutti ääneni.
— Minä, joka rakastan toista miestä, jatkoi hän. Minä en soimaakaan
Sinua. Mutta minä olen kuitenkin rakastanut sinua, Karsten.
Alhainen epäilys heräsi minussa. "Hän tahtoisi pitää sinutkin", ajattelin. "Kaikki tuo on vain naisellista. Hän tahtoo voittaa sinut takaisin. Mutta se ei onnistu hänelle." Huomasin paaduttavani sydäntäni ja minä olin iloinen, että voin sen tehdä. Maud jatkoi matalammalla äänellä.
— Se on totta, mitä nyt sanon. Minä olen pettänyt sinua vähemmän kuin luuletkaan. Niin niin, minä olen pettänyt sinua kuitenkin kylliksi. Mutta se sinun täytyy kuitenkin tietää. Kukaan ei ole ottanut minua sinulta, Karsten. Rakkauteni sinuun oli kuollut, kun tapasin — hänet.
— Onko se totta?
— Miksi nyt valehtelisin? Enkö ole valehdellut kyllin paljon? Sinulle, Harrylle, kaikille. Se oli minun suurin virheeni, etten sanonut sitä sinulle silloin, kun totuus selveni minulle. Minä vaikenin silloin. Ja luulottelin tehneeni sen hienotuntoisuudesta sinua kohtaan siksi, että tiesin rakkautesi elävän. Mutta se ei ollut niin, Karsten. Pelkuruudesta minä vaikenin. Vaikenin siksi, etten tiennyt mitä minusta tulisi, jos jättäisin sinut. Enhän osaa mitään. Mitä olisi mahtanut tullakaan? Siksi minä vaikenin. Ja minä sanoin itselleni: "Sinä et enää kohtaa rakkautta. Siihen sinä olet liian vanha." Mutta rakkaus kohtasi minut. Ja enkä ollutkaan liian vanha. Se oli rangaistukseni. — Kiusaanko sinua nyt liian paljon?
— Et, vastasin lyhyesti.
— Sen ymmärrän, jatkoi hän. Oi, te miehet! Te sanotte rakastavanne meitä ja vaaditte, että meidän pitäisi ymmärtää teitä. Mutta kun löydätte naisessa jotain, joka on teille vierasta, kuinka te silloin teette? Te ette aivan yksinkertaisesti tahdo uskoa sitä.
Hän katsoi poispäin tätä puhuessaan ja jotain pahempaa ja ankarampaa kuin häpeänilme oli koko hänen olennossaan, kun hän jatkoi:
— Sinä et tiedä, mitä se minulle maksaa lahjoittaa sinulle rakkauteni, eli sen mitä sinä kutsut siksi. Sinäkin olet kiusannut minua.
Hengähdin syvään, ja siinä mitä hän sanoi ei ollut sanaakaan, jota en uskonut. Sanoin kuitenkin:
— Siis en ollut mieletön enkä erehtynyt aavistuksessani, kun ajallaan tunsin onnettomuuden tulevan.
— Et, vastasi hän. Se oli minullekin pahin. Hän kohotti katseensa ja hänen huulillaan oli niin outo hymy, etten voinut sitä ymmärtää.
— Luuletko, sanoi hän, minun puhuvan näin siksi, että tahtoisin kerjätä saada jäädä luoksesi.
— Ehkä tahdotkin, kun kaikki selvenee, jäädä Harryn vuoksikin? sanoin minä.
Näitä sanoja seurasi pitkä hiljaisuus.
Lopulta Maud purskahti itkuun, ja kumartuen pöydän yli kätki hän kasvot käsiinsä.
Istuin vielä kauvan paikallani enkä kuullut muuta ääntä kuin Maudin pöytäkellon yksitoikkoisen nakutuksen. Muistan, että istuin siellä ja laskin ajatuksissani kellon napauksia, sekaannuin, unhotin numeron, mihin olin ehtinyt, ja aloin taas uudestaan. Maudin itku oli liiankin vilpitöntä. En voinut epäillä kauvemmin. Kaikki, mitä hän oli rikkonut minua ja itseään vastaan, itki hän nyt silmieni edessä loppuun.
— Unhota, Maud, mitä olen sanonut, sanoin minä lempeästi, unhota kaikki, jos voit. Koetan uskoa sinua.
XIV.
Maud itki yhä edelleenkin. Hiljaista, raatelevaa itkua. Tuntui, aivankuin hän olisi itkenyt meidän molempien puolesta. Istuin mykkänä toivoen, että olisin voinut itkeä samoin, kuin hän. Sanoin sen hänelle, ja hän kohotti katseensa minuun. Ensi kerran pitkästä aikaa hänen katseessaan oli kiitollisuudenilme.
— Sitä on vielä enemmän, Karsten, sanoi hän. Paljon enemmän. Eikä kaikki ole niin… luonnollista, ja… niin yksinkertaista kuin tämä. Se johtuu siitä, että olin elämästä niin riippumaton, kun sinä löysit minut. Muistatko, miten se minua pelotti? Ymmärrän sen nyt niin hyvin. Kaikki on selvennyt minulle niin tuskastuttavan selväksi. Sinä, minä, kaikkityyni. Näyttää, ikäänkuin elämä olisi lahjoittanut minulle kyvyn nähdä tavallista kauvemmas. Ja se kyky ei ole aina hyvä.
— Oo, Karsten! Minähän liikuin kuin unissani, kun sinä minut tapasit. Minä kuljin monta vuotta kuin unissani. Loppumaton tietämättömyyteni sen sai aikaan. Minä en voi koskaan selittää sitä sinulle. Mutta niin se oli. Vitkalleen minä heräsin unestani. Rakkauteni herätti minut. Ja niin olin vihdoinkin valveillani.
Hän vaikeni äkkiä, ja minä näin nyt, ettei hän tahtonut jatkaa.
Silloin minä jatkoin hänen puolestaan.
Tuntui aivankuin joka sana olisi tullut minulle suoraan hänen sielustaan:
— Kun pääsit selvyyteen itsestäsi — tai hereillesi, kuten sinä sanot — silloin huomasit, ettet enää rakastanut minua.
Ajattelematta vastasi Maud:
— Niin se oli.
— Sinun ei pitäisi pelätä loukkaavasi minua enää, jatkoin minä. Sinun pitäisi huomata, että juuri se, ettet enää rakasta minua, täytyy minusta nyt tuntua kevennykseltä.
— Minä ymmärrän, vastasi Maud soinnuttomasti.
— Minun ei ole vaikea kertoa. Sinun on vaikeampi kuulla. Vaikka sanoisit päinvastoinkin, niin minä en unhoita sitä. Sinun pitäisi muistaa eräs seikka, kun ajattelet minua, Karsten. Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä. Voitko kuvitella sellaista? Olenhan sen sinulle monta kertaa sanonut. Mutta olen aina huomannut sanoneeni jotain, jota sinä kuuntelit, mutta joka sinulle oli vain sanoja. Yksin minä olin sisarteni keskuudessa, yksin kotoa lähdettyäni. Tiedän, ettei ihmisillä ollut koskaan mitään muistuttamista minun suhteeni. Mutta siihen se jäi. Minulla ei ollut kykyä lähestyä toisia.
Ja kuitenkin olen aina sydämestäni ikävöinyt, että löytyisi jokin, joka tahtoisi kuulla minuakin. Olihan minullakin jotain sydämelläni ja voinhan minäkin ikävöidä, että jokin olisi kuunnellut minua. Muistatko, kuinka usein sinä olet soimannut minua, etten puhu itsestäni? Sehän oli minulle mahdotonta, Karsten, mahdottomampaa kuin sanoilla voin lausua. Kaikkein mahdottominta minun oli puhua sinulle. Ehkä siksi, että onneni sinun kanssasi jäi aina puolinaiseksi. Ehkä tässä oli siemen siihen, että meidän kerran täytyy jättää toisemme. Minä uskon kuitenkin niin. Ja minä tiedän, että ehkä alkusyy oli minussa. Meidän välillämme ei tapahtunut koskaan mitään murrosta, Karsten. Se näyttää siltä. Vitkalleen me luisuimme erilleen toisistamme. Kaikki, mitä olemme kärsineet, kaikki, millä olemme sitten toisiamme kiusanneet, oli vain siksi, että taistelimme emmekä tahtoneet uskoa sitä.
Muistatko, kun minä tulin eräänä päivänä — siitä on nyt jo yli kaksi vuotta — ja pyysin sinua, että vuokraisimme toisen huoneuston siksi, ettemme tarvitsisi enää makuukamaria, vaan jokaisella voisi olla oma huoneensa? Minä näin sinun siitä kärsivän. Ja ymmärrän nyt, että jälestäpäin sinun on täytynyt asettaa tämä asia yhteyteen sen kanssa mitä nyt tiedät. Tiedäthän nyt, Karsten, että niin olikin. Silloin en edes uneksinutkaan, että se mies, joka oli yhtähyvin sinun ystäväsi kuin minunkin, voisi minulle olla mitään muuta kuin mitä hän silloin oli. Mutta minä pyysin sitä sinulta siksi, kun tunsin tunteeni sinuun muuttuneen. En kuulunut sinulle enää niin kokonaan, kuin kerran olin toivonut ja uskonut. Ja ehkä siinä oli vielä enemmänkin. Silloin minä taistelin vielä. Silloin voin vielä toivoa onnemme palaavan. Etsin jotain uutta, uutta, joka lahjoittaisi minulle vanhan takaisin. Niin se oli, Karsten. Ja minä tiedän, että sinun täytyy tässäkin uskoa minua. Miksi kieltäisin mitään nyt, kun tiedät kaikki?
Mutta että nyt voin puhua näin, se johtuu siitä, että olen kaikki, mitä nyt sanon, sanasta sanaan kertonut itsekseni, tai toisilla sanoilla, sitä en enää tiedä, mutta minä olen kertonut sen monta kertaa. Kun emme enää nähneet toisiamme niin usein kuin ennen, silloin minä jäin yksinäni niinkuin sinäkin. Mutta kun istuin yksin kotona, Karsten, silloin minä ajattelin vähemmän häntä kuin sinua. Monta kertaa aloin kirjoittamaan sitä, mitä nyt sinulle kerron. Sitten olisin tahtonut antaa sen sinulle, ja sinä olisit sen kerran niin kauvan sen jälkeen lukenut, että olisit voinut minua taas suuttumatta ajatella.
Mutta tiedäthän, etten osaa kirjoittaa. Mitä kirjoitan paperille, se ei ole koskaan sitä mitä olen sisimmäisessäni tuntenut. Kaikki muuttuu minulle ikäänkuin vieläkin mahdottomammaksi kirjoittaa kuin puhua. Siksi lopetinkin. Sensijaan kävelin edestakaisin täällä, missä nyt istumme, kävelin tuntikausia, tai istuin tällä sohvalla, kuten nytkin. Selvästi, aivankuin olisin puhunut ääneensä, ajattelin itsekseni sanat, mitkä olisin tahtonut sinulle sanoa. Minusta tuntui, että puhuin sinun kanssasi. Ja silloin sinulla oli aikaa ymmärtää minua. Siksi minä osaan nyt puhua, ja siksi minä sanon kaikki niin kuin yksinollessanikin luulotellessani sinun voivan kuulla minua. Hän vaikeni hetkeksi ja minä kysyin häneltä:
— Sano, Maud, jos… en olisi… koskaan… saanut tietää sitä, mitä nyt kerroit, kuinka olisit silloin tehnyt.
Maud katsahti minuun aivankuin joku säälimätön olisi herättänyt hänet unestaan. Ja hänen katseessaan oli sellainen ilme, joka muistutti unissakulkijan katsetta.
— En tiedä, vastasi hän verkalleen. Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.
Mutta heti senjälkeen lisäsi hän:
— Luulen, etten olisi silloin koskaan puhunut mitään. Mitä tänä vuonna olin elämästä kokenut, sen minä pidin persoonallisena omaisuutenani. Ei! Minä en olisi sanonut mitään. En ennenkuin sinä ja minä olisimme olleet hyvin vanhoja. Ja ehkä silloinkin olisin ollut vaiti.
— Ja nyt?
Maud säikähti. Hänen piirteensä muuttuivat aivan yhtäkkiä toisiksi.
— Se on helposti ratkaistu, sanoi hän. Saan elää yksinäisenä naisena nyt niinkuin ennen sinun tapaamistasikin. Älä kysy minulta enempää. Sinä et voi kuitenkaan ymmärtää minua. Älä sääli minua. Älä käytä niitä sanoja, joita muuten tavallisesti käytetään. Ne eivät sovi tähän. Minä olen elänyt sen, jolla ei ole mitään nimeä, sen, josta vääristellyin sanoin kirjoissa kerrotaan. Rolfia sinä et tunne. Sinä uskot minun lähtevän luotasi ja menevän hänen luokseen. Nyt hän menee naimisiin minun kanssani. Ja kaikki tulee niinkuin sen ollakin pitää. Se ei käy niin. Rolf ei mene koskaan kanssani naimisiin. Minä en tahdo. Kuinka minun käy jonakin kauniina päivänä? Sitä en tiedä. Mutta tulkoon mitä tulkoon, en pelkää. Tiedän vain, etten tahdo elää sitä päivää, jolloin hän halveksisi minua. Ja hän tekisi sen jonakin päivänä, jos minusta tulisi hänen vaimonsa. Sellainen hän on ja sellainen olen minä. Niin selvänäköiseksi on elämä minut opettanut.
Se päivä varmasti tulisi, jolloin hän huomaisi kuinka vanha minä olen.
XV.
Hetken vaiettuaan jatkoi Maud
— Nyt tiedät, miten minun käy. Nyt tiedät, etten minä kuitenkaan jätä sinua jakaakseni hänen menestystään. Usko minua, Karsten, sellaisten naisten kuin minä olen, ei pitäisi koskaan mennä naimisiin. He levittävät onnettomuutta kotiin. Muistatko kun kerran tuittupäissäsi sanoit minua metsänhaltiattareksi. Niissä sanoissasi oli enemmän totta kuin aavistitkaan.
Nyt unhotetaan se. Tuo kaikkihan on niin vähäpätöistä. Kaikki muu, kuin mitä nyt olen sinulle sanonut, on kerrassaan arvotonta. Se, mitä on ollut ja on, ei voi mitenkään hävitä.
Minä tahdon vieläkin kertoa sinulle erään seikan nuoruudestani. Se voi näyttää arvottomalta. Mutta se merkitsee minulle paljon. Ja se on kyllin auttanut minua vierautumaan sinusta. Sillä sinä tiedät, Karsten, ettet sinä aina ole ollut minulle niin vieras. Sitähän et ole voinut unhottaa. Se, mitä tällä tarkoitan, on, että kasvaessani kerroin niin vähän itsestäni. Minusta tuntui, että niin piti ollakin. En ajatellut ensinkään, että kaikkien ihmisten pitäisi olla sellaisia. Mutta ajattelin, että minun pitäisi olla niin. Jopa nimitinkin sitä ajatuksissani tuolla suurella sanalla: kohtaloni. Mitä haaveilin ja mitä ikävöitsin, sanalla sanoen kaiken sisäisen minuuteni minä tahdoin kätkeä. Enkä koskaan ilmaista kellekään. Oli ikäänkuin olisin uskonut, että se mitä annoin pois tekisi minut vähäpätöisemmäksi ja huonommaksi.
Älä luule, Karsten, että sillä mitä nyt sanon, tahtoisin tehdä itseni paremmaksi kuin olen. Tai että tahtoisin jotain salata. Odota, odota! Voi tapahtua, että saat kuulla sellaisia asioita, jotka saavat sinun unohtamaan sen, mitä minä nyt sanon, ja uskot näkeväsi vain pahaa unta. Muistatko, Karsten, mitä Harry kerran pienenä ollessaan sanoi aivan odottamatta. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli sen saanut. Olimme molemmat yhtä ihmeissämme. "Harrystä tuntuu", sanoi hän, että "koko tämä mailma on vain unta." Olimme saaristossa, ja Harry oli silloin vähän yli neljän vuoden. Mistä lapset sellaista saavat? Kukaan sitä ei osaa selittää. Kukaan ei tiedä sitä. Harvoin osaamme itsekään selittää selvemmin elämästä puhuessamme.
Maud asettui rynkämöisilleen pöytää vasten ja laski päänsä miettien käsien varaan. Ihmeellinen hymy tuli hänen huulilleen.
— Uskon aivan alusta saakka pelänneeni miehen ja naisen yhteiselämää ja kaikkia mitä siihen sisältyy, sanoi hän äkkiä. Kauvan ennenkuin tiesinkään mitä sellaiseen elämään oikeastaan kuuluikaan. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä. Sinä et voi aavistaakaan, mitä se tahtoo sanoa, ettei koskaan ole uskonut itseään kenellekään. Sinullahan on ollut siinä suhteessa niin kovin helppoa. Sinä elit tosin tavallasi yksin. Mutta sinä tapasit kuitenkin silloin tällöin jonkun ihmisen, jolle voit uskoa sisimmät salaisuutesi. Ja kun niin sattui, niin sinä teit sen rajattomasti. Enemmän kuin luuletkaan sinä olet nauttinut kaikesta siitä, mitä minulta on aina puuttunut. Kun tulin luoksesi, niin silloin olin valmiina saada vain lahjoittaa sinulle kaikki, mitä olin säästänyt. Sillä minä tunsin niin, Karsten. Odotin ja odotin saada antaa kaikki sinulle. Mutta minä en saanut tehdä sitä.
Katsahdin epäillen Maudiin ja vastasin:
— Eikö tuo kaikki ole vain tyhjiä sanoja?
Hän pudisti tarmokkaasti päätään.
— Tiedän oikein hyvin, että se tuntuu sinusta siltä, myönsi hän. Minä pyydän vain sinua kuuntelemaan sanojani ja muistamaan ne niin hyvin kuin voit. Muistatko ensi aikojamme? Muistatko kuinka usein sinulta on päässyt huuliltasi, että ikävöitsit sitä aikaa takaisin? Minä en ole koskaan ikävöinyt.
Vastenmielisyyteni, joka tämän keskustelun aikana oli ollut kokonaan unohtumaisillaan, tuli taas näitten sanojen mukana mieleeni. Voimakkaammin kuin tahdoinkaan sanoin minä:
— Älä puhu siitä ajasta pahaa. Se oli parhain ja ainoa onnemme aika. Siihen sisältyy kaikki, mikä meillä on muistamisen arvoista, kun kerran…
Keskeytin lauseeni. Sillä en tahtonut suoda Maudille sitä riemua, jonka olin nyt valmistaa hänelle hänen vuokseen.
— En usko sanaakaan puheestasi, sanoin sensijaan. Kaikki valheesi ja lorusi paljastavat vain liian hyvin mitä nyt on tapahtunut, mutta menneisyyttä ei.
Maudin ilmeistä ei huomannut vähääkään miten sanani loukkasivat häntä.
Samalla kylmällä äänellä millä olin alkanutkin jatkoin:
— Enkö antanut sinulle kaikkeni? Toivoinko muuta kuin saada vain antaa? Enkö uskonut sinulle kaikki, mistä en ollut kellekään ennen puhunut? Sinä puhut ystävistä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut ystäviä. Mutta tiedän myöskin, että sisimmästä minuudestani olin ystävilleni vaiti samoinkuin sinäkin, niin hiljaa, kuin minulla ei olisi ystäviä ollutkaan.
Maudin silmät hämärtyivät, aivankuin hän olisi katsonut omaan sieluunsa, kun hän vastasi:
— Tarkoitat, ettet uskonut heille huonoimpia salaisuuksiasi?
— Sinä piinaat minua nyt enemmän kuin uskotkaan, sanoin minä ärtyneenä.
— Sinä et ole voinut unhoittaa sitä. Sinä et ole voinut unhoittaa kuinka sinä autoit minua, ja kuinka kiitollinen minä olin? Sano jumalan tähden edes, ettet ole sitä unhoittanut. Raskasmielisyyteni, joka painoi nuoruuttani, uhkaa nyt palata takaisin! Kuinka jaoin kaikki kanssasi! Ja kuinka sinä autoit minua! Oliko sekin unta?
— Emmekö sopineet siitä silloin? Kyllä niinkin. Mutta minä en voinut koskaan puhua siitä — ennenkuin tapasin sinut. Odottaa joka päivä, että se siemen, joka kätkeytyi minuun, kasvaisi puuksi, joka ruhjoisi minut, heittäisi minut kaikenmailman mitättömien olentojen joukkoon. Uskoin hulluuden vaanivan minua. Kaikki minä olen sinulle kertonut.
— Karsten, sanoi hän levollisesti. Sehän on jo ohi. Se oli jo ohi, kun minut tapasit.
Suunnattomasti katkeroituneena vastasin minä:
— Minä kadun sitä päivää, jolloin sen sinulle uskoin. Minä kadun sitä päivää, jona tarjosin sinulle rakkauteni. Minä kadun kaikkia, mikä on ollut minun ja sinun välillä.
Ensi kerran kuohahti Maudkin.
— Enkö ottanut vastaan kaikkia sitä? sanoi hän. Enkö auttanut sinua sitä kantaessasi?
— Minä luulin kuitenkin niin, oli vastaukseni. Siksi minä tunsinkin itseni aivankuin pahasta pelastetuksi siihen aikaan, jota sinä nyt katselet niin kylmästi. Minä palasin elämään takaisin. Tiedätkö, mitä se merkitsee: palata takaisin elämään? En ollut koskaan tuntenut siellä viihtyväni. Aina minä olen kulkenut erakkona elämässä, joka muille tarjoaa loppumatonta onnea. Muistan vielä ensimäiset iltamme. Minulla on ollut hyvää aikaa elää muistoissani.
Kylmä pujahutti ruumistani, nousin paikaltani ja menin pimeään saliin.
Kävelin siellä edestakaisin. Kuulin pian kellon lyövän kaksi.
Silloin heräsin tajuihini ja menin takaisin sisälle.
— Onko sinulla vielä sanottavaa minulle? kysyin välinpitämättömästi.
— Kaikkein tärkein, minkä mieluimmin olisin tahtonut sanoa, on vielä sanomatta, vastasi Maud.
XVI.
Joka sana, minkä hän nyt lausui, toi minulle tuskaa. En koskaan unhoita hänen sanojaan ja kummallista hyvästijättöämme.
Kun istuuduin uudestaan, niin alkoi Maud:
— Niinä iltoina, jotka auttoivat sinua, minä muutuin henkisesti. Muistan miten sanat tulvana virtailivat ylitseni. Ihmiset, tapahtumat, elämänkohtalot — kaikki koskena kuohuivat ympärilläni. Minä tunsin vain ääretöntä väsymystä. Ja kuitenkin minä tunsin myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Kuitenkin minä rakastin sinua. Mutta sinun puhuessasi minä ikävöitsin ulos elämään. Sen sinä unohdit, Karsten. Sinä et vienyt minua koskaan sinne. Minä otin kaikki mitä sinä annoit, mutta en jaksanut kantaa sitä. Ja mitä minä olin sinulle antanut, sille sinulla ei ollut tilaa.
Etkö ymmärrä minua vieläkään? Tai alatko edes ymmärtää? Minä rakastin sinua, ja minä tiesin, että minun täytyy koettaa kantaa. Ilta illalta sinä tulit, eikä päivääkään kulunut, ettet olisi kertonut minulle jotain uutta. Muistatko kihlauksemme? Sinä tulit luokseni pieneen huoneeseeni tai sinä noudit minua ja me menimme ulos. Sinä aloit jo silloin. Ja minun tunteeni sinuun olivat niin voimakkaat, että laskin kuinka monen päivän perästä häämme vietetään, voidakseni järjestää niin, etten jättäisi sinua koskaan yksin. Sinun ei tarvinnut selittää ajatuksiasi, Karsten. Minä ymmärsin jo silloin, kun kerroit minulle sellaista, että se oli minulle vain hieno varoitus. Sinä varoitit minua selvin ja suorin sanoinkin. Sanoit selvästi, että sinun luonasi minä en koskaan löytäisi onnea, ja sinä olit epätoivoinen minun vuokseni, että olit koskaan minua tavannutkaan. Mutta kaikki sellainen sitoi minua vain voimakkaammin kohtaloosi. Ja samalla kertaa se väsytti minua. Minä väsyin elämään. Olin lapsellinen uskoessani, että minulla olisi voimaa saada sinut muuttumaan. Hän tarvitsee onnea, ajattelin minä. Jaa, minä olin niin lapsellinen tai niin tyhmä tai niin lohduttamishaluni vallassa — mitä vain tahdot — että ajattelin: Kukaan muu ei voi sinulle lahjoittaa onnea kuin minä. Se oli haaveilua. Opin liian hyvin, että se oli vain uinailua. Mutta herätäkseni siitä uinailustani minä tarvitsin aikaa. Lopulta kuitenkin näin, etten voinutkaan antaa sinulle sitä onnea, mitä sinä vaadit. Herättyäni minä huomasin eläväni entisessä yksinäisyydessäni. Se, minkä kantamisessa olen sinua koettanut auttaa, Karsten, olikin uuvuttanut voimani. Se oli uudestaan muuttanut koko sisäisen elämäni. Ja kun katselin avoimin silmin ympärilleni, niin silloin huomasin eläväni vanhassa yksinäisyydessäni, köyhempänä ja kurjempana kuin ennen kuin sinut tapasin.
Senjälkeen minä aloin luisua pois sinulta ja jätin taisteluni. Usko minua, siihen viipyi kauvan ennenkuin niin tein.
Hieman toista vuotta tämän jälkeen minä tapasin Rolfin. Ei, istu vain, Karsten. Kuuntele minua nyt niinkuin minä olen vuosi vuodelta kuunnellut sinua. Siitä on jo kauvan, mutta kerran se kuitenkin on tapahtunut. Ja voithan sinäkin kerran olla kuulijana. Sinä olet minulle sen melkein velkaa.
Rolf ei antanut minulle niin paljon. Mutta kuitenkin siihen sisältyi kaikki. Hän ymmärsi minua kokonaan, Karsten, minun tarvitsematta sanoa mitään hänelle. Hän tunsi sinuakin paremmin kuin uskotkaan, ja hän pitää sinusta, vaikket nyt voi sitä koskaan uskoa. Suhteemme alkoi siten, että hän puhui sinusta kahdenkesken ollessamme. Älä luule, että minä olisin hänelle kertonut mitään siitä, mitä olit minulle uskonut. Hän tiesi sen kuitenkin, Karsten. Kaikki sinussa yhdistyneet huomattavat vastakohdat, tulisuutesi, lempeytesi, luonteesi valo- ja varjopuolet, surusi ja ilosi hän ymmärsi. Ja hän aavisti enemmän niitten syitä kuin voit uskoakaan. Kun sinulla oli pahat päiväsi, niin minä pakenin hänen luokseen. Hänhän kävi usein luonamme ja sinä jätit myöskin usein meidät kahden kesken.
Mutta sinä johdit meidät yhteyteen. Ja sitäpaitsi minä olin väsynyt. Sinä olit minut väsyttänyt, Karsten. Sinä pyysit niin äärettömän paljon enemmän kuin itsekään tiesit.
Ja sinä epäilit minua aina. Sinä kiusasit häntä myöskin. Sinun ystävyytesi samoinkuin rakkautesikin on julmaa. Sinä kidutat toisia sillä, ja sinä loukkaudut niin helposti, että sillä hetkellä, jolloin vähimmän voi aavistaakaan, sinua on loukattu. Silloin sinä vaikenet. Ja silloin voi tuntea itsensä rikolliseksi. Tai sinä puhut. Ja jokaisesta sanastasi heijastuu sairaloinen epäilyksesi minua kohtaan, häntä kohtaan, kaikkia kohtaan.
Hänellä oli kykyä ottaa minut vastaan sellaisena kuin silloin olin, eikä hän kysellyt minulta koskaan.
Maud vaikeni äkkiä. Ymmärsin, että hän tahtoi sanoa jotain, joka häntä erikoisesti vaivasi. Siksi rohkaisin häntä siihen. Silloin hän sanoi:
— Hän ei vaatinut koskaan, että minun olisi täytynyt olla niin kokonaan hänen, kuin sinä olet vaatinut. Minä en voi sitä, Karsten. Sillä minussa on ehkä jotain jäykistynyttä, tai ehkä se on aina ollut niin — kuinka sanoisin — luoksepääsemätöntä. Minullakin on vaatimuksia, joita ei ole aina tyydytetty. Minäkin olen ihminen, Karsten.
Nainen, joka olisi ollut sinun vaimosi, eikä mitään muuta kuin vaimosi, nainen, joka olisi sulkeutunut kanssasi huoneisiisi, hoitanut sinua, elänyt kanssasi eikä ajatellut mitään muuta kuin sinua ja mikä on sinun — sellainen nainen olisi tehnyt sinut onnelliseksi, Karsten, jota minä en ole koskaan voinut.
XVII.
— Voitko nyt ymmärtää, kun sanon, että se oli minulle hirveä pettymys, kun huomasin, etten voikaan olla sellainen, kuin sinä toivoit? Kuinka en olisi sitä tiennyt! Kuinka minä koetin!
Voitko ajatella, Karsten, että onnemme parhaillaan kukoistaessaan emme lakanneet, minä ja Rolf, sinusta keskustelemasta. Älä mene vieläkään, Karsten. Sinun täytyy kuunnella minua loppuun saakka. Ehkä kummastelet kuinka minä silloin voin rakastaa häntä, antautua hänelle, nauttia siitä onnesta, jonka meidän suhteemme kaikesta huolimatta minulle lahjoitti? Tietäisinkö sitä itsekään? Onko minun mahdollista voida nähdä sieluni sisimpään ja perata pois kaikki se, mikä sielussani yhdistää ja erottaa? Mutta kuinka aloin Rolfia rakastamaan, sitä en tiedä. Senhän olen jo sinulle sanonut. Hänen läheisyydessään sain olla sellaisena kuin olen. Hänen luonaan olen vapaa. Jos olin iloinen tai surullinen, hilpeä tai alakuloinen, hän ei koskaan sitä kummastellut. Ylipäätään hän ei koskaan miettinyt minua ja tunteitani. Hän oli minuun tyytyväinen sellaisena kuin olin.
Jospa voisit aavistaa, Karsten, minkälaista iloa elämä voi tarjota, kun saa tuntea turvallisesti voivansa olla ihmisen läheisyydessä sellainen kuin todellisuudessa on. Sinä olit niin usein tyytymätön minuun. Aivankuin olisit pettänyt itseäsi minun vuokseni ja odottanut, että minä jonakin päivänä muuttuisin toisellaiseksi. Tai sinä olit alakuloinen. Ja silloin sinun tarvitsi vain nähdä minun olevan iloinen tullaksesi tyytymättömäksi. Sinä riistit minun vapauteni, Karsten. Ja rakkaus ei elä ilman vapautta.
— Kaikki on nyt ohi ja unhotettu, myönsin minä. Mutta et ole sanallakaan maininnut Harrystä. Oletko unhoittanut hänet?
Maud epäili hetkeen.
— En, sanoi hän. Häntä en unhoita. Mutta en voi rakastaa häntä, niinkuin äiti rakastaa lastaan. Minä en ole koskaan tuntenut tuota puhdasta animalista riemua, jota äidit tuntevat laskiessaan lapsensa rinnoilleen. Tuntuu niin kovin epätoivoiselta ajatella sitä. En ole koskaan voinut hoitaa häntä niinkuin muut äidit voivat. Kun hän makasi polvillani, niin minä pelkäsin, että tekisin hänelle jotain pahaa, enkä voinut käsittää, että tuosta pienestä käärystä tulisi ihminen, ja että se oli minun lapseni.
Mutta mitä vanhemmaksi hän on tullut sitä enemmän iloa hän on minulle lahjoittanut, kuitenkin tähän päivään saakka…
Hän vaikeni äkkiä.
— Niin, jatkoi hän hetken perästä. Nyt tulee kaikista pahin. Nyt alkaa rikokseni. Sillä se se oli. Ei enempi eikä vähempi. Minä en valitse sanoja. Minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja voisinpa vain tehdä sen jälleen hyväksi… Rikos alkoi, kun hän huomasi meidät, yllätti minut, kuten sinä kerran sanoit.
Se alkoi sinä päivänä, jolloin Harry näki minun ja Rolfin. Istuimme Djurgårdenissa eräällä penkillä. Se oli aikaisin keväällä, niin aikaisin, että ihmiset hyvin harvoin vielä kävivät siellä. Me istuimme kaukana eräällä niemellä. Takanamme kulki maantie. Silloin säpsähdimme kuullessamme äkkiä ratinaa. Käännyimme yhtaikaa ympäri ja katsoimme sanaakaan sanomatta toisiamme silmiin. Se oli Harry, joka ajoi polkupyörällä ohitsemme. Hän oli jo kaukana.
Kotia tultuani menin heti pojan luo. Ja niin pian kuin näin hänen kasvonsa, tiesin myöskin, että hän oli nähnyt meidät.
Miten lapset ovatkaan huomaavaisia, Karsten! Sinä olet sanonut sen usein minulle ja siinä olet ollut oikeassa. Miten he ymmärtävätkään tuhat kertaa paremmin meitä, kuin me heitä! Se on kamalaa tietää. Minulle, jolla ei ole äidin huomaavaisuutta, se oli keksintö. Niin pian kuin pojan näin, minä ymmärsin, että kaikki kokeet johtaa häntä harhaan olisivat olleet turhia. Silloin minä muutuin julmaksi, Karsten, julmaksi siksi, etten tahtonut sallia häiritä salaista onneani. Minä käytin hyväkseni sitä, että olin hänen äitinsä ja että minulla oli äidin valta. Menin suoraan pojan luo, otin molemmin käsin häntä vyötäisistä, ja hän nyyhkytti rinnoillani, että hänellä oli sellainen äiti, sellainen kuin minä.
Minä ymmärsin kaikkityyni. Mutta en tahtonut, että petokseni silloin tulisi ilmi. Tahdoin jatkaa elämääni sellaisena, millaiseksi sen itse muodostin. Minä en tahtonut nähdä mitään pilvenhattaroita taivaallani. Ja minulla oli voimaa määrätä siitä.
Välillämme vaihdettiin vain muutamia sanoja. Harry kysyi:
— Miten nyt kaikki muuttuu?
Ja minä vastasin:
— Mitä sillä tarkoitat?
Silloin hän kysyi minulta:
— Matkustaako äiti nyt pois meidän luotamme?
Siis poika oli tuominnut minut. Hän tiesi, että minun pitäisi lähteä. Hänen ilmeistään ei kuvastunut vähääkään, että hän olisi tahtonut estää minua. Silloin työnsin hänet luotani, ja minusta tuntui, että minä taistelin hänen kanssaan elämästä. Minä tiesin, että sanoillani myrkytin hänen sielunsa. Mutta en epäillyt.
— Ei tule tapahtumaan mitään muutosta, Harry, sanon minä. Sinä et sitä ymmärrä. Sinä olet vielä liian lapsi. Ei kerrassaan mitään tule tapahtumaan. Kaikki jää entiselleen.
Silloin hän katsoi minuun.
— Minä en voi isälle valehdella, sanoi hän.
Silloin tartuin hänen käsivarteensa ja vastasin:
— Hiljaa, Harry, ja kuule nyt.
Niin vakuuttavasti kuin voin, sanoin hänelle:
— Jos puhut siitä, tai jos isä jollain muulla tavalla saa sen tietää, niin minä en elä enää päivääkään. Ymmärrätkö minua?
Hän pudisti päätään ja minä näin, että poika oli kerrassaan pois suunniltaan.
— Etkö ymmärrä? Silloin minä murhaan itseni. Kaksi kertaa minä uudistin ne sanat hänelle. Ja kun illalla menin hänen vuoteelleen sanomaan hyvää yötä, niin uudistin ne vielä kerran.
Niin julma minä olin, Karsten. Minä tiesin valavani hänen suoniinsa myrkkyä, joka murhaisi ainaiseksi ilon hänen elämästään. Minä tiesin sen sisimmäisessä sielussani. Mutta minä tiesin myöskin hänen olevan sellaisen, ettei hän olisi koskaan voinut kestää sitä, että hän oli pakoittanut minut kuolemaan. Hän inhoisi minua, halveksisi minua, ja isoksi tultuaan hän unhottaisi minut, kuten paha uni unhoittuu. Mutta vaiti hänen täytyisi olla, vaieta kauvan, tapahtukoon mitä tahansa.
Ja sen minä tarvitsin voidakseni elää niinkuin itse tahdoin. Siksi kaikki epäilykset hävisivät. En ruvennut hieromaan sovintoa niitten kanssa. Unhoitin, että niitä oli ollut olemassakaan. Ja mitään muuta muutosta ei elämässäni tapahtunut, kuin että tunsin ikäänkuin koko olentoni kasvavan. Tuntui aivankuin voimani olisi moninverroin vahvistuneet, ja ikäänkuin sieluni olisi saanut siivet. Korkealla, kaiken likaisen ja alhaisen yläpuolella minä tahdoin tuntea väikkyväni. Yhdentekevää, vaikka se olikin vain harhaluuloa. Minä tulin rohkeammaksi tästä lähtien. Useammin kuin ennen tuli niitä päiviä, joina unhoitin, että olin erään perheen äiti.
Mutta en vain tohtinut koskaan puhua Rolfille totta. Sanoin hänelle aivan varmasti tietäväni, ettei Harry ollut nähnyt meitä.
Maudin kasvojen värit muuttuivat näitä sanoja lausuessaan. Varmaa oli, että hän vielä muistoissaan nautti silloisesta voitonriemustaan, jolloin hän oli kahden miehen kohtalo käsissään kulkenut vaarallisen tiensä harhaan astumatta.
Raskaasti ja ontosti hän lisäsi:
— Silloin minä uhrasin Harryn iäksi. Tiesin sen oikein hyvin. Osani hänessä minä hävitin. Minusta tuntui, niinkuin lapsi olisi palanut minussa leimuavissa maanalaisissa liekeissä, joita sinä et tunne. Harry on siitä illasta saakka ollut kokonaan sinun.
Kiintyneenä siihen, mikä minulle oli uutta katsoin Maudia sellaisella tunteella, niinkuin olisin vasta oppinut tuntemaan tuon naisen, joka oli ollut viisitoista vuotta vaimonani. Minä muistan, että silloin ensi kerran muistui mieleeni satu metsänneidosta. Olin kuullut lapsen valittavan huudon, kun peikko jätti hänet.
— Nyt minä pyydän sinua jatkamaan, sanoin hetken kuluttua. Yö ei ole vielä kulunut.
XVIII.
Maud ajatteli hetkisen. Sitten hän palasi taas kertomuksen juoneen, ja hänen huulillaan väikkyi kummallinen hymy.
— Muistatko, kysyi hän, sitä yötä, kun istuit valveilla huoneessasi kummastellen kuinka olin voinut kuunnella sinua ja kuinka olin päässyt siitä?
— Muistan hyvinkin.
— Minä en ollut niin voimakas kuin olisin tahtonut olla. Minä elin haaveistani ja nukkuessani näin usein unia. Usein heräsin säikähtäen unestani ja kummastelin, miten minusta tuntui aivankuin jokin onnettomuus odottaisi minua. Silloin aina johtui ajatukseni Harryyn. Minä näin hänen kärsivän, ja minä olin aina inhonnut julmuutta lapsia kohtaan. Sinä yönä olivat pahat unet kiusanne» minua tavallista enemmän. Säikähdin unissani ja heräsin. Salin kello löi viisi. Ympärilläni oli aivan pimeä. Silloin olin kuulevinani ääntä sinun huoneestasi. Kuuntelin ja kuulin selvästi ameriikkalaisen keinutuolisi vieterien narisevan.
Tiedätkö mitä minä silloin luulin ja miksi tulin luoksesi? Minusta tuntui niin varmalta, että nyt on tapahtunut jotain. Harry on sairaana, Karsten ei ole vain tahtonut herättää minua. Jos poika on sairaana, niin hän ei voi hillitä itseään. Tarvitaan vain, että Harry sairaana tai kuumehoureessaan huudahtaa, ettei hän tahdo nähdä minua. Silloin Karsten utelee häneltä syytä, ajattelin. Ja kaikki toiveeni ovat menneet hukkaan.
Siksi minä mainitsin heti Harryn nimen, ja kun näin ilmeistäsi, että kaikki mitä olin luullut, oli vain turhaa pelkoa, palasin huoneeseeni ja uskottelin sinulle, että olin väsynyt. Mutta minä en ollut väsynyt. Makasin siellä aivan valveillani. Ja ruumistani kirveli kuin olisi tuhansilla neuloilla pistelty. Koskaan en ole ollut niin vähällä ilmaista salaisuuttani.
Muistatko seuraavaa päivää? Ja keskusteluamme saman päivän illalla? Se oli ihmeellinen keskustelu! Silloinkin olin vähällä ilmaista. Se, mitä ajattelin sinä yönä, vainosi minua. Minusta tuntui kuin sinun olisi täytynyt tietää kaikki, — ja kuitenkin oli se kerrassaan mahdotonta. "Hän kuvittelee mielessään", ajattelin. "Hän tietää kaikkityyni." Kaikessa, mitä sanoit tai teit, minä huomasin kaksinkertaisen tarkoituksen. Pelkoni muuttui mielikuvaksi ja vaikka sanoin itselleni, että kaikki oli vain luulottelua ja heikkoutta, vainosi kuitenkin ajatus: »Karsten tietää kaikkityyni — jokaisessa hänen sanassaan piilee kaksinkertainen tarkoitus. Minä näin sinun suuttuvan ja kuulin äänesi vihasta vapisevan. Oo, sinullahan oli syytäkin — muuten sitä tietämättäkään. Mutta minä en voinut nähdä käytöstäsi muuten kuin sen yhteydessä, mikä yöt ja päivät täytti minut. Yövalvonta ja kuumehoureeni olivat turmelleet minut. Koko elämänihän oli vain houretta. Hän puhuu arvoituksilla, ajattelin minä. Hän lähestyy ainetta kiertoteitse.
Kun kysyit minulta: "Ketä sinä hait viime yönä?" silloin et tiennyt vielä, että sinulla oli syytä kysyä niin. Sanat pääsivät vain muuten suustasi. Se oli tarkoitukseton mielenpurkaus. Mutta minä en voinut ymmärtää sitä niin.
Tiedätkö, Karsten, mitä minä ajattelin? Nyt hän murhaa minun. Kaikki mitä hän nyt sanoo, sanoo hän vain kiduttaakseen minua. Niin rajaton on hänen vihansa, ettei hän tyydy ainoastaan murhaamiseen. Mutta minä en tuntenut vähääkään tuskaa enkä pelkoa. Kun elää sellaisessa jännityksessä, kun minä olen viime vuosina elänyt, niin silloin unhoittaa kuolemanpelonkin. Ja sillälailla minä odotin — en voi sanoa pelänneeni, sillä en tuntenut mitään pelkoa — kuolemaa sinun kädestäsi ja silloin minä olisin sen ottanut ajattelemattakaan vastustaa. Se olisi ollut minulle vain sanomaton nautinto, jollaista en ole koskaan tuntenut.
Mutta kun minä niin — sanojasi muunnellen, joilla minusta ei ollut enää mitään merkitystä — vitkalleen heräsin ja ymmärsin, että kaikki mitä minulle sanoit ja minä vastasin, kaikki mitä silloin välillämme tapahtui, ei ollut muuta kuin sanoja, sanoja, vain sanoja, niin silloin tapahtui jotain muuta. Silloin heräsi minussa puhtaasti aistillinen vastenmielisyys kaikkea sitä kohtaan, mitä me sanomme rakkaudeksi. Silloin minä inhosin itseäni ja koko elämääni, ensisijassa aistielämääni. Aivankuin likaisen veden päällä lepäävästä usvasta minä kuulin sanojasi, ja samassa silmänräpäyksessä olin näkevinäni ihmiselämän aistienraivon, joka alkaa verestä ja loppuu vereen. Tiesinhän, että se oli vain silmänräpäyksessä ohimenevä harhanäky. Tiesinhän mitä olin lukenut ja kokenut. Minä tiesin, että tämän silmänräpäyksen kuluttua normaali-ihmiseni ikäänkuin ottaisi jälleen normaalipalkkansa minussa. Ja kaikkea sitä, mitä nyt kummituksena näin, voisin taas katsoa levollisesti ja sanoa sitä luonnolliseksi.
Se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen. Se ei vaikuta minuun sen enempää. Minä tiedän sen. Mutta silloin minä näin itseni sellaisena kuin olin. Minä kuulun niihin naisiin, joitten on hyvä olla niin kauvan kuin nukkuvat. Kenenkään miehen ei olisi pitänyt herättää minua. Ei sinun eikä kenenkään muunkaan. Nähdä se ja kuitenkin voida elää, sitä sinä et tiedä… Kukaan ei tiedä sitä.
Maud vaikeni ja hengitti aivankuin olisi tahtonut pudistaa ajatukset itsestään. Sitten hän jatkoi uudestaan. Mutta hänen äänensä oli väsynyt ja välinpitämätön, jyrkkä vastakohta niille sanoille, mitä hän lausui:
— Olen toisinaan uskonut olevani lähempänä sitä suurta ihmissyvyyttä, josta me kaikki polveudumme, ja johon meitä houkutellaan katsomaan — kauhistuaksemme alkuperäämme.
Sinä nukuit muuten hyvin raskaasti sinä yönä, Karsten. Uni olikin sinulle hyvään tarpeeseen. Minä yksin olin valveillani enkä voinut saada lepoa. Ensi kerran koko tällä ajalla minä ajattelin sitä mahdollisuutta, että voisin kaikki tehdä jälleen hyväksi. Oli aivankuin olisin elänyt siinä harhaluulossa, että voin muuttaa luonteeni tai tehdä kaikki tekemättömäksi. Hiivein hiljaa ympäri huoneustoa, menin huoneesta huoneeseen, katselin kaikkia, mitkä olivat vuosien kuluessa vitkalleen tulleet ja jääneet luoksemme.
Tiesin, että kaikki ajatukseni ja toiveeni olivat turhia. Ja kuitenkin hiivein luoksesi. En tahtonut mitään muuta kuin vain kerran lähestyä sinua tietämättäsi. Salin ovi oli auki ja siellä paloi tuli. Viipyi hetkinen ennenkuin käänsin katseeni. Pelkäsin sinun heräävän. Viimeinkin voin nähdä jokaisen pienimmänkin piirteesi. Seisoin siellä liljaa ja näin kasvojesi ryppyjen unessa silenneen. Sinä olit kaltaisesi, jollaisena minä muistan sinut silloin, kun ensi kerran näin sinun nukkuvan.
— Seisoin kauvan siinä, jatkoi hän, ja tunsin mieleni heltyvän. Minä tahdoin tehdä sinulle hyvää. Mitä tahdoin tehdä? Tahdoin herättää sinut, Karsten, ja kertoa sinulle kaikkityyni. Olin vähällä sen tehdä. Niin hirveän jännittyneeksi oli tilanne minut tehnyt. Minähän olin ruhjonut kaikki mitä olin voittanut, Karsten. Kaikki minkä luulin voittaneeni.
Olin hetkisen sellainen, jollaisen sinä luulit minun olevan, silloin kuin menimme naimisiin. Olin vanhan ajan nainen, hän, joka taipui hieman liian paljon, mutta ei koskaan pettänyt, ja joka voitti itsensä olemalla nöyrä.
— Mitä sinä nyt puhut? keskeytin hänet. Ihmiset ovat aikojen alusta pettäneet ihmisiä. Miehet naisia ja naiset miehiä. Mitä sinä puhut vanhan ajan naisesta? Sehän on vain sanoja. Puuttuu vain, että sanot itseäsi moderniseksi ja alat keskustelemaan.
Olin rajattomasti hermostunut. Kuulemani kiihoitti katkeruuttani äärettömästi.
Mutta Maud ei sallinut häiritä itseään.
— Se on kuitenkin niin kuin äsken sinulle sanoin, sanoi hän.
Ja hänen piirteensä muuttuivat omituisen valoisiksi.
— Minä en herättänyt sinua, jatkoi hän levollisesti. Mutta varmasti tahdoin herättää. Tahdon sen tunnustaa sinulle. Tiedätkö, mitä tahtoo sanoa, tuntea polttavaa tunnustamishalua? En tahdo mitään voittaa. Minä tahdon vain saada tunnustaa ja sitten jättää kotini. Huomen aamun koittaessa minä tahdon olla poissa. Ja sinä saat olla vapaa minusta. Sillä siinä on sinun onnesi.
Minua esti vain pieni, mitätön asia. Sinä käännyit unissasi ja sitä säpsähtäessäni töyttäsin kynttiläjalan mansettia niin, että se kilahti. Kummitusten pelko tai mikä lie vallannut minut? Pelästyin niin, että syöksyin ulos ja vain väkisten voin seisahtaa ovella katsoakseni, jos sinä heräsit. Mutta sinä et liikahtanutkaan. Sinä nukuit raskaasti.
Silloin menin huoneeseeni, Karsten, lukitsin oveni ja menin vuoteeseeni. Makasin pimeässä vilusta väristen kuin eksynyt lapsi. Mitä ajattelin tai mitä tunsin, sen koetan sinulle kertoa. Älä kuitenkaan usko minua.
Mutta sen päivän perästä on elämäni kulunut aivankuin minua olisi paholaiset ajaneet. En ole koskaan tuntenut rauhaa enkä tiennyt mitä lepo tahtoo sanoa.
Vasta nyt…
Hän vaikeni ja sanoi hiljempaa:
— Uskotko minua, kun nyt sanon, että nyt minä tunnen jotain sellaista?
— Saan kai uskoa sinua, kun sinä sanot minulle, oli vastaukseni.
— Me olimme tarttuneet toisiimme, Karsten, jatkoi Maud. Olimme tulleet siihen, ettemme enää tienneet erottaa mikä oli sinun mikä minun. Silloin meidät riuhtaistiin rikki, tai me luisuimme pois toisiltamme, kuten äsken sanoin. Mutta niin kauvan kuin kuljimme toistemme läheisyydessä, mielimme toisiamme. Päästyäsi minusta sinä paranet.
— Ja sinä?
— Minä olen jo terve.
Kovasti ja terävästi tulivat viimeiset sanat. Se ei loukannut minua kuitenkaan. Oliko Maudin puhunut totta tai valetta, sitä minä en jaksanut ymmärtää. Meidän välillämme oli ikuinen arvoitus, miehen ja naisen arvoitus. Se on hullu, joka koettaa ratkaista sitä arvoitusta omaksi edukseen.
Olimme puhuneet kaikki toistemme kanssa. Mutta emme olleet kohdanneet. Tahtomattani muistui mieleeni niitten paralleliviivojen määritys, jotka eivät voi kohdata.
Kysyin lopuksi ivallisesti:
— Kuinka sinä tulit niin selvänäköiseksi?
Maud säpsähti aivankuin olisin lyönyt häntä.
— Miten selvänäköiseksi? änkytti hän.
— Tarkoitan: niin selvänäköiseksi minun suhteeni, itsesi suhteen, kaikkien suhteen, kuin nyt olet.
Maud painoi päänsä alas niin, etten voinut nähdä hänen kasvojaan.
— Siihen minä en tahtoisi vastata, mutisi hän.
— Sinun täytyy, sanoin minä hiljaa ja käskevästi. Jotain sinä olet minulle kuitenkin velkaa.
Maud ei kohottanut katsettaan minuun. Mutta minä voin nähdä punan valahtavan hänen poskilleen ja kaulaansa kun hän vastasi:
— Nainen tulee näkeväksi, kun hän rakastaa kahta miestä. Hän tulee näkeväksi siksi, että hän on syönyt tiedonpuun hedelmiä. Silloin hän tietää hyvän ja pahan — ja enemmänkin. Mies taas… Hän keskeytti. Ja minä ymmärsin, ettei hän enää sanoisi mitään.
— Mies, jatkoin minä sensijaan, voi syödä kuinka paljon tahtoo ja mitä hän tahtoo. Side ei kuitenkaan putoa hänen silmiltään. Aijoitko sanoa niin?
Maud katsoi minuun ja hänen kasvojensa ilmeet olivat muuttuneet. Hänen katseessaan oli vihan ilme.
— Tämä on pahinta, mitä meidän välillämme on koskaan tapahtunut, purskahti hänen suustaan.
Mutta mitkään sanat eivät voineet minua enää hillitä.
— Miksi mies pitää sidettä? sanoin minä. Onko se siksi, että hänen luonteensa jää kuitenkin viattomammaksi kuin sinun, vaikka hän kuinkakin rikkoisi? Minä en ole koskaan ennen sitä uskonut, mutta totta tosiaankin sinä olet tällä hetkellä opettanut sen minulle.
Tuijotimme toisiimme saamatta sanaakaan suustamme. Huomaamatta olivat yön tunnit meiltä kuluneet. Oli jo aamu. Uusi päivä oli tullut. Mutta meidän ajatuksissamme liikkui enemmän kuin se. Me muistelimme molemmat erästä toista yötä, jolloin myöskin tapasimme samassa huoneessa, sitä yötä, josta juuri puhuimme. Silloinkin meidät tarkoitettiin kohtaamaan, eikä kummankaan meistä tarvinnut muistuttaa toiselleen siitä. Samassa silmänräpäyksessä kulki kuin kummitus välillämme, kummitus pelästytti meidät molemmat.
— Onko tämä eronhetkemme? mutisi Maud.
En voinut vastata hänelle. Kummallinen ajatus, vielä kummallisemman tunteen synnyttämä, liikkui aivoissani:
Sinulle puhuu nyt uusi nainen. Nainen, jota et ole koskaan ennen tavannut kuin nyt.
Se oli kamalan kuohuttava ajatus. Se leikkasi haavan, polttavan haavan, joka kirveli syvälti. Siinä oli samalla kertaa tuskaa ja raivoa.
Minä käsitin vitkalleen, mikä Maudin nyt oli muuttanut, ja miksi kaikki se, mikä hänessä oli naista, nyt oli minulle niin vierasta. Minä ymmärsin, että Maud nyt oli sellainen, millaiseksi toisen miehen rakkaus hänet oli tehnyt, sen miehen, jota hän rakasti enemmän kuin minua.
Uusi nainen. Toinen nainen kuin hän, jonka olin kerran syliini sulkenut. Nöyryyttävä ja samalla kertaa kamala totuus vihloi sieluani. Tuon tunteen pusertamana lähdin horjuen hyvästi sanomatta hänen huoneestaan ja menin omaani.
Mennessäni näin Maudin ymmärtäneen mitä olin tuntenut, ja hänen kasvojensa ilmeistä luin jotain, joka muistutti kostoa.
Makasin valveilla huoneessani ja katselin miten aamuaurinko värjäili punaisia uutimia. Ne hehkuivat punaisina kuin veri. Ja minusta tuntui kuin olisin tahtomattani saanut katsahtaa sen verhon taa, joka peittää Kaikkeudenäidin, Isisjumalattaren kasvot.
Se mies tai nainen, joka uskaltaa kohottaa sitä harsoa, muuttuu kiveksi.