VI.
Kuinka se oli mahdollista, että tuo näytös voi solua ohi aikaansaamatta sen pahempaa sekamelskaa? Kuinka ylipäätään voi olla mahdollista, että se mitä sanotaan tai tapahtuu miehen ja vaimon välillä voidaan unhoittaa ja jättää menneisyyteen, aivan kuin sanat olisi puhuttu unissa ja se todellisuus, jota ne kertoivat, olisi ollut vain suuna?
Ehkä siinä onkin selitys siihen, miksi mies ja nainen voivat sitoutua niin lujasti toisiinsa, ettei ulkopuolella oleva voi ymmärtää, mikä heitä pitää yhdessä. Kyllä. Kyllä. Enkö ole kyllin miettinyt sitä? Olihan nyt se Maud, jota kerran olin rakastanut, kuollut. Nyt näin vain hänet, joka liikkui huoneissani ja oli vieras. Nyt minä ajattelin vain niitä sanoja joilla hän oli peloittanut Harryn vaikenemaan: "Mene isäsi luo, oli hän sanonut, sano hänelle kaikki tyyni, kaikki mitä tiedät, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauemmin. Minun täytyy tehdä loppu tästä." Niillä sanoilla täytyi olla joku tarkoitus. Eihän sellaista voi unhoittaa. Muuten unhoitetaanhan hyvin paljon. Jokapäiväisyys häivyttää paljon, sehän on totta. Ja meiltä se häivytti, kuten näytti, kaiken sen mitä kiukkumme oli tuonut päivänvaloon. Minusta se näyttää nyt aivan kuin tulivuoren purkaukselta, siltä se nyt näyttää minun ja Maudin suhde, kun jälestäpäin sitä ajattelen. Laava peittää maan. Se on hehkuvaa. Alussa täytyy varoin kulkea sen päällä. Vähitellen laava jähmettyy, muuttuu kestäväksi ja kiinteäksi. Se kestää polkea aikalailla eikä enää poltakaan. Ei ole enää mitään syytä mennä syrjään väistääkseen sitä. Kovana ja kuivana se peittää maata, ja kun laava on hyvin jähmettynyt, ei kukaan ajattele enää sitä kasvillisuutta, minkä se on alleen haudannut.
Niin se oli ja sellaiseksi se jäi. Siksi minä ajattelin nykyään Maudia vähemmän kuin koskaan ennen. Sensijaan olin ruvennut ajattelemaan Harrya. Aivan sattumalta olin tullut keskustellessamme maininneeksi hänen nimensä. Se oli kerrassaan totta, kun sanoin Maudille, että minä tein sen vain siksi, että olisi jotain puhumista, ainoastaan siksi, että meidän keskuudessamme vallitseva hiljaisuus painosti minua. Ja tuo pieni tilaisuus sai minun ajattelemaan Harrya. Hänet minä olin ennen melkein unhoittanut. Mitähän se mahtoi ollakaan, jonka hän tiesi, ja jonka äiti oli vaatinut hänen ilmaisemaan? Ymmärsin aivan hyvin, että nuo rauhoittavat sanat, jotka hän myöhemmin pojalle sanoi, olivat vain tarkoitetut salaamaan minulta sen totuuden, joka hänen kiihkeässä mielenpurkauksessaan oli ensin ilmennyt. Monta päivää oli siitä jo kulunut ja me istuimme jälleen päivällisten jälkeen yhdessä. Harry meni ulos. Maud ja minä jäimme kahden. Nykyään emme vältelleet toisiamme. Olihan minun ja hänen välinsä jo selvitetty. Päivällisaikana oli sitäpaitsi pieni näytös esitetty, muuan noista vähäpätöisistä näytöksistä, joita esitetään vanhempien ja lapsen välillä, ja jossa vivahdukset ja ilmeet kertovat kaikki. Maud oli hieman komentanut poikaa. Äiti oli aivan oikeassa. Hän oli tehnyt jotain lapsellisia varomattomuuksia, ja sehän kuuluu kasvatukseen, että oikaista lasta pikkuasioissakin. Mutta se ääni, jolla hän oli puhutellut Harrya, oli kiusannut minua. Koko asia oli niin vähäpätöinen, etten enää voi muistaakaan mitä se koski. Mutta sen ilmeen, joka oli Harryn kasvoilla katsellessaan äitiään, voin vieläkin nähdä. Hänen katseensa oli surullinen ja kummasteleva, ja siinä oli vielä jotain, jota en voinut ymmärtää. Aivankuin hän olisi ajatellut: "Mitä minä olen hänelle tehnyt? Miksi hän puhuu minulle niin kovasti?" Muuten hän otti äitinsä oikaisun silmiään räpähyttämättä ja tarmokkaasti pidätellen itkuaan. Mutta pöydästä noustuamme hän kiiruhti huoneeseensa. Juuri tuo pieni tapaus sai Maudin ja minun jäämään kahden.
Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa Harryn poistuttua, minä huomasin Maudin välttelevän katsettani. Ja lopulta minä kysyin häneltä suoraan:
— Mitä sinulla on pojan suhteen moitittavaa?
— Ei mitään. Onko sinulla taas jotain huomauttamista?
— Minä en tahdo riitaa rakentaa, vastasin. Mutta etkö näe itsekin, että sinä pelotat poikaa? Hänhän on kerrassaan muuttunut sinua, niin, meitä molempiakin kohtaan.
Maud nousi ja alkoi kävellä allapäin edestakaisin lattialla. Hänen kasvojaan minä en voinut nähdä.
— Sinä olet hirveän kummallinen, Karsten, sanoi hän lopulta. Kun näet pikkuseikan, niin olet heti valmis rakentamaan kokonaisen sieluopin tuosta turhanpäiväisestä asiasta. Sinä et näe mitä on olemassa, vaan sinä tahdot nähdä. Tiedätkös, minusta tuntuu toisinaan, että olen koko avioliitossa oloni ajan taistellut ei sinua, vaan harhaluulojasi vastaan. Istuin sanaakaan vastaamatta. Olihan tuossa hänen syytöksessään tottakin. Minä olen sellainen, millaiseksi hän minut silloin kuvasi. Minä tiedän kerrassaan hyvin, että siinä juuri on minun heikkouteni ja minä olen myöskin taistellut luulottelujani vastaan kauvemmin ja voimakkaammin kuin vaimoni koskaan. Sillä se taistelu on vaatinut koko elämäni. Minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta minä tunsin samalla kertaa, ettei tuo syytös sopinut tähän. Se hämmästytti minua vain silmänräpäykseksi, ikäänkuin pyyhkäisi kärjen kaikista todistuskeinoista, joita ehkä muuten olisin voinut käyttää. Mutta se ei saanut minua kuitenkaan unhoittamaan sitä, mitä olin nähnyt tai huomiooni ottanut.
Välttelin palata samaan aineeseen ja siksi vastasin sensijaan:
— Eikö koko avioliittomme ole ollut taistelua? Minä korostin sanan "koko". Ja vaimoni ajatteli hetkisen ennenkuin vastasi:
— Melkeinpä koko avioliittomme.
Sitten hän lisäsi siirtyen omituisella tavallaan toiseen asiaan:
— Eikö rakkaus ylimalkaan olekin taistelua? Mitä verisintä. Taistelua elämästä ja kuolemasta? Ja kun taistelu lakkaa, merkitsee se vain, että rakkaus on loppunut.
Taaskin minä vältin palata aineeseen. Sensijaan ajattelin vaimoani, ja kuinka erilainen muita naisia hän oli. Hän oli luonteeltaan kaikessa järki-ihminen ja hänessä ilmeni kaikki intelligentin piirteet. Hän osasi puhua kaikesta, ja hänellä oli jotakuinkin miehen sivistys. Samalla kertaa oli hänen olennossaan jotain tulen luonnonominaisuuksia. Hän voi leimahtaa palamaan, palaa ja sammua. Mutta lämmittää hän ei vain jaksanut kauvan. Mikä hänet oli muuttanut? Kuuluiko hän niihin kummallisiin luonteisiin, jotka vetävät miehiä luokseen ja työntävät heidät sitten pois? Ja oliko se ehkä luontaista hänelle, että häneltä puuttui äidillisyyttä?
Aivan kylmästi minä ajattelin kaikkea tätä, ja kun palvelustyttö lopulta keskeytti meidät kutsumalla minua telefooniin, niin ei keskusteluamme enää jatkettu.
Taistelu oli välillämme loppunut. Rakkaus oli kuollut. Ja tästä tuhkasta kohoaa minulle elämänviehätystä, josta minä nautin vain yksinäisyydessäni.
VII.
Harryhan on kertonut minulle myöhemmin kaikki tyyni. Hän on kertonut sen kummallisilla vertauksillaan ja ilmauksillaan, ja minä tiedän nyt oikein hyvin millainen hänen mielensä silloin oli.
"Vasta kun tiesin äidistä kaikki", sanoi hän, "aloin minä huomata, että sinäkin olit. Ennen en ollut huomannut sinua."
Aivan tyynesti hän sanoi sen minulle kerran. Se oli paljon myöhemmin.
Ja me olimme silloin olleet jo kauvan ystäviä.
"Ennen minä en uskonut koskaan voivani puhua sinun kanssasi", lisäsi hän.
Ja kysyttyäni syytä siihen, sanoi hän vain:
"Sinähän istuit aina huoneessasi. Ja kun tahdoit puhua äidin kanssa, niin minun täytyi mennä ulos."
Harry ei ollut kovin onneton. Hän pelkäsi enemmän sitä, mitä tulisi tapahtumaan. Illoin hän makaili ajatellen enkö minä jonakin päivänä heräisi sokeudestani ja huomaisi jotain. Silloin hän ajatteli, että minä ottaisin aseen ja tekisin äidille jotain pahaa. Ja silloin olisi Harryn pakko auttaa äitiä. Sillä hän pelkäsi sitä kuinka minun silloin kävisi, jos minut otettaisiin kiinni ja tuomittaisiin. Ja hän ei voinut ymmärtää, etten minä nähnyt mitään. Niin pian kuin soitettiin ovikelloa, hän pelästyi. Hän pelkäsi, kun äiti viipyi kauvan poissa, hän pelkäsi, kun äiti oli kahdenkesken minun kanssani, hän pelkäsi nähdessään äitinsä itkevän.
Nyt isä tietää kaikkityyni, ajatteli hän.
Kaikkein enimmän pelotti poikaa se, kun hän huomasi minun alkavan askaroimaan kanssaan. Minä tein sen siksi tähän aikaan, että minun tuli sääli häntä ja siksi, että luulin voivani ilahuttaa häntä yksinäisyydessään. Harry luuli, että minä aavistin koko asian, ja että minä olin ystävällinen ainoastaan siksi, että tahdoin häneltä urkkia tietoja äidistä.
Kuinka paljon ihmeellisiä pikkutapahtumia minä nyt muistankaan! Sydän kutistuu rinnassani niitä ajatellessani.
Esim. eräänä iltana mentyäni odottamatta Harryn huoneeseen ja hän oli yksin siellä. Hän istui pimeässä ja minä luulin hänen katselevan akkunasta ulos. Heikkona varjona näkyi vain pojan pää akkunan heikkoa valoa vasten. En aavistanut vähääkään mitä hän siellä teki. Ja kuitenkin oli koko hänen pienessä olennossaan jotain, joka sai minut hämmästymään. Menin varoin lähelle häntä. Mutta juuri tuo varovaisuus pelästytti häntä yhä enemmän. Niin syvästi oli poika vaipunut ajatuksiinsa, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin laskin käteni hänen olkapäälleen.
Tästä keveästä kosketuksesta pelästyneenä hän lyyhistyi kokoon.
— Miten pimeä täällä on, voin minä vain sanoa. Tämän jälkeen sytytin lampun ja valmistauduin istuutumaan vieressäni olevalle tuolille. Silloin huomasin jotain, joka sai minut hämmästymään. Kirjoituspöydällä olevan valokuvani oli hän asettanut eteensä. Äidin valokuvan hän taas oli kääntänyt akkunaa kohti niin, että takasivu oli huoneeseen päin.
— Mitä sinä teet täällä pimeässä? pääsi minulta.
Sanat tulivat huuliltani, ennenkuin ehdin pidättää niitä. Harry asetti konemaisesti valokuvan takaisin niinkuin se oli ollutkin, mutta hänen kasvonsa muuttuivat veripunaisiksi ja käsi vapisi. Hän ei nähtävästi uskaltanut kääntyä peläten kohtaavansa katseeni.
Harry on myöhemmin sanonut minulle olleensa silloin aivan varma siitä, että minä tiesin kaikki, mutta olin vaiti siitä, koska luulin hänen olevan vain lapsi, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta siitä.
Sehän oli juuri kamalinta, etten minä tiennyt enkä ymmärtänyt mitään. Ja joskin aavistin jotain, niin en tahtonut sitä tunnustaa edes itsellenikään.
Kuitenkin Maudilla oli jo toinen minun tilallani. Hänen nimeään ei lausuta koskaan enää minun kodissani. Veljenä minä häntä olen rakastanut. Hän oli luonani kuin kotonaan. Kun olin poissa, niin hän istui siellä kuin herra omassa talossaan. Jos olin kotona, niin toivotin hänet tervetulleeksi. Harry tiesi sen, palvelustyttö ymmärsi sen. Kaikki tiesivät, paitsi en minä. Siksi voi sellaistakin tapahtua, että Harry tuli eräänä päivänä juosten luokseni ja kysyi hätäisesti:
— Missä äiti on?
— En tiedä, vastasin hänelle. Miksi sinä olet niin kiihdyksissä?
Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän voi vastata.
— Hän on ollut poissa koko päivän, pääsi hänen suustaan vihdoinkin.
Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut.
Nuot sanat sanottuaan purskahti poika itkuun, hiljaiseen, kamalaan itkuun, joka täristytti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka.
Minä en voinut käsittää tuota kertomatonta surua noin pienen asian vuoksi. Nyt sen ymmärrän. Hän tiesi, missä äiti oli tai hän ymmärsi sen. Hän oli istunut huoneessaan äitiä odottamassa. Minun luokseni hän ei uskaltanut tulla. Hän istui ja istui vaan levottomana odotellen ja lopulta hän syöksyi sisään kuin kuumehoureinen.
Kun vihdoinkin kello soi ja Maud tuli, silloin hän painautui minuun ja kerjäsi ja pyysi:
— Ethän puhu siitä äidille. Älä sano, että minä olin niin tyhmä ja pelkäsin.
Nyt minä tiedän sen oikein hyvin. Maud oli pelottanut häntä olemaan vaiti, pelottanut pojan rikostoverikseen. Maud kertoi sen minulle kerran myöhemmin — tavallaan.
Se oli vaarallinen aika. Niin, niin. Mutta luonto kehittää meitä ihmisiä monella tavalla. Tai ehkä Jumala puhuu meissä ja johtaa meitä oikeaan? Tämä aika teki Harrystä miehen. Lopulta hän lakkasi pelkäämästä. Minä voin ajatella, että hänen oli pakko jättää pelkonsa. Hänen täytyi revästä itsensä irti siitä, sillä muuten hän olisi sortunut. Vaisto johti häntä, niinkuin meitä kaikkiakin. Hän ajatteli ja ajatteli. Että etsiä joku uskottu, sitä hän halveksi. Juuri noita sanoja käytti hän itsekin sitä minulle kertoessaan. Yksin hän seisoi ja yksin hän taisteli. Lastenkamarin pieni sankari. Ja ehkä tämä ei ole ensinkään niin ihmeellistä. Moni lapsi on nähnyt samallaista. Ja kokemus ei ole aina niin vaikeasti saavutettavaa.
Siksi minä uskon, ja elämä on minulle opettanutkin, että lapsilla on oma seurustelutapansa meidän vanhempien kanssa. Me emme vain yksistään saa ratkaista, mikä kelpaa keskusteluaineeksi meidän ja heidän kesken, mitä heillä on oikeus tietää ja ei tietää. Me täyskasvuiset emme aina saa ratkaista kuinka kauvas luottamus saa ulottua vanhempien ja lasten välillä. Kun minä nykyään seurustelen lasten ja nuorison kanssa, niin en koskaan kysy itseltäni: kuinka paljon he tietävät? Vaan: kuinka kauvas sallii asianomainen minun katsoa nuoreen sieluelämäänsä? Otaksun lasten ajattelevan jokseenkin tähän tapaan: "Isot näkevät mailmansa omalla tavallaan ja meidät he tahtovat pitää sen ulkopuolella. Isot luulottelevat, etteivät he voi puhua meidän kanssamme mistä hyvänsä siitä syystä, ettemme muka jaksa seurata heidän kehittyneitä ajatuksiaan. Se on tyhmyyttä. Me voimme seurata isojen ihmisten ajatuksia niin hyvin, että me heti huomaamme, kun isot kaikessa salaperäisessä viisaudessaan sanovat jotain kiertelevin sanoin, ettemme me muka ymmärtäisi. Silloin isot aivan yksinkertaisesti valehtelevat tai myöskin sanovat puolittain totta. Mutta sellaisella kohtelemisella ei anna yksikään järkevä lapsi pettää itseään. Me taas, me ymmärrämme oikein hyvin, etteivät täyskasvuiset tahdo antaa muille osaa kokemuksistaan; se on jotain hyvin tärkeää, millä he tahtovat narrata meitä. Niin paljon me opimme jo aikasin. Ja me emme tahdo häiritä täyskasvuisia harhaluuloissaan, ettemme mitään ymmärrä. Sensijaan me hankimme omin neuvoin itsellemme kokemusta. Mitä teitä me siihen valitsemme, se on meidän salaisuutemme. Mutta siitä hetkestä saakka, kun huomaamme isojen tahtovan pitää meitä tietämättöminä, asetumme mekin sille kannalle. Isot eivät koskaan onnistu ohjaamaan meitä valon taakse, tahtoessaan salata meiltä jotain elämänsalaisuutta. Mutta meidän onnistuu aina uskotella isoille, ettemme mitään tiedä. Kuka meistä kahdesta on siis viisaampi? Sykkivin sydämin ja mieliharmilla me seuraamme heidän läpikuultavaa peliään, jota he pelaavat kanssamme niin pian, kuin jotain tapahtuu, tai sanotaan, jota me emme saisi ymmärtää. Mutta me emme ilmaise ajatuksiamme. Ja me teemme siksi niin, että isot joskus, kun sitä vähimmän ovat aavistaneetkaan, itse ovat työntäneet meidät luotaan ja opettaneet meidät liian aikaisin kehittämään halveksivaa vaiteliaisuutta. Siksi otamme sen osan, joka meille annetaan ja näyttelemme ylimielisesti mukana heidän julmassa leikissään. Mutta me emme tee sitä pakosta, vaan halveksien täyskasvuisia. Sillä me tunnemme itsemme ylpeiksi siitä, että meidänkin päivämme kerran koittaa. Kun vain jonkun kerran poikkeustapauksessa voimme tehdä sen, niin silloin me iloitsemme sydämestämme ja muutumme sellaisiksi kuin todellisuudessa olemme, myöskin täyskasvuisten suhteen. Se tapahtuu silloin kun tapaamme sellaisen, joka ei ole unhoittanut minkälainen hän itse oli lapsena tai nuorena. Ja siksi lapsellisimmatkin meistä ovat varovaisia silloinkin, kun aavistamme, ettei se ole tarpeellistakaan. Vanhojen epäilykset nuorisosta on tarttunut meihinkin."
Nuorisoa emme voi suojella elämältä. Olemme kyllin sitä koettaneet. Mutta se on yhtä kuin rakentaa pahvista suojelusmuureja hyökyaalloille. Laineet pyyhkäsevät pois kauniin varovaisuus-suojuksemme, ja meidän vikamme on, jos nuoret uupuvat hyökyaallon helmaan. Sillä kasvattajat kuten muutkin ihmiset ovat pelkureita ja pelkuruus on kuolemansynti. Nuoriso ei kiitä siitä meitä.
Enkö uskonut säästäväni Harrya saamasta edes aavistustakaan, että minun vaimoni välit olivat murtuneet? Ja mitä hän tiesikään? Minä häpeän ajatellessani sitä, mutta sokeuttani en häpeä. Sokeuteni oli tähän aikaan ainoa hyvä ominaisuus, jonka sain säilytetyksi. Mutta sen minä tiesin jo Harryn ymmärtävän, ettei kaikki ollut minun ja Maudin välillä niinkuin olisi pitänyt olla.
Siksi minä puhuin eräänä päivänä siitä vaimollenikin ja hän kuunteli minua. Mutta minä voin hyvin huomata, etteivät sanani tehneet häneen sitä vaikutusta, kuin olin niillä tarkoittanut. Minkälaista taistelua Maud silloin taisteli minun kanssani, sitä minä en myöskään tiedä.
Hän katsoi levollisesti minua silmiin ja kysyi vain:
— Mitä sinä tahtoisit minun tekevän saadakseni jotain muutosta tähän elämäämme? Voinko minä saada välimme entiselleen?
Minä pudistin päätäni.
— Et. Mutta etkö voisi olla enemmän kotona? Etkö voisi ottaa poikaa…
— Ei, ei, ei, keskeytti hän minut äkkiä. Minä elän vain kerran. Minulla on vain yksi oma elämä. Minä' en voi uhrata sitä harhaluuloihin.
— Uskotko sen niin varmasti olevan vain harhaluuloa?
-? Tiedänhän sen, keskeytti hän. Sinä kiertelet täällä epäillen, tutkien ja peljäten. Katso asiaa sellaisena kuin se on. Me elämme mitä tuhannet ihmiset ovat eläneet ennen meitä. Minä en voi sortua Harryn vuoksi. Ja hän ei varmaankaan sorru minun vuokseni.
Siihen hän lisäsi levollisemmin:
— Sinähän tiedät kuitenkin, että minä pidän pojasta. Ja hän minusta.
Silloin menetin mielenmalttini ja vastasin ajattelematta:
— En, sitä en todellakaan tiedä.
Hän katsoi poispäin ja sulki silmänsä. Minä tiesin loukanneeni häntä.
Turruttaakseni omaa heikkouttani löin vielä kerran:
— En, uudistin minä. Siihen sinulla ei ole kyllin naisellisuutta.
Silloin hän sanoi minulle niin pilkallisella äänellä, jollaista en ole koskaan häneltä kuullut:
— Sinä et tiedä mitä sanot. Jos ei häntä olisi, en varmastikaan istuisi nyt täällä.
Intohimoni katkeroitti minua samoin kuin vaimonikin ja hetkeäkään arvelematta vastasin:
— Oletko varma, että hän kiittää sinua siitä uhrauksestasi?
Vaimoni kohotti kaksi vapisevaa nyrkkiään minua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut lyödä minua korvalle. Mutta seuraavalla minuutilla makasi hän kumartuneena pöydän yli ja itki niin rajusti, joten en koskaan ennen ole nähnyt hänen itkevän. Mutta itku tuli hillitysti ja hiljaa, aivankuin ihminen, joka ei ole tottunut antamaan tunteilleen valtaa, heittäytyy kerran tunteittensa purkaumisen varaan, jota hän häpeää yli-inhimillisten tuskiensa painon alla.
— Mene, mutisi hän, mene! Ei nyt enempää. Ilveily oli käynyt hänelle inhoittavaksi. Hän oli vähällä ilmaista salaisuutensa.
VIII.
Eräänä iltana istuin tavallista väsyneempänä entisessä kahvilassani, jota ajatuksissani tapasin kutsua kadehdittavaksi pakopaikaksi, jonka olin löytänyt ennen mainitsemastani ravintolasta. Istuin siellä tällä erää tavallista kauvemmin. Sillä miksikäpä menisin kotiakaan? Siellä istuessa tunsin mielenrauhaa. Ajatukset saivat levätä. Kotia mentyäni minun täytyi välttää tapaamasta Maudia, koska hän teki minut levottomaksi. Jo hänen läsnäolonsakin sai koko hermostoni epäkuntoon. En ajatellut sitä enään. Minä tiesin jo asian olevan niin. Ja minä elin aina sen mukaan.
Siksi istuin siellä lukien sanomalehti sanomalehdeltä ja annoin tuntien kulua. Kaasulamput sammutettiin ympärilläni. Istuin yksin viimeisen palavan kaasulampun ääressä silmäillen ajattelematta erään äärettömän suuren sanomalehden ilmoitussivuja. Kello läheni yhtä, kun vihdoinkin tulin kadulle.
Ja nyt minä jouduin seikkailuun, se oli ihmeellinen, kamala seikkailu, jossa sain silloin olla mukana. Muisto siitä voi vieläkin minulle kummitella pitkinä talviöinä pakkasen paukutellessa huoneeni nurkissa ja revontulien tuntureita valaistessa.
Menin suoraan kotia kohti ja kadut olivat kaikkialla tyhjinä. Se oli eräs noista Tukholman talviöistä, jolloin koko kaupunki voi näyttää niin tyhjältä, kuin kaikki asukkaat olisivat kuolleet. Minä kävelin ja kävelin, ja mitä lähemmäs kotiani tulin, sitä enemmän valtasi minut vastenmielisyys. Aivan ihmeellinen vastenmielisyydentunne, ikäänkuin en olisi yksin tai kuin odottaisi minua jokin ikävyys.
Kävellessäni edelleen huomasin jonkun ihmisolennon sukeltautuvan takanani pimeästä esiin ja seuraavan minua toisella puolen katua. Alussa en kiinnittänyt häneen sen enempi huomiotani. Mutta kävellessäni Kardellkadun yli tullakseni portilleni tuntui minusta, että joku seurasi minua aivan askel askeleelta. Vaikka pinnistin kuulohermojani en voinut kuitenkaan kuulla mitään. Nopeimmin askelin kuin oli tarpeellistakaan kiirehdin edelleen, kiersin lukon auki ja käännyin ympäri. Katu oli tyhjä ja mies näytti hävinneen. Menin levollisena eteiseen ja aioin sulkea oven — silloin kuulin äkkiä ratinaa kadulta ja kun vetäsin ovea, niin se ei tullutkaan kiinni. Tunsin heti, että joku oli pistänyt jalkansa oven väliin ja kun katsoin ulos, niin huomasin seisovani aivan vasten kasvoja saman miehen edessä, joka äsken oli minua seurannut.
Tunsin kylmän hien pusertuvan ruumiistani ja varmana siitä, että olin rikoksentekijän kanssa tekemisissä, sanoin lyhyesti:
— Ottakaa pois jalkanne.
Mies ei liikahtanutkaan paikaltaan, vaan vastasi ainoastaan:
— Minä en tiennyt, että se oli tohtori.
— En minä ole mikään tohtori, vastasin suuttuneena.
Mutta mies ei ottanut pois jalkaansa ja ovi ei mennyt kiinni.
Sillä hetkellä muistin Maudin kerran sanoneen: "Sinä joudut aina mitä uskomattomampiin seikkailuihin." Ja samassa silmänräpäyksessä kuulin miehen äänen sanovan:
— Jos ei herra ole tohtori, niin herra on kuitenkin ihminen.
Astuin katukäytävälle ja koetin äkkiä rahakukkaroani. Mutta mies teki vastustavan liikkeen.
— Minä en ole kerjäläinen. Ja enkä ole ryövärikään, lisäsi hän nauraen.
Se äänensävy, jolla mies lausui nuo sanat, teki minut uteliaaksi. Lähemmin katsottuani häntä huomasin hänen kasvonsa liikkuvan hermostuneesti ja koko hänen ruumiinsa tärisevän. Kaasulyhdyn himmeässä valossa tekivät hänen kalpeitten kasvojensa ilmeet mitä pöyristyttävimmän vaikutuksen, jollaista tuskin voi kuvitellakaan.
Olin väsynyt ja entinen hermostumiseni kiusasi minua, jonka vuoksi puhuin tavallista kovemmin.
— Tehän olette seurannut minua koko matkan…
Hän pudisti päätään.
— En, en, vastasi hän. Minä en ole seurannut tohtoria.
— Ettekö ole? Muuten en ole mikään tohtori, olenhan sen jo sanonut.
Hän ei näyttänyt ymmärtävän minua.
— En, uudisti hän konemaisesti. Tulin juuri nyt.
Käännyin osoittamaan Sturekadulle päin.
— Ettekö tule tuoltapäin? Miehen kasvot ikäänkuin jäykistyivät kysyessäni.
— En tiedä, vastasi hän. Tiedän vain, että tulin juuri nyt.
— Mitä tahdotte sitten? kysyin.
— Herran täytyy Jumalan nimessä seurata minua. Muuten hän kuolee.
— Ketä tarkoitatte?
— Vaimoani. Puhuja oli työmies ja viimeset sanat tulivat kuin huokauksena, joka pääsi omantunnon tuskan pusertamasta rinnasta. Pitkänä, laihana ja avuttomana hän seisoi edessäni, ja epämääräisessä lyhdyn valossa väikkyivät hänen kasvonsa minulle aivankuin valopilkkuna pimeässä. Hänen äänensä oli niin rukoileva ja samalla kertaa niin epätoivoinen, etten tullut häneltä edes kysyneeksikään sen enempää. Annoin eteisenoven painua kiinni. Samassa kun mies näki sen, ojensi hän itsensä, aivankuin lukon napsahdus olisi antanut hänelle joustavuutensa takaisin.
— Tulkaa! sanoi hän lyhyesti. Koetin vielä kerran tutkia lähemmin asiaa.
— Jos vaimonne on sairaana, niin meidän täytyy telefonoida lääkäriä.
— Ei, kuiskasi hän, ei, ei lääkäriä. Se on jotain aivan toista, katsokaas. Sanoinko hänen kuolevan? Ei, hän ei kuole? Se on jotain aivan toista. Minä en voi olla yksin, sitähän se vain on.
— Ja silloin käännytte te aivan kerrassaan tuntemattoman henkilön puoleen!
Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vetäsi partaansa. Eleistä ja katseesta ilmeni lapsen avuttomuus.
— Niin kait se on, vastasi hän. Tuo ajatukseton vastauksensa puhui enemmän kuin kaikki hänen selityksensä. Vastaamatta nyökäytin hänelle päätäni ja jatkoimme matkaamme Humlegårdin poikki. Aivan kuin hypnotiseerattuna minä seurasin miestä. Tuo salaperäinen seikkailu ei herättänyt edes minkäänlaista pelontunnelmaakaan minussa. Niin luonnollisen tarpeelliselta se tuntui, aivan kuin kaikki olisi kuulunut asiaan.
Käännyimme erästä Tukholman kaupunginosaa kohden, jota sanotaan Siperiaksi. Kaupunginosa toisensa perästä hävisi taaksemme pimeyteen, kerta toisensa perästä käännyimme sivukaduille, ja seuratoverini puhui koko ajan. Hän oli hirveän kiihtynyt, joka omituisella tavalla teki minut levottomaksi. Hän käveli kovaa, vahva vaatetukseni vaivasi minua ja hiki valui jokapaikasta ruumiistani. Koko ajan soi miehen sanatulva korvissani. Hän kumartui, ikäänkuin hän olisi pelännyt puhuvansa liian kovaa.
— Työmiehen on vaikea suoriutua asioistaan, kun kuolema tempaa jonkun hänen omaisistaan. Te toiset ette voi sitä kuvitellakaan. On niin paljon puuhattava ja hankittava. Tarvitaan arkku, ruumisvaunut ja hautajaisvieraille jotain tarjottavaa. Tarvitsisi rahaa ja meillähän ei ole koskaan sitä. Parhaimpinakin aikoina on niin vaivaloista päästä viikosta toiseen. Mistäpä ottaisimme muualtakaan varoja? Sitten tulee vielä suruja, nähkääs herra. Ja mitä raskaimpien surujen painostamana täytyisi tehdä työtä, työtä, työtä. Ei mitenkään käy päinsä lakata työstä hetkeksi huoahtaakseen. Se ei käy. Silloin saa kuolla nälkään. Ja nekin, jotka elävät työmiehen päiväpalkasta, saavat kuolla nälkään. Muut ihmiset voivat olla vapaana, sulkeutua huoneeseensa suremaan, matkustaa ulkomaille huvittelemaan. Kun heille tulee suruja, niin heille on kaikki luvallista ja mahdollista.
Hän seisahtui ja hengitti syvään.
— Tehän sanoitte, ettei hän kuole, keskeytin hänet.
— Ei, ei, myönsi hän. Ei hän kuolekaan. Mutta sitä tulee ajatelleeksi niin paljon.
Hän nauroi kauvan tukehtuneesti ja kammottavasti. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään takinkaulustaani ja hymyili väsyneesti ja kalpeasti.
— Tiedän kyllä, miten se on, jatkoi hän. Minä olen syntynyt maalla ja isäni oli herrastalon kuski. Muistan vielä, vaikka silloin olin lapsi, kun vapaaherratar kuoli, miten hänet haudattiin. Minä muistan kuinka ihmiset puhuivat paroonin surusta ja kuinka hän ei voinut olla kotona. Siksi hänkin matkusti pois ja viipyi koko vuoden matkallaan, ennenkuin tuli takaisin. Kaikki minä muistan, mutta kaikkein selvemmin minä muistan, kun näin hänen silloin matkalta palatessaan ensi kerran. Olin avannut veräjän isännälleni ja seisoin lakki kädessä odottaen, että hän heittäisi lantin minulle, jonka hän tekikin. Oi, oi, oi! Hän oli aivan entisen näköinen, Ja niin lapsi kuin olinkin, huomasin sen ja se tuntui minusta ihmeelliseltä.
Hän löysäsi kätensä takkini kaulustasta ja meni vitkalleen eteenpäin, aivankuin hän olisi kävellyt sitä hitaammin mitä lähemmäs me saavuimme hänen kotiaan tai köyhää nurkkaa, kuten hän sitä kutsui. Minä olin aivankuin sidottu tuohon kummalliseen mieheen. Niin syvä oli hänen surunsa ja niin liikuttavan avuttomalta hän tuntui minusta puhua rupatellessaan. Ikäänkuin en olisi voinut häiritä häntä, vaan antaa yöni kulua turhaan hänen seurassaan.
Nyt hän vaikeni hetkeksi, ja silloin tuntui aivankuin hän olisi itsekseen nauranut samaa matalaa, äänetöntä nauruaan, joka sointunsa puutteen vuoksi vaikutti monta kertaa kamalammin.
— Nyt juuri minä muistan sen näyn, alkoi hän jälleen. Te, joka olette vanhempi mies — sillä sitä te kuitenkin olette? — tiedätte, kuinka se käy päinsä, että sellainen voi aivankuin tapahtua uudelleen ja kummitella muistissa monen vuoden perästä? Se on omituista minussa. Minulla on niin paljon, joka palautuu muistiin. Minä olen ulkotyöläinen. Ja minä olen ajatellut toisinaan, että kaikki johtuu juuri siitä. Ulkotyöläisellä ei ole koskaan vakinaisia tuloja. Ajatelkaahan, ei koskaan. Jonkun ajan ansaitsee hieman ja silloin pitäisi kai säästää. Kuitenkin ajattelee niin, nähkääs. Mitäpä siitä. Ikäänkuin joku kuiskuttaisi korvaan: "Odota vaan! Odota vaan! Tänään sinulla on ravintoa. Huomenna sinulla ei ole mitään." Kuitenkaan ei tule koskaan säästämisestä mitään. Kaikki minkä mies ansaitsee kuluu myöskin. Vaimo, lapset ja koti kuluttaa sen. Täytyy ostaa vaatteita, huonekaluja ja muuta sellaista. Aina puuttuu jotain. Ja sitten täytyy lunastaa tavaroitaan pantista. Ja koko ajan huutaa korvaan: "Odota vaan! Jonakin kauniina päivänä se loppuu!"
Tähän seisahtui hän ja nojasi varovasti selällään erästä avonaista porttia vasten. Tulimme eräälle aivan nokipimeälle pihalle, johon ei mistään tuikahtanutkaan valoa. Ainoastaan korkealta toiselta puolen pihaa muutamasta kaivonkehystä muistuttavan sivurakennuksen akkunasta tuikutti seinäkulmaukseen heikko valo.
— Tuolla yläällä se on, kuiskasi hän. Mutta sinne ei ole meidän vielä menemistä.
— Mitä te sillä tarkoitatte? keskeytin minä hänet toisen kerran. Hänen käytöksensä, eleensä, ilmeensä ja ihmeellinen puheensa herätti minussa selittämätöntä kauhuntunnetta. Mennään niin pian kuin mahdollista. Ehkä vaimonne on vielä pelastettavissa, mutta jos viivymme, niin tulemme liian myöhään.
— Luuletteko niin? myönsi mies epäilevästi. En usko, että häntä voidaan pelastaa. Häntä yhtä vähän kuin minuakaan. Mutta täytyyhän koettaa tehdä kaikkensa rauhoittaakseen omaatuntoaan, kun kaikki kerran on ohi. Siksi minä tahdoinkin tuoda tohtorin. Minulla on rahaa. Kyllä minä tohtorin maksan.
— Enhän minä ole mikään tohtori, keskeytin minä hänet epätoivoisena.
Mies katsoi minua taas hyvin uteliaasti. Sitten näytti, aivankuin hän samassa silmänräpäyksessä olisi muistanut jotain erikoista. Hän kuiskasi salaperäisesti korvaani:
— Minä soitin erään tohtorin ovikelloa. Mutta en uskaltanut odottaa, kunnes joku olisi tullut avaamaan. Silloin minä juoksin piiloon, juoksin kadulta kadulle, kunnes tapasin herran.
Hän otti hatun päästään, ikäänkuin vilvoitellakseen, ja minä huomasin pimeänhämystä hänen olevan paljaspäisen.
Päälaki kiilteli pimeässä ja hänen silmänsä loistivat kuin mielipuolen.
— Kuulkaa, ystäväni, sanoin minä. Täällä ei ole lääkäriä. Ja rahasta ei tule puhettakaan, jos olette senvuoksi levoton. Sallikaa minun mennä nyt. Jos odotatte tunnin kotonanne, niin minä huolehdin siitä, että lääkäri tulee tänne.
— Ei ei, keskeytti hän joutuin. Sitä tarvitaan. Rahaa tarvitaan. Mutta teidän täytyy odottaa vähän. Minulla on niin paljon teille sanomista. Ja olenhan vain niin vähä ehtinyt vasta sanoa.
Hän kumartui ja kuiskasi huulensa oikein korvaani painaen:
— Onko herra koskaan nähnyt neurastenista työmiestä?
Vetäydyin äkkiä taapäin. Olin kohdannut sellaisen katseen, joka tuntui pistävän suoraan minua silmään. Samalla kertaa kummastelin tuota tieteellistä sanaa työmiehen suusta kuultuna.
— Minä ymmärrän, että te ette koskaan ole nähnyt sellaista, jatkoi hän. Neurasteninen työmies — se olen minä. Ei kukaan muu kuin minä. Moni muu kuin minä. Satoja työmiehiä. Tuhansia työmiehiä. Työmiehiä ja ei-työmiehiä. Ehkä kaikki ihmiset, kun oikeen ajatellaan. Te olette oppinut mies, jos ette olekaan tohtori. Kun olen jo sanonut niin paljon, niin minä tiedän teidän ymmärtävän minua.
— Tulkaa nyt!
Sitten hän meni verkalleen erästä kaitaa porraskäytävää ylös, joka johti nukkuvien asuntojen ohi taaimmaisiin huoneustoihin. Tarttuen lujasti kiinni käsivarrestani, estääkseen minua karkaamasta, veti hän minua jälessään eteenpäin pimeässä porraskäytävässä.
IX.
Seisoimme vierekkäin hyvin kapeassa huoneessa, jonka seinät olivat aivan alastomat. Voisipa sanoa, että se oli melkein tyhjä. Näytti kerrassaan siltä, ikäänkuin jokainen pieninkin esine, jonka voi irti saada, olisi kannettu pois tuosta alastomasta, likaisesta huoneesta. Akkunan lähellä olevassa vuoteessa makasi nainen hiukset hajallaan ja silmissä kuolleen murtunut ilme. Ei ollut aikaa edes sulkea hänen silmiään. Näin kohta ensi silmäyksellä, että hän oli kuollut.
— Hiljaa, sanoi mies ovelle tultuamme. Hiljaa! Älkää herättäkö häntä.
Käännyin ympäri ja sanoin hänelle heti mitä ajattelin. Ihmeekseni en huomannut hänessä hämmästyksen tai surun ilmettäkään. Hänen katseensa kohtasi minun katseeni, ja siinä katseessa oli tutkivan terävä ilme, joka sai minut epäilemään jotain eriskummallista tapahtuneen.
— Voitteko aavistaakaan, mihin tautiin hän on kuollut? kysyin häneltä.
— Se on vaarallista arvata sitä, vastasi mies. Sitten hän ojensi vartalonsa ja sanoi raa'alla konemaisella äänellä:
— Olen unohtanut esitellä itseäni. Minun nimeni on Johansson, Karl Axel
Johansson, ulkotyöläinen.
Nyökäytin päätäni vastaukseksi. Sanat kuuluivat niin repivän kammottavilta kuolleen läheisyydessä vallitsevassa hiljaisuudessa. En ymmärtänyt vähääkään miksi mies oli houkutellut minut mukaansa tai mitä hän minusta tahtoi. Sanaakaan sanomatta lähestyin vuodetta ja suljin kuolleen silmät. Kun ne menivät kiinni, kuulin takaani aivankuin hiljaista nyyhkytystä. Mutta kun katsoin miestä, kääntyi hän välinpitämättömästi minuun päin ja melkein tunteeton ilme kasvoillaan sanoi hän kerrassaan erilaisella pehmeällä äänellä:
— Se on parasta, että hän on kuollut. Uskotteko sen herra?
— Hänelle itselleen ehkä, vastasin minä.
— Meille molemmille, sanoi mies varmasti. Sitten hän meni vuoteen luo, ja samassa kun hän melkein väkivallalla työnsi minun pois sen luota otti hän tuolin. Ja ennenkuin ehdin ajatellakaan istuin samalla tuolilla ja edessäni seisoi tuo kummallinen mies itkien kuin lapsi. Minun oli aivan mahdoton ratkaista, josko hän tunsi itsensä onnettomaksi tai mielensä muuten oli murtunut.
Istuin ja ajattelin tätä kaupunkia, jossa olin asunut niin kauvan, ja jossa kadut ja iloinen ihmiselämä alinomaan olivat kuiskailleet korviini kummallisia kertomuksiaan. Ei yksikään niistä muistuttanut tätä. Onkohan siksi, että itse olet ollut liian onnellinen, joka on estänyt sinua näkemästä mitään tällaista tapahtumaa? kysyin itseltäni.
Pitkään aikaan en voinut sanoa mitään. Mutta kun vihdoinkin koetin lausua pari tavallista sisällyksetöntä sanaa, joilla me ihmiset koetamme pysytellä itse sekaantumasta toisen tuskaan, lakkasi mies itkemästä, ja hän alkoi levollisella ja selvällä äänellä, aivankuin ei olisi mitään tapahtunut, jälleen puhumaan:
— Minä valehtelin siellä herran portilla, kun sanoin vaimoni olevan kuolemaisillaan. Hän oli kuollut jo, kun täältä lähdin. Minä tiesin sen aivan hyvin. Lääkärin ei tarvinnut sanoa sitä minulle. Eikä kenenkään muunkaan. Se oli vain hulluutta, kun soitin sen tohtorin ovikelloa. Minä tiesin sen myöskin oikein hyvin. Siksi minä juoksinkin.
Hän naurahti ja jatkoi:
— Ei mikään tohtori voi häntä enää pelastaa. Minä valehtelin, kun sanoin olleeni tohtoria hakemassa. En ollut ketään hakemassa. Menin ulos siksi, etten voinut olla yksin täällä. Kun tapasin herran, olin jo kävellyt kaksi tuntia ulkona sateessa. Minä en voinut tulla kotia. Sillä minä pelkäsin olla yksin. Minä pelkäsin, että poliisi ottaisi minut.
— Poliisi? keskeytin minä. Mitä poliisilla tässä on tekemistä?
Katsoin äkkiä edessäni olevaan mieheen aivan toisilla silmillä kuin ennen. Mutta minä nousin tuolista, tuijotin yhä edelleen kääntymättä edessäni seisovaan mieheen.
— Poliisilla ei ole tässä kerrassaan mitään tekemistä, vastasi mies. Ei vähintäkään. Mutta poliisi sekaantuu niin helposti köyhän asioihin tavalla, jota ette tunne. Voisinpa kertoa siitä teille paljon, minä, jos vaan tahtoisin. Mutta se ei kuulu tähän. Minä tulin vain vahingossa sanoneeksi tuon sanan. Me puhumme niin paljon, neu-ras-te-ni-set.
Hän sanoi tuon sanan irvistäen, aivankuin olisi vapauttanut itsensä jostain äärettömän painavasta taakasta sylkemällä sen sanan ilmaan.
— Minä olen lukenut kerran sellaisista. Ja sitä en voi koskaan unhoittaa. Se sopi nimittäin juuri minuun. Jokainen lukemani sana sopi minuun itseeni.
Mutta nyt minä keskeytin hänet vakavasti.
— Kuulkaa nyt minua, aloin minä. Te olette liian kiihtyneessä mielentilassa. Te olette avun tarpeessa. Te ette voi jäädä yksin kuolleen kanssa. Te tarvitsette lepoa. Seuratkaa minua jälleen ulos. huolehdin kyllä siitä, että pääsette rauhalliseen paikkaan yöksi. Ja huomenna…
Mies huitoi molemmin käsin ilmaa ja vastasi tarmokkaalla äänellä.
— Rauhallinen paikka. Köyhällä on vain yksi rauhallinen paikka. Ei. Se ei käy laatuun. Sitäpaitsi vaimoni sitä ei salli koskaan.
Tahdoin palata jälleen asiaan, josko kuulin oikein ja kysyin siksi:
— Kuka?
— Vaimoni, nähkääs, tuli vastaus. Tai hän, joka oli vaimoni. Kukapa muuten?
Sitten hän nojautui väsyneenä sammunutta liettä vasten ja pienen lampun valossa muodostui hänen kumaraisesta niskastaan ja seljastaan niin pitkä varjo, että se ulottui aina vuoteeseen saakka.
— Herra, älkää menkö vielä, sanoi hän. Älkää menkö. Olenhan minä kuitenkin ihminen, minä niinkuin tekin. Kukaan ei ole herraa ennen niin sydämellisesti pyytänyt jäämään kuin minä nyt.
Vaikenimme molemmat, ja pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä kuin tuon vieressäni seisovan murtuneen miehen raskas hengitys. Olin väsynyt, mutta en voinut riuhtaista itseäni erilleen hänestä. Tuon rikollis-raukan koko olento oli niin epätoivon vallassa, ettei minulla ollut sydäntä häiritä häntä. Sillä siitä, että hän oli tavalla tai toisella rikollinen, tulin yhä enemmän ja enemmän varmemmaksi. Kuitenkaan hänessä ei ilmennyt vähintäkään sellaista, joka olisi tehnyt minut levottomaksi oman turvallisuuteni suhteen. Ja uneni olin jo aikoja sitten menettänyt.
Auttaakseni hänen ajatuksiaan häiritsin vihdoinkin hiljaisuutta kysymällä:
— Mitä te tarkoititte kutsuessanne itseänne neurasteniseksi työmieheksi?
Puhuteltu nousi säikähtäen suoraksi kumara-asennostaan. Liedeltä hän oli luisunut vieressään olevalle tuolille ja kun hän katsoi minua silmiin, muistutti hänen katseensa sellaisen henkilön katsetta, joka on äkkiä herätetty raskaasta unestaan.
— Meidän päivinämme on niin paljon teorioja, alkoi hän, ja monta on johdettu harhaan. Siellä makaa nainen, joka on kuollut. Hän oli vaimoni eikä meidän välimme ole koskaan olleet huonot. Teidän täytyy se uskoa, vaikka koko mailma tulisi ja sanoisi teille toisin. Onhan ihmisiä, jotka aina ajattelevat pahaa eivätkä koskaan näe muuta kuin mikä on huonoa. Sellaiset ihmiset ovat voineetkin kertoa, että minä join ja löin vaimoani, että lapset täytyi viedä isoäidin luo, ettei heidän tarvitsisi nähdä kaikkea sitä pahaa elämää, jota täällä pidettiin. Sellaisilla ihmisillä on pahat silmät, ja pahat silmät ovat katsoneet meitäkin.
Hänen puhuessaan tuntui siltä, aivankuin toiset ajatukset, kuin mistä hän nyt puhui, olisivat liikkuneet hänen aivoissaan. Hän nousi äkkiä tuoliltaan ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut mennä vuoteen luo. Se mahdollisuus herätti minussa kauhua. Hänen eleistään sain varman käsityksen, että sinne kätkeytyi jotain, jota hän tahtoi näyttää minulle. Minä olin pelottavassa jännityksessä. Mutta oli mahdotonta ajatella jouduttaako miestä tai kerrassaan estää hänen aikeensa. Joka hermo jännitettynä minä seurasin jokaista hänen ilmettään, jokaista elettään ja jokaista sanaansa.
Sensijaan, että hän olisi mennyt vuoteen luo, käveli hän huoneen läpi ovelle ja nojautui sitä vasten. Sitten hän nyökäytti päätään aivankuin rauhoittuneena minulle ja alkoi uudestaan:
— Tämä on köyhä talo, saatte uskoa herra. Täällä asuu ihmisiä katosta lattiaan. Niitä voi olla satoja tai tuhansia. Minä en ole koskaan niitä laskenut. Olen kyllä koettanut laskea. Olen kirjoittanut muistiini ne, joitten olen nähnyt asuvan tässä talossa. Mutta siitä ei tule koskaan loppua. Ne ovat huonoja ihmisiä kaikkityyni. Joko heitä on rangaistu tai näyttävät he sellaisilta, jotka voivat tulla rangaistuksi milloin hyvänsä. Täällä on miehiä, naisia ja lapsia. Lapsista minä en tahdo puhua. Oi, millaisia paheita minä olen nähnyt, minkälaisia näytelmiä Ja millaista kurjuutta! Minä voin nähdä nyt teistä, että te luulette minun valehtelevan, ja että minun aivoni ovat häiriytyneet. Niin ne ovatkin. Ja tiedättekö miksi? Niin, siksi, että en ole koskaan nähnyt muuta kuin mitä tässä talossa saa nähdä, ja siksi, että te olette pyytäneet minun selittämään. Taivasten Jumala, mitä se tahtoo sanoa: selittää? Osaatteko te selittää miksi kävelette jaloillanne eikä käsillänne? Näettekös, te ette osaa! Ja kuitenkin tahdotte te minua selittämään, mitä tarkoitin sanoillani, kun sanoin olevani neurasteninen työmies. Kuulkaa minua, te, joka ette ole neurasteninen. Sillä te ette kai, kun kaikki selviää, ole samanlainen kuin minä? Tuhansia vuosia ovat ihmiset ponnistelleet selittääkseen mailmaa ja itseään. He ovat kirjoittaneet kirjoja ja pitäneet puheita. He ovat raadelleet toisiaan petojen lailla siksi, ettei toinen tahdo uskoa toisen selitystä. He ovat käyneet sotaa siitä, ettei kenenkään muitten selitys ole oikea kuin vain heidän. Mutta mitäs se on auttanut? Onko meidän aikanamme sellaista, joka on kaikkein arvossapidetyin, kuin koskaan on ollut olemassakaan, yksi ainoa ihminen, joka tietäisi niin paljon, josko Jumala todella on olemassa. Onko sellaista ihmistä? Vastatkaa, herra, vakavasti minulle, onko sellaista? Hänen luokseen minä tahtoisin mennä ja rukoilla häntä, ettei hän valehtelisi minulle niinkuin kaikki muut ovat tehneet. Minä en pyydä iankaikkista elämää. Minä en edes tahtoisikaan sellaista. Eikö tämä lyhyt elämä, minkä olen elänyt, ole ollut kyllin pitkä ja lahjoittanut minulle kyllin kurjuutta? Mutta Jumalan minä tahtoisin olevan. Sillä Jumala jakaisi oikeutta. Ja oikeutta minä tarvitsisin. Kaikki ihmiset tarvitsevat oikeutta. Mutta kukaan ei saa. Hän hengitti syvään ja kohotti kätensä kattoa päin, aivankuin olisi puhunut suurelle väkijoukolle. Hänen hoikassa olennossaan kapeine kasvoineen, joista pistihe imekkeisestä parrasta esiin suuri kyömynenä, oli jotain kamalan koomillista.
— Kuinka te sitten voitte pyytääkään, että minä voisin selittää teille omasta minuudestani? jatkoi hän levollisemmin. Onko minun helpompi selittää pientä arvoitustani kuin mailman suurta arvoitustaan? Huomaatteko kuinka ajattelemattomasta te kysytte ja miten tavattoman paljon te pyydätte sellaiselta köyhältä kuin minä olen?
Hän veti henkeä. Mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavalla sekunnilla hän kumartui päin ja kuiskasi:
— Minä en osaa selittää mitään, mutta voinhan kertoa. Olisinpa vain saanut oppia muutakin kuin ainoastaan kiviä hakkaamaan, niin minäkin osaisin kirjoittaa kirjoja. Kirjatkaan eivät selvitä mitään, mutta ne kertovat paljon. Aivan kuin minäkin. Tiedättekö minkälaista täällä on talvella? Pakkanen tulee ja kadut ovat pimeitä. Katulyhdyt valaisevat vain ihmishautoja täällä, jossa me toisiamme polkien etsimme leipää, ikäänkuin emme tietäisi, että elämme vain kuollaksemme. Sitten alkaa jää vaikuttamaan, pakkanen ja sade muodostavat jäätä. Ja silloin loppuu työ, nähkääs. Sen tietää ilman kertomattakin. Kun on ollut sellaisessa mukana muutamia vuosia, niin silloin tietää, että nyt tulee työttömät kuukaudet, ne kuukaudet, jolloin köyhän täytyy elää tyhjästä. Silloin mennään köyhien hyväntekijän luo, jolla on panttilainakonttoori. Hän ottaa vastaan kellon ja juhlavaatteet, posliiniastiat ja sänkyvaatteet. Se käy kun tanssi. Kaikki mitä talossa vain on otetaan vastaan talvisäiliöön.
Mutta koti tulee tyhjäksi. Päivä menee ja toinen tulee. Yhä vain odotetaan pitkien kuukausien loppuvan ja orjuuden alkavan uudestaan. Onhan sitä, saakeli vieköön, vapaa työmies. Vapaa siksi kunnes kutsumus kuuluu ja määrää lakon alkaneen. Silloin ollaan mukana, kuulkaahan herra. Ei siksi, että minä uskoisin siitä mitään voitettavan. Mutta mukana täytyy kuitenkin olla. Sillä se on kaikessa tapauksessa eräänlaista taistelua. Ja taisteluahan tarvitaan, ettei tappaisi itseään liikunnan ja raittiin ilman puutteessa. Mutta kevään tultua saa luvan alkaa uudestaan. Ja ne, jotka ovat jaksaneet päästä talven yli, menevät taas köyhäin hyväntekijän luo, joka on ottanut heidän omaisuutensa säilöönsä. Vähitellen poimii omansa takaisin, ja maksaessaan noita hyväntekijän pieniä sinisiä lappuja tehdään työtä ja nähdään nälkää, nähdään nälkää ja tehdään työtä. Ja sellaista täytyisi koettaa unhoittaa. Niin, niin. Unhoittaahan sen toisinaan. Se on arvoitus, kaikkia muita suurempi arvoitus.
Mies vaipui jälleen tuolille ja sanat tulvasivat hänen huuliltaan, aivankuin hän olisi unhoittanut, että hänellä oli kuulija.
Mutta kun on sietänyt sitä vuoden, kaksi, kolme vuotta, niin silloin sitä ei enää voi unhoittaa. Silloin tulee parhaimpaan aikaan nälän pelko. Nälän pelko, työttömyys ja itsemurha-ajatukset. Sillä mies tulee ajatelleeksi tappaa itsensä, kun ei ole työtä. Mitäpä muutakaan ajattelisi? Jumalaa ei vain kuulu. Lakkaamatta sairaana sielultaan päivä päivältä, yö yöltä. Nukkuakaan ei saata. Se käy niin kauniisti, että se, joka tekee työtä, tulee väsyneenä kotiinsa, syö kylläkseen niukkaa, mutta terveellistä ruokaa ja menee rauhassa nukkumaan kootakseen voimia huomisen päivän työhön. Minä olen maannut vuoteellani ja kuullut heidän hiljaa hiipivän ympärilläni, etteivät häiritsisi minua, kun luulivat minun nukkuvan. Minä en nukkunut. Ummistin vain silmäni päästäkseni näkemästä. Ei vaimoni eikä lapset voineet tietää, että minä makasin vain puserrellen nyrkkejäni ja taistellen itseni kanssa nälänhorroksissa, estääkseni itseäni syöksymästä ylös ja raivoissani lyömästä heitä murskaksi joka ainoaa. Minä olen vihannut heitä samoin kuin itseänikin. Ja se tahtoo sanoa paljon. Olispa vain ollut joku, jota olisin voinut lyödä, niin olisin sen tehnyt. Itkenyt itse katuen jälestäpäin? Minä kyllä uskon sen. Mutta lyönyt minä olisin.
Miehen puhuessa minä katselin ympäri huonetta. Minusta tuntui, aivan kuin nuo seinät rumine, halpoine seinäpapereineen olisivat sulkeneet minut suojiinsa jo monta viikkoa. Tietämättäni syöpyi jokainen yksityiskohtakin tuosta huoneesta muistooni. Vielä tänä päivänäkin voin nähdä silmissäni seinäpaperien kuvat vinoine neliöineen ja tummanvihreine kukkineen. Päätin olla häiritsemättä tuota miesraukkaa. Kun ihminen on niin kiihtyneessä mielentilassa, voi toinen hyödyttää häntä paraiten vain vaikenemisellaan. Minä tiesin sen. Mutta tuon vieraan kiihtynyt mielentila valtasi minutkin lopulta. Tahdoin päästä vapaaksi tuollaisista vaikutelmista ja mennä pois. Siksi keskeytin hänet äkkiä kysymällä: — Eikö teillä koskaan ole ollut tilaisuutta purkaa tunteitanne? Tai kuten te sanotte — lyödä? Te olette sitäpaitsi oikeassa siinä, että sellainen voi keventää.
Mies katsoi hämmästyneenä minua. Hänen kasvonsa muistuttivat taas uneksijan kasvoja. Sanaakaan vastaamatta hän meni vuoteen luo ja riuhtasi peitteen pois.
Sanomattomaksi kauhukseni huomasin lakanan olevan veressä, ja vaikka sisäinen aavistukseni oli koko ajan sanonut, ettei tuo tuolla makaava nainen ollut kuollut oikein luonnollisella kuolemalla, ja että mies todennäköisesti oli vaimonsa murhaaja, ja koko hänen kummallinen käytöksensä ei merkinnyt muuta kuin puolihullun ihmisen välittömästi rikosta seuraavaa epätoivoa, joka läheni mielenhäiriöä — vaikuttivat hänen sanansa kuitenkin ja se, mitä näin, minussa kamalan hämmästyttävästi. Samassa hyppäsin ylös tuoliltani, ja me molemmat elävät katsoimme toisiamme silmästä silmään, aivankuin olisimme odottaneet kumpi meistä ottaa ensi askeleen ja tarttuu toistaan kurkkuun.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hämmästykseni hävisi. Edessäni oleva kuva näytti minusta äkkiä luonnolliselta, yksinkertaiselta ja jokapäiväiseltä. Juuri senvuoksi se muuttui niin paljon kauhistuttavammaksi.
— Miksi olette tuon tehneet? kysyin äärettömän jännittyneenä.
Odotin saada kuulla selityksen arvoitukseen, selityksen koko tuon miehen kohtaloon, selityksen hänen käsittämättömään puheeseensa, jolla hän oli yli tunnin täyttänyt korvani.
— Miksi? uudisti hän soinnuttomasti.
Näytti aivankuin hänelle juuri nyt olisi juolahtanut mieleen, että sellaistakin voi selittää. En ole koskaan nähnyt ihmiskasvoissa niin toivotonta kykenemättömyyden ilmettä kuin hänen kasvoissaan oli vastausta etsiessään. Aivankuin olisin seisonut katsellen kasvoista kasvoihin itse rikoksen arvoitusta ja tuntenut, että se on ratkaisematon arvoitus. Se ei ole kyllä, ettei mitään vastausta löydy kysymykseen: miksi, joka pääsee meidän kaikkien suusta, silloin kuin rikos on tapahtunut. Koko kysymystä ei ole ensinkään olemassakaan. Asiaan kuulumattomat, lähimmäiset ja kaikki muut voivat kysyä miksi. Hän, rikoksentekijä ei kysy itseltään miksi, eipä tiedä koko kysymystä olevan olemassakaan. Kaikki on hänelle vain välttämätöntä, ehkä syvin välttämättömyys, mitä on olemassa.
Ainoastaan sellaisia rumia rikoksia, jotka tehdään voiton tai koston himossa, sellaisia voidaan selittää. Ja kuitenkin…
Mutta se riittäköön tästä.
Vaikka tiesin, että se oli hulluutta, uudistin kuitenkin kysymykseni. Ja niin tehtyäni minä näin selvästi kuinka hänen ajatuksensa työskenteli tuskaisesti etsiessään vastausta. Minusta tuntui, aivan kuin olisin kysymykselläni jollain tavalla tehnyt hänelle sanomattoman pahaa, herättänyt hänet ehkä tuosta uneksijan varmuudesta, jonka vallassa hän äsken oli ja joka oli salaisia teitä johtanut hänet jonkinlaiseen selvyyteen.
Äkkiä hän tuijotti minuun terävästi ja läpitunkevasti ja sanoi:
— Miksi olen sen tehnyt? Senhän minä olen jo aikoja sitten sanonut.
Enhän minä ole tuntikauteen muusta puhunutkaan.
Ennen hän oli ollut epätoivoinen ja levoton, ja kuitenkin koko hänen olentonsa oli jollain tavalla hillitty, joka olisi johtanut monen harhaan. Nyt hän oli aivan kiihdyksissä. Kasvot värähtelivät pelottavan vihaisesti ja ääni sortui.
— Kukaan ei ymmärrä minua, huusi hän. Kukaan ei ole koskaan minua ymmärtänyt. Mitäpä siitä on hyötyä kertoa itsestään muille? Jokainen ihminen on muurilla eroitettu toisistaan yhtä varmasti kuin he istuisivat kukin omassa vankikopissaan. Tässä minä olen ollut narrina ja selittänyt ja luullut teidän ymmärtävän minua. Luulin, että te edes tiedätte yhtä paljon kuin minä.
Hän puristi kätensä nyrkkiin huitoen sillä sokeasti ilmaa.
— Te tahdotte tietää totuuden, ulvoi hän. No niin. Te saatte tietää sen. Minulla ei ole mitään hävettävää. Se on vaimoni häpeä. Minä pistin häntä veitsellä sydämen alle. Minä tein sen hänen nukkuessaan. Ja eikä ääntäkään päässyt hänen suustaan. Niin hyvin minä sen tein.
Hän läähätti aivankuin olisi ollut tukehtumaisillaan.
— Hän petti minua, sanoi hän raskaasti. Kulki muitten kanssa. Siksi minä sen tein. Ymmärrättekö nyt?
Kertomattoman kummallinen ilme luonnottomasti kiihtyneillä kasvoillaan tuijotti tuo murhamies minua. Tuntui aivankuin jokainen sana, minkä hän sanoi, olisi tuottanut hänelle salaista nautintoa.
— Älkää valehdelko kuolleesta, sanoin äkkiä.
Minä itse en ollut juuri levollisempi kuin hänkään.
— Vaimonne ei ole koskaan teitä pettänyt. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin.
Mutta nyt loppuivat hänen voimansa. Hän vaipui läähättäen kuolleen vuoteen viereen. Ei sanaakaan tullut enää hänen huuliltaan. Luultavasti hän oli unhoittanut, ettei hän ollut yksin.
Minä menin joutuin ulos kavuten pimeitä käytäviä vapaaseen ilmaan. Pihalta näin tuon yksinäisen tulen eräässä huoneen akkunassa äkkiä sammuvan.
X.
Ilta illalta minä vietin tämän päivän perästä samassa pienessä kahvilassa. Kotini ei kuulunut enää illoin minulle. Minä en tohtinut enää olla kahden Maudin kanssa. En tahtonut.
Ilta illalta minä luen sanomalehtiä, joissa on palstottain selostuksia tuosta harvinaisesta murhasta. Rikollinen ei ollut itse asiassa tuottanut tuomarille kuulusteltaessa mitään vaikeuksia. Vaan oli hän rehellisesti tunnustanut olevansa murhaaja. Ja hän oli uudistanut saman selityksen, jonka hän antoi minullekin, että hän oli tehnyt rikoksen senvuoksi, kun vaimonsa oli ollut hänelle uskoton. Sillävälin oli poliisi toimittanut tarkastuksen asunnossa ja sanomalehtimiehetkin olivat asiaan syventyneet. Heidän saamansa yhteisen käsityksen mukaan oli vaimo ollut helläluonteinen ja ahkera nainen, joka oli ahertanut hoitaen miestään ja lapsiaan. Miestä taas pidettiin itseensä sulkeutuneena ihmispelkurina, jota ei ollut lähelle meneminen, ja useat pudistivat päätään ja sanoivat, ettei häntä kukaan mielellään tahtonut pimeässä yksinään tavata. Se herätti epäilyksiä, että hänen kertomuksensa vaimonsa uskottomuudesta oli vain rikollisen keksimä harhaanviepä valhe, jonka hän oli keksinyt saadakseen lievennystä rangaistukseensa. Sanomalehdet kaunistelivat yksityiskohtia kaikenlaisilla arveluillaan. Ja arveltiinpa sellaisiakin mahdollisuuksia, että tuo työmies voi olla yhteiskunnan vaarallisimpia rikoksentekijöitä, jolla todenmukaisesti saattoi olla useita rikoksia omallatunnollaan. Minä myöskin seurasin mukana tuon miehen kohtalossa, joka niin omituisen odottamattomalla tavalla oli koskettanut minun kohtaloani. Illoin kotia mentyäni hiivein huoneesta huoneeseen kuunnellen ovissa aivankuin mielipuoli. Kun makasin vuoteessani, niin en tohtinut nukkua, ja kun lopulta silmät väsymyksestä painuivat kiinni, voin minä säikähtäen herätä unesta ja aivan valveillani tuijottaa pimeään, ikäänkuin olisin nähnyt keijukaisia. Työhuoneessa istuessani tai kadulla käydessäni minä puhuin ääneensä itsekseni.
Se ei ollut miehen kohtalo, joka minua piti kiihtyneenä. Eikä hänen rikoksensakaan. Se selitys, jonka hän antoi rikoksensa syistä, kuohutti mieltäni ja kiusasi minua. Aivan yksinkertaisesti se, ettei hän voinut selvittää asiaansa. Olisinko minä itse osannut selvittää itseäni? Tiesinkö minä paremmin kuin hänkään, mikä minua veti pimeään? Tuntui niinkuin hänen kohtalonsa olisi ollut minun kohtaloni todellinen kuva.
Niin kamala minun mielentilani oli, että ajatellessani työmiehen kuollutta vaimoa, minä näin Maudin edessäni, ja ajatellessani työmiestä näin itseni.
Mitä tuo tapahtuma ihmisiä liikuttaa? sanoin itselleni kerta toisensa perästä. Mitä sen syyt heille kuuluu? Mitä he sellaisesta tietävät? Onko se niin välttämätöntä, että siihen täytyy ehdottomasti olla joku syy? Mies on murhannut ja sitten ihmiset vaativat heti häntä selvästi ja asiallisesti selittämään miksi. Niinkun ei toisinaan päivittäin sattuisi meille mitä kamalampia tapahtumia, jotka eivät ensinkään herätä mitään huomiota. Siihen ei vaadita mitään selvitystä. Siinä saa murtua kaikki sirpaleiksi, ja kun vahinko on tapahtunut, kohauttavat ihmiset vain olkapäitään. Mutta tässä! Mutta tässä uskotaan varmasti olevan selitettäviä syitä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muut, ettei sitä voi selittää. Tiedänhän, että mies valehtelee murhanneensa vaimonsa siksi, että tämä oli hänelle uskoton. Eikö hän selittänyt aivan samoin minullekin? Hänhän tahtoi jo silloin selittää syynsä. Ymmärsinhän minä jo heti kaikesta siitä, mitä hän ennen oli sanonut, että hän valehteli. Sielunsa hämäryydestä hän koetti etsiä totuutta lähetäkseen ihmisiä. Hän tahtoi sanoa totuuden. Hän ei tahtonut valehdella. Hänen sielussaan paloi tunnustamisen kirvelevä tarve. Ooh, suuri, mahtava on tuo tarve. Nöyrin palvelijanne.
Ei mikään puhdista niinkuin tunnustus. Mutta kun hän koetti tunnustaa, niin tapahtui kaikista kauheinta: ihmiset eivät tahtoneet uskoa häntä. Juuri siksi, että hän puhuu totta, he eivät usko häntä. Hän huomaa sen. Ja äkkiä muuttuu hänen mielensä. Hän päättää valehdella. Tarttuu ensimäiseen yksinkertaisimpaan valeeseen, jonka hän voi löytää ja kertoo sen selvityksenä. Ja tuo kiihtynyt mies pääsee rauhaan. Hän säästyy nyt kyselyiltä. Mikään ei raatele enää hänen sieluaan. Välinpitämättömänä hän ottaa vastaan kuulustelut, syytökset ja tuomion. Hän on onnellisempi kuin minä. Sillä silloin hän on voittanut.
Niin minä puhuin yksinäisyydessäni ja sellaiset ajatukset tähän aikaan sielussani paloivat. Mutta ne eivät pysähtyneet tähän.
Kaikki, mitä nyt olet ajatellut, jatkoin minä puhellen itselleni, sinä tiedät. Kaiken tuon olet nähnyt silmilläsi ja kuullut korvillasi. Sinä yksin olet seisonut tuon miehen läheisyydessä hänen pahimpana elonsa hetkenä. Mene oikeuteen, ilmoittaudu todistajaksi ja puhu hänen asiansa. Pelastaa sinä et häntä voi. Inhimillistä lakia hän ei voi välttää. Mutta sinä voit hankkia hänelle sielunrauhan. Sinä voit antaa hänen tuntea, että muuan veli on nähnyt hänen kohtalonsa ja ymmärtänyt sen.
Luonnollisestikaan en mennyt oikeuteen ja luonnollisesti en puhunut miehen asiaa. Oman kohtaloni vankina minä unhoitin hänen kohtalonsa.
Mutta nähdessäni Maudin edessäni ajattelin työmiehen vaimoa. Kuvittelin, että he — työmies ja hänen vaimonsa — olivat rakastaneet toisiaan samoin kuin mekin, riidelleet kuin mekin ja vihanneet kuin mekin. Kuvitteluni sekoitti kohtalomme niin toisiinsa, että minä mielikuvituksissani olin tehnyt tuon rikoksen, jonka jälkinäytöksessä sain olla todistajana.
Silloin minä uneksin eräänä yönä kulkevani yksin pimeässä. Se oli olevinaan kellariholvi tai ränsistynyt talo, jossa kuljin. Molemmat noista vaikutelmista sekaantuivat unessa hyvin omituisesti, ja kaikkialla missä vain kuljin, vilkkui valopilkkuja, aivan kuin auringonsäteet olisivat tunkeutuneet lahonneitten hirsien raoista. Mutta tuo valo ei valaissut minua ympäröivää pimeää. Se vaikutti vain, että varjot kävivät paljon pimeimmiksi, ikäänkuin äkkinäisen valonvälähdyksen jälkeen teatterissa näyttää hämäräkin sysipimeältä.
Koko ajan vei tieni vain alaspäin ja minä siirsin jalkojani varovasti, etten töyttäisi itseäni rappukiviin. Huomasin, ettei siellä ollutkaan rappusia. Sensijaan olin nousevinani liukasta metsäpolkua ylöspäin, jossa sain olla hyvin varovainen, etten loukannut itseäni puunjuuriin ja kiviin, jotka estivät kulkuani. Tie vei vain lakkaamatta eteenpäin. Se oli aivankuin olisin ollut jossain äärettömässä kellarissa, linnan holvissa tai maanalaisessa käytävässä. Mutta ympäröivät seinät vaikuttivat minuun hyvin painostavasti, ja lakkaamatta seurasivat minua samat tuikkivat tulet, tehden pimeän vieläkin paksummaksi.
Olin puettu eriskummalliseen pukuun ja hartioillani liehui kaapu. Tuo puku kiusasi sanomattomasti minua, mutta en voinut koskaan saada tarkastaa itseäni. Sillä valo, joka vilkkui vastaani, ei valaissut koskaan minua niin kokonaan, että olisin ehtinyt täydellisesti nähdä pukuani. Enkä voinut seisahtaakaan. Minun täytyi mennä yhä kauvemmas ja kauvemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle alaspäin. Niin paljon minä voin nähdä, että tuo harmillinen pukuni oli aikaisempien vuosisatojen mallia, ja kävellessäni eteenpäin huomasin tien vievän yhä edelleen alaspäin kiertäen kuin kiertorappuset.
Menneisyyttä kohti! Vuosisatojen kautta takaisin menneisyyteen! Omituisella tavalla tartuin unissa tuohon ajatukseen. "Siis tie menneisyyteen vie yhä vain alaspäin", ajattelin. Ja kun muistin, kuten useinkin unissa tekee, että minun täytyy herätä, niin silloin huomasin olevani ihan naurettava olento. "Mitä narripeliä tämä on?" ajattelin. "Ja mihin kummalliseen narrinpukuun minut on puettu?" Se tuntui minusta muuten hyvin hauskalta, ettei kukaan edes nähnyt minua.
Silloin huomasin äkkiä, etten olekaan yksin. Aivan minua vastaan tulee muuan olento, hänkin samanlaisessa puvussa kuin minäkin ja liehuva kaapu hartioillaan, ja hänet nähdessäni aloin pelätä. Huomasin, että minun täytyy mennä hänen luokseen. Miksi, sekin oli minulle silloin selittämätöntä. Minä kumarran ja tahdon olla ystävällinen. Hänen pukunsa minä sain nähdä. Kuinka se voi olla mahdollista, sitä minä en käsittänyt. Mutta suureksi kauhukseni minä huomasin, että hänen kaapunsa oli mustaa verkaa ja tuon kaapun alta vilahteli mustat silkkisukat ja matalat ruseteilla koristetut kengät. Muun puvun peitti kaapu ja huppukaulustan alta näkyi kolmikulmainen hattu. Se voi olla Napoleonin hattu tai lakeijahattu. Mutta varmaa on, että kohtaamani mies on lakeija eikä Napoleon. Sitä enemmän minä häntä pelkäsin. Hän pitää kaapun alla olevassa kädessään veistä, ja minä tiedän oikein hyvin, että samassa silmänräpäyksessä, kun käännän hänelle selkäni, saan tuon veitsen hartioihini.
Siksi tahdon tehdä häneen suurenmoisen vaikutuksen ja jos mahdollista pelottaa hänet. Siinä tarkoituksessa sanon hänelle:
— Tiedättekö, kuka minä olen? En voi nähdä hänen kasvojaan. Mutta ymmärrän, että hän hymyilee, kuten voi ajatellakin unissa tapahtuvan.
Samassa kuulen nyt Harryn huutavan kaukaa. Käännyin raivoissani mieheen päin ja ulvon: S — Vastaa, mies. Tiedätkö, kenen näet edessäsi? Minä olen nyt nyt valepuvussa. Mutta puku ei tee miestä. Minä olen virkamies. En ensinkään korkea virkamies. Mutta jokatapauksessa korkeampi kuin sinä.
Hän ei vastaa, sulkee vain edelleenkin tieni. Samassa silmänräpäyksessä valahtaa katseeni omalle puvulleni. Huomaan sen kaikin puolin olevan ihan samanlaisen kuin edessäni seisovalla miehelläkin on. "Nöyrin palvelijanne", sanon minä ääneensä. "Nöyrin palvelijanne." Ja minun on aivan kerrassaan mahdotonta löytää muuta sanaa kuin tuo naurettava "nöyrin palvelijanne". Minä tunnen oman hattuni, jota en voi nähdä, olevan aivan samanlaisen lakeija-hatun sivulla olevine hassunkurisine rusetteineen. Unissani muistin samalla kertaa, kuinka hän joka näkee itsensä unissaan, tulee hulluksi tai kuolee.
Taistelin itseni herälleen. Se oli kamalaa taistelua, joka sai kylmän hien pusertumaan ruumiini jokaisesta hikireiästä.
"Harry", mutisin minä. "Harry." Jälestäpäin uskoin olleeni vain silmänräpäyksen hereilläni ja nukkuneeni niin välittömästi, että uneni juottui yhdeksi.
— "Sinähän näyttelet lakeijaa", kuului äkkiä korvissani.
Kuulin aivan selvästi nuo sanat aivankuin joku olisi huutanut ne minulle ja samassa muuttui unikuvanikin.
Minä seison taas kadulla kotini edustalla ja näen edessäni katulyhtyjen himmeässä, väräjävässä valossa työmiehen, joka on valmiina, niin pian kun käännän selkäni, pistämään jalkansa oven väliin ja estämään minua oveani sulkemasta. "Kirottu lakeija", sanon minä hänelle, "mitä sinä minusta nyt tahdot?" Sataa kuin saavista kaataen ympärilläni ja minä kuulen hänen äänensä kuiskaavan:
— Minä en ole mikään lakeija, olen vain vapaa työmies. Mutta tule minun kanssani, niin saat nähdä jotain. Tule, niin saat nähdä neurastenisen työmiehen. Sehän on sinulle jotain.
Silloin syöksen hänen kimppuunsa ja tartun häntä kurkkuun.
— Jesus, Jesus, huudan minä. Oletko sinä minä tai minä sinä?
Minä pidän häntä lujasti kiinni ja me häviämme molemmat pimeään, missä salamat leimahtelevat sinivalkoisina risteinä ympärilläni.
Samassa istun valveilla vuoteessani. Kuulen oman ääneni huutavan Jesus, ja sanon itselleni: Ethän sinä usko. Oletko järkesi menettänyt?
Silloin muistan kuinka minä lapsena voin kuulla toisinaan mitä kamalinta jyminää. Se oli aivankuin kosken kohinaa tai tuulen kolkkoa huokailua metsässä. Mutta se oli tuskallisempaa, voimakkaampaa, kuin koskaan olen kuullutkaan. Se ei tullut ulkoapäin. Se jyminä kuului aivoistani, ja kun se tuli, oli se niin voimakas, että luulin aivoni menevän murskaksi. Lapsena minä en pelännyt mitään niin paljon kuin tuota jyrinää. En ollut kuullut sitä nyt moneen vuoteen. Ja olinpa jo melkein unhoittanut, että sellaista olisi koskaan tapahtunutkaan.
Nyt minä kuulin sen. Se kuului aivankuin hulluus olisi koputtanut aivokoppaani ja tahtonut kohteliaasti pyytää sisäänpääsyä. Se tuntui minusta hirmuiselta voimainponnistukselta, kun vihdoinkin jaksoin kurottaa käteni, ottaa tulitikkuja ja sytyttää kynttilän.
Vapisten kiipesin vuoteestani ja hiivin Harryn huoneeseen. Olin aivan varma siitä, että uneni oli joku olento, ja että pojalle on täytynyt tapahtua jotain. Takaisin tullessani valtasi minut omituinen pyörryttämisen tunne. Akkuna veti minua puoleensa. Minusta tuntui, että niin pian kuin sammuttaisin kynttilän, valtaisi minut kuolemisvaisto, nousisin vuoteeltani ja heittäytyisin akkunasta ulos. Olin aivan varma siitä, että nousisin nukkuessani ja heittäytyisin akkunasta kadulle.