IX.
Paroni työnsi nojatuolin Romalle ja oman tuolinsa sen eteen.
»Kuinka voit, lapseni?» kysyi hän.
»Täytyyhän elää», sanoi Roma ja huokasi.
Paroni kaipasi hänen hymyään — tuota aurinkoista hymyä, joka näytti leviävän koko huoneeseen hänen edellään ja kirkastavan ilman valoisaksi. Roman pyöreä, kaunis vartalo vaaleassa silkkipuserossa ei ollut kadottanut vähääkään sulostaan, joka aina pani paronin suonet tykyttämään, mutta hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, ja niissä oli kärsimyksen jälkiä.
»Mikä sinua vaivaa, rakkaani? Olet sairas ia onneton.» J
Roma vältti vastata ja sanoi: »Te pyysitte minua tänne — mitä tahdotte sanoa?»
Paroni ilmoitti hänelle asian. Kapinallisten julistusten painaja oli vangittu, ja valmistavassa tutkinnossa hän oli maininnut sen henkilön nimen, joka oli tuonut käsikirjoitukset hänelle ja maksanut niistä.
»Ymmärrät kai, rakkaani, että olet tehnyt itsesi syypääksi rangaistukseen ja ettei mikään muu kuin voimakkaan ystävän apu voi suojella sinua julkiselta tutkinnolta?»
Roma puristi huulensa kokoon, mutta ei vastannut mitään.
»Miten kiusallinen asema! Ministeri huomaa olevansa omien tunteittensa orja ja siten heikentävänsä asemaansa omien palvelijoittensa silmissä, joilla ei pitäisi olla mitään sanomista esimiehestään.»
Roman kasvoissa välähti ivallinen vivahdus.
»Ehket täysin ymmärrä, millaisista ikävyyksistä on kysymys. Poliisin olisi esimerkiksi pitänyt juuri nyt toimeenpanna kotitarkastus sinun asunnossasi.»
Romalta pääsi tahtomatta heikko huudahdus, ja hän nousi puoleksi istuimeltaan.
»Kirjeesi ja salaisimmat kirjoituksesi olisivat tällä hetkellä poliisin katseltavina… Ei, ei, lapseni. Tyynny, istu rauhassa, minä olen kaiken tuon estänyt.»
Roma katsoi paroniin, joka tällä hetkellä tuntui hänestä inhoittavammalta kuin koskaan. Hänen hienoutensakin inhoitti Romaa, ja hänen vaatteittensa tuoksu, hänen vahatut viiksensä, hänen pyöristetyt kyntensä ja kaikki nuo pikkuseikat, jotka huomaa sellaisessa miehessä, joka rakastaa itseään ja koettaa viehättää naisia.
»Myönnäthän, armaani, että minulla on ollut tarpeeksi nöyryytyksiä ilman tätä viimeistäkin koettelemusta. Sellainen holhokki, joka itsepäisesti ylenkatsoo soveliaisuuden lakeja ja antautuu kaikkien moitteen alaiseksi tavallisessa elämässäkin, on jo aivan kyllin suuri koettelemus. Mutta se ei vielä riittänyt. Melkein heti sen jälkeen, kun pääsit vapaaksi minun laillisen valvontani alaisuudesta, lyöttäydyit yhteen niiden kanssa, jotka työskentelevät minua vastaan.»
Roma oli yhä vielä synkän ja jäykän näköinen.
»Kuinka minun pitää puolustautua niitä nöyryytyksiä vastaan, joita sinä kokoat minun osakseni omassa mielessäsi? Sinä et anna minulle tilaisuutta puolustautua. En tiedä mitä muut lienevät kertoneet sinulle. En tiedä muuta kuin mitä itse kerrot minulle, mutta se ei ole mitään.»
Roma puri huultaan ja hengitti syvään.
»Kuinka minun pitää puolustaa itseäni nöyryytyksiä vastaan yleisön silmissä? Ei ole muuta kuin yksi keino — se, että annat sen uskoa, että kaikesta huolimatta yhä vieläkin näyttelet ja että lopulta aiot rangaista tuota vihollista, joka julkisesti sinua solvasi.»
Roma koetti nauraa, mutta nyyhkytys tukahdutti naurun.
»Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata tuo asia, rakas ystävä, niin yleisö tyytyy siihen selitykseen. Se tietää jo elämäsi pienimmätkin yksityiskohdat, ja se uskoo, että kun luovuit kaikesta omaisuudesta ja muutit asumaan tuon miehen huoneistoon, teit sen ainoastaan näytelläksesi osaasi — sanoisinko tuota vanhaa raamatullista osaa — tahdoit saada selville hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»
Tuo selvä, terävä kuiskaus, jolla paroni lausui nuo viimeiset sanat, pisti Romaan kuin veitsi. Hän kohotti päätään ylpeästi.
»Uskokoot mitä tahansa», huudahti hän. »Jos hienosto suvaitsee uskoa, että olen kääntänyt koko elämäni nurin ainoastaan vihan tähden, niin uskokoon. Tulevaisuus on osoittava, että ei viha, vaan rakkaus antaa voimia minulle kaiken tuon kestämiseen. Mutta mitäpä siitä! Minun onneni on vain kärsimyksissä, enkä välitä kenenkään ylenkatseesta enkä pyydä sääliä.»
Kun hän kuuli oman äänensä, tuli noihin loistaviin silmiin kyyneleitä, ja paroni, jossa rakkaus ja mustasukkaisuus taistelivat samalla hetkellä, sanoi hiljaa:
»Etkö sinä välitä ollenkaan minun kärsimyksistäni? Mies ei saa näyttää mitä hän kärsii. Hänen ylpeytensä ja hänen sukupuolensa estää sen. Ja minun asemassani on olemassa vielä muitakin syitä, joiden tähden en saa virkkaa mitään, vaikka kärsin. Mutta vaikka lannistan tunteeni ja peitän ne maailmalta ja sinultakin… ehkä ne ovat yhtä katkerat kumminkin, vaikkei niitä kukaan sääli.»
Ensi kerran Roma kuuli paronin äänen värisevän liikutuksesta ja hetken verran hän tunsi sääliä.
»Ah, sitä ei kestä kauan», sanoi hän huoahtaen.
»Ei, asiat eivät voi kestää kauan tällä lailla», vastasi paroni.
»Tunnen, että ne voivat loppua hyvinkin äkkiä, enkä surekaan sitä.»
Paroni katsoi häneen kysyvästi ja alkoi: »Tarkoitatko, että…»
»Tarkoitan, että minä kuolen, ja silloin tuo kiusallinen taistelu loppuu.»
Paroni hymyili ja siveli viiksiään. »Mikä päähänpisto! Kuolet! Rakas lapsi, sitä en usko! Sinä elät — sanan täydessä merkityksessä. Et voi sille mitään. Elinvoima virtaa suonissasi. Sinä olet niitä naisia, joita on ollut jokaisella vuosisadalla ja joka maassa, niitä, jotka eivät tiedä mistään esteistä, vaan kulkevat riemukulussa maailman läpi. Semmoiset naiset taivuttavat kaikki edessään. Ei mikään masenna heidän tahtoaan eikä saa sitä heikontumaan… Roma, jos — jos luonnoton laki ei sitoisi minua — jos olisin vapaa…»
Paronin kirjuri keskeytti hänet avaamalla oven.
»Antaa heidän odottaa», sanoi paroni kärsimättömästi.
»Se on Nazzareno, teidän ylhäisyytenne», sanoi kirjuri.
»Ah, antaa hänen tulla», sanoi paroni. »Muistathan Nazzarenon, Roma?
Hän on taloni hoitaja Albanossa.»
Vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskettuneet kasvot ja tuuheat kulmakarvat, astui huoneeseen tuoden mukanaan ketojen ja laitumien tuoksun.
»Astu sisään, Nazzareno! Ethän ole unohtanut Donna Romaa. Muistatko, kun istutit ruusupensaan hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Roomassa? Se on kai suuri puu nyt?»
»Niin on, teidän ylhäisyytenne», vastasi mies kumartaen ja myhäillen.
»Ja se on melkein yhtä täydessä kukassa kuin neiti itsekin.»
»Ja mitä kuuluu Albanoon?»
Mies kertoi pitkän jutun maanviljelysparannuksista — koivujen istutuksesta mäenrinteille ja eucalyptuspuiden istuttamisesta laaksoihin, aitauksesta, ojituksesta ja kylvöstä.
»Entä… entä paronitar?» kysyi paroni katsahtaen muutamiin papereihin.
»Ah, hänen armonsa on huonompi», sanoi vanha mies. »Hoitaja ja tohtori arvelivat, että on paras kertoa teille suoraan, ja siitä syystä minä tulinkin tänne.»
»Niinkö?» Paperit kahisivat paronin kädessä, kun hän järjesteli niitä.
Mies kertoi toisen pitkän jutun. Hänen armonsa oli heikompi ja väliin
aivan raivoisa. Ja miten muuttunut! Eilen tuskin saattoi tuntea häntä.
Nyt oli vain kysymys päivistä, ja kaikki palvelijat lukivat rukouksia
Maria Magdalenalle.
»Syö päivällistä alakerrassa ennenkuin palaat, Nazzareno», sanoi paroni. »Ja kun tapaat tohtorin tänä iltana, voit sanoa, että koetan tulla siellä käymään tällä viikolla, jos voin. Hyvästi!»
Roman sääli paronia kohtaan oli hävinnyt. Tuo mies oli hänelle äärettömän vastenmielinen. Hänen liikutuksensa oli ollut vain oman itsensä sääliä, jota itsekkäimmätkin olennot voivat tuntea. Vastenmielisyys kiihtyi inhoksi Romassa, kun paroni heti oven sulkeuduttua rupesi puhumaan hänelle hellästi.
»Katsos tätä, armas. Se on hänen majesteetiltaan.»
Roma ei katsonut kirjeeseen, jonka paroni työnsi hänen eteensä, mutta paroni kertoi sen sisällyksen. Siinä hänelle tarjottiin Annunziata-ritarimerkki, korkein italialainen kunniamerkki, joka antoi hänelle kuninkaan serkun arvon.
Roma ei voinut hillitä itseään enää. »Kuulkaa, mitä minä nyt sanon teille», sanoi hän, »jotta ymmärtäisitte, kuinka turhaa on puhua minulle tuohon tapaan.»
Paroni katsoi häneen hymyillen myöntävästi.
»Minä olen naimisissa Davido Rossin kanssa», sanoi Roma.
»Se on mahdotonta. Siihen ei ollut aikaa.»
»Meidät vihittiin kirkollisesti seurakunnan kirkossa samana aamuna, jona Rossi lähti Roomasta.»
Hymy muuttui ivalliseksi.
»Miksi hän siis jätti sinut tänne? Jos hän piti semmoista avioliittona, miksi hän ei vienyt sinua mukanaan? Mutta ehkä hänellä oli omat syynsä, ja ehkäpä tuon vankiraukan syytökset eivät olleetkaan aivan kokonaan tuulesta temmattuja.»
»Se oli virallinen valhe, pelkurimainen valhe, jos tahdotte sen tietää», sanoi Roma, ja hänen silmänsä säkenöivät vihaa.
»Oliko? Ehkä. Mutta minä olen juuri kuullut jotakin muuta Davido Rossista, joka on epäilemättä totta. Olen kuullut Pariisin prefektiltä, että hän valmistaa salaliittoa, jonka tarkoituksena on kuninkaan surmaaminen.»
Pelon ilme, jota ei voinut peittää, levisi Roman kasvoille.
»Olen kuullut vielä enemmän ja vielä kummallisemman seikan, että nimittäin paavi tietää jotakin tuosta liitosta.»
Roma tunsi kauhua ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä. »Kuinka? Mitä paavi on kertonut teille?»
»Ainoastaan sen, että kapina on odotettavissa. Hän näkyy saaneen tietonsa joltakin naiselta… Kukahan se lienee?»
Roma tiesi, että hänen kasvonsa osoittivat pelkoa. Kun hän ennätti ovelle, ojensi paroni hymyillen hänelle kätensä.
»Etkö tahdo antaa kättäsi minulle, Roma?» kysyi hän.
»Mitä se hyödyttäisi?» vastasi Roma. »Kun ihmiset lyövät kättä, merkitsee se sitä, että he toivovat hyvää toisilleen. Te ette toivo hyvää minulle. Te koetatte houkutella minua pettämään mieheni… Mutta ennemmin kuolen», huudahti Roma ja kääntyi pois, silmät täynnä kyyneliä.
Kun Roma oli mennyt, kirjoitti paroni kirjeen paaville.
»Teidän pyhyytenne! — Onnellinen sattuma, josta kamariherranne kai on kertonut, on tehnyt Hänen Majesteettinsa hallitukselle mahdolliseksi itse saada selville, mistä lähteestä Teidän Pyhyytenne ammensi ne tiedot, joitten alkuperän Teidän Pyhyytenne hienotunteisesti tahtoi peittää. Samaan aikaan Hänen Majesteettinsa hallitus on virallista tietä saanut selville, minkälaatuinen tuo salaliitto on, josta Teidän Pyhyytenne niin isänmaallisesti varoitti. Tuolla salaliitolla ei ole sen vähempi tarkoitus kuin kuninkaan surmaaminen, mutta koska on hyvin tärkeätä saada selville yksityiskohtaisesti nuo kurjat aikeet meidän jaloa hallitsijaamme vastaan, pyytää Hänen Majesteettinsa hallitus, että soisitte pääministerille kunnian tulla tapaamaan Teidän Pyhyyttänne yleistä turvallisuutta koskevassa asiassa. Toivon saavani kuulla, koska Teidän Pyhyydellenne soveltuu, ja luottaen siihen, että Teidän Pyhyytenne ei tee tyhjäksi niiden toiveita, jotka vieläkin uneksivat näkevänsä kirkon ja valtion sovussa keskenään, pysyn aina syvimmällä kunnioituksella Teidän Pyhyytenne uskollisena poikana ja palvelijana.
Bonelli.»
X.
Roma meni kotiinsa epävarmuuden vallassa. Hänen päänsä tuntui raskaalta aivan kuin ilman ollessa täynnä sähköä, ennen ukkosilmaa. Hän ei voinut epäillä paavia, mutta hän pelkäsi olosuhteita, joita ei kukaan voi hallita. Ja kaiken tuon takana oli kuin väijyvä synkkä, öinen varjo — hän pelkäsi salassa itseään!
Astuttuaan makuuhuoneeseen hän istui heti ikkunoiden välissä olevan pöydän ääreen ja kirjoitti hermostuneella kädellä kirjeen Rossille.
»Rakkaani, Kirjeesi saapui minulle eilisiltana, ja vaikka en voi nyt kirjoittaa kunnollista vastausta siihen, täytyy minun kumminkin lähettää muutamia rivejä puolipäivän postissa, sillä minulla on sanottavana pari kolme tärkeätä asiaa.
Ensimmäinen on, että kirjoitin sinulle hyvin tärkeän kirjeen Lontooseen kaksitoista päivää sitten ja huomaan, että sinä et ole sitä vielä saanut Sen sisällys oli hyvin vakavaa ja salaista laatua, ja minä kuolisin, jos kenenkään muun kuin sinun silmäsi sen näkisivät. Älä siis viivyttele hetkeäkään, vaan pyydä, että tuo kirje lähetetään sinulle Pariisiin. Kirjoita Lontooseen ensi postissa, ja kun saat kirjeen, sähkötä minulle siitä. »Saanut» riittää, mutta jos voit liittää myöskin jonkun pienen sanan, joka ilmaisee tunteesi kirjeen luettuasi — »anteeksianto» esimerkiksi — silloin olisin onnesta vallan mieletön.
Sitten minun täytyy puhua kirjeistäsi. Tiedät, että ne ovat minulle kalliimmat kuin sydänvereni eikä niissä ole riviäkään, jonka vuoksi en uhraisi kuninkaankin kruunua. Mutta ne ovat niin täynnä omituisia lauseita ja viittauksia vaarallisiin hankkeisiin, että pelkään sinun puolestasi. Sinä olet niin hyvä, kun kerrot minulle aikeistasi ja toimistasi, ja minä olen niin ylpeä Euroopan tunnetuimman miehen luottamuksesta ja rakkaudesta, että sydämeeni koskee, kun minun täytyy pyytää, ettet enää kerro minulle valtiollisista aikeistasi. Mutta minun täytyy se tehdä. Ajatteles miten kävisi, jos poliisi panisi toimeen kotitarkastuksen täällä. Ja ajattelepas mikä kamala ase olisi vihollistesi kädessä, jos he saisivat tietää, kuinka paljon minä tiedän, ja koettaisivat kiusata minua keinoin, joita en jaksaisi vastustaa! Tietysti se on mahdotonta! Ennemmin kuolen! Mutta kumminkin…
Viimeinen asiani, rakkaani…»
Siinä hänen kynänsä seisahtui. Kuinka hän sanoisi tämän sanottavansa? Davido Rossi oli todellakin vaarassa — kaksinkertaisessa vaarassa. Häntä uhkasi sekä sisällinen että ulkonainen vaara. Hänen viimeinen kirjeensä osoitti selvään, että hän oli sekaantunut hankkeeseen, jota hänen vastustajansa sanoisivat salaliitoksi. Ajatellessaan mitä Rossi oli kirjoittanut kuninkaanmurhan puolustukseksi Roma näki salaliiton jättiläisvarjon kiihoittuneen mielikuvituksensa silmillä. Hän muisti isäänsä, joka tuomittiin elinkautiseen maanpakolaisuuteen ja yksinäiseen kuolemaan, ja hän kysyi itseltään eikö aina käy niin, että parannusta puuhaava puolue parantaa oman aikakautensa, mutta joutuu samalla itse osittain tuon saman aikakauden talutettavaksi.
Jos hän vain saisi Rossin vedetyksi pois seuroista, jotka aina tuoksuivat vallankumoukselta! Jos hän saisi Rossin takaisin Roomaan ennenkuin hän oli liian paljon sekaantunut noiden vehkeilijöiden toimiin! Mutta kuinka Roma voisi sen aikaansaada? Olisi turhaa sanoa Rossille, että hän oli syöksymäisillään suinpäin domicilio coattoa kohti. Hänen täytyi keksiä jotakin. Äkkiä valo välähti hänen aivoissaan, hänen silmänsä kiilsivät, ja hän alkoi taas kirjoittaa:
»Viimeinen asiani, rakas, on se, että alan käydä mustasukkaiseksi! Se on aivan totta. En tiedä kenelle olen mustasukkainen, mutta minä olen kumminkin, ja se tekee koko elämäni raskaaksi. Tiedän, että rakastat minua, mutta siitä huolimatta en voi unohtaa, että alituiseen tapaat naisia, jotka tietysti ihailevat ja rakastavat sinua. Minä vapisen ajatellessani, että ehkä olet onnellinen heidän parissaan. Toivon kyllä, että olet onnellinen, mutta minusta tuntuu aivan kuin petokselta, jos olet onnellinen ilman minua. Kuinka epäjohdonmukaista rakkaus on! Mutta siellä, missä rakkaus on kuninkaana, siellä on aina mustasukkaisuus pääministerinä. Etkö sinäkin voisi olla hiukan mustasukkainen? Tiedän kyllä, että sielusi on liian suuri tunteakseen tuommoista. Kumminkin se olisi minusta äärettömän suloista. Joka tapauksessa sinun täytyy sääliä minua ja poistaaksesi mustasukkaisuuteni sinun täytyy palata tänne heti…»
Kynä seisahtui taas. Tuo keino oli liian typerä, liian selvä, ja Rossi huomaisi heti kaikki. Roma repi rikki sen lehden.
»Viimeinen asiani, armas, on, että pelkään sinun kokonaan unohtavan minut työssäsi. Ajatellessasi eurooppalaista vallankumoustasi sinä unohdat sen vallankumouksen, jonka jo olet aikaansaanut tässä pienessä sydänparassa. Tietysti rakastan loistavaa mainettasi enemmän kuin itseäni, mutta kumminkin pelkään, että se vie sinut pois minulta ja että loppujen lopuksi joudut kokonaan ulkopuolelle minun näköpiiriäni. Miksi en antanut sinulle valokuvaani pantavaksi kellonkuoreesi, kun läksit pois? Älä anna tämän hulluuteni suututtaa sinua, armas. Nainen on sellainen hupakko, eikö niin? Mutta jos tahdot säästää minulta paljon kärsimyksiä, kiiruhda ajoissa takaisin…»
Roma heitti pois kynän ja puhkesi itkuun. Eikö hän ollut luvannut Rossille, että kävipä kuinka tahansa, ei hänen rakkautensa koskaan saisi olla miehen esteenä? Kesken kyyneliä outo tykytys hänen rinnassaan muistutti hänelle muuta, ja hän tarttui taas kynään.
»Viimeinen asiani, rakas, on että olen sairas ja kaipaan sinua äärettömästi. Terveyteni on huonontunut huonontumistaan siitä asti kun läksit Roomasta. Ehkä siihen on osittain syynä kaikenlaiset huolet, mutta olen varma, että pääsyynä on sinun poissaolosi ja ettei mikään lääkäri voi määrätä minulle lääkettä, joka olisi yhtä hyvää kuin sinun käsiesi puristus. Tule siis takaisin ja tuo minulle terveys ja onni! Tule, sitä pyydän. Anna toisten tehdä työsi siellä ulkomailla. Tule heti, ennenkuin asiat ovat kehittyneet liian pitkälle, tule, tule, tule!»
Hän epäröi ja aikoi jatkaa: »Minä en ole hyvin sairas…» tai: »Älä tule, jos se tuottaa vaaraa sinulle itsellesi…» tai: »En koskaan antaisi anteeksi itselleni, jos…» Mutta hän tukahdutti huolensa, sulki kirjekuoren ja lähetti garibaldilaisen viemään sitä postiin.
Sitten hän kokosi kaikki Davido Rossin kirjeet, teki tulen uuniin ja istuutui sen eteen polttamaan niitä. Oli välttämätöntä polttaa kaikki, mitä saattoi käyttää todistuksena Rossia vastaan, jos täällä toimitettaisiin kotitarkastus. Yksitellen hän heitti kirjeet uuniin ja luki osia niistä. Muutamat lauseet tuntuivat hänestä kuin tulikirjaimilla kirjoitetuilta. »Ystäväsi on varmaan tosi nainen… olit oikeassa ollessasi hellä hänelle…» »Luen yhtä ja toista rivien välistä…» »Koetatko teeskennellä onnea ylläpitääksesi minun rohkeuttani?…» »Sinä olet taas hymyilevä ja tuleva onnelliseksi… Olen taas kuuleva hopeanheleän naurusi, kuten tuona ihanana päivänä Campagnalla…» »Se todistaa kuinka oikein arvostelin sielusi siveellistä ylevyyttä ja kultaista sydäntäsi.»
Kirjeiden palaessa Romaa pyörrytti. Hänestä tuntui melkein kuin hän olisi tehnyt itsemurhan.
Vanha Francesca tuli sisään kattamaan pöytää. Hän oli ollut kuuntelemassa messua. »Olin Magdalenan kirkossa», sanoi hän. »Menen aina sinne pääsiäismaanantaina kuulemaan tuota kaunista kertomusta Mariasta ja Magdalenasta ja hyvästä voiteesta. Tiedättekö miksi, signorina? Siksi, että olin mieletön kerran, ja Magdalena pelasti minut.»
Vähän aikaa heidän avioliittonsa jälkeen hänen miehensä oli mennyt sotaan. Oli syntynyt poika, iso, komea poika. Hän, Francesca, oli yksin ja köyhä eikä ollut syönyt muuta kuin granturcoa. Lapsi oli levoton, kun äidillä ei ollut tarpeeksi ravintoa sille, sillä hän oli niin heikko.
»Eräänä päivänä kuulin niin kovaa huminaa päässäni, etten voinut ollenkaan kuulla mitä minulle puhuttiin. Sitten poliisi tuli ja riisti pojan pois rinnaltani sanoen, että tahdoin tappaa sen, vaikka rakastin sitä enemmän kuin elämää. He veivät minut Santo Spiriton hulluinhuoneeseen, mutta minä rukoilin Magdalenaa ja hän antoi minulle takaisin poikani. Ah, Magdalena on hyvä naisille, joiden pää ei ole selvä, siitä syystä että Hän» (osoittaen Kristuskuvaa) »oli hyvä hänelle, kun hänessä oli seitsemän perkelettä. Pyhä Magdalena! Santo Gesul» sanoi kuuro, vanha vaimo, ja mennen marmoripatsaan luo hän polvistui sen eteen ja suuteli sitä.
XI.
Paavi oli alkanut päivänsä jakamalla sakramenttia maallikkojäsenille ympäristössään, mutta kello kahdeksan hän oli kirjastossaan aamuvastaanotossaan kamariherrojen, monsignorien ja lähettiläiden ympäröimänä. Ensin tuli kardinaaliprefekti ilmoittamaan seurakuntansa toimista. Sitten tuli Espanjan lähettiläs kertomaan, kuinka uskonnollisia seuroja masennetaan. Vihdoin tuli majordomo ilmoittamaan julkisten juhlamenojen ohjelmasta, jotka paavi oli määrännyt pidettäviksi piinatorstaina.
Vaikka majordomo oli puettu kirkolliseen purppuraan, muistutti hän aivan tanssimestaria. Hän luki yksitellen ohjelman numerot, ja paavi, joka istui nojatuolissa pää painuneena, leikki hajamielisenä valkoisen vyönsä kultatupsuilla ja lausui tuontuostakin »Bene» (oikein).
»Teidän pyhyytenne toivon mukaan», sanoi majordomo, »tulee paavillisten juhlamenojen piinatorstaina olla julkisia».
»Bene!» sanoi paavi.
»Paavillinen jumalanpalvelus, joka tavallisesti on pidetty Sistinessa ja Gregorius XVI:n aikana Kvirinaalissa, on tänä vuonna pidettävä Pietarin kirkossa ja sen tulee olla avoinna kaikille tulijoille.»
»Bene!»
»Teidän pyhyytenne lukee siunauksen messun loputtua joko sedia gestatore'sta suuren alttarin edessä ja kansan keskellä, kuten Gregorius paavilla oli tapana, tai loggiasta tuomiokirkon puolella.»
»Määrätään, että se tapahtuu edellisessä paikassa.»
»Lavanda toimitetaan kello neljä iltapäivällä Pietarin kirkossa, ja kaikilla on vapaa pääsy sinne.»
»Bene!»
»Paavillinen hovi pitää vahtia 'haudan' ympärillä, ja kello yhdeksän teidän pyhyytenne astuu huoneistostaan sinne ylimyskaartin ja sveitsiläisen kaartin kantaessa tulisoihtuja.»
»Bene!»
»Sitten teidän pyhyytenne lepää tunnin verran sakaristossa, kunnes tulee Tenebroe'n aika.»
»Pyhän Pietarinko sakaristossa?»
»Niin, teidän pyhyytenne.»
»Puoli kymmenen ja puoli yhdentoista välillä?»
»Aivan niin. Tenebroe alkaa kello kymmenen, kuten vanhoina aikoina, ja jos teidän pyhyytenne tahtoo olla läsnä valtaistuimella, on teidän pyhyytenne puettu punaiseen viittaan ja hiippaan, mutta jos teidän pyhyytenne ei tahdo näyttäytyä julkisesti, vetäydytte yksityislehterille.»
»Bene!»
Pienen majordomon kasvot loistivat ilosta hänen jatkaessaan lukuaan ja ajatellessaan tuota tulevaa komeutta, mutta paavi näytti väsyneeltä, ja »Bene» kaikui hitaasti ja hiljaa.
Kello oli nyt kymmenen, ja Cortis, paavin kamaripalvelija, toi tavallisen keittolautasen paaville. Sitten saapui iso, ylpeännäköinen, tumma-ihoinen mies puettuna punareunaiseen purppuraviittaan ja punaiseen hattuun. Se oli kardinaali-valtiosihteeri.
»Mitä uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne?» kysyi paavi.
»Hallitus», sanoi kardinaalisihteeri, »on juuri julaissut tiedonannon, jossa ilmoitetaan riemujuhlan vietosta kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Se on alkava ensi maanantaina suurin juhlin ja huvituksin.»
»Riemujuhla tällaiseen aikaan! Mitä kamalaa kansan kärsimysten pilkkaamista! Kuinka monta nais- ja lapsiparkaa saa kärsiä nälkää, ennenkuin tuo kuninkaallinen irstas juhla on maksettu! Jumala olkoon kanssamme! Tuollainen vääryys ja hirmuvalta lempeyden ja armon saatanallisessa valepuvussa melkein riittää selittämään Rossin kaltaisten miesten opit… Onko muita uutisia?»
»On. Rossi on nyt Pariisissa läheisessä yhteydessä kaikenlaisten huonojen seurojen kanssa.»
»Oletteko koskaan nähnyt tuota miestä, Rossia?»
»Teidän pyhyytenne käskystä olen kerran tavannut hänet jesuiittakollegiossa.»
»Oliko hän ulkomuodoltaan tyypillinen demagogi?»
»Ei. Minun täytyy se tunnustaa, teidän pyhyytenne. Ja hänen puheessaan, vaikka se uhkuu nykyaikaista vapaamielisyyttä, ei ole mitään Voltairen likaisuudesta.»
»Joku sanoi… kuka se nyt olikaan?… että hän on pyhän isän näköinen.»
»Nyt, kun mainitsette sen, teidän pyhyytenne, myönnän, että hän ehkä hiukan muistuttaa pyhää isää.»
»Ah! Kuka tietää mitä palveluksia sellainenkin mies olisi voinut tehdä Jumalalle ja yhteiskunnalle, jos hänen aikaisin elämänsä olisi saanut parempaa johtoa.»
»Sanotaan, että hän on orpo, teidän pyhyytenne.»
»Hän ei siis koskaan ole saanut kokea isän huolenpitoa ja johtoa! Onneton poika! Onneton isä! Mutta oi laupias taivas, jos tuollaisen pojan isä vielä olisi elossa ja saisi tietää, että hänen opetustensa johdosta tai hänen huolimattomuutensa tähden hänen oma sikiönsä on muuttunut kerettiläiseksi, kapinalliseksi ja turmeluksen johtajaksi — mikä kurjuus, mikä katumus!»
»Monsignor Mario», ilmoitti kamariherran matala ääni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pääministerin luona ollut paavin lähettiläs polvistui keskelle lattiaa.
Hermostuneella äänellä ja katkonaisin lausein ja nostaen joskus katseensa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa aikaansaivat, monsignor Mario kertoi tapahtumasta. Paavi kuunteli tarkkaan, ja rypyt hänen otsallaan syvenivät ja synkistyivät, kunnes hän vihdoin huudahti kärsimättömästi:
»Mutta, poikani, ethän sanone, että kerroitkin kaiken tuon?»
»Minut houkuteltiin sanomaan, minun täytyi puolustaa teidän pyhyyttänne.»
»Sanoit siis pääministerille, että minä sain tietoni uskottuna asiana?»
»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne ehkä rikkoi rippisalaisuuden…»
»Ja sanoit, että kertoja ei ollut katolilainen?»
»Hän tarttui siihen kiinni, että teidän pyhyytenne aivan hyvin saattoi pakottaa kertojan ilmaisemaan salahankkeet vallanpitäjiä vastaan, ja siitä syystä…»
»Ja kerroit hänelle, että tuo ilmoittaja oli ollut täällä lauantaiaamuna?»
»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne on liitossa rikoksellisten kanssa, jos teidän pyhyytenne on tiennyt asiasta jo kauan ilmoittamatta hallitukselle, ja…»
»Ja samalla hetkellä neiti astui sisään, niinkö?»
»Samalla hetkellä, teidän pyhyytenne, ja hän sanoi tavanneensa minut lauantaiaamuna.»
»Mies, mitä sinä olet tehnyt?» huudahti paavi nousten ja astuen kiivaasti huoneessa.
Monsignor polvistui yhä vielä nöyryytettynä, kunnes paavi malttaen mielensä asetti molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoen:
»Anteeksi, poikani! Minä olen syyllisempi kuin sinä. Oli väärin, että lähetin suusanallisen viestin kettujen luolaan. Pyhän isän ei pitäisi olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Mutta kaikki on Jumalan kädessä. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen valtaan.»
Samassa paavin majordomo palasi tuoden kirjeen. Se oli paronin kirje paaville. Kun paavi oli lukenut sen, astui hän viereiseen huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin lepotuoli ja nojatuoli. Siellä hän makasi kauan aikaa kasvot kääntyneinä seinään päin.
XII.
Kello neljä iltapäivänä paavi ja isä Pifferi taas kävelivät puutarhassa. Juudas-puut olivat kylväneet punaisia kukkiaan pitkin tietä, ilma oli täynnä orvokkien tuoksua, ja pääskyt lentelivät auringonpaisteessa kimakasti kirkuen ja siivet välähdellen.
»Ja mitä teidän pyhyytenne aikoo tehdä?» kysyi kapusiinilainen.
»Taivas johtakoon meitä», vastasi paavi huoahtaen.
»Mutta kai teidän pyhyytenne vastaa kieltävästi hallituksen pyyntöön?»
»Kuinka voin sen tehdä antamatta aihetta väärinkäsitykseen? Ajatelkaas, että kuningas surmataan. Hallitus on vakuutteleva maailmalle, että paavi tiesi edeltäkäsin kaikki, mutta ei tehnyt mitään.»
»Vakuutelkoon. Semmoista on ennenkin sattunut kirkon historiassa. Ja maailma on kunnioittava teidän pyhyyttänne sitä enemmän siksi, että lujasti varjelitte ihmissielun pyhää salaisuutta.»
»Niin — jos nyt olisi kysymyksessä rippi. Maailma tietää, että rippi on pyhä ja että sitä ei saa ilmaista. Mutta nyt ei ole kysymyksessä rippisalaisuus.»
»Eikö teidän pyhyytenne sanonut, että piditte sitä sellaisena?»
»Niin pidinkin. Mutta entä yleisö? Sattumalta hallitus on saanut selville, että tämä ei ole rippisalaisuus, ja sen se kertoo maailmalle. Mikä on seurauksena? Jos kieltäydyn tekemästä mitään, selittävät kirkon viholliset, että pyhä isä on osallisena kuninkaanmurhaan ja valmis vehkeilemään kapinallisten kanssa voittaakseen takaisin maallisen valtansa.»
»Teidän pyhyytenne ottaa siis vastaan pääministerin?»
»En! Tai jos sen teen, saa hän tulla ainoastaan herransa seurassa.»
»Kuninkaanko?»
»Niin.»
Kapusiinilainen kosketti patalakkiaan levottomasti ja astui pari askelta virkkamatta mitään.
»Luuletteko hänen tulevan?»
»Jos hän luulee, että minä tiedän salaisuuden, josta hänen elämänsä riippuu, on hän tuleva.»
»Mutta te olette hallitsija yhtä hyvin kuin kuningas — voitteko vastaanottaa hänet?»
»Minä voin vastaanottaa hänet Sardinian kuninkaana, tahi vaikkapa
Italiankin kuninkaana, mutta en Rooman kuninkaana.»
Kapusiinilainen otti kirjavan nenäliinansa hihastaan ja puristi sitä käsissään, jotka olivat kuumat ja hikiset.
»Mutta, pyhä isä», sanoi hän, »mitä hyötyä siitä on? Otaksukaamme, että kaikki etiketti-esteet ovat poistetut, että tapaatte toisenne aivan kuin ihminen tapaa ihmisen, Davido Leone ja Alberto Carlo — miksi kuningas tulee? Ainoastaan pyytääkseen teitä koettamaan saada lisätietoja kertojaltanne.»
Paavi ojentautui suoraksi ja löi rintaansa. »Ei ikinä! Se olisi loukkaus kirkkoa kohtaan», huudahti hän. »Toinen asia on pyytää pyhää isää tekemään velvollisuutensa kristittynä vihollistaankin kohtaan ja toinen asia on pyytää häntä pettämään yksityisen henkilön luottamusta.»
Kapusiinilainen ei vastannut, ja molemmat vanhat miehet astuivat ääneti. Kun valo alkoi pehmitä, kiihtyi pääskyjen melu, ja laululintuset läheisissä puissa alkoivat lennellä sinne päin. Äkkiä kuului pelokas ääni pensaikosta, ja kääntyen nopeasti ympäri paavi nosti ylös kissan, joka tavallisuuden mukaan hiipi hänen kantapäillään.
»Voi sinua Mirri! Sainpa sinut kiinni nyt… Taas säikäytit pientä lintuemoraukkaa. Missähän sen pesä lienee?»
He löysivät sen vanhan hautakiven luota, joka nyt oli melkein kokonaan lehtien peitossa. Munat olivat nyt haudotut, ja silmättömät poikaset kurottivat kaulaansa ja avasivat suunsa, kun paavi ojensi kätensä koskettaakseen niitä.
»Monsignor», sanoi paavi, »muistuttakaa minua huomenna, jotta tulen pyytäneeksi puutarhurilta hiukan matoja niille».
Kissa kurkisteli nälkäisin silmin paavin kainalosta linnunpesää.
»Paha Mirri! Paha!» sanoi paavi ja näppäsi sormellaan kissaa. »Mutta Mirri seuraa vain luontoaan, ja minä tein ehkä hullusti, kun annoin sen nähdä pesän.»
Paavi ja kapusiinilainen astuivat takaisin Vatikaaniin nauttien suloisesta keväästä, kukkien tuoksusta ja lintujen laulusta.
»Te olette surullinen tänään, isä Pifferi», sanoi paavi.
»Ajattelen sitä tyttöraukkaa», sanoi kapusiinilainen.
Illan ensimmäisenä hetkenä paavi oli läsnä rukouksessa yksityisessä kappelissa ja palattuaan sieltä työhuoneeseensa, jossa oli pöytä ja pari tuolia, hän söi kevyen illallisen, jota Cortis puettuna hännystakkiin tarjoili. Ainoana toverina hänellä oli kissa, joka istui tuolilla toisella puolen pöytää. Illallisen jälkeen hän kirjoitti kirjeen:
»Sire! — Teidän ministerinne on ilmoittanut meille, että hän on virallista tietä saanut vastaanottaa ilmoituksen salaliitosta henkeänne vastaan ja hän luulee, että me voimme antaa hänelle tietoja, jotka auttavat häntä vastustamaan tuota viheliäistä hanketta, sekä pyytää siitä syystä audienssia luonamme. Ei ole vallassamme antaa sen enempää apua kuin jo olemme antanut, mutta jos Teidän Majesteettinne itse haluaa tavata meitä, olemme valmiit vastaanottamaan Teidät joko ministerinne kanssa tai ilman häntä, jos tahdotte tulla aivan yksityisesti ja ilman muuta seuruetta ensi torstaina kello 1/2 10 Pyhän Pietarin kirkon kanoniikin ovelle, josta tämän viestin tuoja on johtava Teidän Majesteettinne sakaristoon.
Nil timendum nisi a Deo.
Pius P.P.X.»
Käskettyään ylimyskaartin upseeria viemään tuon kirjeen Kvirinaaliin ja neuvottuaan häntä pitämään huolta salaisuudesta ja tuomaan takaisin vastauksen, paavi istuutui katsomaan sanomalehtiä, joita hänen lukijansa olivat merkinneet hänelle, sekä odottamaan ja miettimään.
Tunti kului, eikä ylimyskaartin upseeria vielä kuulunut. Paavi nousi ja katsoi ulos ikkunasta. Piazza hänen edessään oli hiljainen ja rauhallinen kuin vuoriston järvi, eikä kuulunut muita ääniä kuin suihkukaivojen lorina. Niiden välissä kohosi tumma patsas, jossa oli tulinen kirjoitus: »Kristus voittaa, Kristus hallitsee, Kristus riemuitsee.» Torin reunassa häämötti pääministerin palatsi, joka kerran oli ollut paavin oman isän koti, tuon erehtyvän, mutta rakastavan vanhan isän, joka nyt oli maannut kolmekymmentäviisi vuotta haudassa. Ja sen takana oli humuava, kaunis Rooma!
Katsellen kaupunkia, joka päilyi tuolla iltavalaistuksessa, paavi tunsi liikutusta. Ikuinen kaupunki! Pyhä kaupunki! Paavin kaupunki! Kadonnut häneltä hetkeksi, mutta yhä vielä hänen lastensa kaupunki!
Näky oli liikuttava. Tällä samalla paikalla entisten aikojen paavit olivat uneksineet mahtavat unelmansa ihmiskunnan taivaallisesta hallinnosta, pyhästä valtakunnasta maan päällä. Ja nyt, saattamatta sanoa omakseen jalan leveyttäkään maata, paavi oli vankina oman kansansa keskuudessa, ja hänen palatsinsa oli vankikoppi.
Mutta mitäpä siitä! »Kristus voittaa, Kristus hallitse, Kristus riemuitsee!» Rooma oli kerran palaava kuin tuhlaajapoika isänsä luo, joka odottaa sitä syli avoinna. Tämä aika huokaili jo uuden syntymisen tuskissa ja se oli syntyvä uskonnon ja kirkon omaksi. Ja paavi, jolla oli pieni kuningaskunta, mutta valta koko maailman yli ilman armeijoja, ilman veroja, oli johtava, mutta ei hallitseva, ohjaava, mutta ei käskevä, ja hän oli oleva maailman kansainvälinen tuomari sekä henkisissä että aineellisissa asioissa!
Tyynnyttääkseen hermojaan, joita tuo suuri unelma oli kiihoittanut, ja unohtaakseen kärsimättömyytensä odottaessaan lähettiläänsä palaamista paavi veti uutimen pois kirjahyllynsä edestä, otti sieltä kirjan ja alkoi lukea.
Se oli vanha, mustalehtinen kirja, kirjapainotaidon ensi ajoilta, ja sillä lehdellä, jonka hän avasi, seisoi:
»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimien yhdistys on, ja joka tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä, on jakanut nuo kaksi voimaa, säätäen, että kuninkaitten tulee tarvita paavia iankaikkisen elämänsä tähden ja paavin tulee olla riippuvainen kuninkaista ajallisissa asioissa. Pyhän hallinnon ei koskaan tule tahtoa itselleen ajallisten asiain johtoa, ja ne, joille tuo johto on annettu, eivät koskaan saata vahingotta sekaantua taivaallisiin asioihin.»
Paavi nousi istuimeltaan jäykkänä. Kuka oli näin puhunut? Oliko se luterilainen, mazzinilainen, vapaamielinen, kirkon vihollinen, semmoinen kuin Rossi? Ei, vaan paavi, suuri paavi kristikunnan alkuajoilta, jolloin kirkko oli nöyrä ja köyhä.
Paavi sulki kirjan ja koetti sanoa itselleen, että Gelasiuksen ajoista saakka kirkon asema oli kokonaan muuttunut. Se oli turhaa. Totta oli, mitä Gelasius oli sanonut — totta itsessään, totta historiallisessa suhteessa, totta jumaluusopin kannalta, totta Kristuksen lain ja Hänen pyhän esimerkkinsä mukaan.
»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimain yhdistys on…»
Oliko mahdollista, että sellaiset vaarat vieläkin väijyvät paavia? Tänäkin aikana, tänä tuntina, tällä hetkellä hänen omassa persoonassaan, tänä iltana, nyt?
Paavi tunsi hikipisaroita otsallaan ja hän avasi ikkunan antaakseen yöilman tuulla sisään. Muistaessaan tämän kuluneen päivän töitä, kuinka hän oli valmistanut juhlamenoja, puhunut isä Pifferin kanssa, lähettänyt sanan ministerille, kirjoittanut kuninkaalle, hän kysyi itseltään, olisiko hän menetellyt aivan samoin, ellei hän olisi ajatellut mitä vaaroja ja mikä vastuunalaisuus hänellä oli ruhtinaana.
Hän ajatteli tuota nuorta naista, joka oli käynyt hänen luonaan, hänen kertomustaan, hänen rukoustaan, hänen kaihoavaa katsettaan, hänen surullista ääntään.
»Ehkä kuningas kieltäytyy», ajatteli hän ja hengittäen helpotuksesta sulki ikkunan.
Samana hetkenä vaununpyöräin jyrinä katkaisi hiljaisuuden piazzalla, ja pari minuuttia myöhemmin kreivi de Raymond siviilipuvussa polvistui paavin eteen lausuen:
»Teidän pyhyytenne! Hänen majesteettinsa kuningas tulee!»
XIII.
Juhlamenot Pietarin-kirkossa piinatorstaina olivat komeammat ja loistavammat kuin miesmuistiin oli nähty Roomassa. Aikaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan oli tuossa avarassa kirkossa kuin jättiläismarkkinat, sillä lukemattomat tuhannet hyörivät edestakaisin. Kello kymmenen aikaan siellä oli suuri ahdinko ovelta alttarille asti.
Väki siellä oli enimmäkseen köyhää kansaa. Sitä oli tullut kaikista kaupunginosista ja Campagnalta. Siellä oli kalpeita miehiä rukousnauha kädessä ja naisia kantaen pieniä lapsia, joihin he tekivät ristinmerkin vihkivedellä. Tuolla kulki kädettömiä, jalattomia kerjäläisiä, ryömien, mutisten, polvistuen. Näin murehtivan kansan virta tulvaili kirkon läpi kertoen kurjuudesta ja puutteesta.
Tämä oli voittoisa juhla kirkolle. Euroopan epäuskoisimman hallituksen silmäin edessä se oli todistanet, että kansan mahtavin tunne oli uskonnon tunne. Kun synkkä aika kohtasi kansaa, kääntyi se kirkon puoleen.
Paavin hovi oli syystä ylpeä. Muutamat sen jäsenet eivät ollenkaan koettaneetkaan salata iloaan siitä, että olivat voineet iskeä noin tuntuvan iskun hallitseviin luokkiin. Mutta Roomassa oli sittenkin yksi mies, joka ei tuntenut mitään iloa voitostaan. Se oli paavi.
Hän oli mennyt messuun aamulla valkoisessa viitassaan ja kultahiippa päässä, istunut sedia gestatoreen, kardinaalien, patriarkkojen, arkkipiispojen, piispojen, pappien ja seurojen johtajien ympäröimänä, ja sotilasrivit, joiden välitse hän kulki, tekivät ensin kunniaa ja vaipuivat sitten polvilleen, Hiljaa liikkuen väkijoukon halki, jonka tervehdyshuudot mahtavana aaltona kohosivat ilmoille, hän saapui valtaistuimelleen, joka oli verhottu hopeakankaalla ja koristettu kullalla. Hän oli vastaanottanut sinipunerviin pukuihin puettujen pyhän kollegion jäsenten tervehdykset ja kuunnellut, kuinka suuret kellot soittivat Gloriaa. Hän oli kantanut pyhää sakramenttia verhokatoksen alla, jota piispat kohottivat ja jonka edellä kulki kardinaaleja sytytetyt kynttilät kädessä ja molemmin puolin bussolanteja soihdut kädessä. Hän oli astunut levon kappeliin, alttoäänien laulaessa kuin satakielet korkeassa kirkossa. Vihdoin hän oli lausunut kolminkertaisen siunauksen keskellä kirkkoa, missä palfrenieerit olivat kohottaneet hänet ylemmäksi kaikkia noita kasvoja, jotka äänettöminä ja kyyneleisinä liikutuksesta katsoivat häneen uskoen kuulevansa Jumalan siunaavan äänen. Mutta kun messu oli ohi ja hän oli palannut takaisin huoneistoonsa, muisti hän kertomuksen siitä huoneesta, missä Jeesus asetti sakramenttinsa, ja kysyi itseltään, oliko kaikki tämä loisto nyt tarpeellinen, jotta paavi ja hänen väkensä voisivat rukoilla rukouksensa.
Hän oli pessyt kahdentoista köyhän miehen jalat. Nämä miehet oli otettu Rooman kaduilta edustamaan kahtatoista apostolia ja asetettu istumaan valkoisissa puvuissa punaisella ja kullalla päällystetylle istuimelle. Kynttilöitä kantavien pappien jälessä ja kamariherrain sekä kardinaalien ympäröimänä hän oli astunut valtaistuimelle pyhän Pietarin patsaan eteen, joka tilaisuutta varten oli puettu paavilliseen pukuun kantaen mustassa päässään hiippaa ja mustassa sormessaan sormusta. Kun hän sitten oli pessyt miesten jalat ja kuivannut ne sekä suudellut kutakin jalkaa kansan riemuitessa raivokkaasti, palasi hän huoneistoonsa ajatellen Kristusta, joka eli köyhien seassa ja rakasti heitä.
Kirkon sakaristo oli tähän aikaan tyhjänä lukuunottamatta mustaan viittaan puettua palvelijaa, joka lämmitteli käsiään uunin edessä. Mutta arkkipiispan huoneessa, jossa oli kullattu nojatuoli ja punaisella päällystettyjä tuoleja, istui isä Pifferi tavallisessa ruskeassa kaavussaan odottaen paavia. Kantajat saapuivat tuoden paavin, asettivat alas kantotuolin, suutelivat paavin jalkoja huolimatta hänen estelemisestään, poistuivat kumartaen ja jättivät nuo kaksi vanhaa miestä kahden kesken.
»Ovatko he tulleet?» kysyi paavi.
»Ei vielä, teidän pyhyytenne», vastasi kapusiinilainen.
»Mitä tietä he tulevat?»
»Borgo Santo Spiriton kautta, Rotan ohi, pylväskäytävän takaa, Santa Monicaa pitkin, pyhän inkvisitsionin ja Campo Santon ohi sakariston ovelle. Ne ovat hiljaisia ja pimeitä teitä näin yöllä.»
»Odottaako kreivi de Raymond alhaalla?»
»Odottaa, teidän pyhyytenne.»
Paksujen seinien läpi kuului kansan riemuhuutoja kirkossa, mutta vähitellen ne alkoivat häipyä.
»Isä, uskotteko aavistuksiin?»
»Joskus, teidän pyhyytenne. Jos niitä jatkuu kauemmin aikaa…»
»Minulla on ollut aavistus, joka on seurannut minua koko elämäni — ainakin koko ajan, minkä olen ollut paavina. Hyvä Jumala, joka alentaa ja ylentää, on nähnyt hyväksi korottaa minun vähäpätöisen olentoni maailman korkeimpaan asemaan, mutta minä olen aina pelännyt, että minut jonakin päivänä syöstään siitä alas ja kirkko tulee kärsimään.»
»Taivas sen estäköön, teidän pyhyytenne.»
»Siitä syystä kieltäydyin kaikista viroista, kaikista kunnianosoituksista. Tiedättehän, kuinka kieltäydyin, isä?»
»Tiedän, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin, teidän pyhyytenne, ja
Hän määräsi teidät kansansa siunaukseksi ja lohdutukseksi.»
»Hänen pyhä tahtonsa tapahtukoon! Mutta se varjo, joka on vaappunut elämäni yllä, ei väisty. Pyytäkää rukoilemaan minun puolestani! Ja rukoilkaa itse minun puolestani, isä.»
»Teidän pyhyytenne on alakuloinen. Ja vielä lisäksi tänä päivänä!
Mutta kirkko on onnellinen siitä, että Jumalan käsi on asettanut pyhän
Pietarin istuimelle miehen, joka ymmärtää lastensa tarpeet ja jonka
sydän toivoo niiden tyydyttämistä.»
»En tiedä mitä tästä odotetusta keskustelusta mahtaa koitua, isä, mutta minun täytyy jättää itseni Pyhän hengen huostaan.
»Sitä ei voi auttaa nyt enää, teidän pyhyytenne.»
»Ehkei minun olisi pitänyt mennä niin pitkälle — mutta kun tuo anarkismin aalto uhkaa koko maailmaa… Uskotko, että Rossi salaisesti on anarkisti?»
»Pelkään, että hän on, teidän pyhyytenne, ja paitsi sitä kirkon ja pyhän isän pahimpia vihollisia.»
»Sanotaan, että hän on ollut orpo lapsuudestaan asti eikä ole koskaan nähnyt isäänsä eikä äitiään.»
»Sääli, sääli!»
»Olen kuullut, että hänen julkisessa esiintymisessään on jonkinmoinen ylevyys ja hänen yksityiselämänsä on puhdas ja nuhteeton.»
»Hänen suhteensa tuohon neitiin näyttää todistavan sitä, teidän pyhyytenne.»
»Pyhä isä voi sääliä harhaan joutunutta poikaa ja kuitenkin voi hänen olla pakko tuomita häntä. Hänen täytyy pysyä erillään sellaisista henkilöistä, jotteivät hänen vastustajansa pääse sanomaan, että saarnatessaan rauhaa ja siveyttä hän itse salassa yllyttää ateismin, anarkian ja kapinallisuuden perkeleellisiä ajajia.»
»Ehkä, teidän pyhyytenne.»
»Isä, luuletteko, että huolehtiminen ajallisista asioista on vaarallista?»
»Joskus otaksun niin, teidän pyhyytenne, ja ajattelen, että pyhän isän olisi parempi olla ilman maita ja ihmisarmeijoja.»
»Kuinka myöhään he tulevat», virkkoi paavi, mutta samassa ovi avautui ja ylimyskaartin upseeri polvistui kynnykselle.
»Mitä nyt?»
»Henkilöt, joita odotatte, ovat saapuneet, teidän pyhyytenne!»
»Saattakaa heidät tänne», sanoi paavi.
XIV.
Nuorella kuninkaalla oli yllään ratsuväen upseerin univormu, miekka vyöllä ja pitkä sininen viitta hartioilla. Hän polvistui paavin eteen, mutta pääministeri, joka oli tavallisessa siviilipuvussa, kumarsi syvään ja jäi seisomaan.
»Pyydän, istukaa», lausui paavi istuutuen itse kullattuun nojatuoliin, kapusiinilainen vasemmalla sivullaan.
Kuningas istui puutuolille vastapäätä paavia, mutta paroni jäi seisomaan hänen viereensä. Paavin ja kuninkaan välillä oli puinen pöytä, jolla paloi kaksi suurta kynttilää. Nuori kuningas oli kalpea, ja hänen värähtelevissä kasvoissaan oli kaino ilme.
»Oli ystävällistä, että teidän pyhyytenne tahtoi nähdä meidät», sanoi hän, »ja ehkä asiamme vakavuus voi puolustaa käyntimme omituisuutta».
Paavi, joka nojautui eteenpäin tuolissaan, kumarsi vastaukseksi.
»Hänen ylhäisyytensä», sanoi kuningas osoittaen paronia, »kertoi minulle, että hän on saanut selville salaliiton henkeäni vastaan ja että teidän pyhyytenne tietää vehkeilijäin salaisuuden».
Vastaamatta mitään paavi katseli vakavasti nuorta kuningasta, joka alkoi näyttää hermostuneelta ja hämmästyneeltä.
»Eipä siltä, että pelkäisin», sanoi hän, »en pelkää itse. Mutta tietysti minun täytyy ajatella muita — perhettäni — kansaani — Italiaakin — ja jos teidän pyhyytenne… jos… teidän pyhyytenne…»
Paroni, joka oli seisonut toinen käsi rinnan yli ja toinen poskella, puuttui nyt puheeseen.
»Teidän majesteettinne», sanoi hän, »sallittehan — ja teidän pyhyytenne», hän kumarsi molemmille, »että selitän käyntimme tarkoituksen.»
Nuori kuningas hengähti helpotuksesta, ja paavi, joka yhä vielä oli ääneti, kumarsi taas päätään.
»Muutamia päiviä sitten teidän pyhyytenne ystävällisesti ilmoitti hänen majesteettinsa hallitukselle saaneensa yksityistä tietä ilmoituksen, joka antoi aihetta pelkoon, että yleistä rauhaa vastaan on tekeillä hankkeita.»
Paavi kumarsi taas myöntäen.
»Sen jälkeen hallitus on saanut varmoja tietoja samasta seikasta, josta teidän pyhyytenne niin suosiollisesti ilmoitti, sekä myöskin luotettavan selonteon tuon salaliiton luonteesta. Sanalla sanoen, asiamiehemme ulkomailla on ilmoittanut, että Englannin, Ranskan ja Saksan kapinalliset ainekset ovat liittyneet yhteen ja suuntaavat liikkeensä Roomaa kohti, joka on tuleva vallankumouksen keskipisteeksi, ja että aiotaan hyökätä perustuslaillista yhteiskuntaa vastaan siten, että ensimmäinen isku tähdätään kuninkaaseemme.»
»Ja mitä sen johdosta tahdotte sanoa?»
»Teidän pyhyytenne on ehkä kuullut, että hallituksen ja kansan tarkoitus on viettää hänen majesteettinsa valtaistuimellenousun päivää juhlamenoin. Se päivä on ensi maanantaina, ja meillä on syytä luulla, että juuri maanantai on aiottu tuon viheliäisen hankkeen toimeenpanopäiväksi.»
»Ja mitä sitten?»
»Teidän pyhyytenne voi olla monessa asiassa eri mieltä hänen majesteettinsa kanssa, mutta ette voi toivoa, että tuskan huutoja sekaantuu kuninkaallisen marssin säveliin.»
»Jos hallitus tietää tuon kaiken, on sillä myöskin parannuskeino — muuttakaa kuninkaan juhlahankkeet.»
»Neuvo, jolla teidän pyhyytenne kunnioittaa meitä, ei ole käytännöllinen. Jos hallitus muuttaa juhlahankkeet, käy kansa levottomaksi ja yleinen kiihtymys kasvaa. Tämän juhlan tarkoitus on juuri sitä tyynnyttää.»
»Mutta miksi olette tullut minun luokseni?»
»Siitä syystä, teidän pyhyytenne, että vaikka olemmekin saaneet tietomme varmalta taholta, olemme saaneet liian epämääräisiä tietoja voidaksemme niiden nojalla toimia tehokkaasti, ja me uskomme, että teidän pyhyytenne käytettävissä on keinoja, joiden avulla voidaan ylläpitää yleistä järjestystä ja» — viitaten selittävin liikkein kuninkaaseen — »pelastaa kuninkaan henki».
Paavi liikahti levottomasti tuolillaan. »Pyydän teitä puhumaan suoraan», sanoi hän.
Paronin paksu viiksi kohosi hiukan hymyyn. »Teidän pyhyytenne», sanoi hän, »tietää jo, että sattuma ilmaisi meille, mistä te saitte tietonne. Sen kertoja oli nainen.
»Tuo seikka ilmaisi meille, ketä tiedonanto koskee. Se koskee tuon saman naisen rakastajaa. Virallista tietä olemme saaneet todistuksia, että hän vehkeilee ulkomailla yhteiskunnallista järjestystä vastaan, ja siis…»
»Jos tiedätte kaiken tuon, mitä siis minulta tahdotte?»
»Teidän pyhyytenne ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, että kysymyksessä oleva henkilö on parlamentin jäsen ja että häntä ei voida vangita, ellei erityisiä laissa määrätyltä ehtoja ole olemassa. Eräs näitä ehtoja on, että jonkun tulee voida syyttää häntä.»
Paavi nousi seisomaan. »Te pyydätte minua syyttämään häntä?»
Paroni kumarsi hyvin syvään. »Hallitus ei vaadi niin paljoa», sanoi hän. »Se toivoo ainoastaan, että teidän pyhyytenne kehoittaa kertojaansa tekemään niin.»
»Te pyydätte siis minua loukkaamaan uskotun salaisuuden pyhyyttä?»
»Se ei ole rippisalaisuus, teidän pyhyytenne, ja vaikka se olisi ollutkin, tietää teidän pyhyytenne paremmin kuin me, että ennenkin on ilmoitettu seikkoja, joitten tunteminen on välttämätön rikoksen estämiseksi.»
Kapusiinilaisen sandaalit raapivat lattiaa, mutta paavi kohotti vasenta kättään, ja kapusiinilainen nojautui takaisin tuoliinsa.
»Te tiedätte», sanoi paavi, »että kysymyksessä oleva nuori nainen on naimisissa saman parlamentinjäsenen kanssa?»
»Tiedämme, että hän luulee olevansa.»
»Luulee!» kajahti kapusiinilaisen suuttunut ääni, mutta paavin vasen käsi kohosi taas.
»Lyhyesti, te pyydätte minua kehoittamaan vaimoa uhraamaan miehensä.»
»Jos teidän pyhyytenne nimittää sitä siksi — tekemään teon, jota rauhan säilyttäminen edellyttää…»
»Minä nimitän sitä siksi miksi sanoin.»
Paroni kumarsi, nuori kuningas näytti rauhattomalta, ja syntyi hetken äänettömyys. Sitten sanoi paavi:
»Koska tuo nuori nainen tuskin tietänee ollenkaan enempää kuin mitä hän jo on kertonut ja minkä olemme teille ilmoittaneet, en käsitä mitä me voisimme tarjota hänelle, minkä tähden hän suostuisi uhraamaan miehensä.»
»Voitte tarjota hänen miehensä hengen», sanoi paroni.
»Hänen henkensä?»
»Teidän pyhyytenne ei ehkä tiedä, että Euroopan hallitukset saatuaan tiedon laajalle levinneestä liitosta yhteiskuntaa vastaan ovat liittyneet yhteisiin toimiin sen kukistamiseksi. Yksi näistä toimenpiteistä on n.s. Belgian sopimuksen ulottaminen kaikkiin maihin, jonka sopimuksen nojalla kuninkaanmurhaan tai hallitsevien henkilöiden henkeä uhkaaviin vehkeilyihin syypäät ovat luovutettavat asianomaiselle valtiolle.»
»Entä sitten?»
»Parlamentinjäsen Rossi on nyt Berliinissä. Jos häntä syytetään laillisessa järjestyksessä vehkeilystä kuninkaan henkeä vastaan, voimme vielä tänä iltana saada hänet vangituksi ja palautetuksi tänne tavallisena murhaajana.»
»Entä sitten?»
»Teidän pyhyytenne ei ehkä ole kuullut, että parlamentti viimeisten levottomuuksien jälkeen, huolimatta hänen majesteettinsa vastustuksesta, on säätänyt kuolemanrangaistuksen kaikenlaatuisesta valtionkavalluksesta?»
»Siis», sanoi paavi, »jos vaimo syyttäisi miestään osanotosta tähän salaliittoon, mies tuomittaisiin kuolemaan.»
»Tästä seikasta — niin», sanoi paroni. »Mutta nykyinen salaliitto ei ole ainoa vehkeily, johon Rossi on ottanut osaa. Kahdeksantoista vuotta sitten hänet tuomittiin poissaolevana vehkeilystä edellisen kuninkaamme henkeä vastaan. Hän ei ole vielä kärsinyt mitään tuon rikoksensa tähden, koska oli niin vaikea todistaa hänet samaksi henkilöksi. Edellisessä tapauksessa, kuten tässäkin, on olemassa ainoastaan yksi henkilö, joka voi täyttää lain vaatimat ehdot, mitä todistamiseen tulee. Tuo henkilö on sama nainen, joka kertoi asiasta teidän pyhyydellenne.»
»Ja sitten?»
»Jos teidän pyhyytenne voi saada tuon nuoren naisen todistamaan, että hänen rakastajansa on sama, edellisestä salaliitosta tuomittu mies, niin autatte häntä pelastamaan miehensä hengen.»
»Kuinka niin?»
»Hänen majesteettinsa on taipuvainen lupaamaan teidän pyhyydellenne, että hän suo tuomitulle täyden anteeksiannon, olkoonpa tulos oikeustutkinnosta mikä tahansa.»
»Ja sitten?»
»Sitten Rossi ajetaan maanpakoon, uhkaava salaliitto kukistetaan, yleinen rauha vahvistetaan, ja kuninkaan henki on pelastettu.»
Paavi nojautui tuolinsa käsipuihin, mutta ei puhunut ja täydellinen hiljaisuus vallitsi hetkisen.
»Teidän pyhyytenne ymmärtää siis», sanoi paroni kohteliaasti, »että pyytäessään teidän pyhyyttänne toimittamaan syyttäjän tuolle miehelle, Rossille, hallitus ainoastaan anoo teiltä armotyötä, johon teidän korkea asemanne on teidät määrännyt».
»Ja jos kieltäydyn tuosta armotyöstä?»
Paroni kumarsi juhlallisesti. »Teidän pyhyytenne ei kieltäydy», sanoi hän.
»Mutta jos kieltäydyn — mitä sitten?»
»Sitten… teidän pyhyytenne… minun on selitettävä jotakin.»
»Minä kuuntelen.»
»Kysymyksessä oleva mies on kirkon katkerin vihollinen. Olkoonpa hän kuinka tekopyhä tahansa, tiedetään, että hän on ateisti ja vapaamuurari, joka on vannonut, etteivät mitkään yksityiset asiat tai tunteet, ei isänmaa eikä suku saa kääntää häntä pois päämäärästä, joka on yhteiskunnan ja kirkon kukistaminen.»
»Ja sitten?»
»Hän on myöskin pyhän isän persoonallinen vihollinen, jonka mieluisin tehtävä on teidän pyhyytenne syökseminen paavin asemasta ja pyhän Pietarin istuimen järkähyttäminen.»
»Ja sitten?»
»Poliisi ja hallituksen armeija ovat ainoat voimat, jotka voivat suojella pyhää isää, ja ilman niitä kaikki huonot ainekset, joita on jokaisessa yhteiskunnassa, työntyisivät esiin, pyhä isä ajettaisiin pois Roomasta ja hänen pappejaan solvattaisiin kaduilla.»
»Mutta mitä tapahtuu, jos huolimatta kaikesta tuosta vaarasta kieltäydyn ilmaisemasta kuolemattoman sielun salaisuutta?»
»Teidän pyhyytenne kysyy, mitä tapahtuu, jos kieltäydytte hankkimasta syyttäjän miehelle, joka, kuten teidän pyhyytenne tietää, vehkeilee yleistä järjestystä vastaan?»
»Minä kysyn.»
»Mitä tapahtuu… teidän pyhyytenne, saanko sanoa…»
»Jatkakaa.»
»Jos rikos tapahtuu ja kuningas saa surmansa, minun, kuninkaan ministerin, on pakko ilmaista — ja vaatia tämä munkki todistajaksi — että paavi tiesi asiasta edeltäkäsin ja käsittämällä mitä jaloimmalla tavalla kuolemattoman sielun salaisuuden pyhänä pitämisen kehoitti kuninkaanmurhaan.»
»Ja sitten, hyvä herra?»
»Maailma ei välitä hyvin hienoista eroavaisuuksista, teidän pyhyytenne, ja Vatikaani on tätä nykyä sotakannalla melkein kaikkia Euroopan valtoja ja kansoja vastaan. Nähdessään viattominta ja ylhäisintä vastaan tehdyn kamalan rikoksen maailma on sanova, että mitä paavi ei estänyt, sitä paavi toivoi, ja mitä paavi toivoi, sen hän päätti, ja että Rauhan Ruhtinaan edustaja koetti uudestaan rakentaa maallisen valtansa kapinoitsijain vehkeiden ja salamurhaajien miekkojen avulla.»
Kapusiinilaisen sandaalit raapivat taas lattiaa ja taas paavi kohotti kätensä.
»Te tulitte luokseni, kun kaikki muut keinonne olivat lopussa?»
»Tietysti hallitus toivoo aina voivansa säästää teidän Pyhyydeltänne kaikki turhat ja kiusalliset kokemukset.»
»Tuo nuori nainen on jaksanut vastustaa kaikkia muita vaikutuksia, eikö niin?»
»Hän on vastustanut kaikkia vaikutuksia, joilla luonnolliset käskijät ovat koettaneet häntä taivuttaa.»
»Olen kuullut siitä. Olen kuullut mitä teidän luonnolliset käskijänne ovat tehneet nöyryyttääkseen turvatonta naista. Hän on joutunut sydämettömän miehen uhriksi, ja tietäen tuon seikan teidän neuvonantajanne ovat kiusanneet ja kiduttaneet häntä. He kiduttivat häntä köyhyydellä, nöyryytyksillä, mustasukkaisuudella ja häpeän varjolla. Mutta pyhä Jumala vahvisti hänen rakkauttaan, joka oli herännyt hänen sielussaan, ja hän kesti kaikki kiusaukset.»
Ensi kerran paroni näytti joutuvan hämilleen.
»Olen myöskin kuullut, että tuon saman päämäärän saavuttamiseksi teidän vankilassanne äskettäin tapahtui häpeällinen juttu, joka on loukannut kaikkea sekä taivaallista että inhimillistä oikeutta.»
»Teidän pyhyytenne ei tule pitää totena kaikkea, mikä on painettuna nurkkalehdissä.»
»Onko totta, että sinne, missä kurja, avuton olento kärsi rangaistusta rikoksestaan, teidän käskijänne toimittivat poliisin, joka valepuvussa koetti saada häntä syyttämään toveriaan?»
»Nämä ovat valtioasioita, teidän pyhyytenne. En myönnä enkä kiellä.»
»Ihmisyyden nimessä kysyn teiltä, ovatko sellaiset käskijät saaneet rangaistuksensa vai vieläkö he istuvat sisäasiainministeriössä?»
»Epäilemättä viranomaiset menivät liian pitkälle, teidän pyhyytenne, mutta pitäisikö meidän tuollaisen viheliäisen hupsun tähden, joka kertoo kaikille eri juttuja, vetää viranomaisemme oikeuteen? Sellaisten henkilöiden sääliminen on vaarallista sentimentaalisuutta, teidän pyhyytenne, mitä voimakas ja valistunut hallitus ei voi kannattaa.»
»Jumala silloin hävittäköön kaikki sellaiset hallitukset sekä niitä kannattavat jumalattomat systeemit! Jos otaksumme, että mies oli viheliäinen hupsu, ei loukkaus koskenut häntä yksin, vaan hänen persoonassaan koko oikeuden henkeä. Mitä teidän käskijänne tekivät? He kiusasivat miestä käyttäen välikappaleenaan sitä rakkautta, jota hän tunsi vaimoaan kohtaan, hänen surmatun lapsensa muistoa, kaikkea sitä, mikä oli totta, jaloa ja taivaallista hänessä. He ristiinnaulitsivat Kristuksen tuossa avuttomassa miehessä, ja te seisotte tässä Kristuksen edustajan edessä puolustamassa noita tekoja!»
Paavi oli noussut seisomaan ja kohottanut toisen kätensä päänsä yli ruhtinaallisin liikkein. Tietämättään nuori kuningas, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, vaipui polvilleen, mutta paroni pani käsivartensa ristiin ja seisoi entistä jäykempänä.
»Oletteko koskaan ajatellut tuollaisen väärän ministerin loppua? Ajatelkaapa hänen kuolinhetkeään, jolloin muisto kaikista noista nuorista olennoista, jotka hän on surmannut, kuolleista äideistä, yksinäisistä leskistä ja kyynelisistä orvoista häntä uhkaa. Ajatelkaa päivää jälkeen hänen kuolemansa, kun hän, joka vaelsi maailmassa Jumalan ruoskana, makaa maailman jaloissa eikä ole ketään niin kurjaa, ettei potkaisisi tuota häväistyä ruumista. Te tähtäätte korkealle, hyvä herra, mutta olkaa varuillanne, olkaa varuillanne!»
Paavi istui taas ja kuningas nousi häveten heikkouttaan.
»Teidän majesteettinne», sanoi paavi, »päivä tulee, jolloin meidän molempien täytyy astua Jumalan eteen tekemään tiliä töistämme, ja minä, joka olen niin paljon edellänne iässä, ennätän varmaan sinne ennen. Mutta minä en uskaltaisi kohdata Tuomarin katsetta, ellen tänä päivänä varoittaisi teitä niistä vaaroista, jotka teitä uhkaavat. Jumala yksin tietää, miksi toinen ihminen määrätään kuninkaaksi, toinen paaviksi, toinen hänen vertaisensa tai häntä parempi kerjäläiseksi ja orjaksi. Mutta Jumala, joka määrää paavit ja kuninkaat, tahtoo, että he olisivat alamaistensa isiä eikä turmelijoita. Hallitsijalla voi olla mitä parhaimmat aikeet, mutta jos hän on heikko ja heittäytyy omavaltaisen ministerin valtaan, on hän huonompi kuin pahin hirmuvaltias. Ajatelkaa, teidän majesteettinne! Valtaistuin voi olla vetelä suo, johon mies saattaa elävänä hautautua.»
Nuori kuningas alkoi sopertaa katkonaisia sanoja, mutta kuuntelematta häntä paavi nousi lopettaakseen keskustelun.
»Te lupaatte minulle», sanoi hän, »että jos — minä sanon jos verenvuodon ja rikoksen estämiseksi pyydän tuota nuorta naista todistamaan, että hänen miehensä on ennen tuomittu kapinallinen, te säästätte häntä ja armahdatte hänet, tapahtuipa mitä tahansa?»
»Pyhä isä, annan teille kunniasanani siitä.»
»Siis jättäkää minut! Antakaa minun ajatella!… Odottakaa! Jos hän suostuu, minne hänen on mentävä?»
»Ponte Ripettan luona olevaan virastoon ja — koska aika on täpärällä — kello kymmenen ensi lauantaina», vastasi paroni.
»Jättäkää minut! Jättäkää!»
Kuningas polvistui taas ja suuteli paavin kättä, mutta paroni ainoastaan kumarsi astuessaan hallitsijansa jälessä.
Avonaisesta ovesta kuului ääni, joka oli kuin myrskyn humina luolassa.
Kirkossa oli Tenebrae alkanut, ja kansa lauloi Miserereä.
»Kuulitteko mitä hän sanoi, isä?» kysyi paavi. »Eikö siinä ole melkein tarpeeksi puolustusta Rossille, että hän on kohdannut tuollaisen tyrannin?»
»Puhutaan siitä huomenna», sanoi kapusiinilainen.
Munkki soitti kelloa ja palirenieerit palasivat kantotuoleineen.