XV.
Sakaristossa mennessään takaisin Pietarin-kirkkoon paavi puettiin uudelleen punaiseen viittaan ja hiippaan. Hänen ajatellessaan äskeistä tapahtumaa ja kuunnellessaan etäisen laulun hyminää täytti hänen sielunsa ääretön sääli kansaa kohtaan.
»Köyhät ravitaan ja he kiittävät Herraa.»
Kulkue järjestyi taas, mutta ilman ristiä ja ainoastaan kaksi kynttilää edellä. Paavi nostettiin kantotuoliin ja häntä kannettiin kiertelevien koridorien kautta.
Suuri sävelaalto vyöryi häntä vastaan hänen astuessaan kirkkoon, viidenkymmenen tuhannen ihmisäänen kaiku. Se oli kuin lukemattomien aaltojen loiske, kun ne särkyvät pelastusveneen kylkiin tämän lähtiessä satamasta aavalle merelle. Paavi kantajiensa olkapäillä oli kuin kapteeni, joka yöllä kiirehtii pelastamaan haaksirikkoisen laivan väestöä.
Oli hämärä, ja ainoastaan nuo suuret ääriviivat jättiläiskuvapatsaineen erottuivat pimeässä. Suunnattoman suurena, yön peittämänä, siellä täällä savuavan, sammuvan tulisoihdun valaisemana häämötti kirkko ja tuolla tuikki punertava valo levon kappelista. Tuossa näyssä oli jotakin kamalaa, se oli kuin kokonainen maailma, joka ensin oli luotu ja sitten taas hävitetty ja joka nyt sydänyönä huokaili ilmoille kaiken tuskansa ja kaihonsa.
Paavin kulkiessa kansanjoukon läpi se jatkoi Miserere-lauluaan. Kasvoja ei näkynyt, paitsi silloin tällöin kynttilän valon sattuessa niihin. Useimmat olivat polvillaan ja kaikki olivat uskonnollisen tunteen vallassa. Korkealla alttarilla ei ollut ainoatakaan koristusta, ja sen risti oli peitetty mustalla harsolla, sen kauneus ja majesteettisuus oli hävinnyt. Paavin valtaistuimeltakin oli poistettu kunniakatos eikä siinä ollut vaatteen palastakaan, johon hän olisi saattanut panna jalkansa. Kolmihaaraisessa kynttiläjalassa ei ollut tulta, ja ainoa palava kynttilä oli piilotettu alttarin taakse.
»Armahda minua Jumala suuren armosi tähden!»
Äänten valitus kohosi ja laski tuossa suuressa, pimeässä holvissa, ja paavi peitti kasvonsa ja itki ajatellessaan sitä hirmuista tapausta, jota tämä Tenebrae kuvasi, taivaallisen kärsimyksen salaisuutta, tuota pimeää hetkeä kaksituhatta vuotta sitten, jolloin vuoret halkesivat ja haudat aukenivat ja temppelin esivaate repesi kahtia. Ja sitten hän muisti tuon viimeisen tuskanhuudon: »Jumalani, Jumalani, miksi minut ylenannoit?» ja kuinka maailman valo hetkeksi muuttui haudan pimeydeksi.
Oliko se valo vieläkin piilossa, nyt kun despotismi on ainoa vastaus kärsimyksiin, kun siveellisyys ja hartaus ovat viranomaisten mielivallan määrättävissä, kun kaikki sivistyneiden valtioiden voimat ovat epäkristillisten käsissä, kun kamala harhauskon aalto peittää parlamentit ja hallitukset, kun anarkia kulkee hävittävää kulkuaan maailman valtakuntien läpi!
»Vapahda minua, oi Jumala ja Vapahtajani!»
Miserereä laulavan kansan valitus pimeässä kirkossa tuntui paavista tällä hetkellä koko ihmiskunnan sielun tuskanhuudolta vääryyttä vastaan — äärettömän, mutta avuttoman ihmisperheen huudolta Jumalan puoleen, tuon etäisen olennon luo, jota ei voi saavuttaa eikä liikuttaa muulla kuin itkulla. He olivat kuin pieniä lapsia yksin yössä, jossa kaikki oli pimeätä ja kuollutta!
Vanha maestro Mustata lauloi viimeiset surun sävelet, ja Miserere loppui. Sitä seuraavassa suuressa hiljaisuudessa kuului matala koputus aivan kuin battitorien lyönnit vankilakopeissa, sitten vyöryvä ääni, aivan kuin raskas rautaovi olisi kääntynyt saranoillaan. Kirkas valo leimahti alttarin puolella, ja vihdoin levisi hehkuva valo suuresta rististä, joka riippui katosta.
Se oli ylösnousemuksen vertauskuva, ja paaville se oli myöskin kirkon vertauskuva. Kirkko ei ole kuollut. Se on Kristus, eikä se voi kuolla. Sitä eivät tyrannit eikä epäusko eikä anarkia eikä mikään kiihko voi voittaa. Se on ihmiskunnan toivo ja ankkuri ja ikuisen elämän kuva.
Paavi vaipui polvilleen rukoilemaan.
»Oi taivaallinen Isä, auta minua näinä pahoina päivinä ylläpitämään taivaallista virkaani. Vehkeilyjen ja salaliittojen keskellä ole Sinä minun voimani ja vahvista minua Pyhällä Hengelläsi. Oi Herra korkeudessa, joka täytät taivaan ja maan, Sinä tiedät kuinka viholliseni vartioivat tekojani, mutta älä anna palvelijasi heikkouden vahingoittaa pyhää kirkkoasi. Sinä tiedät, että olen vanha ja heikko, mutta älä anna sieluni pettää minua. Sinä tunnet sisimmän sydämeni, mutta älä anna minkään salaisen pelon tai säälin heikontaa minua. Kosketa minua tulisormellasi, vuodata päälleni armosi parantava virta ja vaikka minua vaadittaisiin katkaisemaan oikea käteni, älä anna lihani heikkouden nöyryyttää kirkkoasi.»
Kulkue oli muodostunut taas, ja siinä astuivat kamariherrat, bussolantit, papit, sveitsiläinen kaarti ja ylimyskaarti. Mutta paavi ei noussut polviltaan, ja joku kuiskasi:
»Pyhä isä on sairas.»
Odotettuaan kauan eräs kamariherroista kosketti paavin olkapäätä, ja hän kohotti katseensa ja nousi. Sitten kantajat toivat tuolin, mutta hän viittasi heitä astumaan syrjään ja läksi kävellen kirkon läpi. Hän kulki heikoin, mutta päättävin askelin, ja hänen kasvoistaan loisti valo, joka näytti tulevan sisältä. Kansa ei tervehtinyt häntä huudoin, kuten ennen. Se polvistui ja taivutti päänsä.
XVI.
Seuraavan päivän, joka oli pitkäperjantai, paavi vietti hengellisissä katselmuksissa, joita ainoastaan mitä välttämättömimmät toimet keskeyttivät. Pyhän messun jälkeen hän istui työhuoneessaan rippi-isän kanssa, sillä aikaa kuin mustapukuinen pappi kulki varpaisillaan yksityiseen kappeliin ja kamariherrat väsyneinä eilisistä juhlamenoista torkkuivat odotushuoneessa.
Päivä oli kirkas, mutta huone oli pimeä, ja noiden kahden vanhan miehen mieli oli raskas. Paavin kasvoja pimitti huolen pilvi, ja kapusiinilainen näytti juhlalliselta, miltei synkältä. Munkki istui vanhanaikaisessa nojatuolissa paljaat jalat pistäen esiin ruskean viitan alta. Paavi makasi lepotuolissa, molemmat kädet valkoisen villaviitan taskuissa.
»Teidän pyhyytenne ei voi hyvin tänään.»
»Ei aivan hyvin, isä Pifferi.»
»Teidän pyhyyttänne häiritsi sakaristossa pidetty keskustelu. Mutta teidän ei pitäisi enää ajatella sitä. Ministerin ehdotus oli joka tapauksessa mahdoton, ja siitä syystä teidän täytyy poistaa se mielestänne. Jos pyytää vaimoa ilmaisemaan miehensä salaisuudet, on se pahempaa hirmuvaltaa kuin piinapenkki. Paitsi sitä se olisi epäkanonista, eikä teidän pyhyytenne voi ajatella sitä.»
»Kuinka niin?»
»Eikö teidän pyhyytenne luvannut, että olipa tuon tyttöparan tunnustus mitä laatua tahansa, pitäisitte sen pyhänä kuin ripin?»
»Entä sitten?»
»Mikä on rippi, teidän pyhyytenne? Se on tuomioistuin, jossa pappi on tuomarina ja tunnustajana on syyllisyytensä tunnustanut vanki. Pitääkö papin kutsua esiin todistajia todistaakseen muita rikoksia? Hänellä ei ole oikeutta eikä valtaa tehdä sitä.»
»Mutta jos tunnustaja itsetietoisesti tai tietämättään on toisen rikostoveri, mitä sitten, isä Pifferi?»
»Siinäkin tapauksessa on selvästi kielletty vaatimasta toisten nimiä sen varjon alla, että sillä estettäisiin pahaa. Teidän pyhyytenne tietää, että Benedictus XIV laati säädöksen sen estämiseksi määräten, että se, joka sanoo sellaista menettelyä lailliseksi, julistetaan pannaan, jonka ainoastaan paavi itse taikka kuolinhetkellä toimiva pappi saattavat poistaa. Kuinka te siis voitte pitää tuon nuoren naisen salaisuutta pyhänä ja kumminkin pyytää häntä syyttämään miestään?»
Paavi nousi, kasvoissa tuskan ilme, astui kirjahyllyn luo ja otti sieltä kirjan. »Kuunnelkaa, isä», sanoi hän ja alkoi lukea:
»Jos tunnustajan olisi pakko kuolemansynnin painon alla ilmoittaa rikostoverinsa yleisen onnettomuuden välttämiseksi, väitän toisia jumaluustieteilijöitä vastaan, että rippi-isä ei silloinkaan voi pakottaa häntä tekemään sitä.»
»Kas niin!» huudahti kapusiinilainen. »Mitä minä sanoin? Gaume on viisas. Mutta kutka ovat ne toiset jumaluustieteilijät?»
»Mutta», jatkoi paavi kääntäen lehteä ja kohottaen yhden sormensa, »hän voi pakottaa tunnustajan ilmaisemaan rikostoverinsa toisille henkilöille, jotka voivat estää pahan, ja hänen täytyy se tehdä.»
Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niinkö pyhä isä aikoo tehdä tässä tapauksessa?»
»Hän voi ja hänen täytyy», vastasi paavi. Ja hän palasi lepotuolilleen ja peitti kasvonsa.
»Tyttöparka! Lapsiraukka!… Mutta oletteko aivan varma siitä, että hänen miehensä suunnittelee liittoja rikoksellisessa tarkoituksessa? Muistakaa, että me olemme kuulleet tuon ainoastaan ministeriltä.»
»Ja hänen omasta vapaaehtoisesta tunnustuksestaan.»
»Mutta tuo tyttöraukka puhui kiireessä ja hämillään ja voidakseen todistaa, että Rossi ennemmin oli kuninkaan kuin paavin vihollinen. Jos hän nyt tyynempänä voi osoittaa, ettei hänen miehensä ole kapinallinen…»
»En tahdo mennä edemmäksi», sanoi paavi.
»Tai jos hän on vakuutettu siitä, että hänen miehensä on sekaantunut puuhiin, jotka voivat aikaansaada ainoastaan yleistä onnettomuutta, ja hän itse keksii keinon sen estämiseksi menemällä hänen luokseen…»
»Siinä tapauksessa», sanoi paavi, »sanoisin hänelle: Mene, lapseni, ja Jumala olkoon kanssasi. Jos voit varoittaa miestäsi ja johtaa hänet pois aiheestaan, eivät mitkään voimat maan päällä tai maan alla voi saattaa minua tuottamaan huolta omalletunnollesi.»
»Mutta ellei hän voi tehdä kumpaakaan, pyhä isä?»
»Silloin… en voi auttaa sitä… minä voin ja minun täytyy», sanoi paavi.
Kapusiinilainen otti nuuskaa ja kuivasi kosteita silmiään.
»Se murtaa hänen sydämensä. Tähän saakka hän on vastustanut kaikkea muuta painostusta, mutta täytyykö hänen nyt… pyhä isä?»
»Mitä?»
»Mistä tiedämme, ettei tuo mies — ministeri — käytä teitä viimeisenä aseenaan tuota nuorta naista vastaan? Hänellä voi hyvin kyllä olla kaksi tarkoitusta. Valtiolliset syyt ovat hyvin usein läheistä sukua persoonallisten intohimojen kanssa. Ja jos kävisi selville, että te olette ollut apuna pyydystäjälle, joka koettaa saada linnun ansaansa…»
»Mitä?» Paavi nousi seisomaan.
»Eikö ole vanha asia, että mies, joka on tehnyt vääryyttä naista kohtaan, käyttää aikaansaamaansa pahaa välikappaleenaan tehdäkseen hänelle uudestaan vääryyttä? Jos tuo nuori nainen syyttää miestään, olkootpa hänen vaikuttimensa mitkä tahansa, tulee mies varmaan hylkäämään hänet. Entä sitten? Sitten tuo toinen mies, joka ei tunnusta miksikään hänen kirkollista avioliittoaan…»
»Taivas sen estäköön!» huudahti paavi.
»Hänen kohtalonsa on Tamarin kohtalo, teidän pyhyytenne, ja Amnonin toinen paha teko voi olla suurempi kuin ensimmäinen.»
»Mutta jos ministeri on Amnon, voi hänen miehensä olla Absalom — ja tuleeko pyhän isän seisoa toimetonna katsomassa Absalomin rikosta?»
»Koska Tamar oli hyvä nainen ja repi vaatteensa ja paljasti salaisuutensa, pitääkö pyhän isän, joka on kaikkien hyvien naisten vartia maailman himoja vastaan…»
»Kaikki on Jumalan kädessä, isä. Meidän täytyy jättää se Pyhän Hengen huostaan.»
Kapusiinilaisen pää vaipui alas, ja nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana paavi astui hermostuneesti edestakaisin huoneessa.
»Lapsiparka», sanoi kapusiinilainen, »ehkä hänen sydämensä on ollut liian paljon kiintynyt ihmisrakkauteen».
Paavi huokasi.
»Mutta uskallammeko me, joiden sydämet ovat suljetut maalliselta rakkaudelta, määrätä rajoja ihmislemmelle?»
»Emme kyllä», sanoi paavi.
»Oletteko huomannut kenen näköinen hän on, teidän pyhyytenne?»
Paavi seisahtui ja katsoi ikkunaan päin.
»Sama vieno ääni ja säteilevä hymy, sama epäjumaloiva rakkaus mieheensä, sama…»
»Pyhän Sydämen nunnat ottavat hänet turviinsa, kun kaikki on lopussa», sanoi paavi.
»Ja myöskin miehellä, olkootpa hänen erehdyksensä mitkä tahansa, on sellainen sielun ylevyys, joka korottaa hänet kaikkien noiden n.s. valtiomiesten yläpuolelle, jotka oikeastaan eivät ole muuta kuin vanginvartioita ja poliiseja, sivistyksen pyöveleitä…»
»Hänen täytyy palata Amerikkaan ja aloittaa elämänsä uudestaan», sanoi paavi.
»Kuulkaa, pyhä isä», sanoi kapusiinilainen vetäen taskustaan suuren keltaisen paperin, josta hän luki:
»Minä uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen pyhästä isästä, joka tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten, että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran, näkevä.»
Paavin silmät punoittivat ja hänen poskensa olivat kosteat. »Oi miksi», huudahti hän, »miksi ei kukaan ottanut tuota miestä johtaakseen ennenkuin oli liian myöhäistä? Kun hän oli nuori ja turmeltumaton, kun hänen sydämensä oli puhdas, hänen elämänsä tahraton, miksi, miksi, miksi? … Mutta nyt hänellä on väärä periaate, väärä menetelmä, väärä oppi. Hän peittää päänsä anarkismin verisellä lakilla ja koettaa hävittää yhdessä paavin pyhän arvon kanssa itse kirkonkin vallan — mitä paavi voi tehdä muuta kuin panna jalkansa sellaisen miehen niskalle ja musertaa hänet?»
»Jumala silloin armahtakoon pyhää isää», sanoi kapusiinilainen, »jos hän estääkseen poikaa musertamasta isäänsä musertaa pojan!»
Kaksi tuntia myöhemmin isä Pifferi meni noutamaan Romaa, ja paavi istui syömään päivällistään. Huone oli hyvin rauhallinen, ja kun kirkonkellot eivät kajahdelleet, tuntui kaupunki aivan äänettömältä. Cortis seisoi paavin tuolin takana, ja kissa istui toisella puolen pöytää.
Hengelliset ja maallikkokamariherrat odottivat etuhuoneessa, ja sveitsiläiskaarti, ylimys- ja Palatinon kaarti sekä palfrenieerit olivat suurissa saleissa.
Mutta pyhimyksen kaltainen vanha mies, jolla oli palatsi, mutta ei kotia, palvelijoita, mutta ei perhettä, armeija, mutta ei valtakuntaa, mies, joka oli kaikkien ihmisten isä, mutta joka ei enää tuntenut ihmiselämän tavallisia iloja ja suruja, istui yksin pienessä, yksinkertaisessa huoneessaan ja söi vaatimatonta päivällistä.
XVII.
Roma oli viettänyt koko viikon valmistellessaan veistokuvaa. Hänelle oli taas uusi ilo, kun hän muisteli Rossin kasvonpiirteitä ja antoi niille eri ilmeitä. Tuntui kuin mies olisi puhunut hänelle ja hän odotti vastausta. Mutta tuo kaikki toi hänen mieleensä alinomaa myöskin vaarat ja tuskan, ja Rossin marmorinen kuva kidutti häntä. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät alituiseen hänen silmissään, kun taltta oli hänen kädessään, ja nähdessään hänen kosteat silmäripsensä ja kalpenevat huulensa hänen naapurinsa samassa talossa alkoivat käydä levottomiksi.
Vanha Francesca kertoi kaikenlaisia kertomuksia sodasta puhaltaessaan tulta hiiliin, joilla hän aikoi keittää ruokaa, tai siivotessaan huonetta pappien vuotuista tervehdyskäyntiä varten.
»Me asuimme silloin Trasteveressa, signora, ja aina kun oli ollut taistelu, saimme kuulla siitä kadulla. Ihmiset istuivat portailla ja kuuntelivat, kun sotamiehet kertoivat uutisia. Me naiset pesusaaviemme ääressä emme tienneet, ketä isku kulloinkin kohtaisi, ja siitä syystä seisoimme ääneti ja peloissamme, kunnes isku sattui, ja silloin se, johon se oli sattunut, pyyhki paljaat käsivartensa, veti huivin päähänsä ja meni pieneen kirkkoon. Siellä oli viileätä ja tyhjää, ja usein siellä ei ollut muita kuin ehkä joku toinen vaimo, joka myöskin oli kadottanut miehensä tappelussa ja joka luki nyt helminauhaansa. Ah, Gesu buono! Paljon sain pelätä noina päivinä, mutta ei minulle mitään tapahtunut, ja olisin vallan hyvin voinut hiukan syödä ja nukkua ja luottaa Jumalaan. Tulkaa, pikku sisko, syömään, tässä on tuoreita herneitä ja paistia.»
Roma kuuli »taistelun kulusta» joka päivä ja joka tunti. Tiistaina hallituksen sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia aiotusta kuninkaan riemujuhlasta sekä äänekkäitä ylistyksiä anteeksiannosta. Keskiviikkona vastustuspuolueen lehdet olivat aivan yhtä täynnä salaperäisiä viittauksia johonkin onnettomuuteen, joka luultavasti tulisi seuraamaan tuota häpeällistä juhlimista. Torstaina seinät olivat täynnä julistuksia, joissa ilmoitettiin kuninkaallisesta ohjelmasta, ja perjantaina ilmoituspilareissa oli kuvia, joissa nähtiin pääkalloja ja ristiin asetettuja luita.
Roman pelko Rossin puolesta oli kasvamaisillaan kauhuksi. Päivä päivältä tuo vakaumus syveni hänen mielessään, että Rossi oli osallisena vaaralliseen salaliittoon, ja vähitellen hän sai todistuksia siitä, kuinka poliisi vartioi ja odotti Rossia. Roma tunsi olevansa voimaton häntä suojelemaan. Oli aivan sama kuin jos Rossi olisi ollut vaarallisesti sairas ja Romaa olisi ollut kielletty lähestymästä häntä. Se häntä kumminkin hiukan tyynnytti, että huoli matta kaikista seurauksista hän aina saattoi paeta miehensä luo varoittamaan häntä.
Pitkänäperjantaina hallitusmielinen lehti ilmoitti virallisessa osastossaan, että myöhään edellisenä iltana kuningas oli sisäasiainministerin seurassa aivan odottamatta käynyt katsomassa rahapajaa, joka on Via Fondamentan varrella, jolle kadulle päästään pyhän Pietarin kanoniikin asunnon ohi kulkevaa hiljaista käytävää pitkin. Romaa hämmästytti tuo selittämätön ilmoitus, kun vanha John, jota Rossin oli tapana auttaa, koputti hänen oveaan. Hänen kasvonsa ja huulensa olivat kalpeat, ja kun Roma tarjosi hänelle rahaa, työnsi hän sen syrjään kärsimättömästi.
»Älkää luulko, että kultainen vasara avaa taivaankin portit, teidän armonne», sanoi vanha mies.
Sitten hän kertoi juttunsa. Kuningas oli tavannut paavin salassa edellisenä yönä, ja jotakin oli tekeillä herra Rossia vastaan. John tiesi sen, sillä hänen pojanpoikansa oli lähtenyt Roomasta tänä aamuna Chiassoon ja toinen salapoliisi oli lähtenyt Modaneen. Jos Donna Roma tiesi herra Rossin olinpaikan, oli paras kirjoittaa hänelle ja kieltää häntä palaamasta Italiaan.
»Parempi olla metsälintuna kuin häkkilintuna», kuiskasi hän.
Roma kiitti uutisista ja käski häntä olemaan varovainen, koska hän oli aivan riippuvainen pojanpojastaan ja tämän vaimosta.
»Ei tee mitään nyt», sanoi hän.
Edellisenä yönä hän oli nähnyt unen. Hän oli olevinaan voimakas mies taas, kaikki lapset ympärillään, kenestäkään riippumaton. Kuinka onnellinen hän oli ollut! Mutta kun hän herättyään huomasi, ettei se ollutkaan totta, vaan että hän oli vanha ja heikko, tunsi hän, että tätä oli mahdoton enää kestää.
»Minä jo vien ruuan lasten suusta, teidän armonne, tätä ei voi kestää kauan», sanoi hän vapisevalla äänellä, hymyillen hampaattomin suin ja nyökäyttäen hiukkasen päätään poistuessaan.
Roman levottomassa mielessä yksi asia vain tuntui selvältä. Hänen miehensä oli vaarassa eikä hänen tullut astua rajan yli. Mutta kuinka se oli estettävissä? Vaikeudet olivat äärettömät. Jos Rossi olisi vastannut hänen kirjeeseensä sähköttämällä, kuten hän oli pyytänyt, olisi hän ehkä keksinyt jonkun keinon, jonka avulla olisi voinut lähettää sanan hänelle. Vihdoin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän istuutui kirjoittamaan kirjettä silmät loistaen ja mieli hehkuen.
»Armaani olen hyvin sairas, ja koska sinä et voi tulla minun luokseni, täytyy minun tulla sinun luoksesi. Älä luule, että olen liian heikko ja naisellinen, vaikka olen luvannut olla voimakas ja uljas. Minä voin elää ainoastaan rakkaudesta, armas, enkä jaksa kestää sinun poissaoloasi. Sinä arvelit kai, että minun pitäisi tyytyä ainoastaan sinun kirjeisiisi, ja totta on, että ne ovat kalliita minulle. Mutta niitä on niin vähän ja ne tulevat niin pitkien väliaikojen perästä eikä niitä nyt näy tulevan ollenkaan enää. Ehkä minä itsekin sydämeni syvyydessä ajattelen, että sinun kirjeesi voisivat olla hiukan enemmän rakkauskirjeitten kaltaisia, mutta miehet eivät koskaan kirjoita oikeita rakkauskirjeitä, ja melkein kaikkien naisten tulisi tunnustaa, jos he tahtoisivat puhua totta, että he ovat hiukan pettyneet siinä asiassa.
Minä tiedän, että miehelläni on muita asioita ajateltavana, suuria asioita, korkeita ja jaloja päämääriä, mutta minä olen nainen vain huolimatta suurenmoisista yrityksistäni, ja minua täytyy rakastaa, muutoin kuolen. Eipä siltä, että pelkäisin kuolemaa, sillä tiedänhän, että jos kuolen, pääsen sinun luoksesi heti ja tämä julma ero loppuu. Mutta minä tahdon elää, ja olen varma, että paranen, kun vain saan olla muutamia hetkiä sinun luonasi. Siitä syystä laittaudun valmiiksi heti ja lähden aamun siivillä.
Älä hämmästy, jos näytän kalpealta ja laihalta ja rumalta. Kuinka voisin olla toisen näköinen, kun maailmani on ollut auringotta näin monta viikkoa? Tiedän, että työsi on hyvin tärkeä varsinkin nyt, kun niin paljon on tekeillä, mutta pane se kumminkin syrjään vähäksi aikaa, rakas, ja vie minut jonnekin Alpeille, jossa saan takaisin terveyteni ja onneni. Siellä me taas olemme pikku poikana ja tyttönä niinkuin ennen muinoin, jolloin sinä ajoit takaa perhosia minulle ja olit niin surullinen, kun minä, paha lapsi, musersin ne. —
Näkemiin, rakas! Olen sinun luonasi melkein yhtä pian kuin tämä kirje. Pelkään että suutut minuun, kun kiiruhdan luoksesi ja keskeytän työsi. Jos näytät sen, kuolen varmaan. Mutta olethan hyvä tälle lemmen toivioretkeläisraukalle ja lohdutat häntä! Hän ei ole hetkeksikään unohtanut sinua koko aikana — ei hetkeksikään. Tavallinen nainen, joka rakastaa tavallista miestä, ei kerro siitä hänelle, mutta sinä et ole tavallinen mies, enkä minä välitä ollenkaan siitä mikä itse olen.
Odota minua siis nopeimmalla junalla, joka lähtee huomisaamuna
Roomasta, äläkä lähde Pariisista ennenkuin saavun.
Roma.»
Tuon kirjeen tekaistu syy ja peitetty vilppi saattoi Roman jonkinmoiseen kuumetilaan. Kun hän oli lopettanut sen ja pannut sen postiin, tunsi hän ensimmäisen kerran, että hän todellakin oli sairas.
Kuuro vanha vaimo, joka auttoi häntä panemaan kokoon tavaroita, puhui lakkaamatta Rossista ja Brunosta ja Elenasta ja pikku Giuseppesta ja vihdoin myöskin kuninkaasta ja hänen riemujuhlastaan.
»En välitä hallituksista, signora. Ne ovat samanlaisia nyt kuin ennenkin. Paavi kuolee, ja hänen sielunsa menee seuraavaan paaviin. Toinen paavi on ruma, toinen kaunis, mutta sielu on sama. En välitä muusta enää kuin että keittoni onnistuu, enkä välitä siitä, kuka verot kantaa, kunhan vain voin maksaa ne… Mitä sanot, Tommaso?»
Vanha garibaldilainen tuli yläkertaan hymyillen ja viitaten kädellään, jossa hän piti kirjettä. »Trinità dei Montilta», kuiskasi hän. Punastuen ja vavisten Roma otti kirjeen vanhan miehen kädestä ja meni omaan huoneeseensa.
»Mitä minä olen sanonut, Francesca? On hyvä olla kristitty näihin aikoihin, ja siitä syystä minä aina kannan terävää puukkoa rukousnauhassani.»
XVIII.
Kirjeessä oli Berliinin postileima.
»Oma rakas vaimoni! — Läksin Pariisista äkkiarvaamatta kolme päivää sitten ja saavuin tänne tiistaina. Syy tähän äkilliseen pakoon oli se, että näin Pariisin lehdissä ilmoituksen Rooman aikomista juhlamenoista kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Moinen häpeämätön kansan kärsimysten pilkkaaminen tällä suuren tuskan hetkellä näyttää vaativan viipymätöntä ja tuntuvaa vastausta. Siitä syystä oli viisainta kiirehtiä järjestämistyötä mitä voimakkaimmin…»
»Juna lähtee pohjoiseen keho 9.30», ajatteli Roma. »Minun täytyy lähteä tänä iltana eikä huomenna.»
»Jos joku kirjoittaisi kirjan kansakuntien hävityksestä', mikä varomattomuuksien ja valtiollisen tuhlaavaisuuden luettelo siitä syntyisi! Ensi maanantaina he kruunaavat kuninkaan kukkasilla, nimittävät häntä 'jaloksi' ja 'urhoolliseksi' ja 'oikeutta noudattavaksi' ja 'yleväksi' ja 'armolliseksi', tekevät hänet kuuroksi musiikilla ja laululla, tanssivat ja juhlivat sekä antavat samppanjan virrata, samalla kuin kansa kuolee nälkään eikä yhtään ääntä kuulu sen puolesta.
Voi rakas Romani, kun näen suuren rikkauden, tuhlaavaisuuden ja köyhyyden hirvittävät kärsimykset, en enää ihmettele köyhien luokkien kapinallisuutta ja rikoksellisuutta — ihmettelen ainoastaan niiden kärsivällisyyttä. Tänä päivänä sataa, ja kirjoittaessani kohotan silmäni ja näen pienen repaleisen pojan kävelevän tuolla alhaalla Friedrichsstrassella yhtä repaleisen vaimon vieressä. Äitiraukka ei valita, vaikka hänen pikku poikansa ei ole yhtä hyvin puettu eikä yhtä kylläinen kuin toisten vaimojen pojat, eikä pikku poika itke, vaikka hän on syntynyt repaleissa kulkevan äidin poikana. He ovat niin kärsivällisiä, niin äärettömän kärsivällisiä. Ehkä armollinen Jumala sulkee heidän silmänsä näkemästä repaleissa kulkevan hirveätä eroavaisuutta, jota nähdessä sydämeni on murtua. Mutta voi noita syviä kuiluja jalkaimme juuressa, täällä, tuolla, joka paikassa! Kun ajattelen sitä kaikkea, tahtoisin itkeä, mutta kun muistan, kuinka monta vaimoraukkaa ja lasta käy nälkäisenä tuon häpeällisen mässäysjuhlan tähden, joka aiotaan panna toimeen, täytyy minun toimia — Jumalan nimessä minun täytyy…»
Roma lakkasi lukemasta. Hänen silmänsä olivat kosteat, hänen kurkkuaan puristi, mutta ylinnä kaikesta oli pelko — pelko Rossin puolesta ja epäluulo hänen aikeeseensa nähden.
»Oi Roma, Roma, rakas Romani, nyt ymmärrän isäsi ja nyt vihdoinkin olen samaa mieltä kuin hän. Hänen mielestään kuninkaanmurhakin joskus saattoi olla välttämätön ase ihmisyyden taistelussa, ja vaikka tiesin, että muutamat mitä suurimmista henkilöistä olivat samaa mieltä, pidin aina tuota kohtaa heikkoutena isäsi profeetallisessa kutsumuksessa ja hänen käsityskykynsä rajoituksena. Mutta nyt näen, että ainoa erotus meidän välillämme oli se, että hänen sydämensä oli suurempi kuin minun ja että hirvittävinä aikoina, jolloin kansa on avuton eikä voi aikaansaada mitään laillisin keinoin, revolutsioni eikä evolutsioni näyttää olevan sen ainoa toivo…»
Roma kiihoittui yhä enemmän. Ei ollut epäilystäkään Rossin aikeesta.
»En kerro sinulle mitään varmaa suunnitelmastamme, rakas, osittain siitä syystä, että tämä kirje voisi joutua harhateille, osittain koska en pidä oikeana enkä tahdo rasittaa vaimoani sillä vastuunalaisuudella, jonka noin äärettömän pitkälle ulottuvan ja tärkeän ohjelman tunteminen tuottaisi. Kyllä tiedän, ettei hänen suonissaan ole tippaakaan verta, jota hän ei olisi valmis vuodattamaan minun tähteni, mutta sen syyn vuoksi hän ei saa panna pientä sormeansakaan vaaraan.
Lyhyesti, meidän tunnuslauseemme on 'yhdistymistä! yhdistymistä! yhdistymistä!' Heti kun suunnitelmamme on valmis ja kaikki yhdistykset Euroopassa saavat sanan yhteisen liikkeen aloittamiseksi, tuntevat tyrannit, jotka seisovat valtioiden etunenässä, että nuo vanhat temppelit ovat lahonneet ja valmiit sortumaan.
Pahimpana vaarana ovat vakinaiset armeijat, joilla suuret valtiot ovat itsensä ympäröineet. Se juuri oli syynä onnettomuuksiin helmikuun 1 p:nä. Siinä on nytkin vaarallisten seurauksien uhka, ja siitä syystä lähetän tässä julistuksen muistaen, että sinapin siemenestä voi kasvaa suuri puu. Pyydä vanhaa Pellegrinoa painattamaan heti 500 kappaletta ja anna ne jollekin, joka toimii nimessäni. Paras on kääntyä Malatestan puoleen, joka kuuluu meidän puolueeseemme ja tietää kuinka julistuksia saa jaetuksi kasarmeissa. Luullakseni hän on velkaa minulle sen verran, että voi antautua tuon vaaran alaiseksi.
* * * * *
'Sotilaat! — Yleisen rakkauden periaate, jota saarnattiin Öljymäellä, on vielä kaukana täytäntöönpanosta, vaikka maailma kulkee luonnonlain pakosta sitä aikaa kohti, jolloin sodat käyvät mahdottomiksi. Ne alkoivat raakalaisoloissa ja ovat eläneet persoonallisen, perhe-, kansalais- ja paikkakunnallisen sodan kehityksen. Ne ovat nyt tuomitut loppumaan siinä kansojen keskinäisessä liitossa, joka on oleva oikeuden loistava voitto vallasta. Mutta minä puhun teille kuin ainakin miehille, jotka ovat valmiit tarjoamaan henkensä uhriksi maansa hyväksi, ja pyydän teitä ajattelemaan, mikä vaikutus on eräillä teoilla, joita teiltä pyydetään, ja ovatko ne työt laillisia.
Sotamiehen tehtävä on taistella maansa vihollisia vastaan, eikä hänellä ole oikeutta taistella omaa kansaansa vastaan. Jos hän tekee sen, pettää hän omat herransa ja on siis kapinallinen ja kavaltaja. Tämä on päivänselvää, kuka voi sitä vastaan sanoa?
Roomalaiset soturit, isien kunnian perilliset, kun teiltä vaaditaan sotalain täyttämistä, eikö mikään ääni sano teille, että taistelette veljiänne vastaan? Kieltäytykää sitä tekemästä. Jos armeijan kotkat taas käskevät teitä käyttämään hirmuvaltaa veljiänne kohtaan siitä syystä, että he vaativat oikeutta elää, niin heittäkää pois aseenne uljaina miehinä ennemmin kuin teette veljesmurhan.
Davido Rossi.»
Roma luuli näkevänsä kaikki, kuinka koko suunnitelma oli ajateltu — ensin tunnussana, sitten kapina, sitten kuninkaanmurha. »Juna lähtee 2,30, minun täytyy joutua siihen», ajatteli hän.
»Rakkaani, älä koeta vastata tähän kirjeeseen, sillä minun täytyy minä hetkenä tahansa olla valmis lähtemään Berliinistä joko Geneveen tai Zürichiin, en tiedä minne. En voi antaa sinulle mitään osoitetta kirjettä tai sähkösanomaa varten, ja ehkä on paras, että tuolla tärkeimmällä hetkellä en ole missään yhteydessä Rooman kanssa. Muutaman päivän kuluttua olen taas luonasi, eromme on lopussa, ja jos Jumala tahtoo, en koskaan enää ole jättävä sinua…»
Roman päätä pyörrytti. Rossi syöksyi surman suuhun, ja häntä oli mahdoton pelastaa. Oli kuin Kaikkivaltiaan mahtava käsi oli ajanut häntä sokeasti eteenpäin.
»Näen, että paavi on julistanut minut pannaan ja erottanut 'Ihmisten Tasavallan' jäsenet kirkon yhteydestä. Olen pahoillani, hyvin pahoillani, hyvin pahoillani niiden ihmisraukkojen tähden, jotka janoavat yliluonnollista uskontoa ja joiden nyt täytyy järjestäytyä ulkopuolella kirkkoa ja sen johtoa — olen pahoillani paavin tähden, jota kohtaan tunnen samaa kuin ennenkin, nimittäin syvää hellyyttä, tuomitkoonpa hän minua kuinka paljon tahansa. Oi jos tuo suuri sydän, joka säälii köyhiä, hellii joukkoja ja rakastaa naisia ja lapsia kuin Kristus, voisi unohtaa maallisen valtansa ja lakkaisi hakemasta hallintoaluetta, klerikalismin helisevää vaskea ja kiliseviä kelloja, mikä johtaja hän olisi, kun tämä uusi ristiretki pannaan toimeen!
Hyvästi, lemmittyni. Voi hyvin! Eräs ystävä kirjoittaa, että Roomasta tulleet kirjeet ovat lähetetyt Lontoosta tänne minun jälkeeni. Ne ovat varmaan sinulta, mutta ennenkuin ennätän ne saada, suljen sinut jo syliini. Kuinka ikävöin sitä hetkeä! Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja vaikka kirjeeni ovat olleet täynnä asioita, on minulla muuta sanottavaa sinulle, kun tapaamme. Älä odota minua ennenkuin näet minut omassa huoneessasi. Ole uljas! Nyt kysytään rohkeutta. Muista että lupasit olla sekä soturini että vaimoni — 'valmiina tottelemaan kapteenin käskyjä'.
D.»
Roma seisoi Rossin kirje kädessä, kasvot ja huulet kalpeina, ja hänen päätään pyörrytti, kun samassa koputettiin ovea. Ennenkuin hän vastasi, työnsi hän kirjeen uuniin ja sytytti sen tulitikulla.
»Donna Roma! Oletteko siellä, signora?»
»Odottakaa… tulkaa sisään.»
»Eräs munkki odottaa etuhuoneessa ja pyytää tavata teitä, signora.»
Se oli isä Pifferi. Vanhan miehen lempeät kasvot näyttivät huolestuneilta. Roma katsoi häneen läpitunkevasti ja pelokkaasti.
»Pyhä isä tahtoisi tavata teitä taas», sanoi munkki.
»Tahtooko hän… minua vahingoittamaan miestäni?» sanoi Roma vapisevalla äänellä.
»Ei, tyttäreni. Päinvastoin hän pyytää teitä pelastamaan hänet.»
Roma ajatteli hetken ja sanoi sitten: »Hyvä, menkäämme siis.» Ja hän palasi huoneeseensa pukeutumaan. Viimeinen jäännös kirjeestä paloi uunissa.
XIX.
Roma läksi Vatikaaniin kapusiinilaisen kanssa. Hän näki taas samat komeat portaat ja salit, samat soturit, kamariherrat, bussolantit, monsignorit, saman keisarillisen palatsin leiman. Mutta pienessä, vaatimattomassa huoneessa, jonne he nyt astuivat matoilla peitetyn, kapeaikkunaisen salakäytävän kautta eikä valtaistuinsalin läpi, kuten ennen, paavi seisoi odottaen kuin vaatimaton pappi, puettuna valkoiseen villaviittaan.
Roman lähestyessä hän hymyili surumielistä hymyä, ja hänen väsyneet silmänsä kuvastivat ääretöntä sääliä aivan kuin lääkärin silmät ennenkuin hänen on pakko ryhtyä leikkaamaan turvatonta eläinraukkaa hyödyttääkseen työllään ihmissukua.
Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta. Paavi kohotti hänet ylös ja asetti hänet istumaan lepotuolille, istuutuen itse nojatuoliin ja yhä vielä pidellen Roman kättä omassaan. Kapusiinilainen seisoi ikkunan ääressä vetäen uutimen hiukan syrjään ja katsellen piazzalle.
»Ettehän usko, että pyhä isä on lähettänyt teitä pyytämään tehdäkseen pahaa teille?» sanoi paavi.
»Olen varma, ettei hän sitä tahdo, teidän pyhyytenne», vastasi Roma.
»Ja vaikka en hyväksy miehenne toimia, tiedätte, etten soisi hänelle mitään pahaa.»
»Pyhä isä ei suo kenellekään pahaa, ja minun mieheni on niin hyvä ja hänen aikeensa niin jalot, ettei kukaan, joka tuntee hänet, voi suoda hänelle pahaa.»
Paavi katsoi Romaa kasvoihin. Ne loistivat pelokasta iloa, ja paavin kävi häntä sääli.
»Teidän rakkautenne mieheenne on suloinen ja kaunis, tyttäreni, ja pyhän isän sydämeen koskee, kun hänen täytyy tuottaa teille huolta. Mutta se on hänen velvollisuutensa ja hänen täytyy se tehdä.»
Roma kohotti taas kainosti katseensa, ja taas paavi näki tuon äänettömän, rukoilevan katseen.
»Tyttäreni, teidän miehenne vaikuttimet eivät ehkä ole huonoja. Ne ovat ehkä hyvät ja jalot. Niin on laita usein hänen kaltaisissaan miehissä. He näkevät rikkauden ja köyhyyden ristiriidan, ja heidän sydämensä on täynnä suuttumusta ja sääliä. He kuulevat elämän uumenissa suuria kysymyksiä, jotka vaativat selitystä. He tuntevat kärsivän ihmiskunnan rauhattomuuden, joka valmistaa ihmissieluja niihin muutoksiin, jotka varmaan tulevat. Mutta lapseni, he eivät tiedä, että todellisia ja pysyviä parannuksia, semmoisia, jotka koskevat koko ihmisperhettä, voi Jumala yksin aikaansaada pyhän kirkkonsa ja paavinistuimensa avulla ja että niitä parannuksia on pyhän Pietarin kello julistava maailmalle.»
Paavin puhuessa puna kohosi Roman poskille aivan kuin vaaran lippuna. Hän katsahti avuttomasti kapusiinilaiseen. Nuo äärettömästi rukoilevat silmät näyttivät kysyvät milloin isku lyötäisiin.
»Mitä hän siis tekee, tyttäreni? Välittämättä kirkosta, joka hellän äidin lailla tahtoisi kantaa ihmisheikkouden ja kärsimyksen taakkaa, hän julistaa uutta evankeliumia, semmoista, joka alentaisi ihmiskunnan pahempaan raakalaisuuteen kuin se, mistä Kristus meidät pelasti. Ansaitseeko hänen menettelytapansa teidän rakkauttanne, lapseni?»
Roma katsoi kainosti paaviin vastatessaan:
»Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni mielipiteitten kanssa, teidän pyhyytenne. Minun tulee ainoastaan olla uskollinen hänen ystävyydelleen minua kohtaan ja rakkaudelle, jota tunnen häneen.»
»Lapseni», sanoi paavi, »kysykää itseltänne, mitä miehenne tekee tällä hetkellä. Hän ei tyytynyt siihenkään, että on kylvänyt eripuraisuutta parlamenttiin ja sanomalehdistöön, hän vaeltaa nyt ympäri Eurooppaa kooten kaikki seikkailijat, jotka työskentelevät pimeässä, ja hautoo kapinanhanketta, jonka seurauksena voi olla täysi anarkia koko maailmassa.»
Roma veti pois kätensä paavin kädestä ja huudahti vastustaen.
»Ah, kyllä tiedän mitä tahdotte sanoa, tyttäreni. Hänen aikomuksensa ei ole luoda anarkiaa. Sitä sellaiset miehet eivät koskaan aio. Mutta kun he kerran ovat aloittaneet vaarallisen liikkeen, johtavat tietämättömät joukot sen loogilliseen päätökseensä. Niin käy aina. He alkavat evolutsionilla ja päätyvät revolutsioniin. He alkavat rauhalla ja päätyvät väkivaltaan. Ja ainoa seuraus miehenne toimista voi olla järjestetyn yhteiskunnan, valtion ja kirkon hävitys.»
Roman sormet olivat kouristuksenomaisesti pusertuneet. Hän kohotti kainot, tunteelliset kasvonsa sanoen:
»En tiedä mitään siitä, teidän pyhyytenne. Tiedän vain, että hän on vakuutettu velvollisuudestaan ja että hänen sydämensä on puhdas ja jalo.»
»Tyttäreni, miehenne voi olla hengeltään ja mieleltään suuri isänmaanystävä, mutta siitä huolimatta hän on niitä tämän onnettoman ajan rikoksellisia ja haaveilevia opettajia, jotka pettävät tietämättömiä joukkoja lupauksilla, joita ei koskaan voida täyttää. Anarkia, sekasorto, uskonnon ja siveellisyyden hävitys, oikeuden, ihmisarvon surma, kodin puhtauden turmelus — siinä ainoat mahdolliset hedelmät siitä siemenestä, jota hän kylvää.»
Kainot silmät alkoivat salamoida. »En ole tullut tänne tätä kuullakseni, teidän pyhyytenne.» Paavi pani lempeästi kätensä Roman kädelle.
»Muistakaa, lapseni, mitä itse sanoitte edellisellä käynnillänne.»
Roman pää vaipui alas.
»Viranomaiset tietävät tarkoin kaiken.»
»Pyhä isä!»
»Se oli välttämätöntä.»
»Siis… joku on heille kertonut.»
»Minä sen tein. Pyhä isä ei kertonut enempää kuin oli välttämätöntä hänen omantuntonsa rauhoittamiseksi ja rikoksen estämiseksi. Oma kielenne teki loput, tyttäreni.»
Paavi kertoi mitä oli tapahtunut pääministerin virastossa, ja Roman rintaa puristi. »Ei se tee mitään», sanoi hän vihdoin, kasvoissa sama pelokas ja tunteellinen ilme, »Davido Rossi on valmistautunut kaikkeen, siis tähänkin».
»Viranomaiset tiesivät jo enemmän kuin minä saatoin heille kertoa», sanoi paavi. »He tiesivät, missä miehenne oleskelee ja mitä hän toimii. He tietävät, missä hän on nytkin, ja ovat valmiit vangitsemaan hänet.»
Roma kiihtyi yhä enemmän, ja kaino katse muuttui puolustavaksi.
»Minulle on sanottu, että hän on Berliinissä tällä hetkellä. Onko se totta?»
Roma ei vastannut.
»On sanottu, että viralliset ilmoitukset aivan selvästi todistavat, että hänellä on kapinallisia hankkeita.»
Roma ei vieläkään vastannut.
»Sanotaan salassa, että kapinan tarkoituksena on vallankumous ja kuninkaanmurha. Onko se totta?»
Roma puri huultaan ja vaikeni.
»Ettekö voi luottaa minuun, lapseni? Ettekö tunne pyhää isää? Antakaa minulle pieni toivo vain, että nuo huhut ovat perättömiä, niin pyhä isä on valmis vastustamaan kaikkia teitä vastaan tähdätyltä yrityksiä ja vaikkapa asettumaan koko maailmaakin vastaan.»
Roman päätä pyörrytti. »En tiedä… en tiedä», mutisi hän.
»Oletteko vähääkään epävarma, tyttäreni? Jos teillä on pienintäkään syytä uskoa, että nuo tiedot ovat valheellisia ja ilkeätä panettelua, sanokaa se minulle, ja minä olen käyttävä miehenne hyväksi teidän epäilystänne.»
Roma nousi seisomaan, mutta hän piteli kiinni pöydästä vavisten ja äänetönnä. Paavi katsoi häneen suurin, väsynein silmin ja jatkoi lempeästi:
»Jos te, onnetonta kyllä, ette voi uskoa muuta kuin että miehenne on sekaantunut vaarallisiin hankkeisiin, ettekö voi estää häntä niistä?»
»En», sanoi Roma taistellen kyyneliään vastaan, »se on mahdotonta. Olkoon hän oikeassa tai väärässä, en minä ainakaan voi häntä tuomita. Paitsi sitä, kauan aikaa sitten, jo ennenkuin olimme naimisissa, lupasin hänelle, etten koskaan asetu hänen ja hänen työnsä väliin, enkä voi sitä koskaan tehdä, en voi!»
»Mutta jos hän rakastaa teitä, lapseni, eikö hän tahtoisi teidän tähtenne välttää vaaraa?»
»En voi pyytää sitä häneltä. Minä käskin hänen lähteä ajattelematta minua ja lupasin pitää huolta itsestäni, tapahtuipa mitä tahansa.»
Hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Paavi taputti hänen kättään pöydän reunalla.
»Ettekö voi edes mennä hänen luokseen varoittamaan häntä sallien hänen päättää itse, tyttäreni?»
»Niin… se on nyt mahdotonta.»
»Miksi niin, lapseni?»
»Minä en tiedä, missä hän on, enkä voisi löytää häntä. Kirjeessään hän sanoo, että on parempi, etten tiedä hänestä.»
»Hän on siis erottautunut teistä kokonaan?»
»Aivan täydellisesti. Minä saan tavata hänet vasta Roomassa.»
»Ja toistaiseksi, estääkseen vihollisiaan saamasta selkoa hänestä, hän on lopettanut kaiken yhteyden ystäviensä kanssa, niinkö?»
»Niin.»
Paavin kasvot kalpenivat huomattavasti ja sisäinen ääni sanoi hänelle: »Siinä on Jumalan käsi. Kuolema odottaa sitä miestä Roomassa, ja hän astuu sokeana sitä kohti.»
Suuret surulliset silmät katsoivat tunteellisesti Roman väriseviin kasvoihin. »Sitä ei voi auttaa», ajatteli paavi. Hän tunsi puserruksen omassa rinnassaan jo.
»Otaksukaa, lapseni… otaksukaa, että voisitte estää kaikki pahat seuraukset. Tahtoisitteko tehdä sen?»
»Olen nainen, pyhä isä. Miten nainen voi mitään estää?»
»Kansojen historiassa on joskus tapahtunut, että nainen on voinut pelastaa henkiä ja varjella yhteiskuntaa nostamalla vain pienen kätensä.»
Paavi nosti Roman vapisevat sormet pöydältä.
»Jos voin tehdä jotakin, teidän pyhyytenne, rikkomatta lupaustani ja pettämättä miestäni…»
»Se on hirvittävä kiirastuli, lapseni. Jumala tietää kuinka hirveä se on vaimolle, kuinka hirveä.»
»Vähätpä siitä! Jos se pelastaa mieheni… Sanokaa se minulle, teidän pyhyytenne.»
Paavi kertoi hänelle pääministerin ehdotuksen ja kuninkaan lupauksen. Hänen äänensä värisi. Hän oli kuin mies, joka haavoittaa itseään joka sanalla. Roma katsoi häneen sanatonna, kunnes hän oli lopettanut.
»Te pyydätte minua syyttämään miestäni?»
»Se on ainoa tapa, jolla voitte pelastaa hänet, tyttäreni.»
Roma katsoi ympäri huonetta avuttomasti, ja hänen silmänsä uhkuivat äänetöntä armon rukousta. Sitten siunatut kyyneleet tulivat taas, eikä hän koettanutkaan estää niitä.
»Pyhä isä», sanoi hän nyyhkyttäen, »sitä hänen vihollisensa ovat koko ajan pyytäneet minua tekemään, ja kun olen kieltäytynyt, ovat he koetelleet minua köyhyydellä ja häpeällä. Ja kun tulen teidän luoksenne hakemaan suojaa ja turvaa uskoen, että isälliset kätenne varjelevat minua, te… myöskin te…»
Hän vaikeni aivan kuin äkillisen ajatuksen iskemänä ja sanoi: »Mutta se on mahdotonta. Hän on mieheni, ja siitä syystä en voi todistaa häntä vastaan.»
»Sydämeni vuotaa verta tähtenne, lapseni, ja minua hävettää väittää vastaan. Mutta vala ei ole välttämätön syytökseen, ja vaikka olisikin, ei tämän epäkristillisen valtakunnan laki tunnusta teitä Rossin vaimoksi.»
»Mutta hän tietää, kuka häntä on syyttänyt. Minä olen ainoa ihminen maailmassa, jolle hän on kertonut salaisuutensa, ja hän on vihaava minua ja eroava minusta.»
»Te pelastatte hänen elämänsä, tyttäreni.»
»Mitä se merkitsee, että pelastan hänen elämänsä, kun kadotan hänet iäksi?»
»Tekö noin sanotte, lapseni — te, joka olette uhrannut niin paljon jo? Eikö korkein rakkaus ensin ajattele rakastetun onnea ja viimeksi itseään?»
»Niin, niin. En tiennyt mitä sanoin. Mutta hän on kiroava minua siksi, että estin hänen työnsä.»
»Hänen työnsä on estyvä joka tapauksessa. Se on tuomittu nyt jo. Ja kun hänen haaveilevat suunnitelmansa ovat murtuneet ja kaikki on turhaa ja kadotettua eivätkä kyyneleet voi uudestaan herättää menneisyyttä…»
»Mutta hänet ajetaan maanpakoon, enkä minä saa koskaan nähdä häntä enää.»
»Se on pienempi kahdesta pahasta, lapseni», sanoi paavi. Ja juhlallisella, värisevällä äänellään, joka kaikui Roman korvissa kuin Rossin ääni, hän lisäsi: »Joka vuodattaa ihmisen verta ihmiskäden kautta, hänen verensä on vuotava.»
Nuoren naisen värisevät, tunteelliset kasvot jäykistyivät taas, ja paavi kuvasi matalalla äänellä häpeällisen kuoleman syvää kurjuutta.
»Kunniatta, häväistynä, ilman tulevaisuutta, ilman palkkaa, jättämättä hellyyden ja rakkauden muistoja jälkeensä — hauta, joka sulkee hylkiöpojan luut.»
Roma piti kiinni pöydästä peläten joka hetki kaatuvansa maahan.
»Niin käy miehellenne, jos hänet vangitaan ja tuomitaan vehkeilystä kuninkaan henkeä vastaan. Ja vaikka ajan henki pelastaisikin hänet kuolemasta — kuinka kävisi? Hän joutuisi vankilakomeroon meren tuliperäiselle saarelle, elävänä haudatuksi, alituisen vahdinnan alaiseksi, sielun ja ruumiin kidutukseen — hän olisi äärettömän surullinen kuva miehestä, jota kansa kerran jumaloi, mutta joka nyt ojentaa voimattomat kätensä ulkomaailmaan päin, kunnes hulluus tulee hänen lohdutuksekseen tai itsemurha auttaa häntä muuttamaan iankaikkisuuteen jättäen ainoastaan kurjan ruumiin maan päälle.»
Roma ei kestänyt hermojännitystä enää. »Minä suostun», sanoi hän.
»Uljas lapseni!» huudahti kapusiinilainen kääntyen ikkunan luota Romaan päin, kasvot osoittaen syvää liikutusta.
»Onhan eri asia ilmaista salaisuus toisen vahingoittamiseksi kuin toisen hyväksi, eikö niin?» sanoi Roma avuttomalla, lapsellisella äänellä.
»On kyllä», vastasi kapusiinilainen. »Teidän miehenne saa tietää, että tekonne on pelastanut hänet kuolemasta, ja hän on rakastava teitä monta vertaa enemmän.»
»Ei, ei, hän ei koskaan anna sitä anteeksi — tiedän sen vallan hyvin. Hän ei ymmärrä, että mieluummin olisin kuollut kuin sen tekijä. Mutta minä tiedän, että teen sen hänen parhaakseen.»
»Sen tiedätte.»
»Ja vaikka hän eroaa minusta ja puolet maailmaa on välillämme — hän siellä, minä täällä — emmekä koskaan näe toisiamme… tässä maailmassa…»
»Te olette kuin kaksi vierekkäin juoksevaa virtaa, lapseni, jotka virtaavat samaa merta kohti ja kohtaavat toisensa — vasta siellä.»
Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä, ja hän koetti hillitä nyyhkytystään. »Kun erosimme sinä yönä, jolloin hän läksi, sanoimme, että nyt ehkä eroamme iäksi — ja silloin sanoimme pitkät jäähyväiset maallisille tunteille… lemmelle ja onnelle. Lupasin olla uskollinen kuolemassakin, sen muistan, mutta minä ajattelin omaa kuolemaani, en hänen, enkä voinut kuvitella, että minun täytyisi pelastaakseni hänen elämänsä pettää hänet…»
Mutta sillä hetkellä hän murtui kokonaan, ja paavi, joka oli palannut istuimelleen, nousi taas lohduttamaan häntä.
»Tyyntykää, tyttäreni», sanoi hän. »Se, mitä aiotte tehdä, on urhoollinen uhraus. Olkaa uljas, ja taivas on maksava palkan teille.»
Roma tyyntyi vähän ajan kuluttua, ja isä Pifferi alkoi miettiä heidän menoaan oikeussaliin. Hän oli noutava Roman kello 10.
»Odottakaa!» sanoi Roma. Uusi valo loisti hänen kasvoistaan.
»Mikä on, tyttäreni?» kysyi paavi.
»Pyhä isä, olen unohtanut jotakin. Mutta minun täytyy kertoa se teille, ennenkuin on myöhäistä. Se ehkä muuttaa teidän mielipiteenne kaikesta. Kun kuulette sen, sanotte ehkä: 'Älkää puhuko sanaakaan. Ette saa puhua. Se on mahdotonta.'»
»Kertokaa, lapseni.»
Roma epäröi vähän ja katsoi kapusiinilaiseen ja paaviin. »Kuinka minä sen kertoisin?» sanoi hän. »Se on niin vaikeata. En aikonut sanoa sitä kenellekään. Mutta minun täytyy kertoa se nyt teille — nyt juuri.»
»Jatkakaa tyttäreni.»
»Mieheni nimi…»
»Niin?»
»Ei ole Rossi, teidän pyhyytenne. Sen nimen hän otti palatessaan Italiaan, sillä hänen oma nimensä, jota hän oli käyttänyt ulkomailla, oli joutunut epäluulon alaiseksi.»
»Niin, niin», sanoi paavi ja itsekseen hän ajatteli: »Sellaisilla miehillä on usein monta nimeä.»
»Pyhä isä, Davido Rossi on orpo poika.»
»Olen kuullut sen», sanoi paavi.
»Hän ei ole koskaan nähnyt isäänsä — ei kuullut edes nimeä. Hänen äitinsä oli köyhä vaimoraukka, jonka kaikki olivat julmasti pettäneet. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»
»Vaimoraukka», sanoi paavi ja ajatteli itsekseen: »Se on se vanha, surullinen tarina.»
»Hänet kasvatettiin löytölasten kodissa, teidän pyhyytenne, ja lähetettiin erääseen mökkiin Campagnalle, josta hänet pikku poikana myytiin Englantiin.»
Paavi liikahti levottomana. »Monelle, voi niin monelle pienelle italialaiselle pojalle on käynyt noin», sanoi hän.
»Isäni löysi hänet Lontoon kadulla eräänä talviyönä, teidän pyhyytenne, kantamassa posetiivia ja pientä oravaa. Hänellä oli rikkinäinen samettipuku, jolle Lontoon pojat nauroivat, muuta suojaa hänellä ei ollut kylmää vastaan. 'Jonkun köyhän miehen poika', ajatteli isäni. Mutta ken tietää sen, teidän pyhyytenne?»
Paavi oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet. Roman katse oli maahan luotuna, ja hän oli niin liikutettu, että tuskin saattoi puhua.
»Isäni oli suuttunut pojan isään, sen muistan, ja jos hän siihen aikaan olisi tiennyt, mistä löytäisi tuon isän, olisi hän syyttänyt häntä ja antanut hänet poliisin käsiin.»
Paavin pää vaipui alas, ja kapusiinilainen katsoi tutkien Romaan.
»Mutta kuka tietää, oliko pojan isässä syytä, teidän pyhyytenne? Ehkä hän oli hyvä mies — ehkä hän oli sellaisia, joiden täytyy kärsiä koko elämänsä toisten syntien tähden. Ehkä… ehkä hän tuona samana yönä kulki Lontoon kaduilla turhaan hakien orpojen ja kurjien seasta pientä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»
Paavin kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat liikutusta. Hänen kyynärpäänsä nojautuivat tuolin käsipuihin, ja hänen ryppyiset kätensä olivat lujasti puristuneet. Roma kiihtyi yhä enemmän, mutta hän koetti jatkaa.
»Ja ehkä hän on sanonut itselleen satoja kertoja, että olkootpa hänen poikansa synnit mitkä tahansa, ovat ne osaksi hänen omia syntejään, koska hänen poikansa oli ilman ystäviä maailmassa eikä koskaan saanut nähdä isäänsä, joka olisi häntä johtanut.»
Roma vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Huoneessa tuntui ilma virtaavan hirveätä vauhtia kamalaa pyörrettä kohti.
»Pyhä isä», sanoi Roma vihdoin matalalla äänellä. »Jos Davido Rossi olisi teidän poikanne, pyytäisittekö minua sittenkin syyttämään häntä?»
Paavi kohotti kasvonsa, jotka kuvastivat surua, ja sanoi syvällä, värisevällä äänellä: »Pyytäisin! Hartaammin kuin koskaan ennen — tuhat kertaa hartaammin.»
»Sitten teen sen», sanoi Roma.
Paavi nousi syvästi liikutettuna, pani molemmat kätensä Roman olkapäille ja sanoi: »Menkää rauhassa, tyttäreni, ja Jumala suokoon teille edes hiukan lepoa.»
XX.
Paavi, joka oli ollut erillään ulkomaailmasta uskonnollisissa mietelmissä koko päivän, ilmoitti kamariherrojensa hämmästykseksi tahtovansa kävellä puutarhassa illalla. Isä Pifferin kanssa, joka kantoi suurta etruskilaista lamppua, hän astui alas pimeitä käytäviä, missä hämmästyneet palfrenieerit seisoivat, ja kulki avonaisten pihojen poikki säikähtyneiden vahtien ohi Vatikaanin ulommaisten kaarien luo.
Yö oli lämmin ja hiljainen, ja kuu, joka juuri oli noussut melkein täysikuuna, loisti kirkkaasti. Pitkät, mustat varjot levisivät seinän näköisinä pensasaidasta, ja Pietarin-kirkon suuri varjo väikkyi kuin litteä ilmapallo ruohotantereella.
Ei tuntunut tuulen henkäystäkään eikä kuulunut ääntäkään muuta kuin silloin tällöin sammakon kurnutusta lammikosta, kirkonkellot eivät kaikuneet, koska nyt oli katumuspäivä, ja lepäävä kaupunkikin näytti sähkövalon valaisemana kuuntelevan hiljaa.
Kunnianarvoisat vanhat miehet kulkivat äänetönnä ja ainoastaan heidän keppiensä kosketus hiekkakäytävään tuntui häiritsevän hiljaisuutta. Vihdoin paavi seisahtui ja sanoi:
»Kuinka omituista tuo kaikki oli, isä Pifferi!»
»Hyvin omituista, teidän pyhyytenne», sanoi kapusiinilainen.
»Rossi ei näytä olevan hänen nimensä.»
»Ei hänen oikea nimensä, niin hän sanoi.»
»Kaikki pettivät hänen äitinsä, ja hän hukuttautui Tiberiin.»
»Niin hän sanoi, teidän pyhyytenne.»
»Hänet otettiin löytölasten kotiin ja lähetettiin kasvatettavaksi
Campagnalle ja myytiin sitten poikana Englantiin.»
»Se on todellakin omituista», sanoi isä Pifferi.
»Hyvin omituista», lisäsi paavi.
He katsoivat toisiinsa hetkisen ja jatkoivat sitten kävelyään ääneti. Pieniä sinertäviä valoja värähteli heidän kasvojensa edessä, ja kuu välähti tuontuostakin esiin harvalehtisten puiden lomitse. Paavi, joka veti hiukan jalkojaan kävellessään, seisahtui taas.
»Teidän pyhyytenne?»
»Kukahan hän lienee?»
Kapusiinilainen huokasi. »Me saamme kuulla sen huomenna.»
»Niin», sanoi paavi, »huomisaamuna saamme tietää kaikki.»
Synkkä menneisyyden varjo leijaili heidän ympärillään, ja heitä peloitti manata sitä esiin.
Samalla hetkellä kajahti hiljaisuudessa kirkas, pitkä ääni, joka aivan äkkiarvaamatta helähti yössä ja sammui yhtä nopeasti.
»Satakieli», sanoi paavi.
Mahtava sävelten aalto vyöryi esiin jostakin näkymättömästä paikasta vaihdellen taivaallisen kauniina, tuontuostakin keskeytyen ja kertoen riemua, surua ja kaihoa. Se loppui äärettömän surumieliseen säveleen, tuskan valitukseen, joka tuntui rukoilevan Jumalan apua. Kun kaikki taas oli hiljaista, tuntui kuin maailma olisi käynyt autioksi.
Paavin askeleet kuuluivat hiekassa. »En koskaan unohda sitä», sanoi hän.
»Se oli ihmeellistä», sanoi kapusiinilainen.
»Ajattelin sitä tyttöparkaa», sanoi paavi, »hänen rukoileva äänensä kaikuu korvissani niin kauan kuin elän.»
»Lapsiraukka», sanoi kapusiinilainen.
»Me emme olisi voineet menetellä toisin, eikö niin, isä Pifferi? Jos otamme kaikki asianhaarat lukuun, emme olisi voineet tehdä toisin.»
»Ehkemme olisi, teidän pyhyytenne.»
He kääntyivät puistokäytävän mutkaan, missä polku heidän jalkainsa alla oli täynnä Juudas-puiden kukkia.
»Tuossahan oli se linnunpesä», sanoi paavi.
»Niin oli», vastasi munkki.
»Omituista, ettei emo lennä ulos, kuten ennen. Ah, Mirri ei ole täällä, ja siitä syystä lintu ei lennä.» Ja hakien linnunpesää paavi laski kätensä varovasti vanhalle hautakivelle. Hetken perästä hän sanoi muuttuneella äänellä: »Isä, linnunpoikaset ovat poissa.»
»Ovat kai lentäneet pois jo», sanoi munkki.
»Ei. Katsokaa!» sanoi paavi ja nosti ylös pienen pesän joka oli täynnä höyhenten jäännöksiä.
»Mirri on ollut täällä», sanoi munkki.
Kunnianarvoisat vanhat miehet astuivat äänettöminä, kunnes he saapuivat Vatikaanin kaarien ympäröimille pihoille. Siellä paavi kääntyi kapusiinilaisen puoleen ja sanoi murtuneella äänellä: »Menkää sen tyttöparan kanssa oikeussaliin huomenna, isä Pifferi. Jos tuomarit tekevät kysymyksiä, joihin heillä ei ole oikeutta, silloin suojelkaa häntä ja kieltäkää häntä vastaamastakin, ja jos hän viimeisellä hetkellä masentuu, lohduttakaa ja vahvistakaa häntä. Meidän täytyy… jättää kaikki Pyhän Hengen haltuun. Jumalan käsi johtaa tätä asiaa… se johtaa kaikkea. Hän vie kaikki hyvään loppuun — meille edulliseen päätökseen ja kirkolle sekä tuolle tyttöraukalle ja hänen miehelleenkin onnelliseen loppuun, olkoonpa hän kuka tahansa.»
»Olkoonpa hän kuka tahansa», lisäsi kapusiinilainen.