XXL
Pääsiäislauantain aamuna varhain Roma kutsuttiin todistajaksi oikeuden eteen. Kutsukirjeessä, joka oli tuomarin allekirjoittama, vaadittiin häntä saapumaan procuraan kello kymmenen samana päivänä »todistamaan seikoista, joita häneltä siellä kysyttäisiin», ja uhattiin, jollei hän saapuisi, rangaista rikoslain 176 pykälän nojalla.
Kaupunki ei vielä ollut aivan herännyt tänä viimeisenä katumuspäivänä, huudot kaduilla kaikuivat raittiissa kevätilmassa, ja pääskyt kiertelivät ylhäällä, kun Roma läksi yksin kotoaan.
Procura, joka on salaisen tuomioistuimen pääpaikka, on Tiberin länsirannalla. Eräässä kerroksessa on kuninkaan prokuraattorin osasto, toisessa kenraaliprokuraattorin osasto, ja kolmannessa ovat tutkimustuomarit, joitten tehtävänä on valmistaa asioita julkisia tuomioistuimia varten.
Roma löysi isä Pifferin odottamassa häntä rakennuksen ovella. Vanha kapusiinilainen näytti levottomalta. Hän katsoi Roman kalpeita kasvoja ja väriseviä huulia ja kysyi, oliko hän nukkunut. Roma vastasi voivansa hyvin, ja he kääntyivät astumaan ylös portaita. Karabinieereja kulki edestakaisin, ja talo oli täynnä liikettä.
Ensimmäisten portaitten päässä commendatore Angelelli, kukka napinlävessä, tuli heitä vastaan hymyillen ja kumarrellen sekä vei heidät virastohuoneeseen. Tällä kertaa se tuli olemaan itse kenraaliprokuraattorin virastona, koska varovaisuus ja myöskin kohteliaisuus Donna Romaa kohtaan vaati, että osaston päämies itse johti tutkimusta.
»Tämä on vain muotoasia», sanoi tutkija. »Se ei merkitse mitään — ei kerrassaan mitään.»
Commendatore Angelelli johti heidät hiljaiseen huoneeseen, jossa oli punaisella päällystetyt huonekalut, matot, lepotuolit, nojatuolit, pöytä, uuni ja kaksi suurta kuvaa kuninkaasta ja kuningattaresta.
»Istukaa, olkaa hyvä. Asettukaa mukavasti», sanoi poliisipäällikkö ja astui viereiseen huoneeseen.
Hetken perästä hän palasi kahden muun miehen seurassa. Toinen oli vanhanpuoleinen herra, jonka päässä oli kahdella kultareunuksella koristettu samettitakki. Se oli kenraaliprokuraattori, ja nuorempi mies hänen seurassaan joka kantoi salkkua, oli hänen kirjurinsa. Karabinieeri-upseeri astui samassa ovelle ja viipyi siinä hetken.
»Älkää pelätkö, lapseni. Teille ei tapahdu mitään pahaa», kuiskasi isä
Pifferi. Kunnon kapusiinilainen vapisi itse huomattavasti.
Kenraaliprokuraattori oli ystävällinen ja kohtelias, mutta hän lähetti pois poliisipäällikön ja olisi lähettänyt myöskin kapusiinilaisen, jonka kiihkeä vastustus kuitenkin taivutti hänet.
»Hyvä. Jääkää siis ja istukaa», sanoi hän.
Se oli omituinen keskustelu kolmen kesken. Isä Pifferi värisi pelosta, vaikka hän oli siellä Romaa suojelemassa. Kenraaliprokuraattori istui hymyilevänä ja juhlallisena, vaikka hän oli tullut täyttämään persoonallisen koston luomaa salaista aietta. Ja Roma istui suorana tuolilla mustassa puvussaan, olkihattu päässä ja luoden ihmeellisen kauniit silmänsä hitaasti toisesta toiseen, tyynenä ja äänetönnä, sekä ajatellen ainoastaan Rossia.
Kirjuri avasi pöydällä olevan salkkunsa ja valmistautui kirjoittamaan.
Kenraaliprokuraattori istui vastapäätä Romaa nojautuen hiukan eteenpäin.
»Te olette Donna Roma Volonna, prinssi Prospero Volonna-vainajan tytär?»
»Niin olen.»
»Olette syntynyt Englannissa ja asuitte siellä lapsena?»
»Niin.»
»Vaikka olitte nuori kadottaessanne isänne, muistatte selvästi hänet ja hänen tuttavansa?»
»Muutamia hänen tuttavistaan.»
»Yksi niistä oli nuori mies, joka asui hänen talossaan ottopoikana?»
»Niin oli.»
»Tiedättekö, että isänne, ikävä kyllä, oli sekaantunut valtiollisiin vehkeilyihin?»
»Tiedän.»
»Ja tiedätte, että hänet vangittiin hyvin vakavan asian vuoksi?»
»Tiedän.»
»Ja tiedätte kai myöskin, että kun hänet tuomittiin kuolemaan vehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan, kuningas lievensi tuon rangaistuksen, mutta että yksi hänen tovereistaan, joka tuomittiin samaan aikaan ja samasta rikoksesta, vältti kaiken rangaistuksen, kun ei ollut lain saavutettavissa?»
»Tiedän.»
»Ja että tuo nuori mies oli juuri hänen ottopoikansa?»
»Niin oli.»
»Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei kuulunut muuta kuin kapusiinilaisen nopea hengitys ja kirjurin kynän rapina.
»Viimeisten kuukausien aikana olette Roomassa tutustunut parlamentinjäseneen Rossiin?»
»Niin olen.»
Kapusiinilainen liikahti. »Tutustunut! Tämä signora on naimisissa hänen kanssaan.»
Kenraaliprokuraattorin katse levisi huomattavasti. »Naimisissa?»
»Kirkollisesti vihitty, mitä enempää kirkko ei vaadi.»
»Ah, vai niin», sanoi kenraaliprokuraattori peittäen hymynsä. »Joka tapauksessa minun täytyy pyytää neitiä antamaan ilmoituksensa tyttönimellään.»
»Jatkakaa», sanoi kapusiinilainen.
»Herra Rossi on varmaan kertonut teille suoraan monesta asiasta?»
»On.»
»Hän on ehkä kertonut, että Rossi ei ole hänen isänsä nimi?»
»On.»
»Ja että se oli hänen äitinsä nimi, ja vaikka se lain mukaan oli hänenkin nimensä, ei hän ollut sitä nimeä käyttänyt ennenkuin tultuaan tänne Roomaan?»
»Niin.»
Nyt oli kapusiinilaisen vuoro näyttää hämmästyneeltä. Hänen jalkansa polkivat lattiaa ja hän valmistautui ottamaan nuuskaa.
»Herra Rossi on nyt ollut muutamia viikkoja ulkomailla, ja hänen poissaollessaan te olette epäilemättä saanut kirjeitä häneltä?»
»Olen.»
»Voitteko sanoa minulle, onko hän yhdessäkään näistä kirjeistä puhunut jostakin vallankumouksellisesta hankkeesta?»
Kapusiinilainen oli juuri kohottamaisillaan nuuskaa nenään, mutta seisahtui ja huudahti: »Minä kiellän tuollaisen kysymyksen!»
»Isä!»
»Tarkoitan, että neuvon signoraa jättämään sen vastaamatta.»
Kenraaliprokuraattori peitti hymynsä, kääntyi Romaan ja sanoi: »Bene!»
»Olkaa tyyni, tyttäreni», kuiskasi kapusiinilainen.
»Ainakin», sanoi kenraaliprokuraattori, »olette varma siitä, että olette nähnyt herra Rossin ennenkuin tapasitte hänet Roomassa?»
»Olen.»
»Tiesittekö, että tuo kuuluisa parlamentinjäsen oli sama mies, joka tuomittiin kahdeksantoista vuotta sitten?»
»Tiesin.»
»Onko hän kirjeissään tai puheessaan itse myöntänyt olevansa sama henkilö?»
»On.»
»Yksi kysymys vielä, Donna Roma», sanoi kenraaliprokuraattori yhä vielä hymyillen. »Isänne nimi Englannissa oli tohtori Roselli, ja hänen toverinsa — —»
»Rohkeutta, lapseni», kuiskasi kapusiinilainen ottaen Roman jääkylmän, vapisevan käden omaansa.
»Mikä oli hänen nuoren toverinsa nimi?»
»Davido Leone», sanoi Roma luoden katseensa isä Pifferiin.
»Siis Davido Leone ja Davido Rossi ovat sama henkilö?»
»Niin», vastasi Roma, ja kapusiinilainen vaipui tuoliinsa aivan kuin hän olisi saanut kovan iskun.
»Kiitos. Minun ei tarvitse vaivata teitä enää. Kirjurini laatii lyhyen selonteon tästä.»
Commendatore Angelelli palasi karabinieerin kanssa, ja he puhelivat jotakin hiljaa keskenään. »Ilmoitus parlamenttiin, niinkö?» »Se on tarpeetonta, koska parlamentti ei istu pääsiäisen aikaan.» »Vangitsemiskäsky?» »Tietysti. Tässä on malli. Täyttäkää se, niin panen nimeni alle.»
Kirjurin kirjoittaessa selontekoa toisella puolen pöytää kirjoitti poliisipäällikkö vangitsemiskäskyä toisella puolen lausuen sen samalla ääneen karabinieerille, joka seisoi hänen tuolinsa takana. »Me… ministerin päätöksestä… 187 pykälän mukaan… käskemme vangitsemaan Davido Leonen, tunnettu nimellä Davido Rossi… huomattu syylliseksi kuninkaanmurhan yritykseen… vuonna… ja tuomittu… Ja siitä syystä käskemme kuninkaallisia karabinieereja saattamaan hänet eteemme tutkittavaksi yllämainituista asioista ja vaadimme kaikkia yleisen järjestyksen valvojia tehokkaasti auttamaan yllämainitun käskyn toimeenpanossa. Ikä 34 v. Pituus 1,79 metriä. Otsa korkea. Silmät suuret ja tummat. Nenä roomalainen. Tukka tumma ja lyhytkiharainen. Parta ja viikset ajetut. Ryhti hienostunut.»
Kun kirjuri oli lopettanut selontekonsa, luki hän sen ääneen Romalle ja päällikölleen.
»Hyvä! Anna neidille kynä. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa paperin alle,
Donna Roma — siinä kaikki.»
Roma ja isä Pifferi olivat molemmat nousseet seisomaan. »Rohkeutta», koetti kapusiinilainen sanoa, mutta hänen vapisevilta huuliltaan ei tullut ääntä. Roma seisoi hetken kynä kädessä, ja hänen suuret silmänsä katsoivat ympäri huonetta. Sitten hän kumartui ja kirjoitti nimensä nopeasti.
Samassa kenraaliprokuraattori kirjoitti vangitsemiskäskyn alle, minkä jälkeen poliisipäällikkö antoi sen karabinieerille sanoen: »Joutukaa — Chiasso», ja soturi poistui nopeasti.
Roma piteli vielä kynää, ja sitten se putosi hänen sormistaan.
»Tulkaa», sanoi kapusiinilainen, ja he läksivät huoneesta.
Ripetta-sillan luona oli väentungos. Erään kerjäläisen ruumis oli nostettu virrasta, ja se virui siinä niiden viranomaisten tutkittavana, joiden on ilmoitettava äkillisistä kuolemantapauksista. Roma seisahtui katsomaan kuollutta miestä. Se oli vanha John. Hän oli tehnyt itsemurhan.
Isä Pifferi tarttui Roman käteen ja veti hänet pois tuosta kiusallisesta näytelmästä. Mutta Romaan ei koskenut mikään enää. Hän oli kuin unissakävijä.
XXII.
Vatikaanissa kerrottiin, että paavi ei ollut maannut koko yönä. Palveluksessa oleva kamariherra, jonka velvollisuus oli valvoa, kun pyhä isä odotti unta, sanoi kuulleensa hänen rukoilevan pimeänä yönä, ja kerran hän oli laulanut virrenkin.
Paaville tuo yö oli ollut ankara itsetutkistelun yö. Kuvia hänen elämästään kulki ohi nopeasti vaihdellen ja pulputen esiin pimeydestä kuin valovirta, joskus häviten, joskus taas tullen näkyviin.
Ensin hänen mieleensä sukelsi kardinaalikokous, sitten nuo kolme ääntenlaskijaa, joista hän itse oli yhtenä. Sitten ensimmäinen istunto, toinen istunto ja kolmas istunto ja hänen oma nimensä yhä uudestaan kaikuen, kun hän luki äänestyslippuja kovalla äänellä, jotta kaikki kuulisivat. Yksi ääni vielä hänelle, sitten taas, sitten taas; hänen pelkonsa, hänen pyörtymisensä, kardinaalin lempeä ääni, joka sanoi: »Levätkää hetkinen, veljeni.» Sitten seurasi vaali ja tuo peloittavan juhlallinen tunne, että Jumala oli hänet valinnut, sitten melkein yliluonnollinen ilo tuona juhlallisena hetkenä, jolloin hänestä tuli Kristuksen edustaja maan päällä.
Sitten hän astui vaalisalin hämärästä päivän valoon, ja hänet julistettiin Kaikkivaltiaan edustajaksi, Jumalan käskyläiseksi, erehtymättömäksi. Sitten hän näki synkän kappelin, valkoisen ja punaisen pukunsa, kalastajasormuksen, suuren ihmisjoukon piazzan kimmeltelevien valkeiden valossa, sitten seurasi hiljaisuus ja sitten kajahti kardinaalidiakonin kirkas ääni ilman läpi: »Ilmoitan teille ilon — kunnianarvoisa kardinaali Leone on valittu paaviksi ja ottanut nimekseen Pius X.» Sitten hopeatorvet alkoivat soida, ja tuhannet ihmisäänet huusivat riemuhuutoja, ihmisjoukot liikkuivat, ilokellot kertoivat tuon uutisen kaikissa Rooman kirkoissa, että Jumala oli antanut maailmalle uuden kuninkaan ja paavin.
Kuinka pitkä aika tuosta tuntui kuluneen! Ja mitä muuta sitten oli tapahtunut? Kymmenen vuotta vangittuna samassa talossa pääsemättä koskaan kauemmaksi kuin tuon pienen maatilkun rajalle, näkemättä koskaan muiden kasvoja kuin niiden, jotka polvistuivat hänen jalkainsa juuressa, kuulematta koskaan muita ääniä kuin niiden, jotka ylistivät häntä Kaikkivaltiaan edustajana! Mutta siitä huolimatta hän oli tuntenut ainoastaan yhden päämäärän, ajatellut yhtä ainoata ajatusta, hautonut yhtä ainoata toivoa, yhtä ainoata unelmaa — maallisen vallan saavuttamista, kirkon valtaa koko maailman yli, evankeliumin kulta-aikaa, jolloin Kristus itse edustajansa persoonassa oli hallitseva kansaansa, jolloin Ikuinen Kaupunki annettaisiin laillisen kuninkaansa haltuun, jolloin Pietarin pyhä miekka perustaisi hengellisen ja maallisen hallituksen ja rakentaisi sen Jumalan valtakunnan, joka oli leviävä yli kaikkien valtakuntien maan päällä! Christus vincit, Christus regnat, Christus triumphat!
Sitten myöhään yöllä paavi nukahti ja unen haltia antoi hänen nähdä unen. Se oli toinen kuva — kuva, joka oli seurannut häntä hyvin usein sekä nukkuessa että valvoessa tuon suuren päivän jälkeen, jolloin hän astui parvekkeelle ja häntä tervehdittiin jumalana. Hän sanoi sitä aavistukseksi. Ympäristö oli aina sama. Himmeä huone, kappeli, alttari, hän itse polvillaan ja joku kumartuneena hänen ylitseen ja kamala ääni huutaen hänen korviinsa: »Sinä Kristuksen edustaja! Sinä tuo kallio, jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — muista, että olet maan tomua!»
Paavi heräsi säpsähtäen ja poistaakseen kiusalliset ajatuksensa hän sytytti tulen, asettui istumaan vuoteelleen ja ottaen kirjan yöpöydältä alkoi lukea. Se oli katolilainen legenda isästä, joka oli tuomittu tuhoamaan poikansa tai kärsimään sen, että poika tuhoaa hänet. He olivat eronneet pojan ollessa nuorena, ja nyt, kun he taas tapasivat toisensa, olivat he vihollisia ja poika veti miekkansa isäänsä vastaan tietämättä kuka hän oli.
Yksitellen nuo kertomuksen eri tapahtumat liittyivät eilispäivän tapahtumiin, ja Vatikaanin vanha, yksinäinen mies — lapseton, heimoton, koditon huolimatta kaikesta ympäröivästä komeudesta ja erossa kaikista ihmissiteistä — rupesi ajattelemaan asioita, jotka olivat vielä vanhempia kuin hänen vaalinsa paaviksi — asioita, jotka luonto näytti lempeästi haudanneen peittoon haudan ruohoin ja kukin.
Hän näki suloiset, nuoret kasvot, kainot ja luottavaiset. Sitten seurasi järistys, joka pani maan vapisemaan jalkain alla, rikoksen ja häpeän tunne, käsittämätön, aiheeton, mieletön, mutta pysyväinen, suuri nöyryytyksen aika, uuden maailman avautuminen, vaatimaton asema luostarinsa, apulaisena keittiössä. Sitten ääretön kaiho ja levottomuus, poistuminen luostarista, munkkilupaus, armeliaisuustyöt, matkoja vieraisiin maihin ja alituista hakemista julman kaupungin kaduilla sen yhden löytämiseksi, joka oli kadonnut, mutta jota ei koskaan löytynyt.
Paavi laski pois kirjan ja sammutti valon. Sitten hän rukoili ja lauloi virren.
Kun Cortis toi paaville aamiaisen aamuhämärässä (sillä Vatikaanissa noustaan aikaisin), kuiskasi kamariherra makuusuojan ulkopuolella palvelijalle: »Pyhä isä on puhunut enkelien kanssa koko yön.»
Aamulla oli paavillinen jumalanpalvelus Pietarinkirkossa juhlakulkueineen ja messuineen ylösnousemuksen muistoksi, mutta paavi ei ottanut osaa siihen. Hän istui yksin yksinkertaisessa huoneessaan, jossa uutimet olivat vedetyt vuoteen eteen, ja piteli ristiä, joka riippui hänen kaulassaan, sekä odotti pääsiäiskellojen kaikua.
Pieni ovi koridoriin avautui hiljaa, ja isä Pifferi astui huoneeseen.
»Miten ovat asiat?» kysyi paavi.
»Kaikki on ohi», sanoi kapusiinilainen.
»Jaksoiko lapsiparka… kestää sen?»
»Hyvin uljaasti, teidän pyhyytenne.»
»Eikö hän osoittanut heikkoutta? Ei pyörtynyt, eikä murtunut lopussa?»
»Päinvastoin, hän oli tyyni — aivan tyyni ja rauhallinen.»
»Kiitos Jumalan!»
»Se oli aivan ihmeellistä. Vaimo syytti miestään ja kumminkin pysyi tyynenä, hirvittävän tyynenä.»
»Jumala auttoi häntä kantamaan taakkaansa. Jumala auttakoon meitä kaikkia tuskan hetkellä.»
Paavi kohotti ristin huulilleen ja lisäsi: »Entä mies?»
»Rossiko?»
»Niin.»
»Kun hänen vaimonsa oli pannut nimensä syytöksen alle, annettiin vangitsemiskäsky karabinieerille.»
»Sanottiinko siinä kaikki?»
»Sanottiin.»
»Sanottiinko, kuka hän on ja mistä?»
»Sanottiin, teidän pyhyytenne.»
Paavi kosketti taas ristiä ja kysyi: »Kuka hän on, isä Pifferi?»
Kapusiinilainen ei vastannut.
»Isä Pifferi, minä kysyn teiltä, kuka hän on?»
Kapusiinilainen ei vastannut vieläkään, ja paavi hymyili tuskallisesti koskettaen munkin käsivartta hyväilevin liikkein ja sanoi sitten: »Älkää peljätkö pyhää isää, carissimo. Jos tuo lapsiparka, joka mieluummin tahtoi kuolla kuin uhrata miehensä, saattoi olla niin tyyni ja uljas…»
»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »kun pyysitte tuota nuorta naista syyttämään Davido Rossia, ajattelitte tätä ainoastaan kirkon ja sen päämiehen vihollisena, jonka tarkoitus on molempien hävittäminen ja järjestetyn yhteiskunnan tuhoaminen — eikö niin?»
Paavi nyökkäsi.
»Pyhä isä, jos… jos olisitte tiennyt, että hän oli jotakin muuta… jotakin lähempää… esimerkiksi… jonkun papin sukulainen, olisitteko vaatinut hänen syyttämistään kumminkin?»
Vanha kapusiinilainen oli vaivoin lausunut sanansa, mutta paavi vastasi lujalla äänellä: »Se ei olisi muuttanut asiaa, poikani. Pyhä raamattu ei peitä Juudaksen syntiä. Pitäisikö siis meidän peittää niiden synnit, jotka kuuluvat oman perheemme piiriin?»
»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »jos teille olisi sanottu, että hän on sukua teidän omaan ympäristöönne kuuluvalle papille…»
Hän vaikeni ja paavi vastasi hiukan vapisevalla äänellä: »Se ei sittenkään olisi muuttanut asiaa. Kaikkivaltiaan viholliset vartioivat yöt ja päivät, ja tulisiko pyhää kirkkoa alentaa hänen palvelijainsa heikkouden tähden?»
»Pyhä isä, jos… jos teille olisi kerrottu… että hän oli kardinaalin sukulainen?»
Paavi koetti hillitä itseään. »Sittenkään ei asia olisi muuttunut. Olen vanha ja heikko, mutta Jumala olisi vahvistanut minua, ja vaikka minun olisi pitänyt uhrata oikea käteni tai antaa ruumiini poltettavaksi, niin…»
Hänen äänensä vapisi ja sammui. Syntyi hetken äänettömyys.
»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen kääntäen katseensa pois, »jos olisi sanottu, että hän on mitä läheisintä sukua itselleen paaville…»
Paavin risti putosi, hän vapisi ja nousi istuimeltaan. »Silloin… silloinkin… ei olisi… mutta tapahtukoon Jumalan tahto», virkkoi hän, mutta ei voinut sanoa sen enempää.
Samassa pääsiäiskellot alkoivat soida. Pietarin-kirkon syvä-ääninen kello kajahti ensin iloisesti kajahtaen ja sitten muut kellot kaupungin kirkoissa yhtyivät riemusoittoon. Katedraalissa oli esirippu alttarin edessä reväisty kahtia, ja laulettiin Gloria in Excelsis.
Silloin valkopukuinen pappi astui paavin huoneeseen ja sanoi polvistuen keskelle lattiaa: »Pyhä isä, ilmoitan teille suuren ilon. Halleluja! Herra on noussut kuolleista.»
Paavi koetti nousta istuimeltaan, mutta ei voinut. »Auttakaa minua, monsignor», sanoi hän heikosti, ja pappi nosti hänet seisomaan. Sitten hän nojautuen papin olkapäähän astui yksityisen kappelinsa ovelle. Tultuaan sinne kääntyi hän isä Pifferiin, joka aikoi hiljaa poistua huoneesta.
»Hyvästi, carissimo», sanoi hän surkealla äänellä, mutta kapusiinilainen ei voinut vastata.
Hetken kuluttua paavi oli yksin. Pienen kappelin kaari-ikkunoiden edessä riippui punaiset uutimet, mutta kellojen kaiku, urkujen hyminä ja laulavan kansan äänet, kun suurta Hallelujaa veisattiin, kuuluivat tuohon pimeään huoneeseen asti. Mutta yli kaikkien äänien alttarin portailla makaava paavi kuuli yhden ainoan äänen, joka sanoi: »Sinä, Jeesuksen Kristuksen edustaja! Sinä, kallio, jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä, Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — muista, että olet maan tomua vain!»
XXIII.
»Acqua Acetosa!» »Roba Vecchia!» »Rannocchie!»
Huudot kaduilla kaikuivat Navonan läpi, piazza oli täynnä väkeä, ja tuntemattomatkin tervehtivät toisiaan kulkiessaan kaduilla, kun Roma astui kotiinsa. Vanha garibaldilainen toivotti hänelle hyvää pääsiäistä, ja asunnon ovella seurakunnan pappi, joka oli pääsiäiskäynnillään talossa ja ruiskutti vihkivettä huoneisiin, hymyili hänelle ja antoi hänelle siunauksensa. Vanha Francesca asetti kakkuja, makkaroita ja munia pöydälle ja piilotti sitten kätensä selkänsä taakse huudahtaen:
»Arvatkaapa signora, mitä minä annan teille!»
Se oli kirje, ja vanha vaimo loisti pelkästä ilosta ja onnesta antaessaan sen Romalle.
»Trinità dei Montin portinvartia toi sen», sanoi hän, »ja hän kertoi minulle, että luostarissa nyt on Angelica-niminen maallikkosisar, sekä pelkäsi, että seuraavat kirjeet ehkä joutuvat hukkaan… Ettekö ole iloinen kirjeestänne, signora? Minä luulin signoran vallan kuolevan ilosta ja annoin miehelle kuusi soldia.»
Roma käänteli kirjettä käsissään ajatellen, kuinka hän ennen oli iloinnut saadessaan kirjeen Rossilta ja miettien, voisiko hän ollenkaan avata tätä.
»Niin minäkin tein siihen aikaan, kun Tommaso oli sodassa. Mutta nyt on pääsiäinen, signora, eikä Pyhä Neitsyt anna teille pahoja uutisia tänään. Kuulkaa! Tuolla kaikuu Gloria. Minä kuulen aina kirkonkellot pääsiäislauantaina. Kun tulin kuuroksi, oli Giuseppe pieni lapsi, ja minä otin kääreet pois hänen jaloistaan, ja hän käveli ensi kerran. Voi minun pientä raukkaani… Mutta minä saatan signoran itkemään.»
Kirje oli Zürichistä ja sisälsi seuraavaa:
»Rakas Romani! — Sinun kirjeesi näyttävät juoksevan kilpaa minun kanssani, jossa kilpajuoksussa minä nähtävästi voitan. Minun täytyi lähteä Berliinistä, ennenkuin kauan viipynyt postini ennätti saapua Lontoosta, ja nyt näyttää varmalta, että minun pitää lähteä Zürichistä ennenkuin kirjeeni saapuvat Berliinistä. Siitä syystä en ole kuullut sinusta viikkokausiin — en sitten kun kirjoitit ystävästäsi, muistathan — ja minä olen levoton tietämään mitä sinulle on tapahtunut sill'aikaa.
Tulin Sveitsiin toissapäivänä, koska asiat ovat käyneet hyvin
kiireellisiksi. Täällä meillä on viimeinen kansainvälisen
johtokuntamme kokous ennenkuin palaan Italiaan. Kokous on huomenna,
perjantaina, ja lauantaiaamuna lähden Roomaan.
Kuinka toisenlainen palaamisen! on oleva kuin pakoni muutamia viikkoja
sitten! Silloin olin epätoivon vallassa, nyt olen täynnä toivoa.
Silloin sieluni oli epäilysten raatelema, nyt se on täynnä varmuutta.
Silloin aatteeni oli unelma, nyt se on todellisuus!
Oi Roma, minun Romani, kuinka suloista on elää. Maailma ei ole mikään Getsemane, ja kun miehen omaksi on annettu niin suloinen olento kuin sinä, annettakoon hänelle anteeksi, jos hän unohtaa kaikki pelkoa kuiskaavat äänet. Joskus olen kuunnellut niitä tämän pitkän ja kiduttavan vaitiolon aikana ja silloin olen tehnyt itselleni kamalia kysymyksiä. Mitä tapahtuu armaalleni siellä vihollisten keskellä? Mitä hän saa kärsiä minun tähteni? Hän on uljas ja kestää kaikki, mutta menettelinkö oikein, kun jätin hänet sinne? Bruno kuoli ennemmin kuin petti minut, ja armaani on valmis tekemään enemmän — tuhat kertaa enemmän hänen silmissään — hän näkisi ennemmin minun kuolevan kuin panisi vaaranalaiseksi asian, joka on minulle monta kertaa kalliimpi kuin elämäni.
Älä säikähdä tällaista puhetta, armas. Sydämeni syvyydessä tunnen, ettei mitään kauheata ole tapahtuva. En ole koskaan ollut niin varma tulevaisuudesta. Mitä ajanmerkkejä näen kaikkialla! Englannissa, huolimatta väliaikaisesta taantumisesta, Ranskassa, huolimatta armeijan voimasta, Saksassa, huolimatta vanhoillisesta, ahdasmielisestä hallinnosta, ja itse Venäjälläkin, tuossa despotismin vanhassa linnoituksessa, huolimatta heikontuneen tsaarikunnan suonenvetoisista kouristuksista ja meidän omassa, armaassa Italiassamme, huolimatta Vatikaanin jyrinästä ja Kvirinaalin salamoista!
Addio, carissima! Säilytä minut sydämessäsi, sillä lempi on vahva kuin kuolema. Jos rakkautemme voisi kasvaa, kasvaisi se tällaisten koettelemusten jälkeen. Voi hyvin, armas! Hoida hyvin sitä kallista elämää, jota ilman minä en voi elää. Muistatko, että helmikuun 2 p:nä erosimme pimeässä kirkon ovella, ja nyt on pääsiäinen ja ylihuomenna saamme kuulla pääsiäiskellojen soittoa! Kevät on tullut, ja luonnon muuttumattomassa muuttuvaisuudessa näen ihmiskunnan ylösnousemuksen ja kuuntelen Jumalan ylistystä.
Et voi vastata tähän kirjeeseen, rakas, sillä minä olen jo matkalla Roomaan, kun se saapuu sinulle, mutta sinä voit sähköttää minulle Chiassoon. Tee niin! Minä haen sähkösanomapojan heti, kun juna seisahtuu asemalla. Kerro, että olet onnellinen ja voit hyvin sekä odotat minua, niin luulen näkeväni suloisten huuliesi hymyn ja silmiesi säihkyn isänmaani kynnyksellä.
Junani saapuu Roomaan sunnuntaiaamuna kello seitsemän. Ehkä olisin voinut saapua jo lauantai-iltana, mutta eräästä syystä en tahtonut. Saanko kuiskata sen? En olisi voinut mennä hotelliin, kun sinä olet niin lähellä — se ei olisi ollut inhimillistä, vai mitä? — enkä olisi tahtonut mennä Navonalle ennenkuin olemme lopullisesti vihityt Capitolissa, koska meidän oli pakko siirtää tuo toimitus tuonnemmaksi. Epäilen hiukan, onko kirkollisella vihkimisellämme laillista voimaa, koska toinen meistä on kastamaton. Tule vastaani siis asemalle sunnuntaiaamuna ja anna minun ensimmäiseksi nähdä sinun kasvosi tullessani Roomaan. Sitten… anna minun kuulla äänesi ja anna sydämesi riemuita.
D.R.»
Roma oli käynyt yhä kalpeammaksi lukiessaan tuota kirjettä. Rossin rakkaus ja luottamus masensi hänet. Kyyneleitä kertyi hänen silmiinsä ja ne alkoivat valua poskille. Mutta hänen sielunsa, joka oli ollut masennuksissa ja herpautunut, elpyi ja kohosi.
KAHDEKSAS OSA.
KUNINGAS.
I.
Keskellä Eurooppaa, sen vapaimman maan rajalla, vuorien ympäröimänä, mutta kumminkin kooten keskipisteeseensä kaikista maista tulevia teitä pyörän puolapuita yhdistävän akselin tavoin, on pienoinen kaupunki, joka jo kauan aikaa on ollut vapauden kehtona ja yhä vielä on maanpakolaisten turvapaikkana. Tämä kaupunki on Zürich, kaupanhistoriassa tunnettu silkistään, mutta valtiollisessa historiassa aatteistaan, taistelusuunnitelmistaan, salaliitoistaan ja salaisista rikoksista, jotka ovat järkähyttäneet maailman valtaistuimia.
Pitkänperjantain iltana istui noin pari-, kolmekymmentä miestä pienessä ravintolassa järven rannalla illallisella Davido Rossin palaamisen kunniaksi.
Seurue oli herkkä ja iloinen. Siinä oli vallankumouksen sotilaita ja unelmien uneksijoita, ja tuskin oli ainoatakaan heidän joukossaan, joka ei olisi viettänyt osaa elämästään vankilassa. Siellä oli runoilijoita ja profeettoja, kaikki olivat köyhiä, muutamilla ei ollut penniäkään, mutta he näkivät loistavia linnoja siellä, missä muut näkivät vain kurjia majoja. Siellä oli lasallelaisia, marxisteja, guesdisteja, possibilisteja, boulangisteja ja taivas tiesi mitä kaikkia, kaikki suurten aatteiden palvelijoita, aatteiden, joiden hyväksi he elivät, kärsivät ja olivat valmiit kuolemaankin, tuntuivatpa ne sitten vaikka kuinka toivottomilta ja mielettömiltä käytännöllisistä ihmisistä. Ja hyvän mielen laupias hengetär oli noitten huomispäivän lapsien parissa. He söivät saksalaista sianlihaa ja joivat Baselin olutta ja nauroivat kuin koulusta päässeet pojat.
Sitten seurasi puheita, kiihkeätä yhteiskunnallisen järjestyksen tuomitsemista ja innokkaita kansainvälisiä ennustuksia. Ensimmäinen puhuja oli pitkä ja hoikka ranskalainen, jolla oli pitkä, harmaa tukka ja riippuvat kiinalaiset viikset, päässä leveälierinen, pehmeä hattu ja yllään väljä viitta, koko ulkomuoto muistuttaen kuljeksivaa trubaduuria. Hän harrasti ylipäänsä vallankumousta ja erittäin kuninkaitten hävittämistä.
»Euroopan kruunatut päät pitävät hirveätä melua, kun joku heidän joukostaan surmataan», sanoi ranskalainen, »mutta mitä sanotaan niistä tuhansista köyhistä ja sotilaista, joita he yhtämittaa surmaavat?»
Seuraava puhuja oli Zürichissä asuva italialainen, hehkuvasilmäinen mies, jolla oli ylöspäin kierretyt viikset ja silmille vedetty hattu aivan kuin markkinateatterien rosvoilla. Hän tahtoi hävittää paavin. Hallitsijat, Jumalan kiitos, hävittivät itse itsensä sekä ruumiillisesti että siveellisesti sukulais-avioliittojensa avulla, joita turmeltunut kirkko sallii sillä muka ylläpitääkseen Tridentin kokouksen päätöstä. Mutta paavi, joka tahtoo ikuistuttaa klerikalismin iankaikkisen tyrannian, koettaa saada valtaansa ihmisten sielun ja ruumiin, omantunnon ja maalliset tavarat.
»Ilmoittakaamme hänelle, ettei hän voi sitä tehdä», sanoi italialainen. »Hänen jyrisemisensä Ihmisten Tasavaltaa vastaan on ainoastaan kuumalla raudalla tanssivan miehen kiljuntaa. Maailma ei tarvitse paavia, joka ennen aikaan oli vanha mies, mutta josta nyt on tullut vanha akka.»
Sitten astui esiin iso, pullea saksalainen, pörröpäinen ja parrakas, isonenäinen ja leukava, mutta silmät ystävälliset ja iloiset. Hän taisteli ylipäänsä kristinuskoa vastaan ja oli vapauden ja edistyksen ystävä. Evankeliumi on vanhentunut ja tarpeeton. Se koettaa vetää pois työtätekevän luokan taistelusta oikeuksiensa puolesta ja kehoittaa sitä kärsimään ja alistumaan.
»Tässä maailmassa Kristuksen evankeliumi jättää köyhän miehen oman onnensa nojaan», sanoi saksalainen. »Muutamat ovat uskovinaan, että uskonto juuri synnyttää uuden yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen, joka perustuu ihmisten veljeysaatteelle. Tyhjää puhetta. Ei paise raapimalla parane. Evankeliumi on orjien ja hupsujen uskoa, jotka eivät ymmärrä sivistystä, ja kansan asia huojuu laineilla, jotka vielä kerran sen nielevät.»
Sitten seurasi sveitsiläinen puhuja — mies, jolla oli kaunis otsa ja tuuhea, kiiltävän musta tukka. Hän tuomitsi militarismin ja kiitti oman maansa onnea, kun sen ei tarvinnut maksaa miljoonia voidakseen yhtyä Euroopan valtioiden kilpajuoksuun.
Sitten esiintyi jättiläiskokoinen venäläinen, silmät väsyneet ja ilme kulunut. Hän puolusti myöskin vallankumousta, »48 vuoden sangviininen yritys uudistettaisiin», »kesäkuun päivät» palaisivat, köyhälistö saisi taas näytellä osaansa Euroopan valtiollisella näyttämöllä.
»Sota on sotaa», sanoi venäläinen, »ja minun kansani, joka ensi kerran tuntee olevansa jäsen suuressa ihmiskunnan perheessä, ei tule enää kauan tyytymään taisteluun maanalaisien käytävien pimeydessä.»
Sitten juotiin Davido Rossin malja, ja häntä sanottiin vapauden uudeksi luojaksi, taivaallisen aatteen jaloksi pyhimykseksi, Mazzinin pojaksi ja perilliseksi. Kesken innokkaiden huutojen, joita nuo vallankumouksen vanhat soturit kohottivat, ja käsien tapausten kaikuessa näkymättömästä kuulijajoukosta (köyhiä miehiä Zürichin italialaisesta osasta, joka seisoi avonaisen ikkunan alla ulkona), Davido Rossi nousi vastaamaan.
Hän oli muuttunut paljon Roomasta paettuaan. Hänen tummat silmänsä näyttivät suuremmilta, hänen pitkä vartalonsa oli kumarammassa, ja hän oli semmoisen miehen näköinen, joka koettaa peittää hermostumisen lisääntymistä. Hänen puheensa, joka lausuttiin liiasta käyttämisestä kuluneella äänellä, oli taitava ponnistus eri ryhmien yhdistämiseksi.
Hän alkoi lyhyellä kiittävällä lausunnolla kaikista maista, jotka olivat edustettuina tässä seurueessa. Englanti oli koko maailman maanpakolaisten koti. Ranska absolutismin hauta ja yksilön oikeuksien syntymäpaikka, Saksa yhtymisaatteen kehto, Amerikka valon kantaja pimeyden mailla, Venäjä heräävän kansan kotipaikka, Sveitsi vapauden tyyssija, ja lopuksi hänen oma rakastettu Italiansa, oli kaikkien kansakuntien äiti, joka oli määrätty uuden ajan johtajaksi.
Kun hän näin oli valloittanut kuulijansa heti alussa, jatkoi hän repimällä alas melkein kaiken, mitä he olivat sanoneet.
»Älkäämme tuhlatko voimia hyökkäyksiin kuninkaita vastaan», sanoi hän. »Euroopan hallitsijat ovat ylipäänsä hyviä miehiä, jotka koettavat rehellisesti toimia kansojensa hyväksi käyttäen joskus sosialismin ja tasavaltaisuudenkin aseita järkähyttääkseen maata juuri sosialistien ja tasavaltalaisten jalkojen alla. Se on ainoa tapa, jonka avulla he voivat olla olemassa hiukan kauemmin, ja maailma voi huoleti jättää heidät rauhaan.»
»Hyvä!» huusi ranskalainen.
»Älkäämme hyökätkö paavia vastaan myöskään», sanoi Rossi. »Pius X on pyhimys maan päällä, ja jos hän on menetellyt itsevaltaisesti uskonnon nimessä, kysyn teiltä, kuka meistä olisi kestänyt kymmenvuotisen vankinaolon samassa talossa, uskoen itseään erehtymättömäksi ja Pyhän Hengen suoranaisen vaikutuksen alaiseksi, tulematta huonommaksi, muuttumatta sokeaksi tyranniksi, ehkäpä mielipuoleksi?»
»Hyvä, hyvä!» huusi loistavasilmäinen italialainen.
»Ja ennen kaikkea, älkäämme hyökätkö evankeliumia vastaan», sanoi Rossi. »Ei mikään uskonto ole alkanut työtään niin voimakkain yhteiskunnallisin tarkoituksin. Jeesuksen sanoma ihmiskunnalle tarkoitti sekä ihmisen maallista että hänen taivaallista elämäänsä, eikä kristinusko ole ollenkaan maailmaa kieltävä oppi, jolla ei olisi päämäärää tässä elämässä. Evankeliumin tarkoitus on perustaa maan päälle valtakunta, joka on syvä kuin ihmisen kaiho ja puhdas kuin taivaan valtakunta, ja siinä rukouksessa, jonka muutamat meistä ovat valinneet yhdistyksemme ohjelmaksi, uskomme perustaja on antanut meille valon, joka loistaa maailman kurjuuden, köyhyyden, tuskan ja kärsimyksen yli.»
»Bravo!» huusi jykevä saksalainen.
»Kunnioittakaamme kirkkoa myöskin», sanoi Rossi. »Muistakaamme noita pieniä, suloisia kirkkoja, joita on ympäri kaikkia maita risteineen ja torneineen iäisyyden vertauskuvina. Muistakaamme niiden alttareita, jotka ovat vaikuttaneet niin syvästi avioliittoja solmittaessa, kasteessa ja kuolemassa. Muistakaamme hyviä pappeja ja uhrautuvaisia sisaria, heidän työtään vaimojemme ja lastemme hyväksi. Pitäisikö meidän hävittää nuo iankaikkisuuden sanoman tuojat? Jumala siitä varjelkoon!»
»Bravo! Bravo!» Muutamat vallankumouksen epäuskoisista sotilaista pyyhkivät salaa silmiään.
»Veljet», sanoi Rossi, »me olemme kuningaskuntien, mutta emme kuninkaitten vihollisia, paavikunnan, mutta ei paavin vastustajia; me emme tahdo kumpaakaan hävittää väkivallalla. Kuninkaanmurhat ja vallankumoukset ovat edistyksen estäjiä, ja murha on aina murha, vaikkapa se tehtäisiin murhan estämiseksi. Sellaiset aseet ovat kelvottomat sivistyksen sodassa, emmekä me tunnusta niitä omiksemme.»
Jättiläiskokoiseen venäläiseen tarttui hetken innostus, ja hän huusi eläköötä täydestä sydämestä.
»Siitä huolimatta me olemme kapinallisia», sanoi Rossi. »Minä olen kapinallinen. Olen ollut kapinallinen koko elämäni ajan. Olen kapinallinen oman maani kuningasta vastaan ja paavia vastaan. Minä läksin Roomasta saadakseni aikaan kapinan, joka mahdollisesti kukistaisi molemmat. Mutta minun aseenani ei ole ruuti, vaan tieto, ja teidän avullanne on minun onnistunut luoda sellainen yhdistysten verkko, että tästälähin koko sivistynyt maailma tulee tietämään, mitä Italiassa tapahtuu. Jos se onnistuu, on siinä kyllin. Se tulee tekemään lopun kuninkaista, jotka viettävät juhlia kansan nähdessä nälkää, paljon varmemmin kuin mikään kuninkaanmurha. Yleinen mielipide on maailman mahtavin voima, eikä mikään paha voi elää kauan sen silmien edessä. Miekat ja revolverit, hurjat metelit piazzalla ja väkirynnäköt eivät ole mitään verrattuina tiedon voimaan. Kasvattakaa! Kasvattakaa! Yhdistäkää! Yhdistäkää! Ne ovat meidän sodankäyntimme tunnussanoja ja aseita.»
Huoneessa olevien miesten hyvä-huudot häipyivät kättentaputukseen, joka kuului ulkoa. Rossin ääni heikkoni ja hänen silmänsä säkenöivät, kun hän lopetti:
»Lähden takaisin Roomaan huomenna ja kiitän teitä tästä hyvästijätöstä. Sen jälkeen kun läksin kotoa kaksi kuukautta sitten, on kohtalo iskenyt minuun monta kovaa iskua. On ystäviä, joita en enää ole näkevä — he ovat verellään maksaneet uskollisuutensa. Toiset ovat kärsineet minun tähteni, heitä on kiusattu, heitä on kidutettu. Veljet, pyydän teitä muistamaan naisiamme. Emme ajattele heitä aina. Kun me nuorina poltamme laivamme takanamme ja kun me siitä syystä, että rakastamme totuutta enemmän kuin itseämme, valitsemme uran, jossa tuivertaa myrsky ja rajuilma, silloin unohdamme usein vaimomme, joiden täytyy jakaa kohtalomme. He eivät ajattele meidän ihanteitamme, ja heidän valtiollinen mielipiteensä on useimmiten vain toinen nimitys heidän rakkaudelleen. Sitä suloisempi ja jalompi on heidän uhrautumisensa. Emmekö kaikki tunne sitä? Jalosukuinen tyttö, hellästi kasvatettu, ehkäpä loiston ympäröimä, luopuu perheestään ja seurapiiristään jakaakseen uljaasti maanpakolaisen köyhyyden, vallankumouksellisen elämän, joka alusta alkaen kantaa maanpaon, vankilan ja mestauslavan merkkiä. Jumala siunatkoon kaikkia naisia! Onko sitä miestä syntynyt, joka voisi kestää mitä he kestävät? Ei ole.»
Rossin puheen loputtua muutamat vallankumouksen vanhoista sotureista tulivat häntä kyynelsilmin syleilemään. Sitten he oluensa innostamina tahtoivat saattaa häntä hotelliin, mutta hän hiipi pois huomaamatta.
Rossi nukkui tuon yön kuullen aaltojen loiskeen rantaa vastaan ja seuraavana aamuna kello 10 hän oli asemalla lähteäkseen Italiaan. Pieni joukko odotti häntä asemasillalla, pääasiallisesti italialaisia kantomiesten ja kadunlakaisijain puvussa. Rossi astui heidän luokseen tervehtien.
»Menettekö suoraa tietä Roomaan?»
»En. Aion jäädä yöksi Milanoon ja lähteä aamulla Roomaan.»
»Addio, Onorevole!»
»Addio!»
II.
Heti kun juna läksi, Rossi antautui yksinomaan ajattelemaan Romaa. Missä hän oli nyt? Rossi sulki silmänsä ja koetti kuvitella häntä. Roma istui lukemassa hänen kirjeitään. Rossi muisti muutamia niissä olleita lauseita ja näki, kuinka Roma hymyili lukiessaan niitä. Jumala suojelkoon häntä! Hän tunsi jo Roman pehmeiden sormien hellän puristuksen ja huolimatta junan jyrinästä hän saattoi kuulla tuon suloisen äänen.
Kaikki sinä päivänä toi hänen mieleensä Roman. Kun hän avasi silmänsä, kiiti juna juuri järven ohi, ja nuori, kymmen- tai kaksitoistavuotinen tyttö katseli ikkunasta järvellä näkyviä valkoisia purjeita. Hänen suora vartalonsa, hänen varmamuotoinen jalkansa, hänen kirkas, peloton katseensa ja vielä kehittymätön naisellisuus hänen olennossaan toi Rossin mieleen Roman Lontoon ajoilta. Tytön äiti istui vastapäätä Rossia ja katsoi häneen hymyillen.
Kun juna saapui Brunnenin asemalle, Rossi itse seisoi käytävässä ikkunan luona ja näki asemasillalla nuoren tytön, joka nähtävästi odotti jotakin henkilöä. Hänessä oli tuota omituista naisellisuutta, jota ei ainoankaan miehen sydän voi vastustaa, ja hänen hymyilevät kasvonsa synkistyivät äkkiä aivan kuin pettymyksestä, mutta kirkastuivat samassa uudestaan, kun nuori upseeri, joka oli tullut pääsiäislomalle kotiinsa, astui ulos junasta. Tyttö hymyili sinne päin, missä Rossi istui, ja silloin tuntu aika ja etäisyys häviävän, ja Rossi oli jälleen Roomassa ikävöivän rakkautensa siivillä.
Juna läksi taas, ja Rossi sulki jälleen silmänsä koetellen muistaa muutamia Roman kirjeiden leikillisiä lauseita kauniista englantilaisista tytöistä. Niin, kauniita ne olivatkin ja omalla tavallaan kauniita olivat myöskin ranskattaret ja saksattaret ja Sveitsin suloääniset tyttäret. Omituista kyllä, kaikki naiset olivat Rossin mielestä suloisia nyt. Hän oli kuin nuori äiti, jolle Jumala on antanut kauniin lapsen. Hänestä tuntuu heti, kuin maailma olisi aivan täynnä lapsia. Mutta siitä huolimatta hänen omansa on kaikista kaunein.
Luonto ja ihmiskunta näyttivät hymyilevän Rossille sinä päivänä. Järvet eivät koskaan olleet näyttäneet noin kirkkailta. He kulkivat aikaisin aamulla Luzernin ohi, jossa valkoiset sumupilvet kiitivät kuin haamut vuoria kohti. Suuret huiput siinsivät toistensa yli havupuiden peittäminä, jotka näyttivät Alppien yli samoavilta lukemattomilta armeijoilta. Alhaalla metsä oli tiheätä ja harveni sitten harvenemistaan ylempänä. Auringon säteet hyppelivät järven pinnalla aivan kuin keijukaiset peililattialla, ja kun juna seisahtui Fluelenissa, sekoittui kosken kohina lintujen lauluun ja kirkonkellojen sointuun. Nyt soitettiin Gloriaa. Koko maailma lauloi Gloriaa. »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!»
Rossin ilo kävi melkein lapselliseksi junan lähestyessä Italiaa. Kun oli kuljettu suuren tunnelin läpi, alkoivat uuden rodun merkit näkyä. Tuolla oli Madonnan kuvia Kristus-kuvien asemesta, kentillä oli pitkät rivit väkeä kuokka kädessä eikä pieniä ryhmiä auroineen, kuten äsken, siellä oli isosarvisia jykeviä härkiä eikä vikkeliä, kellokaulaisia hevosia.
Nuo olivat epäilemättä huolestuttavia merkkejä, mutta Rossi ei ollut nyt sillä mielellä, että hän olisi sitä ajatellut. Hän avasi vaunun ikkunan voidakseen hengittää oman maansa ilmaa. Huolimatta mielipiteistään hän ei voinut olla sitä tekemättä. Tuo omituinen tunne, joka hiipii sydämeen syntymämaassa, valtasi Rossinkin. Hän kuuli laulua viinitarhoista, lemmen laulua — yhä vain lemmen. Hän näki oranssipuut ja valkoiset sekä punaiset ruusupensaat. Silmissä vilahteli vuoren rinteillä olevia pieniä kaupunkeja valleineen ja torneineen, ulkopuolella Campo Santo. Hänen huulensa avautuivat, hänen rintansa paisui. Se oli koti! Koti!
Päivä alkoi sammua, taivas pimeni ja matkustajat rupesivat torkkumaan. Rossi palasi paikalleen ja ajatteli vakavammin Romaa. Koko hänen sielunsa liiteli nuoren vaimon luo, joka oli jakanut hänen kärsimyksensä. Hän luuli lukeneensa rivien välistä Roman kirjeissä kärsimyksistä, ja hän rupesi täydellä todella moittimaan itseään. Miksi hän oli kertonut elämänsä salaisuuden Romalle työntäen hänelle sellaisen vastuunalaisuuden?
Hänen sielunsa taistelu oli lyhyt. Ellei hän olisi luottanut Romaan, ei hän ikinä olisi rakastanut häntä. Ellei hän olisi paljastanut koko sydäntään Romalle, ei hän koskaan olisi saanut tietää Roman rakkaudesta. Ja vaikka Roma olikin kärsinyt, maksaisi Rossi nyt kaiken hänelle. Hän muisti tuon Campagnalla vietetyn ihanan päivän ja ajatteli sitten tulevia suloisia hetkiä. Mitä Roma nyt teki? Hän kai lähettää sähkösanoman Chiassoon. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon kaikkia!
Sitten hän koko ajan ajatteli Roman sähkösanomaa ennenkuin hän saapui rajalle. Hän koetti kuvitella mitä se sisältää: »Voin hyvin, odotan sinua, tervetuloa kotiin.» Mutta voiko hän hyvin? Rossi ei ollut viikkokausiin kuullut hänestä mitään, ja hyvin paljon oli voinut tapahtua. Jos hän olisi järjestänyt omat asiansa järkevämmin, olisi hän ehkä voinut saada Roman kirjeet.
Synkät pilvet alkoivat varjostaa maisemaa. Ilma oli jäähtynyt äkkiä, ja tuuli oli kai herännyt, sillä puut huojuivat kovasti junan kiitäessä ohi. Rossi katseli taas ikkunasta kuumeisena ja kärsimättömänä.
Vihdoin junan vauhti hiljeni, pyörien ja veturin jyske lakkasi vähitellen. Hetken perästä kuului kirkonkellojen kaiku, kelloja soitettiin salaman torjumiseksi, ja sitten seurasi rankka sade. Vesi valui virtana junan saapuessa Chiassoon, mutta vaunut olivat tuskin ennättäneet junasillan kohdalle, kun Rossi hyppäsi ulos.
»Tavarat tutkittavat!» »Käsilaukut ulos!» »Chiasso!» »Tulliasema!»
Asemamiehet huusivat junan seisahtuessa, ja Rossin tummat silmät tähystelivät, eikö näkyisi ketään, jolla on keltainen sähkösanoma kädessä.
»Facchino!»
»Signore?»
»Onko sähkösanomain kantaja täällä?»
»Ei, signore.»
Rossi juoksi asemasillalle, ja samassa silmänräpäyksessä kolme karabinieeria, jotka olivat katselleet oikealle ja vasemmalle, astui hänen luokseen ojentaen valkoisen paperin.
Hän otti sen sanaakaan sanomatta ja hetkisen hän tuijotti sotilaihin kuin tiedotonna. Sitten hän avasi paperin ja luki: »Mandato di Cattura… Me… käskemme vangitsemaan Davido Leonen, tavallisesti tunnettu nimellä Davido Rossi…»
Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Hän katsoi taas sotilaihin. Ja sitten hän nauroi. Se oli kamalaa naurua — mielettömän naurua.
Toiset matkustajat olivat huomanneet tuon kohtauksen ja joukko englantilaisia ja amerikkalaisia matkailijoita puheli tapauksesta.
»Se on Rossi.» »Rossiko?» »Se anarkistiko?» »Onko hän matkustanut tässä samassa junassa?» »Taivas!»
Karabinieerien päällikkö, laihaposkinen, haukansilmäinen mies, astui virkapuvussaan komeasti katsojien ohi sähköttämään viranomaisille Rossin vangitsemisesta.
III.
Kun juna taas lähti liikkeelle, oli Rossi vankina ja istui kahden karabinieerin välissä upseeria vastapäätä. Hänen sydäntään hyyti, ja hänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten. Hän kysyi itseltään, kuinka moni henkilö tiesi, että hän oli Davido Leone ja saattoi todistaa hänet samaksi henkilöksi, joka oli tuomittu kahdeksantoista vuotta sitten. Ei ollut muuta kuin yksi.
Rossi hypähti seisomaan kirous huulillaan. Se ajatus oli vallan mahdoton, ja hän itse oli petturi, jos hän uskoi semmoista. Mutta kun tuo kuviteltu tuska oli ohi, tunsi hän sittenkin rinnassaan painoa ja häpeätä.
Karabinieeri-upseeri, joka oli käsittänyt väärin Rossin liikkeen, sulki vaunun ikkunan ja asettui itse seisomaan selin siihen, kunnes juna saapui Milanoon. Siellä odotti heitä poliisivirkamies, jolla oli ilmoitettavana viimeiset Rossia koskevat määräykset. Julkisen häiriön välttämiseksi kuninkaan juhlapäivänä oli vanki pidettävä Milanossa, kunnes määrätään toisin.
»Teidän tulee jäädä tänne yöksi, herra Rossi», sanoi soturi. Muistaen, kuinka hän Zürichistä lähtiessään itse oli aikonut samaa, Rossi nauroi katkerasti.
Nyt oli pimeä. Vankirattaat olivat hotellivaunujen vieressä, ja Rossi kuljetettiin sinne karabinieerien välissä.. Uutinen hänen vangitsemisestaan oli jo levinnyt Milanossa, ja suuria katsojajoukkoja oli kokoontunut aseman ulkopuolelle. Rossi koetti pitää päätään pystyssä, kun ihmiset tuijottivat häneen, ja vakuutteli itselleen, että viattoman miehen vangitseminen ei ole hänen, vaan viranomaisten häpeä. Siitä huolimatta tuskan tunne valtasi hänet, ja hänen päänsä vaipui alas, kun hän piiloutui vaunuun.
Matkalla Via Filangerin varrella olevaan vankilaan karabinieerit kiroilivat kovaa kohtaloaan, joka pakotti heitä pysymään poissa Roomasta yleisen juhlan aikana. Maanantaina tuli olla päivälliset kasarmissa Pratin varrella, ja tiistaiaamuna kuningas oli jakava mitalit.
Rossi sulki silmänsä eikä virkkanut mitään. Mutta puoli tuntia myöhemmin, kun hänet oli sijoitettu »maksavien» koppiin ja karabinieeri-upseeri oli poistumaisillaan, ei hän malttanut olla puhumatta.
»Herra upseeri», sanoi hän hypistellen vangitsemiskäskyä, »tahdotteko sanoa minulle, mistä saitte tämän paperin?»
»Procurasta tietysti», vastasi soturi.
»Joku oli siis syyttänyt minua siellä — voitteko sanoa kuka se oli?»
»Se ei koske minua, herra Rossi. Mutta koska tahdotte sen tietää…»
»Sanokaa.»
»Siellä oli eräs nainen, kun tämä käsky kirjoitettiin, ja jos saan sanoa kuka hän oli…»
Rossi näki, mikä nimi oli miehen huulilla, ja heittäytyi häntä kohti raivoissaan.
»Valehtelija! Ulos täältä!»
Yön pitkinä hetkinä hän koetti miettiä, kuka muu saattaisi olla syynä hänen vangitsemiseensa. Hän ajatteli kaikkia naisia, jotka hän oli tuntenut lähemmin Englannissa ja Amerikassa, ja vihdoin Elenaa ja vanhaa Francescaa. Turhaan. Ei ollut koko maailmassa muuta kuin yksi nainen, joka tiesi hänen aikaisemman elämänsä salaisuuden. Osan hän oli itse kertonut, ja loput tuo nainen tiesi itsestään.
Vähätpä siitä. Ei mikään petturi ollut kavalampi kuin olosuhteet. Hän ei tahtonut uskoa sitä valhetta, jonka kohtalo asetti hänen eteensä. Roma on uskollinen, hän kuolisi ennemmin kuin pettäisi hänet, ja hän, Rossi, on halveksittava koira, jos hän uskoo Romasta pahaa. Hän koetti muistella Roman kirjeitä, hänen uhrauksiaan, hänen uljasta, iloista luopumistaan kaikista mukavuuksista, ja tuo raskas paino hänen sydämellään alkoi keventyä.
Aamu koitti vihdoinkin. Kun harmaa hämärä hiipi vankikoppiin, soivat pääsiäiskellot juuri. Rossi muisti, kuinka toisenlaisissa oloissa hän oli luullut kuuntelevansa niitä, ja taas hänen sydämensä kävi katkeraksi. Hyväsydäminen vartia toi hänelle vettä ja leipää aamiaiseksi ja pisti hänelle samassa numeron Perseveranza lehteä. Se sisälsi kertomuksen Rossin vangitsemisesta ja johtavan kirjoituksen siitä, että Rossin ura nyt oli lopussa. Yleisö oli ihmeekseen saanut nähdä, että mies, jolla oli huomattava asema parlamentissa ja joka monta vuotta oli elänyt maailman tarkan silmän alla, oli koko ajan näytellyt väärää osaa, koska hän todellisuudessa olikin rikoksellinen, joka aikoja sitten oli tuomittu vehkeilyistä edellistä kuningasta vastaan. Semmoista oli kyllä ennenkin sattunut Italian historiassa, mutta tämä tapaus oli kumminkin siksi merkillinen, että sen pitäisi olla varoituksena herkkäuskoiselle yleisölle. Rossi purskahti nauruun ja heitti pois lehden.
Aurinko paistoi, varpuset visertelivät, ja kirkonkellot soivat pitkin päivää. Illemmällä vartia toi toisen sanomalehden, jonka nimi oli Corriere della Sera. Siinä selitettiin, että kuuluisan parlamentinjäsenen Rossin huomiotaherättänyt vangitseminen, joka, oli vaikuttanut kuin salaman isku, ei ollut tarkoitettu rangaistukseksi aikoja sitten unohdetusta rikoksesta, vaan uuden valtiollisen rikoksen estämiseksi vallan viimeisellä hetkellä. Herra Rossi oli ollut ulkomailla helmikuun ensi päivänä tapahtuneista onnettomista meteleistä asti, ja vieraiden maiden poliisien tiedonannot osoittivat päivänselvään, että hän oli suunnitellut kaikkien Euroopan vallankumouksellisten seurojen yhteistä kapinaa Italiassa ja aikonut viheliäisellä tavalla häiritä kuninkaan riemujuhlaa. On muistettava, että muutamat julistukset viittaavat tuohon tarkoitukseen ja paitsi sitä erään kirjanpainajan vangitseminen on saattanut selville, mitä teitä nuo julistukset ovat tulleet, ja siitä on ollut seurauksia, joiden johdosta saattaa onnitella sekä hallitusta että maata.
Rossi nukkui yhtä vähän seuraavana yönä kuin edellisenäkin. Nuo kamalat epäilykset, joita hän koetti poistaa, imeytyivät hänen sydämeensä kuin vampyyrit Hän koetti keksiä puolustuksia Romalle. Häntä oli peloitettu, hän oli nainen eikä voinut kestää sitä. Turhaa vallan turhaa. »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi ennemmin kuollut», sanoi hän itselleen.
Hyväluontoinen vartia toi hänelle vielä Secolo lehden hänen oman puolueensa äänenkannattajan. Sen kirjoitus oli kaikkein katkerin. »Meillä on syytä uskoa, että tuohon onnettomaan tapaukseen, joka varmaan tulee vahingoittamaan kansan asiaa, on syynä erään tunnetun naisen petollinen menettely erästä johtavaa henkilöä kohtaan. Tuo nainen on läheisessä suhteessa pääministeriin. Siinä on taas edessämme vanha juttu miehen heikkoudesta ja naisen petollisuudesta ynnä lisäksi kaikki tavalliset seuraukset nöyryytys, hulluus, häpeä.»
Ei voinut enää epäillä. Roma oli hänet pettänyt. Olkootpa hänellä mitkä syyt tahansa puolustuksenaan seuraus oli kumminkin sama. Roma oli ilmaissut hänen sielunsa syvimmät salaisuudet ja hänen elämäntyönsä oli turha.
Karabinieeri-upseeri tuli sanomaan, että nyt oli lähdettävä Roomaan, ja kello yhdeksän he istuivat taas junassa. Sunnuntaipukuisia ihmisiä kuljeskeli asemasillalla ja asemahuone oli liputettu. Valkoliivinen herrasmies oli astumaisillaan samaan vaunuun, missä karabinieerit ja vanki istuivat, mutta huomatessaan heidät hän kääntyi pois. Se oli parlamenttitalon järjestyksen pitäjä, joka palasi kotiin pääsiäislomalta. Rossi nauroi ääneen ja silloin mies kääntyi takaisin.
»Olen paoillani teidän puolestanne», sanoi hän. »Te olette pettänyt meidät kaikki, mutta nyt te näyttäydytte oikeassa karvassanne ettekä luultavasti enää teeskentele.»
Mies oli tavallaan oikeassa. Rossi oli todellakin toinen olento kuin ennen. Kaikki, mikä oli ollut hellää ja viehättävää hänessä, oli nyt muuttunut kovaksi ja katkeraksi. Juna kiiruhti Roomaa kohti, ja soturit polttivat sikarejaan. Rossi vetäytyi nurkkaan ja sulki silmänsä. Joskus hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, joskus hän nauroi ääneen.
Hän muisti omat ajatuksensa matkan alussa – ajatuksensa, jotka koskivat hänen työtään, hänen puoluettaan, hänen kansaansa ja Romaa. Hän tämä oli todellakin sopiva loppu hänen suurelle tehtävälleen. Petetty! Ja hänen pettäjänsä oli tuo ainoa olento, jonka taivas näytti antaneen hänelle avuksi!
He matkustivat rannikkorataa pitkin, ja junan tullessa Geneveen seisoi sotilassoittokunta Mazzinin patsaan juurella soittaen kuninkaallista hymniä. Mutta kuninkaan riemujuhla ei herättänyt läheskään niin paljon huomiota kuin se seikka, että Rossi oli vangittu ja odotettu kapina ehkäisty. Karabinieeri-upseeri osti geneveläisiä sanomalehtiä, ja yhdessä oli tarkka selonteko tuosta »suuresta salavehkeestä». Sotilaalliselta kannalta selitettiin tarkkaan otaksutun kapinan suunnitelma. Siihen kuuli Geneven asevaraston ryöstö ja kuninkaan surmaaminen Roomassa.
Toisessa lehdessä oli »tosi kertomus vangitsemisesta». Oli muistettava, että tuo kuuluisa parlamentinjäsen paavin riemujuhlassa oli hyökännyt kirkon ja valtion kimppuun syyttäen toista ryhmää tekopyhyydestä, toista turmeluksesta, ja erittäinkin viitaten erääseen korkeaan virkamieheen, jolla oli alhaiset himot, sekä erääseen naiseen, jonka maine oli aikoja sitten mennyt. Tuo virkamies oli pääministeri, ja nainen oli henkilö jonka välinpitämättömyyttä seuraelämän vaatimuksista oli ankarasti tuomittu. Rossin annettiin olla vapaana huolimatta tästä hänen puheestaan, mutta hänen tuomionsa oli kumminkin langetettu. Oli julkinen salaisuus, että äskenmainittu nainen itse oli ottanut rangaistakseen häntä. Kukistaakseen miehen, joka oli häntä solvaissut, hän näön vuoksi luopui ylhäisestä asemastaan pettäen siten koko hienoston ja seurapiirinäkin. Sitten hän oli solmivinaan jonkinmoisen avioliiton Rossin kanssa ja asettui asumaan uhrinsa huoneistoon saaden siten selville kaikki hänen salaisuutensa. Ajateltakoonpa mitä tahansa tuon koston laadusta, ainakin se on täydellisesti onnistunut. Kohottuaan ylimpään menestyksen huippuun mies oli langennut tuon naisen käsiin, jota hän oli nöyryyttänyt, ja nyt koko maailma ilkkui hänelle.
Rossi hymyili tuota lukiessaan — ja voi sitä hymyä! Siitä hetkestä alkaen kaikki näkyi kertovan hänelle petoksesta. Puutarhojen öljypuut kertoivat, kuinka Kristus kerran petettiin, ja pienet kaupungit rinteillä korkeine valleineen ja vahtitorneineen kertoivat, kuinka vaarallista yllätys saattoi olla.
Juna kiiti lukemattomien tunnelien läpi aivan kuin ilma virtaa huilun läpi, joskus suhisten pimeässä, joskus viheltäen päivän valossa. Rossi sulki silmänsä ollakseen näkemättä ohikulkevia, kiduttavia maisemia, mutta hän näki heti silloin Roman. Hän näki Roman samanlaisena kuin ennen, hänen kellahtavan ihonsa, hänen suuret, tummat silmänsä ja kaarevat kulmakarvat, tuon viehättävän, hymyilevän suun ja terveyden sekä onnen loiston. Ja Rossi tiesi, että olipa Roma tehnyt mitä tahansa, hän ei voisi lakata rakastamasta häntä. Se oli tehdä hänet vallan hulluksi, ja taas hän hypähti seisomaan ja aikoi astua käytävälle, kun karabinieeri, joka oli torkkunut, heräsi ja sulki oven.
Yö tuli ja kuu nousi suurena ja punaisena kuin laskeva aurinko. Kun juna kiiti Rooman Campagnalle aivan kuin vene aavalle merelle, tuntui tuo laaja, juhlallinen aavikko olevan vielä entistä enemmän erotettu elävän maailman näyistä ja äänistä. Rossi muisti, miten iloisin mielin hän oli toivonut kiitävänsä tuon tutun seudun poikki. Sitten hän loi katseensa sotamiehiin, jotka kuorsasivat paikoillaan.
Kun juna seisahtui Civita Vecchiassa, avasi karabinieeri oven käytävään, jotta vanki saisi ojentaa jalkansa suoraksi. Muutamia roomalaisia iltalehtiä tarjottiin junaan. Rossi ojensi kätensä ostaakseen erään lehden ja hämmästyi, kun joku tarttui hänen käteensä puristaen sitä lujasti. Sanomalehtien myyjä, joka kantoi myöskin kahvitarjotinta, oli suuri mies, edessä valkoinen esiliina ja päässä paperilakki.
»Kahvia, herra?» »Kahvia!» huusi hän ja lisäsi sitten hiljaa. »Etkö tunne minua, hyvä mies? Kahvia, herra? Kiitos!»
Se oli Rossin toveri, tohtori ja parlamentinjäsen.
»Maitoa, herra? Heti paikalla, herra. Venti centisimi, signore… Kaikki hyvin, veikko… Pientä rahaako? Tietysti, hyvä herra… Vaunu odottaa vasemmalla puolen. Katso tarkkaan. Addio!… Kahvia! Kahvia!»
Reipas ääni hävisi sillan toiseen päähän, ja juna läksi taas liikkeelle. Rossia pyörrytti. Hän hoiperteli takaisin paikalleen ja koetti lukea sanomalehtiä. Hän huomasi, että Tribuna oli täynnä kertomuksia riemujuhlasta. Aamulla oli ollut messu Panteonissa ja riemukulussa oli ollut pataljoona krenatöörejä, jalkaväkeä, hevosväkeä, tykistöä sekä eskadroona karabinieereja ratsastaen. Sata kanuunanlaukausta oli ammuttu Angelon linnasta puolenpäivän aikaan, ja maaseudun pormestarit olivat astuneet lippujen liehuessa ja musiikin soidessa Kvirinaalin piazzalle, missä kansa oli laulanut kansallishymnin ja huutanut kuninkaan esiin parvekkeelle.
Koitto, jonka Rossi itse oli perustanut, näytti olevan täynnä ylistystä pääministerille. Hän oli tänään saavuttanut loistokohdan mainehikkaalla urallaan. Kuningas oli antanut hänelle Annunziata-ritarimerkin, ja yhä jatkuvan levottoman ajan tähden oli hyvin luultavaa, että hänet nimitettäisiin diktaattoriksi.
Avanti näkyi kertovan yksinomaan Rossista. Kun maa ennättää toipua näiden päivien mielettömistä puuhista, silloin se voi arvostella ministerin pirullisia keinoja, ministerin, joka alentui käyttämään Delilan petosta voittaakseen valtiollisen vastustajan. Tuosta naisesta he eivät tahdo puhua. Hän on niitä turmiollisia olentoja, joita joskus tapaa maailmassa. Hän asuu yhä vieläkin petoksensa näyttämöllä, ja varmaankaan ei kukaan kunniallinen nainen häntä kadehdi, vaikka hän nukkuukin makeasti sen miehen vuoteella, jonka hän on pettänyt ja joka viettää yönsä Regina Geelin kopissa.
Rossi oli tukehtua. Hän työnsi kätensä taskuunsa, ja vangitsemiskäsky kahisi hänen sormiensa puristaessa sitä. Jos hän voisi nähdä Roman vilahdukseltakaan ja heittää tuon kirotun paperin hänen silmilleen!
Kun juna kiiti Tiberin rannalla, saattoivat he nähdä ilotulituksen Pinciolla. Siellä hehkui jättiläiskruunu täydessä valossa. Vihdoin juna saapui Rooman asemalle. Rossi muisti, kuinka hän oli kuvitellut astuvansa sinne, ja hän värisi loukatusta ylpeydestä.
Siellä oli tungosta ja jymyä ja leimahtavia liekkejä, ja sitten juna seisahtui. Asema oli täynnä väkeä. Rossi huomasi Malatestan muiden seassa, saman miehen, jonka elämän hän oli säästänyt kaksintaistelussa.
»Olkaa hyvä ja astukaa ulos!» sanoi karabinieeriupseeri, ja Rossi astui sillalle. Molemmin puolin häntä marssi sotamies, upseeri kulki edellä. Väki astui syrjään tehden tilaa noille neljälle ja seurasi sitten heidän jälessään. Ei sanaakaan sanottu.
»Pois tieltä!» huusi upseeri lähestyen porttia, missä vartia otti piletit. Mustat vaunut odottivat ulkona.
Äkkiä joku joukosta löi upseeria niskaan. Hän kääntyi puolustautumaan, mutta sai samassa toisen iskun. Sitten hän koetti vetää esiin miekkaansa, mutta hänet heitettiin samassa maahan. Toinen karabinieereista kumartui häntä nostamaan ja toinen tarttui kiinni Rossiin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Rossi tunsi sotilaan käden irtautuvan hänen käsivarrestaan aivan kuin miekan iskemänä, ja joku huusi hänen korvaansa:
»Nyt on aika mennä, jättäkää tämä minulle ja paetkaa!»
Se oli Malatesta. Ennenkuin Rossi tarkoin ymmärsi, mitä hän teki, oli hän astunut raiteiden yli toiselle sillalle, päässyt vahdin ohi näyttämällä parlamenttimerkkiään, joka oikeutti matkustamaan rautateillä, sekä astunut odottavaan vaunuun.
»Minne, signore?»
»Piazza Navona — presto!»
Vaunujen vieriessä Piazza Margheritan poikki astui komppania karabinieereja nopeasti asemaa kohti.