IV.
Kun joku ruumiin jäsen käy tunnottomaksi, on ensimmäinen palaavan tunnon merkki polttava tuska. Samoin on sielunkin laita. Kun Rossin viimeinen kirje herätti Roman siitä rakkauden ja pelon horteesta, jonka turruttamana hän oli kertonut Rossin salaisuuden pelastaakseen hänen elämänsä, hän kärsi ääretöntä tuskaa ajatellessaan sitä alennustilaa, johon hän oli syössyt Rossin.
Kello kymmenen lauantai-iltana sanomalehdenmyyjät huusivat kaduilla, että Rossi on vangittu. Rajalta saapuneet sähkösanomat kertoivat ilkeällä tavalla tapahtumasta. Rossi oli ollut valepuvussa ja koettanut salata itsensä, mutta karabinieerien valppaus oli tehnyt sen tyhjäksi, ja nyt oli Rossi Milanon vankilassa, jossa häntä arvattavasti tullaan pitämään muutamia päiviä.
Vanha garibaldilainen, joka toi iltalehdet, tunsi syvää osanottoa Romaa kohtaan, mutta Roma inhosi itseään ja koetti saada garibaldilaisen poistumaan niin pian kuin mahdollista saadakseen olla yksin kurjuutensa ja häpeänsä musertamana.
Aikaisin seuraavana aamuna vanha Francesca tuli kotiin pääsiäisjumalanpalveluksesta ja läksi Roman luo. Hän oli hyvin närkästynyt sunnuntain lehdissä julaistun jutun johdosta, joka koski Roman toimia äskeisissä tapahtumissa. Se oli sama kertomus, jonka Rossi oli lukenut Genevessä.
»Se on häpeällistä ja ilkeätä, ja Jumala sen rankaisee vielä kerran. Mutta sittenkin on ihmisiä, jotka uskovat, että siinä on jotakin totta. Tommaso on yksi niitä, ja minä sanoin hänelle, että hänen sietäisi hävetä. 'Minä häpeänkin, eukkoseni', sanoi Tommaso, 'mutta mitä minun pitää uskoa?' Niin hän sanoo.»
Roma sulki silmänsä puoleksi ja kuunteli. Maailma luuli häntä siveettömäksi naiseksi. Jos hän olisi ollut semmoinen, joksi häntä luultiin, kuinka helposti asiat olisivat käyneet toisin! Mutta kaikki alhaiset luonteet tulisivat aina sanomaan häntä siveettömäksi naiseksi, ja ulkokultaiset tulisivat tuomitsemaan hänen toimiaan sen mukaan, miten he itse selittävät hänen luonteensa. Tuon ajatuksen tuottama tuska lisäsi hänen kärsimyksiään, ja hän tunsi itsensä sairaaksi.
Kuuro vanha vaimo koetti houkutella häntä syömään pääsiäispäivälliseksi brodettoa ja lammaspaistia sekä munia ja makkaroita ja pääsiäiskakkuja, jotka pappi oli siunannut. Mutta Roma ei voinut syödä mitään. Myöhään illalla garibaldilainen lähetti hänelle omituisen sanan. Hänen ei pitänyt mennä ulos, sillä ihmiset puhuivat hänestä eikä hänen ollut turvallista mennä nyt minnekään. Joukko Rossin meluavimpia ja huolettomimpia ihailijoita kuljeskeli piazzalla, kasvoissa syvän, sanattoman häpeän ilme.
Maanantaiaamuna, ennenkuin Roma oli noussut, hiipi hänen koiransa vuoteen viereen. Se oli saanut myrkkyä. Eläinraukka kohotti käpälänsä peitteelle ja katsoi Romaan jähmettyvin silmin aivan kuin koettaen kertoa tuskastaan. Tunnin kuluttua se oli kuollut.
Tästä lähtien Roman tunteet muuttuivat. Hänen masentava tuskansa Davido Rossin nöyryytyksen tähden, kun tämä oli sortunut ja vankilassa, vaihtui kiihkeään katkeruuteen paronia kohtaan, joka menestyen, säteilevänä ja voittoisana kulki kulkuaan. Roma ajatteli menneiden kuukausien tapahtumia oikeassa valossa ja näki, että paroni oli vastuunalainen kaikesta. Paroni oli peloittanut häntä. Paronin peloitus oli vaikuttanut Roman mieleen ja saanut hänet tunnustamaan. Tunnustus oli vienyt hänet paavin luo ja paavi oli rakkaudessa ja onnettomassa uskossa saanut hänet syyttämään miestään. Siinä oli sarja tuhoisia tapahtumia, joita kohtalon paha hengetär vielä oli lisännyt, mutta kaiken alkuna oli paroni ja hän oli syynä onnettomuuteen.
Roma vihasi tuota miestä. Kun hän ajatteli paronin suhdetta hänen isäänsä, kuohui hänessä katkeruus. Kun hän ajatteli paronin suhdetta häneen itseensä, vapisi hän inhosta. Muistaessaan paronin suhdetta Davido Rossiin hän oli tukehtua raivosta.
Soittokuntia kulki kadulla. Juhla oli alkanut jo ennen aamiaista. Päivällisaikaan juopuneet miehet piazzalla syleilivät toisiaan huutaen: »Kauan eläköön kuningas!» ja sitten: »Kauan eläköön paroni Bonelli!» Julkiset keittiöt olivat täynnä, viinipuodeissa oli ahdinko, Banco di Lotto teki hyviä kauppoja, ja joukko pelaajia istui pöytien ääressä katukäytävällä korttia pelaamassa puukot iskettyinä alta kiinni pöytään, jotta ne olisivat nopeasti saatavissa, jos tarvitaan.
Illempänä koetettiin saada toimeen jonkinmoinen karnevaali. Tusinan verta kuljeksijoita likaisissa vuokratuissa puvuissa, miehillä ruskeat esiliinat, naisilla siniset naamarit, Pulcinella-huippulakit päässä, valkoinen pumpulipusero yllä ja paperilyhtyjä käsissä, muutamilla kukkia ja vasullinen konfetteja, kulki meluten piazzan poikki kulkusilla varustetuissa kärryissä huutaen Ecco il moccolo, taikka Senza moccolo-o-o!
Se oli raakaa iloa, mutta paremmassa osassa kaupunkia huviteltiin komeammasti. Siellä oli kunniaportteja, lippuja ja kirjoitettuja tunnuslauseita, sotilaskulkueita, ja siellä kaikui eläköön-huutoja kuninkaalle ja ministerille.
Roman inho muuttui ylenkatseeksi. Miksi tuo kansa iloitsi? Ei ollut todellakaan syytä iloon. Miksi huudettiin ja laulettiin? Se oli kaikki keinotekoista iloa, kaikki oli valhetta. Aivan kuin näyssä Roma saattoi nähdä paronin tuon oman luomansa näyttämön keskellä. Hän istui vaunuissa kuninkaan ja kuningattaren kanssa hymyillen jäistä hymyään, kohottaen hattuaan ja kumartaen, kansan ulvoessa molemmilla puolilla. Ja sillä aikaa Davido Rossi virui Milanon vankilassa, kuolemaakin kovemman kohtalon alaisena, sortuneena, lyötynä ja sydän murtuneena.
Vanha Francesca toi aamulehden. Se oli Koitto, eikä se sisältänyt mitään muuta kuin kertomuksia paronista. Paronin vaimo oli kuollut lauantaina — siitä pari riviä. Kuningas oli antanut paronille Annunziata-ritarimerkin — sitten seurasi puoli palstaa tuosta kuninkaallisen perheen uudesta serkusta. Kvirinaalissa oli päivälliset ja tanssiaiset sinä iltana, ja silloin luultavasti pääministeri nimitettäisiin diktaattoriksi.
Roma saattoi nähdä paronin kuninkaan pöydässä puhelevan iloisesti, ajattelematta Roman kärsimyksiä. Siitä ei ollut vuottakaan, kun Roma oli istunut hänen vieressään. Kun hän nyt muisteli tuota yötä, vapisi hän kauhusta, ja hämärä kostonhimo heräsi hänen sielussaan. Mutta kaikessa hänen kurjuudessaan loisti eräs valonsäde: vaikka hän oli pettänyt Rossin, oli hän samalla pelastanut hänen elämänsä.
Toisessa Koiton palstassa kerrottiin paronin luona tapahtuneesta haastattelusta. Sanomalehtimies oli vaatinut, että sellaisia henkilöitä, jotka vehkeilevät kuningasta vastaan ja saattavat yleisen rauhan vaaranalaiseksi, on rangaistava peloittavan ankarasti. Paroni oli peitetyin sanoin vastannut, että kuninkaan luontainen hyvyys saattoi hänet antamaan anteeksi sellaisille henkilöille, jos heidän rikoksensa ovat vanhoja tai jos uudet rikokset on saatu ajoissa estetyksi, mutta yleisön asia on ilmaista mielensä siitä, onko oikein valtaistuinta kohtaan, että sellaista lempeyttä käytetään.
Kun Roma luki tuon, välähti valo hänen silmiensä edessä, ja samassa hän ymmärsi, mitä hänen tuli tehdä. Paroni aikoi houkutella kuninkaan rikkomaan lupauksensa, jolla hän oli sitoutunut säästämään Davido Rossin hengen, ja aikoi työntää syyn kansan niskoille, jonka tahdon alle hänen muka täytyi taipua. Ei ollut olemassa mitään maallista tuomioistuinta eikä juryä semmoiselle miehelle, joka noin saattoi menetellä. Hän asetti itsensä kaikkien ihmislakien ulkopuolelle. Siitä syystä ei ollut jälellä muuta kuin yksi keino — hänet oli asetettava Jumalan tuomioistuimen eteen!
Kun tuo ajatus tunkeutui Roman mieleen, ei hän muistanut sitä rikokseksi. Hänen sielunsa siveellisessä ylevyydessä se tuntui kostavalta oikeudelta. Hänen sydämensä tykytti kovasti, mutta siihen oli syynä vain hänen ajatustensa jännitys ja hänen kiihkeä toivonsa saada toteuttaa ne.
Eräs asia häntä huolestutti, nimittäin tuon tuuman käytännöllinen toimeenpano. Hän tuumaili jos jotakin. Ensin hän aikoi kirjoittaa paronille ja pyytää häntä luokseen ollen alistuvittaan hänen tahtoonsa, mutta hän luopui heti siitä tuumasta pitäen petosta alhaisena keinona suuren ja jalon tehtävän toteuttamiseksi. Vihdoin hän päätti mennä Piazza Leonelle myöhään yöllä odottamaan paronin palaamista Kvirinaalista. Felice kyllä päästäisi hänet sisään. Hän istuisi vastaanottohuoneessa varjostetun lampun alla, kunnes kuulisi pyörien ratinan piazzalta. Sitten kun paroni avaa oven, hän nousee — tekemään tehtävänsä.
Piirongin laatikosta hän oli löytänyt revolverin, jonka Rossi oli hänelle jättänyt sinä yönä, jona hän lähti pois. Siinä oli Rossin nimi, jonka lahjoittaja oli siihen kaivertanut, mutta Roma ei välittänyt siitä. Rossi oli vankilassa, siis ei kukaan voinut häntä epäillä, eikä Roma välittänyt oman työnsä salaamisesta. Kun hän selkein mielin ja omasta päätöksestään oli täyttänyt aikomuksensa, aikoi hän itse ilmaista itsensä. Hän oli myöntävä kaikki suoraan puolustautumatta ja pyytämättä armoa, vaikka kuolema häntä odottaisi. Hänen ainoa puolustuksensa oli oleva, että paroni oli syyllinen ja korkeamman tuomioistuimen tuomittava. Päättäköön tuomioistuin sitten hänen motiiviensa moraalisesta merkityksestä ihmisoikeuden mukaisesti.
Noiden ylevien tunteiden vallassa hän alkoi tutkia revolveria. Hän muisti, että kun Rossi oli antanut sen hänelle, hän oli kauhistunut koskettaessaan kuolettavaa asetta ja se oli pudonnut hänen käsistään. Nyt hän ei tuntenut mitään sellaista pelkoa käännellessään sitä hennoissa käsissään ja koetellessaan saada selville sen rakennetta. Siinä oli kuusi piippua, ja saadakseen selville, olivatko ne ladatut, hän painoi hanaa. Kova pamahdus seurasi, mutta hän ei säikähtänyt.
Kuuro vanha vaimo oli kuullut laukauksen ja kiiruhti Roman luo kalpeana.
»Taivas siunatkoon, signora! Mitä on tapahtunut? Pyhä Neitsyt pelastakoon meidät! Revolveri!»
Roma koetti puhua tyynesti. Se oli herra Rossin revolveri. Roma oli löytänyt sen piirongista. Se oli nähtävästi ladattu ja oli nyt lauennut.
Sanat olivat epämääräisiä, mutta ääni tyynnytti vaimon. »Pyhimyksille kiitos, ettei se ollut sen pahempaa! Mutta miksi olette niin kalpea, signora? Mikä teitä vaivaa?»
Roma vältti hänen katsettaan. »Ettekö tekin olisi kalpea, jos tällainen esine olisi lauennut käsissänne?»
Nyt oli vanha garibaldilainenkin ennättänyt ylös vaimonsa jälkeen, ja kun kaikki oli selitetty, ilmoittivat molemmat vanhukset menevänsä katsomaan ilotulitusta Pinciolle.
»Se alkaa kello yksitoista ja jatkuu kahteentoista tai yhteen, signora. Kaikki muut tästä talosta ovat jo menneet, muutoin olisikin laukaus herättänyt huomiota.»
»Hyvää yötä, Tommaso! Hyvää yötä, Francesca!»
»Hyvää yötä, signora! Meidän täytyy jättää katuovi auki, jotta asukkaat pääsevät kotiin, mutta te voitte sulkea oman ovenne, niin olette aivan turvassa.»
Garibaldilainen kohotti lakkiaan ja jätti oven raolleen. Kello oli puoli yksitoista, ja piazza oli aivan hiljainen. Roma istui kirjoittamaan kirjettä:
»Oma rakkaani, Olen lukenut sanomalehdistä, mitä tapahtui rajalla, ja olen menehtyä tuskasta. Mitä voin sanoa omasta osastani siinä muuta kuin että tein sen parhaassa tarkoituksessa! Koko sielullani ja Jumalan edessä vakuutan, että jos petin sinut, tein sen pelastaakseni henkesi. Ja vaikka sydämeni on murtua ja vaikken enää koskaan saa tuntea onnen hetkeä, kunnes Jumala suo minulle rauhan, täytyisi minun menetellä aivan samoin, jos tuo kaikki olisi elettävä uudelleen…
Ehkä sinun suuri sydämesi voi antaa minulle anteeksi jonakin päivänä, mutta itse en koskaan anna anteeksi itselleni enkä sille miehelle, joka pakotti minut tekemään minkä tein. Ennenkuin tämä kirje saapuu sinulle Milanoon, on suuri työ tehty Roomassa. Muistatko, että jokaisena aikakautena kaitselmus lähettää maailmaan jonkun henkilön opettamaan tyranneille, että he ovat ainoastaan ihmisiä? Kaitselmus tulee tällä kertaa käyttämään minun heikkoa kättäni siihen suureen tarkoitukseen. Mutta en tahdo sanoa mitään ennenkuin kaikki on ohi. Sinun nimesi on joutuva historian lehdille tahrattomana…
Hyvästi, armas! Koeta antaa minulle anteeksi niin pian kuin voit. Minä olen sen tietävä… olenpa missä tahansa… ja se on suloista tuntea. Sinua rakastava, erehtyvä, murtunut
Romasi.»
Meluava joukko kulki piazzalla laulaen juomalaulua. Sen mentyä kirkonkello löi yksitoista. Roma pani hatun ja harson päähänsä. Hän oli ankaran kärsimättömyyden vallassa. Kun hän oli valmis lähtemään, katsoi hän vielä viimeisen kerran huoneita. Ne olivat täynnä muistoja — toiveita ja todellisia tapahtumia. Piano, fonografi, veistokuva, vuode. Kaikki oli mennyttä. Hän ei koskaan tulisi takaisin enää.
Hänen sydämensä sykki kovasti, ja hän avasi piirongin uudestaan, kun hän kuuli askeleita portailta. Hän tunsi nuo askeleet. Ne olivat paronin. Roma seisahtui tuntien sanomatonta kauhua ja katsoi oveen. Se oli hiukan auki, kuten garibaldilainen sen oli jättänyt.
Paroni oli astumaisillaan sisään tuosta ovesta. Hän läheni — kuolemaansa. Jokin yliluonnollinen voima pakotti häntä tulemaan.
Romaa pyörrytti, ja joka jäsen vapisi. Askeleet lähenivät. Vihdoin ne saapuivat portaiden päähän, ja ovella kuului koputus. Ensin Roma ei voinut vastata, ja koputus uudistui.
Sitten hän tointui taas. Se oli pikemmin Kaikkivaltiaan tahto kuin hänen omansa. Sen täytyi tapahtua. Jumala oli määrännyt hänet tuon rikoksellisen miehen surmaajaksi.
»Astukaa sisääni» huusi Roma.
V.
Luonnonlakien joukossa on eräs äärettömän suuri, ja se sisältää ehkä ihmisluonteen syvimmät salaisuudet — mukautumisen laki. Lääkärissä, tuomarissa, sanomalehtimiehessä, papissa — kaikissa huomaamme heidän ammattinsa turmiollisen vaikutuksen, ja kiusallisimpia esimerkkejä luonteen alistumisesta välttämättömyyksien alle on valtiomiehen sielu. Mutta olemuksen suurina hetkinä, voiton ja tappion, rakkauden ja intohimon hetkinä, häviää ammatin luoma leima, niinkuin viitta putoaa pois hartioilta, ja ainoastaan ihminen jää jälelle.
Kun paroni heräsi lauantaiaamuna, muisti hän Romaa sangen syvästi katuen, ja kaikki, mikä tapahtui seuraavina päivinä, pani hänet ajattelemaan Romaa hellin mielin. Aamulla adjutantti toi hänelle rasian, joka sisälsi Annunziata-ritarikunnan merkit, ja piti muodollisen puheen. Paroni leikki jalokivillä koristetulla nauhalla ja siitä riippuvalla kultamitalilla, kun hän vastasi puheeseen etiketin määräämin sanoin, mutta hän ajatteli koko ajan Romaa ja mitä iloa tämä olisi voinut tuntea tervehtiessään häntä kuninkaan serkkuna.
Puolenpäivän aikaan hän sai sähkösanoman, joka ilmoitti hänelle hänen mielisairaan vaimonsa kuoleman, ja hän läksi heti linnaansa Albanon vuoristoon. Siellä hän oli niin kauan, että ennätti nähdä, kun ruumis siirrettiin kirkkoon, ja palasi sitten heti Roomaan. Nazzareno kantoi asemalle pienen laukun täynnä kirjoituksia, joita paroni oli tutkinut junassa istuessaan. He kulkivat ruusupuun ohi, joka oli istutettu Roman ensimmäisenä syntymäpäivänä Italiassa. Se oli täynnä valkoisia ruusuja. Paroni poimi yhden niistä ja piti sitä napinlävessään koko paluumatkan.
Ennen puoliyötä hän oli palannut Piazza Leonelle, jossa commendatore Angelelli odotti häntä kertoakseen uutisen Rossin vangitsemisesta. Paroni antoi määräyksen, että Koiton toimittaja heti lähetettäisiin hänen luokseen, jotta hän voisi tehdä ehdotuksen. Mutta huolimatta tyytyväisyydestä, jonka Rossin kiinniottoja mahdollisesti seuraava täydellinen masentaminen hänessä herätti, hän tunsi sääliä Romaa kohtaan.
Sunnuntaina hän puheli sanomalehtimiesten kanssa, antoi viimeiset juhlaa koskevat käskyt ja toimitti jos jotakin. Maanantaina juhla alkoi messulla. Panteonin piazzalla seisoi loistava joukko sotilaita kiiltävät kypärät päässä. Tuon komean henkivartiaväen keskitse pieni kuningas astui palatsiinsa musiikin soittaessa kansallishymniä. Vanhassa Panteonissa, jonka kattoon oli ripustettu kuninkaallisella vaakunalla koristettu valkoinen silkkiverho, paloi lukemattomia valkeita. Väliaikaisella alttarilla, joka oli koristettu valkoisella ja kullalla, heloitti kynttilöitä, ja kuoro, jota kuuluisa oopperansäveltäjä johti, oli kultaisen ristikon takana. Kuningas ja kuningatar sekä kuninkaalliset prinssit istuivat tuoleilla samettisen verhotaivaan alla, ja eri lavoja oli rakennettu ministereille, senaattoreille, parlamentinjäsenille ja vieraiden valtakuntain lähettiläille. Uskonto oli aivan välttämätön kaikissa valtion juhlamenoissa, ja tuo messu oli oivallinen valtiollinen temppu, jonka paroni itse oli järjestänyt. Hän oli unohtanut Jumalan, mutta hän oli muistanut kuningasta, olipa ajatellut Romaakin. Roma itki aina uskonnollisissa juhlamenoissa ja olisi varmaan vuodattanut kyyneleitä, jos olisi ollut läsnä nyt.
Panteonista seurue läksi Capitoliumiin soittokunnan soittaessa pitkin katuja riemusäveliään. Tuo komea rakennus oli täynnä loistavaa silkkipukuista yleisöä kunniamerkit rinnassa. Pormestari luki puheen, jossa hän mainitsi, kuinka paljon onnettomuuksia Italia oli kokenut, ja lopetti viittaamalla kansan hyvään toimeentuloon nykyisen hallitsijasuvun aikana. Vastauksessaan kuningas kehui armeijaa rauhan- ja yhteyden pilariksi ja lopetti ylistämällä pääministeriä, jonka voimakas johto oli hävittänyt epäkäytännöllisten politikoitsijain hämärät unelmat, jotka olivat uhanneet valtaistuimen vakavuutta ja uskollisten kansalaisten menestystä.
Paroni vastasi lyhyesti, ettei hän ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa kuninkaan hyväksi, joka oli melkein tasavaltainen hallitsija, ja maansa hyväksi, joka oli vapain maa koko maailmassa. Mitä taaskin haaveilijoihin ja heidän haaveisiinsa tulee, saattavat muutamat maanpakolaiset Zürichissä ulkomaalaisten melun kiihoittamina uneksia yleisen tasavallan perustamista eri kansakuntien ja rotujen kesken sekä Rooman kohottamista sen pääkaupungiksi, mutta ne ovat ainoastaan heikkojen aivojen sekavia unelmia.
»Vaarallisiako?» huudahti paroni lopuksi hymyillen. »Kuka voisi pitää ikuisia uneksijoita vaarallisina?»
Kuningas nauroi, senaattorit huusivat eläköötä, naiset heiluttivat nenäliinojaan, ja taas paroni muisti Roman.
Juhlakulku Kvirinaaliin oli yhä kohoavaa riemukulkua. Joka talosta liehui lippuja, joka ikkunassa oli punaisia ja keltaisia kudoksia. Corson varrella olevissa klubeissa oli ahdinkoon asti prinssejä, ylimyksiä, valtiomiehiä ja kuuluisia muukalaisia. Kaartilaisia, punaiset töyhdöt hatuissa, seisoi rivissä kadulla, ja käytävät olivat täynnä uskollisia alamaisia. Se oli loistava juhla, juhla, jommoista Rooma rakasti.
Maakuntien päälliköt sekä kansalaisia johtajineen ja lippuineen marssi Kvirinaaliin, kuten paroni oli määrännyt, huutaen kuninkaan esiin parvekkeelle. Kuningas totteli kutsua ja kiitti yleisöä. Mutta astuttuaan takaisin huoneeseen nuori kuningas näytti hermostuneelta ja hätääntyneeltä. Hän oli hyvää tarkoittava mies, hyväavuinen, mutta aivan heikko. Hän rakasti kansaansa ja uneksi olevansa maansa vapauttaja ja yhdistäjä ja hän vakuutti aina olevansa hyvä katolilainen, vaikka paavi oli käytännössä hänet pannaan julistanut, joskaan ei nimellisesti. Seisoessaan parvekkeella rumpujen jyristessä ja kuninkaallisen marssin kaikuessa hän muisti, että tällä paikalla paavikunta oli viettänyt, monta muistettavaa hetkeä, ja häntä rupesi äkkiä peloittamaan. Paroni lohdutti häntä.
»Omasta puolestani», sanoi paroni, »olen pitkällisen uskonnon tutkimisen jälkeen käynyt epäilijäksi. Kaksikymmenvuotiaana koetin ymmärtää kirkon dogmeja ja uskon salaisuuksia. Viisikolmattavuotiaana tiesin, ettei paavi itsekään niitä ymmärrä. Siitä syystä olen lakannut ajattelemasta sellaisia asioita ja kumarran nyt elämän laeille.»
»Ei voi aina voittaa taikauskoa», sanoi kuningas, »ja kun seisoin tuolla ulkona, johtui mieleeni, että tämä ilo kohta loppuu ja sitten…»
»Jos minä voin vapahtaa teidän majesteettinne vastuunalaisuuden taakasta…» alkoi paroni.
Kuningas kutsui ylhäisen virkamiehen luokseen ja antoi käskyn, että heti on järjestettävä asiakirjat, joilla paroni Bonelli nimitetään kuninkaan käskystä Italian diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi tästä päivästä lukien. »Jospa Roma nyt olisi täällä», ajatteli paroni.
Ilta tuli, ja päivälliset kuninkaallisessa palatsissa olivat pelkkää loistoa. Ruhtinatar toisensa jälkeen astui sisään säteillen timanteissa. Paronin kaulassa riippui Annunziata-ketju, ja ulkomaalaiset lähettiläät, jotka hallitsijainsa edustajina olivat läsnä, tekivät tilaa hänelle, ja hän istui kuningattaren oikealla puolella. Hänen omalla oikealla puolellaan istui pikku prinsessa Bellini, jolla oli Annunziata-ritariston arvo miesvainajansa sukuperän tähden. Hän oli juuri palannut Pariisista, jossa hänen kasvonsa olivat emaljeeratut, ja hän vältti nauramista, jottei emalji halkeaisi, mutta hänen kielensä liikkui yhtämittaa.
»Ja te ette ole nähnyt Donna Romaa… ettekö? Ah, kaikki puhuvat siitä. Oli hirveätä, että hän muutti asumaan sen miehen huoneistoon. Se oli vallan kamalaa, ja se erotti hänet seuraelämästä ikipäiviksi. Olkoonpa hänellä mitkä syyt tahansa, ei kukaan kunnon mies enää voi naida häntä. Minä en ole koskaan antanut kenenkään miehen nukkua talossani miesvainajani kuoleman jälkeen. Kun veljenikin tulee Roomaan, lähetän hänet aina hotelliin… Mutta rakas Roma oli aina niin välinpitämätön… Hän kuljeskeli yksin kuin kyökkipiika… Entä Rossi? Hänet kai mestataan… niinkö? Tiedättekö, minä pidin hänestä! Hänellä oli komea vartalo. Hän muistutti erästä englantilaista lakeijaa, joka oli palveluksessani.»
»Nukkuiko hän teidän talossanne?»
»Tietysti. Minä olin itse valinnut hänet. Hän oli naimisissa ja mitä uskollisin — ja hänen vaimonsa oli kauhean ruma.»
Paroni katsoi ivallisesti hymyillen tuohon vanhanpuoleiseen kaunottareen verraten hänen muotisiveyttään sen tytön teeskentelemättömään siveellisyyteen, jota prinsessa soimasi. »Roma on enemmän arvoinen kuin koko valtakunnallinen tuommoisia naisia», ajatteli paroni.
Päivällisen jälkeen hän talutti kuningattaren valtaistuimelle samettisen kunniakatoksen alle, muinoin paavien kappelina olleeseen komeaan huoneeseen. Sitten tanssiaiset alkoivat. Mikä valotulva! Mikä timanttien säihky! Mitä ihania, hienohipiäisiä kasvoja! Mitä paisuvia rintoja ja pyöreitä muotoja! Mitä elämän ja lemmen hehkua sadoissa loistavissa silmissä! Mutta paroni muisti vielä kauniimmat kasvot, vielä suloisemman muodon kuin mitä hänen silmänsä täällä näkivät, ja selittäen kuninkaalle, että hänen oli pakko Rossin saapumisen tähden poistua, hän läksi palatsista.
Tulikärpäset värähtelivät Kvirinaalin pimeässä puutarhassa, kun paroni kulki kaikuvien pihojen poikki, ja iso tori edessä, kirkkaassa sähkövalossa, oli niin hiljaa, ettei kuulunut muuta kuin vahtien astuntaa portilla.
Paroni läksi Piazza Navonalle päin. Hänen itsesyytöksensä kävivät yhä ankarammiksi. Hän muisti uhkauksiaan ja sanoi itselleen, ettei hän koskaan ollut aikonut panna toimeen niitä. Niiden tarkoitus oli ainoastaan vaikuttaa Roman mieleen, kuten usein tapahtui jokapäiväisessäkin elämässä.
Paroni muisti edelliset hovitanssiaiset ja hän tunsi häpeätä. Mutta tuon yön onnettomuuteen eivät olleet syynä kylmät laskelmat, kuten hän oli ennen sanonut. Syyt olivat yksinkertaisemmat, inhimillisemmät — rakkaus kauniiseen naiseen, joka oli liukumaisillaan pois häneltä, kamala tunne siitä, että hän, paroni, oli sidottu vaimoon, joka ei ollut vaimo, ja sitten vielä hetken hurmaava pyörrytys.
Vähätpä siitä! Roma ei tullut kärsimään tuon tähden. Paroni oli kaikki maksava. Kun ajatteli Roman sopimatonta käytöstä, oli se, minkä paroni aikoi tehdä, kerrassaan suurta, mutta Roma saa nähdä, että muutkin saattavat uhrautua.
Kansa oli Pinciolla ja kadut olivat hiljaiset. Kun paroni saapui Piazza Navonalle, oli siellä tuskin ainoatakaan ihmistä, ja hänen oli vaikeaa löytää talo. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan sisään, ei kukaan tullut häntä vastaan portailla. Sitä parempi. Häntä hiukan hävetti.
Kun hän oli koputtanut kaksi kertaa, pyysi ääni, jota hän ei tuntenut, häntä astumaan sisään. Kun hän avasi oven, seisoi Roma hattu päässä ja harso silmillä hänen edessään selin piironkiin. Paronin mielestä hän näytti pelästyneeltä ja sairaalta.
VI.
»Rakas Roma», sanoi paroni, »tuon sinulle hyviä uutisia. Kaikki on käynyt hyvin. Ei olisi voinut käydä sen paremmin, ja minä tulin onnittelemaan sinua.»
Paroni oli huomattavasti kiihoittunut ja puhui nopeasti ja äänekkäästi.
»Mies vangittiin rajalla — olet kai kuullut siitä. Hän saapui yöjunassa lauantaina ja mahdollisten metelien estämiseksi hänet pidätettiin Milanossa tähän aamuun asti.»
Roma seisoi vielä selin piironkiin.
»Uutinen oli kaikissa lehdissä eilen, armaani, ja sillä oli mainio vaikutus riemujuhlan avajaisiin. Kun kuningas meni messuun tänä aamuna, oli kapina saanut kuoliniskunsa ja meidän levottomuutemme oli lopussa. Tänä iltana tuo mies saapuu Roomaan, ja tunnin perästä hän on varmassa turvassa vankilassa.»
Joka hermo Roman ruumiissa värisi, eikä hän yrittänytkään puhua.
»Kaikki on sinun työtäsi, lapseni — sinun eikä minun. Sinun viisas järkesi on saanut sen aikaan. 'Antakaa se mies minulle', niin sinä sanoit. Minä annoin hänet sinulle, ja sinä toimitit kaikki.»
Roma pusersi huuliaan yhteen ja koetti hillitä itseään.
»Mutta mitä sinä oletkaan kärsinyt päämääräsi saavuttamiseksi! Ylenkatsetta, solvauksia! Eikä ainoastaan sitä, vaan myöskin köyhyyttä, jopa kurjuuttakin, alennusta, häpeää! Ei ole kumma, että voitit tuon miehen. Yleisökin pettyi. Ja minä itsekin melkein petyin.»
»Nytkö se on tapahtuva?» ajatteli Roma. Paroni seisoi uunimatolla vastapäätä häntä.
»Mutta sinä tiesit mitä teit, armas. Se kuului kaikki ohjelmaasi. Sinä ajoit miestä eteenpäin. Ja hän antautui sinun valtaasi. Sinä sait selville kaikki hänen sielunsa salaisuudet. Ja kun hetki tuli, olit valmis. Sinä täytit alkuperäisen aikomuksesi. 'Hän on sortuva, kun hänen toiveensa ovat ylimmillään', niin sanoit.»
Roman sydän sykki aivan kuin se olisi tahtonut särkeä siteensä.
»Hän on sortunut. Kiitos sinulle, tuo järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, tuo naisten panettelija on masennettu. Mikä viisaus! Mikä kärsivällisyys! Mikä valtiotaito! Ja mikä tahdon lujuus ja tarmo! Kuka uskaltaa sanoa, etteivät naiset enää saa suuria aikaan?»
»Kuinka minä vihaan tuota miestä!» ajatteli Roma. Paroni oli avannut päällystakkinsa niin että hänen leveä, valkoinen rintamuksensa näkyi, ja sen päällä kiilsi Annunziata-ketju. Hän astui uunimatolle aavistamatta, että tuho odotti häntä.
»Puolet Euroopan sanomalehdistä tulee sisältämään kertomuksia tuon suuren suunnitelman epäonnistumisesta. Oli toinen suunnitelma, armas, joka onnistui. Eurooppa saa kuulla siitä myöskin, ja huomisaamuna on maailma tietävä, mitä nainen voi tehdä rangaistakseen miestä, joka on solvaissut häntä.»
»Miksi en tee sitä nyt?» ajatteli Roma. Hän kosketti revolveria, joka oli piirongilla hänen takanaan, hengittäen nopeasti ja kovaa.
»Kuinka hienosto on hämmästyvä kuullessaan sen! Nyt se jo epäilee jotakin. Sanoinhan sinulle uskottelevani sille, että sinä näyttelet opittua osaa, vaikka ihmiset saattavat luulla muuta. Mutta kun hienosto näkee sinun palaavan entiseen elämääsi…»
Paroni koetti nauraa hiukan.
»Sinä saat kaikki takaisin, armas. Vaunut, jalokivet, huoneiston, aivan niinkuin ne jätit. Olen pitänyt huolta kaikesta, ja minä päivänä tahansa voit saada kaiken jälleen.»
Roman sydän tykytti tuskallisesti.
»Mutta etkö istu, lapseni? Minulla on hiukan sanottavaa sinulle. Se on tärkeä uutinen. Paronitar on kuollut. Niin, hän kuoli lauantaina, raukka. Pitäisikö minun olla ulkokullattu ja itkeä? Miksi sitä tekisin? Viisitoista vuotta julma laki, jota minä en katolisessa maassa uskaltanut rikkoa hakemalla eroa, on kahlehtinut minut elävään ruumiiseen. Täytyykö minun olla surevinani nyt, kun taakka on pudonnut?… Roma, istu, armas, älä seiso noin tuossa… Roma, minä olen vapaa, ja me voimme mennä naimisiin. Vihdoinkin sinä voit tulla vaimokseni, kuten aina olemme aikoneet.»
»Nyt!» ajatteli Roma ja kumartui hiukan eteenpäin.
»Ah, älä pelkää mitään. Minä en pelkää, eikä sinunkaan tarvitse pelätä. Huhu on yhdistänyt meidän nimemme jo. Mutta entä sitten? Minä en välitä siitäkään, että sinun nimesi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Ei kukaan ole solvaiseva sinua enää, kaikesta entisyydestä huolimatta. Minne minä menen, sinne pitää sinunkin mennä. Elleivät he tule toimeen ilman minua, eivät he saa tulla toimeen myöskään ilman sinua, ja huolimatta kaikesta on sinut vastaanotettava kaikkialla.»
»Joko olette sanonut kaikki sanottavanne?» kysyi Roma.
»En kaikkea. On asia, jonka tahdoin kertoa sinulle ennen sanomalehtiä. Kuningas on nimittänyt minut diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi. Se merkitsee sitä, että sinua tullaan palvelemaan enemmän kuin itse kuningatarta. Mikä kosto! Samat naiset, jotka ovat kääntäneet selkänsä sinulle, tulevat nyt kumartamaan sinulle. Sinä murskaat kaikki muurit. Sinä tulet…»
»Odottakaa!» sanoi Roma.
Paroni oli lähestynyt häntä, ja Roma kohotti kätensä.
»Te uskotte, että alistun tuollaiseen valheeseen?»
»Mihin valheeseen, lapseni?»
»Uskotteko, että syytin Davido Rossia kukistaakseni hänet? Totta on, että syytin häntä — minä onneton nainen — mutta te tiedätte vallan hyvin, miksi sen tein. Minut pakotettiin siihen. Te pakotitte minut.»
Kuullessaan oman äänensä Roma tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
»Ja nyt te pyydätte minua uskottelemaan, että kaikki tehtiin huonossa tarkoituksessa, ja tarjoatte minulle palkan rikoksesta.»
Hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä oli käheä vihasta.
»Luuletteko, että minä olen murhaaja, jolle voitte tarjota veren hinnan? Ettekö häpeä? Te tulitte tänne pyytämään, että menisin naimisiin teidän kanssanne, vaikka tiedätte, että olen jo naimisissa — ja päällepäätteeksi tulitte tänne, mieheni huoneisiin.»
Hänen loistavat silmänsä tulvivat kyyneleitä, eikä hän voinut hallita ääntään.
»Hän on mieheni, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa.»
Paroni silitti viiksiään ja sanoi hellästi:
»Lapseni, jos pyysin sinua suostumaan siihen otaksumaan, että teit kaikki erityisestä syystä, koetin sillä säästää sinulta tuskaa. Luulin sen sinulle helpommaksi asian ollessa tällä lailla. Tahdoin mennä takaisin alkuperäiseen tarkoitukseesi ja unohtaa kaiken välillä olevan.»
Roma nojautui piironkiin.
»Pyysin sinua palaamaan omaan, entiseen itseesi, armas. Omaan voimakkaaseen itseesi — jotta olisit taas nainen, joka rakastaa elämää joka veripisarallaan — ilman sentimentaalisuutta, ilman heikkoutta — Italian valtiatar!»
Hänen äänensä kävi pehmeämmäksi, ja hän lisäsi hiljaa: »Jos minua on niin paljon moitittava siitä, mitä on tapahtunut, on syynä siihen ehkä se, että sinä ensin olit väärässä. Alussa oli minun vikani se, että suostuin esitykseesi. Valtiomies erehtyi, ja mies sai siitä kärsiä sitten. Luuletko olleen helppoa kestää tuota tunnetta, että minun ollessani sidottuna ja vanhentuessani nuorempi mies vei sinut minulta pois? Sinä et tiedä mitään mustasukkaisuudesta, lapsi — kuinka voisitkaan tietää? — Mutta sen tuskat ovat helvetin tuskia.»
Paroni koetti vielä kerran lähestyä Romaa.
»Rakas, ole oma itsesi taas! Unohda tuo hetken rakkaus ja kohoa uudestaan entiseen voimaasi ja viisauteesi. Minä unohdan kaikki… enkä kysy mitä on tapahtunut. Olen valmis pyyhkimään kaikki pois, aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja nyt olen vapaa ja valmis täyttämään entiset lupaukseni.»
Huolimatta hänen hellistä sanoistaan ja pehmeästä äänestään Roma katsoi häneen sellaisin inhon tuntein, jommoista hän ei koskaan ollut tuntenut ketään ihmisolentoa kohtaan.
»Älä vaivaa itseäsi ajattelemalla avioliittoasi, lapseni. Minä vakuutan sinulle, että se ei ole mikään avioliitto ollenkaan. Valtakunnan laki ei tunnusta sitä, ja kirkko voi minä hetkenä tahansa kieltää sen, sillä se ei ole ollut sakramentti, koska sinä et ole kastettu etkä siis kirkon opin mukaan kristitty.»
Hän astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:
»Mutta jos olet kadottanut yhden miehen, odottaa sinua toinen — hellempi, uskollisempi, — mies, joka voi antaa sinulle kaiken, semmoisen miehen sijaan, joka ei voinut antaa sinulle mitään… Ja nyt tuo toinen mies on ikipäiviksi poistunut elämästäsi. Tapahtuipa mitä tahansa, sinä ja hän ette koskaan enää voi yhtyä. Mutta minä olen tässä vielä… Älä vastaa ajattelematta, Roma. Ajattele, mitä minä tarjoudun tekemään. Eikö se ole mitään, että olen valmis vastaanottamaan kaikki ne solvaukset, joita maailma varmaan on syytävä minua kohti siksi, että nain ankarimmin arvostellun naisen Roomassa?»
Roma oli tukehtua vihasta ja häpeästä.
»Näet että rukoilen sinua, Roma — minä, joka en koskaan ole rukoillut mitään keneltäkään ihmiseltä. En lapsenakaan tahtonut rukoilla mitään, en edes omalta äidiltäni. Sen jälkeen olen toimittanut jotakin elämässä — olen antanut kansalleni aseman kansakuntien joukossa, maailman silmät näkevät minut sen edustajana — ja kumminkin — kumminkin — polvistun sinun edessäsi.»
Äkillisen tunteen vallassa hän vaipui polvilleen ja koetti tarttua Roman hameeseen. Roma vetäytyi pois, aivan kuin paronin kosketus olisi liannut häntä.
»Nouskaa ylös», huusi hän jyrkästi. »Olen voinut tehdä väärin, mutta huono nainen en ole. Kyllä ymmärrän sanomattannekin, mitä uhrauksia teidän pitäisi tehdä naidaksenne minut, mutta en ikinä rupeaisi vaimoksenne, vaikka tarjoaisitte minulle kuningattaren kruunun.»
Paroni nousi ylös ja koetti nauraa.
»Kuten tahdot. En tietysti voi selittää sanojasi muuta kuin yhdellä tavalla. Luulin, että rakkauteni voisi hävittää sinun katkeruutesi… Mutta jos…» (hän alkoi kiihtyä) »jos et väiltäkään menneisyydestä, ajattelet ehkä hiukan tulevaisuutta.»
Roma katsoi häneen uuden pelon valtaamana.
»Tietysti minä en enää aio alentaa itseäni kosimaan naista, joka ylenkatsoo minua. On kylliksi, jos rankaisen sitä miestä, joka on syynä siihen, että nainen, jolla olisi paljon syytä kunnioittaa minua, ei enää minua kunnioita.
»Tarkoitatte, että koetatte saada kuninkaan rikkomaan lupauksensa?»
»Minun ei tarvitse koettaa vaikuttaa kuninkaaseen, koska hän on nimittänyt minut diktaattoriksi.»
»Siis kuninkaan seuraaja ei välitä kuninkaan lupauksesta, joka koski herra Rossin saamaa anteeksiantoa?»
»Jos lähden tästä huoneesta saamatta parempaa vastausta… niin en välitä siitä lupauksesta.»
Roma veti takaa esiin revolverin, jota hän oli pitänyt kädessään.
»Te ette koskaan lähde tästä huoneesta», sanoi hän.
Paroni seisoi aivan liikkumatta, ja syntyi kuolon hiljaisuus.
Sitten kuului pyörien ratinaa piazzalla ja heti sen jälkeen nopeita askeleita portailta.
Roma kuuli ne. Hän vapisi kovasti ja hänen sydämensä tuntui särkevän hänen rintansa.
Hetken perästä kuului koputus ovelle. Sitten toinen ja sitten vielä toinen. Se oli käskevä, kiihkeä koputus!
Roma, joka oli unohtanut paronin, seisoi kuin naulattuna paikallaan.
Paroni oli ymmärtänyt kaiken. Hänkin seisoi muuttuneena.
Sitten kuului värähtelevä ääni: »Roma!»
Roma huudahti heikosti ja pudotti revolverin hervottomasta kädestään.
Paroni sieppasi sen nopeasti. Hän tointui ensin.
»Hiljaa», kuiskasi hän. »Päästä hänet sisään. Minä menen tuohon huoneeseen. En tahdo tehdä pahaa teille, mutta jos hän seuraa minua — jos ilmoitat hänelle läsnäoloni — muista, mitä olen sanonut. Minun rankaisemistapani on oleva nopea ja varma.»
Paroni astui makuuhuoneeseen. Sitten kuului taas tunteellinen ääni:
»Roma! Roma!»
Roma hoiperteli ovelle ja avasi sen.
VII.
Paetessaan asemalta vaunuissa Via Nazionalea jä Corso Vittorio Emanuelea pitkin Rossi oli sähkövalossa nähnyt seppeleiden, kunniaporttien, lippujen, koristusten, kukkasien jäännökset. Kaikki tuo oli salaman tavoin kulkenut hänen silmiensä ohi ja kumminkin se oli syventänyt sitä katkeruutta, jota hän tunsi ajatellessaan Romaa, jonka kasvoihin hän nyt aikoi viskata petoksen syytteen.
Mutta kun hän saapui omaan asuntoonsa ja Roma avasi oven hänelle ja hän näki vaimonsa niin sairaan ja kalpean näköisenä, nuo kauniit silmät niin suurina, lempeinä ja kainoina, kasvot sekä ääni ilmaisten syvää surua, silloin hänen vihansa alkoi lauhtua, ja hänen teki mieli puristaa Roma syliinsä kaikesta huolimatta.
Roma tiesi avaavansa oven Rossille, olkoonpa syy hänen tänne tuloonsa mikä tahansa, ja kun hän näki Rossin, huudahti hän heikosti ja yritti juosta häntä vastaan, mutta seisahtui pelokkaasti. Hetken ilo ja onni oli heti hävinnyt. Roma näki Rossin kuluneet kasvot tuskan ja nöyryytyksen vääntäminä, ja silloin hänen ojentuneet kätensä kohosivat hänen päänsä yli, aivan kuin iskun estämiseksi. Rossi näki harsonkin alta, mikä pelko oli vallannut Roman tämän nähdessä hänet, ja siitä hän tiesi, mikä ääretön kuilu nyt oli heidän välillään. Mutta se vain lisäsi hänen syvää sääliään Romaa kohtaan. Rossi ei voinut katsoa Romaa tuntematta rakkautta ja tietämättä, että hän aina tulisi rakastamaan Romaa, tapahtuipa mitä tahansa.
Kyyneleet nousivat Rossin silmiin. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Vihdoin hän pisti kätensä poveensa, hapuili jotakin rinnaltaan niin että hänen kravattinsa irtautui solmustaan, ja veti vihdoin esiin sisätaskustaan rypistyneen paperin.
»Katso», sanoi hän vaivaloisesti.
Roma näki heti, mikä paperi se oli, eikä uskaltanut katsoa siihen toista kertaa. Se oli vangitsemiskäsky. Hän vaipui tuoliin pää kumarassa ja nöyrän näköisenä aivan kuin koettaen paeta näkyvistä.
»Sano, ettet tiedä mitään siitä, Roma», sanoi Rossi.
Roma peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja oli vaiti.
»Sano, Roma. Älä peitä kasvojasi.»
Roma oli odottanut, että Rossi olisi täynnä raivoa, mutta hänen äänensä oli murtua. Roma kohotti päätään ja koetti katsoa häneen. Rossin suuret silmät katsoivat häneen semmoisin ilmein, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Roma yritti puhua, mutta ei voinut. Hänen huulensa värisivät ja hän peitti uudelleen kasvonsa voimatta sanoa sanaakaan.
Rossi tiesi, että Roma oli syypää, mutta hän koetti vieläkin vakuuttaa itselleen, että Roma oli viaton, ja puolustaa häntä jollakin lailla. Se oli säälittävää, toivotonta taistelua.
»Sanomalehdet sanovat, että vangitsemiskäsky laadittiin sinun ilmiantosi nojalla, Roma — että sinä syytit minua. Se ei voi olla totta. Sano, ettei se ole.»
Roma ei puhunut.
»Katso tuota nimeä — Davido Leone. Tuota nimeä ei ole voitu kirjoittaa muuta kuin minun verelläni. Jumalan tähden, Roma, sano, että sinä et ole sitä kirjoittanut.»
Roma ei vastannut vieläkään.
»Minä kerroin sinulle kaiken itsestäni, Roma. Se tapahtui tässä samassa huoneessa, muistathan, kun ensimmäisen kerran tulit tänne. Sinä kysyit, enkö pelkää kertoa sitä sinulle, ja minä sanoin, etten pelkää. Sinä et ole voinut pettää oman isäsi poikaa. Se ei ole luonnollista. Olenhan oikeassa, Roma, olenhan?»
Roma alkoi itkeä.
»Minä luulin, että maailmassa on vain yksi henkilö, joka tunsi Davido Leonen. Mutta ehkä täällä on joku toinenkin, Roma? Auta minua muistamaan.»
Roma tahtoi nostaa katseensa, mutta ei voinut liikutukseltaan.
»Tai ehkä joku kirjeistäni on avattu. Sinua ei voi siitä moittia, Roma.
Niinkö oli? Sano minulle. Älä pelkää minua, armas.»
Roma ei olisi voinut nyt katsoa Rossia silmiin, vaikka hän olisi kuollut siihen paikkaan. Huolimatta noista toivehikkaista sanoista Roma tiesi, että hänen kasvonsa kuvastivat ääretöntä epätoivoa.
»Kirjoitin tuon nimen erääseen kirjeeseen, muistan sen nyt. Silloin, kun kerroin sinulle kaikki — että välillämme oli varjo, kuolon varjo, enkä uskaltanut panna alttiiksi sinun henkeäsi, joka oli tuhat kertaa kalliimpi minulle kuin omani. On mahdotonta, että sinä olisit ilmaissut sieluni pyhimmän salaisuuden. Sano minulle, että se on mahdotonta.»
Rossi tarttui hellästi Roman käteen koettaen vetää sen pois hänen kasvoiltaan.
»Katso sormusta sormessasi, armas. Ja katso tätä minun sormessani. Sinä olet vaimoni, Roma, ja eihän vaimo voi pettää miestään.»
Roma itki nyt ääneen. Rossin ääni oli murtua joka sanalla.
»Sinä lupasit olla uskollinen minulle koko elämäsi ajan, vaikka olisit missä tahansa ja tapahtuipa meille mitä tahansa… Me menimme naimisiin Jumalan edessä, ja jotka Jumala on yhteen liittänyt, heitä ei ihmisten pidä erottaman. Me emme voi erota toisistamme, armas. Se on mahdotonta… Siitä syystä tämä on mahdotonta… Sano, että se on mahdotonta, Roma.»
Rossi päästi irti Roman käden, ja se putosi kuin kuollut esine hänen sivulleen. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän taas koetti keksiä puolustusta Romalle.
»Sanomalehdet sanovat, että naimisemme oli osa sinun ohjelmastasi — että sinä leikittelit minulla ja kiihoitit minua eteenpäin. Mutta sitä minun ystäväni ovat sanoneet koko ajan. Minä loukkasin useita heistä ja muutamat olen kadottanut iäksi, kun en tahtonut uskoa, mitä he sanoivat. En tahdo uskoa sitä nytkään — ellet itse sano minulle, että se on totta.»
Roma tuskin saattoi hengittää, hänen sydämensä tykytti niin kovasti.
»Se ei ole totta. Se ei voi olla totta. Sinä olet kärsinyt niin paljon minun tähteni. Ja sinä olet täällä — minun kodissani — sinulla on minun nimeni — sinä nukut minun vuoteessani.»
Roma tunsi, ettei hän voinut kestää tätä paljoa kauemmin.
»Tiedänhän, ettei se ole totta, mutta minun täytyy kuulla se sinun omilta huuliltasi. Yksi ainoa sana vain! Ei muuta kuin yksi. Miksi et puhu, rakas? Sano, ettet sinä syyttänyt minua. Sano, ettet tiedä mitään tästä vangitsemiskäskystä. Sano… sano, että… sano jotakin … jotakin. Etkö näe, että uskon sinua, Roma?»
Roman liikutus kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut hillitä itseään enää, vaan ottaen pois kädet silmiltään hän ponnisti voimansa ja sanoi:
»Sääli minua. En voi puhua. En voi ajatella.»
Rossi katsoi häneen aivan kuin tunkeutuakseen hänen sielunsa läpi. Roma koetti taas puhua.
»Tiedän kyllä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta jos voisin selittää…»
»Selittää! Mitä tässä on selittämistä? Syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Jos tietäisit, mitä on tapahtunut ja mikä minut sai siihen…»
»Syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Kirjoitin sinulle kirjeitä, joita et saanut…»
»Mutta syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Syytin.»
Rossin kalpeat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. »Se on siis totta», sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. »On totta mitä he sanovat — että sinä tulit luokseni pettääksesi minut ja saattaaksesi minut perikatoon.»
Roman pää vaipui alas, eikä hän koettanut puolustautua. Rossi kohotti toisen käden silmilleen, ja hetken perästä hänen käytöksensä tuli entiselleen.
»Se ei voi olla syynä siihen, että syytit ja ilmiannoit minut, Roma, eikä se ole semmoista, mitä on mahdoton antaa anteeksi. Minä olin tehnyt väärin sinua kohtaan. Olin sanonut, että sinä et ollut hyvä nainen, ja minä olin väärässä — hirveästi, häpeällisesti väärässä. Oli luonnollista, että ensimmäinen ajatuksesi oli puolustautuminen. Mutta kun sain selville, että se, mitä olin sanonut, oli väärää, tein voitavani sen parantamiseksi. Siitä syystä et voinut jatkaa aiettasi, olkoonpa se ollut mikä tahansa.»
»Ei, ei, ei.»
»On valhe, että siitä alkaen olet toiminut paronin asioissa?»
»On, on, on.»
»Se mies petti isäsi ja koetti pettää sinutkin ja sinä vihaat häntä yhtä paljon kuin minäkin?»
»Koko sydämestäni vihaan häntä.»
»Miksi siis… miksi annoit minut hänen käsiinsä?»
»Siksi… siksi että…»
Heikko ääni kuului makuuhuoneesta. Roma kuuli sen, mutta Rossi ei tuskallisten tunteittensa raivossa kuullut mitään.
»Ehkä hän kiusasi sinua? Tiesin aina, että hän tulisi niin tekemään.
Sinä olit köyhä ja hän käytti sitä hyväkseen. Niinkö hän teki, Roma?»
»Voi, jos voisin puolustaa itseäni…»
»Tai ehkä hän lupasi sinulle jotakin. Hän oli hyvä sinulle, kun minä olin jättänyt sinut yksin ja ilman ystäviä. Voisin melkein antaa hänelle anteeksi, jos… Lupasiko hän sinulle jotakin, Roma?»
»Lupasi.»
»Ah!»
»Hän lupasi pelastaa sinun henkesi.»
»Minun henkeni! Ja sinä petit minut siitä syystä, että hän lupasi pelastaa henkeni! Etkö tiennyt, että olisin mieluummin moneen kertaan antanut henkeni kuin nähnyt työni menevän pirstaleiksi? Sinä tiesit sen!»
Hänen äänensä oli kohonnut raivon huudoksi.
»Ennenkuin suostuin avioliittoomme, selitin kaikki sinulle. Sanoin sinulle, että elämäni ja vapauteni on joka hetki vaarassa. Mutta sinä et pelännyt. Sinä olit niitä naisia, joiden mielestä vaimon tulee jakaa miehensä elämäntyö, jos hän voi, ja ellei hän voi sitä tehdä, tulee hänen astua syrjään eikä olla esteenä miehelleen.»
Roma ei vastannut, vaan istui tuijottaen eteensä silmät täynnä kyyneliä, kun Rossin ääni muuttui ivalliseksi.
»Kun erosimme kirkon ovella, piti sinun olla niin uljas. Tapahtuipa mitä tahansa minulle, sinä et pettäisi, sinä olit valmis kaikkeen. Sinä olit valmis jakamaan maanpakoni, vankilani ja vaikkapa kuolemanikin ja viimeiseen saakka sinun tuli pysyä lujana ja uskollisena. Ja nyt, siitä syystä, että vihollinen lupaa säästää minua… säästää minua, oi Jumalani!… Oi, oi, oi!»
»Davido», sanoi Roma ja lausuessaan tuon nimen hän puhkesi nyyhkytyksiin, »en voi pyytää sinua antamaan anteeksi…»
»Antamaan anteeksi!» huudahti Rossi, »pyydä anteeksi niiltä köyhiltä — niiltä köyhiltä, joiden kohtaloa koetin keventää — niiltä naisraukoilta ja lapsiraukoilta, joitten täytyy tässä ylellisyyden ja turmeluksen keskellä nähdä nälkää ja kurjuutta.»
Roma katsoi yhä vielä hänen kärsiviin kasvoihinsa koettamatta pidättää kyyneliään.
»Minä olisin uskaltanut henkeni sinun suojaasi, Roma. Kaikki muut väijyivät ja vainosivat minua, mutta Giuseppe Rosellin tyttäreen luotin koko sielullani.»
Roma katsoi häneen säihkyvin silmin. Davido Rossin kasvoissa ei näkynyt enää vihaa, vaan masentavaa surua. Hänen ihanteensa oli särkynyt, hänen uskonsa oli kuollut.
»Minä kuvittelin jos jonkinlaista kotiintuloa, Roma, mutta en koskaan tätä. Kun kuulin sinun kärsimyksistäsi, odotin sitä päivää, jolloin saisin kostaa niille, jotka olivat sinua loukanneet. Ja nyt…»
Rossin silmät tulivat täyteen kyyneliä ja hänen äänensä sortui.
»Davido, sinä et voi antaa minulle anteeksi, sen tiedän aivan hyvin. Enkä minä tahdo puolustautua enkä syyttää ketään muuta» (hän katsoi hermostuneesti makuuhuonetta kohti ja korotti sitten ääntään) »olkoonpa hän kuka tahansa ja kuinka kurjasti hän lieneekään kohdellut minua, mutta jos voisin puhua — jollei suuni olisi suljettu — jos uskaltaisin selittää…»
Ja taas kuului heikko ääni viereisestä huoneesta.
»Tiesin, mitä sanoisit, rakas, — tiesin, että olisit antanut elämäsi moneen kertaan ennemmin kuin olisit pelastanut sen kadottamalla kaiken, minkä hyväksi olit tehnyt työtä ja minkä toivoit toteutuvan. Ja ehkä minun olisi pitänyt tehdä tuo suuri uhraus alistumatta koettelemuksissa. Mutta minä en ole mikään sankaritar, Davido, enkä voinut kohota niin korkealle kuin sinä. Minä olen vain heikko vaimoraukka, joka rakastaa sinua, ja kun sanoin, että kuolemakin on löytävä minut uskollisena, ajattelin omaa kuolemaani, en sinun, enkä minä voinut nähdä sinun kuolevan.»
Davido Rossi olisi tahtonut itkeä, hän olisi tahtonut nyyhkyttää kuin lapsi.
»Ei ole sinun syysi, jos rakkautesi minuun nyt on kuollut. Minäkin toivoin kuolevani ennenkuin tulit tänne.
»Luulen, että sieluni jo onkin kuollut ja tässä minä lasken sen sinun jalkaisi juureen. En voi toivoa anteeksiantoa, mutta jos sinun sydämesi voisi antaa minulle anteeksi…»
Rossi tunsi sieluunsa tulvivan rakkautta ja anteeksiantoa.
»Mutta minä tiedän, että se on mahdotonta…»
»Ei mikään ole mahdotonta, Roma. Me olemme kaikki lapsia Jumalan kädessä, erehtyviä, pieniä lapsia, ja jos Hänen rakkautensa valo, joka valaisee elämän kirjan, voisi valaista vielä kahden onnettoman tien…»
Roman sydän sykki, ja hän nousi ylös loistavin silmin.
»Roma, minä myönnän, että päästyäni pakoon poliisin käsistä tulin tänne kostaakseni. He ajavat minua takaa ja saavat epäilemättä minut kiinni. Mutta jos sinä vakuutat minulle, että ainoastaan rakkautesi sai sinut syyttämään minua — rakkautesi eikä mikään muu — niin vaikka olen petetty ja sortunut ja vaikka minut ajetaan maanpakoon tai tuomitaan kuolemaan — niin…»
»Sen vakuutan! Minä vakuutan!»
»Vanno se, Roma.»
»Minä vannon…»
»Tuo nainen valehtelee», sanoi ääni heidän takanaan.
Paroni seisoi makuuhuoneen ovella.
VIII.
Paroni oli mennyt makuuhuoneeseen yksinomaan paetakseen semmoisen miehen näkyvistä, joka oli karannut vanki ja siis melkein samassa tilassa kuin mielipuoli, jonka mielipuolisuus tietysti kiihtyisi paronin läsnäolosta. Huomatessaan, että Rossi oli tyyni, jopa jalomielinenkin vaaran hetkenä, paroni häpesi piilopaikkaansa ja aikoi astua ulos. Huolimatta ylpeydestään hänen oli pakko kuulla heidän keskustelunsa, ja häntä nöyryytti petetyn miehen ylevyys. Roman kiihkeä vakuutus, että hän vihasi paronia, koski häneen hyvin kipeästi, ja vielä kipeämmin hän tunsi oman alemmuutensa, kun Roma syvästi vakuutti rakkauttaan Rossiin.
Annunziatan ritari! Kuninkaan serkku! Pääministeri! Diktaattori! Tuo kaikki oli merkinnyt jotakin tunti sitten. Mutta mitä se oli nyt? Ei mitään tuon naisen silmissä verrattuna pienimpäänkin pyyntöön sen mitättömän miehen huulilta, jota hän, paroni, oli ylenkatsonut.
Tuska oli sietämätön. Ensi kerran paronin elämässä hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin selvät ja terävät, menivät sekaisin. Seisoen liikkumatta oven takana, kun Roman rukous ja Rossin anteeksianto kaikui hänen korvissaan, hän tunsi oman huonoutensa selvemmin kuin koskaan ennen. Tuo kiihoitti hänessä tulisen vihan. Nöyryytys oli liian suuri. Roma oli menetetty. Hän luuli tulevansa hulluksi.
Hän katsoi revolveria, jonka hän oli siepannut, kun Roma pudotti sen. Hän tutki sitä ja sai selville, että se oli ladattu, veti hanan, työnsi revolverin päällystakkinsa oikeaan taskuun ja avasi oven.
Rossi ja Roma eivät ensin nähneet häntä. Roman loistavat silmät, joissa kyyneleet kiilsivät, katsoivat hellästi Rossiin. Kun paroni kuuli hänen äänensä soinnun, kävi hänen mustasukkaisuutensa raivokkaammaksi kuin koskaan.
Hetken äänettömyyden jälkeen Rossi alkoi puhua. »Roma», sanoi hän, »mitä tuo herra tekee täällä?»
Paroni nauroi ja koetti selvittää ajatuksia, jotka kiehuivat hänen aivoissaan.
»Eikö olisi järkevämpää kysyä, mitä te teette täällä? Minun ymmärtääkseni tämä on tämän neidin huoneisto. Tämä neiti kuuluu minulle, ja kun hän syytti teitä tuomarin edessä, tapahtui se minun toivostani ja pyynnöstäni.»
Hän ei seisahtunut, vaan jatkoi uudistaen entiset sanansa ajatusten hyöriessä sekaisin hänen päässään.
»Tämä neiti on minun. Hän on ollut minun alusta alkaen, ja jos hän on teille sanonut, että teidän puheenne piazzalla ei ollut totta, on hän valehdellut. Luonnon ja järjen lain nojalla minä olen tämän vaimon mies, ja jos joku toinen mies tunkeutuu meidän väliimme, ei tuo toinen mies voi olla muuta kuin hänen rakastajansa.»
Rossi astui askeleen eteenpäin, mutta Roma kiiruhti väliin. Paroni tarttui lujasti taskussa olevaan revolveriin ja sanoi:
»Olkaa varuillanne, herra. Jos mies loukkaa minua, tulee hänen olla valmis kantamaan seuraukset… Minulla ei ole mitään syytä puhua pahaa tästä neidistä, koska minun samalla täytyy puhua pahaa omasta itsestäni. Mutta se, mitä te sanoitte piazzalla, oli totta sanasta sanaan, ja nyt, kun te olette tunkeutunut väliimme, on luonnollista, että sanon sen teille.»
Rossi hengitti syvään, mutta koetti hillitä itseään. Hänen kätensä olivat lujasti pusertuneet ja huulet kiinni.
»Te pyydätte minua uskomaan, että tämä neiti, jonka kanssa minä olen naimisissa, on toisen miehen vaimo. Eikö niin? Ellette voi todistaa sanojanne, ilmoitan, että minuutin perästä heitän teidät pää edellä ulos ikkunasta. Jos voitte sananne todistaa, saatte tehdä samoin minulle.»
Paroni koetti nauraa. »Tämä neiti on ainoa todistaja», sanoi hän.
»Kysykää häneltä. Kuullaan, kieltääkö hän mitä olen sanonut.»
»Hän kieltää! Roma, anna anteeksi, että kysyn sinulta, mutta tuollainen panettelu, joka koskee hyvän naisen kunniaa, on syöstävä panettelijan omille silmille. Älä pelkää, rakas! Tiedäthän, että uskon sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Sano, että tuo mies valehtelee, niin uskon sen.»
Roma näki voiton katseen, jonka Rossi loi häneen ja vaipui tuolille. Nyt oli tullut se kamala hetki, jota hän oli pelännyt. Kohtalon kovan iskun tähden Rossi ei ollut saanut hänen kirjeitään vielä, ja hänen vihollisensa kertoi kertomuksen ennen häntä.
Mitä hänen oli tehtävä? Hän olisi sanonut vaikka mitä tuolla hetkellä ja uskonut Jumalan antavan sen anteeksi. Mutta tässä ei auttaisi kieltokaan. Tekipä mitä tahansa, seuraukset tulivat olemaan yhtä kamalia. Jos hän kielsi paronin kertomuksen, täyttäisi Rossi uhkauksensa. Jos hän ei kieltänyt, kohtaisi paronille aiottu kosto häntä, Romaa. Hän muisti paronin uhkauksen ja vapisi.
Roma katsoi hetken avutonna Rossista paroniin ja paronista takaisin
Rossiin. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Vihdoin sai hän sanotuksi:
»Davido, jos voisin kertoa sinulle kaikki…»
»Kaikki! Enhän tahdo tietää muuta kuin yhden asian, Roma.»
Rossi katsoi häneen ikäänkuin hakien. Tutkivan tuomarin silmät eivät ole kysyvämmät.
»Roma, etkö ymmärrä, armas? Tuo mies — anna anteeksi, armas — tuo mies sanoo, että ennenkuin menit naimisiin minun kanssani, sinä… sinä olit ollut hänen omansa. Sitä hän tarkoittaa, ja se on valhetta, eikö niin?»
Roma ei vastannut, ja paroni naurahti. Se kidutti Rossia, ja epäluulo, jota hän oli koettanut tukahduttaa siitä asti kun hän astui tähän taloon, palasi taas kaksinkertaisena.
»Puhu, Roma. Isäsi tähden, oman kunniasi tähden, puhu!»
»Jos minä voisin sanoa sinulle…»
»Eihän sinun tarvitse sanoa muuta kuin myöntää tai kieltää.»
»Jos olisit saanut kirjeeni Englantiin…»
»Kirjeesi! Mitä niistä nyt? Roma, tuo mies syyttää sinua petoksesta aviomiestäsi kohtaan mitä arimmassa asiassa. Sen hän ehkä tekee huonossa tarkoituksessa, toivoen erottavansa meidät, mutta hän lausuu tuon syytöksensä muka todistukseksi siitä, että kun sinä petit minut tuomarin edessä, täytit vain hänen toivomuksensa. Se on valhe, eikö niin? Sano, että se on valhe! Jumalan tähden sano!»
Roma muisti, kuinka Rossi pari minuuttia sitten oli avaamaisillaan sylinsä hänelle ja sydämen taistellessa tuskaa vastaan, joka sulki hänen suunsa, hän koetti katsoa Rossiin rakkauden katsein. »Jos voisin vain katsoa häneen», ajatteli hän ja kohotti kalpeat kasvonsa. Mutta hän ei nähnyt Rossin silmissä muuta kuin tutkivan tuomarin katseen.
»Etkö voi luottaa minuun, Davido?» sanoi hän vavisten ankarasti.
»Luottaa sinuun? Enkö ole luottanut sinuun kyllin kauan? Enkö voi vaatia, että tällaisena hetkenä puhut suoraan?»
Ääni, jolla Rossi tuon lausui, ei ollut hänen oman äänensä kaltainen, ja hänen kasvonsa olivat synkät.
»Roma, miksi sinä itket? Ethän tahtone sanoa, että tuo mies puhuu totta?»
Sitten eräs ajatus johtui Roman mieleen ja tyynnytti hetkeksi hänen tunteittensa myrskyn. »Davido», sanoi hän, »muistatko, mitä sanoin kirjeessäni ystävästäni…»
»Ystävästäsi?»
»Minä sanoin häntä ystäväkseni.»
»No niin?»
»Ystävä-raukkani olin minä itse», sanoi hän peittäen korvansa käsillään.
Oli hetken äänettömyys.
»Sinä tarkoitat, että kun kirjoitit ystävästäsi, joka oli joutunut toisen miehen uhriksi ennen naimisiinmenoaan, kirjoitit itsestäsi?»
»Niin», sanoi Roma arasti.
»Ja sanomatta minulle sanaakaan annoit minun naida sinut?»
Roma ei vastannut, mutta ajatteli: »Hänen sydämensä on tunteva sääliä. Hän on muistava mitä hän vastasi minulle käskiessään ystävää luottamaan miehensä rakkauteen. Hän tuntee hetken tuskaa… mutta hänen jalompi luontonsa on voittava… ja hän on sanova: hän rakastaa minua ja on viaton, ja jos joku isku häntä kohtaa, on se ensin kohtaava minua.»
Mutta kun Rossi puhui taas, oli hänen äänensä aivan käheä.
»Jos asia on niin, ei tässä ole muuta sanottavaa. Nainen, joka saattoi tehdä sen, voi tehdä mitä tahansa. Ei ole mitään, johon en luulisi hänen pystyvän.»
Roma katsoi häneen rukoillen, mutta Rossin katse oli ankaran tuomarin, joka oli tutkinut ja tuominnut hänet.
»Davido», sanoi hän, »sinä käskit minua kertomaan kaikki ja minä tein sen, ja jos olisit saanut kirjeeni…»
»Jälestäpäin ehkä, mutta mitä hyötyä siitä oli?»
»Siksi, että rakastin sinua ja pelkäsin kadottavani sinut, en…»
Rossi nauroi hurjasti. »Rakastit!» huusi hän. »Joko sinä taas puhut minulle rakkaudesta? Ehkä vieläkin väität, että pettäessäsi minut tuomarin edessä teit sen pelastaaksesi henkeni?»
Roma ei koettanut enää puolustautua. Hän tunsi itsensä masentuneeksi ja syylliseksi tuon sortuneen miehen edessä. Rossi seisoi pöydän ääressä pehmeä hattu toisessa vapisevassa kädessä, toisessa rypistynyt vangitsemiskäsky.
»Se on siis totta! Kaikki, mitä sanomalehdet sanovat, on totta — että sinä menit naimisiin kanssani ja olit olevinasi köyhä ja muutit asumaan tähän taloon saadaksesi selville salaisuuteni ja voidaksesi ne sitten ilmaista herrallesi ja mestarillesi!»
Roma koetti vastustaa, mutta Rossin hurja nauru sai hänet vaikenemaan, kun tämä astui paronin luo, joka oli seisonut ääneti hänen takanaan.
»Siitä syystä kai te olette täällä tänä iltana? Mutta te ette odottaneet, että teitä häirittäisiin, vai mitä? Te ette luulleet tapaavanne minua. Te luulitte minun istuvan vankikopissa ja voivanne rauhassa tavata toisenne.»
»Davido, jonakin päivänä sinä kadut noita sanojasi, ja silloin on liian myöhäistä…»
»Oh, vaiti! vaiti! Sinä olet pettänyt minua alusta alkaen ja tämä», hän pusersi vangitsemiskäskyä kädessään ja heitti sen lattialle, »tämä on petoksesi todistus! Voi järkeäni! Minä tulen hulluksi!»
Roma hypähti seisomaan. »Se ei ole totta! Se ei ole totta.» Ja sitten hän kääntyi paroniin säkenöivin silmin ja huusi: »Sanokaa hänelle, että se ei ole totta. Te tiedätte sen, ja jos teillä on ihmisyyden kipinääkään, niin sanokaa se nyt.»
Paroni koetti nauraa. »Tottako?» sanoi hän. »Tietysti se on totta. Joka sana, jonka tuo mies on lausunut, on totta. Älä pyydä minua valehtelemaan, niinkuin sinä hänelle olet valehdellut alusta alkaen.»
Silloin Rossin hurja nauru taukosi äkkiä, ja hän syöksyi paronin luo raivoisana.
»Konna!» huusi hän. »Nyt on aikeenne onnistunut, nyt olette erottanut meidät iäksi, mutta nyt vihdoinkin ymmärrän teidät. Te olette käyttänyt hyväksenne tuon onnettoman naisen häpeää pakottaen häntä täyttämään pirulliset määräyksenne, ja kun hän on lopussa, täytyy hänen menettää sekä se mies, joka leikki hänen kanssaan, että myöskin se mies, jonka kanssa hän leikki.»
Roma näki, kuinka paroni kiehuen vihasta haki jotakin päällystakkinsa taskusta. »Mutta eihän kukaan riitele paenneen rikoksellisen kanssa», huudahti paroni. »Riittää, jos huudan poliisia… Poliisi!» huusi hän kovalla äänellä astuen askeleen eteenpäin.
Roma näki Rossin seisovan paronin ja oven välillä ja koetti varoittaa häntä, mutta ei saanut ääntä suustaan.
»Antakaa minun mennä», sanoi paroni.
»Ei vielä», sanoi Rossi ja heitti hattunsa sivupöydälle. »Teillä on eräs tehtävä ennenkuin menette. Teidän kaltaistenne miesten elämä on solvaus jokaista miestä kohtaan, jolla on äiti, tytär tai vaimo, ja ennenkuin te lähdette tästä huoneesta, täytyy teidän polvillanne rukoilla anteeksi uhriltanne naisen pyhässä nimessä.»
Roma näki paronin vetävän esiin revolverin. Hän näki Rossin syöksyvän häntä kohti ja tarttuvan kiinni kiiltävään Annunziata-ketjuun, joka riippui paronin kaulassa. Hän näki miesten taistellen siirtyvän ruokasaliin. Hän peitti korvansa käsillään, mutta hän kuuli Rossin käheän äänen, joka oli kuin hurjan pedon mörinä. Sitten kuului kova pistoolin laukaus, sitten raskas jymähdys ja sitten oli kaikki hiljaa.
Roma seisoi vielä kädet korvilla, vavisten kauhusta ja tuskin saattaen hengittää, kun askelia kuului hänen takanaan. Puolipyörryksissä hän kääntyi ympäri, näki Rossin ja huudahti helpotuksesta. Mutta Rossin silmät tuijottivat hurjasti, ja hän näytti mielipuolelta. Hetken hän seisoi Roman edessä hillittömässä raivossa, ja myrkylliset sanat tulvivat virtana hänen suustaan.
»Minä olen surmannut hänet. Kuuletko? Minä surmasin hänet! Mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein. Minä kiroan sinut sen rakkauden nimessä, jonka olet pettänyt, sydämen nimessä, jonka olet särkenyt. Minä kiroan sinut niiden toiveitten nimessä, jotka olet tuhonnut, isäsi muiston nimessä, tuon pyhimyksen ja marttyyrin nimessä!»
Ennenkuin hänen viimeiset sanansa olivat lausutut, oli Roma lakannut kuulemasta häntä. Heikosti huudahtaen hän oli vetäytynyt poispäin Rossista ja sitten kaatunut kasvoilleen. Kaikki hänen ympärillään, Rossi, hän itse, huone, pöydällä oleva lamppu ja sen varjot olivat menneet sekaisin hänen silmissään, ja vihdoin seurasi täydellinen pimeys.