IX.

Kun Roma tointui taas, ei kuulunut ääntäkään huoneistossa. Piazzakin ulkona oli aivan äänetön. Joku soitti mandoliinia etäällä, ja sen heikko ääni värisi yöilman läpi. Kaukaa kuului koiran haukuntaa, mutta muuten oli kaikki hiljaa.

Roma makasi muutamia hetkiä puoleksi tiedotonna. Hänen mielessään liikkui hämäriä muistoja, eikä hän ensin voinut selvittää niitä. Vihdoin hän muisti, mitä oli tapahtunut, ja purskahti katkeraan itkuun.

Mutta kun ensi tuska oli ohi, tunsi hän koko olemuksellaan vihaa paronia kohtaan. Rossi oli sanonut, että tuo mies oli kuollut, mutta Roma ei tuntenut mitään sääliä. Paroni ansaitsi kuoleman, ja jos Rossi oli hänet tappanut, ei se ollut mikään rikos.

Roma makasi hiljaa samalla paikalla, mihin hän oli kaatunut, kun hän kuuli jotakin liikettä viereisestä huoneesta. Sitten ääni sieltä huusi:

»Roma!»

Se oli paronin ääni murtuneena ja heikkona. Suuri kauhu valtasi Roman. Sitten hän tunsi häpeää ja vihdoin huojennusta. Paroni ei ollut kuollut. Kiitos Jumalani Oi, kiitos Jumalan!

Hän nousi ja meni ruokasaliin. Paroni oli polvillaan ja koetti nousta lepotuoliin. Hänen paidanetumuksensa oli osittain riuhtaistu hänen rinnaltaan ja Annunziatamerkki oli riistetty pois. Hänen vasemman silmänsä yläpuolella oli verinaarmu, mutta muita väkivallan merkkejä ei näkynyt. Mutta hänen silmänsä olivat tuijottavat, ja hänen kasvoillaan oli kuolon kalpeus.

»Minä kuolen, Roma.»

»Minä juoksen heti hakemaan lääkäriä», sanoi Roma.

»Ei, älä mene. En tahdo, että he löytävät minut täältä. Paitsi sitä se on tarpeetonta. Tiedän tarkkaan mitä on tapahtunut. Ritarimerkin sahalaitainen pää on vioittanut aivoja lähellä silmää. Ensimmäinen seuraus oli tiedottomuus, seuraava on oleva sisäinen verenvuoto ja sitten seuraa nukkuminen ja kuolema. Viidessä minuutissa veri on peittävä vahingoittuneen aivojen kohdan ja minä menen taas tiedottomaksi. Se on typerää, eikö niin?»

»Antakaa minun hakea pappi», sanoi Roma.

»Älä tee sitä. Sinä voit itse tehdä minulle enemmän hyvää. Anna minulle juomista.»

Roma koetti voittaa melkein vastustamattoman inhonsa tuota miestä kohtaan, joka oli tehnyt hänelle niin paljon vääryyttä, ja inhimillinen sääli kärsivää kohtaan voitti vihan. Hän toi paronille vettä ja kohotti lasin hänen vapiseville huulilleen.

»Hän sanoi, että minun pitää pyytää anteeksi sinulta, Roma. Ehkä minun pitäisi. Mutta minä en aikonut tehdä pahaa sinulle. Jumala tietää, etten aikonut. Aioin tehdä parhaan voitavani.»

»Kuinka voitte nyt?» sanoi Roma.

»Huonommin», vastasi paroni. »Paha aivovamma. Minä en elä kauan. Mutta älä pelkää. Minä en pelkää. En ole koskaan pelännyt mitään eläessäni, enkä pelkää kuolemaakaan.»

Hän hymyili surumielisesti ja lisäsi: »Kuinka hänen kunnia-arvoisuutensa olisi hämmästynyt, jos nimittäin olisin sallinut sinun kutsua tänne papin! Se ei olisi ollut kaunista. Mutta minä en ole ollut paha mies. Jokaisella on kyllin kantamista omassa taakassaan.»

Hän katsoi Roman silmiin selvin katumuksen ilmein ja sanoi: »Olisiko hyvä, jos pyytäisin sinulta anteeksi? Olisiko?»

Roma ei vastannut, ja paroni ojentautui suoraksi ja huokasi. Hänen hengityksensä kävi vaivaloiseksi, hänen ihonsa kuumaksi ja silmät suurenivat.

»Kuinka voitte nyt?» kysyi Roma.

»Minä lähden kohta», vastasi paroni hymyillen.

Roma sai vieläkin taistella inhoansa vastaan. Paroni oli ollut kaiken hänen elämänsä onnettomuuden alkuna. Paroni oli pakottanut hänet pettämään miehensä, sitten valehdellut Rossille ja erottanut heidät iäksi. Mutta vihdoin alkoi ihmissielu elää tuossa kurjassa miehessä ja hän katsoi Romaan rukoilevin silmin, jotka eivät enää nähneet mitään.

»Oletko siellä, Roma?»

»Olen.»

»Lupaa ainakin se, ettet jätä minua.»

»En jätä teitä nyt», vastasi Roma hiljaa.

Hetken perästä paroni kohosi vaivaloisesti istumaan ja sanoi: »Ja tämä on siis loppu! Kuinka mieletöntä. He löytävät minut täältä joka tapauksessa ja siitäkös puhutaan! Parlamentti, sanomalehdet, kaikki uutisten urkkijat ja huutajat. Mitä Eurooppa sanoo? Toinen Boulanger, ehkä. Mutta minä säälin Italiaa. Ei kukaan voi sanoa, etten rakastanut maatani. Kun sen edut olivat kysymyksessä, ei mikään voinut minua estää. Ja juuri nyt, kun voiton hetki oli tullut…»

Hän koetti nauraa. Romaa kauhistutti.

»Annunziata-merkki teki sen. Hän viskasi sen minuun niin voimakkaasti.
Koko elämäni olin tuota merkkiä halunnut, ja nyt se tappoi minut!
Naurettavaa, eikö ole?»

Taas hän koetti nauraa.

»Tässä on kumminkin jotakin oikeutta, enkä minä valita. Paavi koetti kuvata minulle kauhean lopun, mutta hänen painajaisensa ei minua peloittanut. Meidän täytyy kaikkien kumartua koston alle — paavin niin hyvin kuin muidenkin. Mutta tällainen järjetön kuolema…»

Hän puhui vaivaloisesti ja veti etumusta. Roma avasi sen niskasta ja jotakin putosi silloin lattialle. Se oli kiiltävän musta hiuskihara, sidottu punaisella nauhalla, jommoisella lakimiehet sitovat asiakirjojaan. Paronin silmät olivat himmeät, mutta hän huomasi sen kumminkin.

»Sinun kiharasi, Roma. Sinä olit kuumetaudissa, kun tulit Roomaan, muistathan. Tohtorit leikkasivat kauniin tukkasi poikki. Tämä on siitä osa. Olen kantanut sitä siitä asti. Se on mieletöntä, eikö ole?»

Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä. Tuo kyynillinen mies, joka nauroi kaikille tunteille, oli kantanut hellintä muistoa povessaan.

»Nuorena kannoin äitini tukkaa samassa paikassa. Hän oli hyvä nainen. Aina kun hän pani minut nukkumaan, hän rukoili: 'pidä minua kädestä!'… Saanko pitää sinua kädestä, Roma?»

Roma käänsi pois päänsä, mutta ojensi hänelle toisen kätensä, ja kuoleva mies suuteli sitä.

»Mikä kaunis käsi tämä on! Luulisin tuntevani sen koko maailman käsien joukosta. Kuinka hullua! Ihmiset ovat aina pelänneet minua, Roma. Äitinikin pelkäsi minua jo lapsena ollessani. Mutta kun täytyy kuolla ilman kenenkään rakkautta… Nyt minä kai rupean hourailemaan.»

Hänen äänensä vapisi.

»Pieni näytelmäni on nyt luullakseni lopussa, ja kun esirippu on laskeutunut, on aika mennä kotiin. Kuolema on juhlallinen kotiinmeno, Roma, ja jos ne, joille olemme tehneet vääryyttä, eivät voi antaa anteeksi…»

Vihan taistelu Roman sydämessä oli lopussa. Hän muisti Rossia, ja koko hänen katkeruutensa hävisi. Samassa suhteessa kuin paroni oli häneen, oli hän itse mieheensä. He olivat molemmat anteeksi anovia, molemmat syyllisiä ja häpeissään.

»Annan anteeksi, niinkuin itsekin toivon saavani anteeksi», sanoi hän.

Paroni naurahti taas, mutta toisella tavalla. Sitten hän pyysi Romaa kohottamaan hänen päätään. Roma asetti tyynyn sen alle, mutta paroni pyysi häntä kohottamaan sitä vieläkin enemmän.

»Etkö voi nostaa minua käsivarsillesi, Roma?… Vielä ylemmäksi.
Näin!… Voitko pitää minua näin?»

»Kuinka voitte nyt?» kysyi Roma.

»Nyt ei kestä kauan enää», vastasi paroni. Hän hengitti hätäisesti.

Roma alkoi lukea niin paljon kuin hän muisti ulkoa rukouksia kuoleville, joita hän oli kuullut tätinsä kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva mies hymyili kärsivällisesti Romalle ja antoi hänen jatkaa. Roma rukoili yhä nopeammin sanoen samat sanat uudestaan, ja hän kuuli kuinka paronin hengitys kävi yhä heikommaksi ja epäsäännöllisemmäksi. Vihdoin se tuntui lakkaavan kokonaan, ja luullen, että kaikki oli lopussa, Roma teki ristinmerkin sanoen:

»Me annamme sinun huostaasi, oi Jumala, palvelijasi Gabrielin sielun, jotta hän kuollessaan maailmalta eläisi sinussa. Pyyhi Sinä suuressa armossasi Kristuksen tähden pois ne synnit, joita hän lihan heikkoudessa on tehnyt. Amen.»

Silloin kuolevan silmät avautuivat ja hän lausui surkeasti hymyillen:

»Minä kuolen sinun sylissäsi, Roma.»

Hän hengitti syvään ja lisäsi:

»Hyvästi!»

Hän oli koettanut alistaa kaikki oman tahtonsa alle ja ennen kaikkea hän oli alistanut yhden ihmisen — oman itsensä. Luonto kostaa kerran kaikille, jotka uhraavat inhimillisyyden kunnianhimolle, kantakoonpa hän tyrannin kruunua tai pyhimyksen tiaraa. Suurtakin miestä suurempi on olemassa — se, joka on liian suuri ollakseen suuri.

X.

Hetkinen kului, ehkä puolituntia, ehkä neljännestunti tai vähemmän, mutta nuoresta naisesta, joka tuuditteli vihollistaan sylissään ja luki rukouksia hänen sielunsa hyväksi, se tuntui iäisyydeltä. Kun hän oli varma, että kaikki oli lopussa, valtasi hänet suuri kauhu. Hänen oma äänensä, joka oli ainoa ääni, minkä hän oli kuullut, oli tauonnut, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Hän oli yksin kuoleman kanssa, ja kuolema ilmeni mitä hirveimmässä muodossaan. Tuntui aivan samalta kuin jos hän itse olisi tehnyt murhan ja kuin uhri olisi maannut hänen edessään. Tosin kyllä Rossi oli tuon haavan iskenyt, mutta sen hän oli tehnyt puolustaessaan omaa henkeään ja melkein kuin tapaturmaisesti. Hän, Roma, yksin oli aikonut tappaa paronin, ja hänen syyllisyydentuntonsa oli sama kuin jos hän todellakin olisi surmannut paronin.

Ruokasalissa ei ollut muuta valoa kuin mikä tuli oven kautta toisesta huoneesta, ja kamalat varjot levisivät lepotuolilla oleville kalpeille kasvoille. Kuolontuskat olivat vääntäneet nuo kasvot, ja silmät olivat auki. Roma tahtoi sulkea ne, mutta ei uskaltanut koskea niihin, ja ympärillä olevat esineet kuvastuivat niiden lasimaiseen pintaan. Koira haukkui yhä vielä etäällä, ja joukko humalaisia juhlijoita astui piazzan yli laulaen juomalaulua ja nauraen. Sitten kello ulkona alkoi lyödä. Se oli yksi nyt, ja tuo tunti näkyi hiipivän kaupungin yli askel kerrallaan.

Roman kauhu kasvoi sietämättömäksi. Hän muisti Rossin viimeiset sanat: »Minä olen surmannut hänet, mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein.» Tuntien itsensä murhaajaksi hän murhaajan tapaan valmistautui pakenemaan. Kun hän koetti muistella äskeistä päätöstään surmata paroni ja sitten itse antautua oikeuden käsiin, tuntui se hänestä niin kaukaiselta kuin hän olisi sen uneksinut tai tuntenut jossakin toisessa olotilassa.

Vavisten kiireestä kantapäähän ja tuskin pysyen pystyssä hän asetti hatun ja harson uudestaan päähänsä, puki päällystakin yllensä ja katsahtaen vielä lepotuolilla näkyviin kamaliin, tuijottaviin silmiin vetäytyi ovelle. Hän ei uskaltanut kääntyä, sillä hirveä pelko, että joku koskettaa häntä olkapäähän, oli vallannut hänet.

Ovi oli auki. Rossi oli epäilemättä jättänyt sen auki, eikä Roma ollut sitä ennen huomannut. Hän astui portaille ja kuunteli. Kaksi herraa ja neiti astuivat ylös nauraen ja puhellen. He asuivat alemmassa kerroksessa. Toinen herroista oli kaupungin soittokunnan johtaja. Hän palasi kotiin työstään Pinciolta nuottivihko kainalossa ja hansikkaat kiinnitettyinä miekan kahvaan. Roma odotti kunnes tuo iloinen seura oli mennyt sisään ja äänet tauonneet. Sitten hän lukitsi oman ovensa ja alkoi hiljaa astua alas. Koko hänen urhoollisuutensa oli mennyt, ja hän oli kuin kurja rikoksellinen.

Hän oli astunut alas jo yhdet portaat, kun eräs muisto valtasi hänet — muisto siitä, kuinka hän oli ensimmäisen kerran astunut alas näitä portaita, Rossi ja hän melkein koskettaen toisiaan. Se tunne, että hän sen jälkeen oli tuottanut onnettomuutta samalle miehelle, oli melkein tukahduttaa hänet, mutta se myöskin kiiruhti hänen askeleitaan. Jos hän jäi tänne, kunnes joku saapuu ia rikos huomataan, mitä hän voisi sanoa, joka ei olisi syytös hänen miestään kohtaan?

Äkkiä hän kuuli muita ääniä alhaalta — sotamiesten säännöllistä astuntaa. Hän ymmärsi heti ketä ne olivat Ne olivat karabinieereja, jotka tulivat hakemaan paennutta Rossia.

Roma kääntyi nopeasti ja pakeni äänettömin askelin takaisin huoneiston ovelle, avasi sen, sulki sen hiljaa ia lukitsi sen sisäpuolelta. Se oli tehty ennenkuin hän ymmärsi mitä hän teki, ja kun hän vihdoin tointui, istui hän vieras huoneessa, ja karabinieerit soittivat sähkökelloa.

He soittivat sitä uudestaan, ja Roma seisoi keskellä lattiaa pidättäen henkeään.

»Hitto vieköön!» kuului ääni ulkoa. »Miksi ei se naisihminen avaa, vai tahtooko hän tuottaa itselleenkin ikävyyksiä? Hän on kotona varmasti, vai mitä?»

»Kyllä hän on», vastasi toinen ääni. »Ainakin Rossi ajoi tänne, se on aivan varma.»

»Missä ovenvartia on — hänellä on toinen avain?»

»Vanha hupsu on ilotulitusta katsomassa. Mutta kuuntelepas…» (ovi jymisi aivan kuin joku olisi sitä jyskyttänyt). »Ovi on lukittu sisäpuolelta.»

Kuului naurun hohotusta ja sitten ääni huusi: »Mars pojat! Murtakaa ovi!»

Hetken perästä ovi oli murrettu auki ja karabinieerit astuivat ruokasaliin. Roma odotti heidän tuloaan ääneti. Hän seisoi yhä vielä keskellä vierashuoneen lattiaa tuijottaen eteensä.

»Kaikki pyhimykset! Mitä tämä on?» huudahti ääni ja yksi karabinieereista kumartui lepotuolilla olevan ruumiin ääreen.

»Hänen ylhäisyytensä!»

»Jumala meidät pelastakoon!»

Romaa pyörrytti, eikä hän kuullut mitä seurasi. Seuraavassa silmänräpäyksessä karabinieerit olivat astuneet vierashuoneeseen. Roma seisoi heidän edessään, ja he kyselivät häneltä.

»Onko parlamentinjäsen herra Rossi täällä?»

»Ei», vastasi Roma aralla äänellä.

»Mutta hän on ollut täällä?»

»Ei», sanoi Roma rohkeammin.

»Tarkoitatteko, että herra Rossi ei ole ollut täällä tänä iltana?»

»Tarkoitan», sanoi Roma kiihkeästi.

Karabinieeri-upseeri, joka oli puhunut, katsoi häneen hetken tutkivasti ja käski sitten miehiä toimittamaan etsinnän huoneissa.

»Mitä tämä on?» sanoi upseeri tarttuen laatikossa olevaan suljettuun kirjeeseen ja lukien päällekirjoituksen: »L’on. Davido Rossi, Carceri Giudiziarie, di Milano.»

»Se on kirje, jonka kirjoitin miehelleni ja jota en vielä ole pannut postiin», vastasi Roma.

»Mutta mitä tämä on?» huusi ääni ruokasalista. »Parlamentin jäsenelle
Davido Rossille Zürichin italialaiselta siirtokunnalta.»

Roma vaipui istumaan. Se oli revolveri. Hän oli unohtanut sen.

»Hyvä on», sanoi upseeri naurahtaen niinkuin äskenkin.

Melkein pyörryksissä pelosta Roma nousi seisomaan. »Revolveri on minun», sanoi hän. »Herra Rossi jätti sen minun huostaani lähtiessään ulkomaille kuukausi sitten, eikä hän ole sen jälkeen sitä koskettanut.»

»Kuka siis ampui laukauksen, joka surmasi hänen ylhäisyytensä, signora?»

»Minä», vastasi Roma.

Vaistomaisesti mies nosti lakkiaan.

Puolen tunnin perästä Roma oli uudistanut saman tunnustuksen Regina Geelissä, ja karabinieerit olivat, estääkseen yleistä skandaalia, salaisesti vieneet paronin ruumiin yön pimeydessä Palazzo Braschiin toiselle puolen piazzaa.

XI.

Yksi ainoa ajatus liikkui Davido Rossin mielessä, kun hän läksi Piazza Navonalta — että maailma, jossa hän oli elänyt, oli järkkynyt perustuksiaan myöten ja että hänen elämänsä nyt oli lopussa. Onneton mies kulki pitkin katuja kysymättä itseltään minne hän meni tai miten hänelle kävi.

Joka askeleella hän huomasi jäännöksiä päivän juhlimisesta. Kerran raketit Pinciolta putosivat kaupungin yli kuin kiiltävä sade tulimerestä keltaisina, sinisinä ja punaisina pisaroina, jotka sammuivat pudotessaan jättäen yön yhtä pimeäksi kuin ennen. Seuraavana hetkenä hän loi katseensa alas Corsoa pitkin, joka oli valaistu kuin alttari monivärisin lyhdyin.

»Miksi nuo ihmiset iloitsevat?» kysyi hän itseltään.

Eräällä pienellä piazzalla oli ilotulitus, ja pari kolme ryysyistä poikaa koetti lämmitellä sen vieressä. Tämä soveltui paremmin Rossin mielentilaan. Koko maailma oli kaaos, sattuman heiteltävä.

»Tuossakin kulkee juhlatuulella oleva miesparka», sanoi joku. Se oli karabinieeri, joka kulki edestakaisin. Hän oli kuullut Rossin puhelevan itsekseen kulkiessaan hänen ohitsensa pimeässä.

Virran ranta oli hiljaisempi kuin kadut. Rossi astui Ghetton aution alan läpi ja vanhan Cenein palatsin madonsyömien kaarien alitse sekä tubi hyväin veljesten sairashuoneiden ohi. Tiberin mutainen, kuohuva vesi oli kuin hänen riehuvien tunteittensa musta kuvastin.

Monet tunteet repivät hänen sydäntään, mutta pahin niistä oli viha. Hän oli surmannut paronin. Se mies ansaitsi kuolemansa, eikä Rossi tuntenut mitään sääliä uhriaan kohtaan. Hän ei katunut rikostaan. Mutta se seikka, että hän oli surmannut ministerin, jonka hengen hän kaksi kertaa oli pelastanut oman henkensä uhalla, hän joka aina oli vastustanut väkivaltaa ja saarnannut rauhan evankeliumia, tuntui alentavalta ja häpeälliseltä.

Tuo nainen oli ollut syynä kaikkeen. »Kuinka minä vihaan häntä», ajatteli hän. Hän sanoi itselleen sadannen kerran, ettei hän ikinä ole ketään vihannut niin paljon, kun hän huomasi palanneensa takaisin Piazza Navonan läheisyyteen. Tietämättään hän oli kiertänyt sen ympäri.

Teatro Vallessa oli pidetty naamiohuvit, ja joukko meluavia miehiä ja naisia astui Davido Rossin ohi, muutamia punaisissa ja mustissa dominoissa, toiset höyhentupsuiset lakit päässä. Useat parit kulkivat käsikoukussa laulaen ja heitellen konfetteja. Kaksi tyttöä tervehti Rossia kimeällä äänellä, tirkisti häntä silmiin ja sanoi jotakin lemmestä.

»Mutta ovatko nuo raukat sen huonompia kuin n.s. sivistyneet naiset? Kaikki naiset ovat samanlaisia. Minä vihaan heitä jok'ikistä», ajatteli hän.

Hän alkoi muistella Romaa semmoisena kuin hän oli hänet nähnyt sinä iltana. Nuo kauniit rukoilevat kasvot, joita hän ei ollut huomannut silloin, kun hänen silmänsä todenteolla niitä katsoivat, johtuivat nyt hänen mieleensä. Tuo muisto ajoi vasten hänen tahtoaan hellyyden aallon hänen sydämeensä, joka ollen tulvillaan vihaa kumminkin alkoi sulaa rakkauteen.

Kaikki ne julmat sanat, jotka hän oli lausunut poistuessaan, johtuivat taas hänen muistiinsa, ja hän myönsi kiivastuneensa liiaksi. Masentamatta heti Romaa hänen olisi pitänyt kuunnella hänen selitystään. Ennenkuin paroni astui huoneeseen Roma oli ollut vannomaisillaan, että yksinomaan hänen rakkautensa oli saanut hänet pettämään miehensä.

Rossi sanoi itselleen, että Roma oli valehdellut, mutta se ajatus tuotti helvetin tuskia, ja tyynnyttääkseen itseään Rossi läksi taas virran rannalle. Nyt hän astui Angelon sillan yli ja läksi Borgoa pitkin Pietarin piazzalle. Mutta tämä paikka herätti hänessä muistojen tulvan. Tuolla parvekkeella hän oli ensi kerran nähnyt Roman, ei selvään, vaan hämärästi pitsien ja auringonvarjojen hattarain keskellä.

»Ja nyt on kaikki lopussa!» ajatteli hän.

Sitten hänen mieleensä johtui, että juuri tuolla paikalla Roma arvattavasti keksi sen juonen häntä vastaan, joka loppui tähän petokseen. Nyt koko katkeruus taas palasi hänen sieluunsa. Hän sanoi itselleen, että Roma on ansainnut joka sanan, jonka hän, Rossi, oli hänelle sanonut, ja katui omaa nöyrtymystään, kun oli koettanut keksiä puolustuksia Romalle. Viimeiseen kiroukseensa hän nyt lisäsi kiihkeän vihan sanoja, ja vaikka ne lausuttiin ainoastaan hänen omissa aivoissaan tai pimeälle yölle ja kuohuvalle virralle, ne kiihoittivat nyt hänen raivoaan.

»Minä vihaan, vihaan häntä!» ajatteli hän.

Ihmiset sanoivat, että hän oli kuin Simson, jonka Delila oli pettänyt, ja jos hän olisi voinut Simsonin lailla kaataa vihollistensa huoneen haudatakseen sen alle itsensä ja heidät, olisi hän ollut tyytyväinen. Mahdotonta! Lapsellista! Kuinka hulluksi mies saattoi käydä, kun hänen siveellinen maailmansa oli murskattu.

Piazza oli nyt äänetön. Paavin ikkunoista loisti valo, ja sveitsiläisen kaartin soturi oli vahdissa Vatikaanin pronssiportin takana. Komeaan univormuun puettu ovenvartia haukotteli pääministerin palatsin ovella. Mies odotti isäntäänsä. Hän sai nyt odottaa.

Pietarin-kirkon kello löi yksi, ja joukko varjoja alkoi liikkua tuolla hiljaisella piazzalla. Paavin riemujuhla muistui Rossin mieleen. Hän näki ja kuuli kaikki uudestaan. Tungos, komea juhlakulku, paavi, ja lopuksi Rossin oma puhe. Katkeran ivallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun hän muisti omat sanansa.

»Onko mahdollista, että koskaan olen uskonut noita satuja?»

Kirkot, temppelit, uskonnolliset menot, kellot, papit, paavit — ne olivat kaikki valhetta. Kuka on sanonut, että totuus perii maan? Kuka hullu on keksinyt sadun hyvästä kaitselmuksesta? Kai joku munkki luostarissaan, joka ei vielä tiennyt mitä elämä on.

»Mutta minne minä nyt pakenen?» ajatteli hän.

Hän astui pitkin Trasteverea kuvitellen, kuinka häntä tutkittaisiin oikeuden edessä paronin murhasta. Roma istuu todistajien penkillä ja hän itse syytettyjen paikalla. Tuon ajatuksen synnyttämä kauhu oli sietämätön. Hän sanoi itselleen, että ainoastaan yksi tie oli hänellä jäljellä ja että hän vain siten saattoi paeta epätoivoa.

Onneton mies aikoi lopettaa oman elämänsä. Hän oli aina tuominnut itsemurhan. Hän oli tuominnut Brunonkin teon. Mutta se oli sortuneen miehen viimeinen keino, hänellä ei ollut muuta jäljellä.

Itsemurha oli sitäpaitsi muutakin kuin pääsemistä heikkouden häpeästä, heikkouden, joka oli turmellut kansan asian — se oli kostoa. Surmaamalla itsensä hän kostaisi Romalle. Ehkei Roma vielä nytkään ymmärrä, mitä hän oli tehnyt. Mutta Rossin kuolema pakottaisi hänet ymmärtämään.

»Se on akkamaista», ajatteli Rossi, mutta ei saanut tuota mietettä pois mielestään.

Aamu alkoi sarastaa, ja Rossi kääntyi taas Pietarin piazzalle päin ajatellen mitä hän oli aikeessa tehdä ja missä hän sen tekisi. Santo Spiriton sairashuoneen luona on pieni, muurin suojaama puistokäytävä. Sen vieressä virtaa Tiber niin voimakkaana, ettei mikään uimataituri voisi kauan vastustaa sen vaahtoja sillä kohdalla. Sinne Rossi oli syöksyvä.

Kadut olivat hiljaiset, ja harmaassa hämärässä, tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin esineet näkyvät semmoisissa paikoissa, missä niitä ei ole, jolloin laivoja purjehtii pilvissä ja vuoria kohoaa tasankokaupunkien ympäri, Davido Rossi huomasi erään naisen, joka astui hänen edellään katukäytävällä. Nainen muistutti aivan Romaa, vartalo oli hyvin solakka ja nuortea. Mutta naisen puku oli köyhempi ja hän kantoi myttyä sylissään. Kun Rossi taas katsoi häneen, huomasi hän, että mytyssä oli lapsi ja että nainen itki.

»Hän kantaa pienokaisensa sairaalaan», ajatteli Rossi.

Mutta kääntyen pienelle Borgolle Rossi huomasi, että vaimo meni löytölasten seimen luo, polvistui sen eteen, suuteli lasta yhä uudelleen, asetti sen seimeen, veti kelloa ja sitten läksi pois itkien katkerasti.

Rossi muisti oman äitinsä, ja inhimillinen hellyys hiipi hänen sydämeensä. Noin oli hänen äitinsä tehnyt kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Hän näki tuon kaiken kuin salaperäisessä valossa, joka valaisi menneet ajat.

Äkkiä hän muisti, että löytölasten seimi oli suljettu aikoja sitten, ja siitä syystä oli mahdotonta, että kukaan oli pannut lapsen seimeen. Eikä hän ollut kuullut kellon ääntäkään eikä naisen askeleita eikä hänen ääntään, kun hän itki.

Hän seisahtui katsomaan taaksensa. Nainen palasi Pietarin piazzalle päin. Vastustamaton voima pakotti Rossin seuraamaan häntä. Rossi sai hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa.

Taas hän luuli näkevänsä Roman. Noissa kauniissa kasvoissa oli sama jalous, värisevässä suussa sama hellyys ja suurissa, tummissa silmissä sama ylevyys. Mutta Rossi tiesi selvästi, kuka tuo nainen oli. Se oli hänen äitinsä.

Hänestä ei tuntunut ollenkaan oudolta, että äiti oli täällä. Taivaallisesta kodistaan hän oli tullut varjelemaan poikaansa. Hän oli aina varjellut poikaansa. Ja nytkin, kun poika oli petettynä ja masentuneena, nytkin, kun hän oli murtuneena ja yksin…

Rossin voimat olivat lopussa. »Äiti, äiti! Minä tulen luoksesi! Kaikki ovet ovat minulta suljetut eikä minulla ole suojaa missään. Minä tulen… Tulen!»

Silloin henki seisahtui ja osoittaen Vatikaanin pronssiporttia sanoi äärettömän hellästi:

»Mene sinne!»

YHDEKSÄS OSA.

KANSA.

I.

Hänen pyhyytensä paavi Pius X oli sinä päivänä pitänyt salaisen konsistorionkokouksen Vatikaanin apostolisessa palatsissa ilmoittaakseen viidentoista uuden kardinaalin nimityksestä kirkolle.

»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän, »tänään me suomme Rooman purppuran kunnian viidelletoista miehelle, joista puhuimme kruunauksemme vuosipäivänä.»

Kun kardinaali oli lukenut noiden pappien nimet ja arvonimet, lisäsi paavi:

»Mitä te siitä arvelette, kunnianarvoisat veljet?»

Mutta odottamatta vastausta hän jatkoi:

»Siitä syystä, Kaikkivaltiaan Jumalan antamalla vallalla sekä pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin antamalla vallalla ja omalla vallallamme me täten nimitämme ja määräämme kardinaaleiksi nämä viisitoista hurskasta miestä, jotka hartaasti ja viisaasti ovat palvelleet kirkkoa ja apostolista istuinta.»

Paavin puhe, jonka hän piti latinaksi, käsitteli kysymystä maallisesta vallasta. Oli niitä, jotka olivat yhtä mieltä kanonistien kanssa siitä, että paavilla oli molempien miekkojen valta, henkisen ja maallisen miekan, Kristuksen omien sanojen nojalla, jotka kuuluvat: »Minä annan sinulle avaimet.» Toiselta puolen oli niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin aikaisemmat paavit, että pyhän hallinnon ei mitenkään pitäisi hankkia itselleen valtaa ajallisissa asioissa. Toiset väittivät, että paavin oli mahdoton luopua vallastaan ilman pyhän kollegion, papiston ja hengellisten seurakuntain yksimielistä suostumusta, he näet sanoivat, että paavi oli kirkon maallisen vallan hoitaja eikä omistaja ja että hän ei koskaan voinut päästä valastaan, joka sitoi hänet apostolisen istuimen vartiaksi, eikä luopua vallastaan. Toiset taas olivat sitä mieltä, ettei paavi ollut kardinaaliensa ja papiston alamainen eikä voinut alistua heidän tahtonsa alaiseksi eikä ollut millään valalla sidottu heihin ja että koska kirkon maallinen valta oli lakannut, paavi ei voi luopua sellaisesta, mitä hän ei koskaan ole omistanut.

»Kunnianarvoisat veljet», jatkoi paavi, »koska olemme tottuneet ilmaisemaan ilomme ja huolemme, emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, varsinkin nyt, kun ne vaikeudet ja vaarat, jotka asettuvat paavin maallista valtaa vastaan, alituisesti tulevat näkyviin, nyt, kun on välttämättömämpää kuin koskaan seisoa järkähtämättömästi Jumalan ja Cæsarin välillä, minkä puolesta marttyyrit ovat vuodattaneet verensä ja kun on selvää, että paavin maallinen valta ei voi saavuttaa täydellistä riippumattomuutta, ellei se ulotu koko maailmaan eikä yksistään Roomaan.

»Kunnianarvoisat veljet, me pyydämme teitä miettimään näitä sanoja: 'Joka on suuri teidän seurassanne, hän olkoon teidän palvelijanne' ja tarkoin punnitsemaan sitä ääretöntä taakkaa, jonka tuo uusi dogmi paavin erehtymättömyydestä on laskenut paavin herruudelle. Herran palvelijat ovat ihmisiä eikä enkeleitä, ja eikö kirkon menestystä uhkaa mitä suurin vaara siinä, että syntinen, erehtyväinen mies koettaa kantaa maailman vallan taakkaa, jossa taivaallinen johto ei häntä vartioi?

»Mutta oi, kuinka onnellisia me olemme katolisessa uskossamme, veljeni, ja siinä varmuudessa, että Jumala tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä! Ja oi Rooma, mikä kunnia on varattu sinulle, sinä kaupunkien äiti, kun pyhä kirkko ilman maallisia armeijoja on saavuttanut vallan koko maailmassa ja hallitsee sitä pyhässä tuomiokirkossamme, johon nuo kalliit sanat ovat piirretyt: 'Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä häntä voittaman'.»

Kun puhe oli lopussa, tunsi jokainen, että tuntemattomasta syystä paavin sotatorvi ei kajahtanut yhtä kovaa enää kuin kruunauksen vuosipäivänä. Ja pyhä isä tiesi, että paavi, joka aikoi luopua maallisen vallan vaatimuksista, oli kohtaava paljon suurempia vaikeuksia omassa lähimmässä ympäristössään kuin maailman laajassa valtakunnassa.

Mutta kuitenkin lausuttiin samat kohteliaisuudet ja onnittelut, samat Vatikaanin kumarrukset kumarrettiin, tavalliset Vatikaanin hymyt hymyiltiin ja kardinaalit palasivat asuntoihinsa juomaan uusien toveriensa maljan ja vastaanottamaan korkealle pyrkivien ystävien runollisia tervehdyksiä.

Paavi meni huoneeseensa ajattelemaan ja rukoilemaan.

II.

Sinä yönä paavi nukkui huonosti. Sytyttäen valon, joka riippui hänen päänsä yläpuolella, hän vietti unettomat tunnit lukemalla sen päivän sanomalehtiä, joissa kerrottiin Rossin vangitsemisesta Chiassossa ja selitettiin säälimättömällä tavalla syy, miksi Roma oli hänet pettänyt.

»Raukka! Nyt hän on vankilassa. Ja tyttö — lapsiraukka…»

Paavi huokasi, otti toisen lehden ja luki: »Epäilemättä hänen majesteettinsa luontainen hellyys pyrkii antamaan anteeksi kurjimmatkin vehkeet hänen henkeään ja yleisön rauhaa vastaan, mutta kansa on itse päättävä, onko oikein valtiota ja hallitusta kohtaan, että sellaista kuninkaallista armoa käytetään.»

Tuo oli pääministerin puhetta, ja paavi ajatteli: »Hän lupasi minulle juhlallisesti pelastaa tuon nuoren miehen hengen, mutta nyt…»

Tunne siitä, että häntä oli petetty, masensi paavia, ja hän luki eteenpäin päästäkseen kiusallisista ajatuksista. Kello oli yli yhden, kun hän sammutti valon, ja yhä vieläkin hän kuuli soittokuntien sävelet kaupungilta ja näki tulikipinät Pinciolta.

Seuraavana aamuna paavi heräsi kukon laulaessa ja soitti luokseen kamaripalvelijansa maatessaan vielä vuoteessaan. Cortis saapui hyvin kiihoittuneen näköisenä.

»Mitä on tapahtunut, Gaetano?» kysyi paavi.

»Eräs hullu mies, teidän pyhyytenne, on täällä», sanoi kamaripalvelija. »Minua vaadittiin herättämään teidän pyhyytenne, mutta minä en tahtonut sitä tehdä. Eräs hullu mies on pronssiportilla ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän pyhyyttänne.»

Samassa maestro di camera tuli sisään. Hän oli hyvin kiihoittunut.

»Mitä Cortis kertoo jostakin raukasta, joka on pronssiportilla?» kysyi paavi.

»Tulin kertomaan teidän pyhyydellenne», vastasi maestro di camera, »että mies selittää olevansa vainottu ja pyytää pyhää pakopaikkaa.»

»Kuka hän on?»

»Hän sanoo ilmaisevänsä nimensä ainoastaan pyhälle isälle, mutta hänen kasvonsa…»

»Hän on hullu», sanoi kamaripalvelija.

»Vaiti, Gaetano. Mies, joka pyytää pyhää pakopaikkaa, on oikeutettu salaamaan nimensä.»

»Mutta hänen kasvonsa», lisäsi maestro di camera, »ovat tutut…»

Paavi istuutui vuoteeseensa ja sanoi: »Se on ehkä…?»

»Niin on, teidän pyhyytenne. Siitä syystä en tahtonut antaa heittää ulos häntä, ennenkuin…»

»Missä hän on nyt?»

»Hän on tunkeutunut Sala Clementinaan asti, ja ainoastaan väkivalta voi…»

Väitteleviä ääniä kuului etäisestä huoneesta. Paavi kuunteli ja sanoi:

»Antakaa miehen tulla tänne heti.»

»Tänne, teidän pyhyytenne?»

»Tänne.»

Maestro di camera oli tuskin mennyt pois paavin makuuhuoneesta, kun valtiosihteeri astui sisään nopein askelin.

»Teidän pyhyytenne», sanoi hän, »ei mitenkään voine vastaanottaa tuota miestä? On päivänselvää, että hän on paennut poliisien käsistä yöllä, luultavasti toveriensa avulla, ja hänen suojaamisensa tuottaisi rettelöitä viranomaisten kanssa.»

»Nuori mies pyytää pyhää pakopaikkaa, teidän kunnianarvoisuutenne, ja olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ei meillä ole oikeutta kieltää sitä.»

»Mutta pyhä pakopaikka on vanhentunut käsite, teidän pyhyytenne. Sitä ei ole käytetty sataan vuoteen.»

»Ei mikään taivaallinen käsite voi vanhentua, teidän kunnianarvoisuutenne. Pyhä pakopaikka on Jumalan säätämä. Kuinka me voisimme sanoa sen lakanneen olemasta?»

»Mutta, teidän pyhyytenne, se voi tulla kysymykseen ainoastaan valtion suostumuksella, ja nykyjään kirkon ja Italian valtion suhde…»

»Se antaa Vatikaanille vain kaksinkertaisen voiman turvapaikkana.»

»Mutta valtion laki, joka vakuuttaa pyhälle isälle…»

»Teidän kunnianarvoisuutenne, minä pyydän teitä saattamaan miehen tänne.»

»Teidän pyhyytenne, minä rukoilen, miettikää…»

»Päästäkää nuori mies sisään teidän kunnianarv…»

Paavi ei ollut lopettanut, kun sanat tarttuivat hänen suuhunsa, sillä ovella seisoi nuori mies, katse hurjana, sieraimet värähdellen ja vaatteet riippuen repaleina hänen ympärillään, aivan kuin ne olisivat äskeisessä taistelussa repeytyneet. Hänen kasvonsa osoittivat epätoivoa ja kärsimystä, ja kumminkin paavista tuntui, kuin hän olisi nähnyt omat kasvonsa kuvastimessa.

Sveitsiläisen kaartin jäseniä seisoi nuoren miehen ympärillä, ja maestro di camera astui hänen edellään. Kun mies oli saapunut paavin eteen, joka istui tyynyjen nojassa vuoteellaan, vaikeni hänen kova äänensä, ja hän seisoi vaiti huoneen kynnyksellä.

Paavi puhui ensiksi. Hellällä, värähtelevällä äänellä hän sanoi:

»Mitä tahdotte sanoa minulle, poikani?»

Nuori mies näytti tointuvan, mutta polvistumatta tai edes kumartamatta hän lausui hiukan vihamielisesti: »Nimeni on Davido Leone. Minua sanotaan Rossiksi, koska se oli äitini nimi, ja sanotaan, ettei minulla ole oikeutta isäni nimeen. Olen roomalainen ja kaksi kuukautta olen nyt ollut ulkomailla. Kymmenen vuotta olen tehnyt työtä kansan hyväksi, mutta nyt minut on petetty ja annettu poliisin huostaan. Kolme päivää sitten minut vangittiin tullessani Italiaan ja eilisiltana pääsin toverien avulla pakoon karabinieerien käsistä. Mutta kaikki portit ovat suljetut minulta, enkä minä voi päästä pois Roomasta. Tämä on Vatikaani ja se on pyhättö. Siitä syystä se on ainoa paikka, jonne petetty ja vainottu mies voi paeta. Otatteko minut tänne?»

Paavi katsoi sveitsiläisen kaartin upseereihin ja sanoi samalla värähtelevällä äänellä: »Hyvät herrat, ottakaa tämä nuori mies asuntoonne ja pitäkää huolta siitä, että karabinieerit eivät saa vangita häntä minun tietämättäni.»

»Teidän pyhyytenne!» vastusti kardinaalisihteeri, mutta paavi kohotti kättään ja sai hänet vaikenemaan.

Rossin vihamielinen käytös muuttui. »Odottakaa!» sanoi hän. »Ennenkuin otatte vastaan minut, täytyy teidän tietää kaikki ja kuulla mistä minua syytetään. Minä olen parlamentinjäsen Rossi, jonka sanotaan olevan syynä viimeisiin meteleihin. Vangitsemiskäskyssä minua syytetään vehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan. Se ei ole totta, mutta voitte itse katsoa sitä. Täällä se on.»

Niin sanoen hän aikoi ottaa taskustaan jotakin, mutta sitten hän sanoi:
»Se on poissa — nyt muistan — heitin sen pettäjäni eteen.»

»Hyvät herrat», sanoi paavi, yhä vielä sveitsiläisen kaartin upseereille, »jos viranomaiset koettavat vangita tämän nuoren miehen, tulee teidän vaatia heiltä kirjoitettu vakuutus hänen henkensä säilyttämisestä.»

Rossin hurja katse alkoi sulaa.

»Te olette hyvin hyvä», sanoi hän, »enkä minä tahdo pettää teitä. Vaikka olen syytön siihen rikokseen, josta minua syytetään, olen rikkonut Jumalan ja tämän valtakunnan lakia vastaan, ja jos te vähääkään pelkäätte seurauksia, tulee teidän ajaa minut pois, kun vielä on aikaa.»

»Teidän pyhyytenne», sanoi kardinaalisihteeri ja koetti kuiskata jotakin paaville, mutta vielä kerran sai paavi hänet vaikenemaan kohottamalla kätensä.

Rossin ääni alkoi murtua. »Te kokoatte tulisia hiiliä pääni päälle. En ole koskaan ollut Vatikaanin ystävä, ja jos annatte minulle suojaa, suojelette sellaista henkilöä, joka on koettanut syöstä teidät pois valtaistuimeltanne.»

»Hyvät herrat», sanoi paavi, »sen sijaan että asettaisitte tämän nuoren miehen omaan asuntoonne, antakaa hänen käytettäväkseen tyhjä huoneisto, joka on minun huoneistoni alla ja jossa ennen valtiosihteeri asui.»

Rossi murtui kokonaan ja vaipui polvilleen. Paavi kohotti kaksi sormea ja siunasi häntä.

»Menkää huoneeseenne lepäämään, poikani, ja suokoon Jumala teille hiukan rauhaa.»

»Isä!»

Äkillisen vastustamattoman tunteen vallassa Rossi oli noussut polviltaan, astunut pari askelta eteenpäin ja polvistuen vuoteen ääreen hän painoi huulensa paavin käteen.

Kertoiko yliluonnollinen ääni, jota eivät muut kuulleet kuin hän itse, veriheimolaisuuden salaperäisestä voimasta? Kuka voi sen sanoa?

Mutta eräälle tuossa pienessä seurueessa, joka seisoi aamun hämärässä valossa, jo Rossin äänikin tuntui yliluonnolliselta. Kolmekymmentä vuotta paavin elämästä oli vyörynyt taaksepäin, ja hänen nuoruutensa oli taas hänen edessään kuin haamu menneiltä ajoilta.

Kostein silmin, jotka loistivat harmaiden kulmakarvojen alla, paavi saattoi vierastaan, kunnes hän sveitsiläisen kaartin upseerien kanssa poistui huoneesta. Sitten pyhä isä meni yksityiseen kappeliinsa aikaiseen messuun.

III.

Puoli tuntia myöhemmin eräs huhu kulki läpi Vatikaanin aivan kuin tuuli myrskyn edellä. Paavi huomasi jotakin tullessaan messusta.

»Mitä on tapahtunut, Gaetano?» kysyi hän.

»Kerrotaan jotakin murhasta», sanoi kamaripalvelija, ja paavi seisoi kuin ukkosen iskemänä, sillä hän ajatteli Rossia ja kuningasta.

Vähän ajan kuluttua tuo epämääräinen huhu kävi varmemmaksi. Ei kuningas, vaan pääministeri oli surmattu.

Paavin yksityisasuntoon alkoi kokoontua kalpeita kasvoja. Siellä oli kardinaalisihteeri, maestro di camera ja vihdoin myöskin pieni majordomo. Erityissanoma tapahtumasta oli jo saapunut Vatikaaniin, joten saatettiin keskustella asiasta. Pääministeri oli löydetty kuolleena palatsistaan Piazza Navonan varrelta. Hän oli ollut illallisella Kvirinaalissa ja viipynyt siellä tanssiaisten alkuun asti, eikä siis voinut saapua Palazzo Braschiin ennen kello 11 tai 12. Kaksi laukausta oli kuultu puoliyön aikaan, ja ruumis oli löydetty aikaisin aamulla.

Paavi kuunteli ääneti.

Kardinaalisihteeri kertoi toisen kertomuksen. Parlamentinjäsen Rossi, joka oli tuotu Roomaan Genevestä tulevalla junalla juuri kello 11.45, oli metelöitsijöiden avulla päässyt pakoon asemalla. Vapauttaminen oli edeltäkäsin järjestetty, ja Rossi oli heittäytynyt vaunuihin ja ajanut pois täyttä vauhtia pitkin Via Nazionalea, ja vähää ennen kahtatoista samojen vaunujen oli nähty kääntyvän Piazza Navonalle. Sattumalta karabinieerit, jotka ajoivat takaa pakenijaa, olivat huomanneet murhan.

Paavi ei vieläkään sanonut mitään, mutta hänen päänsä oli kumarassa ja hänen sielunsa oli surun vallassa.

Papit katsoivat toisiinsa epäluuloa ja kauhua kertovin katsein. Myrsky oli nousemaisillaan Vatikaanissa, ja kuka saattoi sanoa, mitä tapahtuisi, jos paavi pysyisi entisessä päätöksessään? Vihdoin kardinaalisihteeri lähestyi hänen pyhyyttään ja sanoi polvistuen:

»Pyhä isä, antakaa anteeksi tänä epäilyksen ja epätietoisuuden hetkenä, jos sanoissani ei ole alamaisuutta, mutta minä pelkään, että isällinen sydämenne on pettänyt teidät ja saattanut teidät suojelemaan rikoksellista. Siinä ei ole kyllin, että tuo mies, Rossi, on vallankumouksellinen ja että häntä syytetään valtakunnan hallitusta vastaan tähdätyistä vehkeistä. Se ehkä antaisi teille oikeuden suojella häntä valtiollisena pakolaisena, joka on paennut tähän taloon kuin vieraaseen maahan. Mutta epäilemättä hän on myöskin murhaaja, ja jos pidätte häntä täällä, rikotte jokaisen sivistyneen maan lakeja ja saatatte itsenne alttiiksi maailman moitteelle.»

Paavi ei vastannut. Toiset sanat, toinen ääni kaikui hänen korvissaan, ja niiden sisällys oli uusi ja kaamea: »Minä olen rikkonut Jumalan ja tämän valtakunnan lakia vastaan, ja jos te vähääkään pelkäätte seurauksia, tulee teidän ajaa minut pois, kun vielä on aikaa.»

»Teidän pyhyytenne muistanee myöskin», sanoi kardinaalisihteeri, »että valtakunnan laissa, joka määrää pyhän isän oikeudet ja vallan, on nimenomaan sanottu, ettei hänellä ole mitään valtaa, joka on ristiriidassa valtion lakien ja yleisen järjestyksen kanssa. Siitä syystä rikoksellisen suojaaminen jo itsessään on rikos, ja Jumala yksin tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla Vatikaanille ja kirkolle.»

»Oi, vaiti! Vaiti!» huudahti paavi kohottaen kasvonsa, jotka osoittivat mitä syvintä tuskaa. »Minulla on toisia ja korkeampia, peloittavampia asioita ajateltavana kuin mahdolliset seuraukset. Jättäkää minut! Jättäkää!»

Kardinaalisihteeri ja toiset papit kumarsivat syvää nöyryyttä osoittaen paaville ja poistuivat huoneesta. Hetken perästä nuori monsignor astui sisään. Hän toi sanomalehden, sillä hän oli paavin lukija.

»Pyhä isä», alkoi hän hermostuneesti, »tuon teille pahoja uutisia.»

»Mitä, poikani?» kysyi paavi tuskallisesti.

»Pääministerin murhaaja on eräs henkilö, jonka…»

»Mitä?»

»Jonka te tunnette, pyhä isä.»

»Älkää pelätkö pyhää isää… Sanokaa suoraan, monsignor.»

»Eräs nainen, teidän pyhyytenne.»

»Nainen!»

»Hänet on vangittu ja hän on tunnustanut.»

»Tunnustanut?»

»Se on Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne. Hän ampui pääministerin revolverilla, ja syynä siihen oli kosto.»

Paavi kohotti päätään ja loi nuoreen monsignoreen katseen, jota ei mikään kieli voi kuvata. Vapahdus, ilo, häpeä ja katumus kuvastuivat salaman tavoin hänen vanhoilla kasvoillaan. Hän oli vaiti hetken ja sanoi sitten:

»Ei tule kertoa tästä sille nuorelle miehelle, joka on huoneistossa täällä alhaalla. Koska hän on pyhätössä, täytyy hänen saada olla rauhassa. Hän ei saa kuulla mitään ulkomaailmasta muilta kuin minulta. Ilmoittakaa tämä käskyni kaikille. Ja nyt suokoon Jumala, joka on säälinyt palvelijaansa, armonsa meille kaikille!»

IV.

Rangaistukseksi siitä ilosta, jota hän tunsi kuullessaan, että Roma eikä Rossi oli ministerin surmaaja, paavi rupesi Romaa puolustamaan itselleen ja haki tilaisuutta pelastaakseen hänet. Joka päivä viikon ajan monsignor Mario luki sanomalehdet paaville, jotta hän voisi tarkoin seurata tapahtumia.

Ensimmäisenä päivänä sanomalehdet lyhyesti mainitsivat rikoksesta. Murhan kamala hengetär oli lentänyt kaupungin yli keskiyön aikana, ja Rooman kansalaiset heräsivät aamulla kuulemaan kamalaa uutista, hämmästyksen, häpeän ja kauhun uutista. Tämä tapahtuma melkein kylliksi selittää, miksi ulkomailla pidetään Italiaa murhaajien kotipaikkana.

Iltalehdissä oli kirjoituksia, joissa kiitettiin vainajan jaloa luonnetta. Hän oli Italian Richelieu, maansa ylevä ja harras palvelija, meidän aikamme jaloimpia henkilöitä. Muutamat olivat arvelleet liian ankariksi hänen äskeisiä toimenpiteitään, mutta ehkä hän tiesi paremmin kuin hänen moittijansa hetken vaaran. Olkoonpa niin, että muutamat pilvet himmensivät häntä, varmaa oli, että hänen täytyi taistella melkein voittamattomia voimia vastaan, taloudellisia vaikeuksia, suuren armeijan rasittavaa taakkaa ja Vatikaanin leppymätöntä vihamielisyyttä vastaan. Mutta hänellä oli valtiomiehen ja hallitsijan vaisto, ja hän on nyt poistunut juuri sillä hetkellä, jolloin hänen murehtiva maansa olisi kipeimmin tarvinnut hänen voimaansa ja vaikutusvaltaansa.

»Julma kohtalo todellakin», sanoi Koitto, »pakottaa yhtymään englantilaisen runoilijan sanoihin: 'Hyvät kuolevat ensin, ja ne, joiden sydän on kuiva kuin kesän tomu, palavat tarkalleen loppuhiukkaseen asti'.»

Ylimääräiset lehdet olivat täynnä kertomuksia siitä, kuinka kaupunki otti vastaan ensimmäisen sanoman murhasta. Rooma oli todellakin surupuvussa. Kaikkialla liput puolitangossa, kaikki julkiset laitokset, ulkomaiden lähetystöt, kahvilat ja huvipaikat suljetut. Suuria ihmisjoukkoja oli kokoontunut Corsolle, Piazza Colonnalle ja pääkaduille, ja kiihkeästi odottava parvi seisoi Palazzo Braschin edustalla. Diplomaattikuntien jäsenet menivät ulkoasiainministeriöön lausumaan hallitsijainsa nimessä surunvalituksensa ja kauhunsa.

Sitten seurasi tarkka kertomus siitä, kuinka tuo kamala uutinen ilmoitettiin kuninkaalle. Aamulla adjutantti oli viitannut siihen, että suuri onnettomuus oli kohdannut Italiaa, mutta kun kuningas kysyi, mikä se oli, ei adjutantti sanonut tietävänsä. Tuntia myöhemmin Kvirinaalin järjestyksen valvoja tuli sanomaan, että diktaattori oli sairas, ja vähää myöhemmin kuningatar kertoi kuninkaalle, että paroni oli kuollut. Hänen majesteettinsa, joka oli äärettömästi kauhuissaan, oli huudahtanut: »Kuka nyt on hallitseva Italiaa?» Sen jälkeen hän oli kutsunut kokoon muut ministerit, käskenyt kieltää jälellä olevan riemujuhlan vieton (joka riemujuhlakin oli todistus kuolleen ministerin hartaasta rakkaudesta kuninkaaseen). Sitten oli kuningas laskenut seppeleen kuolleen kirstulle.

Paavi oli hämmästyksissään ja lähetti ylimyskaartin upseerin kreivi de
Raymondin kaupungille ottamaan selkoa asioista.

Kun kreivi de Raymond palasi, oli hänellä toisenlainen kertomus. Kansa, joka paheksui rikosta, ei ollut ollenkaan hämmästynyt. Paroni Bonelli ei ollut tahtonut ymmärtää kansan tarpeita. Hän oli kohdellut kansaa kuin orjajoukkoa ja vuodattanut sen verta kaduille. Siellä, missä tätä ei suoraan sanottu, vallitsi synkkä äänettömyys. Ihmisryhmiä seisoi lyhtyjen valossa Corsolla lukemassa iltauutisia. Joskus nousi joku tuolille ryhmien eteen Cafe Aragnon edustalla ja luki ääneen viimeisen lisälehden. Joukko kuunteli hetkisen ja läksi sitten pois.

Seuraavana päivänä lehdet olivat täynnä kertomuksia murhaajasta. Valpas ja nopeasti toimiva poliisi oli saanut hänet kiinni heti surman jälkeen, ja nyt hän oli varmassa tallessa vankilassa. Se oli Donna Roma Volonna, murhatun holhokki. Tuommoinen tapahtuma on jo itsessään omiaan panemaan koko ihmiskunnan sydämet kuohuksiin. Murhaaja sanoo jonkinmoista kostoa syyksi tekoonsa ja vakuuttaa, ettei hänellä ole mitään rikostovereita. Sitä poliisi ei kumminkaan usko, vaan otaksuu pätevillä syillä, että tässä on kysymys kirkollisesta ja anarkistisesta yhteissalaliitosta, jonka tarkoituksena oli hallituksen kukistaminen. Muutamia päiviä sitten kerrottiin, kuinka murhaaja ilmiantoi Davido Rossin, mutta se näyttää olleen ainoastaan kavala temppu. On huomattava, että Rossi, jonka meluavat puuhat ovat tällä hetkellä joutuneet unohduksiin tärkeämpien tapahtumien vuoksi, on päässyt pakenemaan toveriensa avulla ja on yhä vielä vapaana.

Mitä murhaajaan itseensä tulee, on hänen luonteessaan monta käsittämätöntä puolta, ellei sitä avaa oikealla avaimella. Hän on nuori ja onnettoman kaunis, haaveileva, rohkea ja suuri keimailija, joka on aina levittänyt ympärilleen petoksen ja naisellisen alennustilan tunteen. Hän on noita naisia, joiden elämä on mitä inhoittavinta vehkeilyä, ja hänen viimeinen uhrinsa oli hänen paras ystävänsä. Borgiainkin murhia muistellen täytyi Italian tällä hetkellä tuntea mitä syvintä kauhua ja häpeää tunnustaessaan, että sellainen nainen saattoi olla roomalainen ruhtinatar, kun taasen se mies, jonka rakkauden tähden hän nähtävästi oli luonnottoman rikoksensa tehnyt, oli nimetön löytöläinen köyhäinkodista.

»Me emme voi muuta kuin surkutella», lisäsi valtion äänenkannattaja, »ettei hirsipuurangaistus ole voimassa tuommoisesta rikoksesta, joka sotii kaikkea inhimillisyyttä vastaan, ja toivoisimme, että tuomioistuin eikä jury tulisi tässä asiassa päättämään, koska tuomioistuin epäilemättä on vähemmin taipuvainen minkäänlaiseen sentimentaalisuuteen.»

Taas paavi oli hämmästyksissään ja hän lähetti upseerin kaupungille. Kreivi de Raymond palasi kertoakseen, että kahvilain nurkissa ihmiset puhuivat paronista kuin kuolleesta koirasta ja sanoivat, että Donna Roma oli surmatessaan hänet tehnyt hyvän työn, josta Jumala on häntä palkitseva.

»Ah, ei mitään saada ilman maksua, eikä Jumala koskaan maksa epäsuhtaisesti», sanoi paavi.

Tuomioistuin oli juuri toimessa, ja asia otettiin esille seuraavana päivänä. Kun vangilta kysyttiin, sanoiko hän olevansa syyllinen vai syytön, vastasi hän olevansa syyllinen. Mutta tuomioistuin pyysi häntä vielä miettimään, määräsi hänelle puolustajan ja vaarinotti kaikki tavalliset muodollisuudet. Oikeusjutun päätarkoituksena oli ollut saada selville rikostoverit, mutta vanki vakuutti, ettei hänellä ole mitään tovereita. Hän ei kieltänyt eikä pienentänyt tekoaan, ja hän myönsi sen edeltäkäsin mietityksi. Kun häntä pyydettiin selittämään syy, sanoi hän, että syynä oli viha niitä keinoja kohtaan, joita tuo mies oli käyttänyt valtiollisten vastustajiensa masentamiseksi, ja vakava päätös lähettää Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen semmoinen mies, joka oli asettunut ihmislakien ulkopuolelle.

»Tuo lörpötys», sanoi Koitto, »oli hänen ainoa puolustuksensa, ja hän piti kiinni siitä taipumattoman itsepäisesti huolimatta selvistä todistuksista, että hän on toiminut tottuneen politikoitsijan neuvosta ja verta himoitsevan kamalan joukkion yllyttämänä.»

Paavi lähetti ylimyskaartin upseerin seuraavana päivänä oikeussaliin kuulemaan tutkimusta, ja kun kreivi de Raymond palasi, olivat hänen silmänsä itkusta punaiset. Nuoren vangin kauniit, surulliset kasvot häkin kaltaisen rautaristikon takana olivat herättäneet sääliä kaikissa. Hänen tyyneytensä, hänen surunsa, hänen jaloutensa, joka huolimatta siitä, että häntä syytettiin murhasta, ilmeni selvästi hänen suloisessa äänessään, oli liikuttanut kaikkia kyyneliin asti. Ja tutkimus oli ollut hyvin alentavaa laatua, kun häneltä kyseltiin hänen käynneistään Vatikaanissa ja koetettiin sekoittaa Davido Rossi asiaan sen kirjeen nojalla, jonka Donna Roma oli kirjoittanut hänelle Milanon vankilaan.

»Mutta minähän sen tein», sanoi nuori vanki yhä uudelleen kiihkeästi ja vain silloin ilmaisten pelkoa, kun revolveri näytti saattavan vaaranalaiseksi poissaolevan Davido Rossin.

Lääkärit olivat eri mieltä siitä, oliko kuolemaan syynä pistoolin laukaus, ja myöskin oli tullut ilmi hämmästyttäviä seikkoja poliisin turmeluksesta ja vankilahirmuvallasta. Eräs sotaoikeuden tuomari oli ilmaissut pöyristyttäviä seikkoja pääministerin rikos-osuudesta inhoittavassa asiassa, joka loppui siten, että Donna Roman miespalvelija teki itsemurhan itse tutkintovankilassa. Eräs vanha garibaldilainen oli tunkeutunut esiin väkijoukosta huutaen:

»Pääministeri oli musta konna. Jumala varjelkoon meitä saamasta toista samanlaista.»

Tämä valtioviisauden keinojen paljastaminen oli herättänyt suurta hämmästystä, ja itse tuomarikin, joka oli rehellinen mies, oli luonut katseensa alas syytetyn edessä. Kun vanki vietiin takaisin pyhän Angelon linnan ja sotaopiston ohi, olivat joukot huutaneet »eläköön» hänelle koko matkan, ja istuessaan avonaisissa vaunuissa karabinieerin vieressä Donna Roma oli näyttänyt pelästyneeltä, kun hän huomasi, että häntä pidettiin sankarittarena eikä pahantekijänä.

»Lapsiraukka», sanoi paavi. »Mutta kuka ymmärtää kaitselmuksen tarkoitukset, tulkootpa ne esille Hänen vanhurskautensa tai Hänen armonsa teillä.»

Seuraavana päivänä, kun upseeri taas palasi Vatikaaniin, hän tuskin saattoi kertoa kertomustaan. Tutkinto oli lopussa ja vanki oli tuomittu. Epäröiden tuomari oli tuominnut hänet elinkautiseen vankeuteen. Roma oli säilyttänyt saman ylevän tyyneyden loppuun asti, kiittänyt puolustajaansa, vieläpä tuomareitaan ja juryäkin, sekä sanonut, että, he olivat oikein tuominneet hänen tekonsa. Hänen suuret silmänsä olivat sanomattoman tummat ja hänen kasvonsa läpikuultavat kuin alabasteri.

»Te olitte oikeassa tuomitessanne minut», sanoi hän, »mutta Jumala, joka näkee kaikki, on punnitseva tekoani pyhän vanhurskauden vaa'alla». Kaikkien läsnäolevain silmät olivat kyynelissä.

Kun aika tuli, jolloin Donna Roma oli vietävä pois, juoksi väki ulos nähdäkseen hänet vilahdukselta vielä viimeisen kerran. Siellä oli suljetut vaunut ja joukko karabinieereja, mutta liikutettu väkijoukko oli voimakkaampi, se koetti pelastaa vangin. Tämä tapahtui lähellä Angelon linnaa, ja kun portit olivat auki, työnsivät sotilaat Donna Roman kiireesti sinne turviin. Hän oli nyt siellä.

Pääministerin hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Huoneestaan
Vatikaanista paavi kuuli hautajaismarssin.

»Mutta jyrisevät rummut eivät voi estää Jumalan ääntä kuulumasta», sanoi paavi ja taas hän lähetti upseerin katsomaan noita menoja.

Nuori soturi palasi kertoen kamalan jutun. Kuningas ja hallitus olivat aikoneet antaa haudata paronin valtion kustannuksella, ja saattojoukko oli ollut hyvin loistava. Siinä oli vieraitten valtioiden lähettiläitä edustamassa hallitsijoitaan, kenraaleja edustamassa armeijaa, kuntien lähetystöjä, tuomareita punaisissa viitoissaan, senaattoreja, parlamentinjäseniä ja loistaviin univormuihin puettua ratsuväkeä. Torvet ja rummut olivat soittaneet hautausmarssin, Angelon linnan kanuuna oli jyrähtänyt joka viides minuutti, ja Monte Citorion sekä Capitoliumin kellot olivat soineet hitaasti ja kumeasti. Requiem-messu oli laulettu kirkossa, ja hovisaarnaaja oli antanut synninpäästön uskottoman ruumiille. Mutta kun saattojoukon tuli lähteä Campo Santolle, oli väkijoukko Corsolla käynyt uhkaavaksi, ja rauhattomuuksien estämiseksi muutettiin saaton suunta. Kulkien Campo de' Fiorin yli se oli saapunut Tiberin rannalle, ja siellä väkijoukko oli seisahduttanut sen ympäröiden ruumisvaunut ja heittäen kirstun sillalta jokeen. Samana iltana tuhansia tulisoihtuja hehkui Roomassa, ja miehet marssivat Corsolla laulaen ilovirsiä kuin juhlapäivänä.

»Kauheata!» sanoi paavi. »Mutta voi sitä, joka ei kuule Jumalan ääntä siinä myrskyssä, joka kaataa tammen juurineen.»

Kun parlamentti avattiin pääsiäisloman jälkeen, lähetettiin kreivi de Raymond siviilipuvussa sen ensimmäiseen istuntoon. Lehterit olivat täpösen täynnä. Hillittyä kiihkoa näkyi kaikissa. Odottaessa muutamat astuivat salista lehterille, toiset lehtereiltä saliin. Jokainen kyseli naapuriltaan. Huhu kertoi, että hallitus oli luopunut toimestaan ja kuningas, joka oli epätoivoissaan, ei ollut voinut muodostaa toista ministeristöä. Eräs oikeiston johtajista oli sanonut, että Donna Roma oli tehnyt yhdessä päivässä kansan hyväksi enemmän kuin mitä vastustuspuolue olisi voinut saada aikaan sadassa vuodessa. »Jos noilla vasemmiston yllyttäjillä on ainoatakaan kunnollista valtiomiestä, on hänen aikansa nyt tulla esiin» oli hän sanonut.

Mutta mitä parlamentti tulisi sanomaan vainajasta? Puheenjohtaja astui sisään ja asettui istuimelleen. Kun pöytäkirja oli luettu, syntyi hetken äänettömyys. Ei sanaakaan sanottu, ei hiiskausta kuulunut. »Siirtykäämme seuraavaan asiaan», sanoi puheenjohtaja.

Sillävälin kerääntyi kansaa Roomaan kaikilta lähiseuduilta. Paronin kuolema ja Roman tuomio olivat herättäneet Italian omantunnon. Kaikki olivat syvästi liikutetut, ja kansa seisoi vavisten tulevien tapahtumien kynnyksellä. Jokaiselle alkoi selvitä, että Rooma nyt oli lähellä historiansa uutta jaksoa. Se saattoi johtaa hallitsijasuvun turmioon ja se oli ehkä muuttava paavin kansainvälisen aseman. Mutta missä oli Rossi? Hän oli joka tapauksessa jalosydäminen ja rehellinen mies, ja vaikka politikoitsijat olivat nimittäneet häntä uneksijaksi oli hän ehkä oikeassa siinä, että vanha järjestelmä oli tuomittu kuolemaan. »Katakombeja ei ole kaivettu yksistään Campagnalle», sanoi joku.

»Totta, totta!» sanoi paavi.

Paavi huomasi hämmästyksekseen tuntevansa jonkinmoista ylpeyttä ja liikutusta. Tämä vei hänen ajatuksensa taas Romaan. Ah, jos hän ei olisi ollut syypää tuohon rikokseen, kuinka toisin asiat olisivat käyneet! Mutta hän oli veren tahraama, eikä ylevä ja rehellinen mies voinut enää seistä hänen vieressään.

Tämä sai paavin yhä syvemmin tuntemaan oman vastuunalaisuutensa. Vaikkei Donna Roma ollut mitään virkkanut eikä syyttänyt ketään, oli hänen rikoksensa ilmeisesti seuraus siitä, että hänet pakotettiin pettämään miehensä. Kuinka paljon siinä oli paavin syytä?

Paavi lähetti upseerinsa Angelon linnaan kysymään vangin vointia, ja nuori soturi palasi kertoen surkean tarinan. Donna Roma oli sairas, eikä häntä voitu vielä muuttaa muuanne. Hänen hermostonsa oli aivan pilalla, eikä kukaan voinut sanoa mitä saattaisi tapahtua. Siitä huolimatta hän oli hyvin uljas, hyvin suloinen ja hyvin iloinen, ja kaikki rakastivat häntä. Linnassa asusti insinööriupseereja, ja komentajamajuri oli hyvä katolilainen, pyhän isän uskollinen poika. Hän oli sijoittanut vangin valoisaan huoneistoon, jossa paavit ennen olivat asuneet, vaikka vankila, joka oli varattu rikoksellisille, oli pimeä koppi keskellä linnaa. Roma oli pyytänyt, että hänet kastettaisiin, ja oli anonut, että majuri lähettäisi pyytämään isä Pifferiä sinne.

»Mene takaisin majurin luo ja sano, että minä tulen itse», sanoi paavi.

»Pyhä isä!»

»Kysy häneltä, voidaanko vielä avata salainen käytävä Vatikaanin ja
Angelon linnan välillä.»

Kreivi de Raymond palasi sanoen, että majuri oli antava avata sen. Nykyisen valtiollisen hämmingin aikana ei kukaan voinut sanoa, mitä huomenna tapahtuisi, mutta joka tapauksessa majuri otti vastatakseen seurauksista.

Upseerilla on neljä avaamatonta kirjettä kädessään. Osoite, jossa oli Rossin nimi, oli naisen käsialalla kirjoitettu, ja kirjeet olivat saapuneet parlamenttitaloon Lontoon, Pariisin ja Berliinin kautta.

»Eräs postivirkamies antoi minulle nämä kysyen, voisinko toimittaa ne perille», sanoi nuori soturi.

»Poikani, poikani, etkö huomannut, että se on ansa?» sanoi paavi. »Mutta sama se! Anna ne minulle. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen huomaan!»