V.
»Yksinkertainen papin puku tänään, Gaetano», sanoi paavi, kun kamaripalvelija saapui seuraavana aamuna hänen huoneeseensa.
Pukeuduttuaan mustaan kaapuun paavi katsoi suureen peiliin hymyillen. »He eivät pitäneet pyhää isää kyllin mustana äskettäin, mutta nyt hän on ainakin musta.»
Kamaripalvelija nauroi leikille suunnattomasti ja alkoi puhua Rossista, jolle hän juuri oli vienyt aamiaista.
»Hän on mielipuoli, teidän pyhyytenne! Koko päivän hän istuu pää käden varassa, ja kun hänelle puhuu, nostaa hän katseensa aivan kuin luullen näkevänsä aaveen.»
»Ehkä hän on mielipuoli, poikani», sanoi paavi huoaten.
Kamaripalvelija oli kantanut sisään lyijypäisen kepin ja asettanut sen vuoteen viereen.
»Teidän pyhyytenne ei sallinut minun lukita portaitten ovea, ja taivas tiesi mitä tapahtuu, jos tuollainen mieletön tulee tänne keskellä yötä.»
»Gaetano», sanoi paavi vakavasti, »heitä ulos tuo keppi ikkunasta».
»Teidän pyhyytenne!»
»Heitä se ulos!»
Kamaripalvelija rypisti huultaan ja totteli.
Messun jälkeen ja kardinaalisihteerin käytyä paavin luona tämä kutsui luokseen kreivi de Raymondin.
»Menkäämme ensin tervehtimään vierastamme», sanoi hän pistäen viittansa taskuun kirjeet, jotka upseeri oli hänelle antanut.
Vatikaanista Angelon linnaan vievään salaiseen käytävään johtivat rautaportaat, jotka kulkivat valtiosihteerin entisen asunnon ohi. Komea nuori upseeri kulki alas ensin, ja vanha paavi seurasi häntä hitaasti.
»Minäkin olin kerran notkea kuin sinä, Ikabod! Ah! Elämäntie on pitkä, mutta armollinen Jumala ei pakota meitä kulkemaan sitä kahta kertaa.»
He löysivät Rossin istumassa suuressa niukasti kalustetussa huoneessa, melkein koskemattoman aamiaisensa ääressä. Hän kohotti päätään kuullessaan askeleita ja nousi seisomaan paavin astuessa sisään. Hänen kalpeat, ilmehikkäät kasvonsa osoittivat mitä syvintä toivottomuutta. »Jotakin on kuollut hänessä», ajatteli paavi tuntien polttavaa tuskaa, joka oli vaivannut hänen sydäntään monta päivää.
»Onko teidän hyvä olla tässä vanhassa talossa, poikani?»
»On, teidän pyhyytenne.»
»Onko teillä kaikki mitä tarvitsette?»
»Paljon enemmän kuin ansaitsen, teidän pyhyytenne.»
»Te olette kärsinyt, poikani. Mutta Jumala yksin tietää, mitä vielä voi tapahtua.»
»Ei Jumalakaan voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, teidän pyhyytenne.»
»Älkää olko epätoivoinen. Uskokaa vanhaa miestä — elämä on elämisen arvoista. Pyhä isä on kokenut sen huolimatta suurista suruista.»
Säälivä hymy levisi nuoren miehen kasvoille. »Minun suruani ei teidän pyhyytenne ole voinut tuntea — minä olen kadottanut vaimon», sanoi hän.
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi sanoi äänellä, joka värisi hiukan: »Ettehän tarkoita, että vaimonne on kuollut, vaan ainoastaan…»
»Ainoastaan!» sanoi Rossi ivallisesti hymyillen. »Hän on ainoastaan pettänyt minut.»
Taas syntyi äänettömyys.
»Se on kovaa, poikani, hyvin kovaa. Mutta kuka tietää mitkä vaikuttimet…»
»Kirotut vaikuttimet, olivatpa ne mitä tahansa, kun ne saattoivat vaimon pettämään miehensä.»
Paavi, joka piti molemmilla käsillä kepistään, vavahti huomattavasti. »Poikani», sanoi hän, »teillä on paljon, mikä puhuu puolustukseksenne, enkä minä tahdo vastustaa teitä kokonaan. Mutta Jumala hallitsee maailmaansa oikeudenmukaisesti, ja ellei tätä olisi tapahtunut, olisi teille ehkä tapahtunut jotakin pahempaa.»
»Ei mitään pahempaa olisi voinut tapahtua minulle, teidän pyhyytenne, kuin että ainoa olento minut petti, ainoa, jonka uskollisuuteen luotin koko sielullani.»
Paavi ajatteli. »Hänen ihanteensa, se se on kuollut hänessä.» Sitten hän sanoi ääneensä: »Niin, kyllä ymmärrän, millaista on, kun rakentaa uskonsa ihmisperustuksiin. Perustus pettää, ja silloin sydän masentuu, sielu horjuu. Mutta vaikka tämä… tämä petos tuntuu vaikealta, olette hyvin väärässä, ellette tahdo nähdä, että se on pelastanut teidät seurauksista — niistä kamalista seurauksista Jumalan ja ihmisten edessä — joihin suunnittelemanne toiminta olisi teidät johtanut.»
Rossi katsoi paaviin. »Mikä toiminta, teidän pyhyytenne?»
»Se kamala aie, johon teidän piti ryhtyä Roomassa.»
»Tarkoitatteko… mitä sanomalehdet kertoivat?» Paavi nyökäytti päätään.
»Salaliittoa, jonka tarkoituksena oli surmata kuningas?» Taas paavi nyökäytti päätään.
»Ja teidän pyhyytenne uskoi sen?»
»Minun täytyi uskoa.»
»Ja hän… luuletteko, että hänkin uskoi?»
»Hän uskoi teidän puuhaavan salaliittoa. Hän ei voinut uskoa muuta sen nojalla mitä olitte sanonut ja kirjoittanut.»
Hetken perästä Rossi puhkesi nauruun. »Ja kumminkin sanotte, että maailmaa hallitsee oikeus!» huudahti hän. Omituinen tyhjyyden tunne oli tullut häneen, eikä hänestä tuntunut kannattavan enää muuta kuin nauraa kaikelle.
»Kuninkaanmurha! Olihan se käsitettävissä. Minä puhuin hänen isästään ja sanoin, että vihdoinkin ymmärsin hänet. Ha-ha-haa!»
Paavi kalpeni. »Tahdotteko sanoa minulle, että se oli erehdys?» kysyi hän.
»Tietysti sanon. Ainoa puuha, jossa minä koetin toimia, oli vapautta-ajavien seurojen perustaminen, minkä tuo uusi hirmuvaltainen säädös oli kieltänyt. No niin. Jos tuollainen erehdys voi johtaa tällaisiin tuloksiin, ei todellakaan maksa vaivaa pyrkiä. Minä koetin aina uskoa luonnon lakeihin ja luottaa siihen, että taivaallinen totuus tunkeutuisi esiin huolimatta meidän alituisista erehdyksistämme… Minä olin hullu. Taivaallista tahtoa ei ole olemassakaan!» Ja hän nauroi taas.
Paavi koetti nuhdella häntä, mutta noiden nuorten kasvojen kärsivä ilme masensi hänen suuttumuksensa. »Jotakin muuta on kuollut hänessä nyt», ajatteli hän. »Ennen oli Roma, nyt on Jumala.» Paavi ajatteli omaa osaansa tuossa kamalassa erehdyksessä, joka oli turmellut nuoren miehen elämän, ja hänen päänsä vaipui alas.
»Mitä kaikkea minä olenkaan uskonut!» sanoi Rossi. »Minä pidin Herran rukousta testamenttina kaikille kansoille. 'Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Tuon rukouksen pohjalla olin valmis asettumaan koko maailmaa vastaan, niitä vastaan, jotka puhuivat taivaan valtakunnasta tyhjänä unelmana, ja niitä vastaan, jotka vastustivat kansaa sen taistelussa oikeuksiensa puolesta.»
Paavi sulki silmänsä ja kuunteli.
»Minä uskoin myöskin Rooman tulevaisuuteen. Tähän saakka se oli masentanut kaikki, jotka vääryydellä tahtoivat sitä vallita — keisarit, paavit, kuninkaat. Pelaajain tavoin he olivat Rooman voittaneet ja pelaajan tavoin he olivat sen menettäneet. Mutta Rooma odotti vain oikeata hallitsijaansa — kansaa — koko maailman kansaa, ja maailman tarkoituksia täyttäen se oli nouseva taas maailman pääkaupungiksi. Mikä hulluus!»
Joka lauseen lopussa Rossi nauroi katkerasti.
»Entä evankeliumi — uskoin siihenkin. Se ei ollut maailmaa kieltävä usko, kurjuuden usko. Evankeliumi julisti sodan maailman kurjuutta vastaan, se tahtoi perustaa yhteyden ihmisten kesken, joka ulottuisi niin pitkälle kuin ihmiselämä, niin syvälle kuin ihmishuoli. Evankeliumi! Miten saatoinkaan sitä ajatella!…
»Ja paavi! Minä uneksin paavistakin. Hän oli luopuva maallisesta vallastaan ja armeijoista ja keisarikunnista ja maallisten maiden omistuksesta, sillä hän oli huomaava, että ainoastaan sielujen hallinto oli jonkin arvoinen. Hänen kardinaalinsa olivat kaikista maailman ääristä tulleita hyviä ja suuria miehiä, ja hän oli syrjäyttävä kaiken sen filosofian ja valtiotaidon, jota kirkko on harrastanut keskiajasta alkaen. Hän oli oleva suuri kristitty, suuri kansalainen. Minä näin hänen seisovan maailman edessä työtä tekevän kansan pelastajana, heikkojen ja sorrettujen isänä. Minä uskoin, että tämä uusi vuosisata oli näkevä ihanteeni toteuttamisen, siksi että Jumala sitä tahtoi. Mikä unelma! Mikä pettymys! Ei ole mitään Jumalaa, maailma on kaaos!»
Pelästyen omia sanojaan ja tietäen ainoastaan tahtovansa tuottaa paaville kärsimystä Rossi oli kuin mies, joka murhaa oman lapsensa siksi, että sen äiti on hänet pettänyt.
Paavi, joka oli syvästi liikutettu, katsoi nuoren miehen tuskanvääntämiin kasvoihin tietämättä, että hänen omista silmistään virtasi kyyneleitä. Vanhat muistot heräsivät eloon hänessä, ja hän palasi omaan menneisyyteensä. Hän muisti ne päivät, jolloin hän itse oli raivonnut kamalan kohtalon iskun alla, kun hänen toiveensa ja uskonsa katkaistiin, niinkuin viikate leikkaa heinän. Mutta Jumala oli ollut hyvä. Hänen armonsa käsi oli parantanut haavan ja kääntänyt asiat hyvään päin.
Ottaen kirjeet taskustaan paavi asetti ne pöydälle sanoen:
»Nämä ovat teille, poikani.» Sitten hän kääntyi mennäkseen pois. Hänen rintaansa puristi, eikä hän voinut virkkaa sen enempää.
Mennessään alas kapeaan käytävään, joka johti Angelon linnaan, ja nähdessään päivän välähdykset kapeista ikkunoista sekä kuullessaan leikkivien lasten iloiset äänet kadulta paavi sanoi itselleen, että hänen täytyi olla ankara Romalle. Ainoa asia, jota ei voinut parantaa, oli pääministerin surma, ja vaikka Jumalan käsi oli kääntänyt senkin kansan hyväksi, oli se asettanut ylipääsemättömän muurin noiden kahden onnettoman ihmislapsen välille.
»Lapsiraukka! Kukkaraukka, jonka kohtalon myrsky kaatoi! Mutta minun täytyy soimata häntä. Ennenkuin annan hänelle pyhän sakramentin, täytyy hänen tunnustaa ja nöyrtyä katuvaisena.»
VI.
Pyhän Angelon vanhassa linnassa, pitkän, hitaasti kohoavan tiilisen porraskäytävän päässä, joka johtaa laskusillan luota alhaalta keisari Hadrianuksen haudan ja useitten lukittujen koppien ohi yläkertaan, on kolme valoisaa huonetta ja loggia kaupungille päin. Nämä huoneet, jotka ennen muinoin paavillisen hallituksen myrskyisinä aikoina olivat paavien turvapaikkana, olivat nyt Roman vankilana.
Ylhäällä riippui linnan iso kello, ja sen yksitoikkoinen käynti kuului selvästi holvikaton läpi. Alempana olivat varustukset, joille oli asetettu se kanuuna, joka ilmaisi Romalle joka päivä keskipäivän hetken. Vallien edustalla virtasi Tiber, ja venemiesten äänet kuuluivat selvästi ikkunoiden ollessa auki. Alempana näkyi Capitolium, Colosseum, lukemattomien kirkkojen kupolit, Campagna, Albano-vuoret, Frascati, Tivoli ja Albano.
Roma makasi lepotuolissa freskoilla koristetussa huoneessa, joka oli ollut paavien salina. Hän oli puettuna valkoiseen pukuun, ja hänen otsansa näytti alabasterilta. Suurten sulkeutuneiden silmien ympärillä oli sinertävät renkaat, ja suu, joka oli ollut ruusuinen ja hymyilevä, oli nyt väritön kuin marmori.
Maallikkosisar mustan ja valkoisen kirjavassa puvussa liikkui hiljaa huoneessa. Se oli Brunon leski Elena. Hän oli se sisar Angelica, joka oli mennyt Pyhän Sydämen luostariin. Sinne hän oli haudannut omat huolensa, kunnes hän kuuli Roman sairaudesta, jolloin hän pyysi ja sai luvan mennä häntä hoitamaan.
Ovi aukeni, ja siniseen univormuun puettu upseeri astui sisään. Hän oli rykmentin lääkäri.
»Nukkuuko hän, sisar?»
»Nukkuu.»
»Raukka! Nukkukoon niin kauan kuin voi.»
Mutta samassa Roma avasi suuret, kauniit, väsyneet silmänsä ja ojensi pienen valkoisen kätensä. »Tekö täällä, tohtori?» sanoi hän hymyillen.
»Ja kuinka sairaani jaksaa tänä aamuna? Paremmin luullakseni.»
»Paljon paremmin. En tunne mitään tuskia tänään.»
»Hän ei koskaan sano tuntevansa tuskia. Ei hän koskaan valita», sanoi
Elena, joka seisoi vuoteen vieressä.
»Väsynytkö, sisar?»
»Miksi minä olisin väsynyt?»
»Kun olette valvonut koko yön minun kanssani. Minä olen niin rasittava sairas, tohtori.»
»Ei saa puhua noin.»
»Jospa kaikki vanginhoitajat olisivat niin hyviä vangeilleen kuin minun vanginhoitajani minulle.»
»Ja jospa kaikki vangit olisivat niin hyviä hoitajilleen… Mutta minä kiellän kokonaan puhumasta tästä asiasta. Aivan kokonaan… Ja tässä tulee aamiainen.»
Suuri, kömpelö univormupukuinen sotamies liinainen takki yllään ja lakki päässä tuli sisään kantaen tarjotinta, jolla oli höyryävä astia. Tohtori maistoi lusikallisen siitä ja rupesi soimaamaan sotilasta.
»Taas liian paljon suolaa! Enkö minä sanonut, että signoran liemeen ei saa panna niin paljon suolaa?»
Sotamiesraukan silmät kävivät kosteiksi. Hän oli kyllä aikonut panna vähemmän, mutta jos tämä ei ollut hyvää, niin…
Roma vakuutti, että se oli tänä aamuna parempaa kuin koskaan, ja kosteat silmät alkoivat loistaa.
»Olettehan Sisiliasta, vai mitä, kokki?»
»Olen, signora.»
Roma kumartui Elenaan päin ja sanoi hiljaa: »Sinnehän hän on mennyt, eikö niin?»
»Niin sanotaan, mutta ei kukaan tiedä.»
»Eikö ole mitään uutisia vieläkään?»
»Ei mitään.»
»Sisilia on kai suloinen paikka, kokki?»
»Niin on, signora. Se on suloisin paikka maanpäällä.»
»Viime yönä näin niin suloista unta, tohtori. Joku, joka oli ollut poissa, tuli takaisin, ja kaikki kirkonkellot soivat hänelle. Luulin, että oli puolipäivän aika, sillä linnan suurella kanuunalla oli juuri ammuttu. Mutta kun heräsin, oli aivan pimeä; jotakin tapahtui kumminkin, sillä ihmiset kulkivat laulaen kaduilla ja soittokunnat soittivat.»
»Ah se… se oli vain… vain jatkoa pääministerin hautajaisiin. Rooma ei sure paroni Bonellin kuolemaa, ja viime yönä joukko miehiä ja naisia marssi pitkin katuja laulaen lauluja ja hymnejä aivan kuin karnevaaliyönä… Mutta nyt minun täytyy mennä. Katsokaa, sisar, että sairaamme ottaa lääkkeitä, kuten ennen, ja makaa hiljaa eikä rasita itseään. Hyvästi!»
Kun kokkikin oli lähtenyt, kohosi Roma olkapäittensä nojaan. »Kuulitteko, mitä tohtori sanoi, Elena? Paronin kuolema on muuttanut kaikki. Tuon miehen surmaaminen ei todellakaan ollut rikos, eikä kenenkään pitäisi saada kärsiä sentähden.»
»Donna Roma!»
»Ah, ei, en tarkoittanut sitä. Mutta miksi en olisi sitä tarkoittanut?
Ja miksi te ette sitä myöntäisi? Hänhän surmasi Brunon ja meidän pienen
Giuseppemme?…»
Elena itki. »En ajattele itseäni», sanoi hän.
»En minäkään ajattele itseäni», sanoi Roma, »enkä aio masentua yhdennellätoista hetkellä. Mutta Davido Rossin pitäisi tulla takaisin. Hän tulee takaisin. Olen varma siitä, ja silloin unelmani toteutuu.»
»Ja silloin te, Donna Roma…»
»Minä?»
Roma vaipui takaisin vuoteelleen. »Ei, minä en ole täällä silloin, se on totta. Mutta se ei muuta asioita. Ja jos Davido Rossin täytyy palata… minun… minun kuolleen ruumiini yli, kuten ehkä sanotte… kuka siitä tietää… tai välittää… paitsi… ehkä jonakin päivänä… kun hän…»
Roma koetti jatkaa, mutta Elena murtui kokonaan.
Ovi aukeni samassa, ja vahti ilmoitti, että Englannin lähettiläs tahtoi tulla sisään.
»Ah, Sir Evelyn, tekö täällä?»
Englantilainen herra tuli pää kumarassa. »Anteeksi, Donna Roma, että tunkeudun suruunne.»
»Istukaa! Tuokaa tuoli hänen ylhäisyydelleen, sisar… Ajat ovat muuttuneet siitä kun tutustuimme, Sir Evelyn. Minä olin ajattelematon, onnellinen tyttö silloin. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, enkä toivoisi niitä takaisin.»
»Te olette uljas, Donna Roma. Liian uljas. Muuten olisi oikeusjuttu päättynyt toisin.»
»Kaikki on hyvin näin, teidän ylhäisyytenne. Mutta onko teillä jotakin sanottavaa minulle?»
»On. Teidän tuomionne on herättänyt syvää osanottoa minun kotimaassani, ja koska kävi selville, että olette syntynyt Englannissa, pidin oikeutenani ryhtyä teidän puolestanne hakemaan muutosta asiassa.»
»Mutta minä en tahdo mitään muutosta, rakas ystävä.»
»Donna Roma, on vielä mahdollista vedota kassatsionioikeuteen.»
»Minulla ei ole mitään halua vedota siihen — ei ole syytä siihen.»
»On paljonkin syitä, jos vain tahdotte ottaa huomioon… On todellakin monta mahdollisuutta olemassa, ja kaikki ovat hyviä. Esimerkiksi…»
Englantilainen loi silmänsä alas.
»Mitä.»
»Italian laki säätää, että jos mies tahtoo käyttää rikoksellista väkivaltaa naista kohtaan, voi nainen surmata miehen joutumatta murhaan vikapääksi, syystä että mies on koettanut tehdä teon, joka on rikos Jumalan ja ihmisten edessä.»
Roma ei vastannut, mutta hengitti nopeasti ja kovaa.
»Donna Roma, teidät tuomittiin siksi, että muka olitte mennyt pääministerin kotiin surmataksenne hänet ja täytitte siellä aikeenne. Mutta jos nyt voitaisiin todistaa että hän tulikin teidän kotiinne ja että te suojataksenne toista henkilöä, joka nyt ei ole oikeuden tavoitettavissa…»
Roma kohottautui kauhistuen. »Mitä sanotte, teidän ylhäisyytenne?»
»Katsokaa!»
Englantilainen veti povitaskustaan ryppyisen valkoisen paperin.
»Eilisiltana kävin tyhjässä huoneistossanne Piazza Navonalla ja sieltä löysin tämän muiden selvien todistuskappalten joukosta.»
»Mikä se on? Antakaa se minulle!» huusi Roma. Hän melkein repäisi sen englantilaisen käsistä. Se oli vangitsemiskäsky, jonka Rossi oli heittänyt kädestään.
»Kuinka tämä paperi joutui sinne, Donna Roma? Kuka toi sen? Kuka muu henkilö oli luonanne sinä iltana? Kuinka hän selittää läsnäolonsa siellä silloin?»
Roma ei puhunut heti. Hän katsoi suurin, surullisin silmin englantilaiseen, kunnes tämä loi katseensa alas, eikä voinut sanoa mitään. Ei kuulunut muuta ääntä kuin paperin kahina Roman kädessä. Sitten hän sanoi hyvin hiljaa:
»Teidän ylhäisyytenne, antakaa minun pitää tämä paperi. Kuten näette, se ei merkitse itsessään mitään, ja ilman minun todistustani ette voi sitä käyttää. Minä en koskaan tule hakemaan muutosta tuomiooni, ja siitä syystä tästä paperista ei voi olla hyötyä kenellekään. Mutta siitä voi olla vahinkoa — eräälle, jonka nimeen ei saa tulla tahraa.»
Hän ojensi kauniin valkoisen kätensä ja kosketti englantilaisen kättä.
»Enkö minä ole tehnyt kylliksi paljon pahaa hänelle jo? Eikö tämä paperi todista sitä? Täytyykö minun mennä vielä pitemmälle ja saattaa hänet hirsipuuhun? Te ette voi tahtoa sitä. Ettekö huomaa, että poliisin täytyisi kieltää kaikki, ja jos pakotatte minut puhumaan, niin — minäkin kiellän kaikki.»
Hellä, uljas pelottomuus kaikui hänen äänestään. Englantilainen tuskin saattoi pidättää kyyneliään.
»Teidän ylhäisyytenne, Sir Evelyn, ystävä… antakaa minun pitää tämä paperi.»
Englantilainen käänsi pois päänsä. »Se on teidän, Donna Roma — tehkää sille mitä tahdotte.»
Roma suuteli paperia ja piilotti sen poveensa.
»Hyvästi, rakas ystävä.»
Englantilainen koetti vastata. »Hyvästi! Jumalan haltuun!» Sanat eivät tahtoneet päästä esiin.
»Majuri!» kuului vahdin ääni. Linnan päällikkö astui sisään.
»Ah, majuri!» huudahti Roma.
»Tohtori sanoo, että olette parempi tänään.»
»Paljon parempi.»
»Minun velvollisuuteni — ikävä velvollisuuteni — on tuoda teille ikävä sanoma. Vallanpitäjät arvelevat, että teidän läsnäolonne Roomassa on omiaan kiihoittamaan kansaa ja siitä syystä he ovat päättäneet lähettää teidät Viterboon.»
»Milloinka?»
»Huomenna puolenpäivän aikaan.»
»Olen valmis. Mutta oletteko lähettänyt pyytämään isä Pifferiä tänne?»
»Tahdoin kertoa siitä myös. Sisar, poistukaa huoneeseenne hetkeksi.»
Elena meni ulos.
»Donna Roma, eräs suuri henkilö on pyytänyt saada tulla tänne isä Pifferin asemesta. Hän tulee tuosta ovesta. Se johtaa kauan suljettuna olleeseen käytävään, joka vie paavin asuntoon Vatikaaniin, ja se henkilö, joka tulee ja menee siitä, tahtoo olla tuntematon.»
»Majuri!»
Mutta majuri poistui kiireesti huoneesta. Hetken perästä paavi astui sisään puettuna mustaan papin viittaan.
VII.
»Nouskaa, lapseni! Taivas tietää pitäisikö pyhän isän antaa teille siunauksensa. Se, joka tekee rikoksen, joka vahingoittaa toisten elämää tai onnea, on kaksinkertainen rikoksellinen. Olkoon minusta kaukana se, että tahtoisin lisätä syyllisyytenne katkeruutta, kun löydän teidät tässä paikassa kärsimässä syntinne tähden. Oletteko yksin?»
»Aivan yksin, pyhä isä.»
»Istukaa. Pyhä isä istuu viereenne.»
Paavi istui Roman viereen. Hän koetti olla ankara. Se oli hyvin vaikeata. Hänen kätensä hiipi Romaa kohti ja tarttui Roman käteen. Jokaisen kovan sanan kohdalla tuntui hellä puristus.
»Lapseni, nykyhetki on synkkä, ja tulevaisuus on vielä uhkaavampi. Yhteiskunta on järkkynyt perustuksiaan myöten, ja Jumala yksin tietää mitä voi tapahtua. Mutta Jumalan käsi johtaa rajumyrskyäkin, ja Hän kääntää kaikki asiat hyvään päin. Mutta yhtä asiaa Hän ei voi tehdä — ei Jumalakaan voi palauttaa menneisyyttä eikä saattaa tehtyä rikosta tekemättömäksi… Tyyntykää, tyttäreni, tyyntykää!»
Roma oli täydellisesti tyyni, mutta paavi saattoi hädin tuskin hillitä itseään.
»Lapseni, ymmärrän nyt, että erehdyimme. Davido Rossin aikeet eivät olleet rikoksellisia, eikä hänen tarkoituksensa ollut väärä. Olen saanut tiedon siitä asiasta nyt ja näen kaikki toisessa valossa. Kaikki, mitä sanoitte miehestänne, on totta. Hän ei ole anarkisti eikä ateisti, vaan tosi kristitty, joka rakastaa ihmiskuntaa. Ja vaikkei ihmiskunta koskaan voisi saavuttaa hänen korkeita ihanteitaan, tulee sen pyrkiä niitä kohti. Niin, se oli suuri erehdys, lapseni, vaikka se oli luonnollinen ja ehkä anteeksiannettava. Ja ellei tätä kamalaa seikkaa olisi tapahtunut… Mutta emme puhu siitä nyt.»
Paavi taputti kättä omansa alla aivan kuin hän olisi tyynnyttänyt itkevää lasta.
»Vaikka olette tehnyt väärin, on rohkeutenne ja kärsivällisyytenne liikuttanut kaikkien sydäntä, tyttäreni, ja ellei tuota hetken työtä olisi tehty, olisi kaikki vielä mahdollista. Myöskin menneisyys olisi voinut tulla pois pyyhityksi, niinkuin Maria pyyhki pois syntinsä kyynelillään, joilla hän kostutti Mestarin jalkoja. Ja nyt, kun hallitukset sortuvat ja valtaistuimet vapisevat ja Davido Rossi ehkä palaa…»
Roma huudahti ilosta. Paavi kohotti sormensa varoittavasti.
»Ah! Sitä ette enää saa ajatella, tyttäreni — te ette saa koskaan semmoista ajatella. Kiusauksenne oli kamala ja Jumala on viisaudessaan käyttänyt teidän tekoanne herättääkseen maailman omantunnon. Mutta kun nainen on syypää rikokseen, kamalaan rikokseen, joka erottaa syyllisen ihmisperheestä, silloin hän ei saa koskaan… En tahdo lisätä kiveä kuormallenne, lapseni… Mutta Davido Rossin täytyy pysyä erillään häpeästä, ei mikään tahra saa hänen nimeään himmentää.»
Romaa pyörrytti, kun hän huomasi paavin erehdyksen. »Hän ei koskaan ole saava sitä tietää», ajatteli hän.
»Sääli — kovasti sääli, mutta oi, toisin ei voi olla. Te ette koskaan enää voi yhtyä mieheenne. Rikos on välillänne nyt… Mutta minä tulin toiselle asialle. Oletteko aivan valmis?»
»Olen, teidän pyhyytenne.»
Paavi lausui muutamia kysymyksiä saaden selville, että Roma ollessaan luostarissa oli saanut tarpeellisen opetuksen, ja sitten piti Roman sanoa tavallinen tunnustus.
»Toistakaa sanat minun jäljestäni, lapseni.»
Roma polvistui ja pani kätensä ristiin.
»Oi Jumalani, olen murheellinen sydämestäni, koska olen sinua vastaan rikkonut…»
»Oi Jumalani, olen murheellinen, koska olen sinua vastaan rikkonut…»
»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja
Sinä olet pelastanut minut helvetistä…»
»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja
Sinä olet pelastanut minut helvetistä…»
»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan…»
»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan…»
Sitten Roma luki samalla tapaa uskontunnustuksen, ja sen jälkeen paavi kastoi hänet. Roma oli nöyrä ja harras. Kasteen jälkeen paavi sanoi:
»Kaste huuhtoo pois kaikki syntinne, tyttäreni, mutta jos sielunne rauhan tähden tahdotte tehdä täyden tunnustuksen ennenkuin annan teille pyhän sakramentin…»
»Onko se rippisalaisuus, jos kerron jotakin…»
Paavi nyökäytti päätään. »Te olette nyt kirkon lapsi, ja se, mitä sanotte, pidetään pyhänä.»
»Sitten tahtoisin tunnustaa, teidän pyhyytenne. Olen toivonut sitä koko ajan tämän oikeudenkäynnin jälkeen, ja siksi tahdoin tavata isä Pifferiä.»
»Tunnustakaa, tyttäreni, mutta muistakaa, ettette syytä ketään.»
Paavi siunasi häntä ja sulki silmänsä kuunnellakseen. Roma oli yhä polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Hän aloitti tunnustuksensa.
»Isä, minä olen suuri syntinen, ja kun sanoin tuomioistuimen edessä, että surmasin ministerin, lausuin valheen suojellakseni toista.»
»Lapseni!» Paavi oli noussut seisomaan.
Hetken äänettömyys. Sitten paavi istuutui taas vavisten ja sanoi nopeasti:
»Jatkakaa.»
Roma jatkoi tunnustustaan. Hän kertoi kuinka hän oli aikonut surmata ministerin, kun tämä oli pakottanut häntä syyttämään miestään. Hän kertoi kuinka hän oli valmistautunut tuohon tekoon. Hän kertoi tuosta kamalasta yöstä, jolloin hän oli lähtemäisillään kamalalle asialleen.
»Mutta samassa paroni tuli huoneeseeni ja silloin…»
»Teidän omaan asuntoonne?»
»Niin, ja se oli syynä kaikkeen.»
»Kuinka?»
»Joku toinen tuli sisään jälkeenpäin.»
»Joku…»
»Eräs ystävä.»
»Yst… ystäväkö?»
Roma pisti kätensä poveensa ja veti esiin vangitsemiskäskyn.
»Tämä», sanoi hän.
Paavi otti paperin. Se kahisi, kun hän avasi sen. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen syvä hengityksensä.
»Ettehän tahdo sanoa… syyttää…»
Paavin silmät harhailivat ympäri huonetta, mutta ne palasivat taas noihin hänen jalkainsa juuressa oleviin kasvoihin.
»Ei, ei! Ettehän tarkoita sitä, lapseni. Sanokaa, että olen käsittänyt teidät väärin ja tullut väärään johtopäätökseen.»
Roma kosketti paavin viittaa. »Anteeksi, pyhä isä. En voinut kuolla valhe huulilla, mutta minä aioin tunnustaa isä Pifferille ja niin…»
Paavi nousi taas ja seisoen Roman edessä hän tarttui hänen olkapäihinsä. »Kieltäkää se!» huusi hän. »Minä käsken teitä kieltämään sen! Te tahdotte minua uskomaan, että hän teki tuon rikoksen, ettekä te! Että hän on murhaaja —!»
Hän työnsi Roman pois luotaan, ja Roma vaipui taaksepäin peittäen kasvonsa käsillään. Sitten paavi kohotti kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkiäkseen pois pilviä, jotka olivat siihen kokoontuneet, ja sanoi sitten murtuneella äänellä hiljaa: »Oi Jumala, Sinä tunnet heikkouteni! Minä olen kurja ja puutteellinen. Armahda minua, Herra! Herra! Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen suuressa tuskassa.»
Roma itki, ja hetken perästä paavi huomasi sen. »Lapseni! Lapsiraukkani! Teidän täytyy kärsiä minua. Olen vanha mies nyt. Heikko, vanha mies vain, joka on kokenut paljon suruja.»
Roma nousi ja suuteli paavin kättä. Paavi piteli vielä vangitsemiskäskyä.
»Mistä saitte tämän?» kysyi hän.
»Englannin lähettiläs toi sen tänä aamuna. Hän oli löytänyt sen asunnostamme Piazza Navonalta.»
»Nyt muistan. 'Sen heitin pettäjäni jalkoihin', sanoi hän. Mutta ajatukseni ovat sekaisin. Kaikki on hämmentynyt päässäni. Teidän omasta huoneestanneko se löydettiin?»
»Niin, sillä siellä, eikä ministerin kotona, kuten poliisit sanoivat, kaikki tapahtui.»
»Lapseni, teidän täytyy antaa minulle tuo paperi.»
Roma nousi säikähtäen. »Ettehän aikone antaa sitä viranomaisille!» huudahti hän. »Sitä Sir Evelyn tahtoi, mutta minä sanoin hänelle, että jos hän käyttäisi sitä todistuksena erästä toista henkilöä vastaan, kieltäisin kaiken. Paitsi sitä, pyhä isä, se, minkä olen kertonut, on rippisalaisuus, ja ettehän ilmaise sitä kenellekään.»
Paavi ei näyttänyt kuulevan. »Herra, Herra!» huudahti hän hiljaa. »Anna minun syödä tuhkaa leivän asemesta ja sekoittaa juomani kyynelin.»
»Ja sitten, pyhä isä, on vielä jotakin, mitä en sanonut. Hän, joka surmasi ministerin, teki sen puolustaakseen itseään. Se oli vahinko, mutta ellei niin olisi tapahtunut, olisi ministeri surmannut hänet.»
Hän oli polvistunut taas ja kosketti paavin viittaa.
»Minä olen ainoa varsinainen syyllinen, sillä minä olin aikonut sen rikoksen tehdä. Mutta jos hänen kätensä oli välikappaleena ja minä sen tähden saan kärsiä, niin pidän sitä sovituksena. Minähän hänet petin, ja vaikka tein sen rakkaudesta enkä vihasta, ovat seuraukset samat, ja hänen sydämensä on murtunut.»
Paavin valkoinen pää oli hyvin kumarassa.
»Enkä minä voi kärsiä enää kauan. Olen sairas — hyvin sairas — eikä tuskani kestä kauan.»
Hänen suuret, kauniit silmänsä loistivat.
»Ja jos, kuten sanotte, Jumala on kääntänyt kaikki asiat parhain päin, tahtoo Hän ehkä ottaa minut pois jonkun toisen asemesta, jonkun toisen, joka on parempi ja jalompi ja tarpeellisempi.»
Hänen huulensa värisivät, hänen äänensä tukehtui ja hän pyyhki pois kyynelen.
»Näin unta siitä viime yönä, pyhä isä. Luulin, että mieheni oli palannut Roomaan ja kaikki kellot soivat. Se oli unta vain, ettekä te kai usko sellaisiin lapsellisuuksiin. Mutta minusta oli suloista ajatella, että kun en ole voinut elää mieheni hyväksi, voin edes kuolla hänen puolestaan ja siten parantaa rikokseni.»
Paavi ei voinut kestää enempää.
»En saa soimata teitä, tyttäreni. Tulin tänne tapaamaan Maria
Magdalenaa, ja minä löysinkin itse Jumalan äidin sielun.»
»Siunatkaa minua, pyhä isä.»
»Minä siunaan teitä, lapseni. Mutta vanha mies, joka on siunannut monta, tarvitsee nyt itse teidän siunaustanne.»
VIII.
Davido Rossi istui koko päivän huoneessaan Vatikaanissa lukien niitä kirjeitä, jotka paavi oli hänelle antanut.
Ne olivat samat kirjeet, jotka Roma oli lähettänyt Lontooseen,
Pariisiin ja Berliiniin.
Hän luki ne yhä uudelleen, ja paitsi kellon naksutusta ei tuossa suuressa huoneessa kuulunut muita ääniä kuin Rossin syvät huokaukset. Mitä erilaisimmat tunteet risteilivät hänen sydämessään, ja hän tuskin ymmärsi, oliko hän iloinen vai surullinen siitä, että näin myöhään, kun kova kohtalo jo oli tehnyt tehtävänsä, nuo rauhan sanomat olivat saapuneet hänelle.
Noista hienoista, läpikuultavista paperilevyistä näytti huokuvan esiin henki, joka tunkeutui koko hänen olemuksensa läpi. Kun hän luki nuo sanat, joskus iloiset, joskus surulliset, milloin täynnä riemua, milloin tuskasta valittavat, kohosi eloon kokonainen maailma helliä tunteita, jotka poistivat kaikki mustat intohimot.
Hän saattoi nähdä itse Roman, ja hänen sydämensä sykki kuin ennen Roman suloisen, sanomattoman tenhovoiman alla. Nuo rakkaat kasvot, nuo ihanat silmät, tuo ääni, tuo hymy — ne ilmestyivät taas hänelle kiduttaen häntä rakkauden ja katumuksen kidutuksin.
Kuinka uljaasti hän oli vastustanut vihollisia! Tuo nuori, tulinen, viehättävä, onnellinen olento oli uhrattu tuskalle. Ja tuo hänen liikuttava salaisuutensa — kuinka suloisesti ja rehellisesti hän oli sen kertonut! Ainoastaan puhdas ja uljas nainen saattoi menetellä niin. Mutta hän, Davido Rossi, oli silmittömässä vihassaan ja mielettömässä raivossaan käyttäytynyt kuin alhainen tyranni ja pelkuri. Kuinka suurenmoisesti hän oli vakuuttanut rakkauttaan, kun hän luuli tuon loukkauksen koskevan toista miestä! Mutta kun hän sai tietää, että se koski häntä itseään, kuinka nopeasti hän oli muuttunut, ja hän oli kironnut vaimoraukkaa, joka oli luottanut häneen!
Mutta rakkautta ja katumusta voimakkaampana Rossia vaivasi ääretön epätoivo. Se ilmeni kapinana Jumalaa vastaan, joka oli sallinut sokean, julman kohtalon särkeä kahden syyttömän lapsen onnen. Kun hän haki turvaa Vatikaanista, oli hänellä kai pieni toivon kipinä jälellä. Se oli sammunut nyt, eikä maksanut vaivaa pyrkiä enää. Ihmisen mitättömyys taistelussa kohtalon kovuutta vastaan teki kaiken pyrkimisen mahdottomaksi.
Rossi oli soittanut kelloa pyytääkseen päästä hänen pyhyytensä puheille, kun ovi aukeni ja paavi itse astui sisään.
»Pyhä isä, olisin tahtonut puhutella teitä.»
»Mitä tahdotte, poikani?»
»Olisin tahtonut puhua itsestäni. Nyt ymmärrän, kuinka väärin tein pyytäessäni suojaa teiltä. Te luulitte minua viattomaksi, mutta minä en kertonut teille kaikkea. Kun sanoin olevani syyllinen Jumalan ja ihmisten edessä, ette ymmärtänyt mitä tarkoitin. Pyhä isä, tarkoitin että olin murhaan vikapää.»
Paavi ei vastannut, ja Rossi jatkoi, ääni väristen tuskallisista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä.
»Totta puhuen, teidän pyhyytenne, en ole ajatellut sitä itsekään. Tekoni tein osittain henkeni puolustukseksi enkä pitänyt sitä rikoksena. Ja se, jonka surmasin, oli kurja mies, jonka sydän oli täynnä ilkeyttä, enkä minä tuntenut enempää katumusta hänen kuoltuaan, kuin jos olisin astunut myrkyllisen käärmeen päälle. Mutta nyt ajattelen asiaa toisella lailla. Tuloni saattoi teidät vaaraan. Pyydän anteeksi teiltä ja tahdon mennä pois nyt.»
»Minne tahdotte mennä?»
»Minne tahansa — en tiedä vielä.»
Paavi katsoi uurtuneita nuoria kasvoja, jotka kuvastivat pelkkää epätoivoa, ja hänen sydämensä suli.
»Istukaa, poikani. Ajatelkaamme. Vaikk'ette kertonut minulle murhasta, sain kohta tiedon siitä… Puolustaaksenne henkeänne, niinkö?»
»Niin, mutta en tahdo sillä puolustautua. Ja jos koettaisinkin puolustautua, ei kukaan muu sitä voi todistaa.»
»Eikö kukaan?»
»Ehkä yksi. Mutta se on vaimoni, eikä hän välittäne pelastumisestani enää, vaikka tahtoisinkin pelastua… Olen lukenut hänen kirjeensä.»
»Jos kertoisin teille, että asia ei ole niin — että vaimonne vieläkin on valmis uhrautumaan teidän tähtenne…»
»Mutta se on mahdotonta, teidän pyhyytenne. On paljon semmoista, mitä ette tiedä.»
»Jos kertoisin teille, että olen juuri tavannut hänet ja huolimatta siitä, että te ette luota häneen, hän yhä vielä luottaa teihin…»
Epätoivon ilme alkoi poistua Rossin kasvoista ja hän huudahti ilosta.
»Jos kertoisin, että hän rakastaa teitä ja on valmis antamaan henkensä teidän puolestanne…»
»Onko se mahdollista? Sanotteko niin? Huolimatta kaikesta! Ja missä — missä hän on? Antakaa minun mennä hänen luokseen. Pyhä isä, jos tietäisitte —! Minä tahdon mennä pyytämään häneltä anteeksi. Minä kirosin häntä! Se on totta, että sokeassa, hurjassa raivossani minä… Mutta antakaa minun mennä hänen luokseen polvillani rukoilemaan anteeksi. Koko lopun elämääni tahdon käyttää parantaakseni, mitä olen häntä vastaan rikkonut.»
»Viipykää, poikani. Saatte nähdä hänet kohta.»
»Onko mahdollista, että saan nähdä hänet? Luulin, etten koskaan enää saisi häntä tavata, mutta Jumala määräsi toisin. Ah! Jumala on hyvä kuitenkin! Ja pyhä isä on hyvä myöskin. Hän on antava minulle anteeksi. Sitten me pakenemme jonnekin — Afrikkaan, Intiaan, minne tahansa. Me ryöstämme pari onnen vuotta, mitä muuta ihminen voi toivoa tässä maailmassa?»
Kiihoittuneena tuota ajatellessaan Davido Rossi näytti unohtavan kaiken — rikoksensa, työnsä, kansansa.
»Onko hän vielä kotona?»
»Hän on vain muutaman askeleen päässä täältä, poikani.»
»Muutaman askeleen päässä! Oi, antakaa minun mennä heti. Missä hän on?»
»Angelon linnassa», vastasi paavi.
Synkkä pilvi pimitti Rossin kasvot, ja hän huudahti hämmästyksestä.
»Siis… vankilassa.»
Paavi nyökäytti päätään.
»Miksi?»
»Pääministerin murhasta.»
»Roma?… Mikä hullu minä olin, kun en ajatellut, että niin saattoi tapahtua! Jätin hänet sen kuolleen miehen luo. Ja kuka uskoo häntä, vaikka hän kieltää surmanneensa paronin?»
»Hän ei sitä kieltänytkään. Hän myönsi.»
»Myönsi? Hän sanoi siis surmanneensa…»
Paavi nyökkäsi taas.
»Siis… siis… hän tahtoi siten pelastaa minut?»
»Niin.»
Rossin silmät kyynelehtivät. Hän oli kuin toinen mies.
»Mutta… tuomioistuin ei voi häntä uskoa.»
»Hänet on jo tuomittu.»
»Tuomittu? Sanoitteko niin? Rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt! Ja pelastaakseen minut! Pyhä isä, uskotteko, että viimeinen sanani hänelle… Mutta hän on enkeli. Viranomaiset ovat hulluja. Eikö kukaan epäillyt minua. Eikö kukaan tiennyt, että olin ollut siellä sinä yönä?»
»Yksi ainoa todistuskappale liitti teidät tuohon rikokseen, poikani. Se oli tämä.»
Paavi veti esiin vangitsemiskäskyn, jonka hän oli ottanut Romalta.
»Hänelläkö se oli?»
»Niin.»
Rossin liikutus kasvoi myrskyksi. Epätoivo, joka äsken oli hänet vallannut, näytti pieneltä ja mitättömältä mahtavan tunteen rinnalla. Mutta vähän ajan perästä hänen kosteat silmänsä alkoivat loistaa.
»Pyhä isä, tämä paperi on minun, ja teidän täytyy antaa se minulle.»
»Mitä aiotte tehdä, poikani?»
»Ei ole muuta kuin yksi tehtävä.»
»Mikä se on?»
»Pelastaa hänet.»
Ei tarvinnut kysyä kuinka. Paavi ymmärsi, ja hänen rintansa sykki ja paisui. Mutta nyt, täytettyään tehtävänsä, herätettyään nukkuvan sielun ja annettuaan sille toivoa ja uskoa ja rohkeutta astua oikeuden eteen, vaikkapa kuolemankin eteen, paavi tunsi äkkiä omassa sydämessään jotakin, mitä hän turhaan koetti tukahduttaa.
»Olkoon kaukana minusta rikoksen puolustaminen, poikani, mutta armollinen Jumala, joka käyttää meidän tunteitammekin omiin suuriin tarkoituksiinsa, on antanut tekonne loppua hyvin. Maailma vapisee tuntemattomien tapahtumien kynnyksellä, eikä kukaan tiedä mitä huomispäivä voi tuoda mukanaan. Odottakaamme hiukan.»
Rossi pudisti päätään.
»Totta on, että rikos on sama huomenna kuin tänään, mutta se kuollut mies oli tyranni, verenhimoinen tyranni, ja jos hän pakotti teidät oman henkenne puolustukseksi…»
Taas Rossi pudisti päätään, mutta paavi jatkoi.
»Teidän täytyy ajatella omaa elämäänne, poikani, ja kuka tietää, vaikka
Jumala tahtoisi…»
»Antakaa minun mennä.»
»Aiotteko ilmaista itsenne poliisille?»
»Aion.»
Paavi ei virkkanut enää mitään. Hän nousi seisomaan. Hänen pyhimyskasvonsa osoittivat sanomatonta rakkautta ja ylpeyttä. Hän ajatteli vuosia, jolloin hän turhaan oli etsinyt poikaansa ja jotka nyt olivat päättyneet tähän yhtymiseen ja eroamiseen, ja hän olisi tahtonut pusertaa tuota nuorta miestä sykkivää sydäntänsä vastaan. Mutta hetken perästä sanoi hän entisaikoja muistuttavalla tyynellä, uljaalla äänellä:
»En hämmästy päätöstänne, poikani Se on nimenne ja sukunne arvoinen. Ja nyt, kun eroamme viimeisen kerran, tahtoisin kertoa teille jotakin.»
Davido Rossi ei vastannut.
»Minä tunsin äitinne, poikani.»
»Äitini?»
Paavi nyökäytti päätään ja hymyili.
»Hän oli uljas sielu ja sai kärsiä äärettömästi. Semmoiset ovat Jumalan tiet.»
Davido Rossi ei puhunut. Hän katsoi paavin väriseviä kasvoja ja koetti pysyä tyynenä.
»Tietysti ajattelette pahaa isästänne tietäessänne, kuinka paljon äitinne sai kärsiä. Eikö niin?»
Rossi kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin tyynnyttääkseen ajatuksiaan ja sanoi: »Kuinka minä saisin ajatella pahaa kenestäkään, minä, joka olen saattanut oman vaimoni kärsimään?»
Paavi hymyili taas arasti.
»Davido…»
Rossi ei voinut hengittää.
»Jos Jumala sallisi sinun tavata isäsi jossakin ja hän ojentaisi sinulle kätensä, tahtoisitko… olkoonpa hän missä tahansa ja kuka tahansa… tahtoisitko puristaa hänen kättään?»
»Tahtoisin», sanoi Rossi, »vaikkapa tapaisin hänet vankilassa ja vaikkapa hän olisi kurjista kurjin.»
Paavi hengitti syvään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi ääneti kätensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi ja vanha paavi seisoivat käsi kädessä ja silmä silmää vastaan.
He koettivat puhua, mutta eivät voineet.
»Hyvästi!» sanoi paavi puoleksi tukehtuneella äänellä ja astui vavisten pois huoneesta.
IX.
Koko päivän Vatikaanissa oli ollut sama tunnelma kuin laivassa, joka pyrkii pakoon myrskyn alta. Papit kuiskailivat kalpeina toisilleen, sveitsiläisen kaartin upseerit vaihtoivat kiireellisiä sanoja, ja sanansaattajat kulkivat yhtämittaa majordomon ja maestro di cameran virastojen välillä. Myrsky uhkasi taivaanrannalla, merimiehet olivat kannella, mutta kapteeni viipyi alhaalla.
Vasta Angeluksen jälkeen paavi suostui vastaanottamaan kardinaalisihteerin. Vihdoin kardinaali oli lähettänyt melkein käskevän sanan. Asia oli hyvin tärkeä. Oli mahdotonta enää viivytellä.
Kun kardinaalisihteeri astui paavin huoneeseen, näytti hänen suuri, kömpelö vartalonsa mustassa, punaisella kirjaillussa kaavussa vähemmän taipuisalta kuin ennen, hänen äänensä oli vähemmän nöyrä, hänen käytöksensä vähemmän kohtelias kuin ennen.
»Mitä nyt, teidän kunnianarvoisuutenne?» kuului paavin väsynyt ääni. Hän istui pienen uunin edessä, valkoinen viitta hiukan kohotettuna, ja lämmitti tohveleihin pistettyjä jalkojaan sinertävän tulen edessä.
Kardinaalisihteeri selitti. Kello kymmenestä saakka hänen oli täytynyt kysymättä hänen pyhyytensä neuvoa hoitaa erittäin tärkeätä kirjeenvaihtoa valtion viranomaisten kanssa. Tuntemattomalla tavalla viranomaiset olivat saaneet tietää, että eräs henkilö, joka oli vangitsemiskäskyn alainen, oli saanut suojaa Vatikaanissa, ja koska oli vaarallista yleiselle turvallisuudelle, että tämä mies oli vapaana, vaativat viranomaiset paavia heti paikalla antamaan hänet heidän käsiinsä.
»Ja mitä te vastasitte?»
»Minun vastaukseni oli se, että me emme tunnusta, että kysymyksessä oleva henkilö on meidän alueellamme, mutta jos hän olisi siellä, antaa Italian hallituksen lupaus pyhän istuimen suojelemisesta Vatikaanille oikeuden olla erityisenä valtiona, jolta ei mitenkään voi vaatia valtiollisen pakolaisen luovuttamista.»
»Ja mitä he vastasivat?»
»He vastasivat, teidän pyhyytenne, että turvalain 17:s pykälä selvästi kieltää Vatikaanilta oikeuden sellaisiin toimenpiteisiin, jotka sotivat yleistä järjestystä vastaan, ja paenneen rikoksellisen suojeleminen saattaisi paavin rikoslain alaiseksi.»
»Mitä te siihen sanoitte?»
»Minä sanoin, että turvalaki, jos sillä on mitään merkitystä, antaa paaville hallitsijan oikeudet, eikä hän hallitsijana voi olla toisen maan lakien alainen.»
»Entä sitten?»
»Sitten, teidän pyhyytenne, viranomaiset lähettivät varoituksen, että jos kysymyksessä olevaa henkilöä, jonka tiedetään olevan Vatikaanissa suojassa, ei toimiteta ulkopuolelle Vatikaanin rajoja päivän kuluessa, täytyy valtion, vaikka vastenmielisesti, lähettää väkeä pakolla vangitsemaan hänet.»
»Ja teidän vastauksenne?»
»Minä vastasin, että 7:s pykälä selvästi kieltää sotilaita astumasta Vatikaaniin ilman paavin lupaa ja että paavi kieltää sen ja aikoo vastustaa sitä.»
»Ja mitä he vastasivat?»
»Heidän vastauksensa… suvaitseeko teidän pyhyytenne katsoa ikkunasta?… Heidän vastauksensa siihen on rykmentti jalkaväkeä Borgon kasarmeista ja komppania tykistöä sekä yksi kanuuna.»
Kardinaalisihteeri ei voinut säilyttää tavanmukaista kohteliaisuuttaan, vaan puhui karkealla äänellä ja kulki levottomasti edestakaisin.
»Teidän pyhyytenne suvaitkoon muistaa, että varoitin teitä. Jos, silloin kun tuo mies lausui julkean toivomuksensa saada suojaa, teidän pyhyytenne… Mutta teidän pyhyytenne puhe oli kaiken pahan alkuna. Se todisti jonkinmoista heikkoutta, jota hallitus kiirehti käyttämään hyväkseen, ja nyt…»
Paavi teki kärsimättömän liikkeen.
»Meidän täytyy toimia nopeasti, teidän pyhyytenne. Sotamiesten saapuessa sveitsiläinen kaarti sulki pronssiportin, minkä jälkeen piirittäjien kapteeni lähetti sanan, että ellei porttia avata tunnin kuluessa, hän antaa tykkiväen ampua sitä.»
Paavi nousi uunin äärestä. Vihdoinkin hän oli herännyt. Katsoen ikkunasta hän näki sotamiehet piazzalla. Sitten hän mutisi itsekseen astuessaan lattialla: »Oi Sinä, jonka kädessä maailman kohtalot on… Sinun tahdostasi me hajaannumme kuin kärpäset myrskyssä… Mitä minun pitää tehdä? Mitä minun nyt tulee tehdä?»
»Jos teidän pyhyytenne kysyy minulta mitä teidän pitää tehdä, sanon — ei mitään.»
»Ei mitään?»
»Antaa heidän ampua rikki pronssiportti. Se on ainakin osoittava katolilaisille ja katolisille valtioille, kuinka mahdoton paavin ja hänen ministeriensä nykyinen asema on.»
»Te neuvotte tekemään vastarintaa?»
»Niin paljon vastarintaa kuin tarvitaan, jotta maailma näkisi, että me olemme väkivallan uhreja.»
»Ja veri, joka sitten ehkä vuotaa…»
»Se… teidän pyhyytenne… jos niin onnettomasti kävisi…»
»Poistukaa, teidän kunnianarvoisuutenne. Tahdon ajatella. Antakaa minun ajatella.»
706
707
Muutamia minuutteja kului. Paavin oven edessä oli kiihkeätä, vaikka äänetöntä liikettä. Sotilaat asettuivat paikoilleen ladatut revolverit ja paljastetut miekat kädessä. Huoneessa oli kiihkeä tunnelma. Maestro de camera tuli sanomaan, että puutarhapaviljonki oli järjestetty paavia varten. Sitten majordomo ilmoitti, että paavin vaunut olivat Fondamentan ovella ja että Santa Monican puistokäytävä oli pimeä ja tyyni. Vihdoin Cortis levitti mustan viitan, jota paavi oli käyttänyt käydessään Angelon linnassa, ja puhui jotakin paosta.
Paavi oli palannut uunin ääreen peittäen valkoista patalakkia käsillään, kun piazzalta kuului kova torvien toitotus. Se oli järjestyksen valvojan merkki. Paavi tiesi, mitä se tarkoitti, ja nousi seisomaan. Vakavin askelin hän astui ovelle ja avasi sen. Soturit ulkopuolella hämmästyivät sanattomiksi.
»Hyvät herrat», sanoi paavi, »jos tahdotte seurata meitä, käskemme teitä panemaan pois aseenne.»
»Teidän pyhyytenne!» huudahtivat kaartin upseerit, mutta tottelivat heti.
Paavi kulki pitkien käytävien läpi sotilaitten edellä. Hän astui alas portaita suureen saliin. Komppania sveitsiläistä kaartia seisoi aseilla varustettuna pronssiportin edessä, joka oli suljettu rautatangoilla ja pölkyillä.
»Hyvät herrat», sanoi paavi, »me käskemme teitä heittämään pois pistimenne ja pyssynne.»
»Teidän pyhyytenne!» huudahtivat soturit, mutta hekin tottelivat.
»Avatkaa nyt portti», sanoi paavi.
»Teidän pyhyytenne!»
»Avatkaa se!»
Pronssiportti avattiin.
Ulkopuolella seisovalla kapteenilla oli täysi työ rohkaista miehiään. Taistellen italialaista taikauskoaan vastaan he näyttivät levottomilta ja epäluotettavilta. Kerran he luulivat näkevänsä paavin ikkunan läpi ja olivat huutamaisillaan eläköötä hänelle. Aselepo ei tuntunut koskaan loppuvan, päivä laski ja pimeys kävi yhä synkemmäksi. Mutta vihdoin järjestyksen valvoja antoi merkin ja kapteeni lausui komentosanan. Silloin miehet liittyivät riviin ja marssivat pronssiportille.
Sillä hetkellä se avattiin.
»Valmiit!» huusi kapteeni, ja miehet tarttuivat aseisiin valmistautuakseen rynnäkköön sisältäpäin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä valkoinen olento ilmestyi avonaiselle portille lyhtyjen valaistessa hänen kalpeita, kuluneita kasvojaan. Se oli paavi. Pyssyt putosivat miesten olkapäiltä ja he huokasivat syvään.
»Sotilaat», sanoi paavi, »miksi olette tulleet tänne? Ampumaan Vatikaania? Ovi on auki ja te saatte astua sisään. Miksi teillä on pyssyt ja kanuunat? Teitä ei vastusta kukaan muu kuin heikko, vanha mies.»
Sotilaat seisoivat äänetönnä.
»Tahdotteko hakea ja tutkia tarkoin tämän talon? Hakekaa. Ryöstäkää se, jos tahdotte. Mutta muistakaa, että se on Jumalan huone ja hän suojelee sitä armonsa siivillä.»
Sotilaat alkoivat vetäytyä pois.
»Eikö sydämenne sano, että te kohotatte aseenne isäänne vastaan?
Heittäkää ne pois, poikani, ja Jumala antakoon teille anteeksi!»
Sanaakaan sanomatta sotilaat heittivät pyssynsä maahan. Kapteeni huusi jotakin, mutta ainoastaan paavi välitti hänen sanoistaan.
»Menkää herranne luo ja sanokaa hänelle, että tästä päivästä alkaen pyhä istuin luopuu kaikesta valtiollisesta kiihkosta. Ei saa sanoa enää, että paavi on kuningas, jolla on hovi ja armeija. Ei saa sanoa, että paavin maallinen valta yhdessä ainoassa pienessä kaupungissa on koko maailmaa käsittävän henkisen valtakunnan riippumattomuuden välttämätön ehto. Sielujen hallinto riittää pyhälle isälle, mutta hänen valtaistuimensa on Kristuksen kalliolle rakennettu eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa.»
Kapteeni oli kääntynyt pois ja hiipi miesten ohi.
»Menkää pois te kaikki ja kertokaa kaikille, että Herran käsky, että Hänen sanansa julistajan tulee luopua kaikista maallisista tavaroista, on vihdoinkin toteutunut hänen kirkkonsa historiassa. Poikani, taistelkaa oikeuden puolesta vaikka kuolemaan asti, ja Jumala on masentava teidän vihollisenne.»
Kaikki sotilaat olivat nyt heittäneet pois aseensa, ja kapteeni oli hypännyt hevosen selkään ja ratsastanut pois.
X.
Sotilaslääkäri, joka ei ollut tyytyväinen Roman sairauden kehitykseen, määräsi lääkkeen, joka aina auttoi — toivon. Se oli hyvin onnellinen keksintö. Menneisyys näkyi kokonaan hävinneen Roman tietoisuudesta, ja hän eli kokonaan tulevaisuudessa. Hänen silmänsä säteilivät kuin kaunis aamun koitto.
Se auringonnousu, jonka Roma näki, oli tämän elämän tuolla puolen, mutta hänen ympärillään liikkuvat ystävälliset olennot eivät tienneet mitään siitä. He kertoivat hänelle kaikkea, mitä he arvelivat hyviksi uutisiksi. Ja he luulivat arvanneensa, miksi hänen kauniit, kalpeat kasvonsa näyttivät loistavan onnesta, kun he, kuninkaan soturit, kuiskivat vallankumouksesta, ja he pitivät sitä suurimpana palkintonaan.
He kertoivat hänelle, kuinka Vatikaania oli aiottu ahdistaa ja kuinka se yritys oli päättynyt — armeija sekasorrossa, Borgon kasarmit suljettuina, sotilaat kantaen tasavallan merkkejä ja marssien käsi kädessä, hallitus avuttomana ja Kvirinaali epätoivossa.
»Sääli nuorta kuningasta», sanoi Roma, »mutta kumminkin…»
Korkeampi voima oli vaikuttamassa käyttäen sokeita välikappaleita. Rossi oli tuleva takaisin. Hänen toiveensa, jotka olivat melkein rauenneet, toteutuisivat vihdoinkin. Ja jos, kuten Roma oli sanonut Elenalle, Rossin täytyisi kulkea hänen kuolleen ruumiinsa yli, olisi siinäkin oikeudenmukaisuutta… Se olisi säälittävä, mutta kumminkin loistava kohtalo. Elämässä ja kuolemassa on salaisuuksia, ja tämä oli yksi niitä.
Roma oli viehättävä ja nöyrä kuten ennenkin, mutta hetki hetkeltä hän kävi yhä rauhattomammaksi. Tämä saattoi sotilaat uskomaan, että hän odotti jotakin. Huolimatta siitä, että hänet oli julistettu syylliseksi, hän ehkä odotti vapauttamista tuossa yleisessä sekasorrossa.
»Minä koetan täyttää kaikki määräyksenne, tohtori. Mutta älkää unohtako pyytää prefektiltä, että saan viipyä Roomassa huomispäivän yli. Ja sisar, muistakaa herättää minut huomenna aikaisin, sillä olen varma, että jotakin tulee tapahtumaan. Olen uneksinut siitä kolme kertaa.»
»Kuinka sääli!» ajatteli tohtori. »Hallitukset voivat vaihtua, valtaistuimet sortua, mutta oikeuslaitokset pysyvät entisellään ja tuomioistuimen päätös on pantava toimeen.»
Joka tapauksessa hän lupasi puhua prefektille. Hän aikoi sanoa, että katsoen vangitun terveydentilaan matka Viterboon voisi johtaa mitä vaarallisimpiin seurauksiin. Kun hän seuraavana aamuna läksi asialleen, tapasi hän Elenan etuhuoneessa ja kuuli häneltä, että Roma pukeutui mitä huolellisimmin sinä päivänä.
»Omituista! Luulisi hänen odottavan jotakin», sanoi Elena.
»Hän odottaakin», sanoi tohtori. »Eikä hänen vieraansa tule kauan viivyttämään häntä.»
Sotamies, joka toi Romalle aamiaisen, toi samalla uutisen, joka
näytti maistuvan paremmalta kuin ruoka. Rossi oli palannut Roomaan!
Eräs miehistä oli nähnyt hänet kadulla eilisiltana. Hän astui Piazza
Navonalle päin, eikä kukaan ollut yrittänyt vangita häntä.
Roman silmät loistivat kuin tähdet, ja hän pyysi, että majuri sallisi hänen tavata sotilasta, joka oli nähnyt Rossin.
Se oli suuri, kömpelö mies, mutta Roman silmissä hän oli kaunista kauniimpi. Roma teki miehelle satoja kysymyksiä, mutta mies ei ymmärtänyt asiasta mitään.
Tohtori palasi Roman luo hymyillen. Prefekti oli suostunut siirtämään Roman muuton rangaistusvankilaan epämääräiseksi ajaksi eteenpäin. Tuo hyvä tohtori luuli Roman ihastuvan kovasti siitä.
»Ah, epämääräiseksi ajaksiko? Minä vain pyysin saada viipyä tämän päivän yli täällä. Sitten kyllä olen valmis lähtemään.»
Mutta tohtori toi toisen uutisen, joka saattoi Roman mitä suurimpaan kiihkoon. Sekä senaatti, että parlamentti oli eilisiltana kutsuttu kokoontumaan tänä päivänä aikaisin. Huhu kertoi, että kuningas oli lähettävä tärkeän sanoman molemmille. Parlamenttitalon ympärillä oli vilkasta liikettä, ja julkiset lehterit olivat täynnä yleisöä. Tohtori itse oli hankkinut itselleen pääsylipun, mutta hänen oli mahdoton päästä koridorissa kulkemaan tungoksen läpi. Siitä huolimatta hän oli kuullut jotakin, kun istuntosalin ovet kuumuuden tähden avattiin. Noin viisi minuuttia hän oli kuullut erään suuren puhujan äänen.
»Oliko se… oliko se…»
»Se oli hän.»
Taas nuo suuret silmät säteilivät kuin tähdet.
»Kuulitteko hänen puhuvan?»
»Joka tapauksessa kuulin hänen äänensä.»
»Hänellä on ihmeellinen ääni, eikö ole? Se tunkee sielun syvimpään asti. Ja te kuulitte sen tosiaankin? Onko se mahdollista? Voi, voi, kaikki loppuu hyvin. Saatte nähdä.»
Elena, tuo surullinen olento keskellä näitä ilon ilmauksia, luuli, että Roma ajatteli omaa yhtymistään ja sopimistaan Rossin kanssa. Hän viittasi siihen suuntaan, ja silloin ilo noilta kalpeilta kasvoilta katosi.
»Ah, en ajatellut sitä, Elena.»
Hänen rakkautensa oli niin suuri, ettei siihen olisi mahtunut persoonallisia ajatuksia.
»Mutta se on ihanaa», sanoi hän. »Kun ajattelen, että melkein saatoin hänet perikatoon, ja lopuksi tuosta syytöksestäni seuraa hänen riemuisa voittonsa! Jumala on tehnyt kaiken. Hän johtaa kaikki asiat, vaikkemme väliin sitä usko.»
He auttoivat Roman loggiaan. Päivä oli lämmin, ja raitis ilma virkisti häntä. Hän loi hellän katseen kaupungin yli, ensin Piazza Navonalle päin, sitten Monte Citorion torniin päin ja vihdoin Trinità dei Montiin päin, missä oli tuo neljän ilmansuunnan talo. Mutta hän näki kaiken semmoisena, miltä se tulisi näyttämään, kun hän oli lähtenyt pois, ei Viterboon, vaan paljon pitemmälle matkalle.
»Elena?»
»Mitä?»
»Luuletko, että hän saa koskaan tietää totuuden?»
»Syytöksestännekö?»
»Niin.»
»Luulen varmaan.»
»Miksi sen tein, mikä sai minut siihen ja… ja kaiken?»
»Varmaan hän saa sen tietää.»
»Luuletko, että hän ajattelee minua silloin ystävällisesti ja antaa minulle anteeksi?»
»Olen varma siitä.»
Omituinen loiste ilmestyi kalpeille kasvoille.
»Vaikkei hän koskaan täällä saisikaan tietää totuutta, on hän tietävä sen sitten. Etkö usko, Elena, että kuolleet tietävät kaiken?»
»Ellen uskoisi sitä, en jaksaisi kantaa suruani Brunon tähden.»
»Niin, se on totta. Kuinka itsekäs minä olen! En ajatellut sitä. Me olemme samassa asemassa muutamissa asioissa, Elena.»
Tulevaisuuden toivo loisti hänen kauniista silmistään kirkkaasti kuin auringonnousu.
»Rakas Elena!»
»Mitä?»
»Luuletko, että odottamisaikani käy hyvin pitkäksi?»
»Älkää puhuko noin, Donna Roma.»
»Miksi ei? Eihän sitä voi kestää kauan enää, vai mitä?» Elena kääntyi pois, ja Roma vastasi itse itselleen.
»Minä luulen, että se tapahtuu kuin unelma — aivan kuin menisi maata illalla ja heräisi aamulla. Ja sitten me molemmat yhdymme — siellä.»
Hän hengitti syvään, ja hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä iloa.
»Oh!» sanoi hän. »Jospa saisin nukkua, kunnes hän tulee — tulee tietäen kaiken, anteeksi antaen, rakastaen minua kuten ennen ja unohtaen kaikki pahat ajatukset.»
Hän pyysi kynää ja paperia ja kirjoitti kirjeen Rossille.
»Rakkaani! — Juuri kun olen menemäisilläni pois Roomasta, kuulen sen hyvän uutisen, että sinä olet palannut, ja minä kirjoitan sinulle pyytääkseni, ettet koeta muuttaa sitä mikä on tapahtunut. Usko minua, parempi on näin, ja nykyisessä asiainmenossa on oikeudenmukaisuutta. Maailma on täynnä työtä sinulle, ja sinun täytyy kasvaa yhä voimakkaammaksi, kääntymättä takaisin, kaatukoonpa kuka tahansa tielläsi. Älä ajattele sitä tapahtumaa rikoksena. Se oli tuomio. Älä koske siihen asiaan enää. Se on viimeinen pyyntöni. Ja tulevaisuudessa ihmiset sanovat: 'Hän petti Davido Rossin, mutta lopuksi hän kumminkin antoi henkensä Davido Rossin vuoksi.' On suloista ajatella sitä siellä, missä silloin olen.