Kohta minut siirretään Viterboon, mutta älä luule minun olevan kauan siellä. Kohta saan yhtyä sinuun. Tiedätkö mitä tarkoitan? Samana hetkenä, jolloin eriän täältä, olen luonasi ja sitten pysyn aina luonasi, etkä sinä pelkää minua.

Jumala siunatkoon sinua, rakas! Sinä olit suuttunut minuun, kun erosimme, mutta enemmän kuin koskaan rakastan sinua nyt. Älä ajattele, että rakkautemme on tuhlattu turhaan. 'On parempi rakastaa ja kadottaa kuin olla koskaan rakastamatta.' Kuinka suloista se on!

Roma.

P.S. — Lähetän sinulle toisen hiuskiharan. Muistatko, että kerran ennen annoin sinulle yhden? Mutta sinulla on niin paljon asioita muistettavana.»

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Roma suuteli kuorta ja kirjoitti päällekirjoituksen reippaalla käsialalla: »All’ lllustrissimo Signor Davide Rossi, Camera di Deputati.»

»Pane tämä postiin heti kun olen mennyt, Elena», sanoi hän.

Elena oli panevinaan kirjeen talteen siksi, mutta hän veikin sen salaa majurille, joka toimitti sen parlamenttiin.

»Ja nyt minä tahdon nukkua», sanoi Roma.

Hän nukkui puoleen päivään asti, ja auringon valo heijastui valkoisesta loggian katosta hänen kalpeille kasvoilleen. Sitten kahdentoista laukaus lysähytti linnan muureja, ja Roma heräsi kirkonkellojen soidessa.

»Minä luulin jo unelmani toteutuvan, sisar», sanoi hän.

Tohtori tuli samassa hyvin kiihoittuneena.

»Suuria uutisia teille, Donna Roma. Kuningas on luopunut kruunustaan, ja tasavalta on julistettu.»

Roman värisevät silmäluomet kertoivat liikuttavan tarinan.

»Näkyykö mitään?»

»Uusi lippu Capitoliumilla.»

»Antakaa minun nähdä se!»

Tohtori auttoi Romaa nousemaan. »Katsokaa! Tuolla kellotornissa.»

»Näen sen… Nyt on hyvä. Laskekaa minut alas jo, tohtori.»

Ääretön ilo loisti hänen kasvoistaan.

»Se oli kumminkin unelmani, Elena.»

Hetken perästä hän sanoi: »Tohtori, sanokaa prefektille, että olen valmis menemään Viterboon. Tahdon jo mennä sinne. Hyvin mielelläni tahdon.»

»Kyllä sanon hänelle», vastasi tohtori ja kääntyi pois peittääkseen liikutustaan.

Majuri tuli ja avasi yhden loggian oven. Hän seisoi siinä hetken, ja joku seisoi hänen takanaan. Sitten majuri poistui, mutta se toinen jäi. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi kuin kivettyneenä katsellen sanattoman tuskan vallassa Roman kalpeita kasvoja, joista loisti taivaallinen valo.

Roma ei huomannut Rossia, ja Elena oli liian pelästynyt voidakseen puhua. Nojautuen tuoliinsa, silmät loistaen onnesta, Roma virkkoi:

»Sisar, jos hän tulee tänne, kun minä olen poissa… ei, en tarkoita sitä… mutta jos näet hänet ja hän kysyy minua, niin sano, että erosin ilomielin täältä. Sano, että ajattelin häntä aina. Ei, ei, ei pidä sanoa sitä. Hän ehkä on onneton ajatellessaan, että rakastin häntä niin paljon loppuun asti. Olisi ollut suloista saada anteeksi ennenkuin menen, mutta hän ei saa koskaan luulla, että kaduin tekoani ja että kuolen sydän murtuneena. Sano hänelle hyvästi, Elena, minun puolestani. Addio carissimo! Ne ovat hänen sanojaan. Addio carissimo!»

Rossin silmät olivat sokeina kyynelistä. Hän astui askelen loggiaan ja sanoi hiljaa ja hyvin hellästi, aivan kuin koettaen olla säikähdyttämättä Romaa:

»Roma!»

Roma nousi, kääntyi, näki Rossin ja nousi seisomaan melkein yliluonnollisella voimalla. Sanaakaan sanomatta Rossi levitti sylinsä ja hiljaa huudahtaen Roma riensi siihen ja Rossi puristi hänet rintaansa vasten.

XI.

Kohtaus parlamentissa, josta Rossi oli tullut, oli ollut muodoton ja erilainen kuin koskaan ennen, kuten kaikki suuret tapahtumat ovat, mutta samalla elävä ja syvästi liikuttava. Kamari oli kutsuttu kokoon kello kymmenen, mutta jo aikoja ennen oli joka istuin täynnä ja katsojain lehterit samoin. Odottaessaan puheenjohtajaa jäsenet puhelivat keskenään viimeisten päivien tapahtumista, joiden nopeus ja tärkeys oli pannut jokaisen pään pyörälle. Viimeinen uutinen oli, että hovi oli epätoivossa, hovilaiset pakenivat kauhuissaan, Kvirinaalista kiiruhtivat pois kumartelijat, jotka olivat ennen ryömineet palatsissa, ja nuori kuningas, joka oli runsaasti jaellut suosionosoituksia imartelijoilleen, oli jäänyt yksin.

Kun kellon äänetön sormi osoitti kymmentä, hiljeni melu. Silloin odotuksen jännitykseen ilmestyi uusi, huomiota kiinnittävä seikka. Davido Rossin nähtiin astuvan saliin. Hän oli hyvin kalpea ja hiukan laihempi kuin ennen, mutta tyyni ja voimakas. Hänen kävelypukunsa napit olivat kiinni rinnan kohdalta, ja hänen tukkansa oli tavallista huolellisemmin harjattu. Hän ei kumartanut kenellekään, vaan istuutui kohottamatta päätään.

Ainoastaan ministerien penkki oli tyhjä, kun puheenjohtaja astui sisään. Kun kirjurit olivat istuneet paikoilleen, soitti puheenjohtaja kelloaan ja nousi sitten lukemaan paperia, joka oli hänen kädessään.

»Hänen majesteettinsa on käskenyt minua esittämään seuraavan ilmoituksen parlamentille», sanoi hän. Ja sitten hän avasi paperin ja alkoi lukea:

»Ne tottelemattomuuden ja väkivallan teot, joita on tehty Meitä vastaan viimeksi kuluneella viikolla, ja uusien väkivaltaisuuksien uhka pakottaa Meidät nyt eroamaan alamaisistamme, joita Me vielä rakastamme yhtä paljon kuin ennen.

»Viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa olemme voimaimme mukaan koettaneet edistää kansamme hyvää emmekä voi muuta kuin valittaa, että nämä ponnistuksemme ovat olleet turhat. Mutta koska Me arvelemme, että Meidän henkilömme ehkä on pääesteenä Italian rauhalle, luovumme täten valtaistuimestamme ja käskemme laillisia viranomaisia pitämään huolta järjestyksestä, suojelemaan palatseja, kirkkoja ja julkisia muistopatsaita ja pelastamaan kansamme sisällisen sodan kauhuista.»

Puheenjohtaja istuutui vaiti paikalleen. Mutta vaitioloa kesti ainoastaan muutamia hetkiä, ja sitten seurasi viidensadan äänen melu. Kaikki tuntuivat puhuvan yht'aikaa, ja useita erilaisia mielipiteitä lausuttiin. Demokraattisen kiihkon vallassa vasemmistolaiset huusivat: »Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä!» »Turhia sanoja vain!» Joku huusi: »Semmoista kansan viholliset saavat aikaan!» ja toinen: »Ensimmäinen askel on vallasta luopuminen, toinen askel sisäinen sota!» Ei ainoatakaan ääntä kuulunut kuninkaan puolustukseksi, ei edes oikeiston riveistä.

Äkkiä kuului kirkas ääni melun halki: »Herra puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa!»

Se oli Davido Rossi.

»Herra Rossilla on puheenvuoro», sanoi puheenjohtaja, ja kaikki äänet vaikenivat.

»Minä esitän», sanoi Rossi, »että hänen majesteetilleen osoitetaan soveliasta kunniaa hänen lähtiessään Roomasta. Hänen kuninkaallisen sukunsa muistot, hänen esi-isiensä uljuus ja uskollisuus oikeuttavat kunnioituksen saantiin. Mutta ennen kaikkea hänen oma tahraton luonteensa vaatii meidän tunnustustamme, eikä ole hänen syynsä, että hänen täytyy kuolevan järjestelmän edustajana olla viimeinen Italian lapsista, jonka on lähdettävä maanpaon poluille.»

Nämä sanat saattoivat koko parlamentin häpeämään. Vasemmisto häpesi huutojaan, oikeisto äänettömyyttään. Kun esitys oli lausuttu ja hyväksytty, nousi Rossi taas.

»Herra puheenjohtaja», sanoi hän, »me emme voi kadottaa aikaa turhiin muodollisuuksiin. Hetken viivytys voisi olla rikos. Koska monarkinen periaate on kuollut Italiassa, täytyy kansan tarttua hallituksen ohjiin. Minä esitän, että koska kuningas on luopunut kruunustaan de facto ja de jure hallitusmuotona tästälähin on oleva tasavalta ja että Rooman paaville, joka julkisesti on selittänyt että hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, on vakuutettava itsenäisyys henkisen vallan piirissä.»

Ehdotus hyväksyttiin ja samalla kajahti »kauan eläköön tasavalta!» Kun eläköön-huudot vaikenivat Davido Rossi nousi kolmannen kerran.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »tasavallan kotkat eivät yksin aikaansaa ihmeitä, ja taivas tietää, mitkä koettelemukset odottavat uutta rakennelmaa, joka kohoaa vanhan yhteiskunnan raunioista. Me olemme jyrkänteen reunalla ja meidän tulee muistaa, asemamme vaarallisuus. Ellemme nyt menettele viisaasti, tulee kansan sivistymättömyys tasavaltaisen järjestelmän outous, vanhat tapamme ja muut menneen järjestelmän huonot hedelmät tekemään enemmän pahaa kuin teokraattinen hallitus. Mutta kansa ei saa vajota anarkiaan. Siitä syystä esitän, että pannaan toimeen yleinen kansanäänestys, valitaan presidentti, joka sitten on järjestävä tasavaltaisen hallinnon. Toistaiseksi asetettakoon väliaikainen hallitus, johon esitän seuraavat kaksitoista henkeä.»

Hän luki kaksitoista nimeä, jotka hän oli valinnut en puolueista, ja istuutui toisten huutaessa äänekkäästi myöskin Rossin nimeä.

Kolme, neljä edustajaa nousi heti. Ensimmäinen puhuja kuului äärimmäiseen oikeistoon. Hän sanoi että niiden velvollisuus, jotka etupäässä olivat tämän mullistuksen aiheuttaneet, oli ennen kaikkea ottaa vastuunalaisuus hartioilleen, ja siitä syystä herra Rossin tuli olla valmis astumaan jäseneksi väliaikaiseen hallitukseen. Viimeinen puhuja kuului äärimmäiseen vasemmistoon. Hän sanoi, että heidän johtajansa tapansa mukaan ei ajatellut itseään, kun kunnianosoituksia jaeltiin, mutta hänen puolueensa vaati myöskin hänen osallisuuttaan. Vallanpitäjät olivat käyttäneet mitä ilkeimpiä keinoja tehdäkseen hänet uhrikseen. Naistakin oli käytetty apuna turmelemaan häntä. Mutta hän oli kaikesta suoriutunut ilman vammaa. Tämä oli hänen voittonsa hetki, ja hänen täytyi olla valmis nauttimaan työstään.

Ihmiset muistelivat jälestäpäin, että tuolla hetkellä kuningas ja hänen luopumisensa oli joutunut unohduksiin. Kaikki silmät olivat kääntyneet Rossiin. Hän istui pää kumarassa leikkien kellonvitjoillaan, kuten hänen aina oli tapana epäröidessään. Vihdoin hän nousi vielä kerran, ja hänen neljäs puheensa sai kaikki edelliset unohduksiin. Hänen huulensa vapisivat hiukan ja hänen äänessään oli se syvä surumielisyyden väre, joka vaikuttaa enemmän kuin kiihko. Kuulijat lehtereillä olivat nousseet seisomaan ja ojentautuivat toistensa yli nähdäkseen.

»Ystäväni lausui äsken», sanoi hän, »että tämä on voitonhetkeni. Asian laita on aivan päinvastoin. Tämä on häpeäni hetki. Hän luulee, että minä olen ollut naisen uhri. Hän on väärässä. Tuo nainen on ollut minun uhrini. Hän on nyt vankilassa rikoksen tähden, johon minä yksin olen syypää. Minun käteni se iski pääministerin kuoliaaksi. Siitä syystä katosin viikko sitten ja siitä syystä olen tullut takaisin tänään.»

Noiden sanojen aikaansaama hämmästys oli sanomaton. Kansa oli liiaksi ymmällä tietääkseen mitä ajatella.

»Minä tulin takaisin», jatkoi sama syvätunteinen ääni, »antautuakseni parlamentin tuomittavaksi, koska minua koskeva vangitsemiskäsky jo on voimaton ja koska minä parlamentinjäsenenä ja siis useamman kuin itseni edustajana olen ainoastaan parlamentin alainen. Minä en aikonut tunkeutua parlamenttiin tällä tavalla, mutta hetken tärkeys pakotti minut siihen.»

Äänettömyys oli kauhea, ja joka sana tuntui kajahtavan puoleksi avatusta haudasta.

»Nyt tiedätte, miksi en pannut omaa nimeäni väliaikaisen hallituksen luetteloon. Ei se ollut vaatimattomuutta eikä myöskään velvollisuuden pelkoa. Siihen pakotti minut tunne, että olin tahrattu ja siitä syystä mahdoton. Ellei niin olisi, oi kuinka ylpeä ja innokas olisin saadessani tukea maatani sen uudestisyntymisen hetkellä, kansan heräämisen hetkellä, kansan, joka jo kaksi kertaa ennen on laskenut uuden sivistyksen kulmakiven! Mutta tässä asiassa olen toinen mies nyt. Olen tehnyt syntiä ja saan seisoa luvatun maan rajalla, mutta rajan yli en saa mennä. Sitä vaatii Kaikkivaltias Jumala.»

Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen hymyyn, ja kuulijat luulivat, että hän nyt aikoi sanoa liikuttavat jäähyväiset tuolle monen taistelunsa tantereelle, voittojensa ja tappioittensa kentälle. Mutta hetken perästä hän sanoi tyynesti:

»Herra puheenjohtaja, antaudun parlamentin tuomittavaksi.»

Samassa eräs parlamentin vahtimestareista astui sisään ja antoi hänelle kirjeen. Hän avasi sen vapisevin sormin ja luki sen.

Sitten tapahtui odottamatonta. Jännittyneen tunnelman vallitessa kuului ääni oikeistosta. Puhuja oli entinen neuvoston puheenjohtaja, kuningasvallan puoltaja ja markiisi. Kun hän nousi, odotettiin hänen ehdottavan, että annettaisiin käsky Rossin vangitsemisesta.

»Ei kukaan syyttäne minua», sanoi hän, »liiallisesta myötätuntoisuudesta arvoisan puhujan mielipiteitä kohtaan, eikä kukaan epäile, etten kunnioittaisi lakia ja ihmishenkeä. Mutta minä uskallan omalla vastuullani sanoa, ettei tältä puolelta parlamenttia ainoatakaan askelta oteta rikoksen rankaisemiseksi, josta emme tiedä mitään muuta kuin sen, minkä äskeinen puhuja lausui syyttäessään itseään, jotta toinen henkilö ei kärsisi. Lopuksi sanon vain parlamentin puolesta ja omasta puolestani, että on korvaamaton vahinko parlamentille, jos sen pitää kadottaa jäsen, joka viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa ei koskaan ole iskenyt kavalaa iskua eikä lausunut epäjaloa sanaa eikä puhunut kenestäkään pahaa — tahraton, ylevä roomalainen mies.»

Tuon jalon puolustuksen vaikutus oli suunnaton. Innostus puhkesi esiin loppumattomina huutoina ja kättentaputuksina ja kaikkialla näkyi aaltoilevia rintoja ja kyynelisiä silmiä.

Sitten huudettiin: »Rossi!» »Rossi!» Mutta Rossin paikka oli tyhjä. Hän oli mennyt. Ei kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan.

XII.

Kymmenen päivää myöhemmin Roma ei ollut vielä saanut vapauttaan eikä häntä myöskään ollut siirretty toiseen paikkaan. »Se ei ole tarpeellista», sanoi linnan lääkäri Procuran ja Prefetturan virkamiehille. Suuri vapauttaja ja muuttaja oli tulossa.

Rossin pyynnöstä tohtori Fedi oli tullut ja tutkinut taudin tarkkaan. Romassa oli sisällinen vamma, joka ehkä oli perinnöllinen ja varmasti parantumaton. Levottomuus ja tuska oli kehittänyt sen aikaisemmin, mutta joka tapauksessa sen olisi täytynyt tulla. Siten voi kauneimmassakin kukassa olla kuolonhaava. Semmoinen on luonnon laki.

Ensin Rossin koko sielu nousi tuota ajatusta vastaan. Roma oli taistellut tulisen taistelun ja lopettanut sen voittajana, ja nyt, kun kaikki näytti lupaavan rauhaa ja tyyntä onnea, nytkö piti kuoleman tulla välttämättömänä, voittamattomana — oh, se oli armotonta!

Hän pyysi avuksi spesialisteja, hän puhui ilmanvaihdoksesta ja rupesi
vielä ollessaan kyllin kaukana Romasta esittämään leikkaustakin.
Tohtorit pudistivat päätään. Hänen morsian-vaimonsa oli jättävä hänet.
Rossin täytyi elää ilman häntä.

Kun hän sitten vihdoinkin oli ymmärtänyt, kuinka asian laita oli, käsitti hän, että se oli parasta. Toisin ei tämä voinut päättyä. Se oli ainoa tie. Kaikkitietävä Jumala, joka oli määrännyt, että hänen piti erota omasta kansastaan, koska hän Mooseksen lailla oli rikkonut, tahtoi lieventää tuon eron katkeruutta katkaisemalla vahvimman siteen.

Kun kansa puuhasi äänestyksissään, vietti Rossi päivänsä Angelon linnassa. Kansa tunsi jo Roman ja Rossin tarinan, ja se oli sytyttänyt rakkauden liekin Italian lapsissa. He odottivat pienissä ryhmissä ulkopuolella linnan porttia nähdäkseen Rossin tulevan ja menevän. Joskus he puhuttelivat häntä ilmoittaen hänelle viimeiset uutiset vaaleista, missä hänen oma nimensä aina oli ensimmäisenä. Mutta murtuneen miehen heikko hymy ei kehoittanut heitä jatkamaan, ja vihdoin he antoivat hänen kulkea ohi ääneti.

Roma oli koko ajan hilpeä, joskus iloinenkin. Mutta tuo ilo oli sydäntä murtava. Tulinen päänkivistys vaivasi häntä alituiseen, mutta ainoastaan kosteista, punoittavista silmistä saattoi sen aavistaa. Kun ihmiset kysyivät, kuinka hän jaksoi, sanoi hän heille sitä mitä hän aavisti heidän tahtovan kuulla. Heidän kasvoilleen ilmestyi silloin helpotuksen ilme, ja se teki Roman onnelliseksi. Hän oli niin iloinen, hellä ja sääliäherättävä kuin ainoastaan nainen voi olla.

Rossille hän koetti noiden kymmenen päivän aikana uskotella olevansa paranemaan päin. Se oli lieventävä iskun katkeruutta. Ja Rossi puolestaan oli uskovinaan häntä lieventääkseen Romaa kohtaavan iskun katkeruutta. He pyysivät Elenaa auttamaan heitä tuossa pikku petoksessa ja ilmaisivat sen tohtoreillekin.

»Ja kuinka rakkaani jaksaa tänään?»

»Mainiosti! Minua ei todellakaan vaivaa mikään. Olen kyllä kärsinyt, ja siitä syystä olen niin kalpea. Mutta nyt voin paremmin. Elena kertokoon sinulle, kuinka nukuin viime yönä. Enkö nukkunut hyvin, Elena? Elena… Elena raukka on käynyt vähän kuuroksi eikä vastaa aina, kun hänelle puhutaan. Mutta minä voin vallan hyvin, Davido. Kohta en tunne mitään tuskaa, ja silloin on kaikki hyvin.»

»Niin, rakas, kohta et tunne tuskaa, ja sitten on kaikki hyvin.»

Se oli hyvin säälittävää. Kaikilla heidän sanoillaan näytti olevan kaksi merkitystä. He eivät enää osanneet puhua toisin.

Mutta aika tuli, jolloin Roma päätti puhua suoraan. Rossi oli nostanut hänet loggiaan. Hän teki sen joka päivä ja kantoi häntä, ei käsivarrellaan niinkuin äiti kantaa lastaan, vaan rintaansa vasten niinkuin mies kantaa vaimoaan, jota hän rakastaa. Roma kiersi aina kätensä Rossin kaulaan vakuutellen, että se oli välttämätöntä ja että hänen olemassaolonsa riippui siitä, ja kun Rossi asetti hänet hellästi lepotuoliin, veti hän alas Rossin pään ja suuteli häntä. Nuo kaksi pientä retkeä olivat Roman jokapäiväisenä ilona. Rossin tuska vain kasvoi niistä.

Oli suloisen roomalaisen kevään suloisin päivä. Roma oli pukeutunut vaaleaan aamupukuun ja hänen päänsä ympäri oli kiedottu valkoinen silkkihuntu, samanlainen kuin nähdään Beatrice Cencin kuvissa. Ruusuinen iho oli kalvennut, poskessa oli kova juova, leuan alla syvä varjo, ja suupielet olivat vetäytyneet alas. Mutta suuret silmät, vaikka ne olivat raskaat tuskasta, loistivat samalla iloa. Ne eivät itkeneet enää, kyyneleet olivat kuivuneet, ja toisen maailman valo heijasti niiden syvyydestä.

Rossi istui hänen vieressään ja Roma piteli hänen kättään molempien käsiensä välissä. Joskus hän katsoi Rossiin ja hymyili. Roma oli kadottanut hänet äskettäin, mutta oli taas saanut hänet takaisin oikeaan aikaan. Sitten oli taas tuleva ero ja sen jälkeen yhtyminen — siellä. Ah, hän oli hyvin onnellinen.

Rossi nojasi otsaansa vapaaseen käteensä ja koetti katsoa muuanne.
Huolimatta ponnistuksistaan hän ei voinut kukistaa sydämensä kapinaa.
»Oi Jumala, onko tämä oikeutta? Onko tämä oikeutta?»

He olivat kahden kesken loggiassa. Taivas oli sininen ja alhaalla päilyi hiljainen kaupunki.

»Davido», alkoi Roma heikosti.

»Mitä, armas?»

»Olen ollut niin onnellinen, kun sinä olet ollut luonani, että olen unohtanut kertoa sinulle jotakin.»

»Mitä se on, armas?»

»Lupaa, ettet säikähdä.»

»Sano, armas», sanoi Rossi, vaikka hän tiesi mitä se oli.

»Se ei ole mitään… Niin, pidä lujasti kiinni kädestäni. Noin… Ei se ole mitään. Ja kumminkin siinä on kaikki. Se on… se on kuolema.»

»Roma!» Roman silmäluomet värähtelivät, mutta hän koetti hymyillä.

»Niin, rakas. Se on totta. Ei nyt heti. Ei, ei heti. Mutta se on varma, eikä se astu syrjään antaakseen meidän olla onnellisia.»

Hän naurahti melkein iloisesti. Mutta samalla hän katsoi Rossia tarkkaan, ja nyt, kun tuo sana oli sanottu, huomasi hän sydämessään salaisen toivon, josta hän ei ennen ollut tiennyt. Hän toivoi, että Rossi sanoisi jotakin häntä vastaan, vakuuttaisi hänen olevan väärässä ja koettaisi todistaa, että niin oli laita.

»Minä raukka, eikö niin? Olisi ollut suloista olla yhdessä hiukan kauemmin — varsinkin nyt. Kun on täytynyt sulkea kaikki sydämeensä niin kauan…»

Hänen surullinen iloisuutensa katosi nopeasti. »Mutta näin on parempi, eikö niin?»

Rossi ei vastannut.

»On varmaan parempi.»

»Se on hirveätä!» sanoi Rossi.

»Älä sano niin. Semmoista tapahtuu joka päivä täällä ja kaikkialla.
Jumala ei sallisi sen tapahtua, jos se olisi hirveätä.»

»Se on katkeraa kaikesta huolimatta.»

»Ei niin katkeraa kuin elämä. Ei läheskään. Esimerkiksi — maailma tarvitsee sinua, mutta ei minua enää. Sinun pitäisi työntää minut syrjään, ja se olisi katkerampaa kestää kuin kuolema — paljon katkerampaa.»

»Rakkaani! Mitä puhutkaan?»

»Se on totta, kulta. Sinä tiedät, että se on totta. Jumala voi antaa anteeksi naiselle, vaikka hän on syntiäkin tehnyt, mutta maailma ei voi, vaikka tuo nainen olisi ainoastaan synnin viaton uhri. Julmaa se on, mutta se ei parane valittamalla.» —

»Roma», sanoi Rossi, »Jumala olkoon todistajani, että vaikkapa mitä olisi välillämme, ei mikään eikä kukaan voisi erottaa meitä toisistamme. Ne, jotka minua tarvitsevat, saavat ottaa myöskin sinut. Minä ilmoitan maailmalle, että sinussa on kaikki hyveet ja uljuus ja että minä en ilman sinua voi tehdä mitään.»

Roman silmät säteilivät ilosta.

»Sinä asetat minut liian korkealle vieläkin, armas. Ja kumminkin tiedät, että olin liian pieni ja heikko sinun suureen työhösi. Siksi murruin lopussa. Ei ollut oma syyni, että petin sinut. En voinut sille mitään…»

»Älä puhu petoksesta. Kiitän Jumalaa siitä ja ymmärrän nyt, että se oli parasta, mitä saattoi tapahtua.»

Roma sulki silmänsä. »Se on sinun oma äänesi taas, armas, niinkö? Onko se sinun? Luulisin melkein, että se on sama ääni, jonka kuulen unelmissani. Mutta jos se nainen, jota sinä rakastit, olisi ollut suuri sankaritar…»

»En tahdo mitään suurta sankaritarta. Tahdon vain naisen, suloisen, todellisen naisen, ja jos hänen rakkautensa minuun saa hänet tekemään jotakin muuta kuin…»

»Älä puhu, armas, jotten heräisi unelmistani.»

Pieni hehku Rossin sydämessä leimahti tuleen huolimatta järjen varoituksista, eikä hän voinut hallita itseään.

»Armas, sinun täytyy parantua minun tähteni. Et saa ajatella muuta kuin että paranet. Sitten menemme jonnekin — Sveitsiin, kuten sanoit kirjeessäsi. Tai ehkä Englantiin, jossa olet syntynyt ja jossa isäsi eli maanpaossa. Rakas, vanha Englanti! Vapauden kotimaa! Minä näytän sinulle kaikki tutut paikat.»

Romaa pyörrytti tuo suloinen unelma.

»Oi, jos aina voisi jatkua näin! Mutta minä en saa kuunnella sinua, armas. Se on turhaa, eikö niin?»

Rossin innostus kuoli, ja hänen sydämensä oli raskas taas.

»Eikö ole?» kysyi Roma uudestaan.

Rossi ei vastannut, ja Roma huokasi. Voi, tämä oli julmaa. Joka sana oli miekka, joka iski satoja haavoja.

Samassa uutisten ilmoittaja alhaalla huusi: »Kansan äänestyksen tulos — tasavallan presidentti valittu», ja vähää myöhemmin soittokunta astui alas katua. Roma, joka rakasti soittoa, pyysi Rossia nostamaan hänet ulos katsomaan. Pienoinen rummunlyöjä kulki edellä reippaasti tärisyttäen rumpuaan.

»Hän muistuttaa pientä Giuseppea», sanoi Roma ja nauroi sydämellisesti.
»Omituinen elämän salaisuus, joka hävittää kuolonkin kauhun!»

Rossi kiersi kätensä Roman ympäri tukeakseen häntä, kun he seisoivat loggian aitauksen edessä, ja se ajoi uuden hellyyden virran heidän sydämeensä ja sai heidät vavahtamaan hiukan entiseen tapaan sekä johti mieleen monta suloista muistoa. Roma katsoi Rossin silmiin ja sitten he molemmat loivat katseensa Trinità dei Montiin päin ja heidän silmänsä sanoivat selvään: »Muistatko — tuolla?»

Ah, rakkaus on sielullinen ilmiö, mutta kuka sanoo, että ruumiilla ei ole osaa siinä? Nuoruus ja kauneus ovat lemmen siltana, ja sielu on itse virta, joka suutelee rantoja.

Rossi vei Roman takaisin lepotuoliin, ja kun puhe kävi mahdottomaksi, alkoi Rossi lukea. Joka päivä hän oli lukenut jotakin. Roma oli valinnut luettavat paikat. Ne koskivat aina suuria rakastajia — Francescaa ja Paoloa, Dantea ja Beatricea, vieläpä Alfred de Musset'tä ja John Keats raukkaakin, jonka tulinen lempi kulutti. Tänään he lukivat Roman lempirunoa:

»Opeta mua, lempi, miten elänen! Opeta mua, lempi, sua tottelen…»

Rossi piti oikeassa kädessään kirjaa. Vasen käsi oli Roman käsien välissä, jotka valkoisina värisivät hänen sylissään. Roma katsoi alas aurinkoista kaupunkia kohti aivan kuin sanoakseen hyvästi. Rossi vaikeni ja silitti hänen kiiltävää, mustaa tukkaansa, ja Roma kohottautui suutelemaan häntä. Sitten hän sulki silmänsä kuunnellakseen. Rossin ääni värisi lemmen voimasta, ja hän tuntui tahtovan vuodattaa elämänsä Roman hentoon ruumiiseen.

Roman kalpeat huulet liikkuivat. Hän hengitti syvään ja huudahti hiljaa. Rossi nousi hiljaa ja kumartui vavisten Roman yli. Roman hengitys tuntui lakanneen. Oliko hän nukkunut? Vai oliko tuo heikko tuli sammunut?

»Roma!»

Roma avasi silmänsä ja hymyili.

»Ei vielä, rakas — kohta», sanoi hän.

EPILOGI.

TULEVAISUUDESSA.

Ihana Rooman kevät kukkineen on tullut taas, ja maa on yhtä nuori kuin viisikymmentä vuotta takaperin, vaikka kaksi väsynyttä ja kulunutta ihmispolvea sen ajan kuluessa on laskeutunut lepoon sen sydämeen.

Yli kahdeksankymmenen vuoden vanha herrasmies on Campo Santossa. Hän on pitkä ja solakka, parta ajettu pois kasvoista, jotka ovat täynnä hellyyttä, ja pää ylevämuotoinen kuin Jupiterin.

Hän nojautuu keppiinsä seisoessaan pylvästössä, jonne on haudattu Rooman jalosukuisia kansalaisia, ja katselee marmorihautaa, johon on piirretty yksi ainoa sana — Volonna. Hetken perästä hän kääntyy pois, seisahtuu ja katsoo taakseen, astuu pari askelta, katsoo vielä taakseen, aivan kuin hänen olisi vaikea irtautua tuosta paikasta.

Juhlia rakastava Rooma viettää juhlaa taas tänään. Lippuja liehuu kaduilla, soittokunnat soittavat piazzoilla, ja kansa on sunnuntaipuvussa. Ei näy niin monta suuren rikkauden merkkiä kuin ennen, ei niin monta orjuuden eikä myöskään köyhyyden merkkiä. Muuten on kaupunki sama kuin ennen, sillä ikuinen ei muutu. Kaduilla vilisee liike, ja ihmisvirrat tulvivat monen kanavan läpi kaikki samaan suuntaan — Piazza Colonnalle päin. Uusi suihkulähde on paljastettava erään suuren tapahtuman muistoksi. Rooma viettää vuosijuhlaa sen päivän muistoksi, jolloin siitä tuli maailman pääkaupunki.

Trattoriassa Piazza Navonan varrella on joukko nuoria ylioppilaita syömässä päivällistään ja he laskevat leikkiä ja nauravat onnellista naurua. Kunnianarvoisa vanha mies astuu sisään. Se on sama vanha herra, joka oli äsken Campo Santolla. Hän seisahtuu keskelle lattiaa katsellen ympärilleen kuin hämmästyksissään. Ylioppilaat vaikenevat ja katsovat toisiinsa nuorison tavallisin hilpein, myöntyvin katsein. Tarjoilija johtaa vanhan miehen sivupöydän luo. Hetken perästä hän siellä syö makaronia, ja nuoriso laskee leikkiä ja nauraa kuten ennenkin.

»Täältähän se löydettiin, Luigi, eikö niin — se suihkukaivo?»

»Se löydettiin kellarista juuri sen paikan alta missä nyt istutte.»

Vanha mies kohottaa päätään aivan kuin kuunnellakseen, mutta soittokunta piazzalla marssii juuri ohi ja musiikki estää puhetta kuulumasta. Kun kaikki taas on hiljaista, liittyy keski-ikäinen, pappispukuinen mies ylioppilaiden keskusteluun.

»Juuri niin, ja teidän nuorten tulevaisuuden ihmisten tulee muistaa meitä vanhoja, jotka olemme taistelleet taistelun ennen teitä. Teitä odottavat suuret tapahtumat, se on totta, mutta takananne on myöskin suuria tapahtumia.»

»Se tapahtui kaikki hyvin nopeasti, vai mitä, monsignor?»

»Siltä näytti, mutta niin ei ollut laita. Luonnon laki oli tehnyt työtään vuosisatoja yhteysaatteen hyväksi, ennenkuin ihminen aloitti työnsä. Vuoret, meret, kielet — kaikki esteet murrettiin. St. Gotthardin tunneli, Englannin kanavan tunneli, Suezin kanava. Tonavan ja Reinin yhdistäminen, sähkölennätin, rautatiet, kauppa, kansainväliset näyttelyt — mitä ne ovat muuta kuin luonnon lain tottelemista, joka vaatii kansojen veljeyttä?»

»Mutta kirkko, monsignor — eikö muutos tapahtunut hyvin nopeasti siinä?»

»Ei ollenkaan. Suuri paavi, joka luopui maallisen vallan pyynnistä, oli vain sen paavin jälkeläinen, jonka ei onnistunut perustaa pyhää Rooman keisarikuntaa, ja sen, joka keksi erehtymättömyysopin antaen siten kuoliniskun absolutismille. Mutta ’minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta', on vanhempi totuus kuin kaikki paavit, eikä kirkko ole koskaan ennen nauttinut viittäkymmentä niin rauhallista ja onnellista vuotta kuin nyt palattuaan takaisin evankeliumiin, joka kieltää uskontoa muodollisesti sekaantumasta maallisiin asioihin.»

»Mutta, monsignor, myönnätte kai, että monarkia hävisi nopeasti.»

»Lopulta kaikki kävi nopeasti, mutta valtioepäjumalan teoria oli kuollut jo silloin, kun ihmiskunta hävitti julkean vallanväärinkäytön. Jälellä oli vain monarkian varjo, ja se oli helppo kukistaa.»

»Mutta sota ja rikkaus ja maanomistus — ne kai hävisivät jokseenkin nopeasti?»

»Ei, sillä ne hävisivät vähitellen vuosisatojen kuluessa. Niillä oli häviön siemen jo sisässään, ja jokainen näennäinen kehitys niissä oli askel katoamiseen päin. Nyt ymmärrämme, ettei oikeuden ollut pakko käyttää valtaa pysyäkseen oikeana ja että tuossa kauniissa lauseessa: 'Mutta minä sanon teille, älkäät vastustako pahaa', on yhtä paljon käytännöllistä viisautta kuin jaloa uskontoa.»

»Ah, niin, kaikki luulivat, että tuo uusi järjestelmä oli unelma vain, eikö niin?»

»Kaikki yhteiskuntaa parantavat järjestelmät ovat ensin unelmia. Mutta kansainvälinen liitto on perustettu. Englantikin on viimeisenä suurista kansakunnista siihen liittynyt, ja tuo suuri kahdentuhannen vuoden vanha kristitty unelma on alkanut toteutua. Ei tuhatvuotinen valtakunta! Ei taivaan valtakunta maan päällä — vaikka on jo sellaisiakin joukossamme, jotka eivät enää pidä sitäkään pelkkänä unelmana.»

Vanha herrasmies sivupöydän ääressä nojaa päätään käteensä ja kuuntelee tarkkaan.

»Mutta aina suuret lipunkantajat ovat olleet marttyyrejä — sitä todistaa myöskin juhla tänään Colonnalla.»

»Ensimmäiset lipunkantajat ovat aina marttyyrejä — heidän täytyy aina olla. Mutta älköön kukaan siitä syystä pysykö poissa rintamasta, että hän tuntee käskyn rinnassaan. Eläkäämme ihanteitten hyväksi! Ne ovat ainoat, joiden vuoksi ansaitsee elää, ja vaikka meidän täytyisi kuollakin niiden takia, kuolkaamme kuin miehet ja uskokaamme siihen, että meille on valmistettu kansalaisoikeus toisessa ja suuremmassa Ikuisessa Kaupungissa. Kutka ne ovat, jotka ovat siellä jo meidän edellämme? Ovatko ne tämän maailman herroja? Vai ovatko ne niitä, joita pidettiin vankiloissa ja kahleissa, joita poltettiin ja ristiinnaulittiin?»

»Hän on ainakin siellä — se on varma», sanoo yksi ylioppilaista ja varjo leviää heidän nuorekkaille kasvoilleen.

»Näittekö hänet koskaan, monsignor?»

»En. Hän oli poissa jo minun aikanani. He valitsivat hänet tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi ja aikoivat toimittaa hänelle loistavan vastaanoton, mutta hän oli kadonnut. Hän arveli tehneensä syntiä kuin Mooses, eikä siitä syystä uskaltanut astua luvattuun maahan.»

»Mihinkä hän mahtoi joutua?»

»Kuka tietää? On jokseenkin varma, että Euroopan kymmenvuotisen sodan aikana, joka teki lopun kaikesta sodankäynnistä, hän vietti aikansa tappotantereella sairaiden hoitajana ja lääkärinä. Sen jälkeen — ken tietää? Semmoiset miehet eivät koskaan tee sellaisia tekoja, joita historia mainitsee, mutta he ovat siitä huolimatta maailman suolana. Hän haki tuntemattomuutta ja löysi sen vihdoin. Hän oli koditon kulkija, ja ehkä hän on aikoja sitten kuollut vieraassa maassa eikä kukaan tiedä hänen hautaansa, kuten Mooseksenkaan hautaa ei tiedetä. Mutta varmaan oli suuri riemu taivaassa, poikani, kun hänen sielunsa saapui sinne.»

Taas syntyy äänettömyys, ja vakavat nuoret kasvot katsovat alas.

»Entä hän… tuo vaimo…»

»Hän oli myöskin marttyyri — ehkä suurempi marttyyri kuin mies. Sanotaan, että Pyhän Neitsyen palveleminen on vaikuttanut enemmän naisen arvon kohottamiseksi kuin mikään muu seikka ritariajoilta asti. Tekisi mieleni uskoa tuota. Mutta katsokaa Italiaa, jossa sisarraukkamme ennen saivat raataa kedoilla, kunnes heidän kasvonsa olivat kadottaneet kaiken inhimillisyyden leiman. Ja katsokaa Ranskaa, jossa lähellä Notre Damea, missä pyhä savu tuoksui, kynttilät hehkuivat, urut soivat verta vuotavalle Kristukselle ja itkevälle Neitsyelle, myöskin oli La Morgue, missä nuoren tytön kaunis ruumis lepäsi paareilla. Eräs tekijä kohottaa naisen asemaa enemmän kuin mikään muu, ja se on — jos vanha, kauhtanaan puettu mies saa sen sanoa — rakkaus. Rakkaus teki hänestäkin marttyyrin.»

»Ja se teki hänestä myöskin neron, monsignor, jos tuo Kristuksen pää suihkulähteessä oli jäljennös hänen päästään.»

»Niinpä kyllä — he olivat viimeiset suuret rakastajat.»

Nuo sanat herättävät taas ylioppilaiden vilkkauden, ja nauru ja leikinlasku alkaa uudestaan. Vanha mies sivupöydän ääressä liikuttaa levottomasti jalkojaan. Tarjoilija lähestyy häntä kysyen, aikooko hän mennä katsomaan kuvapatsaan paljastamista.

»Kenen kuvapatsaan?» kysyy vanha mies ilmeisesti raskain ponnistuksin.

»Ah, ettekö tiedä, herra? Davido Rossin. Hän asui tässä samassa talossa, ja kuvapatsas löydettiin kellarista.»

Vanha herrasmies nousee ja poistuu ääneti. Ei kukaan huomaa hänen lähtöään. Nuorten ylioppilaiden iloinen nauru seuraa häntä kadulle, jossa hänet melkein kannetaan eteenpäin suuressa ihmisvirrassa, joka vyöryy Piazza Golonnalle.

Loppu.