Hän käveli edestakaisin taas estääkseen paronia näkemästä hänen kasvojaan, joihin nyt oli noussut puna kalpeuden ylle aivan kuin ruusunkarvainen kuu myrskyiselle taivaalle.

Paroni ajatteli: »Hän aikoo sulollaan nöyryyttää tuon miehen — vetää hänet luokseen ja sitten heittää hänet pois ja niin maksaa tämänpäiväisen velkansa. Sitä parempi minulle, jos saan seistä vieressä tekemättä mitään. Voimakas ministeri ei saa välittää persoonallisista hyökkäyksistä. Hänen on kohdeltava niitä ylenkatseellisesti.»

Hän katsahti Romaan, ja tytön silmien säihky sai hänen sydämensä hehkumaan. Noitten kasvojen hirveän valtava vetovoima herätti paronissa kaiken rakkauden, jota hän saattoi tuntea. Samalla heräsi hänessä myöskin mustasukkaisuuden ensi oire.

»Kyllä ymmärrän, Roma», sanoi hän. »Sinä olet mainio! Sinä olet vastustamaton! Mutta muista — tuota miestä ei voi millään lahjoa.»

Roma nauroi.

»Ei kukaan nainen tähän saakka nähtävästi ole voinut liikuttaa häntä, ja kaikki tuommoiset miehet ylpeilevät aina sillä, ettei kukaan nainen sitä voikaan.»

»Minä olen nähnyt hänet», vastasi Roma.

»Ole varuillasi! Kuten sanoit, hän on nuori ja kaunis.»

Roma nyökäytti päätään ja nauroi taas.

Paroni ajatteli: »Nähtävästi mies on loukannut häntä tavalla, jota kukaan nainen ei voi antaa anteeksi.»

»Entä Bruno?» kysyi paroni.

»Hän jää», vastasi tyttö. »Sellaisia miehiä on helppo hoitaa.»

»Sinä tahdot siis, että vapautan Davido Rossin ja jätän hänet sinun huostaasi?»

»Niin tahdon! Ja voi sitä päivää, jolloin voin kääntää naurajat häntä vastaan, niinkuin hän tänään käänsi ne minua vastaan! Hän on kaatuva sinä hetkenä, jolloin hänen toiveensa ja kunnianhimonsa ovat ylimmillään!»

Paroni soitti kelloa. »Hyvä on», sanoi hän. »Usein voi pyytää useamman kärpäsen lusikallisella hunajaa kuin tynnyrillä etikkaa. Saadaan nähdä.»

Hetken perästä astui poliisipäällikkö huoneeseen. »Parlamentin jäsen
Rossi on varmassa tallessa vankilassa», sanoi hän.

»Commendatore», virkkoi paroni osoittaen pöydällä olevaa avonaista kirjaa, »olen katsellut uudestaan määräyksiä ja huomannut, ettei parlamentin jäsentä saa muuten vangita kuin parlamentin suostumuksella.»

»Mutta, teidän ylhäisyytenne, jos hänet tavataan rikollisessa teossa, niin parlamentin valta viidennenviidettä pykälän mukaan loppuu.»

»Commendatore, olen lausunut mielipiteeni ja nyt toivon, että parlamentin jäsen Davido Rossi päästetään vapaaksi.»

»Teidän ylhäisyytenne?»

»Olkaa hyvä ja vapauttakaa hänet heti ja antakaa jonkun poliisin saattaa hänet turvallisesti katujen läpi hänen asuntoonsa Piazza Navonalle.»

Pieni kananpään muotoinen pää kumarsi nopeasti, ja commendatore
Angelelli poistui selkä edellä huoneesta.

X.

Pyhän Pietarin kirkon suuri kello löi kaksitoista, ja samalla hetkellä tuulenpuuska tuntui puhaltavan talon alitse, aivan niinkuin hyökyaalto, joka huuhtoo syksyn kuihtuneita lehtiä. Roma ja paroni astuivat ikkunan luo ja katsoivat torille. Kirkon parvekkeen aurinkoisella ovella seisoi pieni olento kädet koholla ja valkoiset hihat siiven muotoisesti levällään. Se oli paavi, joka tervehti uutta vuosisataa ja siunasi kaikkia kansoja maan päällä. Hänen kasvojaan ei voinut erottaa, mutta hänen äänensä kaikui kuin kello meren kalliolla, soiden varoitusta, rukousta ja rakkautta.

»Rukoilkoot pyhät apostolit, Pietari ja Paavali, joitten valtaan ja voimaan me luotamme, meidän puolestamme Jumalaa.

»Amen…

»Ja tulkoon kaikkivaltiaan Jumalan (†) Isän (†) Pojan (†) ja Pyhän
Hengen (†) siunaus teidän ylitsenne.

»Amen.»

* * * * *

Ihmisaallot alhaalla olivat hiljaa. Koko torilla pylväskäytäviin asti väki oli polvillaan äänettömänä, ja ainoastaan sotilaiden painettien kalina kuului, kun rukouksen viimeisen sanan kaikuessa pyssyt kilahtivat katukäytävään.

Hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen. Kaikki elämän hyörinä oli lakannut, ja tuntui melkein kuin maa olisi vavissut heittäytyäkseen sitten pohjattomaan kuiluun.

Sitten pyhän Angelon linnan kanuuna ampui päivällislaukauksen, ja ihmiset polvillaan hytkähtivät ja vetäytyivät lähemmäksi toisiaan, aivan kuin tuo tuttu ääni olisi ollut itse Jumalan ääni tuomiopäivänä. Seuraavalla hetkellä kirkonkellot alkoivat soida — ensin pyhän Pietarin iso kello ja sitten kaikki muut kaupungin kellot, kilisten ja kalisten yhdessä.

Nyt valkoiset siivet aurinkoisessa oven aukossa jakelivat alas synninpäästöjä suurelta parvekkeelta, ja ihmiset koettivat saada noita valkoisia lippuja niiden pudotessa alas. Seuraavalla hetkellä pieni olento poistui suurine siipineen, ja maailman tavallinen arkielämä alkoi.

Ainoastaan puoli minuuttia tuota oli kestänyt, ja kumminkin tuntui kuin tuona aikana kaikki ihmissydämet olisivat lakanneet tykyttämästä. Kun Roma tointui, oli hän nousemaisillaan polviltaan ja paroni oli nousemaisillaan hänen vierestään. Paroni näytti häpeävän ja kääntyen Romaan, joka juuri pani takkinsa nappia kiinni mennäkseen, hän tarttui tytön takkiin ja rupesi kiinnittämään sitä hänen täyteläisen, notkean vartalonsa yli. Iloinen hymy oli palannut Roman kasvoille, ja kun paroni hänen edessään taas taipui suutelemaan häntä, käänsi hän päätään niin, että paronin huulet koskettivat hänen poskeaan.

Sitten hän nauroi ja tarttui paronin käsivarteen, ja yhdessä he astuivat alas vaunujen luo. Elämän ja liikunnon ilo oli jo palannut tyttöön, ja hän kulki nopein, kevyin askelin, aivan kuin Merkurion siivet olisivat olleet hänen jaloissaan. Kulkiessaan etuhuoneen läpi, joka oli keskiaikaiseen tapaan kullattu, hän puheli tavallisella iloisella ystävyydellään palvelijoille.

»Hyvästi, Felice!» ja Felicen kylmä hymy oli kuin vilahdus jäätiköstä.

»Mikä aarre tuo mies on! Ei näe mitään. Hänet on varmaan kasvatettu
Vatikaanissa, jossa hän on omaksunut kardinaalin käyttäytymistaidon.»

»Sinä voit saada hänet Trinità dei Montille, jos tahdot», sanoi paroni. Ja sitten he saapuivat synkkään valtaistuinsaliin, jossa vanha nojatuoli oli työnnetty seinää vastaan, kuten se oli ollut siitä lähtien, kun vanha raajarikko pankkiiri oli lakannut vastaanottamasta paaveja ja uneksimasta uusien paavien vaalia.

Ihmisjoukko tulvaili virtoina pois torilta, vihaiset ajurit huusivat ratsastaville karabinieereille, ja kaikkien noiden ihmisäänien yli kuului kirkonkellojen helinä auringon valaistessa kirkkaasti kaupunkia. Hopeasauvaisen portinvartijan oli vaikea tehdä tilaa vaunuille, jotka odottivat pihamaalla.

Donna Roma juoksi vaunuihin ja vaipui siniselle silkkipatjalle, ja puuteroitu lakeija kantoi koiran hänen viereensä. Kun punaisen- ja kullankirjavat palvelijain univormut katosivat kadun nurkkauksessa, näki paroni vielä valkohansikkaisen käden iloisin liikkein vilkuttavan hänelle ja suloisten kasvojen hymyilevän kuin harson takaa.

TOINEN OSA.

IHMISTEN TASAVALTA.

I.

Piazza Navona on vanhan Rooman sydän ja sielu. Muissa osissa tuota kaupunkia te joudutte kiusaukseen kysyä: »Onko tämä Lontoo?» tai »Onko tämä Pariisi?» tai »Onko tämä New York tai Berliini?» mutta Piazza Navonalla te tiedätte varmaan: »tämä on Rooma!»

Se on kuin hämähäkki keskellä pikku katujen verkkoa, ja sitä yhdistää kapeat käytävät pääkatuihin, ja käytävien suussa ovat rautakanget muistoina noilta levottomilta ajoilta, jolloin oli välttämätöntä kahleilla estää roskaväkeä tunkeutumasta esiin. Koko paavillisen Rooman historia voidaan lukea Piazza Navonasta yksin, sillä sen kivet todellakin puhuvat.

Toinen pää Piazzaa on komea. Siellä on Braschi'n palatsi, jossa nyt on sisäasiainministeriö, vaikka sen alakerta vieläkin on rautaristikoilla varustettu. Braschi'n seinää vastaan nojaa Pasquinon murtunut patsas, jonka loistavat muistot ovat synnyttäneet melkein puolet kaikesta maailman suuresta taiteesta. Lähellä on Pamfili'n palatsi, paavin vaakuna portin yläpuolella, kaikki sen kivet tahrattuina sen paavin verellä, joka antoi palatsin eräälle Jezebelille voimainsa päivinä ja sai kuoltuaan palkakseen saastutetun ruumiinsa häväistystä. Lähinnä Pamfili'a on pyhän Agneksen kirkko, rakennettu loistavasta marmorista, ja keskellä piazzaa on kolme suihkulähdettä sekä ylinnä obeliski, jonka päällä istuu kyyhkynen lupauksen oksa nokassaan.

Mutta siitä huolimatta nousee vedenpaisumus taas, ja noilta lukemattomilta kaduilta tuolla takana, missä hedelmäkojut ovat katukäytävillä, missä ei ikkunoita koskaan pestä ja missä lintuhäkkejä riippuu pitkin seiniä, noilta kaduilta vyöryy Navonan toisesta päästä suuri laine tyylittömiä kirkkoja, puoteja, kahviloita, holvikäytäviä, vuokrataloja — huuhtoen pois yksitellen vanhan Rooman palatsit murtuneine pylväineen, kuvapatsaineen, vesisäiliöineen, sekä myöskin sammaleet ja kiertelevät köynnökset, jotka vuosisatojen kuluessa ovat peittäneet noita komeita raunioita.

Yhdessä näistä uudenaikaisista vuokrataloista, melkein vastapäätä obeliskia ja kirkkoa, oli Davido Rossi asunut ne seitsemän vuotta, jotka hän oli ollut parlamentissa Rooman edustajana. Pohjakerros siinä talossa on trattoria, puoleksi ruokapaikka, puoleksi viinimyymälä. Pitkin sen liimaväreillä maalattuja seiniä on karkeita freskoja, jotka kuvaavat Napolin lahtea ja purkautuvaa Vesuviusta. Käytävä, joka kulkee trattorian ohi, johtaa ylempiin kerroksiin, ja portaitten juurella on ovenvartijan asunto, pienoinen soppi, jossa aina palaa lamppu valaisten pimeätä käytävää kuin punoittava silmä.

Tuossa kopissa asui vanha punapaitainen garibaldilainen vanhan vaimonsa kanssa, joka oli ryppyinen kuin kalkkuna ja piti päässään punaista hopeaneulalla kiinnitettyä huivia. Davido Rossin huoneistoon kuului kolme huonetta neljännessä kerroksessa, kaksi kadulle päin ja kolmas pihalle päin, mistä pääsi ulos lyijykatolle.

Toisessa etuhuoneessa istui paavin juhlapäivän iltana nuori vaimo kutoen sukkaa, ja hänen sylissään oli avoin kirja, kun taas noin seitsenvuotinen poika oli polvillaan hänen vieressään muka lukien läksyjään. Vaimo oli miellyttävä, mutta ujo, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni suloinen. Poikanen oli tuuheatukkainen pikku jättiläinen, aivan kuin nuoren jalopeuran poikanen.

»Jatka, Giuseppe», sanoi vaimo osoittaen sukkapuikollaan riviä kirjassa. »Ja sitten tapahtui…»

Mutta pojan pienet silmät vilkuilivat ensin uuninreunalla olevaan kelloon ja sitten ikkunaan torille päin.

»Etkö sanonut, äiti, että he tulisivat kello kahden ajoissa?»

»Niin, kultaseni. Herra Rossi oli päästettävä vapaaksi heti, ja isä, joka toi kotiin sen iloisen uutisen, läksi häntä noutamaan.»

»Oh! 'Ja tapahtui, että hän rakasti naista Sorekin laaksossa, jonka nimi oli Delilah…' Äiti?»

»Mitä, poikaseni?»

»Miksi poliisi vangitsi Davido-sedän?»

»Siksi että hän on hyvä mies ja rakastaa kansaa.»

»Oh!»

»Jatka, Giuseppe, 'Ja filistealaisten päälliköt…'»

»'Ja filistealaisten päälliköt tulivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle: houkuttele hänet ja ota selvä, missä hänen suuri voimansa piilee…' Mutta äiti, etkö sinä sanonut, että poliisi panee ihmisiä vankeuteen, jos he tekevät pahaa?»

»Jatka nyt läksyäsi, Giuseppe. Nyt minä en tiedä missä olemmekaan. Missä se on? 'Ja hän pani hänet nukkumaan polvilleen ja kutsui erään miehen ajamaan pois nuo seitsemän kiharaa hänen päästään…' Mutta äiti, ei niitä ole leikattu pois tuossa kuvassa.»

Jalopeuranpoikasta muistuttava isopäinen pienokainen juoksi ikkunaan katsomaan naapurin aidalla olevaa kirjavaa ilmoituskuvaa, joka esitti Simsonia sokeana ja avuttomana vihollistensa huoneessa.

»Giuseppe, sinä olet hyvin paha poika tänään. Etkö sinä luvannut oppia läksysi, jos antaisin sinun lukea Simsonista setä Rossin raamatusta?»

Mutta samassa kuului koputus ovelle, ja huudahtaen ilosta ja kasvot loistaen juoksi poika hypellen pois huoneesta.

»Davido-setä! Se on Davido-setä!»

Lapsen iloinen ääni kajahteli koko huoneiston läpi, kunnes poika saapui ovelle. Silloin se yhtäkkiä vaikeni jyrkästi.

»Kuka tuli, Giuseppe?»

»Vieras herra», sanoi poika.

II.

Se oli hieno, nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin väännetyt viikset, sama, joka oli seissyt vanhan ranskalaisen herran vaunujen vieressä pyhän Pietarin torilla.

»Anteeksi, rouva», sanoi hän. »Tahtoisin puhutella herra Rossia. Tuon hänelle tärkeän sanoman ulkomailta. Hän tulee juuri kansanjoukko jäljessään, mutta ollakseni varma, että saan tavata hänet, kiirehdin edellä. Saanko odottaa täällä?»

»Tehkää hyvin! Astukaa sisään, herra! Te sanoitte, että hän on tulossa?
Niinkö? Hän on siis vapaa!»

Vaimon kosteat silmät säkenöivät, ja miehen valpas katse näkyi huomaavan kaikki.

»Niin, rouva, hän on vapaa. Minä näin, kun hänet vangittiin, ja näin myöskin, kun hänet vapautettiin.»

»Todellako? Ettekö voisi kertoa siitä? Sepä hyvä! Olen kuullut niin vähän siitä, mitä tapahtui, mutta en ole poikani kanssa kumminkaan voinut ajatella mitään muuta. Istukaa, herra!»

»Kun poliisi vei hänet Borgon asemalle», sanoi vieras, »koetti kansa pelastaa hänet, ja siinä olisikin epäilemättä onnistuttu, ellei hän itse olisi sitä estänyt».

»Hän siis kielsi, eikö niin? Olen varma, että hän kielsi.»

»Niin hän teki. Kansan lähettiläs oli kolme kertaa varoittanut, ja päällikkö oli juuri komentamaisillaan ampumaan, kun vanki kohotti kätensä joukon edessä.»

»Sen arvasin! Entä sitten?»

»'Veljeni', sanoi hän, 'älkää antako veren virrata minun tähteni. Älkää tehkö ketään äitiä lapsettomaksi, ketään lasta isättömäksi, ketään vaimoa leskeksi! Me olemme Jumalan kädessä. Menkää kotiinne.'»

»Se oli ihan hänen tapaistaan! Ja sitten, herra?»

»Joukko hajosi kuin saippuakupla, ja poliisiupseeri, joka seurasi häntä, paljasti päänsä. 'Tehkää tietä parlamentinjäsen Rossille', huusi hän, ja vanki astui vankilaan.»

Kosteat silmät kyynelehtivät nyt, ja pieni, hellä ääni vapisi:
»Sanoittehan nähneenne, että hänet vapautettiin?»

»Näin. Olin itse aivan äskettäin vielä valtion virassa, ja siitä syystä minun sallittiin mennä poliisiasemalle, ja kun palauttamiskäsky tuli, olin läsnä ja kuulin kaikki. 'Herra parlamentin jäsen', sanoi poliisiupseeri, 'minulla on kunnia ilmoittaa teille, että olette vapaa.' 'Mutta ennenkuin menen, täytyy minun sanoa jotain', sanoi Rossi. 'Minulla on ainoastaan käsky vapauttaa teidät', sanoi upseeri. 'Joka tapauksessa minun täytyy tavata ministeriä', sanoi herra Rossi. Mutta väki oli tunkeutunut sisään ja ympäröi hänet, ja silmänräpäyksen kuluttua ihmiset olivat vetäneet hänet kadulle huutaen ja hurraten ja heilutellen hattujaan innostuksen pyörteessä. Ja nyt hänet kuljetetaan väkisin katujen läpi hurjassa, iloisessa, villissä juhlakulkueessa.»

»Kyllä hän ansaitsee sen ja enemmänkin — paljon, paljon enemmän.»

Vieras katsoi vaimon säkenöiviin silmiin ja sanoi: »Ettehän te ole hänen vaimonsa — vai mitä?»

»Oh, en! Olen vain erään hänen ystävänsä vaimo», vastasi hän.

»Mutta te asutte täällä?»

»Me asumme ylemmässä kerroksessa — ullakkohuoneissa.»

»Ehkä te hoidatte herra Rossin taloutta?»

»Niin — aivan niin — kyllä me hoidamme hänen talouttaan.»

»Tietysti te ihailette häntä hyvin paljon?»

»Ei kukaan voi olla häntä ihailematta, herra. Hän on niin hyvä, niin epäitsekäs. Hän on aivan täydellinen — hänessä ei tosiaankaan ole mitään vikaa. Hän on —»

Hän vaikeni, sillä tuon miehen katseessa oli jotain, joka esti häntä puhumasta.

»Saanko kysyä, mikä miehenne nimi on?»

»Bruno Rocco, ja kun minä sanon, että hän on herra Rossin ystävä, ette suinkaan saa ajatella, että tahdon pöyhkeillä. Ehkä se tapa, jolla he tutustuivat, teki heistä niin hyvät toverit. He kohtasivat toisensa vankilassa.»

»Vankilassa?»

»Tarkoitan sotilasvankilassa. Herra Rossia oli vaadittu sotapalvelukseen, ja hän kieltäytyi, ja siksi hänet lähetettiin linnaan kärsimään rangaistustaan. Vihdoin he määräsivät hänelle rangaistuksen ja pitivät häntä pakkopaidassa neljäkymmentäkahdeksan tuntia piinaten ja rääkäten kuin Kristusta. Mutta hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa eikä vaikeroinut, ja sotamies, jonka he olivat asettaneet häntä kiusaamaan — se oli Bruno, olen kuullut hänen kertovan siitä — meni kapteenin luo ja sanoi: 'Kapteeni, minä en voi tehdä sitä työtä enää.' 'Etkö voi?' sanoi kapteeni ivaten. 'Ehkä voit tehdä sen toisen miehen työtä sen sijaan?' 'Pankaa minut siihen, jos tahdotte', sanoi Bruno, 'kyllä suostun, ja jos Jumala niin tahtoo, kannan sen helpommin kuin oman työni.'»

»Panivatko siis hänetkin pakkopaitaan?»

»Panivat, ja Bruno ja herra Rossi joutuivat kärsimään vieretysten. Mutta heidän piinansa ei kestänyt kauan. Se tuli tunnetuksi ulkopuolella, ja siellä pantiin toimeen sellainen kiihoitus, että täytyi vapauttaa molemmat.»

»Joku linnan väestä kai kertoi siitä?»

»Minä kerroin. Minä olin pesijättärenä kasarmeissa, herra, mutta sen jälkeen minut erotettiin siitä toimesta; isä ja äiti, jotka olivat asuneet siellä kaiken ikänsä, ajettiin myöskin pois. Mutta se ei ollut sen vaarallisempaa. Bruno nai minut heti sen perästä, ja me tulimme hoitamaan herra Rossin taloutta, ja sitten hänen toimestaan padrone otti isäni ovenvartijaksi tuonne alas.»

Samassa pimeä huone helähti täyteen päivänpaistetta, ja jostakin näkymättömästä paikasta kuului viserrystä aivan kuin etäisen virran lirinää.

»Siellä on lintuja», sanoi vaimo ja avasi ikkunan, joka samalla oli ovi ja johti katolle, missä noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua harjoitteli pientä kurkkuaan jättiläishäkissä.

»Ovatko ne herra Rossin?»

»Ovat. Hän rakastaa niin eläimiä — koiria ja kissoja ja kaniineja ja oravia — varsinkin oravia.»

»Oravia?»

»Hänellä on valkoinen orava häkissä katolla nyt. Mutta hän ei ole kuten monet muut, jotka rakastavat eläimiä — hän rakastaa myöskin lapsia. Pikku Giuseppe esimerkiksi —»

»Sekö pieni poika, joka huusi 'Davido-setä' ovella?»

»Sama juuri. Eräänä päivänä Bruno sanoi 'Davido-setä' herra Rossille, ja siitä asti hän on ollut Davido-setä meidän pikku pojallemme.»

»Teidän miehenne ja herra Rossi eivät ole hyvin paljon toistensa näköisiä, vai mitä?»

»He ovat niin erilaisia kuin ihmiset olla voivat, herra — kaikissa asioissa erilaisia. Bruno ei vielä ikinä ole pannut kaulusta kaulaansa, puhumattakaan hännystakista, mutta herra Rossi on täydellinen gentlemanni. Bruno on miehekäs ja inhimillinen ja hyväluontoinen, ja vaikka häntä sanotaan anarkistiksi, ei hän koskaan toimita muita räjähdyksiä kuin naurun räjähdyksiä, mutta hän on hirveä tappelija kumminkin eikä vähääkään epäröi loukata vihollistaan niin kovasti kuin suinkin — mutta herra Rossi —»

»Mitä?»

»Herra Rossi on tulinen ja kiivas, mutta hän ei voisi vihata pahinta vihollistaankaan, ja kun häntä loukataan, sanoo hän vain: 'Sehän ei loukkaa ketään muita kuin minua.'»

»Mitä hän sillä tarkoittaa?»

»Että hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, jotka tuntisivat ne kymmenkertaisesti. Mutta yhdelle henkilölle hän ei anna anteeksi.»

»Kenelle?»

»Itselleen. Ja jos hän luulee loukanneensa ketään, hän olisi valmis vaeltamaan paljain jaloin Rooman joka kirkkoon.»

Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen kainot silmänsä olivat uljaat ja loistavat, aivan kuin hän olisi katsellut auringonlaskua ja huomannut sen loistavammaksi ja suurenmoisemmaksi kuin se onkaan, siksi että hän näkee sen maan tomujen läpi.

»Tämä on kai hänen ruokahuoneensa?» sanoi vieras kylmällä äänellään.

»Niin on, ikävä kyllä.»

»Miksi, ikävä kyllä?»

»Sillä tuossa on eteinen, ja tuossa on pöytä, eikä siinä ole edes verhoa välillä. Heti kun ovi avautuu, voi jokainen nähdä hänet. Ihmiset tietävät sen myöskin ja käyttävät sitä hyväkseen. Hän antaa vaikka lintupaistin lautaseltaan, ellei hänellä ole muuta. Minun täytyy joskus hiukan torua häntä — en voi muuta. Ja isä sanoo, että hän on pidentänyt kaksinkertaisesti aikansa kiirastulessa kaikilla niillä valheillaan, joilla hän koettaa estää ihmisiä tulemasta tänne.»

»Tämä kai on hänen makuuhuoneensa?» sanoi vieras osoittaen ovea, josta poika juuri oli kulkenut.

»Ei, se on hänen vastaanottohuoneensa. Se, jossa hän vastaanottaa toisia parlamentinjäseniä ja sanomalehtimiehiä ja valitsijoitaan ja kirjanpainajia j.n.e. Astukaa sisään, herra.»

Seinillä riippui Mazzinin, Garibaldin, Kossuthin, Lincolnin, Washingtonin ja Cromwellin kuvat, ja tuo huone, jossa alkujaan oli ollut kirjavalla pumpulikankaalla päällystetyt huonekalut, oli nyt täynnä mitä erilaisimpia kapineita.

»Giuseppe, nyt sinä taas olet ollut paha poika! Minun pikku poikani leikkii ovenvartijaa, ja nyt hän on saanut isänsä ongenvavan ja repinyt palasiksi nenäliinansa laittaakseen siitä tupsun ovenvartijakeppiinsä.» Sitten hän jatkoi osoittaen ympärilleen: »Kaikki lahjoja, herra. Hän saa lahjoja kaikkialta ympäri maailmaa. Piano on Englannista, mutta koska kukaan ei soita sitä, ei sitä ole koskaan avattu. Kirjat ovat Saksasta, ja tuo pronssikuva on Ranskasta, mutta omituisin kapine on tuo.»

»Fonografi?»

»Se on hyvin hauska. Viikko sitten lähetettiin levy siihen Eihän saarelta.»

»Elbasta? Luultavasti joltain vangilta?»

»Kuolevan miehen tervehdys, niin herra Rossi sanoi. 'Meidän täytyy hankkia kone, jolla saamme selvän siitä', sanoi herra Rossi, mutta seuraavana päivänä kantaja toi fonografin.»

»Ja sitten hän sai selvän sanomasta?»

»En tiedä. En tullut kysyneeksi. Hän kääntää usein silinteriä huvittaakseen poikaa, mutta en ole kuullut hänen koettaneen juuri sitä. Tuossa on makuuhuone — astukaa sisään.»

Se oli pieni huone, hyvin valoisa ja kirkas, vuoteella valkoinen peite, sen ympärillä valkoiset uutimet ja peiliä peittämässä valkoinen harso, joka suojasi sitä kärpäsiltä.

»Kuinka miellyttävä!» sanoi vieras.

»Nämä eivät ole miellyttäviä», sanoi vaimo ja osoitti toiselle puolen huonetta, jossa molempien ikkunoiden välissä oli kirjoituspöytä täynnä avaamattomia sanomalehtikääröjä, jotka viruivat hujanhajan kuin juuri verkosta pudonneet silakat.

»Tämä on kai myöskin lahja?» sanoi vieras. Hän oli ottanut pöydältä tikarin, jossa oli lapis-lazulista tehty kahva, ja koetti sen terää kynteensä.

»Niin on, herra, ja hän on muuttanut sen paperiveitseksi. Eilen saapui kuusipiippuinen revolveri, mutta sitä hän ei voinut käyttää, vaan pani sen syrjään. Se on tuolla sanomalehtien alla.»

»Ja kuka tämä on?» kysyi muukalainen. Hän katseli vaalennutta valokuvaa, joka eebenpuisissa puitteissa riippui vuoteen vieressä. Se oli vanha mies, jolla oli kaunis otsa ja patriarkalliset kasvot.

»Joku herra Rossin englantilaisista ystävistä, arvattavasti.»

»Englantilainen kuva tosin, mutta kasvot näyttävät minusta siitä huolimatta roomalaisilta. Mutta tämä on aivan englantilainen», sanoi vieras. Hän oli ottanut naulasta samanlaisen taulun, joka oli puoleksi vuodeuutimien peitossa. Se oli hopeapuitteinen kirjoitus, jommoisia hartaat ihmiset ennen muinoin kirjoittivat jonkunmoisiksi liitoiksi Jumalan kanssa ja joita he pitivät aina läheisyydssään.

»Hän rakastaa Englantia, herra, eikä ikinä väsy kiittämään sen kunniaa ja suuruutta. Hän rakastaa sen kieltäkin, ja luullakseni hän kirjoittaa kaikki yksityiset kirjoituksensa englanninkielellä.»

Sillä hetkellä kuului tuhansia iloisia ääniä ulkoa, ja suuri väen paljous tulvi kapeilta kaduilta alas leveälle piazzalle. Samassa poika huusi viereisessä huoneessa, ja toinen ääni, joka pani seinät värähtelemään, kuului ovelta.

»Nyt he tulevat! Se on minun mieheni! Bruno!» huudahti vaimo, ja hänen hameensa kahina ilmaisi vieraalle, että hän oli mennyt.

Vieras seisoi siinä, mihin vaimo oli hänet jättänyt, pieni taulu kädessään, ja sillä aikaa kuin ihmiset ulkona lauloivat Garibaldi-hymniä ja marssivat sen mukaan, hän luki mitä taulun lasin alla oli kirjoitettuna englanninkielellä:

»Mistä minut on kutsuttu pois?

Rakastamasta rikkautta, rakastamasta kunniaa, rakastamasta kotia, rakastamasta naista.

Mihin minut on kutsuttu?

Köyhyyteen, puhtauteen, kuuliaisuuteen, Jumalan kunnioittamiseen, ihmiskunnan palvelemiseen.

Miksi minut on kutsuttu?

Siksi, että Kaikkivaltias armossaan on tehnyt minut ystävättömäksi, kodittomaksi kulkijaksi, maanpakolaiseksi, isättömäksi, äidittömäksi, ettei minulla ole sisarta tai veljeä, sukua tai heimoa. Toivoen, että sydämeni ei minua petä, pelokkaasti ja vavisten piirrän tähän vähäarvoisen nimeni.

D.L. — — Lontoo.»

III.

Nauraen, huutaen, hurraten, leikkiä laskien, laulaen Davido Rossin ihailijat olivat saattaneet hänet kotiin juhlakulussa, ja nyt he tunkeutuivat hänen luokseen suutelemaan hänen käsiään, nuo laajasydämiset, lapselliset, rakastettavat Italian lapset.

Kaiken tämän jumaloimisen kohde seisoi selin ruokasalin pöytään ja katseli alas hiukan häpeissään, kun taas Bruno, joka oli seitsemättä jalkaa pitkä sukkasillaan, nosti pojan olkapäälleen ja huusi kuin Baabelin tornista jokaiselle, joka lähestyi ovea:

»Tulkaa sisään, veikot, tulkaa sisään! Älkää seiskö siellä niinkuin paavi pirun ja pohjattoman meren välillä. Tulkaa sisään kansan sekaan!» Ja Brunon nauru kajahteli huoneen läpi sinne asti, missä väki seisoi tiheässä ryhmässä portaitten juurella. »Me olemme antaneet heille hyvän annoksen tänään, eikö niin? Vanha Angelelli näytti vihreältä kuin heinäsirkka. Näittekö hänet? Hän aikoi tyhjentää koko rikoslain mestarin pään yli ja syyttää häntä kaikista rikoksista koko kristikunnassa. Turvattoman ryöstämisestä, majesteettirikoksesta ja taivas tiesi mistä! Kymmenkertainen kuolemantuomio, kaikkien oikeuksien menettäminen tässä ja tulevassa maailmassa, ja sitten vielä rangaistus pyövelin petkuttamisesta, koska rikoksellisella ei ole kuin yksi ainoa pää antaa katkaistavaksi.»

»Paroni sai myöskin läksyn», sanoi eräs mies, jolla oli valkoinen paperiliuska kädessä. »Hän toivoo saavansa korkean kunniamerkin siitä.»

»Sika uneksii tammenterhoista», sanoi Bruno.

»Mutta nyt hän tietää, ettei ole yhtä hyvä hallita poliisipäällikön avulla kuin parlamentin avulla.»

»Jos mies tuo suden huoneeseen lasten sekaan, niin hänen täytyy ymmärtää, että he rupeavat itkemään», sanoi Bruno.

»Se on myöskin läksy kirkolle», sanoi sama mies, joka piteli valkoista paperia. »Se ei tahdo tietää meistä mitään. 'Minä yksin annan merkin marssiin', sanoo kirkko.»

»Ja sitten se seisoo hiljaa!» sanoi Bruno.

»Vuori seisoo hiljaa, mutta ihminen on luotu liikkumaan», sanoi paperia pitelevä mies, »ja ellei paavi tahdo liikkua eteenpäin kansan kanssa, täytyy kansan liikkua ilman paavia.»

»Kyllä paavi on hyvä, veikkoseni», sanoi Bruno, »mutta mitä hän tietää kansasta? Ei muuta kuin mitä hänen mustatakkiset kovakuoriaisensa hänelle kertovat.»

»Paavilla ei ole vaimoa eikä lapsia», sanoi paperia pitelevä mies.

»Vanha vampyyri voisi hankkia hänelle», sanoi Bruno, ja kaikki nauroivat.

»Veljet», sanoi Davido Rossi, »olkaamme tyyniä. Sillä ei voita mitään, että pilkkaa vanhan miehen nimeä, miehen, joka ei koskaan ole tehnyt pahaa kenellekään. Paavi ei kuunnellut meitä tänään, mutta pyhimys hän on siitä huolimatta, ja hänen elämänsä on ollut hyvyyden opetusta.»

»Kyllä jokainen voi purjehtia myötätuulessa, hyvä herra», sanoi Bruno.

»Se, mikä tänään on tapahtunut», sanoi Rossi, »on varmentanut vakaumustani, että kansalla ei ole muuta auttajaa kuin Jumala eikä muuta oikeutta kuin Hänen lakinsa. Mutta olkaamme järkeviä. Ei tarvita minkäänlaista väkivaltaa, ei käden eikä kielen. Se mies on voimakkain, joka on voimakas kärsimyksessä ja kärsivällisyydessä. Te olette nähneet sen tänä aamuna. Jos te olisitte väkivallalla vapauttaneet minut poliisin käsistä, olisin nyt vankilassa, ja taivas tiesi, mitä muuta olisi tapahtunut. Olen ylpeä teidän kärsivällisyydestänne ja tyytyväisyydestänne. Ja nyt menkää kotiinne, toverit, ja Jumala teitä siunatkoon.»

»Odottakaa hetkinen!» huusi mies, jolla oli paperi kädessä. »Jotain on luettava ennenkuin menemme. Sillä aikaa kuin karabinieerit pitivät herra Rossia vankilassa Borgossa, kokoontui toimikuntamme erääseen kahvilaan ja kirjoitti tämän julistuksen.»

»Lue se, Luigi», sanoi Davido Rossi, ja mies avasi paperin ja luki:

»Turhaan anottuamme apua parlamentilta ja kuninkaalta sitä julmaa ja tyrannista verotusta vastaan, jonka alaiseksi hallitus on asettanut meidän leipämme lisätäkseen armeijaa ja laivastoa, ja turhaan pyydettyämme paavia rupeamaan välittäjäksi meidän ja maallisten vallanpitäjäin välillä ja muistuttamaan Italialle sen velvollisuuksista, täytyy meidän nyt kärsivänä ja nääntyvänä kansana toimia itse puolestamme. Ellei kuninkaallinen määräys sitä estä, astuu tuo vero voimaan ensi helmikuun ensimmäisenä päivänä. Sinä päivänä pysyköön jokainen roomalainen huoneissaan, kunnes Ave Maria on ohi. Älköön kukaan ostako pienintäkään leipäpalaa, älköön kukaan käyttäkö leipää ravinnokseen, paitsi mitä annetaan lapsille. Sitten yön ensimmäisenä tuntina kokoontukaamme Colosseumiin kymmenintuhansin, me paastoava kansa, jolla on yksi mieli ja yksi sydän, ja päättäkäämme, mikä on lähin velvollisuutemme, jotta saisimme leipämme varmasti ja että vettä ei meiltä vietäisi.»

»Hyvä!» »Oivallista!» »Mainiota!»

»Siihen tarvitaan vain presidentin allekirjoitus», sanoi lukija, ja
Bruno toi kynän ja mustetta.

»Ennenkuin kirjoitan nimeni», sanoi Davido Rossi, »on se asia oleva selvä, ettei kukaan saa tulla aseilla varustettuna. Onko se luvattu?»

»On», vastasi moni ääni, ja Davido Rossi kirjoitti nimensä paperin alle.

»Ja nyt, veljet», sanoi Rossi ottaen povitaskustaan soikean muistikirjansa, johon hän oli kirjoittanut torilla, »sillä aikaa kuin te kirjoititte kahvilassa, kirjoitin minä vankikopissa, ja koska nyt olemme lukeneet julistuksemme, niin lukekaamme myös uskontunnustuksemme.»

»Hyvä!»

»Minä nimitän sitä uskontunnustukseksi siitä syystä, että meidän vihollisemme väittävät, että me emme tiedä mitä teemme tai mitä tahdomme. Me olemme muka intoilijoita, uneksijoita, tuhatvuotisen valtakunnan odottajia ja uskonnollisia anarkisteja, ja meidän utuiset unelmamme voisivat syöstä yhteiskunnan hajalle ja kuolemaan!»

»He eivät ymmärrä meidän latinaamme», sanoi Bruno.

»Olisi jo aika heidän ymmärtää, Bruno», sanoi Rossi, »ja siitä syystä minä tämän kirjoitin.»

»Lukekaa se!» kuului useita ääniä, ja Davido Rossi avasi kirjansa ja luki:

»Ihmisten tasavalta — uskomme ja tunnustuksemme. Tunnustuksemme on isämeidän-rukous!»

»Hyvä! Hyvä!» huusi Bruno.

»He sanovat meille, veljet, että meihin on tarttunut pyhä tauti, mutta me tahdomme muistuttaa heille, että vallankumoukset, joita tehdään etujen, politiikan, puolueitten ja imperialismin nimessä, aina ovat riittämättömiä, kun taas uskonnon nimessä tehdyt vallankumoukset voivat kyllä taantua, mutta eivät ikinä kuole, ennenkuin ne ovat saavuttaneet voiton.»

»Jumala ei maksa palkkoja lauantaina, mutta hän maksaa!» sanoi Bruno, ja sitten joukko rauhoittui kuuntelemaan.

»Isämeidän-rukouksessa on kuusi pykälää.

»Kolme koskee pääasiallisesti ihmisen henkistä elämää, muut kolme pääasiallisesti ihmisen ajallista elämää.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Isä meidän, joka olet taivaassa.

»Jos Jumala on kaikkien ihmisten isä, ovat kaikki ihmiset sisaruksia, ja siis, kuten sisarukset, kaikki ovat samanarvoisia.

»Siksi kaikki ihmisen asettama valta toisen ihmisen alistamiseksi on väärä. Kaikki ihmisen toisille ihmisille asettamat hallitukset ovat vääriä. Siksi kuninkuuden olemassaolo ei ole oikeutettu.

»Jos kaikki ihmiset ovat sisaruksia, tulisi heidän elää sisarusten tavoin. Se on: heidän tulisi elää rauhassa ja sovinnossa.

»Siksi kaikki sodat eri kansojen välillä ovat väärät. Siksi armeijain olemassaolo on epäoikeutettu. Kansallishengellä, jota sanotaan patriotismiksi, ei ole oikeutusta.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.

»Meidän jokapäiväinen leipämme saadaan maasta. Ei kukaan ihminen ole maata tehnyt. Se on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Se on kaikkien ihmisten oma. Siitä syystä yksityisten maanomistus on väärä. Yksityisten valta maan hedelmiin on väärä.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Lähestyköön Sinun valtakuntasi; tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa.

»Jos me rukoilemme: lähestyköön Sinun valtakuntasi, niin me odotamme sen tuloa. Ellei Jumalan valtakunta tule maan päälle, niinkuin se on taivaassa, jos tuo on vain unelmaa, niin isämeidän-rukous on petos, julma petos, sydämien, toivojen, ihmiskunnan pettämistä!»

»Oikein!» »Hyvä!» »Bravo!» »Tuossa on heille hiukan ajateltavaa!»

Ja mies, joka äsken oli lukenut julistuksen, sanoi: »Kirkko on kuluttanut vuosisatoja miettiessään isämeidänrukouksen jumaluusoppia — nyt olisi jo aika sen miettiä tuon saman rukouksen yhteiskuntaoppia.»

»Tämä on meidän tunnustuksemme, kuten minä sen käsitän, hyvät herrat», sanoi Davido Rossi. »Kuulkaamme nyt, minkä uskon siitä voimme johtaa.»

»Hiljaa! Vaiti!»

»Me uskomme, että kaiken oikean ja kaiken vallan lähde on Jumala.

»Me uskomme, että hallitus on olemassa ainoastaan vakuuttaakseen kaikille ihmisille samalla tavalla ne luonnolliset oikeudet, jotka luontaisesti kuuluvat heille Jumalan lapsina.

»Me uskomme, että kaikkien hallitusten täytyy saada valtansa hallittavaltaan kansalta.

»Me uskomme, etteivät mitkään keinotekoiset eroavaisuudet ihmisissä voi muodostaa hyvän hallituksen perustusta.

»Me uskomme, että jos hallitus sortaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, ihmisen velvollisuus on hävittää se.»

»Bravo!» huusivat monet äänet, ja muutamat taputtivat käsiään, mutta muuttamatta ääntään Davido Rossi jatkoi lukuaan:

»Me uskomme, että kaikki väkivalta on Jumalan lain henkeä vastaan.»

»Oh!»

»Me uskomme, että rukous ja vastalause ovat ainoat sota-aseet, joita ihmiskunta saa käyttää — rukous Jumalalle ja vastalause ihmisille.

»Me uskomme, että ne ovat vaikuttavimmat aseet, mitä ihmiskunta koskaan on käyttänyt maailman pahuutta vastaan.

»Me uskomme, että ne ovat ainoat aseet, joita Kristus käytti tai hyväksyi.

»Me uskomme, että missä ne eivät vaikuta itsestään, ne vaikuttavat kaksinkertaisesti kärsimyksessä.»

»Ah!»

»Me uskomme —»

»Ei!» »Niin!» »Se on pitkä leikki se!» »Hiljaa!» »Jatkakaa!»

»Me uskomme, että kaikkien ihmisten velvollisuus on käyttää isämeidän-rukousta, uskoa ja elää sen valossa ja panna vastalauseensa kaikkea vastaan, joka on ristiriidassa sen opetuksien kanssa.

»Me uskomme, että tämä on ainoa tapa, jolla ihminen voi edistää Jumalan valtakunnan lähestymistä maan päälle sellaisena kuin se on taivaassa.

»Siitä syystä ja varmasti ja vakavasti odottaen tätä valtakuntaa — rakkauden avulla, jota me tunnemme Jumalan antamia veljiämme kohtaan — vihan avulla, jota tunnemme vääryyttä ja pahaa kohtaan — marttyyrien muiston avulla — kansan kärsimysten avulla me julistamme olevamme Ihmisten tasavallan alamaisia ja palvelijoita.

»Ja sen uskon ja tunnustuksen alle me täten kirjoitamme nimemme Hänen nimessään, joka opetti meitä rukoilemaan:

»Isä meidän, joka olet taivaassa —

»Pyhitetty olkoon Sinun nimesi —

»Lähestyköön Sinun valtakuntasi. — Tapahtukoon Sinun tahtosi, niin maassa kuin taivaassa —

»Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme —

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka meitä vastaan ovat rikkoneet.

»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.»

»Amen!» sanoi viisikymmentä ääntä yht'aikaa.

»Niin olen minä ymmärtänyt meidän aatteemme», sanoi Davido Rossi, »ja siksi olen pannut nimeni tämän alle, ja ne, jotka ovat samaa mieltä, tehkööt samoin. Ja koska pienillä syillä voi olla suuret seuraukset, niin Ihmisten tasavalta tästä päivästä eteenpäin on oleva todellisuus eikä vain unelma, se on tarkastava parlamentin tointa, se on miettivä toimenpiteitä, puolustava vankeja ja vaativa oikeutta sorretuille, kunnes sillä ilman valtaistuinta ja ilman virallista nimitystä on itsenäinen valta yli maailman, voimakkaampi kuin mikään valtikka maan päällä.»

Näin sanoen hän repäisi muistikirjastaan lehden, jonka toisella puolella oli kirjoitus mitä hienoimmalla käsialalla, ja seuraavassa hetkessä rupesivat kuulijat lähestymään pöytää.

»Se on hyvä! Hyvin hyvä!» sanoi se mies, joka oli lukenut julistuksen.
»Mutta ne tulevat sanomaan kaikkialla, että me perustamme uuden kirkon.»

»Kylläpä olisi tilaakin yhdelle Vatikaanin ja Kvirinaalin välillä», sanoi Bruno.

»Suurelle olisikin», sanoi mies. »Olisi tilaa kaikkien kirkkojen ulkopuolella olevalle kirkolle.»

»Vanhan vampyyrin täytyy ajatella muutakin kuin rakasta pikku Donna Romaansa, kun hän saa tämän käsiinsä», sanoi joku, ja taas kuului yleinen nauru.

Kun miehet olivat piirtäneet nimensä paperin alle, läksivät he ulos huoneesta puhellen ja nauraen, ja heidän äänensä häipyi vähitellen porraskäytävässä. Kun Brunon vuoro tuli, asetti hän pojan seisomaan pöydälle.

»Jokainen potkaus ajaa asiaa eteenpäin», sanoi hän, ja kieli poskessa hän piirsi nimensä suurin, muodottomin kirjaimin.

Oli yksi ainoa mies jäljellä. Se oli tuo muodikas nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hän otti kynän viimeiseksi ja kirjoitti »Charles Minghelli».

Davido Rossi katsoi häntä ja luki nimen, joka oli kirjoitettu viimeiseksi.

»Tämä on teille, herra Rossi», sanoi nuori mies ottaen kirjeen taskustaan liivien sisäpuolelta.

Davido Rossi avasi kirjeen miettivänä ja luki: »Tämän kirjeen tuoja on meikäläisiä. Hän on päättänyt toimittaa suuren työn ja tahtoisi tavata Teitä sen johdosta.»

»Te tulette Lontoosta?»

»Niin tulen.»

»Ja tahdotte puhutella minua?»

»Niin tahtoisin?»

»Puhukaa vapaasti.»

Nuori mies vilkaisi Brunoon ja vaimoon, joka seisoi hänen vieressään.

»Se on arka asia, herra Rossi», sanoi hän hyvin varovasti.

»Astukaa tänne», pyysi Davido Rossi nousten ylös ja vieden vieraan makuuhuoneeseensa.

IV.

Davido Rossi istui kirjoituspöydän ääreen ikkunoiden välille ja tarjosi vieraalle lähellä olevaa tuolia. Vieras oli hiukkasen keikarimainen ja istuessaan hän vetäisi housujaan polvien kohdalta, ojensi käsiään työntääkseen esiin kalvosimiaan ja kohotti kaulaansa asettaakseen kauluksen oikein.

»Nimenne on Charles Minghelli?» sanoi Davido Rossi. »Niin on. Olen tullut esittämään vaarallista hanketta.»

»Mikä se on?»

»Että joku kansan puolesta ottaisi lain omiin käsiinsä?»

Mies oli puhunut aivan tyynesti, ja hetken vaitiolon jälkeen Davido
Rossi vastasi yhtä tyynesti:

»Pyytäisin teitä selittämään, mitä tarkoitatte.»

Vieras hymyili ja teki kohteliaan liikkeen sanoen: »Sallitte siis, että puhun suoraan?»

»Tietysti.»

»Kiitos. Olen kuullut uskonne ja tunnustuksenne ja olen kirjoittanut nimeni sen alle. Se on kaunis teoriana — hyvin kaunis! Ja ihmisten tasavalta on myöskin kaunis. Se on kuin jokin ensimmäisen kirkon yhdistyksistä, valtio valtiossa, oikea hallitus, oikea laki, ilman ylivaltaa, ilman kruunuja, ilman armeijoja ja kumminkin aiottu hallitsemaan koko ihmiskuntaa ihmisten vapaaehtoisen tottelevaisuuden avulla. Se on kaunista.»

»No, ja entä sitten?»

»Mutta se ei ole yhtä käytännöllistä kuin kaunista, ja se ihanteellinen johtolanka, joka kulkee kaiken tuon läpi, katkeaa heti, kun maailma rupeaa nykimään sitä.»

»Pyytäisin teitä puhumaan selvemmin», sanoi Davido Rossi.

»Mielelläni. Te olette julistanut pitävänne kokouksen Colosseumissa pannaksenne vastalauseen leipäveroa vastaan. Entä jos hallitus estää sen? Teidän passiivista vastustusta vaativa periaatteenne estää teitä kapinoimasta hallitusta vastaan, ja ilman julkista kokoontumisoikeutta on yhdistyksenne voimaton. Mitä te silloin teette?»

Davido Rossi oli ottanut paperiveitsi-tikarinsa ja piirsi sen kärjellä viivoja suosituskirjeeseen, joka nyt oli pöydällä. Vieras huomasi, että hänen puheensa oli vaikuttanut, ja jatkoi vilkkaammin:

»Eräs teidän miehistänne sanoi, että teitä tullaan syyttämään uuden kirkon perustamisesta, mutta kun minä kuuntelin teitä, herra Rossi, arvelin, että noin varmaankin vanhan uskontomme isät neuvoivat tuota katolilaisuuden turmiollista tyytymistä. Se, joka kärsii, on voimakkaampi kuin se, joka taistelee! Tottele laillisia vallanpitäjiä! Antakaa keisarille, mitkä keisarin ovat! Maksakaa tulli sille, kelle tulli tulee! Pelätkää pelättävää! Sitä on katolinen kirkko opettanut ikipäivät. Se oli Paavalin opetusta ja erään toisen, jolla oli orjan sielu. Ja mihin se on vienyt kirkon? Mikä on meidän päiviemme Rooma? — Perhonen, jonka ruumiin hämähäkit ovat syöneet jättäen jälelle ainoastaan kauniit, hyödyttömät, voimattomat siivet!»

Davido Rossi oli pannut pois tikarin ja kuunteli silmät kiinni. Vieras katseli värähteleviä silmäluomia, hymyili hiukan ja jatkoi:

»Jos maallinen hallitus kieltää teiltä kokoontumisvallan, missä silloin on teidän sota-aseenne? Missä on se muurinmurtaja, jolla te särjette maailman Porta Pian? Toisella puolen on lukemattomat armeijat, joiden miehet ovat varustetut kaikilla mitä taidokkaimmilla sota-aseilla, toisella puolen avuton joukkio kädet taskussa tai maksaen pennin viikossa apurahaa tuolle suurelle yhdistykselle, jonka tulee passiivisella kärsimisellä voittaa maailman yhtyneet aarteet.»

Davido Rossi oli noussut ylös ja astui edestakaisin pitkin, hitain askelin.

»Ja mitä teidän mielestänne meidän pitäisi tehdä?» sanoi hän.

»Heretä alistumasta tyrannin oikkujen alle ja vaatia ihmisoikeuksia», sanoi vieras.

»Millä tavoin tulee Rooman väestön vaatia ihmisoikeuksia?» sanoi Davido
Rossi.

»Rooman väestö — en sanonut niin. Me tiedämme, millaisia roomalaiset ovat. Kärsivällisiä? Niin — aasin ainoa hyve! Rauhallisia? Epäilemättä — muuten he aikoja sitten olisivat tukehtuneet tässä poliisin saastuttamassa valtiossa. — He ovat samanlaisia kuin heidän ilmanalansa — heillä on sirocco luissaan, mutta heillä ei ole tarmoa mihinkään. Jonkun täytyy tehdä kaikki heidän puolestaan. Jonkun semmoisen kuin te, joka on palannut takaisin vanhaan maailmaan vapauden raittiin ilman vahvistamana ja virkistämänä, sen ilman, joka puhaltaa uutta kohti — semmoisen suuren sielun, joka on ihmiskunnan soihtuja…»

»Puhukaa suoraan — mitä meidän tulee tehdä?» sanoi Davido Rossi.

Vieraan silmät salamoivat, ja hän sanoi samealla äänellä:

»Poistaa tieltä se mies täällä Roomassa, jonka käsi murtaa kansan.»

»Pääministeri?»

»Niin.»

Oli hetken äänettömyys.

»Teidän mielestänne minun tulisi tehdä se?»

»Ei! Minä teen sen teidän puolestanne… Miksikä en? Jos väkivalta on väärä, on oikein vastustaa väkivaltaa.»

Davido Rossi palasi pöytänsä luo, kosketti suosituskirjettä ja sanoi:

»Tämäkö on se suuri työ, johon viitataan tässä kirjeessä?»

»Se. Älkää luulko minua hulluksi, herra. Tiedän mitä sanon. Olen ajatellut ja miettinyt tätä asiaa, kunnes se on saanut jättiläisvallan minussa ja tullut minua itseäni voimakkaammaksi.»

Davido Rossi kääntyi vieraaseen päin.

»Miksi tulitte minun luokseni?»

»Sillä te voitte auttaa minua tehtävän täyttämisessä. Te olette parlamentin jäsen ja voitte antaa minulle lipun sen istuntosaliin. Te voitte osoittaa minulle tien presidentin huoneeseen Monte Citoriossa ja sanoa minulle, milloin hän on yksin.»

Davido Rossin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen äänensä oli tyyni — tyyni kuin jäätynyt järven pinta, jonka alla virrat vyöryvät.

»En kiellä, että pääministeri ansaitsee kuoleman.»

»Tuhat kuolemaa, herra, ja jokainen iloitsisi siitä.»

»En kiellä, että hänen kuolemansa olisi siunaus kansalle.»

»Sinä päivänä, jona hän kuolee, alkaa kansa elää.»

»Enkä kiellä, että rikokset — suuret rikokset, ovat joskus aikaansaaneet suuria parannuksia.»

»Olette oikeassa — mutta tämä ei olisi mikään rikos.»

»Enkä sano, että tyrannin elämän katkaiseminen on samaa kuin murha.»

»Oh — he tiesivät, mitä tekivät, kun lähettivät minut teidän luoksenne!»

Davido Rossi puhui tyynesti, mutta hyvin vakavasti.

»Se mies», sanoi hän, »joka julkisesti astuu sortajan eteen ja surmaa hänet seisoen silmä silmää vasten ja sitten antautuu vangittavaksi tai vaikkapa palasiksi revittäväksi ja alistuu tuomittavaksi, julistetaan syylliseksi, mutta hän sanoo: en surmannut paroni Bonellia, surmasin pääministerin, en surmannut miestä, surmasin laitoksen, tuomitkaa minut, hirttäkää minut, ampukaa minut, haudatkaa minut elävänä, teljetkää minut koppiin, joka ei ole paljon suurempi kuin ruumisarkku, jossa ei koskaan saa nähdä ihmiskasvoja, ei koskaan kuulla ihmisääntä, olen tyytyväinen, odotan tulevaa vallankumousta! — se mies, joka noin tekee — nimittäköönpä maailma häntä hulluksi, mielipuoleksi, intoilijaksi, miksi tahansa — hän ansaitsee toisen nimen kuin murhaajan.»

Vieraan kasvot punehtuivat, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän nojautui pöytään ja otti tikarin käteensä.

»Katsokaa! Antakaa tämä minulle. Juuri sitä tarvitsisin. Minä piilotan sen kukkavihkoon ja olen ojentavinani sen hänelle. Mutta milloin saan siihen tilaisuuden? Sanokaa — saanko ottaa sen?»

»Mutta se mies, joka sellaiseen tehtävään ryhtyy», jatkoi Davido Rossi, »tietäköön varmaan olevansa vapaa kaikista persoonallisen koston hankkeista.»

Tikari vapisi vieraan kädessä.

»Hänen täytyy olla valmis ymmärtämään, kuinka mitätön hänen tekonsa on ollut — tietämään, että silloinkin, kun hän onnistuu, hän ainoastaan muuttaa ihmiset, ei asioita, hän vaihtaa näyttelijät, ei osia. Ja jos hän epäonnistuu, hänen täytyy olla valmis käsittämään, että haavoitettu hirmuvalta ei tunne armoa ja että uhattu despotismi on vetänyt kahleensa entistä tiukemmalle.»

Vieras seisoi kuin jähmettyneenä, suu puoleksi auki ja tikari heilahdellen kädessä.

»Vielä muutakin», lisäsi Davido Rossi, »hänen täytyy olla valmis kuulemaan kaikilta vapauden tosiystäviltä, että se mies, joka käyttää väkivaltaa, ei ansaitse vapautta — että ainoastaan henkinen taistelu on inhimillistä ja muunlainen taistelu alentaa hänet petojen tasalle — että me olemme ihmisiä ja että ihmisten ase on aivot, ei kynnet eikä hampaat, ja että kaikki muut voitot, paitsi aivojen ja sydämen voitot, ovat raakoja ja petomaisia — vaikka ne ympäröitäisiin millaisella valolla.»

Mies laski tikarin pöydälle ja nauroi.

»Tiedän, että te puhutte noin kansalle — se on valtiomiesten tapa — se on oikein — se tyynnyttää kansaa — mutta me tiedämme…»

Davido Rossi nousi arvokkaana kuin ruhtinas ja lausui ainoastaan:

»Herra Minghelli, meidän keskustelumme on lopussa.»

Vieraan kasvot olivat muuttuneet, ja valppaissa silmissä oli vihan ilme. Mutta hän vain pyyhkäisi tomun kalvosimeltaan ja sanoi:

»Te siis käskette minut pois?»

Davido Rossi kumarsi ääneti. Mies vilkaisi häneen syrjästä täynnä vihaa ja astui ovelle.

»Nyt, kun tiedätte, kuka olen, tahdotte ehkä pyyhkiä nimeni pois uskonne ja tunnustuksenne alta ja ilmoittaa Lontooseen, että he erottavat minut veljeskunnastaan.»

»Te olette itse erottanut itsenne siitä. Teillä ei ole mitään yhteistä kansan kanssa, eikä teillä ole oikeutta olla sen seassa.»

Vieraan kasvot olivat peloittavat.

»Juuri sellaiset miehet kuin te», sanoi Davido Rossi, »estävät maailman edistystä ja tekevät vallanpitäjille mahdolliseksi sanoa, että meidän ponnistuksemme eivät ole muuta kuin pirullisia hankkeita kaiken maallisen ja taivaallisen järjestyksen hävittämiseksi. Paitsi sitä te puhutte kuin mies, jolla ei ole ainoastaan nurinkuriset valtiolliset mielipiteet, vaan myöskin persoonallista vastenmielisyyttä vihollista kohtaan.»

Mies kääntyi ympäri äkkiä ja palasi nopeasti takaisin sanoen:

»Te sanotte, että minä puhun ikäänkuin minulla olisi persoonallista vihaa pääministeriä vastaan. Ehkä on! Kuulin teidän tänä aamuna puhuvan hänen jalkavaimostaan, joka elää kullassa ja purppurassa. Te tarkoitatte tuota naista, joka on tunnettu Donna Roma Volonnan nimellä. Mutta jos tahdotte tietää, ei hän olekaan mikään Volonna, vaan eräs tyttö, jonka ministeri löysi Lontoon kaduilta ja veti tänne Roomaan muka jalon suvun jäsenenä, sillä hän on vanha valehtelija ja petturi.»

Davido Rossi säpsähti aivan kuin näkymätön käsi olisi iskenyt häntä kasvoihin.

»Hänen nimensä on tosin Roma», jatkoi mies silmät salamoiden, »ja se oli ensimmäinen seikka, joka auttoi minut asian perille.»

Davido Rossi kalpeni, ja hän tuskin saattoi hengittää.

»Minä en puhu ilman todistuksia», sanoi mies, joka huomasi, että hänen sanansa vaikuttivat. »Kymmenen vuotta sitten olin Lontoon lähetystössä, kun poliisivirasto ilmoitti Italian lähettiläälle eräästä tytöstä, joka oli löydetty Leicester Squareltä. Äiti oli kuollut, isä palannut Italiaan ja tyttö jätetty köyhien ihmisten hoitoon, mutta sieltä hän oli paennut pois.»

Davido Rossi tuijotti vieraaseen melkein tiedotonna.

»Minä menin lähettilään kanssa Bow Streetille ja näin tytön. Hän väitti, että häntä oli kohdeltu pahasti, mutta me emme uskoneet häntä, vaan jätimme hänet takaisin holhoojille. Kuukautta myöhemmin hän oli taas paennut ja kadonnut kokonaan.»

Davido Rossi hengitti syvään ja värisi kuin vanha mies.

»En ollut tätä tyttöä nähnyt, ennenkuin viikko sitten?»

Davido Rossi sanoi:

»Missä?»

»Roomassa Jouduin selkkauksiin lähetystössä ja palasin tänne puhutellakseni pääministeriä. Jokainen sanoi, että minun täytyi koettaa päästä hänen puheilleen Donna Roma Volonnan avulla, ja yksi sukulaisistani vei minut hänen luokseen. Heti kun näin hänet, tunsin kuka hän oli. Donna Roma Volonna on sama tyttö, Roma Roselli, joka hävisi Lontoon kaduilta.»

Davido Rossi kohosi äkkiä suoraksi.

»Konna!» huudahti hän käheällä äänellä.

Vieras horjui taaksepäin ja änkytti:

»Mitä… mitä…»

»Minä tunsin tuon tytön!»

»Te tunsitte…»

»Seitsenvuotiaaksi asti hän oli ainainen toverini — hän oli sisareni — hänen isänsä oli kuin oma isäni — ja jos te väitätte, että hän on jalkavaimona… Te viheliäinen konna! Panettelija! Minä voisin yhdellä sanalla musertaa teidät, mutta minä en tahdo! Ulos minun huoneestani heti! Ja jos te vielä kerran astutte kynnykseni yli, annan teidät heti poliisin huostaan salamurhaajana!»

Hädissään ja hämmästyneenä mies avasi oven ja pakeni.