V.
»Pyhän Neitsyen kautta, pienokainen, minunkin pitää sanoa sana tässä asiassa», sanoi Bruno ruokasalissa silmät säkenöiden ja kädet nyrkissä.
Mutta juuri sillä hetkellä vieras ryöpsähti ulos, ja Bruno tyytyi tekemään merkin sormellaan välttääkseen pahaa silmäystä, kun miehen kalpeat kasvot katosivat oven taakse.
»Olipa siinä raivoa», sanoi Bruno itsekseen vilkaisten makuuhuoneeseen päin. — »Tuo tekee vielä jotain pirullista.»
»Taivas ja pyhimykset sen estäkööt», sanoi Brunon vaimo, ja sitten Davido Rossi astui ulos pitkillä, hitailla askelillaan kalpeana, mutta tyynenä, ja repi palasiksi kirjeen, jonka hän heitti uuniin.
Pikku Giuseppe, joka oli puuhaillut ovenvartijasauvoineen, syöksyi huudahtaen Rossin luo, ja kun Rossi nousi kumarasta asennostaan pojan luota, olivat hänen kasvonsa punakat ja hänen äänensä luonnollinen.
»Mikä oli hätänä? Teidän äänenne kuului kadun toiselle puolelle», sanoi
Bruno.
»Minulla sattui olemaan parempi huone kuin seura, siinä kaikki.»
»Mikä hänen nimensä oli?» sanoi Bruno katsellen listaa, johon väki oli kirjoittanut nimensä. »Charles Minghelli? Se oli kai sama kirjuri, jota epäiltiin väärennyksestä Lontoon lähetystössä ja joka erotettiin virastaan.»
»Sitä minä arvelinkin!» sanoi Rossi. »Ja mies epäilemättä syyttää pääministeriä erostaan ja tahtoi käyttää minua yksityisen kostonhimonsa tyydyttämiseen.»
»Vai semmoinen asia hänellä oli. Miksette sanonut minulle? Hän olisi pudonnut portaista kuin lentotähti. Mutta te ajoitte hänet ulos kumminkin, ja sen asian hän tulee muistamaan ikipäivät. Hän on hieno kuin partaveitsi, mutta minusta näyttää kuin hänellä olisi pieni asesäiliö huulillaan. Tekisi mieli koskettaa häntä pihdeillä vain. Ja nyt minä muistan, että hän on pormestarin, vanhan Palomban sisarenpoika, ja minä olen nähnyt hänet Donna Roman luona. Charles Minghelli. Tietysti! Se nimi juuri oli kirjekuoressa, jonka hän antoi minulle postiin vietäväksi, sellaisessa sinipunervassa, tuoksuavassa kirjekuoressa, jossa on hänen monogramminsa.»
Ovelta kuului koputus, ja pieni poika, joka oli leikkinyt Davido Rossin takin napeilla, hypähti ovelle huutaen.
»Minä, minä aukaisen!» ja tarttuen sauvaansa astui hän suorana ovelle ja avasi sen.
Ravintolan palvelija valkoisessa kaavussa ja suuri läkkilaatikko pään päällä astui sisään, ja hänen jälessään tuli vanha ryppynaamainen, punahuivinen vaimo ovenvartijan kommakosta.
»Astukaa sisään», huusi Bruno. »Minä tilasin paraan päivällisen trattoriasta ja arvelin, että ehkä voisimme nyt kerran syödä puolista yhdessä.»
»Hyvä», sanoi Davido Rossi.
»Tässä se on, koko kopallinen Jumalan lahjoja! Otapa ne ulos, Riccardo!» ja naisten levitettyä pöytäliinan otti Bruno hehkuvan kuumat ruokalajit esille.
»Artisokkaa — hyvä. Kananpoikia — hyvä sekin. Minä olen varmaan kettu — koko viime yön uneksin kananpojista! Gnocchi (perunoita ja voissa paistettua jauhoa)! Agradolce (hapan-imelä ruokalaji)! Fagitlola (keitettyjä papuja)! ja — Chianti'n piasco! Kuka uskaltaa sanoa, että minun äitini poika ei osaa tilata päivällistä? Hyvä on, Riccardo, tule takaisin Ave Marian aikaan!»
Palvelija meni pois, ja seurue istui ruualle, Bruno ja hänen vaimonsa kumpaankin pöydänpäähän, Davido Rossi sohvaan ja pikku poika hänen oikealle puolelleen. Vanha vaimo seisoi edessä ja jakeli ruoka-annoksia sekä vaihtoi lautasia.
»Minä olen nälissäni kuin susi ja janoissani kuin pesusieni», sanoi
Bruno pistäen haarukan kananpoikaan.
»Bruno», sanoi vaimo luoden häneen varoittavan katseen ja vilkaisten
Giuseppeen, joka silmät melkein ummessa asetteli pikku käsiään ristiin.
»Oh — hyvä on, Elena! Alapas nyt, pienokainen», ja Bruno istui nyrkit pöydällä ja veitsi ja haarukka taivasta kohti, kun Giuseppe sanoi kuusi sanaa rukoukseksi.
»Riittää sinulle, Giuseppe—Mazzini—Garibaldi! Lyhyt teksti, pitkä saarna! Nyt juomme sinun maljasi. Saanhan kaataa lasiinne, herra? Enkö? Huh! Juokaa viiniä ja jättäkää vesi myllyille.»
Heidän syödessään ja juodessaan puhelu sujui vapaasti milloin leikillisenä, milloin totisena.
»Katsokaa häntä!» sanoi vanha kuuro vaimo osoittaen Rossia ja hänen molempia naapureitaan. »Miksi pyhä Neitsyt ei anna hänelle omaa lasta?»
»Onhan hän antanut, ja tässä se on», sanoi Davido Rossi.
»Sallittehan hänen saada vaimon ensin, eikö niin?» sanoi Bruno.
»Ah — se ei koskaan tule tapahtumaan», sanoi Davido Rossi.
»Mitä hän sanoo?» kysyi vanha vaimo käsi korvalla.
»Hän sanoo, ettei hän välitä teikäläisistä», huusi Bruno.
»Mikä mielettömyys! Mutta olen kuullut ennenkin miesten sanovan niin, ja he ovat kuitenkin joutuneet naimisiin ennenkuin ennättivät huudahtaa 'pyhä Maria'!»
»Niin, niin, se ei ole varsin harvinaista meidän maapallollamme, äiti», arveli Bruno.
»Mies, joka ei mene naimisiin, mahtaa pitää naisia kovin halpa-arvoisina», sanoi vanha vaimo.
»Ja Kaikkivaltiasta myöskin halpa-arvoisena», sanoi Bruno. »Mieheksi ja vaimoksi hän heidät loi — ainakin saan minä kokea sitä joka päivä elämässäni.»
»Voi kuinka miehet osaavat laverrella», sanoi Elena. »Syö päivällistäsi, Bruno, äläkä huuda noin.»
»On olemassa vain kahdenlaisia naisia — tavallisia naisia ja vaimoni», sanoi Bruno iskien silmää.
»Ja on ainoastaan kahdenlaisia miehiä — järkeviä miehiä ja minun mieheni», vastasi Elena.
»Eikös osannut iskeä takaisin», nauroi Bruno, »mutta naiset — taivas siunatkoon heidän suloisuuttaan — ovat kuitenkin kaiken ilon lähteenä tässä maailmassa.»
»Sydän, joka jakaa surusi ja ilosi, se on jotain se, ja se mies ei menettele viisaasti, joka ei käytä tilaisuutta sen saavuttamiseksi», sanoi vanha vaimo. »Luuleeko hän, että parlamentti pitää siitä huolen, kun hän tulee vanhaksi ja tarvitsee lohduttajaa!»
»Voi äiti, älkää nyt!» sanoi Elena, mutta Bruno iski silmää hänelle, että hän antaisi vanhuksen jatkaa.
»Minä ainakin tarvitsen jonkun omaisen sulkemaan silmäni, kun aika tulee voidella ne pyhällä öljyllä», virkkoi vanha vaimo.
Ja Davido Rossi lausui kauniilla puheäänellään: »Tiedän kyllä, että lähinnä Jumalan rakkautta naisen rakkaus on voimakkain, puhtain ja parhain maailmassa, mutta siitä huolimatta pakenisin heti, jos huomaisin välittäväni jostain naisesta liian paljon.»
»Se on oikein! Lemmen sodassa se voittaa, joka pakenee», virkkoi Bruno.
»Miehen, joka on antanut elämänsä työlle ihmiskunnan hyväksi», sanoi Davido Rossi, »on pakko luopua monesta — isästä, äidistä, vaimosta ja lapsista. Hänen täytyy sanoa pitkät jäähyväiset maalliselle rakkaudelle ja olla valmis tarpeen tullen vaikka kodittomana kulkijana vaeltamaan, tietäen edeltäkäsin, että hänen tiensä on oleva murheita tulvillaan.»
Elenan esiliinan kulma kohosi hänen silmäsopukkoihinsa, mutta vanha vaimo, joka otaksui keskusteluaineen vaihtuneen, nauroi ja sanoi:
»Sitä minä aina sanon Tomassolle, 'Tomasso', sanon minä, 'jos mies rupeaa poliisiksi, ei hänellä saa olla isää eikä äitiä eikä vaimoa eikä lasta — ei minkäänlaista hellyyttä.' Ja Tomasso sanoo, 'Francesca', sanoo hän, 'koko se herraparvi, jota sanotaan valtiomiehiksi, on juuri siviilipukuinen poliisijoukko, ja minä luulen, että he ovat vapauttaneet herra Rossin vain siksi, että sitä varmemmin voisivat houkutella hänet ansaan ja saada hänet kiinni toisen kerran.'»
»Mutta sinua, äiti, he eivät ainakaan ota kiinni, vai mitä?» huusi
Bruno.
»Eipä tietenkään! Minähän olen kuuro, Luojan kiitos, enkä voi kuulla heitä.»
»Se on mainio ominaisuus todistajalla! Annapas, kun kuulustelen sinua, äiti. Poliisi tekee aina aluksi kolme kysymystä naistodistajalle.»
»Mitä?»
»Kolme kysymystä», kirkui Bruno. »Mikä on nimesi ja isäsi nimi, kuinka vanha olet ja kuinka monta lasta sinulla on. No aloitetaanpa — kuinka vanha olet, äiti?»
»Francesca Maria fu Giuseppa», vastasi vanha vaimo.
»Erehdys — kuinka monta lasta sinulla on?»
»Kuusikymmentäseitsemän, teidän ylhäisyytenne.»
»Mainio todistaja!» huusi Bruno ja nauroi niin, että kyyneleet vierivät silmistä.
Samassa koputettiin taas ovelle.
»Minä, minä!» huusi poika ja marssi taas sauvoineen ovelle.
»Kuka siellä nyt on, Garibaldi—Mazzini—Washington? Ah— vanha John taasen!»
Vanha mies seisoi kynnyksellä. Hän oli yksi niitä, joita Davido Rossi avusti, iältään yhdeksänkymmen vuotias. Kaikki lapset olivat häneltä kuolleet, ja hän eli lastenlastensa luona, ollen niitä kurjia ihmisolentoja, jotka päivisin oleskelevat sisässä, mutta öisin lyhdyn valossa etsivät katuojista sikarinpätkiä.
»Tule toisen kerran, John! Äläkä luule kumminkaan Villa Borghesea saavasi», sanoi Bruno.
Mutta Davido Rossi ei antanut hänen poistua tyhjin käsin, ja vanhan miehen silmät säihkyivät kuin nuoren pojan hänen sanoessaan:
»Minä kuulin teidän puhuvan tänään piazzalla, herra! Hyvä puhe, mutta yhdestä olen pahoillani.»
»Mistä?» kysyi Bruno.
»Siitä, mitä herra sanoi Donna Romasta. Hän antoi mulle eilen puoli frangia — oikein seisahdutti vaununsa antaakseen sen.»
»Soo — oh — siitäkö syystä vain — — —» alkoi Bruno.
»Se on hyvä syy kyllä. Hyvää yötä, John!» sanoi Davido Rossi, ja
Giuseppe sulki oven.
»Oh, Donna Romalla on hyviä puolia, kuten kaikilla muillakin ihmisillä», sanoi Bruno.
»Olen pahoillani, että puhuin hänestä», sanoi Davido Rossi.
»Se on turhaa. Kyllä hän ansaitsi, mitä sai. En ole ollut kahta vuotta hänen atelieessaan oppimatta tuntemaan häntä.»
»Minä ajattelin miestä — ja jos olisin muistanut, että nainen saa kärsiä — — —»
»Hyh! Hänen täytyy tehdä pääsiäistunnustuksensa hiukan aikaisemmin — siinä kaikki.»
»Ellei hän olisi nauranut minun puhuessani —»
»Nyt erehdytte, herra. Ei se ollut Donna Roma, joka nauroi, vaan pikku prinsessa Bellini. Hän kurottaa aina kaulaansa ja kaakattaa kuin vanha hanhi. Ei pidä tehdä vääryyttä Donna Romalle. Hän on parempi kuin tuo toinen. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä? Hurmaavan kaunis! Hän seisoi keskellä parveketta — naisista on yhtä hauskaa istua parvekkeella kuin hevosesta on kurkistella portin yli — jos olisitte nähnyt hänet siellä, olisitte myöntänyt, että hän oli yhtä suloinen katsella kuin Eedenin omena, mutta hän on myöskin yhtä kavala kuin Niilin käärme.»
Päivällinen oli lopussa, ja poika tahtoi kuulla fonografia. Davido
Rossi meni noutamaan sitä toisesta huoneesta, ja Elena meni samalla
sinne sytyttämään tulta. Hän oli polvillaan uunin edessä, selin Davido
Rossiin, ja puhalteli puihin, mutta sanoi sitten värähtelevällä äänellä:
»Minä olen myöskin hiukan pahoillani siitä, jos uskallan sen sanoa. En voi uskoa, mitä he kertovat siitä neidistä, ja vaikka se olisi tottakin, niin emmehän tunne hänen historiaansa, vai mitä?»
»Ehkä olette oikeassa, sisar», sanoi Davido Rossi.
Kun hän palasi ruokasaliin fonografi muassaan, oli ruoka-astiat viety pois ja vanha isoäiti oli mennyt. Giuseppe oli asettanut tuolit kahteen riviin, selkämykset vastakkain ja joukko kävelykeppejä poikittain niiden yli. Se oli muka palatsikäytävä. Ja puettuna isänsä nurinpäin käännettyyn takkiin, niin että sen helakan punainen vuori loisti päällä päin, kulki hän juhlallisesti sauvoineen kapeassa käytävässä, ja Bruno nauroi vallan nääntyäkseen pojan juhlallisille askelille ja komealle puvulle.
»Liiasta naurusta sydän käy kipeäksi», huusi Elena sisähuoneesta.
»Minä olen hiljaa kuin hiiri, äiti», vakuutti Bruno ja sytytti sikarin, joka oli väännetty kuin korkkiruuvi.
Sitten väännettiin fonografia, ja Giuseppe marssi ympäri
»Swaney-virran» sävelen kaikuessa ja Sousan orkesterin soittaessa sekä
Davido Rossin nojautuessa uunin reunaan ja miettiessä kaukaista maata,
jossa ihmistä pidetään ihmisenä ja jossa ilma on vapaa.
»Herra Rossi», sanoi Bruno kesken tupakoimistaan.
»Mitä?»
»Oletteko koettanut sitä silinteriä, joka ensiksi teille lähetettiin?»
»En vielä.»
»Miksikä ette?»
»Mies, joka toi sen, sanoi, että sen lähettäjä on kuollut», — Rossi värähteli kuin kylmästä — »se olisi kuin ääni haudasta — en tiedä uskallanko kuulla sitä.»
»Niinkuin aave, joka puhuu ihmiselle — tietysti — ja varsinkin, jos se oli läheinen ystävä.»
»Se oli läheisin ystäväni, Bruno — se oli isäni.»
»Isänne?»
»Kasvatusisäni. Neljä vuotta hän puki ja ruokki ja kasvatti minua, ja minä olin kuin hänen oma poikansa.»
»Eikö hänellä itsellään ollut lapsia?»
»Oli pieni tytär, yhtä suuri kuin Giuseppe, kun hänet viimeksi näin —
Roma.»
»Roma?»
»Niin. Hänen isänsä oli vapaamieliseen puolueeseen kuuluva, ja hänen nimensä oli Roma.»
Hän oli ottanut uunin reunalta paperia, jossa nimikirjoitukset olivat, ja sitten hän veti lyijykynän taskustaan. »Kuinka kaunis se lapsi oli! Hänen tukkansa oli sysimusta ja silmät kiiltävän tummat.»
Elena oli palannut huoneeseen ja kuunteli, tahraiset kädet sivuilla.
»Minne hän joutui?» sanoi Elena.
»Kun hänen isänsä tuli Italiaan, jossa hän joutui vangiksi, antoi hän tytön erään italialaisen ystävän hoitoon Lontooseen. Minä olin silloin liian nuori häntä hoitamaan. Sitten läksin kohta Englannista Amerikkaan.»
»Missä hän on nyt?» kysyi Elena, ja Davido Rossi pyyhki pois viimeisen nimen listasta sekä vastasi pää kumarassa:
»Kun palasin Englantiin… oli hän kuollut.»
»Hm — ei ole mitään uutta auringon alla — Donna Roma tuli myöskin
Lontoosta», sanoi Bruno.
Davido Rossi tunsi, kuinka hänen kasvonsa värähtelivät.
»Hänen isänsä oli maanpakolaisena Englannissa myöskin, ja kun hän palasi tänne, joutui hän Elbaan. Hän oli jättänyt tytön sellaisten ihmisten huostaan, jotka kohtelivat häntä pahoin — tuon kaiken olen kuullut vanhan kreivittären suusta, kun hän moittii Donna Romaa.»
Davido Rossi hengitti tuskallisesti, ja jotain tuntui tarttuvan hänen kurkkuunsa.
»Omituista, jos se olisi sama tyttö», sanoi Bruno.
»Mutta herra Rossin Roma on kuollut», sanoi Elena.
»Niin, niin, se on totta! Mikä pöllö minä olen!» virkkoi Bruno.
Davido Rossi tunsi melkein tukehtuvansa. Hän tahtoi avarampaa tilaa ja astui ulos lyijykatolle.
VI.
Ave-Maria-soitto kajahteli useasta kirkontornista, ja aurinko laskeutui Pietarin kirkon taakse, sinertävän yön levitessä lumipeitteisten Apenninien yli ja yksinäisen tähden tuikkiessa siellä täällä. Viileä henkäys kävi läpi ilman, iltatuuli alkoi hymistä ja varisseet lehdet kahista, aivan kuin vanha maa värisisi vilusta.
Davido Rossin korvat suhisivat aivan kuin etäinen myrsky olisi kohissut puissa. Brunon viimeiset sanat yhdessä Charles Minghellin sanojen kanssa olivat koskeneet häneen aivan kuin hätäkello, joka kajahtaa unelmien sumun läpi. Hänen järkensä oli kuin huumaantunut ja hänen silmänsä olivat himmeät. Hän pani kiinni takkinsa napit ja kulki kiireesti edestakaisin lyijykatolla häkin vieressä, jossa linnut jo hiljaisina istuivat puulla.
Yö lähestyi nopeasti, ja pimeän tullessa kuvasarja kulki hänen muistinsa läpi tuskan räikeässä valossa. Silmänräpäyksessä hän oli Lontoossa, tuossa suuressa sumuisessa kaupungissa. Onnellisen kodin seinien sisässä paloi iloinen valkea, jonka ääressä istui kunnianarvoinen mies, pyhimyksen näköinen vaimo ja pikku tummasilmäinen lapsi, joka lauleli kaiket päivät, aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut laululintusen häkki. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas Roomassa, vanhan palatsin kullattujen seinien sisässä, jossa puuteroidut lakeijat kanniskelivat hopeatarjottimia, ja sama lapsi oli kasvanut naiseksi, ihanaksi, komeaksi, oli loistavasti puettu kuin kuningatar, mutta häpeän ympäröimä. Davido Rossin veri jähmettyi, ja ääni hänen sisässään kuiskasi: »Parempi olisi, jos hän olisi kuollut!» Ja kuunnellen tätä ääntä sanoi Davido Rossi itselleen, että tyttö oli kuollut, hänen täytyi olla kuollut, sillä Jumala oli hyvä eikä sallinut niin hirveätä tapahtua.
Ennenkuin hän huomasi ajan kulun, kertoivat kirkonkellot, että yön ensimmäinen tunti oli tullut. Juhlallisesti kajahti ensimmäisenä ja viimeisenä yksinäinen lyönti, joka vaikutti omituisen jäähdyttävästi, aivan kuin kellon kaiku autiolta meren kalliolta. Trinità dei Montin luostarin ikkunat valaistiin tähän aikaan, ja hämäriä tulia kiilui myöskin passionistien munkkiluostarista. Hän näki, kuinka Kristuksen morsiamet ja koppien lapset lauloivat messuja kuolleille pimeässä kirkossaan, jossa yksi ainoa öljylamppu paloi sen munkin edessä, joka luki rukouksen toisten munkkien veisatessa vastaukset haudankolkolla äänellä. He olivat onnelliset yksinkertaisessa elämässään, sillä kohtalo ei ollut julma heille eikä kääntänyt elämää surkeaksi ivaksi.
»Mutta hän on kuollut», ajatteli Davido Rossi. »Jumala johdattaa askeleemme hyvään loppuun, vaikka ne hoipertelevat sinne tänne. Hän ei olisi sallinut minun menetellä niin! Tyttö on kuollut!»
Samassa hän huomasi hohtavan valon pyhän Pietarin piazzalla ja pitkät varjot kirkon seinillä. Joukko kokoontui katsomaan paavin riemujuhlan viimeistä näytäntöä, ja kun raketit räiskyen lensivät ilmaan, juoksi pieni Giuseppe isänsä ja äitinsä seuraamana lyijykatolle.
Davido Rossi otti pojan syliinsä ja koetti haihduttaa oman synkkyytensä lapsen ilossa. Nyt kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, ja sitten leimahti pyhän Pietarin kirkon rististä tulen liekki, ja toisia tulia helähti palamaan ympäri kirkon ja pitkin pilareita luoden valoaan holveihin, kattoihin, kelloihin ja apostolien kuvapatsaisiin, kunnes koko kirkko kimmelteli kymmenissä tuhansissa säkenöivissä valoissa, ja koko piazza ja kaupunki näkyi päivänkirkkaana, kirkkaudessa kuitenkin siellä täällä sysimustia varjoja. Toinen raketti lensi ylös, ja samassa valkoiset valot muuttuivat keltaisiksi. Piazza näytti suurelta tulella kiehuvalta kattilalta, ja oli kuin tulivirtoja olisi johdettu yli laajan kaupungin. Sitten alkoivat lamput palaa aivan oikullisesti, sammuen vähitellen toinen toisensa perästä, ja tuon suuren rakennuksen kohdalla näytti nousevan lumottu satulinna, joka hävisi tehden tilaa toiselle, kunnes vihdoin nuo ilmalinnat katosivat, ja näytti kuin koko kirkkokin olisi sortunut raunioiksi.
»Oletko koskaan nähnyt ilotulitusta, setä Davido?» kysyi Giuseppe.
»Olen kerran, pikku poju, kaukana täältä, kauan aikaa sitten. Silloin olin pieni poika ja minun kanssani oli tyttönen, joka ei ollut sinua suurempi. Mutta nyt tulee kylmä, ilma on jäähtynyt. Jopa on myöhäkin, ja pienten poikien pitää mennä levolle.»
»Hm — Jumala on Jumala, ja paavi on Hänen profeettansa», sanoi Bruno Elenan ja Giuseppen mentyä. Oli kirkasta kuin päivällä. Aivan saattoi nähdä tulituksen johtajan paavin asunnon yläpuolella. »Hm» — hän puhalsi savun käyrästä sikaristaan — »mutta salamaa he eivät kumminkaan voi estää iskemästä.»
»Bruno!»
»Mitä?»
»Oliko Donna Roman isä Volonnan prinssi?»
»Oli. Viimeinen prinssi, joka kantoi tuota vanhaa paavillista nimeä. Kun Volonnan tilukset otettiin takavarikkoon, hävisi arvonimi, mutta vanha vampyyri sai maat.»
»Kuulitko hänen koskaan käyttäneen toista nimeä ollessaan maanpaossa?»
»Arvattavasti hän käytti. Mutta hänen asiassaan ei koskaan nostettu julkista oikeudenkäyntiä, eikä mitään tullut tiedoksi. Mutta kaikki he muuttivat nimensä.»
»Miksi — mitä —» kuului Davido Rossin epävarma ääni.
»Miksi?» sanoi Bruno. »Siksi, että he olivat kaikki tuomitut Italiassa, ja vieraita valtoja pyydettiin karkoittamaan heidät. Mutta mitä minä nyt puhelen! Tiedättehän te kaiken tuon paremmin kuin minä. Eikö teidän vanhalla ystävällänne ollut toista nimeä?»
»Luultavasti — en tiedä», sanoi Davido Rossi äänellä, joka osoitti, kuinka kiihoittunut hän oli.
»Eikö hän koskaan maininnut sitä teille?»
»Ei — koskaan — —. Vallankumouksellisten seassa on aina ollut rosvoja, ja ehkä hän estääkseen petosta — —»
»Ihan niin. Pirulla on suuri valta Englannissakin. Mutta minusta on omituista, että vaikka teidän ystävänne oli kuin isä, hän ei kertonut — ei lopultakaan — — —»
»Ehkä hän aikoi — ja sitten ehkä — —»
Davido Rossi puristi kätensä otsaansa aivan kuin tuskan huumaamana ja alkoi taas kulkea edestakaisin.
Sanomalehtipoika piazzalla huusi »Tri-bu-na», ja Bruno virkkoi:
»Sepä on aikaista! Mistähän nyt puhutaan? Minä menen ostamaan lehden.»
Pimeys oli nyt peittänyt taivaan, ja tähdet tuikkivat korkeudessaan kirkkaina, lempeinä, valkoisina ja jaloina, saattaen kuolemattomassa ylevyydessään ihmisten pikkumaisuuden häpeään.
»Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, ja taivaanlaki osoittaa hänen käsialaansa.»
Davido Rossi lausui nuo sanat ääneen, mutta hän koetti turhaan saada yön tyyneyttä omaan sieluunsa. Hänen silmiensä edessä kulki kuten ennenkin muistojen vaihteleva sarja. Hän oli taas Lontoossa suuren rautatieaseman lasikaton alla veturien tukahduttavan savun ja höyryviheltimien hälinän seassa. Hän sanoi hyvästi vanhalle partasuulle miehelle. »Hyvästi, poikani», sanoi vanha mies. »Minä kirjoitan sinulle ajoissa, ja sitten kerron sinulle jotain, joka ehkä hämmästyttää sinua. Hyvästi! Jumala sinua siunatkoon.» Ja sitten seurasi hiljaisuus. Vankilan ovet sulkeutuivat elävän miehen saavuttua sinne, ja kun ne avautuivat, oli jälellä ainoastaan ruumis.
Ei. Muisto toi toisenkin kuvan. Hän oli Roomassa taas, ja eräs entinen vanki tuli Elbasta tapaamaan häntä parlamenttirakennukseen. »Tuon teille kuolevan miehen tervehdyksen», sanoi mies ja antoi Davido Rossin käteen pienen pahvilaatikon. »Hänellä oli verrattain suuri vapaus, ja hän kasvatti suuressa puutarhassaan kukkia lapsille, mutta kirjeitä hän ei saanut kirjoittaa ja postia vartioitiin tarkasti.» — Laatikossa oli fonograafilieriö, johon oli kirjoitettu: »Ainoastaan D.L:lle. Pyydetään, että parlamentin jäsen Davido Rossi hävittää tämän, ellei hän tiedä, missä D.L. on.»
Tiber tuolla alhaalla virtasi mutaisessa uomassaan rauhattomana. Yhtä rauhaton oli Davido Rossin mieli, jota epäilykset kiusasivat ja voittamaton pelko vaivasi. Mutta juuri silloin kello löi kahdeksan, ja ääni hänen sisässään sanoi:
»Ole rohkea! Tunkeudu tuon salaisuuden pohjaan asti! Taivas on kaiken yllä!»
Kun Davido Rossi palasi sisään, huomasi Elena, joka juuri riisui poikaa, hurjan katseen hänen silmissään, mutta Bruno, joka luki iltalehteä, ei nähnyt mitään, vaan huusi:
»Halloo! Kuulkaapas tätä. Tämä on Olgan kirjoitus. Hänellä sitten on kynä, sen minä sanon. 'Madame de Pompadour. Tähän saakka meillä on ollut vain madame —, jonka vaikutus valtioon ja Italian viisaisiin vallanpitäjiin oli ainoastaan satunnainen, mutta nyt on kohtalo lahjoittanut meille Madame de Pompadourin…' Sitten on johtava kirjoitus teidän piazzalla pitämästänne puheesta. Kiittää teitä taivaaseen asti. Katsokaa! Luojan kiitos, että meillä on miehiä semmoisia kuin parlamentin jäsen Rossi, joka uskaltaa…»
Mutta otsa synkkänä kääntyi Davido Rossi pois ja meni sisähuoneeseen, ja Bruno katsoi ympärilleen hämmästyneenä.
»Tahdotteko lampun?» kysyi Elena.
»En, kiitos», vastasi Davido Rossi avonaisesta ovesta.
Tuli paloi uunissa, ja hermostuneena hän värähti huomatessaan, kuinka valo kuvastui ikkunaan, aivan kuin tulinen silmä sieltä olisi katsellut häntä. Hän avasi fonografin laatikon, joka oli nostettu paikoilleen pianon päälle, ja sitten hän nouti piirongista pienen pahvikotelon. Tuli uunissa välähti synnyttäen aavemaisia varjoja lattialle, mutta hän veti lieriön kotelosta ja työnsi sen fonografiin. Sitten hän astui ovelle ja lukitsi sen.
VII.
»Hm» — sanoi Bruno, »tämä riittää nolaamaan miehen niin, että hän tuntee itsensä pieneksi kuin sardiini!»
Nyt oli jäljellä vielä yksi tehtävä, mutta peittääkseen sen oikean luonteen Bruno otti sanomalehtensä ja sanoi:
»Elena, minä menen alas lukemaan tämän isällesi. Donna Roma raukka, hänen täytyy varmaan paeta kaupungista. Kohta, kohta, Garibaldi-Mazzini! Aikaisin maata, aikaisin ylös, ja aikaa on kyllin vanheta, eikö niin! … Mitä herra Rossiin tulee, luulisi häntä ennemmin rikokselliseksi kuin päivän sankariksi! Se nostattaa vallan sietämättömän janon minussa!» Ja Bruno läksi alas kahvilaan koettamaan, eikö litrallinen aurinkoisten viinitarhojen syysnestettä voisi poistaa tuota janoa.
Sillä välin Giuseppe, joka oli hyvin väsynyt, näytti kovin nyrpeältä, kun hänen täytyi mennä maata sanomatta hyvää yötä setä Davidolle. Äiti suostui menemään noutamaan pojan yöpuvun alas, sen sijaan että pojan olisi pitänyt mennä ylös makuuhuoneeseen, sillä hän arveli, että ehkä Davido Rossi jo oli tullut sisähuoneesta ruokasaliin ja voisi siis tyynnyttää pojan. Mutta kun Elena palasi ruokasaliin, oli sisähuoneen ovi vielä lukossa ja Giuseppe pyysi saada maata sohvalla, kunnes setä tulisi kantamaan hänet makuuhuoneeseen. Hän lupasi vakavasti pysyä valveilla ja sitten hän sai panna maata yöpuvussaan, päiväpuku peitteenä. Kaikki kävi hyvin kolmekymmentä sekuntia, mutta sitten pieni kiharatukka näytti rupeavan antautumaan taistelussa Nukkumatti-jättiläistä vastaan.
»Ei minua nukuta, äiti», kuului uninen ääni sohvalta, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä kävi säännöllinen hengitys hitaammaksi, silmät sulkeutuivat ja pieni sielu hiipi tiedottomuuden valtakuntaan.
Äidin ilo on kuin lapsen, ja Elena nauroi itsekseen istuessaan sohvan toisessa päässä. Sitten hän otti pienen miehen vaatteet, katseli niitä, käänsi taskut nurin ja näki niiden merkilliset aarteet: korkin, pyöreän kiven, särkyneen napin ja ruostuneen naulan.
Äkkiä hän huoneen hiljaisuudessa kuuli äänen. Se tuli sisähuoneesta. Oliko se herra Rossin ääni? Ei! Tuo ääni oli vanhempi ja heikompi kuin herra Rossin eikä ollut niin selvä. Oliko hänen luonaan joku vieras? Siinä tapauksessa vieras oli tullut sillä aikaa kuin hän, Elena, oli ylhäällä makuuhuoneessa. Mutta miksi hän ei olisi kuullut koputusta? Kuinka Giuseppe ei hänelle kertonut siitä? Ja lamppukin oli vielä ruokasalin pöydällä, ja sisähuoneessa oli siis aivan pimeä, paitsi mitä tuli uunista valaisi.
Hänen verensä jähmettyi ja hän kuunteli, mitä siellä sisällä sanottiin, mutta seinä esti ääntä kuulumasta. Silloin tällöin sai hän selon yksityisistä sanoista. Mutta äkkiä kuului kesken vierasta ääntä selvä ja tuttu ääni, joka tuskallisesti väristen sanoi: »Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»
Se oli herra Rossin ääni, ja Elenan pää rupesi menemään vallan sekaisin. Kenelle hän puhui? Kuka puhui hänelle? Hän oli mennyt yksin huoneeseen ja istui siellä pimeässä, ja kumminkin sieltä kuului kaksi ääntä.
Sillä hetkellä pikku Giuseppe huudahti unissaan, ja käännettyhän pojan toiselle kyljelle ja tyynnytettyään häntä Elena kuunteli taas, mutta kaikki oli hiljaa. Hän rupesi jo uskomaan, että hän oli nukahtanut ja uneksinut, kun sama painajainen taas rupesi häntä vaivaamaan. Hän kuuli Davido Rossin pitkät, hitaat askeleet ohuella matolla, joka oli levitetty tiilipermannolle, ja sitten omituista suhisevaa ääntä. Sitten seurasi taas tuo vieras puhe.
Nyt alkoi asia selvitä Elenalle, ja hän naurahti. Tuo yliluonnollinen ääni, joka oli kauhistuttanut häntä, oli ainoastaan fonografi! Mutta hetken kuluttua uusi pelko valtasi hänet, kun hän kuuli Davido Rossin tuskalliset huudahdukset, joilla hän tuontuostakin keskeytti fonografin äänen. Elena ei voinut kuulla sanoja, mutta ääni ilmaisi suurta tuskaa. Tuskin tietäen mitä teki Elena hiipi ovelle ja kuunteli. Silloinkin hän vain silloin tällöin saattoi kuulla vieraan äänen lausumat sanat, joita fonografin surina yhä keskeytti.
»Davido», sanoi ääni, »kun tämä joutuu käsiisi… suuressa tuskassani… älä pidä pyyntöäni mitättömänä … mutta mitä päättänetkin tehdä… ole hellä lapselle… muista että… hyvästi poikani… loppu on lähellä… ellei kuolema tee tyhjäksi… ne, jotka jäävät maan päälle auttaja ja puoltaja taivaassa… Hyvästi!» Ja näitä katkonaisia sanoja keskeyttivät Davido Rossin huokaukset ja tukahdutetut nyyhkytykset. Ja yhä uudelleen hän vakuutti: »Sen tahdon. Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»
Elena ei voinut kestää enää. Kooten rohkeutensa hän koputti ovelle. Se oli heikko koputus, eikä vastausta kuulunut. Hän koputti kovemmin, ja sitten suuttunut ääni sanoi:
»Kuka siellä?»
»Minä vain — Elena», kuului kaino vastaus. »Onko jotain tapahtunut?
Ettekö ole terve?»
»Olen», kuului tyynempi ääni, ja sitten avattiin ja suljettiin jotain laatikoita. Vihdoin Davido Rossi avasi oven ja astui ulos.
Kun hän astui kynnyksen yli, katsahti hän taakseen pimeään huoneeseen aivan kuin hän olisi pelännyt näkymättömän käden koskettavan hänen olkapäähänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja otsa hiessä, mutta hän hymyili ja virkkoi äänellä, joka oli hiukan käheä, mutta kumminkin tyyni.
»Pelkään pelästyttäneeni teitä, Elena.»
»Ettekö ole terve, herra? Saanko noutaa hiukan konjakkia?»
»Ei! Ei mitään! Mutta…»
»Ottakaa tämä lasillinen vettä.»
»No hyvä. Voin paremmin nyt, ja olen kovin häpeissäni. Elena, te ette saa ajatella tätä sen enempää, ja vaikka tulisinkin tulevaisuudessa tekemään jotain, joka tuntuu teistä omituiselta, niin ette saa mainita tätä. Lupaattehan sen?»
»Minun ei tarvitse luvata sitä, herra», sanoi Elena.
»Bruno on iloinen, kunnon poika, Elena, mutta joskus —»
»Kyllä tiedän — enkä koskaan mainitse tätä kenellekään. Mutta te vilustuitte illalla katolla, kun katselitte ilotulitusta — siinä kaikki! Yöt ovat kylmiä nyt, ja minä olin ajattelematon, kun en tuonut teille päällystakkianne.»
Ja Elena ajatteli: »Annan kaksi suurta kynttilää St. Augustinon
Madonnalle, jotta hän varjelisi hänet kuumeelta.»
Sitten hän koetti olla iloinen ja sanoi kääntyen nukkuvaan poikaan:
»Katsokaa! Hän oli paha taas eikä tahtonut mennä maata ennenkuin te tulisitte kantamaan hänet.»
»Pikku mies!» sanoi Davido Rossi. Hän astui sohvan luo, mutta hänen kalpeat kasvonsa näyttivät hajamielisiltä, ja katsoen Elenaan hän kysyi:
»Missä Donna Roma asuu?»
»Trinità dei Monti — kahdeksantoista», sanoi Elena.
»Onko nyt myöhä?»
»Kello on ainakin puoli yhdeksän.»
»Hm — viedään nyt Giuseppe levolle.»
Hän oli nostamaisillaan pojan syliinsä, kun laahustavia askeleita kuului portaissa ja sitten hätäinen koputus ovelle.
»Isä!» huusi Elena.
»Se on hän. Hän tulee ylös.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä iltapukuun puettu nainen seisoi eteisessä. Se oli Donna Roma. Hän oli avannut kärpännahkaisen viittansa, ja hänen rintansa kohosi nopean astunnan aiheuttamasta hengästyksestä.
»Saisinko puhutella herra Rossia?» alkoi hän, ja kun hän sitten katsoi Elenan ohi ja huomasi Davido Rossin nojautuneena lapsen yli, näytti häntä pyörryttävän ja hän sulki silmänsä hetkeksi.
Davido Rossin kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän astui esiin, kumarsi syvään ja saattaen vieraan sisähuoneeseen sanoi hiukan epävarmasti:
»Astukaa sisään! Elena noutaa lampun. Tulen takaisin heti paikalla.»
Sitten hän nosti Giuseppen syliinsä, kantoi hänet ylös makuuhuoneeseen, kääri peitteen hänen ympärilleen, silitti päänaluista ja teki ristinmerkin pojan otsalle sekä palasi takaisin sisähuoneeseen unissaan kulkevan miehen tavoin.
VIII.
Kun Roma astui ylös portaita Davido Rossin huoneeseen, kiusasivat häntä nuo samat ristiriitaiset ajatukset, jotka egyptiläisten kyykäärmeiden lailla olivat kiemurrelleet hänen aivoissaan silloin kun hän sanoi paronille: »Voisin tappaa hänet.» Mutta kun hän saapui ovelle ja näki itse miehen seisovan nukkuvan lapsen vieressä, tuntui hänestä aivan samalta kuin ensi kerran Davido Rossin äänen kuullessa — hän tunsi nähneensä tuon kuvan ennen jossakin, ehkä jossakin toisessa elämässä — ja tuo muistin nimettömän komeron avaaminen melkein pyörrytti häntä.
Sitten saapui Davido Rossi puhuen ja käyttäytyen omituisen hämillään, ja häntä seurasi ujo vaimo (arvattavasti Brunon vaimo) kantaen lamppua. Mutta samana hetkenä, jolloin Roma astui vastaanottohuoneeseen, hän oli taas tyyni.
Jäätyään yksin Donna Roma katseli ympärilleen ja huomasi yhdellä silmäyksellä kaikki — ohuen maton, yksinkertaisen karttuunin, kuvat, erinäköiset huonekalut. Hän näki fonografin pianolla vielä auki, ja lieriökin oli näkyvissä — odottaessa hänen melkein teki mieli koskettaa vieteriä. Hän näki itsensä peilissä uunin yläpuolella, kiiltävän mustan tukkansa, joka oli työnnetty pois otsalta, niin että yksi ainoa kihara pääsi valumaan alas, hän näki kärpännahkaisen viittansa olkapäillään ja sen alla valkoisen silkkimusliinipukunsa, joka sulautui yhteen hänen kauniin vartalonsa kanssa.
Sitten hän kuuli Davido Rossin askelten palaavan, ja vaikka hän nyt oli aivan tyyni, tunsi hän omituista pelkoa, semmoista, jota näyttelijä tuntee pukuhuoneessaan kuullessaan orkesterin alkavan soiton. Hän oli selin oveen, ja hänen hameensa kahahti, kun Davido Rossi astui huoneeseen, ja samassa mies seisoi hänen edessään ja he olivat kahden kesken.
Davido Rossi katsoi Donna Romaan suurilla, syvämietteisillä, ihmeellisillä silmillään, ja tyttö näki hänen kohottavan kätensä otsalleen ja sitten kumartavan syvään ja tarjoavan istuinta Donna Romalle, itse mennen uunin luo ja nojautuen siihen. Donna Roma värisi ja tunsi punastuvansa, mutta puhuessaan hän oli taas oma herransa, ja hänen äänensä oli pehmeä ja luonnollinen.
»Tiedän menetteleväni kovin omituisesti tullessani tänne teitä tapaamaan», sanoi hän, »mutta te olette pakottanut minut siihen, enkä voi mitään muuta.»
Davido Rossi äänsi heikosti, ja Donna Roma huomasi hänen kumartuvan eteenpäin nähdäkseen vieraan kasvot, ja hän loi katseensa alas osittain antaakseen hänen katsoa, osittain välttääkseen hänen katsettaan.
»Minä kuulin teidän puheenne tänään piazzalla. On turhaa sen laveammalta keskustella siitä, että muutamat kohdat puheesta tarkoittivat minua.»
Davido Rossi ei puhunut mitään, ja Roma leikki sylissään olevalla hansikkaalla ja jatkoi sitten samalla vienolla äänellä:
»Jos olisin mies, pitäisi minun kaiketi vaatia teidät kaksintaisteluun, mutta naisena en voi muuta kuin sanoa teille, että olette väärässä.»
»Väärässä?»
»Julmasti, häpeällisesti väärässä.»
»Sanotteko minulle, että…»
Hän änkytti hätäisesti, mutta Roma vastasi aivan tyynesti:
»Uskokaa, että kaikki, mitä sanoitte ja mihin viittasitte, on perätöntä.»
Tytön silmissä oli vihan ja inhon kiilto, jota hän koetti peittää, sillä hän tiesi Davido Rossin katsovan häneen.
»Jos… jos…» Davido Rossin ääni oli paksu ja epäselvä, »jos te sanotte, että olen tehnyt vääryyttä teille…»
»Te olette — julmaa vääryyttä.»
Roma kuuli hänen hengityksensä, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan, peläten näkevänsä jotain hänen kasvoissaan.
»Ehkä pidätte sitä omituisena», lisäsi tyttö, »että pyydän teitä luottamaan ainoastaan vakuutukseeni. Mutta vaikka olette tehnyt minulle väärin, uskon teidän luottavan siihen. Teidän vihollisennekin sanovat teitä oikeutta rakastavaksi mieheksi. Kaikkialla tunnetaan teidät naisen puolustajaksi. Kaikkialla, missä julmat ja itsekkäät miehet ovat tehneet väärin naista kohtaan, siellä teidän nimenne on kaikunut sorretun ystävänä ja puoltajana. Pitääkö teistä nyt sanottaman, että te itse olette saattanut viattoman naisen kärsimään?»
»Jos… jos te vakuutatte kunniasanallanne, että se, mitä sanoin — mihin viittasin, on perätöntä, että väärä huhu on teitä panetellut, että se on kaikki viheliäistä, perätöntä ilkeyttä —»
Tyttö kohotti päänsä ja katsoi Davido Rossia suoraan silmiin sanoen äänellä, joka ei värissyt:
»Sen vakuutan.»
»Silloin uskon teitä», sanoi mies. »Koko sydämestäni ja sielustani uskon teitä.»
Hän oli ajatellut: »Se on hän! Lapsuuden sulo on hiukan kadonnut, hiukan turmeltunut, hiukan muuttunut, mutta se on hän!»
»Tuo mies on lapsi», ajatteli Roma. »Hän uskoo vaikka mitä, mitä kerron hänelle.» Ja sitten hän loi katseensa alas ja leikkien sormessaan olevalla opaalisormuksella hän alkoi käyttää imartelua, joka aina ennen oli tehokkaasti vaikuttanut kaikkiin miehiin.
»En sano olevani aivan moitteeton», alkoi hän. »Ehkä olen elänyt ajattelematonta elämää keskellä kurjuutta ja surua. Jos niin on, on se osittain niiden miesten syy, jotka ovat ympäröineet minua. Milloinka nainen on muuta kuin miksi häntä ympäröivät miehet ovat hänet tehneet!»
Hän heikensi äänensä melkein kuiskaukseksi lisäten: »Te olitte ensimmäinen mies, joka ei ole kiittänyt ja imarrellut minua.»
»En ajatellut teitä», sanoi Davido Rossi. »Ajattelin erästä toista ja ehkä myöskin köyhää työnaista, jonka täytyy loiston ja rikkauden keskellä nääntyä nälkään.»
Tyttö nosti katseensa ja puolittainen hymy levisi hänen huulilleen. Se oli kuin linnunpyytäjän hymy, kun lintu puusta vastaa hänen houkutuksiinsa.
»Kunnioitan teitä siitä syystä», sanoi hän. »Ja jos olisin ennen tavannut teidän kaltaisenne miehen, olisi elämäni ehkä ollut toisenlainen. Ennen muinoin toivoin, että mies, jolla on jalot pyrinnöt, korkea päämäärä, kohtaisi minut elämän ovella. Ehkä te olette tuntenut samaa — että nainen, joka olisi voimakas ja uskollinen, seisoisi vierellänne myötä- ja vastoinkäymisissä, vaaroissa ja iloissa.»
Hänen äänensä oli hiukan epävarma — hän ei ymmärtänyt miksi.
»Unelma! Kaikillahan meillä on unelmamme», sanoi Davido Rossi.
»Niin — unelma! Miehiä tuli — hän ei ollut niiden joukossa. He kiirehtivät täyttämään pienimmänkin toivomukseni, kiihoittivat kaikkia mielettömyyksiäni, ympäröivät minut loistolla, mutta unelmani oli särkynyt. Harvoja heistä kunnioitin, en ainoatakaan ihaillut. He olivat minulle ajanviettona, leikkikaluina. Ja he kostivat minulle sanomalla salassa… samaa, mitä te sanoitte julkisesti tänä aamuna.»
Davido Rossi katseli yhtämittaa Donna Romaa suurilla, syvämietteisillä silmillään, jotka olivat kuin lapsen silmät, ja kesken iloaan onnistumisestaan tyttö tunsi tuskaa nähdessään hänen kasvojensa surumielisen ilmeen ja kuullessaan hänen värähtelevän äänensä.
»Miehet ansaitsevat paljon moitetta», sanoi Davido Rossi. »Taistelussa mies miestä vastaan me jaamme iskuja kaikkialle ja luulemme käyvämme rehellistä taistelua, mutta unohdamme, että vihollisemme takana usein on nainen — vaimo, äiti, sisar, ystävä — ja, Jumala sen meille antakoon anteeksi, kun iskemme, käy iskumme myöskin häneen.»
Puolinainen hymy Roman huulilta hävisi, ja omituinen liikutus, jota hän ei voinut käsittää, valtasi hänet.
»Te puhuitte köyhistä naisista, jotka taistelevat ja näkevät nälkää», sanoi tyttö. »Hämmästyisittekö, jos kertoisin, että minä tiedän, mitä se merkitsee? Niin, ja mitä merkitsee olla ilman ystäviä ja yksin — aivan, aivan yksin julmassa, pahassa kaupungissa.»
Hän oli kadottanut tyyneytensä hetkeksi, ja silmien kuiva kiilto oli muuttunut kosteaksi, vakavaksi loistoksi. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän oli taas oma herransa ja alkoi puhua välttääkseen kiusallista vaitioloa.
»En ole koskaan puhunut tästä kenellekään toiselle miehelle», sanoi hän, »enkä ymmärrä miksi tulin sen maininneeksi teille — juuri teille.»
Davido Rossi ei huomannut mitään vilppiä tytön mielistelyssä. Hän näki vain oman pikku Romansa, lapsen, tuon viattoman siskonsa, joka vieläkin, vaikka nukkuvana, oli tytössä.
Donna Roma oli noussut seisomaan, ja Davido Rossi astui hänen luokseen ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi:
»Oletteko koskaan ennen nähnyt minua?»
»En koskaan», vastasi tyttö.
»Istukaa», pyysi Davido Rossi. »Minulla on jotain sanottavaa teille.»
Tyttö istui ja hänen kasvoihinsa tuli omituinen, melkein kavala ilme.
»Te olette kertonut minulle hiukan elämästänne», sanoi mies, »sallikaa minun nyt kertoa teille hiukan omasta elämästäni.»
Tyttö hymyili taas, ja hänen oli vaikea peittää kasvojensa voittoisaa ilmettä. Nuo suuret lapset, joita sanotaan miehiksi, ovat melkein säälittäviä. Hän oli odottanut taistelua, mutta mies oli jo alussa heittänyt pois aseensa ja nyt hän aikoi kokonaan antautua tytön käsiin. Ellei tuolla miehellä olisi ollut noin tunteellinen katse ja noin hellä ääni, olisi tyttö melkein nauranut sydämessään.
Donna Roma antoi vaipan valua pois hartioiltaan saattaen näkyviin pyöreän vartalonsa ja valkoiset käsivartensa ja heittäen toisen jalan toisen yli, niin että hänen valkoisen pitsialushameensa lieve ja pieni punainen kengän kärki pisti esiin. Sitten hän yskähti hiukan tuoksuavaan nenäliinaansa ja asettui kuuntelemaan.
»Te olette vanhan suvun lapsi», alkoi Davido Rossi, »suvun, joka on vanhempi kuin se linna, jossa se eli ja ylpeämpi kuin kuningassuku. Ja vaikka olisitte kärsinyt suuriakin suruja, olette kokenut äidin ja isän rakkautta ja teillä on ollut oma koti. Ymmärrättekö mitä on, kun ei ole nähnyt isäänsä eikä äitiään, kun ei ole kotia eikä ole nimeä, vaan täytyy olla yksin?»
Tyttö nosti katseensa — syvä poimu oli Davido Rossin otsassa. Sitä ei
Roma ollut huomannut ennen.
»Onnellinen on se lapsi», sanoi Davido Rossi, »jolle yksikin sydän sykkäilee tässä armottomassa maailmassa, vaikka häpeä olisi hänen kehtonsa ääressä seisonut. Minulla ei ollut ketään. En ole koskaan nähnyt äitiäni.»
Ilkkuva ilme Roman kasvoista hävisi, ja hän veti pois toisen jalkansa toisen päältä.
»Äitini oli sydämettömän miehen ja armottoman lain uhri. Hän sitoi lapsensa ranteeseen lipun, johon hän oli kirjoittanut lapsen isän nimen, asetti poikansa Santo Spiriton löytölasten kodin seimeen ja heittäytyi itse Tiberiin.»
Roma veti viitan hartioilleen.
»Hän makaa köyhien nimettömässä haudassa Campo Veranossa.»
»Teidän äitinne?»
»Niin. Aikaisin muistoni on se, että minut annettiin hoidettavaksi erääseen maataloon Campagnaan. Se oli vallankumouksen aikakautta, eikä kuninkaan aarreaitta vielä ollut maksanut takaisin paavin aarreaitalle sen rahoja. Santo Spiriton nunnilla ei ollut varaa maksaa hoidokeistaan, ja minä olin kuin hyljätty linnunpoikanen vieraassa pesässä.»
»Oh!»
»Niihin aikoihin jotkut konnat harjoittivat orjakauppaa valkoisilla italialaisilla poikaraukoilla. He vaelsivat ympäri maata, kokosivat pieniä poikia, sulkivat heidät karjan tavoin rautatievaunuihin ja lähettivät heidät vieraille maille. Minun kasvatusvanhempani möivät minut rahasta, ja minut lähetettiin Lontooseen.»
Roman rinta kohosi, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.
»Sitten muistan eläneeni laajassa, puoleksi autiossa talossa Sohossa — viisikymmentä vierasta poikaa yhteensullottuina. Suurimmat pojat lähetettiin kaduille posetiiveineen, nuoremmille pojille annettiin käteen häkki, jossa oli orava tai valkoinen hiiri. Me saimme kupin teetä ja leipäpalan aamiaiseksi emmekä saaneet palata illalla kotiin, ennenkuin olimme ansainneet iltasemme. Sitten — — talvipäivät ja yöt ovat kylmät siellä pohjoisessa, ja pienet etelän pojat posetiiveineen ja oravineen värisevät kylmästä ja näkevät nälkää siellä pimeän ja lumen keskellä.»
Roman silmät kostuivat nopeasti, ja kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen.
»Luojan kiitos, minulla on toinenkin muisto», jatkoi Davido Rossi. »Muistan jalon miehen — hän oli suorastaan pyhimys — italialaisen maanpakolaisen, joka uhrasi elämänsä köyhille, varsinkin oman maansa köyhille.»
Roma näytti pidättävän hengitystään.
»Usein hän saattoi poikasten isännät oikeuden eteen Englannissa, kunnes nämä, huomatessaan, että heitä tarkastettiin, muuttuivat vähemmän julmiksi. Hän avasi kotinsa noille pikku raukoille, ja he tulivat lämpimään, valoisaan kotiin kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla tuoden posetiivit mukanaan. Hän opetti heitä lukemaan, ja sunnuntai-iltoina hän kertoi heille suurten italialaisten elämästä. Hän on kuollut, mutta hänen henkensä elää — elää niiden sielussa, jotka hän teki eläviksi.»
Roman silmät olivat sokeina kyynelistä, ja sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kun hän kysyi:
»Mikä hän oli?»
»Tohtori.»
»Mikä hänen nimensä oli?»
Davido Rossi pyyhkäisi otsaansa kädellään vastatessaan:
»Häntä nimitettiin Giuseppe Roselliksi.»
Roma kohottautui puoleksi istuimeltaan, mutta vaipui sitten takaisin, ja pitsinenäliina putosi hänen kädestään.
»Mutta minä kuulin sitten — kauan jälestäpäin — että hän oli roomalainen ylimys, yksi noita pelottomia, jotka olivat valinneet köyhyyden ja maanpaon ja tuntemattoman nimen vapauden ja oikeuden tähden.»
Roman käsi oli vaipunut rinnalle, joka kohoili mielenliikutuksesta, mitä hän ei koettanutkaan salata.
»Eräänä päivänä tuli kirje Italiasta, ja siinä sanottiin, että tuhat miestä odotti häntä johtajakseen pannakseen toimeen vallankumouksen ja syöstäkseen valtaistuimelta väärän kuninkaan. Se oli petosta, erään konnan työtä, jolle miehelle sittemmin maksettiin hyvä hinta sankarin verestä. Minä kuulin siitä myöhään — vasta tänä iltana.»
Tuli hetken hiljaisuus. Davido Rossi kohotti toisen käden silmilleen.
»Entä sitten?»
»Hänet houkuteltiin takaisin Englannista Italiaan. Eräs englantilainen ministeri avasi hänen kirjeensä, jotka olivat kirjoitetut eräälle ystävälle, ja ilmoitti niiden sisällyksen Italian hallitukselle. Hänet jätettiin poliisin haltuun ja ajettiin maanpakoon ilman kuulustelua.»
Roma puristi rintaansa aivan kuin estääkseen itkua puhkeamasta esiin.
»Eikö hänestä koskaan kuulunut mitään?»
»Kerran — kerran vain — se ystävä, josta puhuin, sai kuulla hänestä.»
Romaa pyörrytti aivan kuin hän olisi seisonut äkkijyrkänteen partaalla, mutta hän ei voinut seisahtua, hänen täytyi jatkaa.
»Kuka oli se ystävä?»
»Yksi noita köyhiä orpoparkoja — poika, joka oli kiitollisuuden velassa hänelle kaikesta ja joka rakasti ja kunnioitti häntä kuin isäänsä — ja yhä vieläkin rakastaa ja kunnioittaa häntä ja koettaa seurata hänen jälkiään.»
»Mikä — oli hänen nimensä?»
»Davido Leone.»
Roma katsoi häneen hetken ääneti. Sitten hän sanoi: »Kuinka hänelle kävi?»
»Italian tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja Englannin poliisi karkoitti hänet Englannista.»
»Eikö hän koskaan voinut palata omaan maahansa?»
»Hän ei ole koskaan voinut käydä äitinsä haudalla, paitsi yöllä salassa aivan kuin rikoksentekijä.»
»Minne hän joutui?»
»Hän läksi Amerikkaan.»
»Eikö hän koskaan palannut?»'
»Palasi! Koti-ikävä hänessä, kuten kaikissa kodittomissa, oli valtavin tunne. Hän palasi Italiaan.»
»Missä hän on — nyt?»
Davido Rossi astui hänen luokseen ja sanoi:
»Tässä huoneessa.»
Tyttö nousi —
»Te olette Davido Leone?»
Davido Rossi kohotti toisen kätensä:
»Davido Leone on kuollut!»
Oli hetken äänettömyys. Tyttö saattoi kuulla sydämensä lyönnin. Sitten hän sanoi melkein kuulumattomasti kuiskaten:
»Ymmärrän. Davido Leone on kuollut, mutta Davido Rossi elää.»
Davido Rossi ei vastannut, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen silmänsä säikkyivät.
»Ettekö pelkää kertoa tuota minulle?»
»En.»
Tytön silmät loistivat ja huulet värähtelivät.
»Te loukkasitte ja nöyryytitte minua julkisesti tänä aamuna ja kumminkin luulette minun säilyttävän salaisuutenne.»
»Tiedän sen.»
Tytöstä tuntui kuin hänen rintansa laajenisi, ja hitain, hermostunein liikkein hän ojensi kätensä.
»Saanko… saanko puristaa kättänne?» sanoi hän.
Hetken epäröinti. Sitten heidän kätensä yhtyivät puristukseen, joka oli täynnä tulta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli kohottanut Roman käden huulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.
Voittoisa riemun tunne välähti tytön sydämessä, mutta sammui samassa.
Hänen teki mieli itkeä, tunnustaa, sanoa jotain, hän ei tiennyt mitä.
Mutta Davido Leone on kuollut kaikui hänen korvissaan, ja samassa hän
muisti, mikä asia hänet oli tuonut tähän taloon.
Sitten kyyneleet alkoivat tulvia hänen silmiinsä, hänen rohkeutensa lannistui ja hän tahtoi paeta, paeta pois sanomatta sanaakaan. Roma ei voinut puhua, Davido Rossi ei voinut puhua. He seisoivat äkkijyrkänteen reunalla, ja ainoastaan äänettömyys pelasti heidät syöksymästä kuiluun.
»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma murtuneella äänellä, ja pää alas vaipuneena ja huulet värähdellen hän astui ovelle.
IX.
Tähän hetkeen asti Davido Rossi oli ajatellut Romaa ainoastaan tuona lapsena, jonka hän tunsi seitsemäntoista vuotta sitten, tohtori Rosellin tyttärenä, ystävänään ja kasvatussisarenaan. Mutta hän katsoi tyttöään nyt taas tämän kulkiessa hänen ohitseen ovelle, ja nyt, ensimmäisen kerran, hän näki Roman ei niinkuin poika näkee tytön, vaan niinkuin mies näkee naisen. Kuinka kauniiksi hän oli kasvanut! Ja hän oli Roma! Hänen Romansa, olkoonpa heidän välillään mitkä esteet tahansa! Jotain lämmintä värähti hänen sydämessään sitä ajatellessa, ja katsoen tyttöön uusin silmin hän tunsi ruumiillista riemua, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
Saavuttuaan ovelle Roma seisahtui aivan kuin epäröiden lähteä ja sanoi äänellä, joka vielä oli vieno, mutta syvempi:
»Minä tahdoin nähdä teidät silmästä silmään, mutta nyt, kun olen nähnyt teidät, ette olekaan se mies, joksi teitä luulin.»
»Ettekä te», vastasi Davido Rossi, »se nainen, joksi teitä kuvittelin.»
Tytön silmät välähtivät, ja hän nosti katseensa kysyen: »Ette siis koskaan ennen ole nähnyt minua?» Ja Davido Rossi vastasi hetken kuluttua:
»En ole koskaan nähnyt Donna Roma Volonnaa ennenkuin tänään.»
»Anteeksi, että tulin luoksenne», sanoi Roma.
»Kiitos, että sen teitte», vastasi Davido Rossi, »ja jos olen loukannut teitä, olen tästä hetkestä alkaen teidän ystävänne ja puoltajanne. Sallikaa minun koettaa parantaa, mitä olen rikkonut. Olen valmis sen tekemään, jos voin, tuottakoon se minulle mitä nöyryytystä tahansa. Kiiruhdan tekemään sen, enkä voi antaa itselleni anteeksi, ennenkuin se on tehty. Se, mitä sanoin teistä, on valhetta, — ääretön valhe — antakaa minun pyytää teiltä anteeksi.»
»Tarkoitatteko julkisesti?»
»Tarkoitan. Kello kymmenen tullaan hakemaan minulta kirjoitusta aamulehteen. Huomisaamuna pyydän julkisesti anteeksi julkisesti lausumaani loukkausta teitä kohtaan.
»Te olette hyvin hyvä ja uljas», sanoi Roma, »mutta kumminkin pyydän, ettette tee sitä…»
»Ah — kyllä ymmärrän! Tiedän, että on mahdoton voittaa valhetta. Kun se kerran on lausuttu, vyöryy se kuin kivi alas kallion rinnettä, eikä edes sekään, joka työnsi sen vyörymään, voi enää seisahduttua sitä. Sanokaa, mitä voin tehdä — sanokaa.»
Roman pää oli vielä kumarassa, mutta nyt hänen kasvoissaan oli ilon ilme.
»On eräs, minkä voisitte tehdä, mutta se on vaikeata.»
»Vähätpä siitä! Sanokaa, mitä se on.»
»Ajattelin tullessani tänne… mutta ei siitä tule mitään.»
»Sanokaa, minä pyydän!»
Hän koetti katsoa Roman silmiin taas, ja tämä vältti hänen katsettaan kuten ennen, mutta nyt paljon viehättävämmästä syystä.
»Ajattelin että — että jos tahtoisitte tulla luokseni, kun ystäväni ovat koolla siellä, niin teidän läsnäolonne minun vieraanani kaikkien noiden parissa, joiden silmissä olette minua solvaissut, riittäisi jo puhdistamaan kaiken. Mutta —»
Hän odotti sykkivin sydämin Davido Rossin vastausta, mutta tämä ei ensin sanonut mitään, ja ollen luopuvinaan koko tuumasta jatkoi Roma:
»Mutta se on mahdotonta. En voi pyytää sitä. Tiedän mitä se merkitsisi.
Sellaiset ihmiset ovat säälimättömiä — armottomia.»
»Onko siinä kaikki?» sanoi Davido Rossi.
»Ettekö siis pelkää?»
»Pelkää!»
Hetkisen he katsoivat toisiinsa, ja heidän silmänsä loistivat. Roma oli ylpeä hänen rohkeudestaan. Tuo ei ollutkaan lapsi, vaan mies, mies, joka naisen tähden saattaa asettua koko maailmaa vastaan.
»Olen ajatellut muutakin», virkkoi Roma.
»Sanokaa.»
»Olette ehkä kuullut, että olen kuvanveistäjä. Valmistan suihkukaivoa kaupungille, ja jos saisin veistää teidän kasvonne —.»
»Se kokoaisi hehkuvia hiiliä pääni päälle.»
»Teidän täytyisi silloin istua mallina luonani.»
»Koska saan alkaa?»
»Huomis-aamuna, ellei se ole liian aikaista.»
»Siihen tuntuu olevan vuosia», vastasi Davido Rossi.
Roma painoi päänsä alas ja punastui. Davido Rossi koetti taas katsoa hänen loistaviin silmiinsä ja hehkuviin poskiinsa, ja pelkästä ilosta käänsi tyttö päänsä pois.
»Anteeksi, jos olen viipynyt liian kauan», sanoi hän yrittäen heikosti avata ovea.
»Olisin valittanut joka hetkeä, jos olisitte mennyt ennen», vastasi
Davido Rossi.
»Tahdoin ainoastaan, ettette ajattelisi minua vihaisin ja katkerin mielin.»
»Jos minulla on ollut semmoinen tunne, on se nyt täydellisesti kadonnut.»
»Minun on myöskin kadonnut», sanoi Roma vienosti ja rupesi taas tekemään lähtöä.
Hänen viittansa hakanen oli tarttunut olkapään kohdalta silkkimusliiniin, ja koettaessaan irroittaa sitä hän katsahti Davido Rossiin ja hänen katseensa näytti sanovan: »Tahdotteko?» ja Davido Rossin katse vastasi: »Saanko?» ja ruumiillisessa kosketuksessa omituinen, näkymätön silta yhdisti heidät silmänräpäyksessä.
»Sallikaa minun saattaa teidät ulos», sanoi Davido Rossi, ja tytön silmät vastasivat avomielisesti:
»Tahdotteko?»
He astuivat alas portaita vieretysten, melkein koskettaen toisiaan.
»Unohdin antaa teille osoitteeni. — Trinità dei Monti», sanoi Roma.
»Kahdeksantoista Trinità Dei Monti», toisti Davido Rossi.
He olivat saapuneet toisen kerroksen kohdalle. »Koetan muistaa», sanoi
Roma. »Luulen nähneeni teidät ennen jossakin.»
»Ehkä unessa», vastasi Davido Rossi.
»Niin», sanoi tyttö, »ehkä siinä unessa, josta puhuin.»
He saapuivat kadulle, ja Roman vaunut, vuokrattu coupé, olivat odottamassa parin askeleen päässä ovelta.
He puristivat toistensa kättä, ja tuon sähkökosketuksen aikana Roma kohotti päänsä ja loi pimeässä Davido Rossiin sen katseen, jota tämä turhaan oli hakenut valossa.
»Huomiseen asti siis», sanoi Roma.
»Huomis-aamuun», vastasi Davido Rossi.
»Huomis-aamuun», toisti tyttö, ja taas hänen silmänsä näyttivät sanovan: »Tulkaa aikaisin, tulettehan? — On niin paljon vielä sanottavaa.»
Davido Rossi katsoi Romaan loistavilla silmillään, ja jotain melkein poikamaista tuli hänen kuluneisiin kasvoihinsa, kun hän sulki vaunujen oven.
»Hyvästi!»
»Hyvästi!»
Roma avasi vaunujen ikkunan ja kumarsi hymyillen ikkunasta vaunujen poistuessa.
Davido Rossi seisoi hetkisen paikoillaan paljaspäin piazzalla tähtien valossa, ja hänestä tuntui kuin aurinko olisi lakannut paistamasta. Sitten hän palasi sisään. Bruno kahvilassa lauloi hallitusta vastaan sepitetyn laulun, ja madonnan kuvan alla palavan öljylampun alla nuori mies ja tyttö lukivat unikirjaansa. Vanha garibaldilainen kuorsasi sohvalla portinvartijan kojussa, portaissa oli hiljaista, ruokasali oli tyhjä, ja Elena liikkui yläkerroksessa.
Davido Rossi astui katolle taas. Hänen oli kirjoitettava kirjoituksensa huomispäivän lehteen, ja hänen täytyi koettaa koota ajatuksiaan. Kaupunki humisi alhaalla. Sähkövalot ilmaisivat missä Corso oli ja levittivät kuutamomaista valoa piazzan kumpaankin päähän, aivan kuin kaupunki olisi valaistu tanssiaisia varten ja sitten äkkiä jätetty autioksi. Pehmeitä varjoja väikkyi alempana, ja jostakin näkymättömästä paikasta kuului mandoliinin väriseviä ääniä, ja tenoriääni lauloi lemmenlaulun värähdellen kuin laulurastaan sävel.
Noiden kirkkaiden, tyynien tähtien alla hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin Roman kirkkaita silmiä ja lumoavaa hymyä. Hän meni sisään, ja astuessaan sisähuoneeseen hän tunsi hienoa tuoksua. Ilma oli täynnä tunnelmaa, ja se kertoi jostakin suloisesta olennosta, joka oli mennyt, mutta kuitenkin oli läsnä.
Jotain valkoista oli lattialla. Se oli pieni pitsinenäliina. Onnensa huumaamana Davido Rossi nosti sen huulilleen, ja sitten jokin äkillinen ajatus pani hänet säpsähtämään.
Hän sanoi itselleen: »Hän on minun sisareni. Hän oli kuollut ja on jälleen elossa, hän oli kadonnut ja on jäilleen löydetty.» Samassa joku koputti ovelle.
Se oli kirjapainon poika, joka pyysi kirjoitusta huomiseen lehteen.
»Sano faktorille, että tässä on kaikki, mitä minulla on tänä iltana», sanoi hän ottaen kirjekotelon, johon hän sulki allekirjoituksilla varustetun paperin, jonka otsakkeena oli »Uskomme ja tunnustuksemme».