KOLMAS OSA.

ROMA.

I.

Trinità dei Montin piazza on saanut nimensä Pincion kukkulan reunalla olevasta kirkosta ja luostarista. Kuljemme sen läpi luostarin puutarhan pitkän muurin vieritse mennessämme Pincion puistoon, jossa kaupungin soittokunta soittaa talvisin iltapäivällä. Piazzan kirkon takana ovat Borghesen laajat puistot marjakuusineen ja sypresseineen, ja piazzan edessä leviää koko kaupunki Monte Marion vihreistä rinteistä saakka, jossa pinjat kohoavat taivasta kohti, tasankojen rajalla olevaan vanhaan Rooman linnoitukseen asti. Palatseja, majoja, torneja, huippuja ja kirkkoja väikkyi kuin taulun puitteisiin suljettuna alhaalla Juniculum-vuoren pitkän rinteen sisäpuolella.

Ihmisiä tulvaili piazzalle illalla kuulemaan, kun pyhän Sydämen nunnat ja lapset lauloivat rukouksiaan, ja katsomaan auringon loistavaa laskua suuren Pietarin-kirkon taakse, josta se loi kapeita punaisia säteitä pitkin kapeita katuja ympäröiden ne taivaallisella hohteella. Kiviportaat, jotka kulkevat jos jonkinlaisissa mutkissa peittääkseen jyrkkyyttään, vievät alas kirkolta soikealle Piazza di Spagnalle, joka on aina koristettu ruusuilla, joita kukkakauppiaat myyvät kojuissa suihkulähteen ympärillä.

Näitten portaitten yläpäässä on neliskulmainen talo, josta on näköala joka taholle Roomaan. Auringon nousu ja auringon lasku kultaa sen, kukkien tuoksu piazzalta kohoaa sinne, ja Pinciolta kuuluu sinne soittokunnan soitto. Donna Roman hallussa oli kaksi kerrosta tuossa talossa. Alempaa kerrosta, joka oli rakennettu holvikattoiseksi ja jonne päästiin kaupungin puolelta, hän käytti atelieena, toista kerrosta yksityisasuntona.

Donna Roman kodissa oli kymmenen tai kaksitoista huonetta toisessa kerroksessa, keskellä punaisella ja keltaisella silkillä kalustettu sali, jonka seinät olivat verhotut sametilla ja valaistut ruusun- ja violetinvärisillä, liljanmuotoisilla, venetsialaisesta lasista tehdyillä lampuilla. Hänen makuuhuoneensa, jonka ikkunat olivat Kvirinaalille päin, oli kuin linnunpesä vaaleansinisine huonekaluineen, vuoteen ympärillä sininen silkkiverho ja vuoteella koruompelulla koristetut tyynyt. Hänen päiväkammionsa, jonka ikkunat olivat Vatikaanille päin, oli täynnä malakiittivaaseja ja petoeläinten nahkoja, uunilla pronssinen kello ja Mefistofelesta esittävä veistokuva. Paitsi Donna Romaa ja hänen palvelijoitaan tässä huoneistossa asui ainoastaan eräs tytön etäinen sukulainen, jota hän sanoi tädiksi ja joka tavallisesti tunnettiin nimellä kreivitär Betsy. Mutta atelieessa alhaalla, jonne kiertoportaat johtivat asuinhuoneistosta ja jossa riippui seinillä maskeja, veistoksia ja kallisarvoisia aseita, oli Bruno Rocco, Donna Roman marmorin veistäjä, Davido Rossin asuintoveri ja ystävä.

Ovenvartija katsoi Donna Romaan tapansa mukaan tämän saapuessa vuokratuissa vaunuissa Piazza Navonalta, mutta tulija ei ollut sillä mielellä, että kohtelias huomio olisi häntä huvittanut, ja kun hänen palvelustyttönsä juostessaan ylös portaita sanoi jotain emäntänsä tädistä, kreivittärestä, ei Donna Roma kuullut sitä. Hän meni suoraan makuuhuoneeseensa, lähetti heti pois palvelijansa, ja kun koira työnsi kylmän kuononsa hänen käteensä, ajoi hän sen pois hyväilyttä.

Siitä huolimatta hän ei mennyt levolle heti, vaan istui kauan puettuna, leikkien peilipöydällä olevilla pikkuesineillä. Sitten hän harjasi hyvälle tuoksuavan tukkansa, kääri kokoon päälaelleen ja päästi irti taas. Kolme valoa paavin loggialla, jotka sammutetaan kello kymmenen, olivat aikoja sammuneet, raitiovaunujen lyhdyt olivat lakanneet tuikkimasta, ja hiljaisuus oli levinnyt kaupungin yli, kun Roma katsoi pientä kelloaan ja huomasi istuneensa kokonaista kaksi tuntia ajatuksissaan.

Sisäinen nainen hänessä oli saanut aika kolahduksen sinä iltana. Hän oli lähtenyt ulos ylpeänä, iloisena, uhkaavana, ja hän oli palannut kotiin nöyryytettynä, hämillään ja hiukan häpeissään. Mutta yli kaikkien muiden tunteiden oli omituinen suloinen tunne, hellyys, lämpimän veren tykintä, vastustamaton viehätys, jota hän turhaan koetti vastustaa.

Hän nukkui huonosti ja näki kiusallista unta, että hänen isänsä taivaasta vartioi maan päällä olevaa tytärtään tietäen kaikki hänen ajatuksensa, kaikki hänen työnsä. Tämä oli peloittavaa, ja hänestä tuntui aivan kuin hän olisi suuri rikoksellinen ja syntinen. Koko yön häntä vainosivat nuo suuret syvämietteiset silmät, jotka tuntuivat olevan hänen isänsä silmät, mutta jotka sitten olivatkin Davido Rossin silmät. Ne saattoivat hänet tuntemaan aivan kuin jotain halveksittavaa olisi hänen ympärillään ja aivan kuin hän olisi ollut alasti. Mutta herätessään aamulla, kun aurinko paistoi huoneeseen ja ääniä kuului piazzalta, hän saattoi vapautua tuosta epämiellyttävästä tunnelmasta. Hän hymyili muistellessaan unta alastomuudestaan ja hän ajatteli eilisen illan tapahtumia aivan kuin teatterinäytäntöä, joka oli hetkeksi lumonnut hänet.

Kun palvelustyttö toi hänen teensä, oli hän täydellisesti oma herransa, ja kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, auttoi häntä jälleen muuttumaan samaksi olennoksi kuin eilisaamuna.

»Eteisessä on henkilö, joka toi tämän kirjeen hänen ylhäisyydeltään», sanoi palvelustyttö.

Se oli kirje paronilta, joka lähetti lupauksensa mukaan Felicen Donna Roman palvelukseen. »Kuten sanoin, hän on aarre eikä näe mitään», kirjoitti paroni. »Älä lue sanomalehtiä tänä aamuna, lapseni, ja jos sinulle lähetetään niitä, älä virka mitään.»

Roma oli tuskin lopettanut aamiaisensa, kun ilmoitettiin, että eräs sanomalehtinainen tahtoi tavata häntä. Se oli Lena, Olgan kilpailija sekä kirjallisuudessa että rakkaudessa.

»Minä olen 'Penelope'», sanoi hän, »tiedättehän Aurinko-lehden 'Penelope'. Tulin kysymään, ettekö tahtoisi vastata herra Rossin eiliseen puheeseen. Toimittajamme suo mielellään teille tilaisuuden siihen. Ja jos tahtoisitte minun kauttani vastata Olgan häpeällisiin syytöksiin… Olgako? Hän on 'Fiori', tiedättehän. Ettekö ole lukenut hänen kirjoitustaan? Tässä se on. Häpeällisiä viittauksia! Ei kukaan nainen voi jättää niitä vastaamatta.»

»Kaikesta huolimatta aion juuri niin tehdä», sanoi Roma. »Hyvästi!»

Lena oli tuskin mennyt kynnyksen yli, kun paljon tärkeämpi henkilö astui Roman luo. Se oli senaattori Palomba, Rooman pormestari, kohtelias, liukas mies, jolla oli pienet vilkuilevat silmät.

»Otan osaa kärsimäänne ikävään, hyvä neiti! Hävytöntä parjausta! Semmoista se on se painovapaus! Häpeällistä! Se on kaikki sanomalehdissä — olen ottanut ne mukaani. Eräässä lehdessä on suoraan viitattu teihin. Katsokaa — kuvanveistäjätär, joka on äskettäin saanut tilauksen kaupungilta mahtavan miehen välityksellä —. Eikös se ole kiusallista? Ja vaalit ovat lähellä! Meidän täytyy panna julkinen vastalause. Oh, älkää säikähtäkö! Se on vain pakotie ampiaispesästä. Ei mitään viekkautta, ei. Tietysti kaupunginhallitus ostaa suihkulähteenne kumminkin, mutta arvelin, että on parasta tulla tänne neuvottelemaan, ennenkuin julkaisen mitään.»

Roma ei sanonut mitään, ja mahtava mies vetäytyi kauemmas, ja hänen kasvojensa ilme sanoi, että hän oli osoittanut suurta suosiota, mutta hänen tuli nyt myöskin saada suosionosoitus palkakseen.

»Huhu kertoo, että hallitus aikoo järjestää uuden salapoliisilaitoksen — ja siinä se tekee vallan oikein. Muistattehan sisarenpoikani Charles Minghellin? Minä toin hänet tänne, kun hän tuli Pariisista. Niin, Charles rupeaisi mielellään tuon poliisilaitoksen johtajaksi. Ja sopivampaa miestä ei voi löytää! Hän saa selville kaikki asiat neulan putoamisesta vallankumoushankkeisiin asti. Ja jos Donna Roma tahtoisi kuiskata sanasen hänen puolestaan… Lupaatte ajatella sitä? Kiitos!… Mikä ihana veistos! Teidän tietysti? Mestariteos! Voi kilpailla vanhan Rooman mestariteosten kanssa. — Istunto tänään, ystäväni — hyvästi!»

Pormestari ei ollut vielä ulkona, kun kolmas vieras tuli eteiseen. Se oli Madame Sella, kuuluisa muotiompelija, joka katsoi kuuluvansa tavallaan seuraelämään ja käyttäytyi tuttavallisesti ruhtinaallisia asiakkaitaan kohtaan.

»En suinkaan nyt mahtane tulla de trop? Tiesin ettette pahastuisi, vaikka tulin näin aamusella. Minkä häpeämättömän puheen se kansankiihoittaja piti eilen! Jokainen puhuu siitä. Ihmiset sanovat, että te aiotte lähteä pois. Mutta ei suinkaan se liene totta? Eikö? Sepä hauskaa! Olen niin iloinen!… Ohimennen sanoen, älkää välittäkö noista minun pikku laskuistani, rakas ystävä, mutta… ensi viikolla aion pitää pienet kutsut, ja jos paroni suostuisi tulemaan… Te mainitsette siitä hänelle? Tuhat kiitosta! Hyvästi! Kuinka suloiselta te näytätte tuossa yksinkertaisessa puvussa! Atelieehame tietysti. Kuka uskoisi, että yksinkertaisessa alpakkahameessa voi näyttää noin ihanalta!»

»Kreivi Mario», ilmoitti Felice, ja naisekas vanha keikari tulla tepsutteli huoneeseen. Hän oli Roman talonisäntä ja Italian lähettiläs Pietarissa.

»Kuinka ystävällistä, että otitte minut vastaan, Donna Roma. Ja näin tavattomaan aikaan. Mutta minä toivon vakavasti, että paronin ei tarvitse luopua toimestaan noiden ilkeiden panettelujen tähden. Vai ette usko? Sepä hauskaa. Tietysti ministeri on arka, kun hänen yksityiselämäänsä kosketaan. Anarkistit tietävät sen, ja maassa, jossa yleinen mielipide on niin oikullinen kuin täällä, se on vanhin poliittinen temppu. Entäs meidän vapaamieliset laitoksemme! Ne auttavat aina kiihoittajia, jotka ajavat kansaa hyökkäysasentoon.»

Sitten hän lisäsi astuen ikkunan luo: »Mikä ihana näköala! Kaunein koko Roomassa, se on koko Euroopassa! Minä sanon aina, että ellei minulla olisi vuokralaisena Donna Roma, ajaisin hänet pois ja asettuisin itse tänne asumaan… Tästä johtuu mieleeni eräs seikka. Olen… hm… olen hyvin kyllästynyt Pietariin, ja olen kirjoittanut ministerille pyytäen, että hän siirtäisi minut Pariisiin, ja jos joku kuiskaisi sanan puolestani… Kuinka suloinen te olette! Hyvästi!»

Roma oli sairaana tuosta valheellisuudesta, ja hän tunsi katkeruutta sitä henkilöä kohtaan, joka oli sen herättänyt. Samassa avasi näkymätön käsi oven Pincion puolisessa seinässä, ja hänen tätinsä ärtyisä ääni kutsui häntä toisesta huoneesta.

Vanha kreivitär, joka juuri oli lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui hyvänhajuiselle saippualle, makasi valkoisessa aamupuvussa sohvalla, jonka toisella puolella oli kultapuitteinen peili, toisella pieni pyhimysarkku. Hänen kasvonsa näyttivät tuhatvuotisilta. Ne olivat kuin valtansa menettäneen roomalaisen keisarin kasvot, ja harmaa tukka oli vielä keikailevissa kiharoissa hänen hienon päänsä ympärillä. Hänen luiset sormensa olivat täynnä liian väljiä sormuksia, ja helminauha riippui hänen ranteessaan. Kissa istui hänen jaloissaan leikkien kultaristillä, joka oli lähtenyt irti nauhastaan.

»Oh — tuossako sinä viimeinkin olet? Joskus sinä kumminkin tulet luokseni. Kiitos!» kuiskasi hän vaikeroiden. »Otaksuin sinun eilisiltana tulevan minua katsomaan ja olin valveilla yli puoliyön.»

»Minun päätäni kivisti, ja siksi menin levolle», sanoi Roma.

»Minulla on aina päänkivistystä, rakkaani, mutta, ei kukaan ajattele minua», sanoi vanha nainen, ja Roma astui ikkunan luo.

»Nyt sinun pääsi varmaan on yhtä jäykkä kuin ennenkin, ja sinä yhä vielä aiot kutsua tänne tuon miehen huolimatta minun kiellostani?»

»Hän tulee istumaan mallinani tänä aamuna ja on jo ehkä saapunut», vastasi Roma.

»Juuri niin! Ei maksa vaivaa puhua. En ymmärrä tämän ajan tyttöjä. Taivas tietää, että maailma ei ole niin hirveän vaativainen. Se pyytää vain ihmisiä hiukan hallitsemaan itseään ja säilyttämään hyvän varjon. Minun nuoruudessani ei ikinä olisi sallittu tuollaisen miehen astua ainoankaan kunniallisen kodin kynnyksen yli Roomassa. Hänet olisi suljettu vankilaan, sen sijaan että hän nyt istuu pääministerin hoidokin mallina.»

»Betsy-täti», sanoi Roma, »tahtoisin kysyä sinulta jotain.»

»Joudu sitten. Päänkivistykseni alkaa. Nattalina! Missä on Nattalina?»

»Oliko riitaa isäni ja hänen omaistensa välillä, ennenkuin hän läksi kodistaan ja meni maanpakoon?»

»Ei toki! Kuka semmoista kertoi? Vai riitaa! Hänen isänsä sydän oli murtunut, ja hänen äitinsä sulki linnan portit, eikä niitä avattu ennenkuin hänen kuolinpäivänään. Paavi koetti rakentaa rauhaa, mutta isäsi oli samanlainen kuin sinäkin — liian jäykkäniskainen. Nattalina, anna hajusuolani. Miksi et ole tuonut tyynyä kissalle?»

»Mutta täytyyhän miehen elää omaa elämäänsä, ja jos isäni arveli oikeaksi — —.»

»Oikeaksi? Sanotko sinä oikeaksi sitä, että hän rikkoi välit omaistensa kanssa ja ollen ainoa poika antoi arvonimen mennä hukkaan ja maatilansa joutua koirille?»

»Minä luulin, että ne joutuivat paronille, tätikulta.»

»Roma! Etkö sinä häpeä pilkata minua tuolla lailla? Sinä pilkkaat paroniakin huolimatta hänen hyvyydestään! Minä en jaksa kuulla isästäsi enää. Hän menetti rikkautensa ja nimensä, jätti oman lihansa ja verensä toisten armoille — ja minkä tähden?»

»Arvattavasti isänmaansa tähden.»

»Tyhjän tähden! Itserakkauden, turhamielisyyden ja valekunnian tähden. Mene pois! Pääni on haljeta. Nattalina, miksi et ole tuonut minun hajusuolaani? Ja miksi sinä aina unohdat — —»

Roma läksi huoneesta, mutta hänen tätinsä ääni, kun tämä torui palvelijaa, seurasi häntä atelieehen asti.

Hänen koiransa oli alhaalla ja tuo musta villakoira vastaanotti hänet meluavan suosiollisesti, mutta iloista ääntä, joka tavallisesti huusi hänelle hyvää huomenta, hän ei kuullut. Bruno oli kyllä siellä, mutta hän oli vaiti ja totinen ja nyrpeän näköisenä työnsä ääreen kumartunut.

Donna Roma ymmärsi helposti tuon muutoksen katsellessaan omaa työtään. Se seisoi telineellä siinä osassa atelieeta, jossa hän itse työskenteli ja joka oli lasiseinällä erotettu toisesta osasta. Se oli Davido Rossin pää, jonka hän eilen oli karkeasti muovaillut. Hän ei vielä ollut päättänyt ketä kahdestatoista lähteen ympärillä olevasta apostolista Rossin tuli esittää, hän päätti tehdä kokeita itse patsaassa. Tuo oli luonnos vain, mutta siinä oli jälkiä siitä mielenliikutuksesta, joka oli kiusannut häntä, ja se osoitti, että hän oli tietämättään jo tehnyt valintansa. Se esitti Juudasta.

Eilisiltana hän oli nauranut katsellessaan sitä, ja hän oli nauranut ajatellessaan, kuinka koko kaupunki nauraisi, jos tuo mies rupeaisi istumaan mallina omalle irvikuvalleen. Mutta tänä aamuna hän huomasi, että tuo kuva oli julma ja mahdoton ja väärä. Se ei soveltunut Davido Rossin luonteeseen, kuten Roma hänet nyt käsitti, ja hän antoi anteeksi Brunon pahan tuulen, jos hänen valintansa oli siihen syynä. Mutta koska Bruno oli vakoillut häntä ja puhunut hänestä ystävälleen ja koska oli mahdollista, että hän edelleenkin kertoisi emäntänsä töistä, päätti Roma vastedes lukita oven omaan atelieehensä ja siten estää häntä kielimästä.

Pari kosketusta saveen poisti synkän ilmeen patsaasta, ja koska Roma ei kuitenkaan voinut tehdä sen enempää ennen Davido Rossin tuloa, istui hän kirjoittamaan kirjettä.

»Rakas paroni! — Kiitos kardinaali Felicestä. Hänestä tulee olemaan suuri apu tässä talossa, jos hän vain voi elää sovussa Monsignor Brunon kanssa ja ystävyydessä arkkipiispa portinvartijan kanssa. Senaattori Tyhmelin? on käynyt täällä puhumassa jotain minun suihkukaivoani koskevista merkillisistä suunnitelmista. Hän pyysi minua mainitsemaan, kuinka sopiva hänen sisarenpoikansa Charles Minghelli olisi uuden salapoliisilaitoksen johtajaksi. Madame de Trop ja kreivi Signorina ovat myöskin olleet täällä, mutta heidän vaatimattomista toivomuksistaan kerron toiste.

Mitä D.R:iin tulee, on ilmapuntari korkealla, mutta luultavasti kumminkin tulee myrskyisemmät säät kuin odotin. Eilisiltana pukeuduin parhaaseen puserooni ja vastoin kaikkia hyviä tapoja läksin hänen kotiinsa! Mutta omituisinta oli se, että vaikka minä olin lähtenyt ottamaan selkoa kaikesta mikä koski häntä, en ollut kymmentä minuuttiakaan hänen luonaan, ennenkuin hän kertoi tarkoin minusta, ainakin minun isästäni ja hänen elämästään Lontoossa. Luulen, että hän tunsi minut siinä yhteydessä ja tahtoi vaikuttaa tyttären tunteisiini. Ja hän vaikuttikin, niin voimakas on luonnon ääni. Ja sitten ja sen jälkeen ja vielä koko illan. Minusta tuntui aivan kuin olisin ollut maanjäristyksessä ja tahdoin itkeä ja tunnustaa. Vasta sitten, kun muistin, mitä isäni oli ollut — tai oikeastaan, mitä hän ei ollut — ja ettei hän ollut minulle mitään muuta kuin nimi ja että hän oli jättänyt minut julmimman kohtalon valtaan, mihin nainen koskaan voi joutua, silloin vasta virkosin D.R:n dynamiitin vaikutuksista.

Hän lupasi istua minun mallinani ja tulee tänä aamuna tänne! Onneksi Roma on oma itsensä jälleen. Älkää siis tulko hänen luokseen nyt, vaan antakaa hänen yksin hoitaa Piazza Navonan Pontifex Maximusta.

Teidän Romanne.

P.S. — Sillä herralla on hyvä ulkomuoto, kauniit silmät ja ihmeellinen ääni, ja vaikka minä luulen, että hän vapisee nähdessään naisen eikä koskaan ole ollut rakastunut, on hänellä hämmästyttävä vaikutusvoima. Mutta minua naurattaa ajatellessani, kuinka vähän hänen hyökkäyksensä tähän suuntaan vaikuttivat.»

»Parlamentin jäsen Rossi», kuului Felicen haudantakainen ääni Donna
Roman takana, ja samassa Davido Rossi astui atelieehen.

II.

Huolimatta vakuutuksistaan Donna Roma oli hermostunut ja hämillään ja puhui ensin mitä sattui. Asettaen Davido Rossin istumaan nojatuoliin ylempänä olevalle siltamalle hän laverteli jos jotakin — savestaan, työaseistaan, sienestään ja vedestä, joka oli jäänyt muuttamatta. Herra Rossin ei tullut välittää siitä, vaikka hän, Roma, tuijotti häneen — se ei ollut kohteliasta, mutta se oli välttämätöntä — ja herra Rossin täytyi luvata olla katsomatta työhön niin kauan kuin se vielä oli puolivalmis — lapsille ja narreille — — tunnettehan tuon mehevän sananparren.

Ja puhuessaan Roma sanoi itselleen, että Tuomas oli se apostoli, jota Davido Rossi tuli esittämään. Nuo anarkistit ovat kaikki epäilijöitä, ja kaikkien epäilijäin päämies oli edustava heitä.

Davido Rossi ei puhunut paljoa ensin eikä ottanut osaa Roman hermostuneeseen nauruun. Joskus hän katsoi Romaan vakavalla katseellaan, joka olisi ollut häiritsevä, ellei se olisi ollut niin vilpitön ja lapsellinen. Sitten hänen tummat silmänsä kääntyivät pois anteeksi pyytävin ilmein, ja hän istui kauan aikaa vaiti hyväillen pörhöpäistä koiraa, joka oli äkkiä mieltynyt häneen ja hieroi kuonoaan hänen kylkeensä. Vihdoin hän katsahti ulos ikkunasta auringon valaiseman kaupungin yli, missä lintuset lentelivät kohti kirkasta, sinistä taivaankantta, ja alkoi puhua vakavista asioista.

»Kuinka kaunista tuolla on», sanoi hän. »Eipä ihme, että englantilaiset ja amerikkalaiset, jotka tulevat Italiaan hakemaan terveyttä ja taidenautintoa, pitävät tätä paratiisina, jossa jokaisen tulisi olla onnellinen. Ja kumminkin…»

»Mitä?»

»Tässä hymyilevässä, Jumalan siunaamassa maassa on sellaista kärsimystä, jota tuskin löytää mistään muualta maan päältä.»

»Onko? Todellako?»

»Taivas tietää, etten luota väkivaltaan, mutta en ihmettele, että syntyy kapinoita, kun näen tuon poliisien rasittaman valtion kurjuuden.»

»Niin — tietysti verot…»

»Verot työmiehen palkasta, hänen leivästään, hänen suolastaan, siitä ilmastakin, jota hän hengittää. Valtion panttilaitokset imevät häneltä viimeisen veripisaran, valtion arpajaiset vievät häneltä viimeisen itsenäisyyden hiukkasen! Ei ole kumma, jos hän vaipuu kaikkiin paheisiin ja muuttuu raakalaiseksi. Minä en milloinkaan kulje puistokäytävien tungoksessa, jossa on humalaisia miehiä ja naiset tappelevat ja lapset huutavat äitiensä liepeissä, tuntematta halua paljastaa pääni noiden ihmiskunnan marttyyrien edessä. Joskus tuntuu kuin en jaksaisi kestää sitä, vaan täytyisi mennä pois kuten muutkin ovat tehneet.»

»Pää hiukan ylemmäksi, olkaa hyvä. Kiitos! Parantaako se asioita, että menee pois?»

»Parantaa, sillä maanpakolaisten enkeli kulkee heidän kanssaan. Ja sillä aikaa kuin heidän toverinsa, jotka keksivät maailmaa mullistavia suunnitelmia, luopuvat kauniista teorioistaan toinen toisensa jälkeen tai kääntävät vaippansa taskujensa tähden, sillä aikaa he kylvävät siemeniä vieraissa maissa — herättävät kansakuntien myötätuntoisuutta paljastamalla oman maansa haavat.»

»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! Se ei auta heitä paljoa, vai mitä?»

»Heitäkö? Ei! Jumala suojelkoon maanpakolaisraukkoja — heidän tiensä on huokauksien silta! Niin sanoi aina vanha ystäväni. Köyhinä, ilman ystäviä, kokoon sullottuina jonkun vieraan kaupungin likaisessa osassa, yksi musiikin opettajana, toinen kielen opettajana, kolmas teatterin avustajana, neljäs posetiivinsoittajana tai kerjäläisenäkin kaduilla, he ovat kumminkin aseita Jumalan kädessä ja tulevat kerran järkyttämään maailman valtaistuimia!»

»Te olette itse nähnyt tuota, eikö niin?»

»Olen.»

»Lontoossako.»

»Niin. Siellä on vanha kaupunginosa komean osan laidassa. Sen nimi on Soho. Se on tiheään asuttu, täynnä pahetta, koko kaupungin lokaviemäri, mutta siitä huolimatta se on vapauden kehto. Euroopan maanpakolaiset pakenevat sinne — ja samoin sen rikokselliset, sillä kurjuudella ja köyhyydellä on monta seuralaista.»

»Asuitteko siellä?»

»Asuin. Lähellä on suuri julkinen kirjasto — British Museum. Se on maanpakolaisten jokapäiväinen kokouspaikka. Sieltä he talvella löytävät lämmintä ja istumapaikan, joita mukavuuksia useinkaan eivät saa kotonaan. Voin nähdä ne vielä tuon suuren sinisen holvin alla. Karkea päällystakki tuolla, kiiltävä hattu tuolla ja tuolla omituinen vartalo. Siellä he uneksivat unelmia, jotka eivät koskaan toteudu, siellä he toivovat ja iloitsevat tuulentuvistaan. Jonakin päivänä on yksi istuimista tyhjä. 'Missä on vanha Giuseppe?' Ei kukaan tiedä. Vihdoin joku saa kuulla, että viime sunnuntaina tuntematon mies kaatui kuoliaana Battersean puistossa. Poliisi otti hänet, ja sitten tuo sunnuntaipukuun puettu, tupakoiva, käyskentelevä joukko jatkoi matkaansa.»

Roma pyyhki sormiaan sieneen ja katsahti ulos ikkunasta.

»Teidän vanha ystävänne… tohtori Roselli… elikö hänkin niin?»

»Eli.»

»Sohossako hän asui?»

»Soho Squarellä, silloin kun häneen ensin tutustuin. Talo oli pohjoiseen päin, ja sen edessä oli porttikäytävä ja puita.»

Roma pyyhki yhä vielä sormiaan ajatuksissaan.

»Vastaanottohuone oli vasemmalla eteisestä. Muistan sen hyvin. Se oli hauska huone, jossa aina paloi tulta talvella. Portaat veivät ylös, ja etelään päin, toisessa kerroksessa, oli kaksi huonetta. Toinen oli tohtorin pikku tyttären makuuhuone ja toinen lasiseinäinen huone oli laitettu lintuhäkiksi. Siellä oli noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua, jotka heti auringon noustessa alkoivat laulaa. Lapsi kuuli sen varmaan herätessään aamulla.»

Sieni oli pudonnut lattialle, mutta Roma ei huomannut sitä. Hän otti työvälineen ja alkoi taas muovailla savea.

»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos. Oliko teidän mielestänne ystävällänne oikeus luopua suvustaan ja erota Italiassa olevista omaisistaan? Ajatelkaapa hänen isäänsä — hänen sydämensä ehkä murtui.»

»Se murtui — niin sanoi vanha ystäväni. Isä kirosi poikansa ja kielsi häntä nimittämästä isäänsä isäksi.»

»Kas niin!»

»Mutta hän ei koskaan tahtonut kuulla pahaa sanaa isästään. 'Hän oli isäni — se riittää', sanoi hän.»

Työase putosi kuten sienikin Roman sormista.

»Kuinka typerää!… Entä hänen äitinsä?»

»Se oli vielä surullisempaa. Maanpakolaisuuden ensi vuosina äiti rukoili poikaansa palaamaan kotiin. 'Sinä olet äideistä paras', vastasi poika, 'mutta en voi tehdä niin'. Äiti oli salaa kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja lähetti hänelle rahaa sekä vaatteita. Rahat hän jakoi toisten maanpakolaisten kanssa ja vaatteet hän panttasi ostaakseen heille leipää'.»

»Eikä hän koskaan enää tavannut äitiään?»

»Ei koskaan. Mutta hän jumaloi äitinsä nimeäkin. Se oli Roma, ja tuo äiti oli hänellä voiman lähteenä. 'Äidit!' niin hänen oli tapana sanoa, 'jospa tietäisitte voimanne! Jumala armahtakoon yksinäistä, jolla ei ole äitiä!'»

Roman ääni värisi. »Hän… oli kai naimisissa?»

»Oli. Hänen vaimonsa oli englantilainen, melkein yhtä yksinäinen kuin hänkin.»

»Silmät tuonne ikkunaan päin, olkaa hyvä — kiitos! … Tiesikö vaimo, kuka hänen miehensä oli?»

»Ei kukaan tiennyt. Hän oli vain köyhä italialainen tohtori meille kaikille Sohossa.»

»He… he kai… olivat onnellisia?»

»Niin onnellisia kuin rakkaus ja ystävyys voi onnelliseksi tehdä. Ja kun köyhyys tuli…»

»Hän köyhtyi — hyvin köyhäksi?»

»Niin. Tuli tunnetuksi, että tohtori Roselli oli vallankumouksellinen, ja silloin hänen englantilaiset potilaansa rupesivat pelkäämään. Tohtorin täytyi luopua Soho Squaren varrella olevasta rakennuksesta, ja me muutimme sivukadulle. Ainoastaan kaksi huonetta, toinen kadulle päin, toinen pihalle päin, ja meitä oli neljä asukasta niissä. Mutta ulkonainen köyhyys ei koskaan voinut murtaa tuon vaimon päivänpaisteisen sielun kirkkautta. Hän oli enkeli, Jumala häntä siunatkoon!»

Roman rinta kohosi, ja hänen äänensä kävi epäselväksi.

Davido Rossi kumarsi päätään ja puhui lyhyin, katkonaisin lausein.

»Hänen kuolemansa tapahtui mitä katkerimman puutteen aikana. Oli joulu — hyvin kylmä. Ei ollut paljoa kotona, millä lämmittää. Hän kylmettyi, ja hänen rintansa tuli kipeäksi — keuhkotulehdus! Se kesti vain kolme tai neljä päivää. Tohtori hoiti häntä koko ajan. Kuinka hän taisteli elämänsä puolesta! Hän ajatteli pikku tytärtään, joka juuri silloin oli kuusivuotias ja leikki nukellaan lattialla.»

Hän tuskin saattoi hallita ääntään.

»Kun kaikki oli lopussa, me menimme etuhuoneeseen ja toimme tilamme peitteelle, joka oli levitetty lattialle. Meitä oli kolme vain nyt — lapsi itki isänsä luona, kun äiti makasi kylmänä seinän toisella puolella.»

Hänen silmänsä katsoivat ikkunaan päin. Roman silmiin kiertyi kyyneliä.

»Me olimme melkein ilman penniäkään, mutta meidän hyvä enkelimme tuli kumminkin haudatuksi. Oh —. köyhät ovat usein rikkaimmat maailmassa. Minä rakastan heitä!»

Hän kohotti kätensä otsalleen. Roma ei voinut katsoa häneen enää.

»Hänet haudattiin Kensal Greeniin. Lontoon sumu peitti kaikki, ja haudankaivajat kalvoivat tulisoihtujen valossa, jotka kärysivät paksussa ilmassa. Mutta tohtori seisoi koko ajan paljain päin. Lapsi oli siellä myöskin, ja ajettaessa hän joskus nauroi kaikenlaisille katunäyille. Ainoastaan kuusi vuotta — ja ensi kerran elämässään ajelemassa.»

Samassa kuului kanuunain laukaus, joka ammutaan pyhän Angelon linnasta puolenpäivän aikaan, ja Roma pani pois työaseensa.

»Jos suvaitsette, niin en jatka enää tänään», sanoi hän hermostuneella äänellä. »Se ei oikein rupea luonnistumaan nyt. Joskus käy niin. Mutta jos voisitte tulla huomenna tähän aikaan…»

»Mielelläni», sanoi Davido Rossi, ja hetken kuluttua hän oli mennyt.

Roma katseli työtään ja muutti taas sen ilmettä.

»Ei Tuomas», ajatteli hän. »Johannes — rakastettu opetuslapsi! Se sopisi hänelle täydelleen. Hänen mielensä oli kuin palatsi, joka itsessään ei ole niin kaunis, mutta joka sisältää kauniin muistomerkin menneiltä ajoilta.»

Hänen isänsä. Tuo vanha kunnianarvoisa pää! Tuota kuvaa Roma ei ollut tottunut ajattelemaan, mutta voi kuinka se oli selvä ja todenmukainen!

Kun Roma astui yläkertaan muuttaakseen pukua ennen aamiaista, toi Felice hänelle kirjeen, jonka kuorella oli entisen pääministerin sinetti, ja samalla hän kertoi, että koira oli kadoksissa.

»Se seurasi luultavasti herra Rossia», sanoi Roma ja luki sitten kirjeen:

»Rakas Roma! — Tuhat kiitosta, että esitit Charles Minghellin. Lähetin kutsumaan häntä, näin hänet ja määräsin hänet heti virkaan. Kiitos myöskin siitä, mitä kerroit isästäsi. Se merkitsee paljon! Mainitsin sen Minghellille, ja tumma tuli hänen silmissään välähti heti. Se oli kuin valo pimeässä paikassa, valaisten jotain, jonka hän tiesi edeltäpäin. A propos, tuo Piazza Navonan Pontifex Maximus on julaissut bullan, jota hän nimittää 'uskoksi ja tunnustukseksi'. Täynnä hullutusta yhtä vanhaa kuin Vatikaani ja yhtä lähellä loppuaan. Minä tein ristinmerkin parikymmentä kertaa lukiessani sitä. — Hyvästi, armaani! Olen oikeilla jäljillä. Suostun pyyntöösi enkä lähesty sinua nyt. En edes pyydä sinua tänne, vaikka kaiku vanhassa talossani yhtämittaa huutaa: 'Roma!'

Ystäväsi Bonelli.»

III.

Seuraavana aamuna Roma huomasi pukeutuvansa erittäin huolellisesti. Hänen kaunis vartalonsa esiintyi pyöreänä ja täyteläisenä tuossa pitkässä, väljässä alpakkahameessa, jota hän käytti ateljeessaan, ja kevyt silkkinen päähine pidätti tummia kiharoita hänen kauniilla päällään. Mutta hänen sydämessään kajahti erilaisia ääniä. Hän ei tiennyt mitä kuunnella — noitako outoja ääniä, jotka niin hellästi soivat syvimmällä kaikesta, vai katkeriako, jotka kohosivat hänen kurkkuunsa.

Kahvia juotuaan hän läksi taas kreivittären huoneeseen, kuten tavallista. Vanha kreivitär oli jo pukeutunut, ja kissa kehräsi tyynyllä hänen vieressään.

»Ah, sinäkö siellä? Sinä olet niin ahkera alakerrassa, etten milloinkaan enää tapaa sinua.»

»Täti Betsy, onko totta, että poliisi houkutteli isäni takaisin
Italiaan?»

»Mistä minä tiedän? Mutta jos niin oli, niin eihän se ollut muuta kuin mitä hän saattoi odottaa. Hän oli hautonut kapinahankkeita siellä turvallisessa etäisyydessä, ja oli jo aika vetää hänet oikeuden eteen. Ja paitsi sitä…»

»Mitä?»

»Paitsi sitä hänellä oli nuo tilukset — eikä laki tietysti voinut määrätä niitä kenellekään toiselle, ennenkuin isäsi tuomio oli langetettu.»

»Siis isäni houkuteltiin Italiaan lähimmän sukulaisensa hyödyksi?»

»Roma! Kuinka sinä uskallat puhua noin? Ja vielä lisäksi parhaasta ystävästäsi!»

»Enhän virkkanut sanaakaan paronista, vai mitä?»

»Olisit kiittämättömin tyttö maailmassa, jos häntä moittisit. Mitä isääsi tulee, en jaksa hänestä puhua. Ellei hän olisi mennyt maanpakoon, omistaisit sinä nyt perheesi tilukset ja olisit perinnöllinen ruhtinatar.»

»Ellei hän olisi ollut maanpaossa, pelkään ettei minua olisi ollenkaan, täti, ja joku toinen olisi luultavasti ollut tuona ruhtinattarena, arvelen minä.»

Vanha kreivitär pudotti hyvälle tuoksuvan nenäliinansa ja sanoi:

»Mitähän sinä puhunet alakerrassa kaiket päivät, neitoseni? Kaunista todellakin, jos sallit tuommoisen miehen ahtaa pääsi täyteen juttujaan. Todellakin sopiva henkilö, jolta sinä voit lainata mielipiteitä, ja todellakin mainiota, että sinun kaltaisesi tyttö suo kunnioituksensa miehelle, joka möi sinut orjaksi. Oletko unohtanut Lontoon leipuripuodin — vai mikä makkarapuoti se oli? — jossa sinä sait raataa astioiden pesijänä, kun isäsi oli sinut jättänyt?»

»Älkää puhuko niin kovaa, täti.»

»No älä sitten kiusaa minua puolustamalla sellaista käytöstä! Ah, kuinka päätäni pakottaa! Nattalina, missä on hajusuolani? Nattalina!»

»En puolusta isääni, mutta kumminkin…»

»Et tietysti! Se vielä puuttuisi! Ellei paroni olisi lähtenyt sinua hakemaan ja löytänyt sinua sen jälkeen kun olit paennut ja pakosta jälleen palannut orjuuteesi ja ellei hän olisi lähettänyt sinua Pariisiin kouluun ja nyt antanut käytettäväksesi puolet isäsi tilusten tuloista sekä kieltänyt sinua puhumasta hänen jalomielisyydestään, niin missähän sinä olisit! Madonna mia! Ehkä Lontoon kaduilla, jonne isäsi sinut jätti.»

Ja vanha rouva värisi aivan kuin hän olisi kurkistanut tulivuoren aukkoon.

»Kuinka paroni sai orja-isäntäni luopumaan minusta? Hän ei ollut tyhmä, ja jos hän tiesi, kuka isäni oli ollut…»

»Oh, älä kysy minulta. Nattalina!… Paroni ei myöskään ollut hullu, ja se onnistui hänelle jotenkuten. Hän katkaisi kokonaan tuon englantilaisen yhteyden, ja nyt ei isäsi elämän loka ja lika enää haittaa sinua. Ah, vihdoinkin sinä tulet, Nattalina! Anna helminauhani! Miksi sinä panet kaikki tavarat… Mihin on joutunut… Etkö sinä koskaan opi…?»

Prinsessa Bellini odotti Romaa, kun tämä palasi saliin. Pikku prinsessa oli niin ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Olin juuri menossa aamu kävelylleni Corsolle, kultaseni. Tuletko mukaan? Etkö? Ah niin, työtä! Onhan minullakin työtä. Joka päivä jotain — konsertti, kokous, armeliaisuusseura, julkinen toimi — ja entäs tuo kaikkivoipa ja kaikkialla läsnäoleva ompelija! Aion poiketa Pialelle ostamaan sen uuden romaanin. Äärettömän hauska ja täynnä häväistysjuttuja! Mutta oletpa sinä ollut viisas, kultaseni!»

Pikku prinsessa taputti Roman käsivartta lorgnetillaan ja nauroi.

»Jokainen tietää, että hän istuu sinun mallinasi, ja jokainen ymmärtää. Siitä muistan jotain — minulla on aitio uudessa oopperassa — Simson, tiedäthän — huomenna. Ei sinne tule muita kuin Gi-Gi ja minä, mutta jos sinä tahtoisit tulla oman erityisen Simsonisi kanssa, niin…»

Roma mutisi jotain kreivittärestä, silmät maahan luotuina.

»Oh, kyllä minä siitä pidän huolta», sanoi prinsessa. »Tuo rakas vanha kreivitär unohtaa oman nuoruutensa ja miten hän pakeni sen pienen luutnantin kanssa, joka ryösti hänen jalokivensä ja jätti hänet ilman puolisoa ja ilman rakastajaa eikä penniäkään lohdutukseksi.»

»Parlamentin jäsen Rossi», sanoi Felice ovella, ja Davido Rossi astui huoneeseen musta villakoira edellään.

»Anteeksi, etten lähettänyt koiraanne takaisin», sanoi hän. »Se seurasi minua kotiin eilen, mutta minä arvelin, että koska tulen tänään…»

»Black on aivan luopunut minusta sittenkun herra Rossi ilmestyi meille», sanoi Roma, ja sitten hän esitti Davido Rossin prinsessalle.

Pieni prinsessa oli kovin huomaavainen.

»Minä sanoin juuri, herra Rossi, että jos te kunnioittaisitte läsnäolollanne aitiotamme huomisiltana oopperassa…»

Davido Rossi vilkaisi Romaan.

»Niin, Donna Roma tulee myös, ja jos te tahdotte…»

»Mielelläni, arvoisa prinsessa.»

»Sepä hauskaa! Oopperan jälkeen menemme syömään illallista Grand Hotelliin. Hyvästi!» Ja ovella lisäsi prinsessa: »Minä jätän sinut täyttämään hauskaa velvollisuuttasi, kultaseni. Sinä et näytä vallan terveeltä. Se on kai sitä siroccoa. Minun miesvainajani kärsi siitä niin paljon aina. Hyvästi!»

Roma oli vähemmän hämillään, mutta aivan yhtä hermostunut istuutuessaan uudestaan työnsä ääreen, ja joka kerta kun Davido Rossi katsoi häneen tummilla, syvämietteisillä silmillään noiden pitkien, mustien silmäripsien alta, hän kuuli taas tuon hellän äänen puhuvan hänelle. Mutta siitä huolimatta nainen hänen sydämessään taisteli kovaa taistelua eikä tahtonut tulla vangituksi kuin sentimentaalinen hupakko ulkonaisen viehätysvoiman kahleisiin.

»Olen ajatellut koko illan sitä kertomusta, jonka kerroitte minulle eilen», sanoi hän. »Ei noin — silmät tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! — Tarkoitan siitä ystävästänne. Hän oli epäilemättä hyvä mies, mutta hän saattoi kärsimyksiä jokaiselle. Ei ainoastaan isälleen ja äidilleen, vaan myöskin vaimolleen. Onko kellään oikeutta uhrata lihaansa ja vertansa tehdäkseen työtä maailman hyväksi?»

»Kristus teki niin», sanoi Davido Rossi. »Eikä koskaan ole ollut kansan eikä uskonnon marttyyria, jonka ei olisi täytynyt uhrata yksityistä yleisen hyväksi. Kun mies on ryhtynyt tehtävään ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen omaistensa tyytyä siihen.»

»Niin, mutta lapsi, jonka mieltä ei voi kysyä, saa kärsiä myöskin samassa. Teidän ystävänne tytär esimerkiksi. Hänen täytyi menettää kaikki — lopuksi isänsäkin. Kuinka isä saattoi rakastaa häntä — arvaan, että sanotte hänen rakastaneen tyttöään?»

»Rakastaneen? Hän eli vain tyttärensä tähden. Tyttö oli hänelle kaikki maailmassa, paitsi sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä.»

Hieno hymy levisi Roman kauniille huulille.

»Kun tytön äiti kuoli, oli isä kuin saituri, jolta kaikki jalokivet on ryöstetty, paitsi yhtä ainoata, ja isän, äidin ja vaimon rakkaus näytti yhdistyvän tuohon lapseen.»

Suloisilla huulilla näkyi epäilevä hymy.

»Kuinka suloinen hän oli, tuo lapsi! Voin nähdä hänet vielä synkässä Lontoon talossa, hänen violetit silmänsä ja sysimustan tukkansa ja iloiset leikkinsä — hän oli säde aurinkoisesta Italiasta.»

Roma katsoi Davido Rossiin. Tämän kasvot olivat tyynet ja totiset. Eikö hän todellakaan tuntenut häntä? Tytön posket hehkuivat.

»Ja kumminkin isä jätti tyttönsä tullakseen Italiaan ajamaan toivotonta asiaansa?» sanoi Roma.

»Niin.»

»Kuinka hän saattoi arvata, mitä tapahtuisi?»

»Ei hän saattanutkaan, ja siksi hän olikin niin kovasti huolissaan. Hän pelkäsi alituiseen, että kohtalo erottaisi hänet hänen pienestä tytöstään ennenkuin tämä käsittäisi, kuinka syvästi isä häntä rakasti. Rakastettavaa itsekkyyttä! Mutta se ei ollut kumminkaan pelkkää itsekkyyttä. Maailma on lemmetön ja julma, ja elämän myrskyissä saattaisi käydä, että tytölle uskoteltaisiin, ettei hänen isänsä häntä rakastanutkaan, koska hän oli luopunut hänestä ja jättänyt hänet. Tämä olisi kauheata tytöllekin!»

Roma nosti katseensa taas. Davido Rossin kasvot olivat yhä vieläkin tyynet ja vakavat.

»Hän siis antoi pois tyttönsä?»

»Niin. Kun tuo petollinen kirje Italiasta tuli, ei hän voinut sitä vastustaa. Se oli aivan kuin elävänä haudatun huuto, joka käski häntä murtamaan haudan ovet. Mutta mitä hänen oli tehtävä lapselle? Hän ei voinut ottaa tyttöä mukaansa. Silloin tuli naapuri — hänen maanmiehensä — jolla oli leipuripuoti italialaisessa korttelissa. 'Minä olen vain köyhä mies', sanoi hän, 'mutta minulla on samanikäinen tyttö kuin teilläkin, ja kaksi puuta palaa paremmin kuin yksi. Antakaa lapsi minulle ja seuratkaa sydämenne käskyä!' Se oli kuin valo taivaasta. Hän tiesi nyt tehtävänsä.»

Roma kuunteli pää kallellaan. Lapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä.

»Eräänä päivänä hän otti lapsen, pesi sen suloiset kasvot ja kampasi sen tuuhean tukan kertoen, että nyt hän pääsee toista tyttöä tervehtimään ja saa leikkiä yhdessä hänen kanssaan. Ja lapsi nauroi ja riemuitsi eikä ymmärtänyt odottaa mitään muutosta. Oli ilta, kun hän läksi tuohon vieraaseen taloon, ja kadulta huutelivat onnelliset äidit lapsiaan pois nukkumaan. Tohtori lähetti minut erääseen puotiin ostamaan sokerileivoksia pienokaiselle, ja hän söi niitä hypellessään isän vieressä.»

Roma pidätti hengitystään. Joka sana näytti herättävän muistoa ja paljastavan tien, joka kauan aikaa oli ollut peitossa.

»Leipuripuoti oli pieni, mutta siisti, ja leipurin oma pikku tyttö leikki teekupeilla uunimatolla. Ja ennenkuin me huomasimmekaan, laverteli kaksi pientä suuta yhdessä, ja koko huone kajahteli kuin lintujen viserryksestä. Tohtori katseli lapsia, ja hänen silmistään loisti omituinen valo. 'Te olette hyvin hyvä, herrani', sanoi hän, 'mutta tyttönen on myöskin hyvä, ja te saatte hänestä iloa!'

»Ja mies vastasi: 'Hän on oiva tyttönen, tohtori, ja te olette oiva mies — teistä tehdään vielä triumviiri niinkuin Mazzini'sta, kun kerran tasavalta on julistettu, ja sitten te lähetätte noutamaan lasta ja minua myöskin, eikö niin?' — Mutta minä huomasin, että tohtori ei kuunnellut. 'Mennään pois nyt', sanoin minä, ja me hiivimme ulos jotenkuten.»

Roman silmät kostuivat, ja työase vapisi hänen kädessään.

»Minä johdin häntä pimeiden katujen halki kotiin, mutta kun olimme saapuneet sinne, tuntuivat huoneet hyvän yksinäisiltä ja kolkoilta. Tohtori löysi särkyneen nuken lattialta, ja minä muistan, että tuo pieni lapsen jättämä muisto oli melkein murtaa hänet. Hän tahtoi säilyttää sen itselleen, mutta hän tahtoi myöskin antaa sen lapselle. Siinä oli taas tuo vanha taistelu — lapsi tai isänmaa — lapsi ja nukke.»

Kyyneleet vuotivat runsaina Roman silmistä. Hän antoi niiden vuotaa.

»Vihdoin hän ei saanut rauhaa ennenkuin hän vei sen takaisin lapselle, ja me palasimme siis leipuripuotiin. Lapsi oli jo mennyt levolle. Leipuri kysyi, eikö tohtori tahtoisi mennä yläkertaan katsomaan lasta. Ei, sitä hän ei tahtonut, mutta minä näin, kuinka hänen kurkkunsa värähteli. Hän seisoi ovella, ja hiljentäen ääntään aivan kuin peläten nukkuvan lapsen kuulevan, hän sanoi: 'Antakaa hänelle tämä, kun hän herää aamulla — se lohduttaa häntä, pientä raukkaa!' Ja aivan kuin rikoksentekijä hän kiiruhti pois.»

Oli hetken hiljaisuus, ja sitten kuului ulkoa seinien heikentämä ääni. Trinità dei Montin nunnat ja lapset lauloivat rukoustaan — Ora pro nobis!

»En jatka tänään enää», sanoi Roma. »Valo ei ole hyvä — ja silmäni…»

»Ylihuomenna siis», sanoi Rossi ja nousi ylös.

»Mutta tahdotteko todellakin tulla oopperaan huomenna?»

Davido Rossi katsoi vakavasti Roman silmiin ja vastasi: »Tahdon.»

Roma käsitti hänet täydellisesti. Tuo mies oli loukannut häntä ja tahtoi parantaa asian. Hän ei uskaltanut katsoa Davido Rossiin, vaan kääntyi ympäri, otti kostean vaatteen ja peitti sillä veistokuvan. Ja kun hän kääntyi takaisin, oli Davido Rossi mennyt.

Hän meni makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle kätkien kasvonsa tyynyyn. Lasten suloiset äänet seurasivat häntä. Ora pro nobis! Ora pro nobis!

Kun hän nousi taas, oli taistelu ohi. Raskas vihan taakka, jota hän oli kantanut sydämessään vuosikausia, oli pudonnut pois. Hän oli sen haudannut. Se oli nyt kadonnut. Kirkonkellot ilmaisivat yön ensimmäisen tunnin alkaneen, mutta hänestä se tuntui päivän ensimmäiseltä tunnilta.

Päivällisen jälkeen hän vastasi paronin kirjeeseen, jonka hän oli saanut edellisenä päivänä.

»Rakas Paroni! — Pelkään olleeni aivan väärillä jäljillä, ja olen pahoillani, että panitte Minghellin toimimaan niin pian. Onko tavallista, että pääministerit nimittävät virkamiehiä heti kun heidän holhokkinsa, serkkunsa tai muut naisystävänsä mainitsevat niinenkään vain? Eikö olisi ollut viisaampaa ottaa selkoa asioista ensin? Mistä syystä Minghelli erotettiin Lontoosta? Lähetystön sihteeri on liian suuri herra saadakseen noin äkkiä eron. Ja kun nyt ajattelen sitä, muistan että hänen kasvonsa olivat epämiellyttävät, synkät, sulkeutuneet, ikävät, nenä kuin kotkalla ja silmät kuin ketulla.

Mitä D.R:iin tulee, erehdyin varmaan, kun luulin hänen tuntevan minut. Hän ei näytä tuntevan minua ollenkaan, ja luultavasti hän aivan sattumalta vain tuli puhuneeksi isästäni. Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että Minghelli ei ole oikeilla jäljillä. Jättäkää hänet yksin minun huostaani.

Teidän Romanne.

P.S. — Prinsessa Potifar ja Don Pyhä Jooseppi vievät minut oopperaan huomenna. D.R. tulee sinne myös ja näyttäytyy julkisesti minun seurassani!

Olen ruvennut muodostamaan kuningas Davidin rintakuvaa. Hän ei olekaan niin merkillisen kaunis läheltä katsoen.»

IV.

Pieni prinsessa tuli Romaa hakemaan seuraavana iltana, ja he ajoivat oopperaan hänen komeissa englantilaisissa vaunuissaan. Teatteri oli jo täynnä, ja orkesteri viritti soittokoneitaan. Kun ihmiset tulivat ja tunsivat tuttunsa, täyttyi ilma kuin sähköllä, joka kiihoitti jokaista. Don Camillo tuli öljyttynä ja hajuvesillä hölvättynä, ja kun hän oli vienyt pois naisten päällysvaatteet ja he olivat istuneet etusijoille, syntyi pientä suhinaa koko salissa. Se miellytti pikku prinsessaa äärettömästi, ja hän alkoi tarkastaa yleisöä kiikarillaan.

»Tungokseen asti täynnä!» sanoi hän. »Ja joka ikinen katsoo minun aitiooni! Semmoista se on, kun on toverina kaunein ja kadehdituin tyttö Roomassa. Mikä huomio! Mutta tämä ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on odotettavissa, kun sinun kuuluisa ystäväsi saapuu.»

Samassa Davido Rossi saapuikin, ja prinsessa tervehti häntä hyvin innokkaasti.

»Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille! Gi-Gi, tulkaa, niin esitän teidät — parlamentin jäsen Rossi ja Don Camillo Luigi Murelli.»

Roma katsoi häneen — hän oli juhlapuvussaan niin huomiota herättävä ulkomuodoltaankin, että tuskin yksi tuhannesta saattoi kilpailla hänen kanssaan. Davido Rossi katsoi Romaan — hän oli puettuna valkoisiin, toisella olkapäällä oli orvokkivihko, ja kauniin valkoisen kaulan ympäri kierteli kaksi helmiriviä. Prinsessa katsoi heihin molempiin, ja hänen pienet silmänsä välähtivät.

»Ettekö koskaan ennen ole ollut täällä, herra Rossi? Silloin pyydän, että sallitte minun selittää kaikki. Istukaa tähän Roman ja minun välille. Ei, älkää istuko takana. Te ette tietysti välitä huomiosta — olettehan niin tottunut siihen.»

Ilman suurempaa melua Davido Rossi istuutui eteen, ja yleisössä kuului taas hiljaista suhinaa. Näkyi hämmästyneitä katseita ja kuului kuiskauksia, vieläpä nauruakin.

Davido Rossi kesti sen räpäyttämättä silmääkään, aivan kuin hän olisi tullut juuri sitä varten ja odottanut sitä rangaistuksena rikoksestaan.

Roma kumarsi päätään häpeissään, mutta pikku prinsessa jatkoi puhettaan. »Noilla pitkillä aitioilla kummallakin puolen näyttämöä on nimenä Barcaccie. Vasemmanpuolinen on upseereja ja oikeanpuolinen sellaisia hienoston herroja varten, joilla ei ole naisia mukanaan. Ensimmäisen rivin aitioissa on ylipäänsä roomalaista hienostoa, ja toisella rivillä ovat diplomaattiset lähetyskunnat, ja noissa aitioissa tuolla on jos jonkinlaista väkeä — valtiollista, kirjallista ja liikemiehiäkin, jos he ovat kyllin rikkaita tai kuvittelevat olevansa.»

»Entä nuo ylimmät rivit?» kysyi Rossi.

»Oh», kuului prinsessan väsynyt ääni, »opiskelijoita luultavasti —
Collegio Romano ja Rooman yliopisto, tiedättehän?»

»Entä galleria?»

»Ylioppilaita varmaankin.» Sitten hän lisäsi kiihkeästi, huomatessaan jonkun alhaalla: »Gi-Gi, tuolla on Lu-Lu. Muistakaa pyytää hänet illalliselle… Kaikki Rooman kauniit miehet ovat täällä tänä iltana, herra Rossi, ja kohta he lähtevät kiertokululle tervehtimään aitioissa olevia naisia.»

Taas prinsessa kumarsi jollekin alhaalla olevalle ja sanoi vilkkaalla äänellä: »Roma, tuolla on kreivi Coriolanus … Me sanomme häntä Italian ensimmäiseksi taistelijaksi, herra Rossi. Hän on tapellut kolmessakymmenessäkolmessa kaksintaistelussa ja on juuri yhtä monta vuotta vanha…»

Prinsessan ääni hälveni yhtäkkiä, kun kapellimestari antoi merkin ja orkesteri alkoi soittaa alkusoittoa. Sitten valot sammuivat ja esirippu nousi, mutta yhä vieläkin yleisö liikahteli alhaalla ja puhua supatteli lakkaamatta. Ainoastaan muutamina hetkinä kuului hyssytystä ja sitten hiljainen hyminä, mutta vähän ajan perästä puhelu alkoi taas.

Esirippu laskeutui ensimmäisen näytöksen jälkeen ilman että kukaan yleisöstä tiesi mitään muuta oopperasta kuin että Simson rakasti vaimoa, jonka nimi oli Delila, ja filistealaiset miehet koettivat houkutella häntä Simsonin pettäjäksi. Galleriassa istuvat ylioppilaat, jotka saattoi tuntea heidän pienestä parrastaan, huusivat toisilleen siksi vain, että oli niin hauska huutaa, ja puhelivat viittomalla alempana oleville professoreilleen. Väki ylt'ympäri keskusteli iloisesti yhteiskunnallisista asioista, ja aitioiden ovia avattiin ja suljettiin yhtämittaa. Tuo kaunis nuori mies, jolla oli nimenä Lu-Lu, tuli tervehtimään prinsessaa, ja he puhelivat ja nauroivat yhdessä.

Davido Rossi istui koko ajan vaiti, mutta vihdoin Roma puhui hänelle.

»Pelkään että pidätte meidän yleisöämme hyvin pahatapaisena», sanoi hän.

»Vaatimattominkin yleisö Trasteveressä tai Whitechapelissa käyttäytyy paremmin», vastasi Davido Rossi.

Don Camillo puri huultaan ja sanoi:

»Mainio keksintö tehdä Simsonista oopperan sankari! Aivan ajan hengen mukaista! Nykyään on kaikki otettava suurelta kannalta — kansat, valtakunnat, sodat, kaikki! Paavikin sen ymmärsi uneksiessaan pyhästä Rooman valtakunnasta, ja jos te hankitte vaikka yhdellä pennillä huvitusta, niin sekin pitää olla suurenmoista. Kaiken tulee olla kansainvälistä ja käydä ihmiskunnan nimessä, ja sen uskontunnustuksena tulee olla jonkinmoinen maailmanpoliittinen testamentti. Oh, olisi vallan vanhanaikaista olla sairastumatta tuohon suuruudenhulluuteen meidän päivinämme, ja minä toivon vain» — hän vilkaisi pikku prinsessaan — »että kohtalo armossaan lopettaa tuon suuruudenjumaloimisen ennenkuin se ennättää vaikuttaa sen, että saamme suuria naisia.»

Mutta puheen vaikutus hiukan turmeltui siksi että eräs pikku tapahtuma veti yleisön huomion puoleensa. Pääministeri näet astui katsomoon ja sai osakseen muutamia aplodeja, joita seurasi yhä uudistuva katseleminen prinsessan aitioon päin ja joskus äänekäs kuiskailukin.

Toinen näytös, joka esitti Simsonia sotilaana, oli vilkkaampi kuin ensimmäinen, ja kun esirippu laskeutui, astui kenraali Morra, sotaministeri, prinsessan aitioon.

»Te saatte siis sotatieteen opetusta professorilta, joka löi koko armeijan aasin leukaluulla?» sanoi Don Camillo.

»Toivoisin että voisimme pestata tuhat sellaista miestä — aasinleukaluineen», sanoi kenraali. »Sellainen herra olisi hyvä olemassa sotaministeriössä, vaikkapa vain rypistämässä kulmakarvojaan.»

»Minä luulin, että teillä oli kyllin kulmakarvojen rypistäjiä Monte Citoriassa, päättäen siitä, että sanoma lehdet yhä hyökkäävät kimppuunne. Eivätkö he vakuuta teille, että teidän militarisminne syöksyi turmioon oman väkevyytensä tähden, aivan niinkuin ystävämme Simson kohta tulee tekemään?»

»Militarismi ei ole ainoata, mikä kerran on loppuva, mikäli minä ymmärrän», sanoi kenraali.

»Ei tietysti! Tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole oleva myöskään mitään oopperoita eikä taidetta eikä tanssiaisia eikä — mitään! Nuo tuhatvuotisen valtakunnan odottajat ovat armottomia — he eivät jätä meille mitään muuta kuin pari tynnyrinalaa Arkadiaa ja lehmän.»

»Älkäämme ajatelko sitä», nauroi prinsessa. »Roomalainen sielu kauhistuu sellaista tulevaisuutta. Minä aion ostaa suuren kynttilän Madonnalle St. Augustinoon ja anoa, että hän varjelisi meitä.»

»Olkaa rauhassa! Nämäkin päivät menevät ohi!» sanoi kenraali nousten. Ja sitten hän lisäsi hiljempää prinsessalle katsahtaen Romaan: »Teidän kaunis nuori ystävänne ei näytä niin reippaalta tänä iltana.»

Prinsessa kohotti olkapäitään. »Lemmen tuskat tuottavat kärsimyksiä, mutta ei kuolemaa», kuiskasi hän.

»Ettehän tarkoittane…»

Prinsessa kohotti viuhkansa kärjen huulilleen ja nauroi.

Davido Rossi ei puhunut paljoa, ja joka kerta, kun Roma katsoi häneen, synkistyi tytön luonnollinen iloisuus ja hän tunsi häpeää. Davido Rossi kärsi rangaistusta hänen tähtensä. Tuo mies olisi voinut musertaa nuo perhoset yhdellä iskulla, mutta hän alistui vaieten heidän pistoihinsa.

Roma tunsi omituista tunteiden ristiriitaa. Tuo voitonriemu, jota hän oli kuvitellut tuntevansa näyttäytyessään julkisesti Davido Rossin seurassa — voitonriemu kaikkien kadehtijoiden takia, jotka toivoivat hänen kukistumistaan — se ei tuottanutkaan hänelle nyt mitään iloa.

Kolmas näytös esitti Delilan viettelytoimia, ja sille naurettiin hyvin paljon.

»Voi noita suloisia, pyöreitä, pehmeitä olentoja — he voivat tehdä mitä ikinä tahtovat tuollaisille jättiläisille», sanoi Don Camillo. »Sanokaa sitten, että laki ei katso naisen etua — nainen itse tekee lait! Ja jokaisen sivistyneen valtakunnan ministerien historiassa pitäisi naisten nimiä olla joka sivulla, sisäasiain ministeri — Donna Delila, Raha-asiain ministeri — Donna…»

»Gi-Gi!» vastusteli prinsessa, mutta oli samassa nääntyä naurusta.

Paroni, joka oli ollut päivällisellä kuninkaan luona, saapui näytöksen lopulla, leveä nauha rinnan poikki ja siinä tähtiä, ristejä ja muita kunniamerkkejä. Hän kumarsi Davido Rossille jäykän kohteliaasti, tervehti Don Camilloa tuttavallisesti, suuteli prinsessan kättä ja tarjosi käsivartensa Romalle viedäkseen hänet käytävään vilvoittelemaan, sillä tytön oli hyvin lämmin.

»Huomaan sinun edistyvän, lapseni! Se oli mainio keksintö, että toit hänet tänne! Jokainen sanoo, että sinua hän ei ole voinut tarkoittaa puheellaan, joten hän on puhaltanut torveensa vallan turhaan.»

»Saitteko kirjeeni?» kysyi Roma epävarmalla äänellä.

»Sain, mutta älä ole levoton. En tosin ole profeetta enkä profeetan poika, mutta uskallan väittää, että olemme oikeilla jäljillä. Kuinka onnellista, että esitit tuon Minghellin! Se oli kerrassaan nerokas keksintö! Sinä kysyt, mikä hänen rikoksensa Lontoossa oli — väärennys, ystäväni!»

»Se on varsin arveluttava rikos, eikö niin?»

»Varsin arveluttava lähetystön sihteerin teoksi, mutta poliisille…»

Hän nauroi tarkoittavasti, ja Roma tunsi inhoa.

»Onko hän saanut selville mitään?» kysyi hän.

»Ei vielä, mutta hän on nähtävästi suurten asiain jäljillä. Se on melkein varma, että sinun kuningas Davidisi on henkilö, jota laki on toivonut käsiinsä.»

Roman käsi värähti ministerin käsivarrella, mutta he kääntyivät juuri silloin käytävän päässä, ja Roma oli astuvinaan laahustimelleen.

»Muutamat renkaat vielä puuttuvat, ja siksi lähetämme Minghellin
Lontooseen ottamaan selkoa niistä.»

»Lontooseen? Jossain yhteydessä isäni kanssa?»

»Ehkä. Saamme nähdä. Mutta tuolla on jo orkesteri, ja tuolla on sinun aitiosi. Sinä olet ihailtava, armas! Nyt sinä jo olet poistanut kaikki sen pahan jäljet, jonka hän sinulle teki, ja puolet tehtävästäsi on toimitettu. Mitä me puhumme diplomaateista! Meidän tulisi kaikkien käydä pienen tyttösen koulua! Hyvästi!»

Koko seuraavan näytännön aikana Roma tunsi kuin pistoa käsivarressaan sillä kohtaa, johon paroni oli koskettanut, ja hän tunsi punastuvansa, kun prinsessa sanoi: »Kaikki katsovat tänne päin! Niin käy kun on huomatuin tyttö Roomassa!»

Ja sitten hän tunsi Davido Rossin käden tuolinsa selkämyksellä ja kuuli lempeän äänen sanovan:

»Valo paistaa aivan silmiinne, Donna Roma. Vaihtakaa paikkaa minun kanssani hetkeksi.»

Ja sitten kaikki tapahtui kuin unessa. Hän kuuli jonkun sanovan:

»Hän tuhlaa siihen hyvin paljon tunnetta, miesparka!» Ja joku toinen vastasi: »Niin, ja särkynein sydämin?» Sitten kuului musiikin äkillinen loppu, ja ooppera oli lopussa. Donna Roma meni ulos tungoksessa nojaten Davido Rossin käsivarteen, ja hänestä tuntui kuin hän kaatuisi, jollei Davido Rossi pitäisi hänestä kiinni.

Komeat englantilaiset vaunut ajoivat ovelle, ja neljä henkilöä astui niihin.

»Grand Hotel!» huusi Don Camillo. Sitten hän heittäytyi istuimelleen ja nauroi sekä hyräili:

»Ja kuollessaan hän löi kuoliaaksi useampia kuin eläessään… Ja hän hallitsi Israelia kaksikymmentä vuotta.»