V.
Kostea Campagnan ilma peitti koko kaupungin ikäänkuin sumuun ja tunkeutui vaunujen ikkunoiden läpi, mutta Grand Hotellissa oli valoa ja lämpöä. Kuljettuaan ensin lasikattoisen etuhuoneen läpi, jossa istui miehiä (ja muutamia naisia) polttaen sikareja ja juoden kahvia, saapui seurue sisähuoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella ja kullalla sekä loisti sähkövalojen ja peilien kimmellyksessä. Pienten pyöreiden pöytien ympäri oli jo kokoontunut yleisöä, ja uusia seurueita saapui yhtämittaa.
Naisia tuli koristettuina hohtokivillä, jotka säkenöivät paljaiden käsivarsien ja olkapäiden yli heitettyjen nahkaviittojen alta, kunnes koko huone näytti hohtavan jalokiviä. Jokaisen seurueen saapuessa kuiskasivat huoneessa-olijat heidän nimensä, ja tulijat käyttäytyivät kuten ainakin henkilöt, jotka tietävät olevansa huomion kohteina.
Ihmiset katselivat toisiaan silmälasien ja lorgnettien lävitse ja tervehtivät alituiseen tuttujaan. Miehet puhelivat, naiset nauroivat, ja lapsellista lavertelua kuului melkein joka pöydästä. Sitten tuotiin illallinen, laseja kohotettiin aloittamisen merkiksi, ja kauniit silmät loistivat ympäri huonetta, kunnes koko ilma uhkui sähköä ja inhimillisiä intohimoja.
Roma istui vastapäätä prinsessaa. Hän oli vieläkin ajatuksissaan ja hajamielinen, mutta kun seurue laski leikkiä hänen kanssaan, kirkastui hän hetkeksi ja koetti näyttää iloiselta ja onnelliselta. Davido Rossi, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, oli yhä hiljaa ja itseensä sulkeutuneena, mutta hänen ilmeensä oli rangaistustaan kärsivän miehen ilme.
Sen huomasi Don Camillo, joka istui oikealla puolella prinsessaa, ja siitä johtui pieniä kohtauksia.
»Täällä on hyvää seuraa, herra Rossi. Aina täällä näkee kauniita naisia», sanoi Don Camillo.
»Ja kauniita nuoria miehiä nähtävästi myöskin», sanoi Davido Rossi.
Kaunis nuori mies, joka tunnettiin nimellä Lu-Lu, oli siellä, ja ojentautuen Don Camillon yli hän kuiskasi vuoroin polttaen sikariaan ja vuoroin maistellen kahviaan:
»Miksei ministeri osta miestä? On varsin helppo ostaa sanomalehdistö meidän päivinämme.»
»Hän menettelee paljon viisaammin», sanoi Don Camillo, »vetämällä pois hänet vastustajien puolelta tarjoten syöttinä…»
»Virkojako?»
»Ei, vaan neitosen sulon», kuiskasi Don Camillo, mutta Roma kuuli sen.
Häntä hävetti. Nuo viittaukset, jotka häpäisivät Davido Rossia, häpäisivät häntä itseään myöskin, ja hän tahtoi paeta pois.
Rossi ei näkynyt huomaavan mitään loukkaavaa. Vaikka hän ei puhunut paljoa, oli hän tyyni ja iloinen, ja hänen käytöksensä oli luonnollista ja kohteliasta. Erään kuninkaan adjutantin rouva istui hänen vieressään ja puhui yhtämittaa kuninkaasta. Kuningas ratsasti mielellään joka aamu, ja jonkun hoviherran piti olla hänen seurassaan kello kymmenen. Se oli hänen miehensä toimena, ja hän oli siinä virassa aina kaksi viikkoa joka toinen kuukausi.
Roma huomasi kuuntelevansa joka sanaa, joka sanottiin Davido Rossille, mutta samalla hän myöskin kuunteli pöydän toisessa päässä tapahtuvaa keskustelua.
»Tahtoo olla toinen Cola di Rienzi, eikö niin?» sanoi Lu-Lu.
»Toinen Kristus», sanoi Don Camillo. »Hän vaatii kohta orjantappurakruunua ja pyytää maailmaa uhraamaan hänet ihmiskunnan hyväksi. Katso! Hän puhelee pikku paronittarelle, mutta hän on todellisuudessa viidentoistatuhannen peninkulman päässä yläpuolella pilviä tälläkin hetkellä.»
»Mistähän hän mahtanee olla kotoisin?» sanoi Lu-Lu, ja sitten Don
Camillon kädet taas soittivat näkymätöntä soittokonetta.
»Madame de Trop sanoo, että hänen isänsä oli kamariherrana petroleumikuninkaan hovissa — varakuninkaan tietysti, ja siellä hän sai kasvatuksensa», sanoi prinsessa.
»Älkää uskoko sitä ollenkaan», sanoi Don Camillo, »olen varma, ettei hän koskaan ennen ole syönyt illallista siistissä hotellissa.»
»Minäpä kysyn häneltä! Kuunnelkaa nyt! Tästä tulee lysti!» sanoi prinsessa. »Herra Rossi!»
»Mitä, armollinen prinsessa?» sanoi Davido Rossi.
Pikku prinsessan silmät välähtivät pöydän yli.
»Eikö tämä ole kaunis huone?»
»Hyvin kaunis.»
»Ette kai ole koskaan ennen ollut täällä?»
Davido Rossi katsoi häntä suoraan silmiin vastatessaan:
»Olen kyllä, armollinen prinsessa. Kun palasin Italiaan kahdeksan vuotta sitten, olin kuukauden verran tarjoilijana tässä hotellissa.»
Pikku prinsessan säteilevät kasvot nolostuivat pahanpäiväisesti, ja molemmat herrat loivat katseensa alas.
Roma tuskin ymmärsi omia tunteitaan. Siinä oli nöyryytystä, häpeää, nolostumista, mutta ennen kaikkea ylpeyttä — ylpeyttä Davido Rossin rohkeuden ja voiman tähden.
Campagnan valkoinen sumu tunkeutui heihin asti, kun he astuivat ulos lasikattoisesta eteisestä, ja vanha vaimo, savimalja kädessä, kyyristyi marmoripilarin juurelle ja ojensi kylmän kostean kätensä huutaen:
»Penni Jumalan tähden! Vaikka kuolisin ilman synninpäästöä, vakuutan, etten ole syönyt mitään tänään… Jumalan siunatkoon teitä, tyttäreni, ja pyhä Neitsyt ja kaikki pyhät!»
Kadut olivat hiljaiset, ja vaunujen pyörät kajahtelivat tyhjillä teillä korkeiden seinien välissä. Oli myöhä, ja sähkövalot Via Nazionalella sammuivat yksitellen, jättäen jälkeensä pimeän tunnelin, jossa siellä täällä häämötti keltaisia, himmeitä kaasuvaloja, aivan kuin topaasit mustassa koristeessa.
Kotinsa ovella Roma erosi prinsessasta ja sanoi Rossille vaunujen lähtiessä taas liikkeelle: »Tulkaa aikaisin huomenna. En ole vielä voinut tehdä kunnollisesti työtä ollenkaan.»
Hän oli levoton ja kuumeinen ja tahtoi mennä levolle heti, mutta kulkiessaan vierashuoneen läpi hän kuuli tätinsä ärtyisän äänen, joka sanoi: »Sinäkö siinä olet, Roma?» ja hänen täytyi mennä kreivittären luo.
Punainen lamppu paloi pyhimysarkun edessä, ja vanha kreivitär makasi kirjaillussa yöpuvussa, mutta hän oli aivan liereillään, silmät säikkyivät ja huulet vapisivat.
»Vihdoinkin sinä tulet! Istu! Minun täytyy puhua sinulle. Nattalina!» huusi kreivitär. »Oh, taivas, se tytön letukka on mennyt maata. Anna minulle konjakkia. Tuolla sitä on peilipöydällä.»
Hän maistoi konjakkia, hypisteli nenäliinaansa ja sanoi:
»Sinun käytöksesi, Roma, hämmästyttää minua! Ethän sinä ennen ollut noin hullu! Mitä! Etkö sinä näe, mitä tuo nainen tahtoo? Mikäkö nainen? Prinsessa tietysti. Pyytää sinua aitioonsa oopperaan, jotta sinut julkisesti nähtäisiin yhdessä tuon miehen kanssa. Prinsessa vihaa häntä kuin myrkkyä, mutta hän nielisi vaikka mitä, jos hän siten voisi saattaa sinut ja Rossin yhteen. Luuletko paronin hyväksyvän tuota? Sinä ja hänen vihollisensa sellaisessa suhteessa! Vie pois tuo konjakki! Olen tukehtumaisillani! Nattalina…»
»Erehdyt, täti Betsy», sanoi Roma. »Paroni oli oopperassa ja tuli itse aitioon ja hyväksyi kaiken.»
»Ah — älä puhu turhia! Koska hänellä on hiukan itsekunnioitusta ja kun hän ei ilmaise ajatuksiaan, olet sinä kyllin tyhmä uskomaan, ettei hän ole loukkaantunut. Mutta minä tunnen hänet. Olen tuntenut hänet koko ikäni. Pienenä poikanakaan ei kukaan voinut saada häntä itkemään. Hän oli liian ylpeä myöntääkseen, että kukaan saattoi loukata häntä. Juuri samanlainen hän on nytkin, ja vaikka nöyryyttäisit häntä kuinka, ei hän ikinä näyttäisi sitä. Mutta minä näen sen ja sanon, että sinä olet kiittämätön ja typerä.»
Vanhan kreivittären ääni sortui kuiskaukseksi, mutta hän jatkoi keskeytymättä:
»Ellet ajattelekaan itseäsi, voisit edes ajatella minua. Sinä olet nuori, ja maailma on sinulle avoinna, mutta minä olen vanha ja kiinni vuoteessani, ja mihin minä joudun, jos paroni suuttuu? Tulot, jotka saat isäsi tiloista, ovat vieläkin hänen valvontansa alaisina. Hän voi ottaa ne pois koska tahansa, ja jos hän tekee sen, mihin minä silloin joudun?»
Roman rinta kohosi nopeasta hengityksestä, hänen sydämensä tykytti, ja päätä tuntui huimaavan. Koko tämän illan katkeruus kuohui hänen mielessään, ja se puhkesi esiin kuin vyöryvä virta.
»Vai siitä koko teidän siveellinen huolenpitonne minusta johtuu!» sanoi hän. »Koska paroni on välttämätön teille ettekä voi tulla toimeen ilman häntä, tulisi minun myydä itseni teidän tarpeittenne mukaan!»
»Roma! Mitä sinä sanot? Etkö häpeä!…»
»Ettekö te häpeä? Te olette koettanut työntää minut paronin syliin ettekä ole välittänyt vähääkään siitä, kuinka minun käy, kunhan vain ulkonainen kuori säilyy.»
»Sinä kiittämätön tyttö!»
»Te olette tehnyt voitavanne hävittääksenne käsitykseni hyvästä ja pahasta ja opettaaksenne minulle, että asema ja valta ja rikkaus on kaikki kaikessa, sama se, mikä hinta niistä maksetaan, ja jos joku vaara niitä uhkaa, pitää meidän taistella niiden puolesta niinkuin koira tappelee luupalastaan.»
»Oh taivas! Kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Sinä toivot tappavasi minut.
Ja sen teetkin — Nattalina! Missä on…»
»Sen lisäksi te olette myrkyttänyt mieleni isääni kohtaan, ja koska en voinut muistaa häntä, uskottelitte minulle, että hän oli itsekäs ja turhamainen eikä välittänyt omasta tyttärestään. Mutta minun isäni ei ollut ollenkaan sellainen.»
»Ja kuka on sen sinulle kertonut, neitiseni?»
»Samapa se, kuka on kertonut. Isäni oli pyhimys ja marttyyri ja suuri mies, ja hän rakasti minua koko sielullaan!»
»Voi minun päätäni! Minun päätäni!… Marttyyri tosiaankin! Sosialisti ja tasavaltalainen kapinoitsija ja anarkisti!»
»Vähät siitä, millaiset mielipiteet hänellä oli. Hän oli isäni — siinä kyllin — eikä teillä ollut oikeutta uskotella minulle mitään pahaa hänestä, ajatelkoonpa maailma mitä tahansa.»
Roma oli ihana tuona hetkenä, pää pystyssä, silmät hehkuen ja komea vartalo aaltoillen kauniin puvun alla.
»Sinä tapat minut, se on varma. Konjakki… Nattalina…» huusi kreivitär, mutta Roma oli mennyt.
Ennen levollemenoaan Roma kirjoitti paronille:
»Varmaan olette väärässä. Miksi tuhlaatte aikaa lähettämällä Minghellin Lontooseen? Miksi? Miksi? Miksi? Tuo petturi ei tule löytämään mitään, ja jos hän löytää, ei siihen ole luottamista. Estäkää se heti, jos tahdotte säästää valtion varoja ja itseltänne pettymyksiä. Estäkää! Estäkää! Estäkää!
P.S. — Näytteeksi siitä, kuinka väärässä tuo mies on, mainitsen, että
D.R. tänään kertoi olleensa ennen viinurina Grand Hotellissa!»
VI.
Seuraavana aamuna Davido Rossi tuli aikaisin.
»Nyt meidän täytyy tehdä työtä vakavasti», sanoi Roma. »Luulen vihdoinkin ymmärtäväni, miten on meneteltävä.»
Siitä ei saanut tulla Johannes, rakastettu opetuslapsi, joka lepäsi Herransa sylissä. Siitä piti tulla Pietari, harras, uljas, yksilöllinen, inhimillinen, erehtyvä, mutta uljas Pietari. »Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni.»
»Sama asento kuin ennen. Silmät tuonne päin. Kiitos!… Pelkään, ettei teillä ollut hauska eilen illalla?»
»Teatterissako? Se huvitti minua. Mutta inhimillinen puoli ehkä oli minulle tärkeämpi kuin taiteellinen.»
»Ajattelitte siis enemmän katsojia.»
»Niin. Ellei Italia tyydy olemaan vallan yksinkertaisesti jonkinmoisena muinaismuseona tai koulupaikkana laulajille ja tanssijattarille, Euroopan cavaliere serventenä, joka riippuu kiinni toisten valtioiden liepeissä, täytyy sen herätä muutamista kuvitelmistaan. Eivät suuret armeijat eikä suuri taide voi lopettaa sellaisen maan sekasortoa ja hämmennystä, missä hallitsevat luokat huvittelevat sillä aikaa kuin köyhät huutavat leipää. Maan täytyy ensin muuttaa siveellinen käsityskantansa — ja sen se tekeekin, niin totta kuin ihminen elää maan päällä ja Jumala taivaassa. Mutta minä en ole mikään taiteilija, kuten huomaatte… Kuinka te jouduitte kuvanveistäjäksi?»
»Oh — minä opiskelin hiukan Pariisin ateljeessa käydessäni koulua siellä.»
»Mutta te olette syntynyt Lontoossa?»
»Niin.»
»Miksi tulitte Roomaan?»
»Rooma oli sukuni kotipaikka. Ja sitten — olihan minulla nimenäkin
Roma!»
»Minäkin tunsin erään Roman ennen muinoin.»
»Todellako? Toisenko Roman?»
Hänen äänensä värisi hiukan.
»Hän oli tuon ystäväni pikku tytär, josta kerroin.»
»Kuinka hausk — — Ikkunaan päin, olkaa hyvä — noin.»
Romaa kiusasi tuo teeskentely, mutta Davido Rossin ilmeessä ei näkynyt mitään eroa.
»Hän oli ainoastaan seitsenvuotias, kun hänet viimeksi näin.»
»Siitä on siis pitkä aika?»
»Seitsemäntoista vuotta.»
»Sitten hän olisi nyt saman ikäinen kuin…»
»Kun ensi kerran näin hänet, oli hän ainoastaan kolmivuotias, ja silloin hän oli yöpuvussaan ja juuri menossa nukkumaan.»
Roma naurahti hiukan, mutta hän tiesi, että jokainen äänen värähdys hänessä oli teennäinen.
»Hän luki rukouksensa hiukan lepertäen siihen aikaan. 'Itä meidän, jota olet taivaatta'.»
Davido Rossi naurahti hiukan matkiessaan lapsen ääntä. He nauroivat yhdessä nyt ja katsoivat toistensa silmiin, ja sitten he molemmat kääntyivät totisina pois.
»Teistä se ehkä tuntuu omituiselta, mutta minä lasken ensimmäisen itsetietoisen pyrkimykseni alkaneen sillä hetkellä.»
»Todellako?»
»Kymmenen vuotta myöhemmin, kun olin Amerikassa etsien sitä sanomaa, joka maailman pelastaisi, muistin tuon rukouksen sanat sellaisina kuin pikku Roma ne oli lausunut. 'Lähettyköön tinun valtakuntati, tapahtukoon tinun tahtoti'…»
»Hän siis…»
»Hän on vastuunalainen kaikesta mitä teen ja mihin maailma minua käyttää. Hän on elämäni ohjaaja.»
Hän matki taas lapsen ääntä ja nauroi, mutta Roma ei voinut yhtyä häneen nyt. Tuota miestä hän oli aikonut pettää! Hänestä tuntui kuin hän olisi vaeltanut sokeana jyrkänteen reunalle ja sitten yhtäkkiä joku olisi tempaissut siteen hänen silmiltään ja näyttänyt hänelle pohjattoman kuilun.
Hetkisen hän teki työtä aivan ääneti tuntien kuumeentapaista levottomuutta. Mutta juuri kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi ja mahdottomaksi kestää, astui Felice huoneeseen ilmoittamaan, että aamiainen oli valmis.
»Voitteko viipyä? Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä ollessani työtuulella», sanoi Roma.
»Ilomielin», vastasi Davido Rossi.
Roma söi tuskin mitään, sillä kaikenlaiset aavistukset kiusasivat häntä, ja seinän läpi kuului hänen tätinsä ääni, joka yhtämittaa huusi ja torui palvelijaa.
Tunsiko Davido Rossi hänet? Hän tunsi, hänen täytyi tuntea. Joka sana, joka äänen värähdys kertoi sen Romalle. Mutta miksi Davido Rossi ei puhunut suoraan? Uskottuaan salaisuutensa Romalle hän odotti, että Romakin ilmoittaisi itsensä hänelle. Ja miksi Roma ei ollut sitä tehnyt? Hän oli sen seurapiirin verkossa, jossa hän eli, ja hän häpesi sitä syytä, joka oli saattanut heidät yhteen, ja ennen kaikkea hän ei ollut uskaltanut tunnustaa käsittävänsä tuota Davido Rossin elämän salaisuutta, joka katkenneen kahleen tavoin yhä seurasi häntä.
Davido Leone on kuollut!
Tuon seikan paljastaminen, vaikkapa vain heille molemmille, oli samaa kuin papin muuttaminen persoonalliseksi ja kuin ripin kuunteleminen salassa!
Mutta entä sitten! Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi ilmoittaa itsensä, kun sydän ja vaisto käskivät. Hänen täytyi osoittaa olevansa isänsä tytär, tuon jalon isän, joka kuoli vapauden puolesta, ja Davido Rossin täytyi uskoa salaisuutensa veriheimolaiselle, joka ei ikinä voisi pettää oman isänsä kasvattipoikaa.
Kun hän oli tullut tuohon johtopäätökseen, näkyi aurinko taas rupeavan paistamaan hänen pilvisellä taivaallaan, mutta pilvet olivat täynnä sähköä. Heidän palatessaan ateljeehen Roma oli hiukan kiihkeä ja hermostunut, sillä hän arveli ajan lähestyvän. Samassa soturirykmentti marssi ohi Pinciota kohti ja musiikki soitti marssia.
»Voi noita vanhoja onnen päiviä!» sanoi Davido Rossi. »Kaikki muistuttaa niitä! Muistan, kun hän oli kuusivuotias…»
»Romako?»
»Niin. Rykmentti palasi loistavalta sotaretkeltä, ja tohtori vei meidät katsomaan ilotulitusta ja kansan riemua. Me tulimme suurelle torille, melkein yhtä suurelle kuin Pyhän Pietarin piazza, torille, jossa on suihkulähteitä ja keskellä korkea patsas.»
»Kyllä tiedän — Trafalgar Square.»
»Siellä oli väentungos, mutta me löysimme paikan erään kirkon portailla.»
»Kyllä muistan — pyhän Martin kirkon. Näette, että tunnen Lontoon.»
»Sotilaat tulivat läheiseltä suurelta rautatieasemalta…»
»Charing Crossilta, eikö niin?»
»Ja he marssivat sotamarssin kaikuessa ja viidentoistatuhannen hengen hurratessa. Kun heidän kenraalinsa ratsasti ohi, leimahti suuri sähkövalo keskellä toria tuon suuren englantilaisen muistopatsaan ympärillä, saman englantilaisen, joka oli aikoja sitten kuollut, mutta jonka henki nyt taas eli.»
»Gordon!» huudahti Roma — unohtaen itsensä yhä enemmän.
»'Katso, armas!' sanoi tohtori pikku Romalle. Ja Roma sanoi 'isä, onko se Jumala?' Minä olin silloin iso poika ja seisoin hänen vieressään. 'Tuota hän ei koskaan unohda', sanoi tohtori.»
»Eikä hän unohtanutkaan… ei voinut unohtaa… tarkoitan… Ette ole koskaan kertonut minulle, kuinka Roman kävi?» sanoi tyttö värähtelevällä äänellä.
Davido Rossin otsa oli vaipunut alas. »Kuollut!» sanoi hän, ja työase putosi Roman kädestä.
»Olin viisi vuotta Amerikassa, kun poliisi ajoi minut maanpakoon Lontoosta, ja kun palasin Englantiin, menin heti tuohon Sohon pieneen puotiin.»
Roma tuijotti häneen pidättäen henkeään. Davido Rossi katsoi ulos ikkunasta.
»Samat ihmiset olivat siellä vieläkin, ja heidän oma tyttärensä oli täysikasvanut, mutta Roma oli poissa.»
Roma kuuli oman hengityksensä sieraimissaan.
»He kertoivat, että hän oli ollut kadoksissa viikon verran, ja sitten… hänen ruumiinsa oli löydetty virrasta.»
Roma oli kuin lamaantunut.
»Mies vei minut hänen haudalleen. Se oli hänen äitinsä hauta Kensal
Greenissä ja äidin nimen alla näin kirjoituksen: ’Pyhitetty Roma
Rosellin muistolle. Löydettiin hukkuneena Thamesista kahdentoista
vuoden vanhana'.»
Lämmin veri Roman suonissa jähmettyi äkkiä kauhusta.
»Ei tänään», ajatteli hän, ja samalla kuului avonaisen ikkunan läpi soittokunnan etäiset sävelet Pinciolta.
»Minun täytyy jo mennä», sanoi Davido Rossi nousten.
Silloin Roma toipui ja rupesi puhumaan muista asioista. Koska Rossi taas palaisi? Sitä tämä ei voinut sanoa. Parlamentti avataan kohta. Silloin tulee paljon työtä. Mutta kyllä hän ilmoittaa, ja ehkä…
Roma ojensi kätensä ja katsoi Davido Rossiin hymyillen hermostuneesti.
Heidän kätensä yhtyivät. Roma tunsi hänen kätensä puristuksen.
Pietarin-kirkon kellot kutsuivat Ave Mariaan, mutta Roma kuuli vain
oman sydämensä sykinnän.
Davido Rossin mentyä Roma meni yläkertaan, ja Nattalina tuli häntä vastaan, kädessä kaksi kirjettä. Toinen oli postiin vietävä — kreivittäreltä paronille, ja toinen paronilta Romalle.
Pitkin pitkää pengermää luostarin muurin varjossa palasi pitkä jono vaunuja Pinciolta sekä parvi kävelijöitä — naisia, herroja, lapsia ja lastenhoitajia kirjavissa puvuissa, suuret hopeaneulat sysimustassa tukassa. Roma meni huoneeseensa ja luki kirjeensä:
»Rakkain Roma! — Tuhannet kiitokset Grand Hotellin viinuria koskevasta arvokkaasta tiedonannosta. Me olemme jo seuranneet sinun johtolankaasi ja saaneet selville, että ainoa Davido Rossi, joka on ollut siellä viinurina, oli saanut suosituksen eräältä leipurilta Sohosta. Minghelli on mennyt Lontooseen, ja minä lähetän hänelle tiedon tästä. Hän näkyy nyt jo puuhanneen paljon, ja olen varma, että sinä olet utelias tietämään, mitä hän on saanut selville. Samoin olen minäkin, mutta meidän täytyy tyyntyä. Sinun vihollisesi on masennustilassa nyt jo. Semmoisia ne ovat aina, nuo vallankumouksen puuhaajat — aina valmiit vastaanottamaan unijuomaa kauniin naisen kädestä. Kuningas David! Niinpä niin, David ja Salomo, isä ja poika yhtyneinä yhdeksi. Kukahan lienee ollut hänen isänsä? Sen saamme kohta nähdä.
Rakkain Romani, mikä vaivaa sinun käsialaasi? Se on niin vapisevaa
nykyään, että tuskin voin lukea sitä.
Sinun
B.»
VII.
»Rakas Holhooja! — En ole, en ole vähääkään utelias kuulemaan herra Minghellin toimista Lontoossa, sillä minä tiedän, ettei hän tee mitään, enkä minä usko sanaakaan, mitä hän tai hänen italialainen leipurinsa Sohossa sanoo. Mitä herra Rossiin tulee, olen nyt varma, ettei hän tunne minua ollenkaan. Hän luulee, että isäni tytär on kuollut, ja hän on juuri kertonut minulle hirveän jutun, kuinka nuoren tytön ruumis löydettiin Thamesista (siihen aikaan te juuri veitte minut pois Lontoosta) ja haudattiin Roma Rosellin nimellä. Hän on itse nähnyt hautakivenkin. Joku konna on tuon kaiken keksinyt. Kukahan sekin lienee?
Teidän
R.V.»
Kirjoitettuaan tuon kirjeen heti Davido Rossin lähdettyä Roma antoi sen
Brunolle postiin vietäväksi.
»Juuri niin», arveli Bruno itsekseen katsottuaan osoitetta.
Seuraavana aamuna Roma pukeutui huolellisesti, aivan kuin odottaen Davido Rossia entiseen tapaan, mutta Davido Rossi ei tullut, ja Roma uskotteli olevansa iloinen siitä. Asiat olivat kehittyneet liian nopeasti, hän tarvitsi aikaa hengittääkseen ja ajatellakseen.
Koko päivän hän oli valmistanut veistokuvaa. Se tuotti uutta iloa, tuo muistin mukaan muovaileminen, kun piti koettaa muistella jotain ilmettä ja sitten muovata se. Suurimpana esteenä oli se, että tuo taide asetti niin suuret rajoitukset. Oli niin paljon muistoja, niin monta ilmettä, mutta saveen ei voinut painaa muuta kuin yhden.
Seuraavana päivänä hän pukeutui taas yhtä huolellisesti, mutta Davido Rossi ei tullut. Vähätpä siitä! Enemmänpähän hänellä oli aikaa ajatella kaikkia Davido Rossin sanoja ja kerrata itselleen kaikki hänen lauseensa. Kuinka peloittavan lähelle itsensä-ilmaisemista he olivat joskus tulleet! Kuinka äkkiä Davido Rossi oli kääntynyt häneen päin joskus, ja kuinka hän oli hymyillyt ja katsonut häneen.
Tunsiko Davido Rossi hänet? Tietysti hän tunsi! Hän oli varmaan ensi hetkestä alkaen tietänyt, että Roma oli maanpakolais-isänsä tytär, muuten hän ei olisi uskonut tytölle salaisuuttaan. Tuo luottamus oli niin suloista. Se oli niin viehättävää.
Mutta ei! Ei Davido Rossi tuntenut häntä. Hän luuli, että Roma Roselli oli kuollut. Miksi Davido Rossi siis uskoi hänelle, Romalle, elämänsä salaisuuden? Hän, Roma, tiesi miksi — luuli ainakin tietävänsä. Sillä ensi hetkestä saakka — ensi katseesta saakka hän…
Mutta sitä hän ei uskaltanut ajatella. Se oli vieläkin suloisempaa.
Seuraavana päivänä ei Davido Rossi myöskään tullut, ja Roma rupesi kiusaamaan itseään kaikenlaisilla aavistuksilla. Eikö hän välittänyt? Olivatko kaikki Roman unelmat pelkkää petosta? Vaikkei hän olisi tahtonut puhua Brunolle, täytyi hänen nyt tehdä niin.
Bruno tuskin kohotti katsettaan taltastaan ja vasarastaan. »Parlamentti kokoontuu kohta», sanoi hän, »ja kun mies on puolueen johtaja, on hänellä yllin kyllin työtä tietysti.»
»Pyytäkää häntä tulemaan huomenna. Sanokaa, että tarvitsisin häntä mallikseni enää vain yhden ainoan kerran — ainoastaan yhden.»
»Kyllä sanon hänelle», sanoi Bruno nyökäyttäen päätään.
Mutta Davido Rossi ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä Brunolla ollut sen parempaa selitystä.
»On paljon työtä nyt siinä uudessa ’tasavallassa’ eikä hänellä ole aikaa hukata.»
Brunon jyrkkyys ei loukannut Romaa, sillä hän oli ruvennut selittämään itselleen Davido Rossin poissaoloa. Miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla? Hänellä oli oma työnsä, ja se oli suurta työtä ihmiskunnan hyväksi, kun taas hän, Roma, oli mitätön dilettantti vain.
»Hänen ajatuksensa ovat kaukana minusta», sanoi Roma itsekseen.
Tuon ajatuksen tuottama haikeus syveni murheeksi, kun kolme päivää oli kulunut eikä Davido Rossia vieläkään kuulunut. Vallan selvästi hän nyt tahtoi välttää Romaa. Koko ilmanala, jossa Roma eli, oli Davido Rossille vastenmielistä.
»Hän ei tule enää takaisin», ajatteli Roma, ja kaikki hänen ympärillään muuttui synkäksi ja kolkoksi.
Hän nukkui huonosti, ja väsyttääkseen itseään illalla hän läksi kävelemään kuutamossa luostarin muurin juurelle. Hän kulki Pincion portille asti, jossa tie leviää pyöreäksi puiden suojaamaksi paikaksi ja josta toinen tie vie alas Piazza di Spagnalle. Yö oli lauhkea ja hyvin tyyni, ja kun hän seisoi puiden pimeässä varjossa, missä ainoastaan tähtien valo tunkeutui lehvien läpi eikä mitään muuta ääntä kuulunut kuin suihkukaivon lirinä, kuuli hän miehen askelten lähestyvän alhaalta päin.
Se oli Davido Rossi. Hän kulki aivan läheltä, mutta ei huomannut Romaa. Roma tahtoi huutaa hänelle, mutta ei voinut. Hetkisen seisoi mies korkean muurin luona, josta näkee koko kaupungin, ja sitten hän kääntyi sille tielle, jota myöten Roma oli kulkenut. Värisevä ajatus, jota tyttö ei uskaltanut ajatella loppuun, piti häntä kiinni, ja hänen verensä virtasi kuumana. Hän katsoi Davido Rossia piilopaikastaan ja sitten hän seurasi häntä etäältä.
Se oli totta! Mies seisahtui kirkon edustalle ja katsoi Roman ikkunoihin. Yksi oli valaistu, ja Davido Rossin silmät näkyivät kiintyneen siihen. Sitten hän kääntyi astumaan alas portaita. Hän astui hitaasti ja seisahtui vähän väliä katsoen taas ikkunoihin. Kerran Roma yritti huutaa »herra Rossi», mutta ääni ei totellut häntä. Hetken perästä mies oli mennyt, hävinnyt talojen peittoon, ja kirkonkello löi kaksitoista.
Kun Roma palasi makuuhuoneeseensa ja katsoi peiliin, hehkuivat hänen kasvonsa ja silmät säkenöivät. Hän ei tahtonut mennä levolle koko yönä, sillä hänen sydämensä tykintä oli kuin musiikkia ja kuu ja tähdet lauloivat ylistyslaulua.
»Jos minä vain olisin varma siitä», ajatteli hän, ja seuraavana aamuna hän ahdisti Brunoa.
Bruno ei ollut hyvällä tuulella, ja hän kumarsi pörröistä päätään aivan kuin härkä nähdessään kiviaidan.
»Puhuakseni suoraan, Donna Roma», sanoi hän, »on herra Rossi niitä, joiden mielestä mies, joka on antautunut työhön maailman hyväksi, ei saa antaa perhesiteiden sitoa häntä.»
»Niinkö?» vastasi Roma. »Mutta en oikein ymmärrä. Eihän ihminen voi sille mitään, että hänellä on isä ja äiti.»
»Mutta hän voi estää itseään ottamasta vaimoa», sanoi Bruno, »ja herra Rossin mielestä julkisen miehen tulisi olla kuin pappi, joka luopuu kodista ja rakkaudesta, jotta muut saisivat sitä enemmän.»
»Siitä syystä…»
»Siitä syystä hän ei antaudu kiusaukseen.»
»Ja te arvelette, että hän siksi…»
»Luullakseni hän siksi pysyttelee poissa naisten tieltä.»
»Ehkei hän välitä naisista — muutamat miehet ovat sellaisia.»
»Välitä! Herra Rossi pitää naisia enkeleinä, ja jos hän joutuisi autiolle saarelle, tahtoisi hän mieluummin yhden ainoan naisen kuin viisituhatta miestä toverikseen.»
Voi tuota herttaista tyhmää Brunoa! Hän meni ansaan heti ja kertoi vaikka mitä. Mutta viekkaus loisti Donna Roman silmissä, kun hän sanoi:
»Niin, mutta ehkei hänellä vielä ole olemassakaan sitä 'ainoata naista' maailmassa, Bruno.»
»Ehkei ja ehkä on», sanoi Bruno, ja vasara iski talttaan, niin että kipinät lensivät.
»Te sen varmaan tietäisitte, Bruno, eikö niin?»
»Ehkä tietäisin ja ehkä en», sanoi Bruno, ja sitten hän pudisti viisasta päätään sanoen: »Lemmen leikissä se voittaa, joka pakenee.»
»Niinkö hän sanoo, Bruno?»
»Niin juuri. Eräänä päivänä meidän vanha eukko koetti haastattaa häntä hiukan. 'Sydän, joka jakaa ilot ja surut, se on jotain', sanoi äiti.»
»Ja mitä herra Rossi vastasi?»
»'Naisen rakkaus on suloisin maailmassa', sanoi hän, 'mutta jos huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, pakenisin heti'.»
»Sanoiko herra Rossi todellakin niin, Bruno?»
»Sanoi — aivan varmaan sanoi.»
»Te siis otaksutte, että nyt…»
»Minä arvelen, että jos minä olisin nainen, niin en ajattelisi häntä enää, vaan jättäisin hänet oman onnensa nojaan.»
»Se on hyvä, että puhutte noin suoraan, Bruno.»
»Niin, ei se ollut helppoa, mutta minä olin päättänyt puhua suoraan.»
Brunon kasvoista näkyi, että hän otaksui saavuttaneensa suuren siveellisen voiton, ja Roma, jonka silmät säikkyivät iloa, oli melkein suudella noita yksinkertaisia, nyrpeitä kasvoja.
Myöhään sinä iltana hän istui huoneessaan ja kirjoitti kirjettä. Lamppu paloi hänen vasemmalla puolellaan, niin että hänen päänsä varjo selvästi näkyi ikkunaverholla oikealla puolen. Joskus hän katsahti varjoaan ja nauroi ajatellessaan, kuinka selvään eräs kävelijä ulkona saattoi sen tuntea. Sitten hänen poskensa hehkuivat, kun hän muisti mielettömyytensä, ja hän ryhtyi taas kirjeeseensä.
Mutta kirjekin oli mieletön. Kun se oli valmis, ei siinä ollut alkua eikä loppua eikä sellaista voinut mitenkään panna postiin. »Tulkaa luokseni! Miksi ette tule? Minulla on niin paljon sanomista. Minulla on teille tunnustus. Te tulette kovasti hämmästymään! Te luulette, että joku on kuollut, mutta hän elää vielä ja on hyvin lähellä teitä. Kuinka minä voin sen kertoa teille? Soitanko vai laulanko ehkä teille jotain? Ymmärrättekö minua siitä, vai täytyykö minun puhua aivan suoraan? Minun täytyy tavata teidät, ja ellette te tule tänne, täytyy minun tulla sinne. Tai ehkette tahdo tulla enää tänne. Tulkaa sitten jonnekin muuanne, jonnekin kaupungin ulkopuolelle, maalle, jossa voimme olla kahdenkesken edes hetkisen. Eikö tämä ole kamala kirje? Mutta ettekö kumminkin tahtoisi kirjoittaa minulle yhtä kamalan kirjeen? Kirjoittakaa!»
Hän odotti, kunnes kirkonkello löi kaksitoista, ja sitten hän meni maata. Kirjeensä hän laski tavalliseen lemmen postilaatikkoon, tyynynsä alle. Ja kuullessaan paperin kahinan hän ajatteli: »Yöllä herään ja kuulen sen, ja sitten…»
Se oli hyvin, hyvin suloista ja hyvin lapsellista. Hänen poskensa hehkuivat kuten ennen, ja hän peitti päänsä.
Seuraavana päivänä prinsessa Bellini tuli Don Camillon kanssa häntä tapaamaan. »Tässä on Gi-Gi!» huusi prinsessa. »Hän tuli ilmoittamaan, että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla. Jos tahdot tulla mukaan, pääset minun kanssani, ja jos arvelet, että herra Rossi tahtoo tulla myöskin…»
»Jos hän osaa ratsastaa ja jos hänellä on aikaa», sanoi Roma.
»Aivan niin», sanoi Don Camillo. »Se on pahinta siinä profeetan ammatissa, että ei oikein uskalla omia asioitaan hoitaa. Huhu kertoo, että tuo kuuluisa herra on joutunut hiukan kireisiin suhteisiin oman joukkonsa kanssa viime aikoina, ja nyt hän kutsuu koolle kokouksen selittääkseen, mitä hänen uskonsa ja tunnustuksensa ei sisällä. Mutta ei suinkaan pieni huviretki maalle kumminkaan voine nostattaa kovin suurta myrskyä edes politiikassa, ja jos hänen kanssaan vain voi tulla toimeen…»
»Jättäkää se Roman huoleksi ja pitäkää te huolta kaikesta muusta», sanoi prinsessa. »Me olemme juuri menossa siihen ikävään teeravintolaan Gorsolle, tiedäthän. Mikä lienee armeliaisuuskokous siellä, Köyhien tyttöjen suojaamiseksi luullakseni. Mutta meidän kai täytyy tervehtiä vanhaa kreivitärtä ensin. Tulkaa, Gi-Gi!»
Kolme minuuttia myöhemmin Romalla oli päällysvaatteet yllä, ja koira juoksi haukkuen hänen vieressään.
»Suvaitsetteko käskeä vaunut, Ecœllenza?»
»En tänään, kiitos. Pois Black! Pidä kiinni koiraa, Felice!»
Kun Roma tuli portinvartijan ovelle, ojennettiin hänelle kirje, jossa oli ministerin sinetti, mutta hän ei seisahtunut avaamaan sitä. Hän astui nopeasti kadulle, otti vuokravaunut, huusi »Piazza Navona» ja rupesi sitten lukemaan kirjettä.
Kun prinsessa ja Don Camillo tulivat pois kreivittären huoneesta, oli
Roma jo mennyt, ja koira raapi ovea pyrkien ulos.
»Minne hän noin äkkiä mahtoi hävitä? Ja koiraraukka pyrkii seuraamaan häntä!»
»Tämäkö se on se koira, joka käy parlamentissa?»
»Sama. Sen nimi on Black. Minä pidän sitä niin kauan kuin te avaatte oven, Felice. Kas niin! Hiljaa! Black! Voi sitä petoa! Nyt se pääsi karkuun!»
»Black! Black! Black!»
»Ei maksa vaivaa, Felice. Se on jo puolitiessä!»
Mennessään alas portaita kuiskasi prinsessa toverilleen: »Jos Black nyt tulee kotiin emäntänsä kanssa illalla, on helppo arvata, missä hän on ollut.»
Sillä välin Roma luki kirjeensä vuokravaunuissaan:
»Rakkain! — Olen ollut poissa Roomasta muutamia päiviä enkä siksi ole voinut aikaisemmin vastata suloiseen kirjeeseesi. Älä ole hetkeäkään levoton. Jos kertomus on totta, sitä parempi. R.R. on kuollut, Jumalan kiitos, ja hänen onneton kohtalonsa ei enää sinua häiritse. Mutta ellei tohtori Roselli tiedä mitään Davido Rossista, niin kuinka on selitettävä, että Davido Rossi tietää niin paljon tohtori Rosellista? Siinä on uusi johtolanka. Kiitos sinulle siitä! Tuhat kiitosta!
Ei ole vielä kuulunut mitään Lontoosta, mutta olen vakuutettu, että olemme oikeilla jäljillä.
Tänä iltana on päivälliskutsut, ja olen kiitollinen sinulle, armas, jos voit lainata minulle Felicen. Sinne tulee sinun prinsessa Potifarisi, Don Pyhä Jooseppi, kreivi — Signorina, senaattori Tyhmelin ja — uskotko korviasi — madame de Trop! En voi kieltää sinulta mitään, ja se on vain onnetonta, että synkässä kodissani ei ole enää päivänpaistetta, kun Roma on poissa!
Kuinka viisasta, että sokaisit tätisikin silmät! Kuinka ne tulevat hämmästymään, nuo kiihkeät hameprofeetat! Hyvästi!
Bonelli.»
Kun vaunut kääntyivät Piazza Navonalle, repi Roma kirjeen palasiksi ja heitti sen ulos ikkunasta.
VIII.
Roman astuessa viimeisiä portaita Davido Rossin huoneistoon ja vanhan garibaldilaisen laahustaessa hänen edellään Brunon voimakas ääni jyrisi läpi koko talon.
»Rakasta niitä, jotka sinua rakastavat, ja eroa niistä, jotka eivät rakasta! Se on minun oppini nyt. Mitä sinä siitä arvelet, Giuseppe-Mazzini-Garibaldi? Katsokaapa häntä, herra Rossi! Tasavaltalainen, demokraatti, sosialisti ja kapinallinen! Murtaa tämän talon hallituksen kerran päivässä — syöksee kuninkaan valtaistuimelta ja vastustaa kuningatarta! Ottakaa vastaan pallo, setä Davido. Yksi, kaksi, kolme, nyt se tulee!»
Sitten kuului lapsen äänekästä naurua, ja siihen sekaantui toisen miehen lempeämpi ääni ja naisen pelokas vastustus. Ja sitten seurasi äkillinen hiljaisuus, kun vanha garibaldilainen kuiskasi: »Hän on täällä taas!»
»Donna Roma?»
»Niin.»
»Astukaa sisään», kuului Davido Rossin ääni, ja avoimen eteisen kynnykseltä Roma näki hänen seisovan keskellä lattiaa, pieni poikanen riehuen kuin jalopeuran poika hänen sylissään.
Davido Rossi laski pojan lattialle sanoen: »Juokse neidin luo ja suutele häntä kädelle, Giuseppe.» Mutta poika vetäytyi syrjään ujosti, ja astuen huoneeseen Roma kumartui syleilemään lasta.
»Mikä suuri mies sinä olet! Hänen nimensä on Giuseppe, eikö niin. Ja kuusi vuotta! Onpa siinä ikää! Olenko nähnyt hänet ennen, rouva Rocco? Olenko? Ehkä hän oli täällä silloin kun ensi kerran kävin täällä? Niin tosiaan! Kuinka tyhmää, että unohdin! Tietysti, nyt muistan, että hän oli yöpuvussaan ja nukuksissa ja herra Rossi kantoi hänet maata.»
Äidin sydän oli valloitettu heti. »Rakastatteko lapsia, Donna Roma?»
»Rakastan hyvin paljon!»
»Ei kukaan hyvä nainen voi olla rakastamatta lapsia», sanoi Elena.
»Ja kuinka omituista kumminkin», sanoi Roma. »En ole vuosikausiin varmaankaan nähnyt lapsia, ja nyt yhtäkkiä maailma on vallan täynnä niitä.»
Bruno oli muristen poistunut huoneesta ja hiipi nyt alas portaita, koska hänen omatuntonsa yhtäkkiä muistutti hänelle, ettei hän ollut vienyt perille erästä pyyntöä.
»No, Giuseppe!» sanoi Elena, mutta poika, joka oli tointunut ujoudestaan, ei ollenkaan kiirehtinyt pois, ja Roma virkkoi:
»Ei, ei! Minulla on vain lyhyt asia. Se on», hän kääntyi Davido
Rossiin, »että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla, ja Don
Camillo pyysi kysyä, tahtoisitteko ratsastaa…»
»Ratsastatteko te?»
»Ratsastan prinsessan kanssa! Mutta ei ole välttämätöntä seurata koiria koko ajan, ja ehkä kotiin tullessa…»
»Kyllä tulen mukaan.»
»Kuinka hauskaa! Muuta asiaa minulla ei ollut, joten…» Hän oli lähtevinään, mutta Davido Rossi sanoi:
»Odottakaa! Koska olette täällä, tahtoisin näyttää teille jotain.»
»Minulleko?»
»Astukaa sisään», pyysi hän, ja heittäen sormisuukon pojalle Roma seurasi Rossia vierashuoneeseen.
»Odottakaa hetkinen», pyysi Davido Rossi ja meni makuuhuoneeseen.
Kun hän palasi, oli hänellä kädessään pieni pitsinenäliinaan kääritty käärö. Nenäliina putosi hänen kädestään, kun hän avasi sen, ja Roma huomasi heti, että se oli hänen omansa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa hetkiseksi, ja Rossi näytti olevan hämillään ja hermostunut.
»Pelkään että tämä on teidän», sammalsi hän. »Te taisitte pudottaa sen, kun olitte täällä viimein. Minun kai täytyy antaa se takaisin…»
»Ei, ei! Erehdytte», sanoi Roma, mutta hänen hermonsa värähtelivät ja hänen verensä kiehui.
Davido Rossi pani nenäliinan povitaskuunsa ja ojensi pienen valokuvan, joka oli ollut siihen käärittynä.
»Me olemme puhuneet niin paljon vanhasta ystävästäni Rosellista, että otaksuin teidän mielellänne näkeväni hänen kuvansa.»
»Hänen kuvansa? Onko teillä todellakin hänen kuvansa?»
»Tässä se on», sanoi Davido Rossi antaen Roman käteen sen englantilaisen kuvan, joka tavallisesti riippui hänen vuoteensa yläpuolella.
Roma otti sen kiihkeästi ja katsoi siihen kauan. Hänen huulensa vapisivat ja silmät kostuivat. Oli hetken äänettömyys, mutta sitten hän virkkoi äänellä, joka koetti pysytellä tyynenä:
»Tämä siis oli pikku Roman isä?»
»Niin.»
»Onko se hänen näköisensä?»
»Kovasti.»
»Kuinka kauniit kasvot! Kuinka kunnianarvoinen pää! Oliko hän tämän näköinen sinä päivänä… Kensal Greenissä?»
»Oli.»
»Ja sinä yönä, jona hän vei nuken Sohoon?»
»Oli.»
Hän ei voinut enää hillitä liikutustaan, vaan kohotti kuvan huulilleen ja suuteli sitä. Sitten hän hengitti syvään, katsoi Davido Rossiin kyynelsilmin ja hymyillen kesken kyyneliään virkkoi:
»Hän oli teidän ystävänne ja hän… hän rakasti minun pientä kaimaani.»
Davido Rossi ei vastannut, ja kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi, virkkoi Roma taas naurahtaen hermostuneesti:
»Eipä sillä että luulisin hänen ansainneen semmoisen isän. Hän oli varmaan isistä parhain, mutta tyttö…»
»Hän oli lapsi», sanoi Davido Rossi.
»Niin, mutta jos hän olisi ansainnut semmoisen isän…»
»Hän oli vain seitsenvuotias.»
»Vaikkapa, mutta ellei hän olisi ollut pieni itsekäs olento… Eikö hän ollut hiukan itsekäs?»
»Ette saa puhua pahaa ystävästäni Romasta.»
Roman silmät loistivat ja posket hehkuivat ja hänen hermonsa värähtelivät. Oli niin hauska yllyttää häntä edemmäksi, mutta hän ei uskaltanut enää.
»Anteeksi», sanoi hän₄ lempeästi. »Tietysti te tiedätte tuon asian parhaiten. Ja ehkäpä vuosien perästä, kun tyttö ajatteli millainen isä hänellä oli ollut… jos nimittäin tyttö olisi elänyt…»
Heidän katseensa yhtyivät taas, ja Roma loi silmänsä alas hämillään.
»Tahtoisin antaa teille tuon kuvan», sanoi Davido Rossi.
»Minulle?»
»Ettekö tahtoisi sitä?»
»Hartaammin kuin mitään maailmassa. Mutta pidättehän itse siitä?»
»Enemmän kuin mistään muusta omaisuudestani.»
»Kuinka voin siis ottaa sen teiltä?»
»Ei ole kuin yksi henkilö maailmassa, jolle sen antaisin. Se on nyt hänellä, ja minä olen tyytyväinen.»
Donna Roman oli mahdoton enää kestää jännitystä itkemättä ja selittääkseen tunteitaan hän kohotti kuvan huulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen.
Davido Rossi hymyili hänelle ja hän vastasi hymyilyyn. Äänettömyyttä oli vaikea katkaista, mutta juuri kun he olivat jyrkänteen reunalla, pisti pienen pojan pörröinen pää esiin ovesta huutaen:
»Teidän ei tarvitse pyytää minua sisään, sillä minä en tahdo tulla!»
Tuolla siunatulla äidin vaistolla, joka oli herännyt Romassa, hän käsitti pojan heti ja huusi: »Mutta jos minä olisin mies, niin tahtoisin.»
»Tahtoisitteko?» sanoi Giuseppe astuen sisään kasvot loistaen ilosta.
»Hurraa! Tässähän on piano!» sanoi Roma istuen soittokoneen ääreen.
»Mitä minä soitan sinulle, Giuseppe?»
Pojasta oli samantekevää, kunhan vain oli laulu, ja pää kallellaan Roma oli miettivinhän, mitä soittaa. Vihdoin hän rupesi soittamaan juuri sitä, mitä hän alusta alkaen oli aikonut.
Se oli tuo vanha »Brittiläiset sotilaat», ja hän lauloi yhden säkeistön. Sanat hän lausui lapselliseen tapaan, ja poika rupesi heti paikalla marssimaan nuotin mukaan. Davido Rossi seisoi uunin vieressä pää kääntyneenä tuleen päin. Roma katsahti vuoroin kumpaankin.
Mutta äkkiä hän huomasi, että Davido Rossi katsoi häneen uunin yläpuolella olevasta peilistä, ja pidättääkseen kyyneliään hän rupesi nauramaan, ja laulu loppui.
Samassa avautui ovi, ja koira juoksi haukkuen huoneeseen. Sen jälestä tuli Elena, joka sanoi:
»Se raapi oven takana, ja minä arvelin, että se varmaan seurasi teitä.»
»Seurasi herra Rossia, tarkoitatte. Hän on varastanut minulta koirani sydämen», sanoi Roma.
»Samaa minä sanon pojastani», »anoi Elena.
»Giuseppe taitaa aikoa sotamieheksi, vai mitä?»
»Ei, hän aikoo portinvartijaksi.»
»Ja se hänestä tuleekin — hän saa tulla minun portinvartijakseni kerran», sanoi Roma, ja Giuseppe oli raivoissaan ilosta, kun taas Elena ajatteli itsekseen: »Mitä ilkeitä valheita ihmiset hänestä ovat kertoneet — etteivät häpeä!»
Valkea sammui ja hämärä pimeni.
»Tuonko lampun, herra?» sanoi Elena.
»Ei minun tähteni», sanoi Roma. »Minä lähden heti.» Mutta vaikka äiti ja lapsi poistuivatkin, ei hän vielä lähtenyt. Tietämättään he lähenivät toisiaan yhä enemmän pimenevässä hämärässä, ja heidän äänensä hiljeni melkein kuiskaaviksi kysymyksiksi ja vastauksiksi. Halu puhua taisteli Roman sydämessä vaitiolon sulon kanssa. Mutta kauan hän ei voisi vaieta.
»Olen ajatellut paljon sitä juttua, joka kerrottiin teille Lontoossa — Roman kuolemasta ja hautauksesta tarkoitan. Ettekö ollenkaan epäillyt sitä vääräksi?»
»En.»
»Ettekö koskaan arvellut, että joku omaksi hyödykseen oli keksinyt tuon jutun hänen kuolemastaan, vaikka hän vielä oli elossa?»
»Kuinka se oli mahdollista? Kuka tahtoisi tehdä rikoksen köyhän tohtorin tyttären tähden — köyhän Elbaan kartoitetun maanpakolaisen tähden.»
»Te siis vasta myöhemmin saitte tietää, että tuo köyhä tohtori oli suuri prinssi?»
»Vasta samana iltana, kun te ensi kerran olitte täällä.»
»Ettekö koskaan ollut kuullut mitään hänen tyttärestään sitä ennen?»
»Kerran. Samana päivänä. Eräs mies tuli Lontoosta konnamaiselle asialle…»
»Mikä hänen nimensä oli?»
»Charles Minghelli.»
»Mitä hän sanoi?»
»Hän sanoi, että Roma Roselli ei ole kuollut, vaan pahempi kuin kuollut — että hän oli joutunut kurjan miehen valtaan ja huonoille teille.»
»Uskoitteko… uskoitteko tuota juttua?»
»En vähääkään! Sanoin miestä valehtelijaksi ja ajoin hänet ulos.»
»Te siis uskotte… että… jos hän vielä elää…»
»Minun Romani on hyvä nainen.»
Roman kasvot punastuivat hiuksia myöten. Hän oli tukehtua ilosta ja tuskasta. Davido Rossin usko hänen puhtauteensa jäykisti häntä. Hän ei voinut puhua nyt — hän ei voinut ilmaista itseään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän sanoi epävakavalla äänellä:
»Ettekö tahtoisi kutsua minua Romaksi ja ajatella, että minä olen teidän pikku ystävänne?»
Kun hän jälleen tointui, oli hän omassa kodissaan tätinsä makuuhuoneessa ja suuteli vanhan kreivittären teräviä kasvoja. Ja kreivitär särki hänen huumaustilansa huokauksillaan ja kyynelillään ja neuvoillaan.
»Enhän minä tahdo muuta kuin varjella sinua oikeaan tarkoitukseesi, Roma. Sinä olet paronin morsian, tuo mieletön raukka ei voi elää kauan. Mitä siihen tulee, mitä sanoit tunteitten rikkomisesta y.m. sellaisesta, niin Jumala on armollinen, ja semmoisia asioita on olemassa, jotka voidaan parantaa rukouksella ja paastolla. Mutta minä rukoilen sinua, ettet heittäydy seurapiirisi hammasteltavaksi. Se ei koskaan anna anteeksi sitä, että joku rikkoo vanhoja hyviä tapoja vastaan — ja se on oikeassa!»
Ennen päivällistä Roma vastasi ministerille:
»Hyvä paroni Bonelli! — Enkö minä sanonut, että Minghelli ei löydä mitään! Nyt olen aivan varma, että kaikki oli erehdystä! Seuratkaa neuvoani ja jättäkää asia! Jättäkää, jättäkää, jättäkää! Minä ainakin jätän sen. Teidän
Romanne.
P.S. Onnea päivällisille. Lähetän Felicen. Hän tuo tämän kirjeen.
— R. V.»
IX.
Oli mitä suloisin roomalainen talvipäivä. Aurinko paistoi lempeästi hohtaen, ja tyyni ilma oli täynnä ruohon ja kukkien tuoksua. Sen portin edustalla, josta pääsee vanhalle appialaistielle, oli tallirenkejä hevosineen odottamassa, ja metsästäjät, puettuina punaiseen takkiin, valkoisiin henkseleihin, vaaleanpunaisiin liiveihin ja mustiin saappaisiin, antoivat ratsujen kulkea käymäjalkaa kokouspaikalle. Useissa vaunuissa istui naisia, muutamat ratsastuspuvussa, ja jalkaisin kulki joukko kerjäläisiä, joista monet olivat vaivaisia, ja siellä täällä pienten kylien kohdalla oli pieniä lapsia katselemassa kulkuetta.
Amerikan ja Englannin lähettiläät ratsastivat vieretysten komeiden vaunujen perässä, joissa ajuri ja lakeija olivat puetut punaiseen ja kultaan.
»Kuka uskoisi katsellessaan tällaista näyttelyä, että kaupunki on täynnä tyytymättömyyttä?» sanoi englantilainen.
»Roomako?» sanoi amerikkalainen. »Aristokraattisessa välinpitämättömyydessään se ei ota uskoakseen, että täällä kuten muuallakin maailmassa tapahtuu yhtämittaa suuria muutoksia. — Nämä maat esimerkiksi — kuka ne omistaa? Nimeksi ne ovat vanhan Rooman aateliston, mutta oikeastaan ne ovat Campagnan kauppamiesten omia — nuo kauppiaat muodostavat välittäjä-yhtiön, joka on rikastunut vuokraamalla maat prinsseiltä ja sitten taas vuorostaan vuokraamalla ne pois köyhille.»
»Entä itse ylimystö — kuinka se tulee toimeen?»
»Huonosti! Nyt ylimykset jo ovat aivan vailla poliittista merkitystä, eikä valtio tunne heitä.»
»He eivät näy palvelevan armeijassa eikä laivastossa — mitä he palvelevat?»
»Lempeä! Heidän päätehtävänään on naittaa vanhat italialaiset arvonimensä meidän nuorille englantilaisille ja amerikkalaisille rahakukkaroillemme. Me autamme heitä siinä työssä! Rouva Rahanen on aina saapuvilla tyttärineen ja dollareineen. Hän on täällä ja hän on joka paikassa.» Ja amerikkalainen osoitti kädenliikkeellä vaunuihin päin.
»Ja heidän ympärillään häärii joukko roomalaisia, joilla ei ole vakavuutta, ei kunnioitusta, ei intoa eikä muuta käsitystä Rooman kohottamisesta kuin että heidän tulee saada elää huoletonta elämää sekä yhdistää vanhan ajan paheet ja uuden sivistyksen vallattomuus.»
»Ja mitä tekee Italian kansa tällävälin.»
»Italian suuri kansa aivan samoin kuin Englannin suuri kansa, Saksan suuri kansa ja kansa joka valtakunnassa, missä on olemassa etuoikeutettu sääty, nousee kuin mahtava aalto ajaen kaikki nuo haaksirikkoiset ylhäiset rantakallioille.»
»Ja tuota kansan aaltoa», sanoi englantilainen nyökäyttäen päätään vaunuihin päin, »edustavat sellaiset miehet kuin Davido Rossi?»
»Niin — jos hän voi pysyä varmana», sanoi amerikkalainen. »Hänellä on tuo suuri aate. Vapaus valtaa vastaan! Ihmiskunta valtakuntaa vastaan! Sillä lailla minä sen määrittelen, ja saatte uskoa, että se on vallankumouksellisin aate, mikä ikinä on ilmaantunut sen jälkeen kuin ensimmäiset kristityt kokoontuivat näihin katakombeihin. Heilläkin oli suuri aate. — Caesar vai Kristus — kumpainenko voittaa? Mutta nykyään Caesar ja Kristus näyttävät olevan kuin siamilaiset kaksoiset ja jakavat yhdessä valtaistuimen.»
»Ja missä on Rossin politiikan Tarpeian kallio?»
Amerikkalainen löi piiskallaan kiiltävän saappaansa kärkeen, hiljensi ääntään ja sanoi: »Tuolla!»
»Donna Roma?»
»Pari viikkoa sitten kuulitte hänen puheensa punaiseen ja kultaan puetuista lakeijoista, ja katsokaa! Hän on itse samassa seurassa jo!»
»Ettekö luule, että tuohon on muut syyt?»
Amerikkalainen pudisti päätään. »Semmoisia ne ovat aina nuo vallankumouksen johtajat. Simsonin voima ja Simsonin heikkous on jokaisessa heissä.»
»Minä en voi oikein tyytyä selitykseenne, kenraali, ja luotan Donna
Romaan kaikesta huolimatta.»
»Hyvää huomenta, kenraali Potter!» sanoi iloinen ääni vaunuista.
Se oli Donna Roma itse. Hän istui pienen prinsessan vieressä vastapäätä Davido Rossia. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen poskensa hehkuivat ja hän näytti tiukassa ratsastuspuvussaan suloisemmalta kuin koskaan.
Molemmat herrat ratsastivat vaunujen luo, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyjä. Roma oli hyvällä tuulella ja hän vastasi sukkelasti amerikkalaisen leikkipuheisiin, ja he nauroivat yhdessä iloisesti.
»Minä en aavistanut, että te olette sellainen poika, ennenkuin näin teidät punaisessa takissa, kenraali.»
»Voi teitä, suloinen nuori tuulihattu! Tuommoista te uskallatte sanoa minun harmaille hapsilleni!»
Sellaista pientä leikkiä laskien he kulkivat alas vanhaa tietä, jonka varrella oli pieniä pyhättöjä, murtuneita kiviä ja vanhojen hautojen jäännöksiä.
Kokouspaikalla oli suuri tungos. Katselijat, pääasiallisesti muukalaisia, olivat monenlaisissa suurimpien hotellien ajoneuvoissa. Kilpailun johtaja oli saapuvilla levottomine koirineen, ja heidän ympärillään oli loistava näytelmä. Upseereja sinisissä univormuissa, metsästäjiä punaisissa, naisia mustissa puvuissa, ratsurenkejä lyhyissä takeissa, kokonainen meri höyheniä ja kukkia ja päivänvarjoja. Hevoset hirnuivat, ja koirat haukkuivat, laajalla aaltomaisella kentällä tuoksui multa ja ruoho, ja aamuaurinko valaisi tuon kaiken.
Don Camillo odotti hevosineen seuruettaan. Roman hevonen oli tyyni, kirkassilmäinen tamma. Kenraali Potter auttoi hänet satulaan, ja hän antoi hevosensa hypellä pitkässä ruohikossa.
»Mitä teidän kaunis nuori kumppalinne on tehnyt tänään, armollinen prinsessa?» sanoi amerikkalainen. »Hän on tosin aina kaunis, mutta tänään hän on hurmaava.»
»Hän on kuin Undine, joka on löytänyt sielunsa», sanoi englantilainen.
Pikku prinsessa nauroi: »Rakkautta ja nuhaa ei voi peittää, hyvät herrat», kuiskasi hän katsahtaen Davido Rossiin.
»Ettehän tarkoita…»
»Vaiti!»
Sillä välin Rossi tavallisessa kävelypuvussa lähestyi hevosta, jolla hän aikoi ratsastaa. Se oli korkea, vahvajalkainen ruskea hevonen, jolla oli hurja katse ja läähättävät sieraimet. Englantilainen tallirenki, joka piteli sitä, katsoi epäilevästi ratsastajaa, ja joukko kannuksilla varustettuja metsästäjiä seisoi ympärillä.
Kaikkien hämmästykseksi Davido Rossi tarttui ohjaksiin, hyppäsi kevyesti satulaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ratsasti Roman vieressä. Sitten puhallettiin torviin, koirat haukkuivat, hevoset kaapivat maata, ja kilpailu alkoi.
Ensin oli hypättävä vallin yli, ja jokainen teki sen helposti, kunnes tuli Davido Rossin vuoro. Silloin ei hevonen ruvennutkaan hyppäämään. Hän taputti hevosen kaulaa ja koetti uudestaan, mutta se säikkyi ja kääntyi pois pää maahan painuneena. Kolmannen kerran hän johti hevosensa vallille, ja kolmannen kerran se kieltäytyi tottelemasta.
Metsästäjät odottivat nähdäkseen kuinka kävisi, ja kun hevonen neljännen kerran saapui paikalle hurjat silmät kiiluen ja sieraimet väristen, huomattiin, että toinen ohjas oli katkennut ja Rossi ratsasti yhdellä ohjaksella.
»Oli onni, ettei hän ole loukannut itseään», sanoi joku.
»Miksei hän käytä piiskaa?» sanoi toinen.
Mutta Davido Rossi vain taputteli hevosta, kunnes se oli tullut samalle paikalle, jossa se ennen oli säikähtynyt. Sitten hän kumartui sen niskan yli katkenneen ohjaksen puolelle ja löi sitä kädellään kuonolle. Hevonen kavahti taaksepäin, päristeli ja hyppäsi sitten. Seuraavana hetkenä se seisoi tyynenä toisella puolen vallia.
Roma ratsullaan oli aivan kalpea, ja Amerikan lähettiläs kääntyi häneen sanoen:
»En ole ikinä nähnyt muuta kuin yhden miehen, joka tuon olisi voinut tehdä, Donna Roma.»
Roma nieli jotain kurkustaan ja sanoi: »Kuka se oli, kenraali Potter?»
»Nykyinen paavi, silloin kun hän kuului ylimyskaartiin.»
»Hän osaa ratsastaa, kautta Jupiterin!» sanoi Don Camillo.
»Tuommoinen on miehen veressä. Se on synnynnäistä — eikä sitä voi oppia!» sanoi englantilainen.
Ja sitten Davido Rossi sai uudet suitset hevoselleen, ja Sir Evelyn lisäsi: »Te pitelitte hevosta kuin mies, joka on aikaisin tottunut semmoiseen.»
»Niin», sanoi Davido Rossi, »minä olin kaksi vuotta tallirenkinä
New-Yorkissa, teidän ylhäisyytenne.»
Sillä hetkellä johtava metsästäjä, jolla oli kaksi englantilaista kettukoiraa, antoi merkin, että kettu oli päästetty irti, minkä jälkeen koirat ulvoivat, piiskat vinkuivat ja hevoset läksivät nelistämään.
Kaksi tuntia myöhemmin tuo pieni eläinraukka, joka oli ollut tämän ajon kohteena, makasi maassa kuolleena.
Sen pää ja häntä katkaistiin ja ruumis heitettiin koirille. Sen jälkeen pullot otettiin esiin, maljoja juotiin, hurraahuutoja kajahutettiin, ja kilpailu oli lopussa ja metsästäjät alkoivat hiljalleen lähteä pois.
Roma ja Davido Rossi ratsastivat vieretysten, ja prinsessa oli muutamia askeleita jälessä.
»Roma», huusi prinsessa, »kuinka mainiota olisi antaa hevosten tässä nelistää!»
»Tosiaankin!» huudahti Roma, ja silmänräpäyksessä hän oli jo kaukana.
»Minä luulen, että hevonen ei ole enää hänen vallassaan», sanoi prinsessa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli myöskin poissa.
»Rauha olkoon heille! Siinä on kaunis pari!» sanoi prinsessa nauraen. »Mutta me voimmekin jo palata kotiin. He ovat kuin Undine, he eivät palaa enää.»