X.

Sillävälin Roma ratsasti yli laajan Campagnan, tuulen suhistessa hänen korvissaan ja hevosen kavioiden kolahdellessa kanavien ja hautaholvien välillä. Hetken perästä hän kuuli jonkun tulevan jälessään ja pelkästä ilosta, koska hän tiesi, kuka häntä seurasi, hän löi hevostaan ja ratsasti nopeammin. Katsomatta taakseen hän tunsi kuka siellä tuli, ja hevosen kiitäessä kunnaiden yli hänen sydämensä hyppeli riemusta. Kun vankkajalkainen rusko ennätti Roman hevosen rinnalle, olivat he noin kaksi kilometriä lähtöpaikalta ja kaukana tovereistaan. Molempien posket punoittivat, ja kun he hiljensivät vauhtia, katsoivat he toistensa silmiin ja nauroivat.

»Me voimme nyt jatkaa matkaa ja tulla englantilaisen kirkkomaan kautta kotiin», sanoi Roma.

»Hyvä on!» sanoi Davido Rossi.

»Mutta kello on jo puoli kolme», sanoi Roma katsoen pientä kelloaan, »ja minä olen nälissäni kuin metsämies.»

»Tietysti», sanoi Davido Rossi, ja taas he nauroivat. Jossakin läheisyydessä oli osteria. Davido Rossi oli tuntenut sen lapsena ollessaan. Siellä he voisivat saada keltaisia papuja ja makaronia.

»Kuinka suloinen tämä maailma on», huudahti Roma ja oli katselevinaan maisemaa.

»Se on todellakin suloinen», sanoi Davido Rossi. Monte Genarion lumipeitteinen huippu kimmelti ruusun ja opaalin värisenä, ja Sabinilaisvuoret näyttivät olevan aivan lähellä Tivolin ja Palestrinan hohtaessa purppuraisessa sumussa. Mutta ratsastaessaan noin vieretysten he olivat omassa maailmassaan, ja heitä ympäröivä kultainen pilvi peitti koko muun maailman heidän näkyvistään.

Samassa he näkivät eucalyptuspuiden suojassa olevan talon, jonka savupiipuista nousi savua. Se oli osteria, puoleksi maatalo, puoleksi ravintola. Ujo poikanen otti heidän hevosensa, ilkeän näköinen vanha mies kumarsi heille eteisessä, ja vanhanpuoleinen pelokkaan näköinen vaimo, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin seeterin kuori, toi heille hintaluettelon.

Heitä nauratti kaikki — tuo outo ruokalista, joka oli niin likainen, että saattoi uskoa sen olleen käytännössä koko vuoden, ruoka, joka oli hyvin yksinkertaista, ja hinnat, jotka olivat halvat.

Roma katsoi Davido Rossin olan yli, kun tämä luki ruokalistaa, ja he tilasivat päivällisen yhdessä.

»Makaronia — kolmekymmentä penniä! Se on hyvä! Forellia — neljäkymmentä penniä! Otammeko forellia? Hyvä on! Lammasta,— kuusikymmentä penniä! Otammeko kaksi lammasta — tarkoitan kaksi kuudenkymmenenpennin lammaspaistia?» ja sitten he taas nauroivat.

Sillä aikaa kuin päivällistä valmistettiin, he läksivät kävelemään eucalyptuspuistoon ja saapuivat suloiseen pieneen laaksoon, jonka ympärillä kasvoi puita ja joka oli täynnä metsäkukkia.

»Oh!» huudahti Roma. »Jospa nyt olisi joku heittämässä kukkia!»

Davido Rossi poimi pivollisen orvokkeja ja heitti ne Roman päälle.

»Kun minä olin pikku poika, taistelivat miehet kaksintaisteluja täällä», sanoi Davido Rossi.

»Pedot! Mikä suloinen paikka! Täällä varmaan Faraon tytär löysi
Mooseksen kaislikosta!»

»Taikka täällä Aadam löysi Eevansa Eedenissä!» He katsoivat toisiinsa hymyillen.

»Kuinka hän mahtoi hämmästyä», sanoi Roma. »Miksikä hän mahtoi luulla
Eevaa?»

»Varmaan enkeliksi, joka on laskeutunut alas kuutamoisena yönä ja unohtanut palata takaisin aamulla.»

»Älkää luulko! Hän tiesi varmaan heti, että se oli nainen.»

»Ajatelkaapa! Eeva oli ainoa nainen maailmassa Aadamille!»

»Ja hän ainoa mies arvattavasti!»

Päivällinen oli yhtä ainoata iloa. Sen puutteetkin olivat etuja. Pöytä oli katettu viinitarhan reunalle, ja kun kylmä talvi oli harventanut köynnösten lehviä, näkyi niiden läpi siivoton karjapiha ja hoidotta jätettyjä sikolättejä, mutta Roma ei olisi tahtonut mitään muutosta siinäkään asiassa.

»Ihanaa!» hän huudahti. »Täällä me näemme kaikki talon sikolätitkin!» Ja sitten he nauroivat taas, ja heitä palveleva vanha vaimo nauroi heidän kanssaan ja sanoi Romaa »pikku sisareksi.»

Roma oli alkanut puhua englanninkieltä. »Ei loukata vanhaa eukkoa», kuiskasi hän pöydän yli, ja Davido Rossi oli antavinaan pettää itsensä.

»Eikö hän ole kaunis?» sanoi hän.

»Niin on. Vanha mies pelkää, että eukkoa voitaisiin luulla Madonnaksi», ja sitten he nauroivat taas, ja vanha vaimo, joka oli oikea Italian lapsi, nauroi pelkästä ilosta heidän naurulleen.

Ruoka oli huonoa, huonosti keitettyä ja huonosti tarjottua, mutta he eivät siitä välittäneet.

»Yhdellä ainoalla haarukallako kaikkia näitä ruokalajeja?» kysyi Davido
Rossi.

»Tietysti», sanoi Roma. »Ei tarvitse tahrata kaikkia haarukoita.»

Äkkiä hän pudotti veitsen ja haarukan ja kohotti molemmat kätensä:
»Unohdin vallan!»

»Mitä?»

»Minunhan piti olla pikku Roma tänään.»

»Niinhän te olette ja olette aina ollut.»

»En ole. Jos olisin, niin te kutsuisitte minua nimeltä.»

»Sen teen samana hetkenä, jona te kutsutte minua nimeltä.»

»Se ei ole kaunista», sanoi Roma, ja hänen kasvonsa punastuivat, sillä elämän viini oli noussut hänen poskilleen.

Viinitarhassa alhaalla oli tyttö työskentelemässä appelsiinipuiden seassa ja hän lauloi riturnellia. Se oli äidin laulu pojalleen. Poika oli mennyt pois kodin kurkihirren alta, mutta kerran hän oli palaava takaisin. Hänen uusi kotinsa oli valoisa ja suuri, mutta vanha liesi oli vetävä hänet kotiin. Kauniit naiset rakastivat häntä, mutta valkohapsinen äiti oli sitten suuteleva häntä taas.

He kuuntelivat lyhyen, haaveksivan hetken, heidän naurunsa vaikeni ja silmät kostuivat. Sitten he pyysivät laskua, ja ilkeän näköinen mies nousi väkinäisesti hymyillen penkiltä.

»Te olette ollut kauan tässä talossa, isäntä?» sanoi Davido Rossi.

»Hyvin kauan, teidän armonne», vastasi mies.

»Te tulitte Ciociariasta?»

»Niin tulin», sanoi mies hämmästyneen näköisenä. »Olin köyhä silloin, ja sittemmin asuskelin Monte Pariolin luolissa ja rotkoissa.»

»Mutta te tiesitte, kuinka phylloxeraa saattoi parantaa viiniköynnöksissä, ja kun isäntänne kuoli, naitte hänen tyttärensä ja saitte hänen viinitarhansa.»

»Angelica! Täällä on herra, joka tietää tarkalleen meidän elämämme», sanoi vanha mies ja lisäsi sitten hymyillen korvasta toiseen ulottuvaa hymyä:

»Ehkä teidän armonne on se nuori herra, joka kävi kreiviä tervehtimässä tämän vuoripalatsissa isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten?»

Davido Rossi katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: »Muistatteko sitä köyhää poikaa, joka eli luonanne siihen aikaan?»

Väkinäinen hymy katosi heti. »Ei meillä silloin ollut mitään poikia, teidän armonne.»

»Hän tuli Santo Spiritosta, ja te saitte sata frangia ensin hänen saavuttuaan, ja silloin rakensitte tämän pergolan.»

»Jos teidän armonne on Löytökodista, niin voitte sanoa heille taas samaa, minkä jo kerroin sille papille, joka kävi täällä, että me emme ikinä ole ottaneet mitään poikaa sieltä, emmekä me myöskään ole saaneet mitään rahaa niiltä ihmisiltä, jotka lähettivät hänet Lontooseen.»

»Te ette siis muista häntä?»

»Emme ollenkaan.»

»Ettekö tekään?»

Vanha vaimo epäröi hiukan, mutta vanha mies iski silmää hänelle.

»En, teidän armonne.»

Davido Rossi huokasi syvään. »Tässä on laskunne ja hiukan lisää.
Hyvästi!»

Ujo poikanen talutti esiin hevoset, ja ratsastajat aikoivat nousta satulaan. Roma katsoi poikaan säälien.

»Kuinka kauan olet ollut täällä?» kysyi hän.

»Kymmenen vuotta, armollinen neiti», vastasi poika.

Hän oli juuri kahdentoista vanha, ja molemmat hänen vanhempansa olivat kuolleet.

»Pikku poika-parka!» sanoi Roma, ja ennenkuin Davido Rossi ehti estää häntä, oli hän tyhjentänyt kukkaronsa pojan käteen.

He alkoivat ratsastaa hiljalleen ja vähään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Aurinko oli laskemaisillaan, ja kultainen päivä pakeni. Campagnan laajan, puuttoman, asumattoman kentän yli kohosi kolkko usva kuin vaippa, ja pitkä heinä värisi kylmässä iltatuulessa. Ei mikään häirinnyt tuon yksinäisen tantereen hiljaisuutta paitsi karjan mylvintä ja lampaiden määkyminen, kun ne meren vaahtopäiden laineiden tavoin kulkivat suurissa joukoissa eteenpäin, ja joskus kuului suurien valkoisien koirien haukuntaa ja paimenten huutoja, kun he astuivat pitkät sauvat kädessä tai ratsastivat pörhöisillä pony-hevosillaan. Siellä täällä näkyi kurja olkimaja, missä joukko kuumeen tartuttamia ihmisiä kyyrötti pienen tulen ympärillä, ja vähän matkan päässä oli likainen postiasema, puisia ristejä ja lasipeitteisiä madonnankuvia.

Nyt alkoivat hevoset kävellä.

»Siinäkö paikassa teidät kasvatettiin?» sanoi Roma.

»Siinä.»

»Ja nuo ihmisetkö möivät teidät orjaksi niin sanoakseni?»

»He.»

»Ja te olisitte voinut yhdellä ainoalla sanalla musertaa heidät, mutta ette sitä tehnyt!»

»Miksi olisin sen tehnyt? He eivät olleet ensimmäiset rikokselliset.»

»Niin, teidän isänne oli moitittavampi. Eikö teistä ole koskaan tuntunut, kuin olisitte vihannut häntä kaikkien kärsimyksienne tähden?»

Davido Rossi pudisti päätään. »Katkeruudesta minut pelasti sama pyhimys, joka minut pelasti niin paljosta muustakin. 'Älä koeta saada selville, kuka isäsi on, Davido', sanoi hän, 'ja jos sattumalta hänet kerran löydät, niin älä kosta pahaa pahalla äläkä myöskään kosta maailmalle. Maailma tulee vähitellen tuntemaan sinut semmoisena kuin itse olet eikä semmoisena kuin isäsi on. Ehkä isäsi on huono mies tai ehkä hän ei ole. Jätä hänet Jumalan haltuun'.»

»On kamalaa ajatella pahaa omasta isästään», sanoi Roma, mutta Davido
Rossi ei vastannut.

»Ja sitten — kuka tietää? — ehkä jonakin päivänä tulee huomaamaan, että isä ansaitsikin rakkautta ja sääliä.»

»Ehkä.»

He olivat ennättäneet toisen talon luo tiheän eukalyptuslehdon suojaan. Se oli Tre Fontanen munkkiluostari. Kaikki oli hiljaa tuossa hiljaisuuden kodissa. Jätettyään hevosensa vajaan he astuivat ulommaisille pihamaille. He katsoivat sisään kirjaston ikkunasta ja näkivät kalpean nuoren miehen vaipuneena kirjan ääreen. He seisoivat hetkisen kirkon ovella, jossa munkit hiljaa rukoilivat, eikä kuulunut muuta ääntä kuin kellon kilahdus. Linnut vain lauloivat ääneen — satakielet harmaissa puissa.

Tuolla oli kellotorni, ja he nousivat sen katolle asti. Tuolla ylhäällä tuntui kuin koko maailma heidän ympärillään olisi ollut aivan hiljaa. Se oli kuin meri myrskyn jälkeen, ja kuolleiden kaupunkien jäännökset Campagnalla olivat ajopuita mahtavasta haaksirikkoutuneesta laivastosta, joka oli iäksi hävinnyt aaltoihin. Vesijohtojen pitkä rivi, joka ulottui tuon laajan aaltomaisen kentän yli, oli kuin rivi laivoja, jotka revittyine purjeineen pyrkivät satamaan menetetyn tappelun jälkeen, ja etäällä kohosi Rooma purppuraisessa sumussa kuin puoleksi kadonnut saari, jossa Pietarin-kirkko siinsi suuren arkin tavoin.

Maailman hiljaisuus täällä ylhäällä kellotornissa oli kuin pyhäin esineiden hiljaisuus, kuin messun hiljaisuus. Ja noiden molempien sydämissä oli myöskin juhlallinen hiljaisuus.

Roma nojasi aitaukseen, ja Davido Rossi seisoi hänen takanaan. Äkkiä
Roma rupesi itkemään hillittömästi ja nyyhkyttäen.

»Mikä on?» kysyi Davido Rossi, mutta tyttö ei vastannut.

Vähän ajan kuluttua Roma tyyntyi, pyyhki silmänsä, sanoi itseään hupakoksi ja koetti nauraa. Mutta hänen sydämensä tykki liian kovasti estäen sanat — vihdoin hän koetti puhua.

»Tuo köyhä poika tuolla ravintolassa», sanoi hän, »muistutti suloisine kasvoineen erästä tapausta, jonka olin melkein unohtanut.» Ja sitten hän käänsi päänsä pois ja kertoi vapisevalla äänellä Davido Rossille kaikki.

»Olin Lontoossa, ja isäni oli löytänyt kadulla talviyönä pienen roomalaisen pojan, joka kantoi oravaa ja pientä posetiivia. Hän oli puettu vanhaan samettipukuun, eikä hänellä ollut mitään muuta suojaa kylmää vastaan. Hänen sormensa olivat jäykät kylmästä, ja hän pyörtyi heti huoneeseen tultuaan. Vähän ajan perästä hän avasi silmänsä ja katseli tulta ja kasvoja ympärillään aivan kuin hakien jotain. Hän haki oravaansa, ja se oli paleltunut kuoliaaksi. Mutta hän puristi sitä lujasti, ja suuret kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen, ja itse hän nousi aivan kuin paetakseen. Mutta hän oli liian heikko, ja kun isäni tyynnytti häntä, makasi hän hiljaa. Silloin näin hänet ensi kerran, ja katsellessani poikasta tuolla ravintolassa ajattelin… että ehkä hän oli toinen… ehkä hän oli Pikku ystäväni entisajoilta…»

Hänen valkoinen kaulansa värähteli, ja hänen äänensä hiljeni kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan.

»Roma!» huudahti Davido Rossi.

»Davido!»

Heidän katseensa kohtasivat toisensa, heidän kätensä yhtyivät, ja tuo kauan kätketty salaisuus oli ilmi. Rakkauden hämärissä käytävissä kaksi sielua seisoi vastakkain.

»Kuinka kauan olette sen tiennyt?» kuiskasi Roma.

»Siitä illasta saakka, jona tulitte Piazza Navonalle. Entä te?»

»Siitä hetkestä, jolloin kuulin äänenne.» Ja sitten Roma värähti ja nauroi hiukan.

Kun he läksivät pois tuosta hiljaisuuden kodista, olivat he aivan ääneti. Suuri ihme oli heille ilmoitettu, jota he eivät olleet tienneet ennen, tuo ihmissydämen ikivanha ihme.

Aurinko laskeutui kaupungin taakse punaisessa loistossa, ja kirkkojen kupukatot kimmeltelivät sen valossa, ja yli kaiken kohosi Pietarin-kirkon tumma katto. Tuo synkkä surumielisyys, joka oli vaappunut maan yllä, näytti hävinneen, maailma hymyili kukkasineen ja taivas loisti kultaa.

Hevosten tasainen juoksu oli ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta. Joskus molemmat ratsastajat katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät, mutta eivät puhuneet mitään.

Aurinko laski, ja etäältä kuului kellojen kaiku. Se oli Ave Maria. He seisauttivat hevosensa hetkeksi ja kumarsivat päätään. Sitten he jatkoivat matkaansa.

Yö kävi kylmäksi, ja he ratsastivat nopeasti. Roma kumartui hevosen harjan yli ja näytti ylpeältä ja onnelliselta.

Tallirengit odottivat heitä Paavalin portilla, ja annettuaan pois ratsunsa he nousivat vaunuihin. Kun he saapuivat Trinità dei Montille, sytytteli lyhdynsytyttäjä juuri katulyhtyjä piazzalla, ja Roma sanoi punastuen ja hymyillen:

»Älkää tulko sisään tänä iltana — ei nyt.»

Hän tahtoi olla yksin.

XI.

Felice tuli Romaa vastaan hänen asuntonsa ovella ja ilmoitti entistä haudantakaisemmalla äänellä, että kreivitär tahtoi tavata neitiä heti tämän palattua. Vaihtamatta ratsastuspukuaan Roma läksi tätinsä huoneeseen.

Vanha kreivitär istui tyynyjen nojassa, ja Nattalina puuhaili hänen ympärillään. Kreivittären silmät kimmeltelivät, hänen ohuet huulensa olivat puristuneet, ja huolimatta palvelijan läsnäolosta hän heti hyökkäsi Roman kimppuun katkerin moittein.

»Tahdoitteko tavata minua, täti?» kysyi Roma, ja vanha kreivitär vastasi pilkallisen kimeällä äänellä:

»Tahdoinko tavata sinua, neiti? Tahdoin kyllä, vaikka olenkin murtunut nainen ja suren sitä päivää, jolloin sinut ensi kerran näin.»

»Mitä minä nyt olen tehnyt?» sanoi Roma, ja onnellinen loisto hänen kasvoissaan yllytti vanhaa kreivitärtä yhä uusiin purkauksiin.

»Mitä olet tehnyt? Taivas siunatkoon… Anna hajusuolani, Nattalina!»

»Nattalina», sanoi Roma tyynesti, »aseta kokoon tavarat ateljeessani, ja jos Bruno on mennyt, käske Felicen sytyttää lamput ja katsoa tulta alakerrassa.»

Vanha kreivitär huiskutteli kirjailtua nenäliinaansa ja alkoi taas:

»Minä luulin, että aioit parantaa tapasi, kun eilen tulit luokseni — sinä olit olevinasi hyvin nöyrä. Mikä siihen oli syynä? Olit tullut luokseni suoraan tuon miehen kotoa. Niin olit! Tiedät, että se on totta! Älä koetakaan kieltää sitä!»

»En minä sitä kiellä», sanoi Roma.

»Pyhä Neitsyt! Hän ei edes kiellä sitä! Ehkä sinä myönnät sen?»

»Myönnän kyllä.»

»Madonna mia! Hän myöntää sen! Ehkä olit jo etukäteen sopinut hänen kanssaan, että menisit sinne?»

»Ei, en ollut sopinut mistään.»

»Laupias taivas! Hän on sellaisessa suhteessa tuohon mieheen, että voi mennä hänen luokseen ilman sopimustakin! Ehkä olit yksin hänen kanssaan, hyvä neiti?»

»Niin, me olimme aivan kahden kesken», sanoi Roma.

Vanha kreivitär oli nähtävästi pyörtymäisillään ja katsoen pyhimysarkkuun hän sanoi:

»Taivas! Sellainen tyttö! Ei edes ole naimisissa! Eikä ota edes palvelijaa kanssaan!»

Koettaen pysyä tyynenä Roma astui ovelle, mutta täti saavutti hänet.

»Ja sellainen mies! Ei edes sivistynyt! Ulkokullattu! Konna! On olevinaan puhdas ja jalo!»

»Täti Betsy», sanoi Roma. »Olen pahoillani, että puhuin teille niin tyhmästi tässä tuonoin — joskaan en sanonut mitään, joka oli väärin, — kun te olette heikko ja vuoteen oma ja kärsivä. Älkää yllyttäkö minua taas puhumaan samalla lailla. Minä kävin herra Rossin luona eilen, mutta jos siinä on mitään pahaa, on syy kokonaan minun.»

»Todellako?» kirkui vanha kreivitär kimeästi. »Kaikki pyhimykset! Hän myöntää noin paljon! Tiedätkö, miksi ihmiset tulevat sinua nimittämään, jos he saavat tuosta tiedon? Katutytöksi! Hävyttömäksi katutytöksi!» Roma oli kiivastua, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään ja pani kätensä oven kahvalle.

»He tulevat saamaan siitä tiedon, ole varma siitä,» huusi kreivitär. »Eilisiltana päivällisillä naiset puhuivat yksinomaan siitä. Felice kuuli heidän puheensa. Tuo nainen päästi koiran seuraamaan sinua tietäen, että se menisi suoraan sen miehen kotiin. 'Kenen kanssa se tuli kotiin, Felice?' 'Donna Roman kanssa, teidän ylhäisyytenne.' 'Silloin on selvä, missä Donna Roma kävi.' Huh! Voin tukehtua tuota ajatellessani. Pääni on haljeta! Onko siellä yhtään konjakkia…?»

Roman rinta kohoili huomattavasti, mutta hän vastasi tyynesti:

»Vähät siitä! Mitä minä välitän sellaisten ihmisten tuomiosta, joilla ei ole mitään siveellisyyttä, jonka mukaan voisivat minua tuomita!»

»Todellako?» sanoi kreivitär koettaen vääntää vanhojen kasvojensa rypyt ivallisen kohteliaiksi. »En totta tosiaankaan luullut sinua noin typeräksi! Koetapas ymmärtää, hyvä neiti, että minä en ajattele prinsessa Bellinin tuomiota, vaan paroni Bonellin. Hänen täytyy ottaa vaari omasta arvostaan, ja kun aika tulee, jolloin hän on vapaa ottamaan vaimon, ei ole luultavaa, että hän nai tytön, jonka nimi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Etkö sinä näe, mitä tuo nainen koettaa tehdä? Ja hän on tehnyt sitä koko ajan, vaikka sinä olet liian typerä sitä huomaamaan. Sinä olet turmellut omat asiasi tuon Rossin tähden ja tehnyt itsesi mahdottomaksi ministerin silmissä.»

Roma nyökäytti päätään ja vastasi:

»En välitä siitä, täti Betsy. En ole enää samaa mieltä kuin ennen enkä enää pidä onnellisimpana seikkana maailmassa sitä, että minut kauppatavaran tavoin ostetaan ja myydään.»

Vanha kreivitär, joka oli raivoissaan kumartunut eteenpäin, vaipui takaisin tyynyilleen.

»Sinä tapat minut», huusi hän. »Missä sinä olet oppinut tuollaista hulluutta? Taivas tietää, että olen koettanut parastani. Olen koettanut teroittaa sinuun tietoa velvollisuuksistasi paronia ja seuraelämää kohtaan. Mutta kaikkeen tähän on syynä se, että tuo anarkisti on tuotu taloon. Sinä et voi sille mitään. Se on veressäsi! Sinun isäsi jo ennen sinua…»

Punaisena ja vavisten kiireestä kantapäihin Roma kääntyi äkkiä ja poistui huoneesta. Nattalina ja Felice kuuntelivat oven takana.

Mutta ei tämä ikävä kohtauskaan voinut murtaa Roman onnen lumousta, ja päivällisen jälkeen, kun hän oli taas mennyt ateljeehensa ja sulkenut oven, koko maailma näytti olevan ulkopuolella eivätkä mitkään surut painaneet. Kun hän muisti tätinsä suuttumuksen, ajatteli hän: »Isäni kantoi enemmän minun tähteni.» Kun hän muisti prinsessan tarkoitukset, mietti hän, että ne olivat turhia. Hän oli muuttunut toiseksi olennoksi, ja pilvi ympäröi häntä ja erästä toista henkilöä.

Ottaen pois kostean vaatteen veistokuvan ympäriltä hän katsoi taas työtään. Siinä uudessa aamunkoitossa, jonka valossa hän nyt eli, tuo vaivalla muovaeltu kuva näytti viheliäiseltä ja epätodelta. Se ei vastannut originaalia. Se oli heikko ja väärä.

Hän ryhtyi uudestaan työhön, ja vähitellen savikasvot alkoivat muuttua. Se ei ollut Pietari enää, opetuslapsi Pietari, vaan se oli toinen. Se oli hirveätä, se oli rohkeata, mutta vähätpä siitä! Ei hän pelännyt.

Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Hän teki työtä kiihkeästi ja ennen tuntemattomalla voimalla. Joskus hän astui matkan päähän veistokuvasta katsoakseen sitä ja sitten hän palasi taas jatkamaan työtään. Veri kiehui hänen poskillaan. Hän hengitti kovaa ja naurahti joskus, mutta jatkoi, yhä jatkoi työtään.

Ja hänen tehdessään tuota työtä toi uuden elämän tunne hänen mielensä täyteen kuvia. Hän kertasi kaikki päivän tapahtumat, joka sanan, kaikki äänen värähdykset, jokaisen pienimmänkin seikan. Kaikki oli niin salaperäistä, niin ihmeellistä. Orvokit, joita hän oli poiminut laaksossa, olivat hänen lempikukkiaan. Olivatko ne hänenkin? Kuinka omituista! Hänen kasvonsa osoittivat tuskaa, kun he erosivat ovella. Olisiko hän tahtonut tulla sisään? Kuinka suloista se oli! Se oli kuin ratsastaminen Campagnalla, kun joku ratsasti edessä. Mutta hän, Roma, oli tahtonut olla yksin, siksi vain, että hän sitä enemmän oli yksin hänen kanssaan. Omituinen ristiriita! Paeta, piiloutua, väistää jotakin siksi vain, että hän olisi sitä lähempänä, lähempänä, lähempänä! Kuinka äkkiä kaikki oli tapahtunut! Toteutuiko nyt hänen entinen unelmansa — tuo unelma miehestä — siitä oikeasta — jonka piti kohdata hänet elämän ovella ja kohottaa hänet ylös korkealle, korkealle?

Yö tuli, ja vanha Rooma, paavien Rooma otti haltuunsa ikuisen kaupungin. Hiljaiset kadut, pimeät komerot, loistavat piazzat, kolme tulta Vatikaanin loggialla, suuren kirkon aavemainen muoto, ystävälliset tähdet, kaunis kuu ja kirkonkellot, jotka löivät yksi hiljaisessa yössä.

Vihdoin hän huomasi valosäteen lattialla. Se oli tunkeutunut ikkunaluukkujen läpi. Hän avasi ne, ja aamuhengähdys lehahti sisään, puutarhan oranssilehdosta. Aamu koitti unisessa kaupungissa. Luostarin kellot soittivat aamurukoukseen, mutta muuten oli kaikki hiljaista, ja tuo hiljaisuus on syvä ja suloinen.

Hän kääntyi takaisin työhönsä ja katseli sitä taas. Hän käveli edestakaisin ateljeessaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi astunut tähdillä. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Kaupunki alkoi jo elpyä. Rattaat ratisivat, sähkövaunut soittivat, myyjät tarjoilivat tavaroitaan kaduilla, ja uusi Rooma, kuninkaitten Rooma, heräsi.

Joku lauloi astuessaan portaita. Bruno tuli työhönsä. Hän näytti hämmästyneeltä, sillä lamput paloivat vielä, vaikka aurinko paistoi huoneeseen.

»Koko yönkö työssä, Donna Roma?»

»Pelkään niin käyneen, Bruno, mutta nyt menen maata.»

Hänen teki mieli pyytää Brunoa katsomaan veistosta ja hän sanoi: »Katso, tuon minä olen tehnyt, sillä minä olen suuri taiteilija.» Mutta ei. Ei. Ei vielä! Ei vielä!

Hän oli peittänyt veistoksen ja lukinnut oven omaan osastoonsa, kun kello soi alakerrassa. Ovenvartija toi postin, ja Nattalina, pää täynnä käherryspapereita, tuli Romaa vastaan portaissa kantaen kirjeitä.

Yksi oli pormestarilta, joka kiitti siitä, mitä Roma oli tehnyt Charles Minghellin hyväksi, toinen oli hänen isännältään, joka kiitti siirrosta Pariisiin, ja kolmas oli muotiompelijalta, joka kiitti kutsusta ministerin luo. Häpeän tunne valtasi Roman, kun hän katsoi noita kirjeitä. Tuntui aivan kuin niistä olisi lehahtanut siveetön, pahentunut ilma.

Siinä oli neljäskin kirje. Sen hän oli kyllä heti huomannut, mutta uhkaavan tuhon tunne sai hänet jättämään sen viimeiseksi. Pitikö hänen avata se? Hänen täytyi, täytyi!

»Rakas lapseni! — Emme voi jättää sitä enää. Se olisi heikkoa ja mieletöntä. Paitsi sitä se on mahdotonta. Jokainen tietää, mihin tehtävään sinä ryhdyit. Ajattelepas miltä tuntuisi, jos jonakin aamuna heräisit ja huomaisit, että koko Rooma nauraa sinulle! Donna Roma vangittuna omaan verkkoonsa! Mademoiselle Manon Lescaut omiin pauloihinsa! Se olisi julmaa ja väärin, mutta se ei olisi vältettävissä, ja nuo hehkuvat hameprofeetat, kuinka ne kirkuisivat!

Uutisia vihdoinkin, ja menestys lähellä. Minghelli, Grand Hotel, lontoolainen suositus ja tuo kauhea juttu ovat johtaneet kaiken oikealle tolalle. Valmistaudu kuulemaan suurta uutista — Davido Rossi ei ole Davido Rossi, vaan tuomittu mies, jolla ei ole oikeutta elää Italiassa. Valmistaudu kuulemaan vielä suurempaakin uutista — hänellä ei ole oikeutta elää ollenkaan!

Sinä olet kostanut! Tuo mies nöyryytti ja solvaisi sinua. Hän solvaisi minua myöskin ja koetti parastaan saadakseen minut luopumaan salkustani sekä veti yksityisen elämäni yleisön eteen. Sinä läksit poistamaan tuon teon vaikutuksia ja rankaisemaan häntä. Nyt olet sen tehnyt. Sinä olet kostanut meidän molempien puolesta! Sinä olet mainio! Ja nyt vetäkäämme verkko tiukemmalle… pitäkäämme häntä kiinni… jatkakaamme niinkuin olemme alkaneet…»

Hänen silmänsä himmenivät. Kirje näytti olevan täynnä täpliä. Se putosi hänen avuttomista sormistaan. Hän istui kauan aikaa katsellen auringon valaisemaa kaupunkia, ja koko maailma näytti synkältä ja kolkolta. Sitten hän nousi, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja onnettomat.

»Minä en tahdo jatkaa!» ajatteli hän. »Minä en häntä petä! Minä pelastan hänet! Hän loukkasi minua, hän oli viholliseni, mutta… minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä!»

NELJÄS OSA.

DAVIDO ROSSI.

I.

Davido Rossi istui makuuhuoneessaan ja kirjoitti johtavaa kirjoitusta seuraavan päivän lehteen. Tummalla varjostimella varustettu lamppu paloi, pöydällä, ja muu osa huoneesta oli varjossa. Oli myöhä, ja talossa oli aivan hiljaista.

Hallitus oli määrännyt parlamentin avauksen ylihuomiseksi. Jäljennöksiä kuninkaan avauspuheesta oli edeltäkäsin uskottuna salaisuutena lähetetty puolueiden johtajille ja sanomalehdistölle. »Koiton» toimittajana Davido Rossi juuri kirjoitti tuota epämääräistä alkulausetta, jota tapa vaati sellaisissa tapauksissa.

»Yleisö ei hämmästyne, jos kuningas puheessaan suosittaa…»

Ovi avautui hiljaa, ja Bruno astui paitahihasillaan ja tohvelit jalassa varpaisillaan sisään. Hän toi kirjeen. Se oli suuressa sinipunervassa kuoressa, jonka etupuolella oli monogrammi. Bruno laski kirjeen pöydälle Rossin eteen. Se oli Romalta.

»Hyvä Davido Rossi! — Ilman minkäänlaista syytä olen odottanut Teitä luokseni tänään, koska minulla on tärkeätä sanottavaa Teille. Saanko odottaa Teitä huomenna? Koska tiedän, kuinka paljon teillä on työtä, en uskalla vaatia Teitä tulemaan, mutta asia on hyvin tärkeä eikä siedä viivytystä. Siitä ei voi kirjoittaa, enkä ymmärrä kuinka siitä osaan puhuakaan. Oletteko koskaan tuntenut millaista on, kun tuntee, että sanominen olisi ystävän työ, mutta juuri siitä syystä ei voi sanoa, että on ystävä? Niin on minun laitani nyt, ja sitä vaikeuttavat vielä toiset persoonallisemmat näkökohdat. Mutta Teidän täytyy auttaa minua. Tulkaa siis viipymättä. Kas niin. Nyt minä vaadin teitä tulemaan, vaikkei minun pitänyt. Ymmärtäkää siis siitä kuinka innokkaasti odotan. — Kiireessä

Roma V.

P.S. — Miten suloinen päivä meillä oli Campagnalla! Joskus olen sulkenut silmäni ja hengittänyt taas eilispäivän ilmaa aivan kuin unessa, joka katoaa, ja minun on ollut vaikea uskoa, että se oli ollenkaan totta. Ajatelkaapa! Te ja minä olemme tulleet taas toistemme elämään, aivan kuin kaksi virtaa, jotka juostuaan maan alla taas ovat murtautuneet päivän valoon! Eikö se ole suloista? Kuinka yksin minä olen mahtanut olla huolimatta meluavasta ympäristöstäni! Ja kuinka minä olen mahtanut kaivata isoa veljeä! Tahtokaa Tekin isoa sisarta, niin olen hyvin tyytyväinen.

P.S. N:o 2. — Minä avasin taas kirjekuoren, koska mietin, voittekohan Te koskaan antaa minulle anteeksi sitä nöyryytystä, jonka olette kärsinyt minun tähteni. On hirveätä, että juuri minä työnsin Teidät heidän tiellensä! Ja ainoastaan saadakseni hyvitetyksi pienen solvauksen, josta ei maksa vaivaa puhuakaan! Minä häpeän sitä! Ja minä häpeän ympärilläni olevia ihmisiä. Kerroinhan Teille, että he ovat julmia eivätkä sääli. He ovat vielä pahempia — he ovat sydämettömiä ja armottomia. Mutta kuinka uljaasti Te kärsitte heidän loukkauksensa ja viittauksensa! Minä melkein itken sitä ajatellessani, ja jos olisin hyvä katolilainen, tunnustaisin syntini ja kärsisin rangaistukseni! Katsokaa nyt! Minä tunnustan, ja jos Te tahdotte minua rangaista, täytyy Teidän tulla itse määräämään rangaistukseni.

P.S. N:o 3. Minä olen juuri saanut todistuksen siitä, kuinka vallankumouksellinen minun isä-parkani mahtoi olla. Samana hetkenä, jolloin asetin hänen valokuvansa kamariini, syntyi täydellinen anarkia joka taholla. Kaikki muut kuvani samoin kuin myöskin eläinkokoelmani — täytetty tiikeri ja susi sekä jalopeurannahka nojatuolilla — nostivat kapinan hänen pyhimysmäistä läsnäoloaan vastaan. Kello, jossa oli Mefiston kuva — syntymäpäivälahja paronilta — oli varsinkin äänekkään kapinallinen. Saadakseni aikaan rauhan ajoin ne kaikki maanpakoon tätini makuuhuoneeseen. Siellä ne otettiin vastaan säälin kyynelin ja raskain huokauksin entisen omistajan kiittämättömyyden tähden. Kun Te tulette tänne taas, huomaatte minun asuvan sellaisessa ilmapiirissä, joka panee teidät uskomaan, että koppi vastapäätä olevasta luostarista on muuttanut sijaa ja asettunut tänne. Näette nyt, mitä Te olette tehnyt minulle kertomuksillanne isästäni ja äidistäni ja heidän suloisesta, jalosta köyhyydestään.

Tulkaa pian. Älkää sanoko, ettette voi, ja älkää puhuko parlamenteista ja muista sellaisista pikkuasioista. Teidän täytyy tulla! Minä käsken! Ellette Te tule, uskon että jossakin on varmasti paha nainen, joka pidättää Teitä.

Totta puhuen minulla on suuri suunnitelma, jonka tarkoituksena on varjella Teidät tuholta ja järjestää asiat oikealle kannalle. Se on minun salaisuuteni, enkä minä saa puhua siitä vielä. Mutta kun minä ajattelen sitä ja kaikkia sen seurauksia, en malta olla sanomatta itselleni: »Roma, lapseni, sinä olet kumminkin ihmeellinen olento, ja on aivan varmaa, että maailmanhistoria olisi vallan toisenlainen, jos sellainen onnettomuus olisi tapahtunut, ettei sinua ei koskaan olisi syntynyt.»

Mutta kaikki riippuu Teidän tulostanne. Olkaa siis hyvä poika, tulkaa heti.

R.V.»

Se oli ensimmäinen kirje, jonka Davido Rossi oli saanut Romalta, ja hänen lukiessaan sitä tuntui kuin ilma hänen ympärillään olisi kajahdellut suloista tytön ääntä. Hän näki Roman suurten, tummien silmien loiston. Kirjepaperin vieno tuoksu kohosi hänen sieraimiinsa, ja tietämättään hän kohotti kirjeen huulilleen.

Sitten hän huomasi, että Bruno oli vielä huoneessa. Tuo kunnon mies seisoi varjossa Davido Rossin takana työnnellen esineitä sinne tänne ja koettaen siten nostaa hiukan melua. Kun hän astui valoon, saattoi Davido Rossi huomata hänen kasvojensa ilmeestä, että hänellä oli jotain sanottavaa.

»Tarvitsetteko vielä jotain tänä iltana, herra Rossi?»

»En mitään, kiitos Bruno. Anna tämä Francescalle, jotta hän antaisi sen sanomalehtipojalle, ja mene levolle. Joko Elena on mennyt?»

»Juuri äsken.»

»Ja Giuseppe tietysti myöskin?»

»Kolme tuntia jo ollut sikeässä unessa.»

»Suloinen pikku mies! Älä valvo enää minun tähteni, Bruno.»

»Onko varmaa, ettette enää tarvitse mitään?» sanoi Bruno hämillään.

Davido Rossi nousi ja alkoi astua hitain askelin.

»Sinulla on jotain sanottavaa, eikö niin?»

»Niin — olisihan minulla.»

»Mitä siis?»

Bruno kynsi tuuheata tukkaansa ja katsoi kuin apua anoen. Hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, joka oli avoinna pöydällä.

»Se oli tuosta. Minä tiesin väristä ja monogrammista, mistä se tuli.»

»No — ja entä sitten?»

Bruno rupesi näyttämään aralta, mutta sitten hän jatkoi kovemmalla äänellä, ja sanat pulppusivat hänen suustaan aivan kuin vesi pullon suusta:

»Suoraan sanoen, ihmiset puhuvat teistä.»

»Mitä he sanovat, Bruno?»

»Sanovat?… Tuskin on tunti siitä kun melkein löin murskaksi miehen siitä syystä. Hän oli humalassa, mutta viinapäissä puhutaan totta, ja jos se oli totta mitä hän sanoi, niin…»

»Jos mikä on totta?»

»Se, että jotain on tullut teidän ja kansan väliin.»

»Sanotaanko niin?»

»Sanotaan. Ja eikö näytä siltä, herra? Ainakin te annatte näyttää siltä. Kun te panitte alkuun sen tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä. Mutta kuukausi on kulunut, ettekä te ole tehnyt mitään.»

Davido Rossi käveli pää kumarassa edestakaisin.

»Kärsivällisyyttä, sanon minä. Hitaasti, mutta varmasti, sanon minä. Se on kyllä hyvä, mutta valtio toimii nopeasti. Neljäkymmentätuhatta miestä on kutsuttu kokoon pitämään kansaa rauhassa, ja kun leipävero alkaa tulevan kuun ensi päivänä, tietävät pyhimykset yksin, mitä tulee tapahtumaan. Voihan mies kuolla yhtä hyvin pyssyn kuulasta kuin leivän puutteesta, ja kuusi jalkaa maata riittää jokaiselle.»

Davido Rossi ei vastannut, ja pelkästä pelosta Bruno toisti taas äskeiset sanansa:

»Kun te panitte alkuun tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä. Mutta kuukausi on kulunut ettekä te ole tehnyt mitään. Ei mitään… ja kuukausi on kulunut ja…»

»Mitä ihmiset sanovat syyksi siihen, etten tee mitään?

»Syyksikö? Oletteko kuullut sananlaskua: aurinko paistaa silmiin, taistelu on menetetty? Siinä syy. Aurinko paistaa silmiin — te ymmärrätte, mitä se tarkoittaa. Huomis-iltana meillä pitäisi olla ensimmäinen johtokunnan kokous. Te kutsuitte itse sen kokoon, ja nyt lyödään vetoa, että te ette tule sinne. Missä te olette? Huonon naisen kodissa.»

»Bruno!» huusi Rossi jyrkällä äänellä, »mikä oikeus sinulla on puhua noin minulle?»

»Oikeus? Ystävän oikeus, ystävän, joka ei voi nähdä, että teitä petetään. Niin juuri, petetään. Petetään! Petetään! On tavallista, että koetetaan vetää puolue turmioon johtajan heikkouden avulla. Nainen pannaan astumaan miehen tielle. Tuo kepponen on yhtä vanha kuin maailma. Ettekö ole koskaan kuullut meidän roomalaisten sananlaskua: mies on tulta, nainen on tappuroita, sitten tulee piru ja vie ne yhteen.»

Davido Rossi seisoi Brunon edessä, joka kiihtyi kiihtymistään ja koetti nauraa katkerasti.

»Oh — kyllä minä tiedän mitä sanon. Pääministeri on kaiken pohjalla. Davido Rossi ei tule Donna Roman kotiin ilman että paroni Bonelli saa tiedon kaikesta. He kirjoittavat toisilleen joka päivä. Olen itse kantanut kirjeet postiin. Donna Roman koti on paroni Bonellin koti.. Vaunut, hevoset, palvelijat, livreat — millä varoilla hän ne ostaisi? Taiteellaanko? Kuvanveistollaan?»

Sielunsa syvyydessä Bruno vieläkin pelkäsi, mutta hän jatkoi puhettaan ja katkeraa nauruaan.

»Hän pettää teitä, herra. Eikö se ole päivänselvää? Te iskitte häntä kovasti, häntä ja vanhaa vampyyriä, silloin puhuessanne paavin juhlapäivän aamuna, ja nyt hän kostaa molempien puolesta.»

»Riittää jo, Bruno!»

»Koko Rooma tietää sen, ja kohta kaikki nauravat teille.»

»Riittää, Bruno. Mene nukkumaan!»

»Oh — kyllä ymmärrän. Sydämellä on syynsä, mutta se ei kysy neuvoa keltään.»

»Mene nukkumaan! Etkö kuule!» huusi Davido Rossi, ja Bruno vaikeni, sillä hän ymmärsi, että Davido Rossi nyt oli suuttunut täydellä todella.

»Eikö siinä ole kyllin, että sinun juorupuheesi saivat minut loukkaamaan tuota neitiä?»

»Minunko?»

»Niin, juuri sinun.»

»En kertonut mitään juoruja hänestä.»

»Sinä kerroit. Ellet sinä olisi kertonut hänestä kaikenlaista, ennenkuin minä tunsin hänet, ennenkuin olin ikinä nähnyt häntä, en olisi koskaan puhunut hänestä sillä lailla.»

»Hän ansaitsi kaiken, mitä sanoitte hänestä.»

»Hän ei ansainnut sanaakaan siitä, ja juuri sinun valheesi saattoivat minut panettelemaan häntä.»

Brunon silmät värähtivät aivan kuin häntä olisi lyöty. Sitten hän koetti nauraa.

»Iskekää vielä! Aasin nahka on tottunut piiskaan. Mutta älkää menkö liian pitkälle, Davido Rossi.»

»Älä sinäkään mene liian pitkälle valheissasi ja epäluulossasi!»

»Epäluulossa! Pyhä Neitsyt! Onko se epäluuloa, että hän on käyttänyt teitä ateljeessaan hankkiakseen hauskan päivän seurapiirilleen? Oi kaikki pyhät! Epäluuloa!»

Ja Bruno nauroi niin että huone kaikui.

»Jatka, jos se soveltuu sinulle.»

»Jos mikä soveltuu minulle?»

»Se, että syöt hänen leipäänsä ja parjaat häntä.»

»Se on valhe, Davido Rossi, ja te tiedätte sen! Minä syön omaa leipääni. Työni on omaani, ja minä myyn sen työnantajalleni. Mutta omatuntoni on Jumalan, ja sitä en myy kenellekään.»

Davido Rossin kalpeat, suuttuneet kasvot sulivat heti kuin lumi auringonpaisteessa.

»Olin väärässä sanoessani niin, Bruno, ja pyydän sinulta anteeksi.»

Vihainen tuli Brunon silmissä lauhtui heti.

»Niinkö sanotte, herra? Vaikka minä loukkasin teitä.» Davido Rossi ojensi kätensä, ja Bruno tarttui siihen. »Minulla ei ollut oikeutta suuttua sinuun, Bruno, mutta sinä olet väärässä Donna Roman suhteen. Usko minua, ystävä, sinä olet väärässä, hirveän väärässä.»

»Te luulette, että hän on hyvä nainen?»

»Minä tiedän sen. Ja jos olen sanonut toisin, peruutan sanani ja häpeän niitä.»

»Sepä kaunista! Jospa minä vain voisin uskoa häneen niinkuin te, herra.
Mutta minä olen tuntenut hänet kaksi vuotta.»

»Ja minä olen tuntenut hänet kaksikymmentä vuotta.»

Brunon kasvot osoittivat hämmästystä.

»Kerronko, kuka hän on? Hän on vanhan ystäväni tytär.»

»Hänenkö, joka kuoli Elballa?»

»Hänen.»

»Sen hyvän miehen, joka löysi teidät ja ruokki teitä ja kasvatti teitä, kun olitte pieni poika Lontoossa?»

»Se oli Donna Roman isä.»

»Hän oli siis Volonnan prinssi?»

»Niin oli, ja ihmiset valehtelivat minulle kertoessaan, että tyttö oli kuollut ja haudattu.»

Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:

»Miksette iskenyt minua kuoliaaksi, kun sanoin, että hän pettää teitä?
Antakaa anteeksi, herra!»

»Annan anteeksi, Bruno, hänen puolestaan — en omasta puolestani.»

Bruno kääntyi pois hämmästyneen näköisenä.

Kun hän avasi oven, valaisi lamppu fonografin, joka oli toisessa huoneessa pianolla, ja osoittaen sitä Bruno kysyi:

»Tuoko sen teille kertoi?»

Rossi nyökkäsi päätään.

»Sekö oli lieriön sanoma?»

Taas Rossi nyökkäsi päätään.

»Kuolevan ystäväni sanat kertoivat minulle, missä tyttö oli ja mitkä vaarat häntä ympäröivät, sekä pyysi minua pelastamaan ja suojaamaan häntä.»

Bruno astui pari askelta takaisinpäin.

»Ehkä juuri tuo vei teidät… sinne?»

»Niin vei.»

»Ja toimittaaksenne tehtävänne te annoitte noiden pöllöjen loukata teitä ja nauraa teille?

»Niin.»

Brunon uskolliset silmät alkoivat loistaa ja vettyä.

»Unohtakaa, mitä sanoin Donna Romasta, herra.» Rossi istui ja tarttui kynään.

»En voi sitä unohtaa», sanoi hän, »enkä tahdo. En mene sinne enää.»

»Oletteko siis jo täyttänyt vanhan ystävänne pyynnön?»

»Jumala tietää! Olen koettanut parastani. Joka tapauksessa on kaikki nyt lopussa.»

»Aiotteko katkaista yhteyden hänen kanssaan?»

Rossi ei vastannut.

»Miksi niin tekisitte, jos hän on vanhan ystävänne tytär?»

»Bruno, oletko unohtanut, mitä sanoin sinulle sinä iltana, jona hän ensi kerran kävi täällä? Sanoin, että jos huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, niin pakenisin pois hänen luotaan.»

»Mutta miksi… jos hän on hyvä nainen?»

»Muistatko Charles Minghellin käynnin?

»Muistan.»

»Hän tahtoi tehdä julkisen työnsä persoonallisten tunteittensa kanavaksi, ja minä ajoin hänet ulos ovesta.»

»Entä sitten?»

»Jos menen askeltakaan edemmäksi, joudun itse samaan asemaan.»

Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:

»Ymmärrän. Jumala teitä auttakoon, Davido Rossi. Te aiotte astua yksinäistä polkua.»

Rossi veti henkeään ja valmistautui kirjoittamaan.

»Huomenna tulen kokoukseen, Bruno. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä», sanoi Bruno ja poistui silmät kosteina.

II.

Yö oli kulunut pitkälle, ja kaupunki oli hiljainen, kun Rossi vastasi
Romalle.

»Rakas Roma! — Teillä ei ole mitään kaduttavaa siinä suhteessa, mitä minä olen tehnyt tai koettanut tehdä. Se oli tarpeellista, ja jos rangaistukseni olisi ollut sata kertaa kovempi, en suinkaan sitä valittaisi. Paitsi teidän toivomustanne minulla oli toinenkin syy, salainen syy, ja jos olisin katolilainen, niin ehkä minäkin tunnustaisin, vaikken odottaisikaan rangaistusta. Nähtävästi kaikki on käynyt hyvin, sekä Teidän että minun suunnitelmat, nyt kun jäljet minun loukkauksestani Teitä kohtaan ovat hiukan poistetut ja oma päämääräni jossakin määrin saavutettu. Ja nyt huomaan olevani asemassa, jossa velvollisuuteni sekä Teitä että itseäni kohtaan vaatii, että lopetan meidän seurustelumme.

Kuten sanoitte, työni odottaa minua. Julkinen toiminta vaatii joka hetken, eikä aikani ole enää omani. Mutta minä en olisi rehellinen enkä tunnustaisi omia tunteitani, jos sanoisin, että se on ainoa syy meidän eroomme. Siihen on toinenkin syy, jota en voi selittää niin suoraan kuin tahtoisin. Kirjeenvaihtoni postitse ei ole koskaan ollut varma, ja vaikeata, melkein mahdotonta on lähettää kirjettä kädestä käteenkin, koska palvelijoihin ei voi luottaa, ja siksi Teidän tähtenne en uskalla selittää.

Emme voi olla ystäviä siitä syystä, että minä rakastan erästä henkilöä, joka on Teille liian läheinen, ja siksi että tuon henkilön ja minun välilläni on esteitä, joita ei voi voittaa. Se tekee minulle kunnianasiaksi, että Te ja minä emme näe toisiamme enää. Jokainen käynti Teidän luonanne todistaa yhä selvemmin, etten voi niitä enää jatkaa, vaan minun täytyy luopua niistä kokonaan.

Kiitos, tuhat kertaa kiitos niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme viettäneet yhdessä. Ei ole Teidän syynne, että minun täytyy koettaa peittää unhoon niiden muisto. Tämä ei tarkoita sitä, että me emme voisi kirjoittaa toisillemme, jos syytä sattuu ilmaantumaan. Ajatelkaa minua veljenänne — veljenänne, joka on etäällä — ja jonka voi kutsua silloin kun tarvitaan. Ja olkaa varma, että tulen, jos kerran kutsutte.

Tätä en sano ajattelematta enkä myöskään miettimättä, mutta minun täytyy vastustaa kiusausta, joka käskee minua menemään Teidän luoksenne nytkin, vaikka ensimmäisten käyntieni syitä ei enää ole olemassa.

Se, mitä sanotte tärkeistä asioista, saa minut ajattelemaan, että olette saanut tiedon jostakin, joka koskee minua ja vallanpitäjiä. Mutta kun mies on elänyt koko ikänsä äkkijyrkänteen reunalla, ei hän huomaa uhkaavia vaaroja, ja minä pyydän, että ette olisi levoton minun tähteni. Tuo kaikki on vain palanen sitä vaaran ilmaa, jota aina olen hengittänyt — jäätikkö, jossa aina olen liukuillut — ja »ellei se nyt minua tapaa, tapaa se myöhemmin — aina täytyy olla valmis». Hyvästi! Taivas Teitä siunatkoon! Teidän D.»

III.

Seuraavana päivänä Davido Rossin vastaanottohuone oli mitä hurjimmassa sekasorrossa. Vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa asettivat tuoleja riviin, ja Elena ja pikku Giuseppe kantoivat lisää tuoleja makuuhuoneesta ja kyökistä. Kun he olivat lopettaneet, oli suuri pöytä seinän vieressä ja rivi erilaisia tuoleja oli asetettu pitkin seiniä valokuvien alle. Vastaanottohuone oli nyt valmis johtokunnan kokousta varten.

He tulivat kello kahdeksan, kolmekymmentä miestä, kaikenlaisten kansakuntien edustajia. Omituisia olentoja, erilaisia ja omituisia. Muutamat olivat hyvin puettuja, toiset huonosti, muutamat näyttivät sanomalehtimiehiltä, professoreilta, lakimiehiltä ja parlamentin jäseniltä, toiset näyttivät räätäleiltä ja sepiltä.

Bruno vastaanotti heidät paitahihasillaan polttaen sikaria ja tuntien jonkinmoista jäykkyyttä ilmassa, mutta siitä huolimatta nauraen ja koettaen ottaa asiat kevyeltä kannalta.

»Hyvää iltaa, hyvät herrat! Kylmä tänä iltana. Herra Rossi tulee kohta. Hän vastaanotti juuri kuninkaan puheen ja kiilloittaa sitä nyt lehteään varten. Hän tekee työtä kuin kulovalkea, sen vakuutan. Niinhän pitääkin olla. Se, joka ei polta itseään, ei voi muita valaista… Halloo! Astu sisään, veli! Mistä sinä sait takin? Onko luostari palanut jossakin? Varo, varo. Ei viitta munkkia tee! Herra Rossi ei koskaan pelkää kylmää. Hän asuu lämmittämättä huonettaan kuin munkki kopissaan. Kenraalinkin täytyy tehdä jotain, muutoin sotamies rupeaa kyselemään liiaksi.»

Se oli turha ponnistus. Joukko astui sisään äänetönnä, melkein alakuloisena, ja miehet katselivat toisiaan ja seinällä olevia valokuvia epämääräisin, haluttomin katsein. Muutamia minuutteja he seisoivat keskellä lattiaa, ja kuului tukahdutettuja kuiskauksia. Kun joku aivasti, syntyi hetken hiljaisuus. Ilmassa tuntui huolestus.

Brunon kovaääninen nauru oli lakannut kajahtelemasta huoneessa, sikari oli sammunut, hän oli vetänyt takin ylleen, ja hikihelmet alkoivat kertyä hänen otsalleen, kun makuuhuoneen ovi avautui ja Davido Rossi tuli ulos.

Hän näytti tyyneltä ja itseensä luottavalta ja astui miesparveen varmoin askelin sekä puristi jokaisen kättä. He vastasivat kylmästi, muutamat melkein ylpeästi, ja näyttivät nyrpeiltä ja tyytymättömiltä. Muutamat purivat huultaan peittämättä ollenkaan tyytymättömyyttään, ja toiset koettivat välttää hänen katseitaan. Hän istuutui pöydän päähän ja pyysi läsnäolevia asettumaan paikoilleen.

Ensi tehtävänä oli edellisen kokouksen pöytäkirjan lukeminen. Pöytäkirjurina oli Luigi Conti, sama mies, joka oli lukenut julistuksen paavin riemujuhlapäivänä. Hän oli lyhyt, tanakka mies, kasvojen ilme kiihkeä, niska paksu ja ääni kimeä. Hänen pöytäkirjansa pykälät olivat harvat ja lyhyet. »Usko ja tunnustus» oli hyväksytty johtokunnassa semmoisessa asussa, johon presidentti sen oli laatinut, ja jäljennöksiä oli lähetetty monelle taholle. Vastakaiku koko Euroopassa oli ollut suurenmoinen, ja puolue oli kasvanut kymmenkertaiseksi.

»Siinä on kaikki, mitä minulla on ilmoitettavana», sanoi Luigi sulkien kirjansa kovasti läimäyttämällä. »Ja nyt», lisäsi hän vihamielisellä äänellä, »nyt odottaa johtokunta tietoja ja neuvoja. Presidentti on meidän demokratiamme virallinen päämies, ja me odotamme hänen ohjeitaan. Sinä päivänä, jona yhdistyksemme perustettiin, sanottiin meille, että Ihmisten tasavalta on oleva todellinen eikä mikään unelma. Sen tuli tarkastaa parlamenttia, keskustella toimenpiteistä, puolustaa viattomia vankeja, hankkia oikeutta sorretuille ja suojaa heikoille ja poljetuille. Se tapahtui kuukausi sitten, mutta vielä ei ole tehty mitään. Ehkä presidentti voi meille sanoa, miksi ei.»

Pöytäkirjuri huojutti paksua niskaansa ja istuutui hyväksyvän murinan kuuluessa ympärillä. Davido Rossi nousi ääneti.

»Hyvät herrat», sanoi hän. »Ennenkuin siirrymme edemmäksi, lienee välttämätöntä selvittää asemaa hiukan. Pöytäkirjuri ilmoittaa, että uskomme ja tunnustuksemme on saavuttanut vastakaikua koko Euroopassa ja kansainvälinen yhdistyksemme on kasvanut kymmenkertaiseksi. En olisi rehellinen mies, jos käyttäisin kenenkään nimeä tai rahoja sellaisessa tapauksessa, missä on hiukankaan väärinkäsityksen mahdollisuutta. Siitä syystä olen kirjoittanut kirjoituksen poistaakseni kaiken epävarmuuden, ja sen aion myöskin painattaa kaikkien erehdyksien välttämiseksi.»

Näin sanoen hän veti esiin soikean muistikirjansa ja kaikkien hiljaa odottaessa alkoi lukea:

»Mitä uskomme ja tunnustuksemme ei sisällä:

»Se ei sisällä sitä, että koko nykyisen yhteiskunnan rakenne on väärä ja paha.

»Se ei sisällä sitä, että meidän tulisi minkäänlaisella väkivallalla hävittää kuninkaita, armeijoja, kansallisia rajoja, yksityistä maanomistusoikeutta ja yksityistä rikkauden hoitoa.

»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme muuttaa maailman sellaiseksi, ettei siellä ole kaupunkeja, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, ei yliopistoja, ei armeijoja eikä hallituksia.

»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme parantaa siveellisiä vammoja johtamalla sivistyksen takaisin raakalaisuuteen.

»Se ei sisällä sitä, että koko maailman elämä on ollut väärää ja valheellista kuusi tuhatta vuotta.

»Se ei sisällä sitä, ettei koko tuona aikana ole ollut Jumalaa, joka olisi johtanut maailmaa hyvää tarkoitusperää kohti.»

Odottavassa hiljaisuudessa kuului muutamia moittivia huudahduksia, ja
Davido Rossi kohotti päätään kirjasta.

»On tarpeellista sanoa noin paljon ystävillemme», sanoi hän, »koska muutamat heistä näyttävät otaksuneen, että me aiomme luoda uuden taivaan ja uuden maan. Ja sanokaamme nyt myöskin jotain vihollisillemme.»

Niin sanoen hän kääntyi taas kirjaansa, ja ympärillä oli hyinen hiljaisuus.

»Mitä uskomme sisältää:

»Se sisältää, että on olemassa Jumala, joka hallitsee maailmaa oikeudenmukaisesti.

»Että luonnon laki lakkaamatta luo järjestystä sekasorrosta, sopusointua ristiriidasta, yhteyttä hajanaisuudesta ja rauhaa taisteluista.

»Että kaikki, mitä on tapahtunut maailmalle, on vaikuttanut sen lopulliseksi hyväksi.

»Että oikeaan aikaan luonnon lain vaikutuksesta paljon jäljellä olevasta pahasta tulee häviämään.

»Että kansallisrajat tulevat häviämään.

»Että sodat käyvät mahdottomiksi.

»Että yksityinen omistusoikeus maahan käy mahdottomaksi.

»Että yksityinen rikkauksien hoito käy mahdottomaksi.»

»Että vallan väärinkäyttö loppuu.

»Että kuninkuus poistetaan.

»Että ihmiset elävät veljinä, huolimatta roduista ja kansakunnista.

»Että kaikki ihmiset saavat jokapäiväisen leipänsä.

»Että kaikki tämä tulee tapahtumaan läheisessä tai etäisessä tulevaisuudessa luonnon lain vaatimuksen mukaan, sillä se on Jumalan tahto ja Jumalan oikeus, koska Jumala on hyvä ja koska Jumala on rakkaus.»

Taas kuului tyytymättömiä ääniä, ja kerran vielä Rossi kohotti päätään.

»Oli välttämätöntä sanoa kaikki tuo meidän vihollistemme tähden, hyvät herrat», sanoi hän, »jotta he ymmärtäisivät, että me emme pidä revolutsionia vaan evolutsionia kaiken edistyksen aikaansaajana. Ja jos he sanovat, että siinä tapauksessa meidän yhdistyksemme on ainoastaan unelma, aate, niin näytämme heille, että sillä on myöskin käytännöllinen puolensa.»

Niin sanoen hän kääntyi kolmannen kerran muistikirjaansa ja jatkoi lukuaan.

»Kuinka me voimme seurata uskomme ja tunnustuksemme periaatteita?

»Rukoilemalla Herran rukousta.

»Panemalla vastalauseemme kaikin tavoin aseiden käyttöä ja sotapalvelusta vastaan.

»Panemalla vastalauseemme kuninkaille ja ruhtinaille tehtävää uskollisuudenvalaa vastaan.

»Panemalla vastalauseemme kaikkia lakeja vastaan, jotka antavat yksityiselle omistusoikeuden maahan, joka on kaikkien oma.

»Ja kärsimällä sellaisten vastalauseitten tähden silloin kun tarve vaatii.»

Tyytymättömyyttä ilmaisevat huudot kävivät entistä äänekkäämmiksi, mutta Rossi ei ollut huomaavinaan niitä.

»Se on uskomme ja tunnustuksemme sisällys, hyvät herrat», sanoi hän tyynellä ja vakavalla äänellä, »ja oli tarpeellista sanoa se siksi, että sekä ystävämme että vihollisemme tietäisivät, että me tahdomme demokratiaa emmekä demonarkiaa — arkadiaa, jos niin suvaitsette, mutta ei anarkiaa. Ja jos meiltä kysytään, milloin Ihmisten tasavalta on oleva todellisuus, niin vastaamme, että se tapahtuu silloin, kun maailma on valmis vastaanottamaan sitä, ensin täällä, sitten siellä, ensin tässä valtakunnassa, sitten tuossa, sitä mukaa kuin valtakunnat kypsyvät siihen, ja se on vihdoin hallitseva niitä voimia, jotka maailmaa hallitsevat.»

Nyt kuului huutoja — »oh!» — ja sitten ivallista naurua, mutta Rossi jatkoi yhtä vakavasti.

»Tuossa suuressa tuloksessa, hyvät herrat», sanoi hän »on Roomalla määrätty paikkansa. Se on ikuinen kaupunki. Sen kuolemattomuus on salaisuus. Toiset kaupungit kukistuvat, kun niiden työ on tehty. Rooma yksin seisoo kaikkien aikojen, kaikkien sivistyskausien halki. Kerran se oli pakanallisen tasavallan pääkaupunkina. Tasavalta hävisi, ja Roomasta tuli keisarikunnan pääkaupunki. Keisarikunta hävisi, ja Roomasta tuli kristikunnan pääkaupunki. Nyt se on Italian pääkaupunkina vähän aikaa. Sen tarkoitus on tulla maailman suuren kongressin pääkaupungiksi — Ihmisten tasavallan hallintopaikaksi.»

Davido Rossi oli tuskin istuutunut, kun puoli tusinaa johtokuntalaista nousi seisoalleen.

»Luigilla on sananvuoro», sanoi Rossi, ja pöytäkirjuri alkoi puhua kalpeana ja kasvot värähdellen:

»Nyt me tiedämme, miksi emme ole tehneet mitään kuluneena kuukautena», sanoi hän. »Siksi että presidenttimme mielestä meillä ei ole mitään tehtävää. Viime kokouksemme jälkeen hän on vuoleskellut tarkoitusperäämme, kunnes siihen ei enää ole jäänyt mitään käytännöllistä voimaa eikä arvoa. Silloin meille sanottiin, että kun hallitus vastustaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, on ihmisen velvollisuus hävittää se. Nyt meille sanotaan, että luonnon laki toimittaa tuon kaiken. Jos asianlaita on niin, miksi me siis olemme täällä? Mitä hyötyä on koko meidän yhdistyksestämme? Miksi me moitimme leipäveroa? Ja mitä hyötyä olisi Colosseumin-kokouksesta? Mutta ellei asian laita ole niin, miksi meidän presidenttimme katkaisee jalat altamme ja tekee mitättömäksi koko tarkoituksemme?»

»Miksi?» huusi toinen puhuja. »Eikö se ole selvä? Siksi että hän koettaa yhtaikaa juosta sekä jäniksen että koiran kanssa. Siksi että hän koettaa saada kansan edun sopusointuun sortajien edun kanssa. Oli aika, jolloin ei kukaan nähnyt niin selvään hallituksen mädätystä ja valtion kurjuutta kuin hän. Mutta hienosto on saanut hänet valtaansa, uudet ystävät ovat astuneet väliin, hän on myynyt esikoisoikeutensa hernerokasta. Suuret talot ja suuret henkilöt, teatterit ja koirakilpailut sekä purppuralle ja kullalle hohtavat lakeijat ovat ostaneet hänen ruumiinsa ja sielunsa.»

»Olkaamme tyyniä», sanoi kolmas puhuja — hänen oma äänensä vapisi ja murtui. Hänen nimensä oli Malatesta, ja hän oli parlamentin jäsen sekä Davido Rossin kannattaja vasemmistossa. »Mitä me olemme kadottaneet tämän kuukauden kuluessa, jolloin emme ole tehneet mitään? Kuninkaan puhe huomenna antaa meidän otaksua, että saamme painovapautta, yhdistymisvapautta ja julkista kokoontumisvapautta rajoittavan asetuksen. Sen suuren huomion jälkeen, mitä uskomme ja tunnustuksemme on herättänyt, saatoimme odottaa sitä, ja kuukaudessa olisimme ennättäneet valmistautua siihen. Me emme nyt ole valmistautuneet, ja mikä on seuraus? Maa on hallituksen käsissä ja — presidenttimme vitkastelun vuoksi — pääministeri voi tehdä mitä hän haluaa.»

»Vitkastelun!» huusi kimeä ääni. Se oli taas Luigi. Hänen kiihkeät kasvonsa olivat kalpeat vihasta. »Miksemme puhu suoraa kieltä? Minä kerron teille koko asian. Suotuisa hetki on menetetty siksi, että johtajamme pelkää toimia, ja miksi hän pelkää toimia? Hän on rehellinen mies eikä tahdo käyttää toisten nimiä ja toisten rahaa, kun hänen tarkoitusperänsä on epäilyksen alainen. Ja miksi? Hän on naisen vallassa! Ja kuka on tuo nainen? Sama nainen, jota hän pilkkasi kuukausi sitten ja joka turmeli julkiset vallanpitäjät — pääministerin jalkavaimo! Vihdoinkin totuus on lausuttu ilmi! No hyvä! Pitäkää hyvänänne nyt, mitä saitte!»

Kiihko oli tarttunut jokaiseen, ja tuona hetkenä huoneessa oli täysi sekasorto. Miehet hypähtivät seisomaan. Bruno, joka oli seisonut oven vieressä, kiersi pöydän luo. Luigi tyhjensi kiukkuaan yhtämittaisiin vastalauseisiin.

»Oh, en minä pelkää häntä! Minä sanoin hänelle totuuden, ja hän tietää sen.»

Davido Rossi nousi vihdoin. Hän oli ainoa mies koko huoneessa, joka oli säilyttänyt kylmäverisyytensä.

»Veljet», sanoi hän vakavalla äänellä, »kun mies on antautunut työhön ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen olla välittämättä yksityisistä loukkauksista enkä minä välitä tästä loukkauksesta.»

»Parasta onkin», huusi Luigi katsahtaen ympärilleen ja nauraen ivallisesti.

»Mutta», jatkoi Rossi samalla vakavalla äänellä, »minä en voi sallia, että hyvää ja puhdasta naista loukataan.»

Taas Luigi nauroi, ja muutamat yhtyivät häneen.

»Minä sanon», virkkoi Rossi varmasti, »etten jätä tuota loukkausta hyvää ja puhdasta naista kohtaan kostamatta, ja se mies, joka sen lausui, kuulkoon, että hän on viheliäinen panettelija.»

»Valehtelija!» huusi Luigi, ja sitten tapahtui odottamatonta.

Bruno juoksi huudahtaen pöydän äärestä, ja ennenkuin kukaan ennätti ajatella mitä tapahtuisi, Luigi kiikkui hänen käsivarsillaan, sääret potkien ilmassa, ja seuraavana hetkenä tuo pieni lihava olento putosi jymähtäen lattialle.

Nyt seurasi yleinen mylläkkä, ja kaiken keskellä Davido Rossin vihasta värisevä ääni kajahti käskien Brunon ulos huoneesta.

Bruno juoksi ulos, pörröinen pää kumarassa ja kädet housuntaskuissa, aivan kuin koulupoika, joka on saanut selkäänsä, kun taasen Rossi, kalpeana kuin lumi ja rinta kohoten ja laskien nopeasti, kiirehti Luigin luo ja nosti hänet ylös.

»Minä häpeän», sanoi hän. »En mistään hinnasta olisi tätä toivonut. Hän on saava rangaistuksensa.»

»Jättäkää hänet minun huostaani», sanoi Luigi pistäen taskuunsa veitsen, jonka hän raivoissaan oli vetänyt esille. »Se oli oma syyni. Pyydän teiltä anteeksi.»

Hän oli aivan toinen mies nyt, ja muutamat toisistakin tulivat Rossin luo ja tarjosivat ääneti kätensä.

»Lykätkäämme tämä kokous toistaiseksi ja kokoontukaamme taas, kun olemme tyyntyneet», sanoi Rossi. »Me olisimme todellakin ihailtavia uuden veljellisyyden ja ja rauhan aikakauden johtajia, jos me aloittaisimme tyhjällä toralla. Menkää kotiinne, ja Jumalan haltuun!»

Miehet astuivat ulos sanaakaan sanomatta, ja Rossi läksi makuuhuoneeseensa. Hetken kuluttua kuului kaino koputus ovella.

»Kuka siellä?» kysyi Rossi.

Se oli Elena, hän toi kirjeen.

»Mikä Brunolle on tullut?» sanoi hän. »Hän on mennyt levolle enkä minä saa häntä sanomaan sanaakaan.»

»Bruno teki väärin, ja minun oli pakko moittia häntä.»

»Bruno-raukka! Hän olisi valmis antamaan henkensä teidän puolestanne, mutta hän on kuin koira — hän haukkuu itse kuningastakin, ja kun te sitten moititte häntä, on hän vallan murtunut.»

»Sano hänelle, että olen pahoillani, niin kaikki unohtuu», virkkoi
Rossi.